Olisikohan jo viisasta alkaa hahmotella omaa puolustuspuhetta sitä hetkeä silmälläpitäen kun yleinen rasistijahti ja lynkkausmieliala vahvistuessaan valtuuttavat syyttäjäviranomaisen laajentamaan laintulkintojaan ja kohta joutuu siis itsekin tulilinjalle.Mitä sanoisin? Mistä näiden hirvittävien väärinkäsitysten purku pitäisi aloittaa? Ehkä siitä mistä kaikki ihmistä koskeva ajattelu todellakin pitäisi aina aloittaa: että durkheimilaisen sosiologian lähtökohta-asetusten mukaan yhteisöominaisuudet eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Ymmärrän mielestäni hyvin durkheimilaiset lähtökohdat, joista myös kaikki kirjoitukseni ovat kirjoitetut. Niiden ainoana motiivina on ollut vain pyrkimys älylliseen rehellisyyteen ja käsitteelliseen selvyyteen. Hannah Arendt, joka joutui pohtimaan "ihmisyyden" ongelmia enemmän kuin moni muu, määritteli Eichmannin "oman ihmisyytensä kieltäjäksi" mutta ei tyytynyt siihen että ihmisyyteen kuuluu vain omakohtainen moraalinen vastuunotto, vaan painotti sitä, että ihmisyyteen kuuluu myös älyllinen rehellisyys. -- Minä en edelleenkään pysty ymmärtämään tapaa, jolla laissa yhdistetään ryhmät yksilöihin ja päinvastoin. Ei käsitettä "ihmisyys" saisi käyttää yhtä maagisesti kuin aikoinaan käytettiin käsitettä "noituus".
Siitä miten oikeus tulkitsee kirjoituksiani en koe voivani ottaa vastuuta. Se ontologinen järki, joka lakitekstissä ilmenee, ei mahdollista puolustautumista ihmistieteiden antaman parhaan tiedon pohjalta. Se syyttäjäviranomainen joka puhuu "ihmisyydestä" aivan kuin olisi olemassa jokin ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen yli-ihminen, jolla olisi jokin "ihmisarvo" -- se ei kyllä ymmärrä ihmisyydestä mitään.
Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä.
Durkheim, Mead, Freud, Spengler, Wittgenstein, Hannah Arendt tai vaikkapa Marshall McLuhan voivat tietysti olla aivan väärässä. Ehkä ihmisestä tulee ihminen, vaikka hän kasvaisi abstraktissa kuplassa. Ehkä yhteisötekijöiden ja yksilötekijöiden välissä ei ole kuilua, vaan ryhmistä voi puhua ihan kuin puhuttaisiin yksilöistä. Ehkä psykososiaalista taantumaa tai hypnoosi-ilmiötä ei ole olemassakaan. Ehkä eurooppalainen uusi aika ei mitenkään poikkea mistään muusta historian aikakaudesta. Ehkä kieli ja ajattelu eivät olekaan sosiaalista muodostetta. Ehkä ihmisyys ei edellytäkään älyllistä rehellisyyttä. Ehkä korvan ja silmän kognitiot eivät ole jakamassa tajuntaa pyhään ja profaaniin.
Syyttäjähän voi päättää siitä. Hänellä on valtuudet. Oikeudenkäynti ei ole mikään keskustelu -- ei sellainen ole keskustelu, jossa vain toisella osapuolella voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Mitä jää jäljelle? Voi vain levittää kätensä: en ymmärrä syytettä. Menee ohi minun järkeni. Siinäkään tapauksessa en voi myöskään minkään järjen nimissä puolustautua.
Ehkä esitän puolustuksekseni vain sen saman kirjoituksen, jonka pohjalta minua syytetään.
(4.1. 2017)
----------------
Syyttäjän näkemys, jonka mukaan "on olennaisen tärkeää välttää ilmaisuja, jotka ovat omiaan herättämään ja ylläpitämään suvaitsemattomuutta", on kyllä tragikoominen.Sehän perustuu siihen julkilausumattomaan taustaoletukseen, että kaikissa yhteisöissä vallitsisi samanlainen konflikteja lievittämään pyrkivä ryhmädynamiikka. Sellaisen vallitessa "suvaitsevuus" koetaan hyveenä.
Tuollaista tilannetta ei kuitenkaan vallitse jatkuvana edes saman yhteisön sisällä, eikä varsinkaan erilaatuista sosiaalista sidonnaisuutta edustavien yhteisöjen välillä -- eikä varsinkaan siellä missä kulttuurit historiallisesti ovat omaksuneet kokonaan erilaiset yhteisödynaamiset perusratkaisut oman sisäisen "henkensä" ja sosiaalisen eheytensä säilyttämiseksi.
Oma eurooppalainen uudella ajalla kehittynyt individualismimme, joka virisi renessanssihumanismin hengessä, uudisti uskonnot henkilökohtaisen jumalasuhteen pohjalle ja sai varsinaisen vahvistuksensa valistusajattelussa, ja jolle esimerkiksi "edustuksellisuuden" kognitio on ominainen -- sen varassa ovat syntyneet esimerkiksi kirjallisuuden romaanimuoto ja edustuksellinen demokratia -- tekee eron ryhmäidentiteetin ja yksilön välillä ja kokee positiivisena yksilön vapauttamisen sosiaalisesta sidonnaisuudestaan.
Sellaisen dynamiikan vallitessa niin "sallivuus" kuin "suvaitsevuus" ovat rakentavia moraaliarvoja.
Toisin kuitenkin on kulttuurissa jossa sosiaalinen sitovuus on lähtökohtainen arvo ja poikkeaminen ryhmäpaineista tuottaa yksilöille ahdistusta. Sellainen dynamiikka tarvitsee oman sosiaalisen eheytensä ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi torjuntaa. (Islamissa jopa moraalin "kultainen sääntö" muotoillaan tarkoituksena erottaa oikeauskoiset vääräuskoisista.) Tarpeen vaatiessa sosiaalisesti sitova kulttuuri kehittää itselleen projektiivisia viholliskuvia, jotka se voi ulkoisina uhkina hyödyntää omaa yhteisyyttään varjellakseen ja lujittaakseen.
Tällainen ryhmädynamiikka suunnistaa koko historiansa painolla kokonaan toiseen suuntaan kuin eurooppalaisen uuden ajan ajattelu.
Euroopassa on tiettyjen vieraskulttuurien keskuudessa havaittavissa aatteellista radikalisoitumista nimenomaan toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajien kohdalla. Ilmiön selittää hyvin nimenomaan eurooppalainen "suvaitsevuus". Mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvemmat viholliskuvat nämä vieraskulttuurit tarvitsevat ja kehittävät oman sisäisen sosiaalisen eheytensä säilyttääkseen. Itse asiassa, kärjistäen, nimenomaan "suvaitsevuuden" voidaan ajatella olevan ääri-ilmiöiden kuten maahanmuuttajalähiöiden mellakoiden ja terrorismin takana.
Vaikka tässä ei tietenkään ole mahdollista paneutua tarkemmin kulttuurien ja yhteisöjen ryhmädynaamisiin laatueroihin, mielestäni jo alkeellinen paneutuminen ryhmädynamiikan ongelmiin riittää, niin että on mahdollista kyseenalaistaa nyt niin itsestäänselvinä omaksutut sokeat käsitykset eurooppalaisten kulttuuristen perusratkaisujen yleismaailmallisuudesta. Asia on aivan päinvastoin: eurooppalaisen uuden ajan ajattelu on aivan erityinen poikkeus verrattuna mihin tahansa muuhun historialliseen aikaan tai muihin kulttuuripiireihin.
Näiden nyt uutisissa olevien noitaoikeudenkäyntien suhteen meidän tulisi tajuta, miten tavattoman lapsellisella tasolla ja harhaista syyttäjän ja koko oikeuslaitoksenkin "arvoajattelu" on.
Ei riitä että toimitaan de jure sellaisten lakien pohjalta, jotka de facto ovat pelkkää käsitesekaannusta. Syyttäjät onnistuvat vielä ylittämään itsensä ja omat tulkintansa syytteenalaisista tekstikohdista viljelemällä omissa syytepuheissaan täysin kulttuurikontekstistaan irrotettuja arvomääreitä kuten tämä "suvaitsevuus".
(12.1. 2017)
-----------
Teuvo Hakkaraisen sai käräjäoikeudessa tuomion kansanryhmää vastaan kiihottamisesta esitettyään julkisessa facebook-viestissään että "kaikki terroristit ovat muslimeja". Hän siis toisti maailmalla aika yleisesti käytetyn sananparren "kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja", ja tästä käräjäoikeus poimi jälkimmäisen puoliskon, tulkitsi sen yleistyksenä joka "on omiaan aiheuttamaan suvaitsemattomuutta" muslimeja kohtaan, joten kirjoituksessa kyseessä on rangaistava teko."Suvaitsemattomuutta" aiheutetaan siis niin sanotusti "omien" joukossa, ja tällainen aiheuttaminen on tuomittava rikoksena. Tässä asetelmassa laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" siis ikään kuin haluaa suojella Hakkaraisen kanssaeläjiä saamasta suvaitsemattomuustartuntaa. Hakkarainen provosoi omiaan -- ja laki ikään kuin ottaa oikeushyväksi Hakkaraisen kaverien suojelemisen.
Sen sijaan laki "uskonrauhan rikkomisesta" suojelee provosoitumistaipumuksen omaavia uskonnollisia ryhmiä loukkaavilta puheilta, jotka saattaisivat herättää heissä väkivaltaisia puolustusreaktioita. Eli tämä laki tavallaan on klaavapuoli samasta mitalista jonka kruunupuoli on laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta". Uskonrauhaa koskeva laki suojelee hypoteettisia kohteena olevia aggressiotaipumuksia omaavia uskonnollisia ryhmiä, kansanryhmiä vastaan kiihottamista koskeva laki taas suojelee kiihotuksesta motivoituvia toimijoina olevia hypoteettisia tapauksia.
Voidaan ajatella että kummankin lain varsinainen oikeushyvä on jonkinlainen "väkivallattomuus", ja molemmat lait haluavat "suojella" jotakin. Suojelutarve on niin oikeutettu ettei esimerkiksi sillä ovatko kyseessäolevat puheet "tosia" vai vain vailla totuusarvoja olevaa "vihapuhetta" ole merkitystä. Paikkansapitävän "tiedon" julkituomisesta voidaan periaatteessa rangaista yhtä ankarasti kuin pelkän herjan heittämisestä.
Näin "ryhmän" käsitettä ei edes tarvitse määritellä eikä ottaa kantaa durkheimilaisiin ongelmiin. Saa toimia siltä pohjalta että "suvaitsevaisuus" on kaikissa ryhmädynaamisissa konteksteissa hyve. Ja että tarpeen vaatiessa kuka tahansa voidaan tuomita mistä tahansa eikä mitään puolustautumisen mahdollisuuksia ole. -- Kyseessä ovat siis todelliset juristeria helmet, oman aikamme inkvisition ylivertaiset käsitteelliset kidutuskoneistot.
Mitä tapahtuisi jos käsitekikkailua vietäisiin eteenpäin, käännettäisiin lait ja niiden suojelukohteet tekopyhine peitenimineen ylösalaisin, ja naamioitaisiin "omien" herkkyys saada suvaitsemattomuutta aiheuttava affektitartunta "pyhiksi arvoiksi"? -- Siis se joka yleistää ja nostattaa samanmielisissä suvaitsemattomuutta itse asiassa tukee ja vahvistaa samanmielisten "pyhiä arvoja"? -- Ja aivan vastaavasti toisen lain puolella: ne jotka loukkaantuvat "uskonrauhan rikkomisesta" määriteltäisiin keskinäistä suvaitsemattomuutta toisiinsa tartuttaviksi tapauksiksi?
Ehkä voitaisiin sanoa: tavallaan kummankin lain "oikeushyvä" on väkivallattomuus. Ja molempien lakien "rangaistuspahuus" on suvaitsemattomuus. Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" kriminalisoi suvaitsemattomuuden puolustettavana olevaa "ryhmää" -- eli siis käytännössä islaminuskoisia -- kohtaan. Se ei anna suvaitsemattomuudelle tai siihen liittyvälle taipumukselle provosoitua ja ylireagoida väkivaltaisesti minkäänlaista oikeutusta. Ei ymmärrystä -- saati sitten että se nimittäisi tällaisia taipumuksia vaikkapa vakaumuksen pohjalta nouseviksi "pyhiksi arvoiksi". -- Sen sijaan "uskonrauhan rikkomista" koskeva laki ottaa provosoitumistaipumukset lähtökohtaisesti legitimoituina. Tulkinta noudattaa rataa: "Silloin on loukattu jonkin ryhmän pyhinä pitämiä arvoja." (Kalske)
(15.1. 2017)
----------------
Vaikka tuo toimijataho "asioitten totaalisen määrittelyvallan itselleen myöntänyt suvaitsevais-tiedostava väestönosa" olisikin kompaktisti määritelty, silti tässä yhteydessä voisi käyttää myös termiä "suvaitsevais-tiedostava kansanryhmä".Sillä lailla nimittäin kyseisen viiteryhmän asema nykyisessä lainsäädännössämme ja sen soveltamisessa tulisi heti kättelyssä kuvaan mukaan.
Tämän kyseisen kansanryhmän niin sanotusti "pyhiksi kokemat tunnot" ovat "kansanryhmää vastaan kiihottamisen" kriminalisoivan lain erityissuojeluksessa. Ei ole lupa julkisesti esittää mitään mikä millään tavalla loukkaa tähän kansanryhmään mahdollisesti itsensä samaistavien yksilöiden kunniaa, mainetta tai muuta identiteettiominaisuutta ja voi olla omiaan aiheuttamaan yleisempää suvaitsemattomuutta tai vihaa heitä kohtaan.
Hehän tosiasiassa de facto ovat "kansanryhmää vastaan kiihottamista" koskevan lain suojelukohde, vaikka laki de jure pitääkin kulissina jotain hypoteettista nimettyä kohderyhmää, jonka tosiasiallisesta loukkaantumisherkkyydestä ei kuitenkaan tarvita näyttöä tai muutakaan lähempään psykososiaaliseen tarkasteluun perustuvaa todellisuusvastetta. Lain tosiasiallinen oikeushyvä on itseään sivistyneinä ja suvaitsevina pitämien ihmisten ryhmäidentiteetti.
Ihan vastaavalla tavalla toinen näissä yhteyksissä käytetty laki, laki "uskonrauhan rikkomisesta", ottaa lähtökohtaisesti legitimoituina joidenkin ryhmien taipumukset provosoitua ja vastata "pyhien tuntojensa loukkauksiin" väkivallalla. Tällaiset tuntemukset ovat siis tämän lain suojelukohteita. Uskonnollinen fundamentalismi on lain erityissuojelun kohteena, se on siis lain tosiasiallinen oikeushyvä, ja se joka ei fundamentalismia ja sille ominaista väkivaltataipumusta suostu pelkäämään, syyllistyy "uskonrauhan rikkomiseen".
(15.1. 2017)
-----------------
Syyttäjäviranomainen joka nostaa ja ajaa "kansanryhmä vastaan kiihottamista" koskevaa kannetta jotakuta maahanmuuttokriitikkoa vastaan ajattelee kuten niin sanotut kulttuurimarxilaiset ajattelivat. Hekään eivät tarvinneet "työväestöltä" hyväksyntää ajaessaan "työväenluokan todellisia etuja". Heille riitti että he pitivät itseään tiedostavana etujoukkona, joka pystyi tuon "edun" määrittelemään. Se oli heille "todellista" ihan siitä riippumatta oliko työväki itse vielä niin etujaan tiedostavaa että kokisi samoin kuin he ja liittyisi yhteiseen taistelurintamaan.Syyttäjä on kiihottamisrikoksissa asianomistaja, eikä yhdenkään tavalla tai toisella kohteeksi määritellyn ryhmän konkreettista reaktiota tai muuta todistusta tarvita. Kohteeksi määrittelemiseenkään ei tarvita muuta kuin ryhmän nimi. Se ettei todellisuudessa ole mahdollista muodostaa ryhmiä nimen perusteella ei syyttäjää häiritse. Kaikki mitä syyttäjä toimiakseen ja tuomitakseen tarvitsee on teoreettinen vallankumouksellinen tietoisuus siitä mikä on työväenluokan todellinen etu.
Ja näissä pykälissä -- laissa "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" tai laissa "uskonrauhan rikkomisesta" -- ei todellakaan ole mitään mikä estäisi syyttämisen täydellistä mielivaltaisuutta. Nimeäminen riittää, ja nimeämisestä kiinni jäänyt saa rangaistuksensa. Nimeämisen yleisestä pätemättömyydestä ryhmä-käsitteen muodostamisessa ei laissa tai soveltamisen käytännössä välitetä.
(17.1. 2017)
-----------------
Kummassakin tapauksessa -- siinä että aidosti uskotaan ideologiseen monikulttuurisuuspropagandaan ja siinä että koetaan lojaalisuutena toimia tottelevaisena koneiston rattaana -- on pohjimmiltaan kysymys kyvyttömyydestä kyseenalaistaa oman ajattelun ja toiminnan lähtökohtia.Valta-ajattelun harhaisuus olisi kuitenkin mahdollista tajuta jos osattaisiin kysyä oikeat kysymykset. Monikulttuurisuuspropaganda paljastuu poliittiseksi ideologiaksi jos osataan tehdä sosiologian edellyttämä ero yhteisöilmiöiden ja yksilötason välille. Nythän monikultturismia perustellaan yksilötason arvoilla kuten "ihmisarvolla" ja "suvaitsevuudella".
Pitäisi pystyä kysymään: "Miten siitä, että kaikilla on "ihmisarvo" seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat toisiinsa?" Nehän eivät sopeudu. Päinvastoin, kaksi toisilleen täysin erisuuntaisen ryhmädynamiikan omaavaa kulttuuria voivat vain kääntää toistensa kielteisimmät puolet esiin ja aiheuttaa molemminpuolisen moraaliromahduksen.
Sosiologia on poliiseiltakin totaalisesti hukassa. Ihmettelin taannoin, kun niin sanotut "knock out -pelit" lopulta nousivat uutisiinkin, etteivät poliisin asiantuntijat pystyneet tunnistamaan noista maahanmuuttajien jengi-ilmiöistä niiden kaikkein huolestuttavimpia piirteitä, kuten sitä että pelissä jaettiin pisteitä sen mukaan miten paljon pelkoa uhrin silmissä saatiin syntymään. Sehän kertoo suoraan siitä miten primitiiviseen ryhmäylijännitteeseen ko. leikki palautuu.
Samassa yhteydessä keskustelupalstoilla torjuttiin kiivaasti käsitys, että kyseessä olisi ollut maahanmuuttajajengi. Mukanahan kuljeskeli myös kantaväestöön kuuluvia. Puheet maahanmuuttajista tuomittiin leimaavina, mikä kertoo tietysti siitä mikä näissä yhteyksissä koetaan "tiedollisen todistelun" kannalta tärkeimpänä. Saman asian olisi toki voinut ottaa oikeana ymmärrysharjoituksena, sosiaaliantropologian oppituntina, esimerkkinä siitä, että nimenomaan hyvin regressiiviselle ryhmäytymiselle "monikulttuurinen" sekoittuminen on ominaista.
Puuttuvan perustiedon pohjalta on niin sanotun "sivistyneistö-suvaitsevaiston" helppo pettää älyllisesti itseään. "Suvaitsevuus" koetaan moraaliarvona, ja sellaisena se on jo sementoitu vallitsevaan valtavirta-ajatteluun. Tosiasiassa siinä on kyse väistöliikkeestä, kyvyttömyydestä ymmärtää etteivät yhteisöilmiöt ja -ominaisuudet palaudu yksilötasolle. "Suvaitsevuus" on älyllistä epärehellisyyttä, jolla väistetään yhteisötason tosiasiat.
Ikävään yhteiskuntakehitykseen kuuluu ajatustotalitarismin huomaamaton muuttuminen poliisivaltioksi. Sillä tiellä meillä ollaan nyt menossa. Silmät ummistetaan yhä määrätietoisemmin, orwellilainen uuskieli puhuu "suvaitsevuudesta" kun käytäntö tarkoittaa valvontaa ja kuriyhteiskuntaa. Kaikissa totalitarismeissa kuuliaisimmat tottelijat kokevat olevansa oikealla asialla. Poliisilla olisi viimeistään nyt peiliin katsomisen paikka.
(19.1. 2017)
---------------
