keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Suomalaisen journalismin kujanjuoksu (15.12. 2016)







Aina kun suomalaisesta journalismista puhutaan pitäisi nostaa esiin se historiallinen tosiasia, että yhden suvun omistama yksi lehti on meillä käytännössä määrittänyt koko mediakenttää. Se on olut todellinen kakanialainen omaisuuden ja sivistyksen liitto.

Suomen rikkain mies ja mediamoguli, todellinen tycoon, joka toki itse kuulemma epäili henkisiä kykyjään -- kukaan muu ei niitä sitten uskaltanutkaan epäillä -- perusti jopa oman toimittajakoulun ja stipendi- ja palkintoinstituutioita sivuuttaakseen alalla annetun yliopistollisen koulutuksen.

Kuinka tällaisissa oloissa olisi koskaan voinut kehittyä mitään kunnollista journalismia? Kunnollista -- siis kunniallista. Tai edes missään mielessä laadukasta. Minä vaan kysyn.

Historia ei ole antanut tälle kansalle ainoatakaan valttikorttia. Mediapeliä on pelattu suurilla seteleillä. Tilanne ei koskaan ole olennaisesti muuksi muuttunut. Johtaja- ja toimittajavirta Helsingin Sanomista YLEen kertoo miten yhtiöitetyn yhteiskunnallisen infran yksityistäminen etenee.

Kuka muistuttaisi siitä, että kun kaikki on käytännössä yksityistetty, myös Totuus on yksityistetty.

Sisällöt seuraavat siitä kenen lauluja lauletaan. Eikä siinä ole kysymys vain päiväkohtaisista eduista, vaan koko kansallisesta kahtiajakautumasta. Journalismillamme on yhä tuo suoraan kansallisesta alistushistoriasta ja alamaisasenteista nouseva taakka. On asennoiduttava joko konformistisesti yläkerran väkeä ja sen sivistyskäsityksiä myötäilemään, tai hyökättävä tyylittömästi ja paheksuntaa aikaansaaden eliitin kimppuun.

Jälkimmäisen vaihtoehdon valinneet saavat pian tuta ettei tarvittavaa tukea alhaaltapäin löydy. Kaikki haluavat mieluummin samaistua "sosiaalisesti ylöspäin". Se on kahtiajakautuvan kansan syvin kansallinen tragedia.

No, kolmaskin vaihtoehto on. Se on se joka on toteutunut. Sen nimi on narsismi, ja se on todellakin kokonainen ismi. Se ei tarkoita ainoastaan sitä että journalismia tehdään toimittaja edellä -- toimittajan nimi ja potretti leimataan suuremmalla kuin otsikko -- vaan myös sitä, että aiheet valikoituvat sen perusteella miten ne julkisuudenkipeän toimittajan itserefleksiota palkitsevat.

Ja narsistinen itserefleksiohan on palkitsevimmillaan esimerkiksi päästessään tekemisiin ekstriimien ja eksoottisten teemojen kanssa. Tai ei niinkään teemojen -- kokonaisuudet eivät elämyksenmetsästäjiä kiinnosta. Vain yksilöt kiinnostavat. Mitä poikkeavampi ihminen, sitä yleisempi esimerkkitapaus siitä tehdään.

Narsistinen itserefleksio on mekanismi jonka varassa todellisuusefektit muuttuvat totuudellisuusefekteiksi.

Narsismin kyydissä matkataan täältä ympäri maailman. Puhuttelevimmat kulttuuriohjelmat ovat niitä joissa rämäpäätoimittajat matkustavat maapallon toiselle puolelle syömään matoja. Vieraskulttuurien ihannointi lankeaa kuin luonnostaan. Muunmaalaisia kohdatessaan Liisa saa elää hetken kuin peilimaailmassa. Mikään oma rajoittuneisuus ei vaivaa kun lähteestä heijastuu ihan sitä mikä vastaa tarpeisiin.

Ei ole ihme että kriisiin ajaudutaan ensimmäiseksi siellä missä pitäisi pitää yllä uskoa oikeaan tietoon ja sen merkitykseen. Siksi uutistoiminta karahtaa kiville näyttävimmin.

YLE:n tilanne talon sisällä taitaa olla läpikotaisin tulehtunut. Siinä mielessä tilanne on tavallaan tragikoominen. Sen median pitäisi edustaa kansaa, mutta siellä vallitsee vain kriisitilaan kärjistyneenä sama sairaus joka kansaa jakaa kahtia. En mielelläni kuvittele niitä nuoleskelun, mielistelyn ja väistelyn rintamia joita talon sisällä nyt pystytetään.

Itse journalismin tavoitteiden ja moraalin kannalta kysymys on hyvinkin yksinkertainen. Se on se kysymys, jonka tv-draaman muotoja maailmassa ehkä eniten kehittänyt brittinäytelmäkirjailija Dennis Potter esitti ennen kuolemaansa jäähyväishaastattelussaan.

"Journalismilla on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko tehdään ennestään tyhmistä ihmisistä vielä tyhmempiä, tai sitten edes yritetään tehdä heistä viisaampia." --

Yksinkertaisesta ohjeesta on helppo livetä kun ryhtyy saivartelemaan. Moraalia kierretään nimenomaan tekemällä siitä teoriaa ja periaatteita. Kuunnelkaapa miten hyvin päättäjät perustelevat ratkaisunsa. Hyvin johdonmukaisesti. Johto on aina johdonmukainen.

Käytännössä valinnat ovat yksinkertaisia. Pimittämällä tietoja tuskin tehdään kenestäkään viisaampaa. Mutta traagista on, että ihmiset joilta olennaisia asioita on pimitetty, eivät osaa edes kaivata sitä mitä eivät tiedä olevan olemassakaan. He voivat hyvinkin kokea omaavansa kaiken tiedon, ja kysyttäessä vastaavat, että Suomessa vallitsee maailman paras sananvapaus eikä lehdistö tai YLE sensuroi mitään.





 ----------------------


Lisäys 16.12. 2016


Sekä filosofiasta että sosiaalipsykologiasta väitellyt Jukka Hankamäki on kirjoittanut YLE-kriisistä blogin, jossa hän nostaa esille myös maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikin ja islamin sellaisina aihealueina, jotka YLE:ssa ovat muodostuneet tabuiksi ja tulehduttavat toimituksellista tilannetta.

Noiden aiheiden tabuluonne on tosiasia. Niiden ympärillä on kaikessa tiedonvälityksessä ammottavia valkoisia aukkoja. Eikä niitä ole pelkästään YLE:ssa, eikä ainoastaan Suomessa. Koko eurooppalaisella individualistisella ja yksilötasolle ongelmansa sijoittavalla ajatteluperinteellä on vaikeuksia tajuta millaisten makrotason uhkien kanssa massamaahanmuutossa ja kansainvaelluksissa ollaan tekemisissä.

Tulevalla vuosisadalla mahdollisesti satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavat kansainvaellukset kehittymättömistä maista tulevat romauttamaan vanhat eurooppalaiset valtiot sekä sosiaalisesti että taloudellisesti. Tällä hetkellä meillä on vielä varaa suhtautua niihin kuin kysymys olisi "ihmisoikeuksista". Kukaan ei kysy, miten siitä, että kaikilla on "ihmisarvo" seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään. Nehän eivät sopeudu. Päinvastoin, ne saattavat vain kääntää toistensa kielteisimmät puolet esille ja aiheuttaa molemminpuolisen moraaliromahduksen.

Makrotason ongelmat ovat yhteisöongelmia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Journalismi uskoo ja luottaa siihen että kun tunkeudutaan kameran kanssa tapahtumapaikalle ja haastatellaan osallisia silmästä silmään, saadaan todellisuudesta todistusvoimaisin kuva. Mutta asia on täsmälleen päinvastoin: lähikuva johtaa pahasti harhaan luodessaan illuusion siitä että se voidaan laajentaa kokokuvaksi. Yksilötaso ei ole siten skaalattavissa, vaan kokokuva on nimenomaan laadultaan kokonaan muuta kuin yksilötaso.

Kun tabuaiheita ei pystytä käsittelemään ja tiedollisia valkoisia aukkoja jää, ainoa vaihtoehto on takertua entistä lujemmin älyllisiin väistöliikkeisiin ja ennakkoluuloihin. Valtamedian valta nojaa vallalla oleviin ennakkoluuloihin. Niin sanotun "suvaitsevuuden" tunnustaminen kuin se olisi moraaliarvo, eikä vain älyllistä epärehellisyyttä jolla makrotason ongelmat sivuutetaan, on suuri yhteinen valhe. Samoin "monikulttuurisuuden" tulkitseminen jonkinlaisena yleisesti hyväksyttävänä yhteiskuntanormina, vaikka siinä on kyse pelkästä poliittisesta ideologiasta ja propagandasta.

Näitä laidasta laitaan vallalla olevia ennakkoluuloja YLE ei pysty mitenkään edes käsittelemään. Siellä pannaan pää pensaaseen kuten muuallakin mediassa. Mikrotasolle -- yksilöihin -- keskittyminen ja yksilötason peilaaminen puhuttelee ja onnistuu, koska se ruokkii toimittajille ominaista narsismia.


------------------