 |
| DiCaprion rooli palautuu kaksisataa vuotta sitten eläneen Hugh Glassin kokemuksiin |
Alejandro Inarritun uusi elokuva "The Revenant" on ehdolla peräti 12 Oscarin saajaksi. Jokin on siis tehnyt melkoisen vaikutuksen noihin kriittisiin filmimiehiin. En kyllä pysty ymmärtämään mikä.
Elokuvassa, kärjistetyimmin sanottuna, on kyseessä likipitäen pelkkä todellisuusefektivyörytys. Todellisuusefektit ovat toinen toistaan primitiivisempiä ja raaempia, mutta mitään selvää totuudellisuusefektiä niistä ei synny. Sellaisen puute alkaa vaivata jo alkumetreillä, eikä vaiva mitenkään vähene vyörytyksen koko kahden ja puolen tunnin aikana.
Oppitunti, siis useampikin, siitä että jostain syystä me kuitenkin odotamme "taiteelta" jonkinlaista sanottavaa -- sanomaa, totuudellisuutta. Kun alkukantaista elämää näytetään yksi yhteen jatkuvasti raaistuvin efektein, totuudellisuuden puute alkaa vaivata. Kaikki dramatiikka on vain yhtä lajia, määrällistä -- väkivaltaa, verta, märkiviä haavoja, raa'an lihan repimistä ja syömistä, kylmää, vaikka vieressä palaa loimottava tuli -- ja sekin, kuten kaikki paljas raakuus, lakkaa eläytymiskykyiseen yksilöön tekemästä mitään vaikutusta. Sitä lakkaa jopa ihmettelemästä. -- Tuollaista sen on siis täytynyt pahimmillaan olla, onko joku joka ei tuota vielä ole tajunnut?
Raakaa efektiivisyyttä riittää. Pelkkänä historiallisena kuvauksena turkismetsästäjien elämästä 1800-luvun alkupuolella, uudisasutuksesta ja intiaanien sotaisuudesta, elokuvaa tuskin voi pitää. Hyökkäykset ovat toki varsin realistisia, kuten sotakuvaukset konsanaan, ja alkuasukkaiden alkukantaisuus jollakin lailla ja joten kuten rinnastuu tai vertautuu uudisasukkaiden alkeelliseen yhteisömoraaliin. Joitakin uskonnollisia viittauksia pahiksen puheiden ja sankarin kuumehoureisten näkyjen välillä voi konstruoimalla löytyä, mutta niillä on elokuvassa yhtä vähän sisältöä ja merkitystä kuin mitä niillä todellisuudessakin on ollut.
Loppukuva on ainoa joka oikeasti toimii. Se on todellinen "ecce homo" -ikoni. En ole ennen nähnyt elokuvalla toteutettua, kasvot valistavaa ikonia, mutta siinä se on. Selviytymistarinaa motivoineen kostonhalun ja -toimet Luojalle luovuttaneena -- siinä vaiheessa kun virta on jo vienyt hänen vihollisensa intiaanien nyljettäväksi, ja kun hän itse on saanut näiltä vähäisen, ikään kuin väistöliikkeen kaltaisen armon osakseen -- ratkaisevan taistelun loppuun uuvuttamana, kukaties lopettamana, hän viimeisen kerran ja viimeisin voimin nousee ryömien lumista rinnettä kohti kameraa, ja kamera zoomaa nykäyksittäin ja hidastaen kuin pysähtyvä kello kohti lähikuvaa kasvoista, joiden silmät tuijottavat katsojaan ja tuntuvat jäätyvän johonkin totuutta eniten ikuistavaan kohtaan. -- Efekti on sama kuin esimerkiksi "Neljänsadan kepposen" loppukuvassa, joskin tässä se on siis rakennettu lähikuvan ja katseen varaan.
Pelastaako se sitten kaiken?
Ehkä tämä on amerikkalaisille puhutteleva historiaeepos. Suunnaton metafora asuttamisesta. Hehän valtasivat maansa intiaaneilta, ja alkuperäiselinkeinot vievät heidät edelleen tuohon miltei raamatulliseen alkumaisemaan ja alkuyhteyteen. Se ei totisesti ollut mikään paratiisi. -- Mutta historiassa ensimmäiset espanjalaisvalloittajat muuttivat sen helvetiksi heti rantauduttuaan -- jopa sielläkin missä luonnonolot olivat miltei paratiisillisia.
Historian demonisointi ja romantisointi tuntuvat käyvän käsi kädessä. Viime aikoina suomalaistenkin ikivanhaa korkeakulttuuria on propagoitu esiin, ikään kuin sillä olisi jokin yksi yhteen siirrettävä arvo nykyhetkeen. Mistä tuollainen menneisyyden ambivalentti palvonta juontuu?
Ja, mutta, mitä ihmettä tämä kaikki kriitikoiden suitsutus lopulta on? -- Jonkinlaisena palvonnan kruunaavana helmenä Iltalehden blogipalstalta löydän joidenkin, hmmm, kansainvälistä matkustelevaa elämää viettävien tyttölasten aihetta käsittelevän kirjoituksen, jossa keskitytään pelkästään käsittelemään ja ihmettelemään sitä miten hirvittävää elokuvan tekeminen aidoissa luonnonolosuhteissa on ollut. Siis kohtauksissa on syöty oikeasti raakaa lihaa. Se näköjään toimii aitona ja, ajatelkaas, ambivalenttisena kauhistelun eli ihastelun aiheena ja nostaa pääosan esittäjän, Leonardo DiCaprion, tyttöjen silmissä vielä ennestään ihannoidumpaan ja rakastetumpaan asemaan.
Blogitytöt pohtivat mitä elokuvan kuvaustauoilla on puhuttu tai tunnettu. Suunnitellaan myös pyhiinvaellusta, maailmanmatkaa filmin kuvauspaikoille. -- Kas, siinä siis aikamme taide-elokuvan tulevaisuus hyvin esimerkillisesti tiivistettynä. Tärkeintä ovat vain efektit, sekä pääosanesittäjän roolin ja yksityisyyden yksi yhteen -suhde, tekijöiden ja kokijoiden yhteensulaminen, molemminpuolinen jatkuvasti raaempi omien rajojen ylittäminen ja itsetarkoitukselliset hurjat uhrautuvat kokemukset. Kaikki suosikkinäyttelijän kokemukset ja valmistusprosessin salat halutaan selvittää, ja houkuttelevinta on hakeutua filmauspaikoille näkemään miljöö omakohtaisesti.
Analyysit? Missä ovat analyysit? Näyttäkää nyt yksikin analyysi.
Elokuvataide levittäytyy yhä enemmän julkisuusilmiöksi, jossa näyttelijät ja kuvauspaikat, making of -jälkikartoitukset ja kohukeskustelu itse tekemisen ympärillä, kuvagalleriat ensi- ja gaalailloista viihdelehdissä, yms, nousevat elokuvan "sanoman" rinnalle tai hyvinkin kirkkaasti kaiken sisällöllisen ohi ja yli. Sisällöllinen on käytännössä mitattavissa niillä sadoilla miljoonilla dollareilla jotka elokuvan tekemiseen on uhrattu rahaa ja jotka sen pitäisi runsaampana tuottaa takaisin.
Missä se taiteellinen lisä-arvo on joka näistä efekteistä saadaan? Jää minulta väliin.
Jos ohjaajan edellistä työtä, Carver-vaikutteista "Birdmania" ajattelee, sieltä saattaisi löytyä se ainoa ilkeä lanka jonka minä voin nähdä johtavan "The Revenant"iin. Eikö siellä ollutkin puheena juuri tuo pelko kaiken taiteen muuttumisesta pelkäksi efektiksi ja some-ilmiöksi? -- Ehkä hän sitten on tehnyt juuri sellaisen elokuvan jollaisiksi kaikki maailman elokuvat ennen pitkää muuttuvat. Ihan sisällöttömiksi, totuudellisuudettomiksi, todellisuusefekteillä mässäilyksi.
Näinköhän on?
 |
| Inarritu -- mutta oikeasti kameran takana oli Lubezki |
----------------------------
Lisäys:
"The Revenant" palkittiin lopulta kolmella Oscarilla: Inarritu parhaasta ohjauksesta, DiCaprio parhaasta miespääosasta ja Emmanuel Lubezki kuvauksesta. Parhaan elokuvan pakintoa ei tämä elokuva voittanut, sen vei "Spotlight", joka kertoo todellisuuspohjaisesti journalisteista jotka 2002 paljastivat Bostonissa katolisen kirkon piirissä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön.
Edellisvuonna Inarritun loistava supersankari- ja somekritiikki "Birdman" oli pokannut neljä Oscaria, myös parhaan elokuvan palkinnon. Myös luottokuvaaja Lubezki, joka toteutti tarinankerronnallisen ja historiallisen "jatkumon" idean, tuli tuolloinkin palkituksi.
-----------
