Valtamedia vahvistaa ja saa vahvistusta valtavirta-ajattelusta, joka tällä hetkellä on tosiasialliselta sisällöltään väljähtynyttä jäännöstä reilun viidenkymmenen vuoden takaisesta, silloisen vähemmistön edelläkävijä-ajattelusta. Kulttuurivitka, jonka mittaan edelläkävijöiden ideat ja arvot ovat lanseerautuneet valtavirta-ajatteluksi, on hämmästyttävän pitkä.Sodan jälkeen syntyneen ikäluokan sukupolvikapina levisi lopulta maailmanlaajaksi. Nuoriso- ja arvovallankumousta nimitettiin "vastakulttuuriksi", ja sitähän se nimenomaan oli. Antimilitarismia, antifasismia, antirasismia. On hämmästyttävää, että äänekkään vähemmistön vasta-arvoista lopulta tuli äänekkään enemmistön enemmistöarvoja. Vähemmistön taistelukeinotkin, kuten mielenosoitukset, puhuttelevat nykyisin enemmistömielipiteidenkin edustajia.
Olen itse kokenut nuo taannoiset ajat, jolloin mm. angloamerikkalaisen pasifismin, marxilaisen internatsionalistisen globalismin ja kotikutoiseksi ongelmitta kotoutuneen feminismin ideat olivat uusia, tuoreita ja vielä vain muutamien marginaalissa toimineiden radikaaliryhmien agendaa. Silloin yhä yhtenäiskulttuurista yksiarvotodellisuutta eläneessä Suomessa kaikki nuo aatteet kohtasivat varsin rajua torjuntaa.
Myös silloinen valtamedia suhtautui uudistusliikkeiden "perinteisiä arvoja repivään radikalismiin" ihan yhtä vähättelevästi, mitätöiden, halveksien ja tarpeen vaatiessa lakikirjaa esille kaivaen kuin mitä tänä päivänä valtamedian suvakkisopulit suhtautuvat niihin, jotka nyt uskaltavat kyseenalaistaa mussuhumanismin, ylikansallisen rahatalouden ja ei-eurooppalaisista kulttuureista tapahtuvan massamittaisen kansainvaelluksen, tai loputtomissa narsistisen itserefleksion ja itseidentiteetin kriiseissä piehtaroivan telaketjufeminismin. Nämähän ovat nyt yleistä hyväksyntää nauttivia ellei peräti pyhitettyjä kulttuuriarvoja.
Se on aika traagista, tämä yhteiskuntakehitys. Valtamedian sementoima valtavirta-ajattelu on aina jäljessä edelläkävijöistä, eikä mitenkään vähän. Nyt yleistä mielipidettä ylläpitää 60-luvun arvovallankumouksen perillisenä eräänlainen "jäljestätulevien valtava lauma", joka omii sukupolvikapinassa aikanaan esiin taistellut arvot jo syntymälahjoina, annettuina äidinmaidossa. Eikä tämä jälkijättöisten joukko tiedä sen enempää omaa menneisyyttään kuin pysty näkemään omaa onttoa rooliaan. Saati sitten että se ymmärtäisi muuttuneensa uudistumiselle juuri samanlaiseksi tulpaksi joka aikanaan torpedoi sitä samaa kehitystä jota se nyt ylpeänä on edustavinaan.
Ajattelun sisällöistä ihan riippumatta enemmistöarvojen kriitikoihin suhtaudutaan kaikkina aikoina yhtä mitätöivästi ja yhtä torjuvasti. Se on luonnonlaki, kaiketi. Tai pikemminkin siinä on kyseessä puhtaasti durkheimilaisen sosiologian mukainen yhteisöllinen vakio. Siis tietty yhteisöllinen mekanismi ja jakauma, edelläkävijöiden ja jäljestä tulevien välinen kuilu tai juopa, joka jatkaa esiintymistään ihan siitä riippumatta millaiset sisällöt muutosprosessin aatekulisseina kulloinkin toimivat.Mehän emme ymmärrä miten sosiaalinen lajimme pohjimmiltaan on. Emme ymmärrä, että on olemassa yhteisöilmiöitä jotka eivät palaudu yksilökokemuksen tasolle, ja että nämä yhteisöilmiöt ovat ensisijaisia suhteessa yksilöiden ominaisuuksiin. Emme ymmärrä, että yhteisöllinen valta on tietynlainen vakio, ja että auktorisoidun vallan lisäksi yhteisössä esiintyvät yhteisö- ja yksilövoimien risteymät, sosiaalisen sidonnaisuuden aste, "vallan" ja "tahdon" solmukohdat, esimerkiksi väkivalta, itsemurhataipumus, alkoholismi, itsetuhoisuus, taipumus muodostaa fundamentalistisia ääriliikkeitä, jne, jatkavat esiintymistään tilastollisesti tietynsuuruisina vaikka kuolema niittää joka vuosi pois melkoisen määrän yksilöitä, joille yksilöinä kuvittelemme olevan "taipumuksia" tietynlaiseen käyttäytymiseen.
Eikä ole pelkästään niin, ettemme ymmärrä kulttuurisia ja yhteisöllisiä vakioita, vaan on jopa niin, että sokeassa individualismissamme yritämme kieltää kulttuuristen ominaisuuksien olemassaolon ja niiden ratkaisevan roolin. Sallimme itsellemme vain yksilölähtöisen, psykologisoivan lähestymistavan. --
Meitä suomalaisia on hallittu kahdeksan sataa vuotta vieraalla kielellä, ja tästä kansallisesta alistushistoriastamme johtuen meille on ominaista kaikkea kahtiajakava kaksinapainen kahden kerroksen ja kahden totuuden ajattelu. Latentti antagonismi on meihin syvällä tavalla sisäänrakennettu, ja siksi suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuudet ovat niin poikkeuksellisen vahvoja ja tuhoavia. Kuilu valtaapitävän "eliitin" ja hiljaisen enemmistön välillä on syvä, samoin juopa yksilön julkisen ja yksityisen elämän välillä.Projektiiviset sielunmekanismit ovat ennätysvahvoja -- esimerkiksi ryssävihaa tunnemme eurooppalaisista kansoista eniten, jopa enemmän kuin mitä sitä N-liiton miehittäminä olleissa maissa tunnetaan. Olemme toinen toistemme kiusaamisessa euroopanennätyskansaa, vaikka omassa keskuudessamme esiinnymme julkisesti korostetusti ihanteellisina kiiltokuvaihmisinä. Meillä on ollut itsemurhaongelma, padottuja väkivaltataipumuksia, ja kuvaan kuuluen erityisesti kotiväkivalta on ollut ongelmamme. Repressio, masennus, on ollut suomenkielisen väestönosan kansansairaus.
Kaikki nämä ovat ikiomia sosiaalisia vakioitamme, joiden olemassaoloakaan emme haluaisi kansallisina traumoina noteerata. Emme omaa sairaudentuntoa, emmekä pysty kansalliseen psykoanalyysiin. Käännämme näkyville mieluusti mitalin toisen puolen, niin sanottujen kansallisten hyveiden puolen.
Alistetun kansan hyveiksi ovat muodostuneet ne selviytymiskeinot, joilla olemme vuosisatojen saatossa onnistuneet todistamaan hallitusvallalle tarpeellisuutemme. Olemme siis ahkeria ja rehellisiä, lailliselle esivallalle kuuliaisia ja ihanteille lojaaleja. Olemme työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja uskomme lujasti siihen, että yhä lujemmin työtä tekemällä ja enemmän oppisivistystä hankkimalla voisimme nousta paremman väen piiriin. Jne, jne.
Meidän pitäisi aivan ensimmäiseksi ymmärtää ja hyväksyä oma kansallinen poikkeava ominaislaatuisuutemme. Meitä kansallisesti kahtiajakavat kysymykset voivat olla hyvin kipeitä, kuten kysymykset pakkoruotsista tai bättre folkille ominaisesta vieraskulttuurien ihannoinnista. Kipeys ei johdu ongelmien koosta, vaan niiden sosiologisista laatutekijöistä. Niissä on kysymys perimmäisistä yhteisöllisyyttä muodostavista tekijöistä.Siksi "monikultturismin" ideologinen ihannointi ja maahanmuuton periaatteellinen suosiminen ovat niin indikatiivisia signaaleja. Ne kysymykset saattavat vielä kärjistyä ja kasvaa joko sisällissodan siemeniksi -- tai voi toteutua toinen, todennäköisempi vaihtoehto: henkinen ja sosiaalinen hajoaminen. Vajoamme repressioon, lamaantumiseen, masennukseen, kansansairauksiimme, lopulta koko motivaation, toimintakyvyn lopulliseen katoamiseen. Sosiaalisen eheyden hajotessa yhteiskuntamoraali romahtaa ja vain luonteettomat välistävetäjät pärjäävät. Puhun vakavissani -- nämä ovat seuraukset, jos kylvettyjen yhteiskunnallisten konfliktien eskalaatiota ei saada talttumaan.
Emme pysty näkemään näiden kysymysten perimmäistä luonnetta historiallisesti alistetun kansan sosiaalisina vakioina, vaan ainoa tietoisuuteen tarjoutuva käsittelykeino on yksittäisten, todellisuusefektejä tarjoavien esimerkkitapausten esillenosto. Tällaisessa, ja vain tällaisessa, valtamedia on kunnostautunut -- sen koko "ammattitaito" hupenee taipumukseen nostaa todellisuusefektejä -- dramaattisia yksittäistapauksia -- totuudellisuusefektin asemaan.
Mutta näin se tekee totuudelle karhunpalveluksen. Se sumentaa mahdollisuudet hahmottaa pitkiä historiallisia perspektiivejä ja ymmärtää asioita sosiologisissa kategorioissa. Tiedonvälityksen tarjoama näkökulma on niin lyhyt, ettei siihen sisälly edes visioita viidenkymmenen viime vuoden aikana vaikuttaneesta kulttuurivitkasta. Se pärskii päivätasolla pää hädin tuskin tietoisuuden vedenpinnan yläpuolella ja pystyy ylipäänsä kuvaamaan ja selittämään ilmiöitä pelkästään yksilömielikuvien ja psykologisoivien käsitteiden varassa.
Durkheimilaisen sosiologian mukaan enemmistön omaksumilla arvoilla on enemmän enemmistöasemaan kuin varsinaisiin arvosisältöihin kuuluvia ominaisuuksia. Vallan auktorisoituminen ja valtahierarkioiden muodostuminen ovat ensisijaisia yhteisöilmiöitä, ja valtavirta-ajattelu yksilöiden kokemine arvosisältöineen toimii tavallaan toissijaisena tunnustuksellisena kulissina.Tämä vallan sosiologia auttaa ymmärtämään miksi kansallisella tasolla puoluepukareiden ylläpitämä puolueparlamentarismi onnistuu korvaamaan aidon demokratian. Mutta hämmästyttävällä tavalla tämä sama yleisinhimillinen sosiologia tulee ilmi siinä, että poliittisen, sotilaallisen tai uskonnollisen vallan auktoriteetit voivat kuin automaattisesti tunnistaa toisensa myös yli yhteisöllisten, kansallisten tai kulttuuristen rajojen.
Hallitsijat voivat veljeillä keskenään tai uhata toisiaan -- kokonaisten kansojen elinehdoista voidaan käydä kauppaa tai varustaa sotavoimat tuhoamaan toisiaan. Siellä missä militaariregressioon on taannuttu, siellä valtajärjestelmät ovat katkeraan loppuun saakka jäykistyneet vääristyneisiin taisteluasentoihin.
Sodilla ei tosiasiassa voida puolustaa demokratiaa tai mitään muutakaan inhimillisesti arvokasta. Aggressio tarkoittaa aina regressiota, kun taas välineellinen järki edustaa kokonaan toiseen suuntaan ja toisin -- enemmän yksilöllisin -- ehdoin tapahtuvaa ajatusliikettä.
Kuten korkeat valtiojohtajat tunnistavat toisensa joko ystävinään tai vihollisinaan, samoin saattavat sotilasjohtajat tuntea jonkinlaista kollegiaalista yhteenkuuluvuutta vihollisen sotilasjohdon kanssa. Ehkä kuvottavin esimerkki tällaisesta sotilaspäällystön veljeilystä yli rintamalinjojen oli tapa, jolla natsiupseerit antautuessaan amerikkalaisille joukoille suhtautuivat näihin kuin kollegoihin, kuin parhaisiin ammattitovereihin, joita yhdisti ammattisotilaille ominainen ymmärrys sodankäynnin realiteetteja kohtaan. Reliikkejä ja sotamuistoja jaettiin, ikään kuin olisi oltu yhteisellä asialla.
Jotain yhtä kuvottavaa sisältyy kirkollisen vallan piirissä yliviljeltyihin ekumeenisiin riitteihin, joilla tosiasiassa vahvistetaan kunkin kirkkokunnan sisäisiä valtahierarkioita eikä suinkaan tavoitella ymmärrystä yli tunnustuksellisen ajattelun raja-aitojen. Mitä pitäisi ajatella siitä että oman kansankirkkomme arkkipiispa ja piispat alkavat veljeillä islamilaisten imaamien kanssa? -- Ikään kuin uskonnollinen johtajuus yhdistäisi totaalisesti erilaisia arvoja tunnustavien eri uskontojen papistoja keskenään enemmän kuin mitä arvosisällöillä tai tunnustuksellisuudella konsanaan on merkitystä oman uskonnon piirissä. -- Uskonnollinen humanismi voi olla vain houkutteleva ja onnistunut ratkaisu kyvyttömyyteen kohdata tosiasiallisia arvoristiriitoja.
Siitä, että enemmistön omaksumilla arvoilla on enemmän enemmistöasemaan kuin varsinaisiin arvosisältöihin kuuluvia ominaisuuksia, seuraa myös se, että mediavallan on jatkuvasti vahvistettava sitä valtavirta-ajattelua jonka kautta se kokee omat valta-asemansa turvatuiksi. Siksi valtamedia ei koskaan voi olla vallan vahtikoira. Aina kun toiseen vaakakuppiin pannaan auktorisoitu totuus ja toiseen vaakakuppiin kriittinen epäily, valtalehdistön painokoneessa on olemassaolevan totuuden painettava enemmän.Mediavallan tragedia seuraa siitä että tilanteessa, jossa aikalaisajattelu ajautuu aivan harhaiseksi, on "totuuksia" ruvettava puolustamaan tunnustuksellisina uskonkappaleina. Silloin journalismi taantuu joukkohypnoosin keinovalikoiman tasolle. Niinpä on aivan mahdollista, että valtamedia saattaa todellisuusefektejä totuudellisuusefekteiksi paisutellessaan kohunnostatuksen myötä nostaa vallalle todellisen lynkkausmielialan. Esimerkiksi "rasismin" vastustaminen voi saada tulehtuneessa yhteiskuntailmapiirissä noitavainon luonteen, ja silloin historiassa palataan viidenkymmenen vuoden sijaan viisisataa vuotta ajassa taaksepäin.
Valtamedia ei tunnista omaa vastuutaan kohunnostatuksessa. Sanoilla ja kuvilla saadaan aikaan efektejä joilla on huumaava valta -- ja valta huumaa. Se on signaaliviestinnän servomekanismi. Itserefleksion, vahvistautumisen mekanismi.
Lynkkausmielialan valtaan joutuneet ihmiset harvoin tunnistavat olevansa lynkkausmielialan vallassa -- yleensä he kokevat olevansa oikeassa. Kun lynkkausmieliala syntyy ja leviää, ja kun ajattelu muuttuu tunnustukselliseksi, sen enempää arvojen sisällöillä kuin kannattajien määrillä ei enää ole merkitystä. Mitä vain saattaa tapahtua. Joukkohypnoosi operoi mielikuvilla, ei demokraattisella päätöksenteolla.
Median luoman lynkkausmielialan luonne joukkotaantumana on se joka minua huolestuttaa. Vihapuhevaino ja rasistijahti saattavat paineen ja todistelutarpeiden kasvaessa johtaa konkretisoimisen pakkoon, kansalaisvapauksien kaventamiseen. Se on regression refleksio, taantuman ja moraalin romahduksen kuvio. Kurinpalautusyhteiskunta muuttuu aina vain suuntaan jossa totalitarismin ominaisuudet vahvistuvat ja ääri-ilmiöille vakioitu siivu vain kasvaa. Durkheimilaista sosiologiaa.Kun kontrollipolitiikan tielle lähdetään, kriisi-ilmiöiden käsitteellinen hallinta pettää lopullisesti. Kaikkien totalitarismien lainsäädäntö mahdollistaa mielivallan. Se on se heikko kohta -- siinä suhteessa meitä ympäröi nyt täydellinen ymmärtämättömyys.
Ymmärryksen tulisi alkaa siitä että yhteisöilmiöitä ylimalkaan, mutta erityisesti joukkotaantumaa ei pidä tulkita esimerkiksi päämäärärationalismin puitteissa. Yhteisön kriisiytyminen on aina regressioilmiö, jossa välineellisellä järjellä ei ole mitään ratkaisevaa roolia. Esimerkiksi maahanmuuttajalähiöiden mellakat eivät ole seurausta syrjäytymisestä, eikä terrorismia pystytä estämään kotouttamalla.
Yrittäessämme säädellä ääriliikkeitä uskomme lujasti "oikeisiin arvoihin", mutta sosiaalisen sidonnaisuuden mekanismien kannalta on samantekevää puhutteleeko jokin sisältö plus- vai miinusmerkkisenä. Taantumailmiö tavallaan tarvitsee kontroversaalisuuden molemmat puolet -- ja tyypillistä onkin että ääriliikkeille syntyy aina yhtä jyrkät vasta-ääriliikkeet.
Durkheimilaisen sosiologian raameissa yhteisöilmiöitä on opittava ymmärtämään omana kategoriana, jonka päälle ei pidä liimata yksilötason kokemuksia tai selityksiä. Se, että on olemassa yhteisöominaisuuksia, jotka eivät palaudu yksilön ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on kuitenkin varsin vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia.
Psykologisoivasta näkökulmastakin voitaisiin sanoa, että sielunrakenteeltaan samanlaiset ihmiset tunnistavat toisensa joko ryhmävahvistautumista tarjoavina aatetovereina tai sitten viholliskuvan tarvitsemina aatteellisina vastustajina. Kaikenlaisten "ismien" keskinäisissä kärhämissä on kyse viharakkaussuhteesta. Mitä tiiviimmiksi ideologiset rintamalinjat sementoituvat ja mitä jyrkemmäksi yhteiskunnallinen konflikti eskaloituu, sitä regressiivisemmäksi, itsetarkoituksellisemmaksi ja myös väkivaltaisemmaksi käytös kummankin rintaman riveissä muuttuu. Kun väkivallan kynnys on tarpeeksi monta kertaa ylitetty, koston kierre pyyhkäisee mielistä viimeisetkin älylliset pidäkkeet, eikä paluuta neuvottelupöytään enää ole.Vieraskulttuurien ideologinen ihannointi, joka oikeuttaa kulttuurieliitin mitätöimään "impivaaralaisen" väestönosan kansalaistunnot, on suomalaiselle yhteiskunnalle kohtalonkysymys. Sen kysymyksen yhteydessä historialliset kansallisen alitajunnan voimat muuttuvat tuhovoimiksi. Sen ympärille muodostuu kansallinen kahtiajako, joka tuottaa kasvavat ja vahvistuvat ääriliikkeet ja -ilmiöt puolin ja toisin. Siis nimenomaan puolin ja toisin – näennäisesti vastakkaisia ideologioita edustavat rintamat ovat tosiasiassa vakioita, joita tuottaa sama psykososiaalinen mekanismi. Näennäisestä "opillisesta" vastakohtaisuudesta huolimatta vastakkainasettelun pinnanalaiset dynaamiset tekijät ovat aivan samat.
Onko muka jotain ennalta arvaamatonta siinä että vakka kantensa valitsee tai pata kattilaa soimaa?
Sielunrakenteeltaan samanlaisten ihmisten taipumus hakeutua toistensa yhteyteen saa joskus hämmästyttäviä ilmentymiä. Moni voisi esimerkiksi ihmetellä miten on mahdollista että Vihreää puoluetta oli perustamassa sekä taistolaiskommunisteja että oikeistoliberaaleja -- opillisesti siis kahden päinvastaisen äärisuunnan edustajia. Se on vain näennäisesti paradoksaalista, ajatusmuodot voivat olla samoja vaikka sisällöt ovat etumerkiltään päinvastaisia. Moni ihmettelee miten sivistyneet feministinaiset voivat ihastua lukutaidottomiin muslimimiehiin. Siksi että narsistinen itserefleksio vieraskulttuurisen kumppanin kanssa on palkitsevaa. Moni ei usko että "suvaitseva" enemmistö on pahimmassa vaarassa ajautua totalitarismiin, kun taas niin sanotussa "rasismissa" saattaa olla jotain totta. Jne, jne.
Ikääntyneenä ja yhden täydellisen kulttuuriarvokierron henkilökohtaisesti kokeneena olen tavallaan onnellisessa asemassa. Voin ymmärtää valtamedian aina yhtä epätoivoisia yrityksiä pitää kiinni "totuudeksi" koetuista sisällöistään -- ja toisaalta minut tekee onnettomaksi se että tiedän, ettei uusilla totuuksilla tai millään syvemmillä tulkintaperspektiiveillä koskaan ole välitöntä pääsyä yleiseen tietoisuuteen.Kulloisistakin opillisista "ismeistä" ja tunnustuksellisesti auktorisoiduista "totuuksista" riippumatta enemmistön oikeassaolemisen tarve on aina yhtä järkyttävän yksiarvoinen. Enemmistön omaksumana käsite "moniarvoisuus" muuttuu hyvin yksiarvoiseksi uskonkappaleeksi -- esimerkiksi "monikulttuurisuusideologian" kritiikittömäksi kannattamiseksi.
Sopiva sana tunnustuksellista arvomaailmaa kuvaamaan on "totalitaristinen". Se esimerkiksi elättää totalitaristisille järjestelmille ominaista ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuria povessaan. Projektiiviset sielunmekanismit vahvistuvat, jokaisen on valittava puolensa -- olet joko puolellamme tai sitten olet vihollistemme puolella. Juuri tuo sana sinut kavaltaa, olet tuossa valokuvassa väärässä seurassa. Pian kehitämme kiertoilmaisuja, jotka jättävät kaiken todellisen väliin -- vain valtaideologian mukaiset väitteet hyväksytään -- ja valokuvista retusoidaan entisen itäblokin historiankirjoittajien tyyliin epähenkilöt pois.
Kun yhteiskunta taantuu, regressio sulkee sisäänsä ja ottaa vallan valtapiirin jokaisella lohkolla. Ei ole sitä saareketta, joka säilyisi terveenä. Tässä Hannah Arendtilla olisi meille paljon opetettavaa. Systeeminen romahdus tapahtuu samalla tavalla kuin onneton pöydänjalkojen lyhennys: regressio murentaa jokaista yhteiskunnan tukijalkaa vuorotellen. Moraali painuu alaspäin tason koko laveudella. Niin mielellämme kuin näkisimmekin kriisit hyvän ja pahan keskinäisenä taisteluna, yhteiskuntien joukkomittaiset taantumat ovat jotain aivan muuta. Niissä romahtavat arvojen mittarit ja mitattavat arvot toisiinsa resonoiden.
Se yhteiskuntatilanne alkaa olla aika toivoton. Se on täällä tänään.
Uudelle ajattelulle ei enää ole edellytyksiä. Enemmistö puhaltaa pilliin ja lukitsee korvansa. Se ei koskaan noteeraa kultajyviä yhteiskunnallisen marginaalin hälyn ja kohinan keskeltä. Enemmistö hyveellisyydessään edustaa aina pysähtyneistöä. Enemmistöstähän muodostuu enemmistö nimenomaan sen seurauksena, että ajattelu pysähtyy eikä omia käsitteellisiä lähtökohtia enää kyetä kyseenalaistamaan. Enemmistö ei koskaan voi kokea olevansa väärässä tai edustavansa vääriä arvoja. Ja, valitettavasti, enemmistö on aina myös se, joka kirjoittaa lait joilla enemmistön "oikeita" arvoja ja totuuksia uhkaavat vähemmistöt tarpeen vaatiessa voidaan vaientaa.
Enemmistö on se joka uhkaa vähemmistöjä. Kansanryhmä uhkaa toisin ajattelevaa yksilöä -- ei koskaan päinvastoin. Enemmistöllä on tarve ja hinku lynkata leimaamansa vähemmistöryhmä tai yksilö. Enemmistö saa valtansa valtamedialta joka ei journalistisissa kyvyissään yllä leimasanoja syvemmälle.
Jos jokin pitää paikkansa sekä pitkässä historiallisessa kehitysperspektiivissä että kulttuurin vuosikymmenten kierrossa, se voitaisiin ehkä muotoilla seuraavasti: Jos kokonainen aikalaisajattelu ja -järki ovat harhassa -- kuten kaikki vakiintunut järki aina sementoituessaan tuppaa olemaan -- silloin tämän järjen ulkopuolelle jääneet saattavat nähdä selvemmin ja olla enemmän oikeassa kuin aikalaistason auktorisoidut asiantuntijat ja muut oikeassaolijat.
Eurooppa elää nyt monellakin tavalla kohtalonaikojaan. Historiallisen uuden ajan dynamiikka, jota mm. vahva individualismin draivi on ylläpitänyt, on ehtymässä, ja esimerkiksi edustuksellisen demokratian ainoat toimivat ja luonnolliset alustat, eli individualististen yksilönvapauksien yhteisöprojektioina syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot, ovat hajoamassa. Ne hajottaa yhtäältä ylikansallinen rahatalous, toisaalta kehittymättömistä maista tänne vyöryvä, tulevan vuosisadan mittaan satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava ja hallinnasta ryöstäytyvä massamittainen kansainvaellus.Elämme nyt paljon vaarallisempia aikoja kuin mitä elimme 60-luvulla.
Toivotan nykyisille edelläkävijöille -- globaalitalouden kriitikoille, maahanmuuttokriitikoille ja kulttuurierojen tuhoisuuden vaistonvaraisesti aavistaville "kansallismielisille" -- jaksamista heidän varmasti aika turhauttavassa taistelussaan valtamedian nykyistä typerryttävää itsetyytyväisyyttä vastaan. Narsismi on vallannut julkisuuteen itseään tyrkyttävät toimittajat, jotka hektisessä lyhytnäköisyydessään eivät tietenkään pysty ymmärtämään millaista latteaa "jäljestätulevien valtavaa laumaa" he kulttuurikierrossa edustavat.
--------------------
Lisäys:
Kirjoitusta on hieman päivitetty -- lähinnä täydennelty -- 24.9 pidetyn "rasisminvastaisen" mielenosoituksen johdosta. Se oli tragikoominen esimerkki siitä miten viisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä olevan enemmistön arvot tarvitsevat ryhmävahvistamista ja projektiivista viholliskuvaa, jollaiseksi näyttää kelpaavan jopa oman kansan kaikkein syrjäytynein äärivähemmistö.
Nyt yhteiskunnallisessa ilmastossamme valtalehdistön laajasti lanseeraama "punavihreä" ajattelu on todellakin jonkinlainen hapantunut tai väljähtynyt jäännös niistä trendeistä, joita 60-luvun edelläkävijät edustivat. On mielenkiintoista noteerata miten vallan sosiologia tässä aatteiden sukupolvisiirtymässä toimii. "Jäljestätulevien valtava lauma", joka siis omaksuu uuden ajattelun siinä vaiheessa kun siihen ei enää liity pelkoa työpaikan, uran, perhe- tai ystävyyssuhteiden, yms, menettämisestä saati oikeuden eteen joutumisesta, kuitenkin takertuu tähän ajatteluun paljon tiukemmin ja "tunnustuksellisemmin" kuin mitä edelläkävijöille itselleen oli ominaista.
Tämä johtuu siitä, että jäljestätuleville aatteet ovat "ulkoa omaksuttuja" identiteettikysymyksiä, persoonallisuutta ratkaisevalla tavalla vahvistavia samaistumisia. Siinä missä edelläkävijät omasivat kyvyn ja rohkeuden uuden maailman luomiseen, siinä jäljestätulevat sisäistävät sen identiteettinä, joka, tragikoomista kyllä, on ainoa asia jonka he "omistavat". -- Siksi juuri jäljestätulevien valtava lauma, joka on sokea omien arvojensa alkuhistorialle, suhtautuu omaksumiinsa "totuuksiin" niin ylipuolustavasti, kiihkeästi ja tunnustuksellisesti.
Niinpä Helsingissä asianomistajalehdistön uutisoinnin mukaan 15 000 ihmistä marssi Senaatintorille vastustamaan uusnatseja ja "poliittista väkivaltaa". Taustalla oli pari viikkoa aiemmin sattunut tapaus, jossa rekisteröimättömän uusnatsiyhdistyksen jäsen oli järjestön katutapahtuman yhteydessä potkaissut rivistön edessä sylkäisemässä käynyttä 28-vuotiasta miestä rintaan. Mies kuoli vajaa viikko myöhemmin.
Vaikka tapausten kulku vammojen, sairaalahoidon ja kuolinsyyn suhteen oli vielä epäselvä, lehdistö onnistui nostattamaan asiasta kohun, jonka seurauksena totalitarismi-Suomi sai ikioman Horst Wessel -tapauksensa. Mielenkuohunta kokosi mielenosoitukseen tuon ainakin kymmentuhatpäisen ihmismassan, joka ilmeisesti koki muutaman kymmenen jäsenen muodostaman uusnatsijärjestön todellisena uhkana.
Suhdeluku 10 000 : 10 kertoo jotain siitä miten suhteellisuuden- ja todellisuudentajuton suuren enemmistön tarvitsema projektiivinen viholliskuva on. Mielenosoitukseen omaa häntäänsä nostamaan oli saapunut myös entinen presidentti Halonen, joka puhui "demokratian reiluista pelisäännöistä". Demokratian kanssa massamielipiteellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, sillä demokratialle on ominaista nimenomaan mielipiteiden kirjo ja kehitys kritiikin kautta.
Mielenosoituksen mottona toimineen iskulauseen "Me emme suostu pelkäämään" presidentti Halonen puki omassa puheessaan muotoon: "Me emme hyväksy keinoksi väkivaltaa tai sillä uhkaamista.” -- Hän varmaan tarkoitti uhkaa joka tulee muutaman kymmenen uusnatsin suunnasta ja johon meidän muka olisi reagoitava. Mutta aivan muulta suunnalta kohdistuu meihin kokonaan toista suuruusluokkaa -- maailmanluokkaa -- oleva uhka, johon olemme jo reagoineet.
Uskonnolliselta taustalta nouseva taipumus provosoitua ja vastata loukkauksiin väkivallalla on nimittäin otettu lähtökohtaisena realiteettina niin sanottua "uskonrauhaa" koskevassa lainsäädännössä. Uskonnollispohjainen väkivallan uhka on legitimoitu ja sen sijaan kriminalisoitu pyhien uskonnollisten tuntojen loukkaaminen. Syyllisyys de jure sälytetään täten sille joka provosoi. Syyllinen de facto on se joka ei suostu pelkäämään uskonnollispohjaista väkivallan uhkaa.
Laki on ikään kuin "puolensa valinnut" -- se antaa oikeutuksen uskonnolliselle fundamentalismille ja rankaisee niitä jotka eivät sitä hyväksy. -- Tämä moraalisen arkhimedeen pisteen siirtymä ja väistöliike käy ilmi esimerkiksi entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen eläkkeelle jäämisensä yhteydessä antamasta haastattelusta, jossa hän kommentoi uskonrauhan rikkomista koskevaa lakia.
Myös pääministeri Sipilä piipahti mielenosoituksessa paikalla, ja pakolaispolitiikasta ennen vastannut nykyinen valtiovarainministeri Orpo piti siellä puheen. Mitä vastaan nämä hallitusherrat osoittivat mieltään? Hallitustako? Mikä on järjestelmä jossa hallitusherrat kokouksissa taputtavat omille puheilleen? Se on totalitarismi -- siinä tunnustuksellisia yhteistuntoja vahvistetaan antamalla suosiota yhteisesti ylläpidetylle valheelle.
Kaiken kaikkiaan tapaus tietysti indikoi sitä miten ohuen pinnan alla lynkkausmielialat kansassa jo ovat. Valtamedia on viime vuosikymmeninä jatkuvasti vahvemmin panostanut propagandaan jolla monikulttuurisuus- ja maahanmuuttokritiikki on leimattu populismiksi ja rasismiksi, ja projektiiviset uhkakuvat laukeavat nyt pienestäkin usutuksesta.
Presidenttikin säikähti ja piti YK:n yleiskokouksessa lähinnä suomalaisille suunnatun puheen. Hallitus lupasi säätää lain jolla väkivaltaiset äärijärjestöt kielletään.
Kyseessä oli todellakin "eräänlainen mediatapaus".
Tuolla termillä on ikävä kaiku. Mauno Koivisto kuittasi aikanaan Iranin ajatolla Khomeinin kirjailija Salman Rushdielle langettaman kuolemantuomion, fatwan, tuhahtamalla halveksivasti: "No onhan se sellainen... eräänlainen mediatapaus."
Kirjailija joutui maanpakoon ja tappoyritysten kohteeksi. Hän eli, ja elää vieläkin, poliisisuojeluksessa. Mutta hän on sitä mieltä, että jos hänen kirjansa julkaistaisiin nyt, hän ei enää saisi tukea ja suojelua. Nyt hänet leimattaisiin islam-kriitikoksi ja vihapuhujaksi.
Länsimainen valtamedia on osoittanut valtansa. Yleisen mielipiteen manipuloimisen lisäksi se on saanut poliitikot tanssimaan pillinsä mukaan. Valta on ostettu vapauden hinnalla. Sanomisen ja ajattelun vapauden hinnalla. Myös kykyjen hinnalla, kriittisen ajattelukyvyn hinnalla. Enemmistön pelkojen ylläpitäminen -- eli "rasistiksi" leimautumisen pelko -- on syönyt edellytykset älylliseltä rehellisyydeltä.
-----------------------------
