sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Kuoleman kokokuva (5.9. 2015)




Aylan Kurdi ikuistettuna satamamuuriin muraalina



Miksi havahdumme vasta nyt? kyselee US-toimittaja Linda Pelkonen blogissaan ja viittaa mediassa viime päivinä paljon levinneeseen valokuvaan syyrialaisesta pikkupojasta, joka kellui hukkuneena Välimeren rantavedessä jälleen yhden pakolaisia kuljettaneen veneen upottua.

"Kaikki eivät ole tajunneet tilanteen hirveyttä ennen tätä kuvaa", Pelkonen kirjoittaa. "Selvästi se on herättänyt ajatuksia ja tunteita, jotka olisi muuten ollut helppo sysätä syrjään. Siksi tarvitaan koskettavia kuvia."

Luulen, että toimittajan reaktio on mitä tyypillisin. Se on niin yleinen, että se muodostaa median koko markkinan. Juuri muunlaista kuin sokeeraavaa tietoa emme meneillään olevasta "pakolaiskriisistä" nykyään mistään saa. Sokeeraaminen riittää, ja se on sitä että "ajatukset" ja "tunteet" muuttuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Olen toimittajan ja sensaatiomediaksi institutionalisoituneen journalismin kanssa totaalisesti eri mieltä siitä, mitä arvoa noilla median nostattamilla "ajatuksilla ja tunteilla" on -- miltä pohjalta ne nousevat, tai kuka niitä tarvitsee ja mihin.

Kannattaisi tosiaan ajatella paremmin läpi tuo taustalle sijoittuva aikajatkumo ja se mitä siellä on lähihistoriassa ja pitemmälläkin perspektiivillä tapahtumassa. Ei se nimittäin ole sattumaa, että elämme koko ajan vahvempia efektielämyksiä tyrkyttävän tiedonvälityksen maailmassa.

Esimerkiksi televisiossamme suosituin ohjelma on ollut toinen toistaan ällöttävämpiä ekstriimielämyksiä tarjoillut Madventures-elämysmatkasarja, eikä varmasti ole sattumaa, että sama tekijäporukka on siirtynyt nyt tarjoilemaan tylsämielisille sohvaperunoille suunnattuja rajuja dokumenttifilmejä.

Kannattaa tosiaan kysyä miksi ajassamme todellisuusefektit ovat yhä enemmän muuttumassa totuudellisuusefekteiksi. Mitä järkyttävämpi elämys, sitä enemmän se edustaa totuutta. Kuolemakin muuttuu mediassa kauppatavaraksi.

Ei se suinkaan kerro siitä että olisimme jotenkin "heräämässä" parempaan tietoisuuteen, vaan se kertoo jostain pikemminkin päinvastaisesta. Kykymme kokonaisvaltaiseen ajatteluun ja asiahallintaan ovat katoamassa, ja jäljelle jää vain samanlaista efektihakuista hedonismia joka eurooppalaisessa historiassa oli elämänmenolle ja sirkushuveille leimaa-antavaa Rooman valtakunnan hajoamisen aikoina.

Nämä ovat tietysti hieman falskeja historiallisia rinnastuksia. Nyt ollaan kuitenkin tekemisissä samanlaisten, isomman koko- ja kertaluokan ilmiöiden kanssa kuin mitä oli Euroopan vajoaminen keskiajan regressioon.

Eurooppalaista uutta aikaa hallinnut historiallinen dynamiikka on nyt hajoamassa. Näemme ympärillämme tämän hajoamisen tuottamia ilmiöitä. Esimerkiksi EU itsessään -- noin niinkuin eurooppalaisen uuden ajan historiallisen dynamiikan kannalta -- on hajoamisilmiö.

Uudella ajalla syntyneen ja vahvistuneen individualismin yhteisöprojektioina syntyneet kansallisvaltiot ja niissä hallitusmuotona toiminut edustuksellinen demokratia merkitsivät huippua ja lakipistettä niille paradigmaattisille tekijöille, jotka eurooppalaisesta ajattelusta tekivät jotain ainutlaatuista. Nyt nuo voimat ovat auttamattomasti hajoamassa.

EU kasvavine demokratiavajeineen ja yhteisvaluutta euro täysin reaalimaailmasta irronneine imaginaarisine raha-arvonmuodostusfantasioineen ovat tämän hajoamisen oheisilmiöitä.

Kysymys kannattaisi asettaa koskemaan historiallista Eurooppaa. Siis sitä maailmanhistoriallisesti ihmiskunnan tähän mennessä merkittävintä ajatushistoriallista ajanjaksoa, joka parina viime vuosisatana on tuottanut maailmaan ja ihmisen elinehtoihin muutoksen, joka on tuhatkertainen koko ihmiskunnan historian aiemman miljoonan vuoden aikana tapahtuneeseen muutokseen yhteensä.

Ja se Eurooppa on nyt hajoamassa. Se hajoaa sisältäkäsin koska sen omat dynaamiset voimat ovat ehtymässä, mutta käytännössä sen tulee hajottamaan kehittymättömistä maista, esp. Afrikasta kasvava ja valtaviin mittasuhteisiin paisuva kansainvaellus.

Se mitä nyt näemme on vasta alkusoittoa. Afrikassa on nyt yli miljardi ihmistä ja yhä räjähdysmäisesti kasvava väestö. Tämän vuosisadan mittaan sen on pelätty kasvavan yli neljään miljardiin, joista ihmisvirrat Eurooppaan kasvavat tällä vuosisadalla miljardiluokkaan. Tulemme siis näkemään vielä satojatuhansia rannoille huuhtoutuneita hukkuneita lapsia. Toivottavasti jokainen niistä nostattaa samanlaisen kauhistelun.

Eurooppa ei tule tästä vuosisadasta selviämään. Euroopan edellytykset nimittäin ovat monella tavalla aivan erityisen heikot -- takanamme on oma kehittyneisyytemme, josta emme pystyneet pitämään kiinni. Kaikessa vahvuudessaan eurooppalainen sivistys on hyvin hienojen, ohuiden ajattelulankojen varaan ripustettua.

Hajoavissa kansallisvaltioissa yhteisyydentuntojen sidoslangat ovat yhtä heikot kuin mitä eurooppalainen ajattelu on nimenomaan todellisuus- ja asiahallinnallisena ajatteluna ollut vahvaa ja vaikuttavaa. Vanhat eurooppalaiset yhteiskunnat hajoavat sosiaalisesti, ja sosiaalisen hajoamisen tulee täydentämään täysin ryhmädynamiikaltaan vastakkaisten kulttuurien maahantunkeutuminen.

Sitä kulttuurista hajoamista emme tule kestämään. Aineellinen vauraus ei tee Euroopasta yhtään vahvempaa, päinvastoin. Tämä meidän pitäisi ajatella läpi ja ymmärtää: koko aineellinen vaurautemme perustuu tiedolliseen ajatteluun, jolla on ollut omat historialliset ehtonsa. Ne ehdot olemme nyt menettämässä, ja kansainvaellukset kehittymättömistä kulttuureista tulevat vain täydellistämään tämän häviön.

Eivät lopulta myöskään tule selviämään ne jotka tänne jatkuvasti kasvavin massoin tulevat pyrkimään.

Jokseenkin kaikki tätä alkavaa kansainvaellusta koskevat mielikuvamme ovat totaalisesti harhaisia. Käpertyminen päiväkohtaiseen mukamas "akuuttiin" kriisiin kertoo karmealla tavalla siitä miten silmät pystytään ummistamaan siltä mistä tosiasiassa on kyse. "Kansalaiskeskustelun" sävy on kuin mutasarjan paikallisottelussa. Meneillään olevan ylikansoituskriisin mittasuhteista ei ihmisillä ole mitään tajua.

Meillä on mm. entinen presidentti, joka ilmeisesti uskoo että kansainvaelluksista selvitään, jos "jokainen suomalainen kutsuu yhden maahanmuuttajan kotiinsa ja tarjoaa kahvit". Ja nykyinen presidentti joka osaa pelokkaasti ympäripyöritellä ja varoo asettamasta sanojaan niin että ne saisivat jotain sisältöä. Ja nykyinen pääministeri, joka kuvittelee, että oman kodin tarjoaminen maahantunkeutujien käyttöön on suurta humanismia.

Yksi syypää täydelliseen mittasuhteiden ymmärtämättömyyteemme on media, joka on vuosikaudet manipuloinut "maahanmuuttokeskustelua" ja suunnannut kaiken mielenkiinnon "humanistisiin" kysymyksiin -- ikään kuin kysymys olisi vain arvovalinnoista ja asennetason ongelmista. Samalle medialle riittävät räikeät todellisuusefektit joista kohunnostatuksen myötä kasvaa totuudellisuusefektejä, kuten nyt paljon julkisuudessa olleesta hukkuneen pikkupojan valokuvasta.


-------------------


Douglas Murray: "The Strange Death of Europe" (2017)



Lisäys 5.1. 2020:


Muistan miten ihmettelin syyskesällä 2015, kun loppumattomat jonot nuoria karvaisia kansainvaeltajia ilmestyi läpi Euroopan seikkailleina ja Ruotsin kautta Suomeen ohjailtuina -- mehän muuten emme tätä kirjoitettaessa vieläkään tiedä kuka suomalainen virkamies sopi tästä läpikulusta ruotsalaisten kanssa -- ja televisiokamerat etsivät jonoista epätoivoisesti niissä mukana olleita aniharvoja naisia ja lapsia. Mietin mikä saa journalistit ihan vapaaehtoisesti ryhtymään tällaiseen kuvakulmaa fokusoimalla tapahtuvaan todellisuuden vääristelyyn.

Se on jonkinlainen journalismin peri- tai perussynti, tuo kuvan rajaaminen ja fokusoiminen johonkin jonka koetaan "edustavan" kokonaisuutta. Journalisti tunkeutuu kriisien keskelle ja yrittää etsiä kameransa lähikuvaan jotain tai jonkun joka "antaisi asialle kasvot". Ja mitä efektiivisempi tai tiukempi tuo lähikuva on, sitä perustavanlaatuisempi tajunnallinen taikatemppu tapahtuu -- todellisuusefekti muuttuu totuudellisuusefektiksi. Toimittaja kokee tehneensä hyvää työtä -- taivas varjelkoon, typeryydessään he ovat jopa ylpeitä siitä että ovat saaneet todellisuuden pakotetuksi omaan putkeensa. -- Mutta sitä, miten tällainen jatkuva fokusoimisen metodi vaikuttaa tajuntaamme ja vahvistaa samalla perusteella valittuja efektejä, siitä ei kanna huolta kukaan.

Niinpä media lankeaa omaan ansaansa, ja tekee sen vieläpä suurten ammatillisten ihanteiden nimissä. Se katsoo maailmaa King Kongin verestävin gorillasilmin ja takoo rintaansa julistaen: "Me edustamme lahjomatonta journalismia, me tuomme uutisiin faktat -- sen ja vain sen mikä on totta." -- Mutta tositiedon kriteereiden kannalta "fakta" ei ole mitään jossa toistuisi tuo fokusoitumisen -- tai jonkinlainen valikoitumisen, pelkistymisen, kiteytymisen -- idea. Ja kun median omahyväiset toimittajapojat ja -tytöt ovat hyvin ylpeitä siitä että "taustoittavat" sen minkä ovat ensin valinneet taustoitettavakseen, he eivät ymmärrä, että itse asiassa kyhäävät koko "totuutensa" täysin väärässä järjestyksessä -- aivan päinvastoin kuin todellisuus itse sen tekee.

Ja koska he rakastavat itseään ja työtään aivan narsistisella omistautuneisuudella -- nykyään mennään mediassa toimittaja ja toimittajan potretti edellä -- mitään he eivät halveksi niin kuin kilpailevaa "vaihtoehto-", tai "valemediaa", jolla on todellista tarvetta tulkita todellisuutta myös "poliittisesti epäkorrekteista" näkökulmista ja poikkeavalla tavalla ja joka taustoittaa asiat aivan toisista lähtökohdista kuin valtamedian valtavirta. -- Valtavirtajournalistit varmaan ihan aidosti ja oikeasti kokevat olevansa "totuuden" asialla, ja tosiaankin sopulien tavoin vaeltavat joukkosuggestion vallassa suunnastaan vakuuttuneina. Eivätkä he näe mitään kyseenalaista siinä että pullistelevat turkeissaan täynnä "ajatuksia ja tunteita".

Tuon saman vuoden syyskuussa maailman lehdistössä levisi siis puheena oleva valokuva Turkin rantaveteen hukkuneesta kolmevuotiaasta syyrialaispojasta Aylan Kurdista. Kuvan dramatiikka oli niin tunteisiin vetoavaa, etteivät journalistit vaivautuneet ottamaan selvää tarinasta tragedian takana. Jos olisivat ottaneet, koko vaikutelma viattomasta pakolaisuhrista olisi kokenut kovan kolauksen. Kyseessä oli kaikkea muuta kuin henkensä hädässä vainoa paenneen perheen tarina. Itse asiassa kyseessä oli aika irvokas esimerkki jostain täysin päinvastaisesta, siitä, miten älytöntä aina paremman elintason ja sosiaaliturvan piiriin pyrkiminen ja oman ja läheistensä hengen riskeeraaminen on. -- Mutta asian tätä puolta valtalehdistö ei sitten koskaan uutisoinut.


-------------------------