Peräkamarin pojat (17.3. 2013)

1.

Tiedätkö mitkä ovat viimeisimmän gallupin mukaiset puolueiden kannatuslukemat? Hölmö olet, jos tiedät. Puolueiden kannatusjakauma ei nimittäin kerro oikein mitään oikein mistään millä olisi perustavanlaatuisen elämänmenon kannalta merkitystä. Olet sama ihminen tänään mikä olit eilen, ja olet olennaisesti sama myös huomenna, vaikka puolueiden kannatuslukemat olisivat kääntyneet päälaelleen. -- Oletko ylimalkaan koskaan kysynyt itseltäsi kuka tai mikä sinä oikein olet? Selviääkö se todellakin jotenkin puolueiden kannatuslukemista -- että eilen olit vielä niin-ja-niin suuren kannatuksen omaavassa lokerossa, tänään ihan erikokoisessa? Ja mikä on sinussa muuttunut? Jos jokin on, on aihetta huolestua.

Ajatus että kaikkien ihmisten pitäisi ylimalkaan sijoittua johonkin puoluelokeroon -- tai johonkin ideologiseen lokeroon, johonkin, mihin tahansa mielenliikkeitä merkitsevään, nimeävään, leimaavaan ja mittaavaan lokeroon -- eikö se ole jotenkin nurinkurinen? Jokin siinä on päälaellaan. Ikään kuin ihmisen täyteen ihmisyyteen kuuluisi että hän lokeroi itsensä ja muut lokeroivat hänet johonkin leimalliseen kastiin. Kastijaon on tarkoitus toteutua sataprosenttisesti -- jokaisen on pakko edustaa jotakin rotua, samalla tavalla kuin puolueiden kannatusten summa on aina sata prosenttia.

Tai aivan kuin meillä olisi keskuudessamme absoluuttisesti itse itsensä koko ajan toteuttava vertaisarviointi. Ihan viimeisen päälle tieteellinen vertaisarviointi, ihan viimeisen päälle huippuviisaitten huippujuttu. Jokainen on jonkun verrokki, jokaisen ominaislaatu on tilastotieteilijän viimeksi valmiiksi vertaama. Vertailu on verraton juttu.

Sellainen ajattelu olettaa aina valmiina annetut pilttuut, joihin se vaalikarjan ajaa. Eikä sinua pelasta edes se, että julistaudut "liikkuvaksi äänestäjäksi". Sekin on vain yksi käsitteellinen tapa vahvistaa olemassaolevan lokerikon statusta. -- Mitä vielä voisit yrittää? Voisitko ehkä muodikkaasti huutaa jakamattoman ihmisarvosi perään: "Hei, en ole sen-ja-sen puolueen lokerossa, en ole sitä-tai-sitä uskontokuntaa, en ole sen-tai-sen ismin kannattaja, en ole sen-ja-sen tiedonalan ekspertti, en maallikko suhteessa siihen-ja-siihen oppiin, en ylimalkaan sitä enkä tätä. Haluaisin olla vain ihminen, ihan pelkkä ihminen, en mitään sitä-tai-tätä. Vain perusihminen!" -- Ja sitten sinua katsotaan epäilevästi ja kysytään: "Olet siis perussuomalainen?"


2.

Entä jos sanot: "Politiikka ei kiinnosta minua!" Silloin sinua vasta hölmönä pidetäänkin. Olet tietämätön, sivistymätön, yhteiskunnallisista asioista syrjäytynyt reppana, joka ei osaa muodostaa kantaansa eikä valita puoluettaan tai edes puoltaan. Noitahan meillä riittää. Entä jos puolustaudut: "No, olen kyllä jonkin verran näitä yhteiskunnallisia kysymyksiä miettinytkin, mutta ei silti kiinnosta."

Silloin sinua pidetään käsittämättömänä ääliönä -- sillä yleispätevän näkemyksen mukaan kukaan ei voi olla sekä perehtynyt että tulla sitä tietä niin välinpitämättömäksi että syrjäytyy. Sehän olisi aivan nurinkurista. Jos joku paneutuu, hankkii tietoa, ottaa selvää, järkeilee ja miettii -- miten tällainen ihminen muka päätyisi politiikan ellei koko yhteiskunnan ulkopuolelle?

Sanonko jotain. Olisiko vaikea omaksua ajatusta, että politiikan ja yhteiskunnan ulkopuolelta löytyy tänä päivänä paljon älykkäämpiä, järkevämpiä, tietävämpiä, ajattelukykyisempiä ja ennen muuta todellisuudentajuisempia ihmisiä kuin politiikan pukareiden tai muuten kansakunnan kaapin päällä paistattelevien "edustusihmisten" joukoista? Että asiat tässäkin suhteessa ovat yllättäen kääntyneet täysin päälaelleen? Että oikeasti siinä missä gallup-aivot lajittelevat lajitovereitaan ja heidän nauttimaansa kannatusta, siinä kannattaisi katse kääntää kokonaan toiseen suuntaan ja alkaa kysellä, mitä lokeroiden väliin jää? Tai kysyä mitä esimerkiksi niin sanotuilla syrjäytyneillä olisi poliitikoille opetettavaa.


3.

Se on tuo sivistyneisyyden harha suunnaton. Sokeutta siitä nykyisin lähinnä seuraa. Ei enää arvata omaa tilaa, eikä varsinkaan anneta arvoa toisille -- niille jotka ovat oikeasti muita, aivan muita, aivan kaikkiin lokeroihin kuulumattomia muita.

Miten on mahdollista, että akateeminen luokittelija ja lokeroija, joka jakaa jäännöksettä koko objektivoimansa todellisuuden osoittamiinsa ja nimilapuilla varustamiinsa lokeroihin tai nelinkenttiin, eikä hyväksy ajatusta että yksikään olio tai olento jäisi kaikkien lokeroiden ulkopuolelle -- korkeintaan joku voi sijoittua kahden tai useamman lokeron reunalle kiikkumaan vaihtoehtojen välille -- voi samaan aikaan uskoa siihen että hän itse, omassa lokeroijan roolissaan, voisi toimia objektiivisesti, ikään kuin hän itse kuitenkin olisi juuri tuollainen kaikkien lokeroiden ulkopuolinen tarkkailija? -- Miten tällainen ylimalkaan on mahdollista? Ajatuksellinen taikatemppu, tutkijamünchhausenin lempilevitaatio?

Kyllä sille on tiedonfilosofinen selitys. Eikö juuri tällaisessa tarkkailija-asenteessa tule esiin kartesiolainen Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivointi kaikessa paradigmaattisessa asetelmallisuudessaan? Tarkkailija sijoittuu jonnekin näkökentän perimmäiseen nurkkaan, painaa selkäänsä yhä tiukemmin todellisuuden peräseinää vasten, ja mitä tiukemmin painaa, sitä enemmän hänet valtaa harha että hänen eteensä aukeaa koko todellisuus aivan jäännöksettömästi. Jäännöksettä se sitten lajitellaan ja luokitellaan.

Kartesiolainen silmä todellisuuden peränurkassa

Kaikki minkä havainnoija näkee vaikuttaa havainnoijasta riippumattomalta -- se koetaan "objektiivisena", ja tästä objektiivisuudesta tulee lopulta "totuudellisuuden" tärkein kriteeri. Havainnoijassa itsessään jo lähtökohtaisesti olemassaolevat rajoitukset jäävät kokonaan tarkkailun sokeaan pisteeseen. Todellisuuteen suunnataan valo, mutta mitä voimakkaampi se on ja mitä paremmin se valaisee, sitä pimeämpään jää valaisija, tarkkailija itse.

Siinä meillä sitten on tämä peräseinän tutkija lokerikkojaan ja nelinkenttiään määrittelemässä ja mittailemassa, tajuamatta itse ollenkaan että juuri hän on se maailman eniten erikoishoitoa tarvitseva peräkamarin syrjäytynyt. Todellisuudesta syrjäytynyt.


4.

Eurooppalainen uusi aika on ollut isossa mittakaavassa jonkinlainen antiteesi keskiajalle, jolloin ihmisen yksilöminuus oli hukkunut raskaaseen depersonalisaation uneen. Individualismi on ollut uuden ajan ajattelun suuri kantoaalto, johon eriytyvän Subjektin puolella ovat resonoineet sellaiset ilmiöt kuin yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, ja Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.

On ehkä mahdollista sanoa, että tämä individualismin kantoaalto on agiteeraavimman aikansa jo elänyt, ja nyt ympyrä on jotenkin sulkeutumassa -- ajatteluumme alkaa taas muodostua samoja ominaisuuksia jotka hallitsivat ihmisten ajattelua läpi koko tuhatvuotisen keskiajan. Kuin olisimme aikamme pitäneet primitiivistä magiaa kurissa, mutta nyt viidakko alkaa taas villiintyä.

Niin paradoksaalista kuin se onkin, keskiaikainen skolastiikka käsiterealismeineen saattaa palata ajatteluumme. Siinäkin jokin ympyrä sulkeutuu. Inhimillisen tiedon laatutekijöitä koskien ja oppihistoriallisesti se voitaisiin kuvata näin: keskiaikaisen triviumin ja qvadriviumin korvasivat uudella ajalla todellisuuden objektivoinnin seurauksena syntyneet ja kehittyneet erityistieteet, joista kukin etsi omat suureensa ja mittayksikkönsä ja oikeutti niillä oman olemassaolonsa ja autonomiansa.

Erityistieteet jakautuivat sitten kukin sisäisesti tutkimaan eri kohteita ja osa-alueita, mutta tiedonalojen pirstoutuminen ei päättynyt siihen. Nämä alueet edelleen jakautuivat koulukuntiin ja oppisuuntiin -- niin että nyt elämme jo jonkinlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin opillisen ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.

Ismien maailmassa käsiterealismi syntyy uudelleen. Yleiskäsitteille syntyy niin vahva todellisuutta leimaava ominaisuus, että käsitteen merkitsemä kohde muuttuu olemassaolevaksi pelkän käsitteen vaikutuksesta. Mitä maagisemmasta -- siis mitä primitiivisempiä ihmisen pohjatuntoja koskettavasta -- ismistä on kysymys, sitä tulisempi on käsitteellinen polttorauta, jolla merkitty todellisuus "objektivoituu" olemattomasta olemassaolevaksi.

Niin sanottu "ontologinen todistus", jonka Anselm esitti vuonna tuhat ja risat -- todistus joka päätteli Jumalan olemassaolon siitä Jumalan ominaisuudesta, että Hän on täydellinen -- olisiko Hän muka täydellinen jos Hän ei edes olisi olemassa? -- palaa nyt omaan parhaaseen järkeemme sen täysvaltaiseksi pätevöittäväksi elementiksi. Juuri tällaista ontologiaa me nyt alamme jälleen käsiterealismin merkeissä järjellämme taas harrastaa. Jonkin ismin mukainen käsiteolento on olemassa, koska pätevä ismi sellaisen pätevästi määrittelee.


5.

Ajatelkaa vaikkapa rasismia ja käsitettä "rasisti". Sillä leimattu ihminen muuttuu oitis kaiken mahdollisen inhimillisen pahuuden kantajaksi -- käsiterealismi tekee tehtävänsä. Olemme palanneet keskiajalle, ja noitaoikeudenkäyntejä taas käydään. Niissä syytteet esitetään niitä varten erikseen kehitellyillä käsitekoneistoilla, juridisilla, käsitteellisillä kidutuskoneistoilla, jonka jälkeen rovioilla kytee jo tuli.

Palaamme lokeroiden peruslokeroihin. Ihmisyyttä ei enää hyväksytä ihmisyytenä. Inkvisition kysymys kuuluu: "Oletko noita vai et?" Se on puhtaasti ontologisen todistelumallin mukaisesti esitetty kysymys. Vastaukseksi ei kelpaa, että se on mieletön kysymys -- mieletön koska noitia ei oikeasti ole olemassakaan. Vastaus muodostuu vain käsitetodisteluista -- onko sinulla noidan ominaisuudet vai ei.

Noitaoikeudenkäynneissä tragedia seuraa siitä että kaikkien ajatukset ovat käsiterealistisella tavalla maagisia -- käsitteet oikeuttavat itse itsensä ja toinen toisensa, ja ne saavat pätevyytensä tiettyjen ismien puitteissa, vaikka niillä ei todellisuuden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä. Todellisuuteen vetoava puolustautuminen on siten mahdottomuus. Täydellinen järjettömyys voitaisiin kumota vain vielä suuremmalla järjettömyydellä -- järjellä ei järjettömyyden kuvioissa ole mitään roolia.

Emme kuitenkaan ymmärrä noitaoikeudenkäyntien luonnetta oikein, jos kuvittelemme että ne ovat vain inkvisition julmuutta, ja että todistelut -- jotka ovat aina hyvin seikkaperäisiä, kaikki todisteet ja sanakäänteet läpikäyviä, tuomiolauselmat huolellisesti muotoiltuja -- palvelisivat vain yksisuuntaista vallankäyttöä jossa inkvisitio tuomitsee noituutta harjoittaneen. Käsiterealismi elää kaikkien tajunnassa, niin syyttäjien kuin syytettyjenkin, ja se määrää myös sen kirjavan massan todellisuuskokemusta, joka pelon tai lynkkausmielialan vallassa kokoontuu rovion ympärille kauhunäytelmästä väristyksiä saadakseen.

Siksi kukaan ei tänä päivänä vastaa syytteeseen "oletko rasisti" huokaisemalla syvään ja selittämällä kärsivällisesti: "Noitia ei oikeasti ole olemassa." Ihmiset edelleenkin säikähtävät maagisia voimia ja kavahtavat: "Ei, ei, ei, en tietenkään ole rasisti!"


6.

Kaikki inhimillinen tositieto muodostuu niin sanotuissa ontologisissa kehissä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sanoen sitä, että tietoa muodostavat kysymykset ja vastaukset sulkeutuvat saman logiikan piiriin niin, että samojen rationaalisuusehtojen on toteuduttava sekä kysymyksissä että vastauksissa. Matematiikka, jota monet pitävät jonkinlaisena loogisen ajattelun huippuna, on sovellustasolla havaintoesimerkki siitä, että jos voidaan muotoilla ongelma, siihen on olemassa myös vastaus, koska niin kysymyksen kuin vastauksenkin on toteutettava samat loogisuusehdot.

Tiedon ontologinen kehä: ilmiö havaitaan, se leikataan irti todellisuuden aluttomasta ja loputtomasta jatkumosta, se yritetään kuvata sitä mahdollisimman hyvin kuvaavilla käsitteillä, koetellaan kokeellisesti empiirisen todellisuusvasteen saamiseksi, ja lopulta selitetään. Kautta linjan on käytettävä käsitteitä jotka validisti kattavat ilmiön -- on pysyttävä ikään kuin samalla maaperällä "alusta" "loppuun".

Ontologinen kehä

Oikeasti todellisuudessa ei ole sellaisia asioita kuin "alku" ja "loppu". Ne ovat lähtökohtaista käsiterealismia. Oikeasti meidän on kuvattava ja selitettävä ilmiöt periaatteessa saman tyyppisillä, itsessään pelkkää käsiterealismia olevilla käsitteillä. Kuvauksen ja selityksen on täytettävä samat loogisuusehdot. "Arvoitusta ei ole olemassa", Wittgenstein sanoi.

Mutta onko niin, että myös inhimillisen tiedon historialliset ehdot muodostavat jonkinlaisia suljettuja kehiä? Mitä se merkitsee, että näennäisesti keskiajalle vastakkaisen, yksilöminuutta ja todellisuuden objektivoimista korostaneen kartesiolaisen ajatteluparadigman vaikutuksesta päädymmekin lopulta takaisin keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin?

Kartesiolaisen järjen parhaat saavutukset kumuloituivat viime vuosisadan alkuvuosikymmenille -- silloin niin Einsteinin suhteellisuusteoriassa, Freudin psykoanalyysissa kuin Wittgensteinin tiedonfilosofiassa todellisuutta objektivoiva Tarkastelija sisällytettiin ja kalibroitiin uudella tavalla suhteessa Objektivointiin -- eikä sen jälkeen varsinaisia kartesiolaisen paradigman vallankumouksia enää ole tapahtunut. Postmoderni maailma on ollut vain jonkinlainen hajoamistapahtuma, jossa kaikki muuttuu ensin juurettomaksi, sitten suhteelliseksi.

Relativismi, varsinkin arvorelativismi, jota erityisesti niin sanottu sivistyneistö ja suvaitsevaisto suosivat, on populismia pahimmillaan. Se on sitä populaarilla aivan pinnallisella tavalla, sama onko kyse tiedosta vai arvoista. Tiedonfilosofian puolella jopa Wittgensteinin kielipeli-ideoita on sovellettu postmodernin hengessä oikeuttamaan arvorelativismia tai vaikka puolustelemaan uskonnollisen ajattelun suhteellista totuudellisuutta. Edellistä on tehnyt Pekka Himasen opettaja Esa Saarinen "Sartre"-kirjassaan, jälkimmäistä Himasen ennätysnuorena tekemän väitöskirjan esitarkastaja Reijo Työrinoja omassa teologisessa väitöksessään "Uskon kielioppi".

Kaikuja todellisuuden peräkamarin peräseinältä? Postmodernissa maailmassa ne kaiut hajoavat, jäljelle jää vain pääministerille kelpaava taloususkonnollinen kakofonia.


7.

Noitaoikeudenkäyntien paluu on paradoksaalinen ilmiö, se on vuosisataisen eurooppalaisen järjen hajoamisen lopputulema, ja samaan kuvaan mielipideinkvisitioiden uuden nousun kanssa kuuluu koko joukko arkipäiväämme tunkeutuvia täydellisen järjettömyyden ilmentymiä. Kun avaamme aamulla lehden, luemme uutisotsikon: "Suomalaisista 79% uskoo nykyisen hallituksen jatkavan vaalikauden loppuun asti." Ja juuri hiljattain luimme yhtä ison otsikon: "Vain 30% suomalaisista tietää mitkä puolueet ovat edustettuina hallituksessa."

Mikä on se prosenttiluku kansasta, joka ei enää näe tällaisia tilkkutäkkitilastolukuja keskenään ristiriitaisina. Sata prosenttia?

Tieto päässämme elää jo niin pirstoutuneena, että nielemme päivä päivältä kaiken mitä eteen tulee ilman minkäänlaista nikottelua. Tieto on valtaa, ajattelemme, on hyvä tietää. Lue enemmän, tiedät enemmän. Oikeasti se menee jokseenkin päin vastoin. Lue enemmän, tiedät vähemmän. Kohta näet silmissäsi pelkkiä täpliä, se on sitä tietoa. Täplämiljardi sinne ja toinen tuonne. Mutta meillä ei ole nyt eikä tule tarvetta koskaan pysähtyä, nostaa päämme ylös, vedenpinnan yläpuolelle ja nähdä sitä suota johon olemme uponneet. Aniharva havahtuu ja sanoo: "Seis! Nyt riittää! Tämä ei ole enää täysjärkistä!"

Oikeastaan kyse ei ole enää edes pelkästä tiedon pirstoutumisesta ja maailman hajoamisesta. Peräkamareista on turvallista tarkastella maailmaa putken läpi. Olemme myös -- mahdollisesti juuri maailman näennäistä moninaisuutta ja monimutkaisuutta sietääksemme -- kehittäneet erityisen kyvyn kääntää päämme ja katseemme pois todellisuudesta, sulkea silmämme kaikelta siltä mikä mahdollisesti aiheuttaisi aivoissamme yhteensopimattomuusongelmia.

Meille on hiljalleen kasvanut kyky ottaa vastaan vain valikoituja aurinkoisia vaikutelmia todellisuudesta. Esimerkiksi etniset maahanmuuttajat me hyvin mielellämme koemme vain omaa tasaharmaata maisemakulttuuriamme rikastavina väriläikkinä. Nehän ovat kuin värielokuvissa kävisi. Olemme oppineet siirtämään todellisuuden ongelmat elokuviin, joissa ne aina ratkeavat ennen kuin "The End" tulee kankaalle. Tulemme teatterista ulos, mutta taju meiltä kyllä jäi sinne kankaalle.


8.

Tarjoamme mielellämme turvapaikan afrikkalaisen sodan uhrille, teemme tarvittaessa hänestä riipaisevan tv-dokumentin, mutta samaan kuvaan ei mitenkään mahdu mikään tieto siitä etteivät nuo lukutaidottomat ja fysiikan laeista mitään ymmärtämättömät ihmiset mitenkään ole pystyneet itselleen suunnittelemaan ja valmistamaan niitä tuliaseita joilla toisiaan ampuvat -- hetkinen, kuka ne on heille tehnyt ja myynyt?

Nyt tarvittaisiin laajempi kuva jossa aseteollisuus ja siihen rahansa sijoittaneet rikkaat ihmiset tulisivat näkyviin. Koska ilmestyy se sanomalehti, jossa kurjien, myötätuntoa ja sääliä herättävien, rampautuneiden ja vammautuneiden pakolaisten sijasta näytettäisiin näiden hyvinvoivien, kunnollisten kelpo kansalaisten, sijoittajapankkiirien ja asetehtailijoiden kuvat?

Luulenpa ettei sitä kuvaa tulla näkemään. Niin sanottu journalistinen kunnianhimo kohdistuu kurkkua kuristaviin pakolaisten kuviin, ei suinkaan tietoon niistä syistä ja seurauksista jotka todellisessa maailmassa vallitsevat. Päät kääntyvät kaikkialla kummasti kun pitäisi ryhtyä puhumaan niistä jotka sijoittavat aseteollisuuteen. Omaan lokeroon mennään piiloon pahaa maailmaa, seinät suojaavat, ja puhe, niin -- se on puolueuskollisen puoluekannattajan puoluepuppugeneraattorin puhetta. "Sota on ikuista, ei siitä päästä", sanoi äärioikeistolainen. "Meidän aseet on rauhanaseita", sanoi äärivasemmistolainen.

Me elämme globaalissa taloustotalitarismissa, jossa alamaisten on oltava tottelevaisia ja painettava päänsä kiltisti alas. Kaikki on totaalisti nurinniskoin. "Siellä kävellään joko päällään tai ilman päätä", kuten kommunisti Pentti Saarikoski vielä uskalsi runoilla N-liitosta. Vastaavaa uskallusta ei nykyisessä läntisessä dollari- ja eurotaloustotalitarismissa taida kellään enää olla.



-------------------------


Lisäyksiä:


Kirjoittelen luultavasti aikalailla erilaisista motiiveista lähtöisin kuin kansanedustajat. Nämä tekstit eivät todellakaan ole mitään poliittisia kannanottoja tai vaikutusyrityksiä -- nämä ovat vain julki asetettua yksityisajattelua, niin sanottua kyökkifilosofointia tai -psykologisointia, joka ei millään lailla yritä päteä yhdenkään lukijan silmissä.

Toki näillä on inspiraation lähteensä myös täällä Puheenvuoro-palstalla, mm. monen kansanedustajan jutut. Ne tulen useimmiten lukeneeksi. En kuitenkaan koe erityisesti osallistuvani mihinkään keskusteluun, sillä oman ajatteluni lähtökohdat ovat aikalailla oman elämänmittaisen "ajatushistoriallisen" harrastukseni asettamia, enkä keskusteluissa oikein voikaan omata muuta kuin eräänlaisen originellin syrjästäseuraajan roolin.

Ajatushistorian harrastaminen edellyttää oman tarkkailija-aseman tunnistamista -- ja sitäkin tietysti nämä pohdiskelut puolueettomuuden ja objektiivisuuden ehdoista osaltaan ovat. Meillä on kaikilla ajattelussamme rasitteita, ja jokaisen on sitten kehitettävä omia keinojaan nähdäkseen maailman oikein eikä vain jonkin putken läpi.

-----------------------

Luulen, että tämän blogin kieli- ja mielletyyppiteemaan liittyen voitaisiin kaivaa esiin Erich Frommin kirja "Olla vai omistaa" ja plarata sieltä käsille se kohta jossa puhutaan kielimuotojen muutoksista. Taisi olla jotenkin niin, että muut sanaluokat, vallankin verbit, antavat periksi substantiiveille, jolloin koko miellemaailma muuttuu esineistyneemmäksi, mikä taas palvelee myös omistamisen -- ja markkinatalouden kannalta katsoen myös kuluttamisen mielteitä.

Tragedia paljastuu kun ymmärretään, että esineistävä mieltäminen merkitsee kehityksellistä regressiota. Lapset hahmottavat mustetahratestissä esineitä. Moraalilaaduissa asian traagisuus paljastuu selvimmin -- mekaaninen normimoraali on ominaista nimenomaan kehittymättömille yhteisöille, joissa vallitsee suuri sosiaalinen sitovuus ja yhdenmukaisuuden paine. Silmä silmästä on äärimmäisen mekaanista moraalia. Koska nimenomaan moraali on ihmislajin vahvin sosiaalinen sidosaines, on mahdotonta että sisäistä ryhmävahvistautumista jatkuvasti tarvitseva normimoralistinen kansanryhmä ja eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt orgaanista omantunnonetiikkaa tunnustava kansa voisivat elää samoilla ehdoilla samassa yhteiskunnassa rinnakkain.

Mekaaninen normimoraali tai orgaaninen omantunnonetiikka

Me emme normaalisti juuri korvaamme kallista sille mitä korviemme välissä mielletyyppien suhteen tapahtuu. Ajattelumme on meille suunnilleen sen suuruinen ongelma, että "kaikkihan osaavat ajatella". -- Mikään ei voisi vähemmän pitää paikkaansa.

Perustavanlaatuisiakaan kielen ja ajattelun ominaisuuksia ei normaalissa kansalaiskeskustelussa huomata -- jokainen ottaa omat miellemaailmansa kuin valmiina annetun totuuden, kyseenalaistamatta sitä varsinaisesti koskaan elämässään. Oman ajattelun lähtökohtien kyseenalaistaminen on luultavasti maailman vaikein asia. Jokaisella on ikään kuin pieni kourallinen kolikkoja lompakossaan, ja niillä ajatuksia vaihdellaan. Että rahaan liittyisi jokin ongelma -- että se on pohjimmiltaan rationaalisuuden ulkopuolelle jäävää magiaa, vain uskonnollisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto -- hittojako siitä, kunhan kauppa käy.

------------------------------

Ulkoisten statusten kautta tapahtuva leimaaminen on yksi juttu, mutta myös jonkinlaisten mielensisäisten paljastavien tunnusmerkkien etsintä on nykyään suosiossa. Tekstejä ja puheenvuoroja syynätään sanatarkasti etsien sitä kohtaa, joka "ilmiantaa" kirjoittajan tai puhujan -- että minkä-ja-minkä ismin mies se "todistetusti" nyt on. Kukaan ei saa sijoittua boksien ulkopuolelle.

Leimaamiskulttuurin rinnalla kasvaa aina ilmiantokulttuuri, itäblokissa esimerkillisesti esiintynyt. Sielullisesti ne ovat samaa sukua, mitalin molemmat puolet. Kuten sanoin, noitaoikeudenkäynneissä syytekirjelmät ovat aina hyvin seikkaperäisiä, todistelut hyvin yksityiskohtaisia. Kukaan ei sellaisen näennäiseksaktiuden hämäämänä enää kysy, onko jutussa alun alkaenkaan mitään järkeä.

Ilmiantokulttuuri pakottaa leimatut irtisanoutumiskulttuuriin. Se on kaikkein lapsellisin peli. Yksi keksii säännöt -- maagiset taika- eli leimasanat -- ja toisten on ikään kuin pakko leikkiä mukana. "Homo ludens" on hirvittävä olento. Ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri ovat totalitarismin tunnusmerkkejä. Sellaiset elävät jo keskuudessamme, ja voivat hyvin. Valitettavasti totalitarismiin kuuluu se että kaikki ihmiset voivat jatkuvasti huonommin. Totalitarismi on järjestelmä jossa depersonoituva järjetön magia ottaa lopulta kaiken vallan, eivätkä ihmiset mahda sille mitään.

-------------------

Kyllähän ne vaikuttavat, elokuvat. Elokuvat voivat luoda keinotekoisen maagisen todellisuuden, jossa yksilön "minä" häviää ja depersonalisaatio ottaa vallan. Se on siis välittömästi sama tapahtuma joka toteutuu paljon pitemmällä aikajänteellä yhteiskunnan totalitarisoituessa.

Stanley Kubrick, mestariohjaaja, kielsi 1970-luvun alussa valmistuneen elokuvansa "Kellopeliappelsiini" esittämisen Britanniassa, koska filmin väkivaltakohtaukset selvästi olivat vaikuttaneet joihinkin nuorisorikollisiin. Elokuva palasi teattereihin kai pari vuotta ennen mestarin kuolemaa 1999.

Virtuaalitodellisuuden vaikutuksista hätkähdyttävän dokumentin antoi myös Ranskassa tosi-tv -ohjelmana toteutettu Stanley Milgramin koe -- tämän kokeen normaalijärjestelyistä oli puhe edellisessä blogissa. Ranskalaiset loivat koelaboratorion tv-studioon ja uskottelivat koehenkilöille, että nämä ovat mukana tyypillisestä visailu- tai kilpailuohjelmassa, jossa tarjolla oli runsas voittopalkinto ja kulisseina sähköshokkilaitteisto.

Myös tuossa kokeessa kaksi kolmasosaa koehenkilöistä meni sähköiskuja antaessaan tappavan iskun voimakkuuteen saakka. Eli tv-studion lumoavien loistelamppujen alla tuo "inhimillinen draama" saatiin toimimaan tappavan sähköiskun auktorisoijana. Huolestuttavaa, huolestuttavaa.

-------------------------

Hahmon- ja käsitteenmuodostus ovat kaiken tietoisuutemme takaraja, tai tajunnallisen peräkamarin peräseinä -- miten vain haluatte sanoa. Voi olla että hahmonmuodostus on kulttuurin, käsitteenmuodostus taas tiedonfilosofian ongelma. Olemme eri historiallisina aikoina kokeneet varsin erilaisia asioita "totena". Tämä nykyisen ajattelumme perusta, kartesiolainen ajattelun perusparadigma, on reilun neljänsadan vuoden ikäinen. Noin suunnilleen.

Keskiajan parhaat älyt miettivät onko jokin yleiskäsite "todellinen olemus" vai ei. He saattoivat myös älyllisin perustein epäillä ovatko itse olemassa vai eivät. Emme enää tavoita tällaisia ajatushahmoja -- emme ainakaan sellaisina kuin ne koettiin keskiajan ihmisen päässä. Mutta ne, jotka ovat meille nyt ominaisia ja luontaisia, eivät periaatteessa edusta yhtään se absoluuttisempaa otetta todellisuudesta.

Opillisuus on osa omaa "totuudellisuuttamme". Muodostamme "sisäisesti ristiriidattomia" opillislaatuisia käsitetodellisuuksia. "Ismien" maailmassa myös ihmiset saavat identiteettinsä "-isteinä". Jos omaa hieman historiantajua ja ajattelukykyä huomaa miten naurettavia nämä identiteetit voivat olla. Oletko kapitalisti vai sosialisti? Oletko sovinisti vai feministi?

Oikeasti emme voi kysyä esimerkiksi: Oletko teokraatti vai demokraatti? Sellaista valintaa ei ole, koska teokratia on itseensä omilla ajatteluehdoillaan sulkeutuva maailma, josta ei ole ulospääsyä. Demokratia taas on olemuksellisesti "avoin yhteiskunta" (Popper). Siinä kaikki "ismit" ovat ikkunoita jotka voidaan tarvittaessa avata. Teokratia ja demokratia sulkevat toisensa pois, mutta tilanne voidaan nähdä vain demokratian suunnasta. Inhimillinen kehitys on niin sanoakseni yksisuuntainen perspektiivi.

Oma ongelmansa on sitten se mitä tässä blogissa yritin jäljittää -- että käsitetodellisuutta luomalla jotkut maagiset ominaisuudet ovat sellaisia että niiden varassa on mahdollista luoda olemassaolevia "henkilöitä". Keskiajalla luotiin noitia, nyt esimerkiksi näitä "rasisteja".

Kuvaus ja selitys, empirismi, tajunnanvirtaan upotettu noita

----------------------

Tilastot ovat numeroiksi muutettuja yleiskäsitteitä. Numeerisuuden näennäiseksaktius noituu ymmärryksemme niin ettemme enää noteeraa kaikkia yleiskäsitteiden muodostamiseen liittyviä ongelmia. Numerot voivat näyttää ongelmattomilta, mutta yhtäkään ongelmatonta yleiskäsitettä ei maailmassa ole.

Kysymykset ovat ikään kuin muotoa: voiko mittaus koskaan olla tarkka, jos mitattava asia on aina jollain lailla epätarkka.

-----------------------

Tässä on opettavainen kysymys: Onko se silloinkin kommunismia, jos ajattelee kommunistisia ajatuksia, muttei tunnista itse niitä kommunistisiksi?

Tuossahan ne kaikki ongelmat ovat yhteen lauseeseen sisältyvinä. Sen lisäksi että tarvitsemme selvyyden näkökulmasta -- määrittelemmekö itse itseämme vai määritteleekö joku jotakuta toista -- tarvitsisimme tiedon siitä kuka ja missä muodossa on nämä määritelmät antanut.

Yksityistä kieltä ei voi olla olemassa -- kieli ja ajattelu ovat aina sosiaalista ja historiallista muodostetta -- joten mikään ajatus ei voi "alkaa" yksilöstä. Määrittelipä yksilö sitten itseään tai jotakuta toista, ajatukset muodostuvat "yleisessä" käsitetodellisuudessa, ja kysymykset siirtyvät sitten koskemaan sitä millainen tämä "yleinen" elementti on.

Kysymykset palautuvat kieli- ja tiedonfilosofiaan. Joudumme pohtimaan hahmon- ja käsitteenmuodostuksen ongelmia -- miten ne ovat muuttuneet historiassa, mitkä ovat nykyisin "tiedon" ehdot ja kriteerit, jne. Jos ja kun jäljitämme oman "järkemme" juuria, opimmeko myös näkemään niitä rajoituksia joita ajattelullamme tyypillisesti on, jne.

Maailmaa tarkkailevan Subjektin sijoittuminen jonnekin silmänpohjalle, näkökentän taimmaiseen pisteeseen, sekä painettuna todellisuuden peräseinää vasten -- se on kartesiolaisen paradigman peruspositio, peruslokaatio. Kaikki muu maailmassa seuraa tästä lokatiivista. Eteen avautuu koko maailma, maailmannäyttämö. Jos ajattelemme että silmät ovat esirippu jonka taakse "tietoisuus", mielen näyttämö, sijoittuu, puhumme niin sanotusta "kartesiolaisesta teatterista".

Teatteri-, elokuva- ja tv-alan ihmiset voivat puhua elämän ja draaman samuudesta -- ja niin todella on ollut jo antiikin ajoista alkaen, jolloin näyttelijät esittivät hyvin "yleispäteviä" hahmoja. Kreikkalaisilla ei ollut varsinaista psykologiaa, vaan jokainen henkilöhahmo edisti jotakin kiteytynyttä ideaa -- aivan kuten Olympoksella elelevässä jumalmaailmassa jokainen jumalhahmo edusti omaa toimialuettaan. --

Myös oman aikamme draama rakentelee mielellään henkilöhahmoja, jotka korostetusti ovat jonkin yhden tietyn ominaisuuden ruumiillistumia. Draaman henkilöhahmo on ihmisidentiteetti, jossa tunnistamme jonkin tietyn idealisoidun ominaisuuden. Siinä siis toteutuu tyypillisesti käsiterealismin idea -- ominaisuudesta syntyy olemassaolo.

Syyt sille miksi eurooppalaisen uuden ajan -- neljänsadan vuoden -- individualisaation historiavirrassa yksilöidentiteetit nykyisin alkavat vähän liikaakin muistuttaa käsiterealismin mekanismilla olemassaoleviksi muuttuvia ideahahmoja ovat tavallaan ymmärrettäviä, mutta ei niitä silti tarvitse hyväksyä. Enkä tarkoita sitä että Hitler pitäisi nähdä muutakin kuin vain kaiken inhimillisen pahuuden idealisoitumana, vaan esimerkiksi sitä, että useimmista asioista meidän pitäisi pystyä esittämään muitakin kysymyksiä kuin vain reagoimaan siihen nimileimaan, joka opin tai ihmisen päälle on raskaalla kädellä lätkäisty.

Esimerkiksi tuo "rasismi". Meidän pitäisi aina kysyä, onko tämän-ja-tämän ilmiön kohdalla kyse syystä vai seurauksesta -- eikä tyytyä siihen että pavlovin koiran kellot alkavat soida päässämme.



-----------------------

Ministeri Hautalan tapaus (15.3. 2013)

1.

Spengler, historistien historisti, taisi sanoa jotenkin niin, että johtajien ja johdettavien kategoriat ovat ikuiset. Se on myös durkheimilaisen sosiologian perusasetus: jokaisessa joukossa syntyy tiettyjä rooleja, esimerkiksi johtajien ja johdettavien roolit, ja ne syntyvät ihan siitä riippumatta, millaisia henkilökohtaisia psykologisia edellytyksiä joukon yksilöillä sattuu olemaan. Sama laki toteutuu myös enemmän tilannekohtaisesti -- ehkä voidaan sanoa että periaatteessa tilaisuus tosiaan tekee varkaan.

Tällaiset yhteisön ja yksilön suhteet ovat inhimillisyytemme perustekijöitä, mutta suhteessa siihen miten paljon ne määräävät kaikkea mitä me olemme ja teemme, niistä tiedetään aivan liian vähän. Esimerkiksi kaikissa yhteisöissä vallitseva, kullekin yhteisölle ominainen sosiaalisen sidonnaisuuden aste on asia josta pitäisi tietää paljon, paljon, paljon enemmän. -- No, sitäkään vähää mitä tällaisista perusasioista tiedetään, ei osata ottaa ollenkaan huomioon. Tiedetään esimerkiksi, että yhteiskunnan vähemmistömielipiteiden hävittämisyritykset vain lisäävät niiden kannatusta. Paras keino tehdä kaikista rasisteja on yrittää hävittää rasismi maailmasta.


2.

Yksi yhteiskunnassa aina vallitseva kahtiajako muodostuu julkisuuspinnasta -- siitä mitä yhtäältä julkisesti ja yleisesti puhutaan ja toisaalta siitä mitä ei kukaan oikein halua, uskalla, tai edes osaa muotoilla julki -- puhumatta ja sanomatta jäävästä sielunmyrkystä, joka elää vain epämääräisenä epävirallisena mykkänä möykkynä monien ihmisten sydänalassa.

Jokainen voi ymmärtää, että jos kaikki mitä yhteiskunnassa julkisesti puhutaan, on jollain lailla rajoittunutta ja karsittua, silloin kukaan yhteiskunnassa elävä ei edes yksityisesti pysty ajattelemaan oikein. Jokaisessa yhteiskunnassa vallitsee jokin yleisen tietoisuuden vedenpinta, jonka yläpuolelle itsenäisimmänkin yhteiskunnallisen ajattelijan on vaikea nostaa päänsä. Rivikansalaisista jokainen vain paikkaa julkisuuspinnan puuttuvat palaset kehittämällä itselleen ikioman mustan möykkynsä sydänalaan.

On mahdollista että kaikki mitä yhteiskunnan tietoisella julkisuuspinnalla puhutaan todellisuudessa määräytyy jonkinlaisena kantena sisäiselle sielulliselle myrkkyastialle, joka koostuu puhumattomista asioista. Näin yhteiskunnallisesta keskustelusta muodostuu erilaisten kiertoilmaisujen ja väistöliikkeiden kielikudelma ja käsitekoneisto. Varsinkin poliittinen väittely institutionalisoituu, se käytännössä muuttuu tietyn ajanmukaisen jargonin hokemiseksi. Vanha totuus "siitä puhe mistä puute" saa sitten yhden ilmauksensa myös siinä että tarkkaan muotoillut ideologiat useimmiten nostavat hyveiksi juuri sellaisia asioita, joita aidosti ei ole olemassakaan. On vain niiden vastakohdat, vastaavat paheet.


3.

Meille ei näinä päivinä liene vaikeaa kuvitella sitä yhteiskuntailmapiiriä joka edesmenneessä N-liitossa vallitsi. Kaikki mitä julkisuudessa puhuttiin piti muotoilla virallisen ideologian ilmiasuun, eikä järjestelmää vastaan saanut esittää periaatteellisia epäilyjä eikä kritiikkiä. On merkillistä miten tällaisen yhteiskuntailmapiirin syntyminen ylipäänsä on mahdollista, ja miten se voi kaikesta keinotekoisuudestaan huolimatta elää vuosikymmeniä, romahtaen julkisuuspinnalla vasta sitten kun se jo pitkän aikaa on ollut pinnanalaisesti aivan rapautunut.

Mutta sille on selitys. Inhimillinen kieli ja ajattelu ovat sosiaalista muodostetta, ja niiden evolutiivinen tarkoitus on ollut nimenomaan sitoa yhteisö yhtenäiseksi -- ripustaa yksilöt yhteisöön kielen ja ajattelun näkymättömillä langoilla. Ne ovat tavattoman lujia, nuo loputtoman monet merkitysten säikeet joilla yksilöt on yhteisöksi kudottu.

Jokainen uusi ihminen syntyy valmiiseen jo olemassaolevaan kielimaailmaan, jonka ajattelun hän kasvaessaan omaksuu ja jonka hän vuorostaan siirtää jälkeläisilleen. Mitään syviä muutoksia kielessä ja ajattelussa ei voi tapahtua yhtäkkiä, koska kieli ja ajattelu ovat nimenomaan yhteisöllistä pysyvyyttä syventämään pyrkiviä elementtejä. Jopa N-liiton romahtaminen tapahtui monien vuosikymmenien kuluessa, kun julkispinnan kieli ja puhumaton totuus vähitellen söivät alta yhteiset eväät.


4.

Kun nyt sanon, että meillä vallitsee yhteiskunnassamme nyt pitkälti samanlainen, pinnan alta jo romahtanut yhteiskuntailmapiiri, joka oli ominainen sortumismatkalla olleelle N-liitolle, uskooko minua kukaan?

Myös meillä numerotalous on irronnut kaikesta mitä reaalimaailmassa tapahtuu, myös meillä yhä epätoivoisemmin ylläpidetään kuvaa siitä että juuri oma taloutemme on ainoa mahdollinen vaihtoehto -- että se on totta ja oikein. Myös meillä kaikki epäonnistumiset ja lamat maksatetaan kansalla, joka meilläkin on tehottomuudessaan syypää kaikkiin johtajien epäonnistumisiin. Myös meillä kuvataan mielikuvatasolla talous ahkerana työntekona yrityksissä ja tuotannossa, ja myös meillä jätetään ääneen sanomatta mihin kaikki maailman rahat katoavat ja miksi pieni ääririkas eliitti jatkuvasti rikastuu lisää.

Jos sanoisin että myös meillä talous ja politiikka muodostavat epäpyhän yhteenliittymän, joka käytännössä lypsää kansaa yhä huonompaan jamaan, ja että tämä tilanne on kaikesta valtio-opillisesta ja muusta muodollisesta lainmukaisuudestaan huolimatta vain kansi sille miten hyvävelisuhteissa ristiinelävä nomenklatuura käytännössä harrastaa jokaisen yhden hyveen sijasta kahta pahetta, uskottaisiinko minua?

Jos sanoisin, että ei esimerkiksi sillä minkä puolueen ministeristä on kyse ole enää mitään merkitystä, koska koko valtaeliitti on omaan henkilökohtaiseen eduntavoitteluunsa sulkeutunut sisäpiiri, joka puhuu aivan toista kieltä ja ajattelee aivan eri tavoin kuin kukaan arkipäivän taisteluhaudasta leipäänsä kaivava lapiomies?

Pelkäänpä pahoin etteivät tällaiset kuvaukset oman yhteiskuntamme kujanjuoksusta kohti totaalista romahdusta ole niinkään vääriä. Jokin tämänkaltainen tilanne nyt todellisuudessa jo vallitsee. Möykyt ihmisten sydänaloissa kasvavat.




5.

Yhteiskuntapolitiikka on myyty talouspolitiikalle, talouspolitiikka europankkiireille. Asiahallintaa ei enää tarvita eikä sitä olisikaan, uudistukset tehdään ministeriöiden pöydillä kuten ylikansalliset sotastrategiatkin tehtiin koskaan rintamamiehiä käytännössä tapaamatta.

Ministeri saattaa eräänä päivänä hypätä uppoavasta laivasta elinkeinoelämän johtoon, toinen tilaa uuden utopistisen sosialismin, anteeksi "kestävän kehityksen" talouskasvun seitsemänsataatuhatvuotissunnitelman iltalehtilööpeissä iltahippasillaan keikkuvalta julkkisfilosofilta, kolmas, Heidi Hautala, narahtaa pimeän työn teettämisestä -- kuka tällaisia enää jaksaa edes ihmetellä? Ihme olisi jos tässä yleisessä sosialismin rakentamisen, anteeksi taloususkonnon rappiotilassa mitään ei miltei päivittäin tulisi ilmi.

Jos kieli- ja tiedonfilosofilta tässä tilanteessa kysyttäisiin "mitä sitten pitäisi tehdä", luulen että tiedän mitä hän ei missään nimessä ehdottaisi. Hän nimittäin ei käskisi: "Hajottakaa nyt sitten ihan lopullisesti kielen ja ajattelun luonnollinen kansallinen pohja, ja yrittäkää nyt ihan vaikka huvin vuoksi ja Rooman polttamisen roihuavana loppunäytöksenä panna pystyyn pelkästään yhteisvaluutan varaan perustettava suuri euroopanmittainen liittovaltio!" --

Sellainen nimittäin olisi kansallisen hajoamisen absoluuttisesti sinetöivä euroopanmittainen ekspansio, ensimmäiseksi meille jotka täällä pohjolassa pitkän geopoliittisen linjamme seurauksena kannamme kanssamme itäblokkilaista hajoamisperintöä. Mutta ei kai nyt sentään ylikansallista eurovaltiota kukaan tosissaan olekaan perustamassa, eihän? Eihän kansallinen hallituksemme sellaista sentään puuhaa.



--------------------------------


Lisäyksiä:


Kirjoituksessa käsiteltiin nimenomaan ministeri Hautalan tapaus. Siitä sanottiin kaikki olennainen. Olisiko taustatietona tullut vielä ilmoittaa, että ministeri Hautala ei urallaan ole kunnostautunut ainoastaan harmaan talouden torjuntaryhmässä, vaan myös Venäjän nykykehityksen ja sikäläisen demokratiavajeen ja ihmisoikeustilanteen ankarana kriitikkona. Sen lisäksi hän eräässä taannoisessa tv-haastattelussa antoi ymmärtää että pitkissä ja salskeissa masai-miehissä on jotain ylvästä.

----------------------------

Miksi meillä ylimalkaan on niin hyväksyttyä tarkastella kaikkia asioita kuin ne olisivat vain erillisiä kaikesta irrallisia pieniä yksityiskohtia? Johtuuko se siitä että yhteiskunnalliselta julkisuuspinnalta puuttuvat ne henkiset eväät ja se kieli joiden varassa laajempia puitteistuksia voitaisiin tehdä.

Siksi eliitti-ihmiset eivät itsekään pysty enää suunnistamaan mihinkään päämäärärationaaliseen suuntaan -- he ovat vain hajanaisen irrallisista lehmän- ja muista kytkykaupoista koostuvan politiikan juoksupoikia ja -tyttöjä. Ei "taloudella" ole mitään kokonaisvaltaista suuntaa tai tarkoitusta.

Ja kuten Hautalasta huomaamme, minkäänlaista sairaudentuntoa ei enää herää. -- Tähän tyyliin: Minäkö muka jossain väärässä? Eikös tämä ole vain pikkujuttu. Ei tällä pitäisi mitään periaatteellista merkitystä olla. Ei pidä näitä yksityiselämään liittyviä pikkujuttuja sekoittaa maan asioiden tärkeiden kysymysten suurten haasteiden demokratian ja ihmisoikeuksien ... jne, jne.

Mielikuvien on oltava isoja, absoluuttisen valtavia, koska absoluuttiseen verrattuna kaikki suhteellistuu. Silloin moraalikin on suhteellista, ja kaikki keinot suhteellisen sallittuja. -- Tuolta ne horisontista jo kuikuilevat esiin, neliökilometrin kokoista EU-liittovaltion lippua mukanaan retuuttaen, etsien Euroopan korkeinta mäntyä minkä nokkaan sen ripustaisi.

------------------------

Kaikki absoluuttinen on falskia. Koherentti kokonaiskuva voi olla myös totuudellinen, mutta silloin sen ja korrespondenttisten osatekijöiden suhteen täytyy olla kunnossa. Silloin niin sanottuja kognitiivisia dissonansseja ei saa esiintyä. Silloin on ajateltava niin että ajattelun pinnalta näkyy läpi pohjaan asti joka kohdassa.

Pitäydyn asioiden siinä järjestyksessä, että ensin on kyettävä hahmottamaan suuri kokonaiskuva ja puitteistukset -- ne eivät suinkaan ole mitään pikkuasioista induktiivisesti koostuvia "johtopäätöksiä". Vain suuren kokonaiskuvan puitteissa osat saavat paikkansa ja merkityksensä. Ihan vastaavalla tavalla kuin käsite saa merkityksensä siinä elämäntilanteessa ja kielen kontekstissa jossa sitä käytetään.

Valtion hahmottaminen toimijasubjektina on yksi seuraus siitä että kunnollinen koherenttinen kokonaisajattelu on hajonnut. Kyvyttömyys terveeseen yleiskäsitteiden käyttöön saa "liberalistiset" totuudet "kukoistamaan". Jos liberalisti näkee valtion vain absoluuttisena pahana, vapauksia rajoittavana auktoriteettina, isäkapina kytee ja syttyy. Pelkästään "talouden" ja yhteisvaluutan varaan perustettu ihannevaltio, EU-liittovaltio, on liberalistinen unelma. Mutta sillä on niin falski muoto että myös sosialistit näkevät siinä unelmansa, uusinternatsionalistisen yhteisyyden.

-------------------

Viime vuosisadan mukana eurooppalaisen ajattelun kehityskuvaan on astunut sitten myös mukaan postmoderni "tiedollinen" hajoaminen, joka tavallaan täydellistää koherenttisen ja korrespondenttisen totuusjärjestelmän -- siis niiden keskinäisen vuoropuhelun -- tuhoa. Nuoret sukupolvet ovat aika kehnoja ajattelijoita, koherenttisten kokonaisuuksien hahmottamisesta ei edes kannata puhua kun heillä ei enää ole irrallisten efektien, riemunkirjavien sateenkaarivaikutelmien, yms, määräämässä kokemusmaailmassaan mitään mikä sitä vastaisi.

Tavallaan nuoret toki ovat itse viattomampia kyvyttömyyteensä kuin mitä nämä ikääntyvät monissa liemissä läpivärjätyt poliittiset kameleontit omaan tylsämielisyyteensä ovat. Yhtä kaikki -- viattomuuskaan ei pelasta maailmaa. Etologisen toimintadraivin riivaamina nuoret vain ajavat nopeammin rekan seinään kuin vanhat väsyneet elostelijapoliitikot.

-----------------------

Kirjoitin juuri edellisen blogitekstin projektiivisesta sielunmekanismista, ja varmaan se jotenkin kummitteli yhä mielessäni koska sisäisillä silmilläni näin hyvin selvästi ministeri Hautalan tiukkatätisesti moralisoimassa, kurittamassa ja ojentamassa Venäjän yhtä kovaotteista johtoa "demokraattisen kehityksen" laiminlyönnistä ynnä "ihmisoikeuksien" polkemisesta ynnä muusta.

Sitä vaan miettii miten sokeita yleensä olemme mitään sisäisillä silmillämme näkemään. Keskustelut -- kuten nyt vaikka tuo järjettömän paljon mielipiteilyä nostattanut Suomen Sisu -keskustelu -- ovat aivan palikkatasoa. Kuin peruuttaisi eduskunnan kokoisella kökkötraktorilla pakkivaihteella takaisin lantakasaan -- ongelmat ovat todellakin itse kunkin oman mielen tunkioissa. Sieltä ne projisoidaan ulkomaailmaan, ja höyryisten lasien läpi tähtäimeen otetaan maaliksi esimerkiksi Sisu.

----------------------------

Poliittista puhetta ei oikeasti edes voi ymmärtää. Se on mahdotonta, koska se on kuin ne keisarin uudet vaatteet. -- Toki monet sanovat -- ja itsepetoksessaan onnistuneet jopa kokevat -- ne ymmärtävänsä. Itse taistelin joskus 90-luvun lamavuosien aikaan ymmärrysmyrskyjen keskellä kunnes vähitellen tajusin, että koko talousajattelumme on ollut harhaista jo kartesiolaisen rationaalisuutemme alkuasetuksista alkaen.

Keskustelu, joka meillä on nyt ympärillämme, näyttäytyy historiallisesti oikaistun järjen valossa lähinnä jonkinlaiselta hyvin primitiiviseltä taikauskolta. Ymmärryksen noituvia yleiskäsitteitä, määriteltyinä toisilla samanlaisilla ymmärryksen noituvilla yleiskäsitteillä. Taloususkonto on uusi maailman valtauskonto, taikausko taikauskojen joukossa. Maailmassa on tapettu ihmisiä sen perusteella montaako sormea he käyttävät tehdessään ristinmerkin.

"On mahdollista että kaikki mitä yhteiskunnan tietoisella julkisuuspinnalla puhutaan todellisuudessa määräytyy jonkinlaisena kantena sisäiselle sielulliselle myrkkyastialle, joka koostuu puhumattomista asioista. Näin yhteiskunnallisesta keskustelusta muodostuu erilaisten kiertoilmaisujen ja väistöliikkeiden kielikudelma..."

Katselin juuri tv:sta "Pressiklubia". Voi taivas, taivas, taivas. Tunne on kuin olisin eksynyt aivan väärälle planeetalle. Apinoiden planeetta? Ei voi olla mahdollista, että tuollaista ohjelmaa tehdään aivan tosissaan. Mutta kyllä ne nyökyttelivät päätään hyvin vakuuttuneesti, nyök, nyök, nyök.

--------------------

Muistelen että Hitlerin yksityissihteeri kirjassaan kertoi miten Hitler oli aina tavattoman innostunut päästessään seurustelemaan nerokkaiden ihmisten kanssa -- siis sellaisten jotka osasivat oman alansa ja joiden auktoriteetti oli vakuuttanut akateemisen maailman.

Hän liehitteli näitä ihmisiä, esiintyi sitten kollegiaalisesti heidän vertaisenaan, kunnes joku huomautti hänelle hänen ymmärrysvajeestaan -- jolloin Hitler koki niin sanotun narsistisen loukkaantumisen. Se on sokkireaktio. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, hän vaikeni totaalisesti, ei enää osallistunut keskusteluun, vetäytyi tilaisuuden tullen seurasta pois.

Tällaisista kohtauksista me saatamme nähdä miten sairas persoona Hitler oikeasti oli. Hänen omanarvontuntonsa oli kaikkein haavoittuvinta lajia -- ja on mahdollista sanoa, että kaikki mitä hän teki, johtui narsismista. Kun minän rakkaus itseen ei onnistu, maailma saa maksaa tämän itsevihan ja itsetuhon hinnan. -- Eikä sovi olla tässä yhteydessä olla esittämättä kysymystä omaa narsistista aikaamme koskien: onko muka se "keskustelu", jota yhteiskunnalliseksi keskusteluksi nimitämme, mitään muuta kuin narsistien keskinäisiä kampitus- ja loukkaamisyrityksiä?

Narsismi on aikamme laji. Aikamme politiikka on identiteettipolitiikkaa. Aikamme ajattelu on leimojen liimaamista vastapuolen otsaan. Aikamme todistelu toteutuu kaivamalla esiin kaikkein harhaisin ja projektiivisin mutta leimaefektiltään tehokkain irrallinen yksityiskohta. "Juuri tuo sana hänet kavaltaa!"



-------------------------------

Sisukasta demonisointia (13.3. 2013)

Aktivismia ja aikalaistunnelmia aikalaistasolta (Facebook)

1.

"Suomen Sisu" -niminen järjestö on aiheuttanut näinä päivinä paljon kohua. Myös täällä US-Puheenvuorossa on monissa blogeissa käsitelty järjestöä, ja olen eräitä tällaisia keskusteluketjuja suuren hämmästyksen vallassa lueskellut. Pohdiskelen nyt saamiani vaikutteita ja järjestelen hieman omia ajatuksiani.

En tiedä itse järjestöstä mitään, olen nähnyt siitä aiemmin joissakin yhteydessä mainintoja, mutta en esimerkiksi tiedä mitään järjestön päämääristä enkä tunne tai edes tiedä ensimmäistäkään entistä tai nykyistä yhdistyksen aktiivia tai rivijäsentä. Mutta ketjut luettuani olen satavarma siitä, ettei minun tarvitsekaan tietää. Järjestö on varmasti olemassaolon oikeutensa lunastanut. Ihan jo siitä syystä, kun se on saanut puhkeamaan niin mahtavat mätäpaiseet suomalaisen sivistyneistön ja suvaitsevaiston poskilihoissa.

Tapa jolla järjestön kimppuun on käyty on nimittäin itsessään aika pöyristyttävä. Eikä vain sen sokean lynkkausmielialan vuoksi joka on hyökkääjille ominaista -- on paljon tunnustuksellista oikeassaolemisen kokemusta, ryhmävahvistautumisen tuntoja ilma sakeana -- vaan ehkä ennen muuta sen typerryttävän älyttömän argumentaation vuoksi jota hyökkääjät itse pitävät sekä pätevänä että myös oikeita moraalisia arvoja edustavana.

Mainittakoon, ettei yhdessäkään keskustelussa eikä yhdessäkään järjestöä vastaan suunnatussa hyökkäyksessä ole esitetty yhtä ainoata positiivista tai edes neutraalia asiaa ko. yhdistyksestä. Järjestön täytyy siis hyökkääjien mielestä olla täysin läpensä paha, aivan absoluuttisen pahuuden ilmentymä, kertakaikkiaan kaikkeen kelvoton.

Mistä tällainen, hmmm, miten sen nyt sanoisi, suorastaan yli-ihmismäiset demonisoinnin ja tuomitsevuuden mittasuhteet saanut reaktio kertoo? Jotain tuosta Suomen Sisusta? Vai jotain näistä tuomitsijoista? -- Sisu jääköön omaan arvoonsa, mutta kyllä tämä maa tarvitsisi älykkäämmän älymystön, sivistyneemmän sivistyneistön ja suvaitsevamman suvaitsevaiston. Näyttää siltä etteivät nykyiset voimat vähääkään järkeään jaksa hallita ja hyökkäävää mielenlaatuaan hillitä.


2.

Demonisoinnissa on aina se paha puoli, että se saa kaiken motiivinsa ja voimansa demonisoijan omasta alitajunnasta. Se on puhtaasti projektiviinen sielunmekanismi, puhtaasti annafreudilaisessa mielessä. Itse asiassa todellisuudessa ei tarvita kuin jokin sopiva mustetahra, kun pahuutta ulkoistava mekanismi voi käynnistyä. Joukkohysteria hoitelee sitten loput -- kun kaikki demonisoijat huutavat kuorossa, kohta ollaan matkalla mestauslavalle huomaamatta tapaa, jolla on itse hirttäydytty ihan oman sielun ikiomaan ulostorjuttuun pahuuteen.

En voi olla huomauttamatta siitä miten oma kansallinen taipumuksemme mallioppilaan kilttiin rooliin -- me suomalaiset olemme sisäsiistejä mutta ulkoaohjautuvia ihmisiä -- luo otolliset kulttuuripuitteet alitajunnan patoamiselle ja tuhovoimien ulkoistamiselle.

Suomalaiset ovat niitä kansoja jotka tarvitsevat vahvoja viholliskuvia. Niin sanottu talvisodan ihme on ollut ainoa historiassamme esiintynyt sokkitilanne, jossa olemme tunteneet aitoa kansallista yhtenäisyyttä -- sekin haihtui varsin nopeasti jo jatkosotaan mennessä. Meillä on aina ollut ulkoinen vihollisemme, ja yhä edelleen me esimerkiksi tunnemme eurooppalaisittain ottaen poikkeuksellista ryssävihaa -- edes N-liiton miehittäminä olleissa maissa ei tunneta vastaavaa.

Mitä suomalaisessa sielussa tapahtuu, kun se saa luvan, oikein oikeutetun mahdollisuuden mellastaa -- ja kun se päästää kiltin pintansa alta kaiken sinne padotun pahuuden, ilkeyden, syyttämis- ja tuomitsemisvimman, kaiken myrkyn purkautumaan? No, seuraa juuri sellaisia sivistyneistön ja suvaitsevaiston tragikoomisia ristiretkiä jollaisia olemme nähneet rasistijahtien -- nykyajan noitaoikeudenkäyntien -- ja internetin vihapuhevainon -- nykyajan demonijahdin muodossa. Ja jonka nyt näemme tässä kaiken älyllisyyden ja moraalisuuden otteesta irti kirvonneessa sisujahdissa.


3.

Projektiivinen sielunmekanismi tarvitsee kulisseja joissa ulkoistettu pahuus asettuu oikeaan valoon. Hyvin käyttökelpoinen tällainen kulissi on historia, jossa sekä tiedollinen että todellisuuskosketuksen tarjoava elementti muotoutuvat tulkintatarpeitten mukaan. Ei ole suinkaan mikään ihme että kansallismielistä järjestöä demonisoitaessa nostetaan esiin nimenomaan natsihistorian lavasteet, joihin nykypäivän demonisoitu viholliskuva istutetaan.

Tämä historiakytkentä on ehkä kaikkein yleisimmin käytetty argumenttityyppi. Natsi- ja rasistikorteilla pelataan ja hyökätään myös Sisua vastaan. Huomautan, että historialavasteiden käyttökelpoisuus seuraa suoraan siitä että todellinen käyttötarkoitus nousee projektion pohjalta. Kyseessä on itse asiassa juuri se sama pahuuden projisoinnin mekanismi, joka oli juutalaisten tuhoamisen takana. Kyse ei siis ole siitä, että nyt hyökkääjät jotenkin erityisellä tavalla ymmärtäisivät historiaa ja sen opetuksia.

Historialliset rinnastukset ollakseen oikeasti asianmukaisia edellyttäisivät kaikkien todellisten anakronismien korjaamista. Niitä riittää, koska maailma on muuttunut nopeasti, olennaisesti ja peruuttamattomasti. Emme enää elä poliittisten joukkokokousten maailmassa, vaan nyt pahimpia tekoja -- kuten kouluampumisia -- tehneet ihmiset ovat vammasieluisia yksinäisiä erakoita joiden yksisuuntaiset yhteydet "aateveljiin" muodostuvat internetin kautta.

Yhteiskunnassa toimivat järjestäytyneet ääriryhmät -- äärioikeisto ja äärivasemmisto, äärivihreät, äärikristilliset tai vaikkapa ääriagraarit -- voivat toki syyllistyä yksittäisiin väkivallantekoihin tai tyypillisesti ilkivaltaan. Mutta paljon, paljon, paljon pahemman ongelman muodostaa se tiedostamaton viha, joka muhii laajalti niin sanotun sivistyneistön ja suvaitsevaiston sieluissa ohuen pinnan alla ja joka tulee julki yhteistä ryhmävahvistautumista toteuttaen korostettuna moralismina ja ikään kuin legitimoituna lynkkausmielialana.


4.

Miksi tämä sivistyneiden ihmisten sieluissa vellova viha on niin, hmmm, sanoisiko: kansallisesti tuhoisa asia? Vastaan: koska kyseessä on kansan ellei parhaan niin ainakin olennaisen osan itsetuhoinen käytös. Jokainen joka hallitsee edes psykoanalyyttisen ajattelun alkeet voi todeta että kyseessä on nimenomaan itsetuho.

Projektiivinen hyökkäys demonisoitua viholliskuvaa vastaan ja ulkoistettu pahuus eivät ratkaise sivistyneistön omia ongelmia, sillä vaikka kaikki noitaoikeudenkäynnit ja vihapuhevainot onnistuisivat ja kytevä kansallismielisyyskin onnistuttaisiin kitkemään kouraisten syvältä juurien ja syntymättömienkin kautta -- silti sama alitajunnan myrkky yhä syövyttäisi sivistyneiden mieliä ja vaatisi todellisuudessa aina uusia ja uusia demonisoinnin kohteita. Projisoidun pahuuden kierre on onneton. Se on tosiasiassa itsetuhon kierre.

Kaikkien itsensä sivistyneeksi noteeraavien kannattaisi esittää itselleen seuraava kysymys: mitä minä tästä hyökkäilystä itse hyödyn? Onko minussa todella niin paljon pinnan alle patoutunutta tiedostamatonta vihaa ja pahaa oloa, että se tarvitsee itselleen ulkoisen kohteen tullakseen muka oikeutetussa muodossa julki? Entä onko olemassa kysymyksiä, jotka mahdollisesti jätän itselleni selvittämättä ja kierrän, kun tuntuu paljon houkuttelevammalta ja palkitsevammalta harrastaa vaikkapa rasistijahtia? Mitä tällaisia kysymyksiä voisi olla? Jotain näihin samoihin aihepiireihin liittyvää, kenties?


5.

Historialavasteesta seuraavaksi käytetyin argumenttityyppi hyökkäyksissä oli viittaaminen ideologioiden oletettuihin vaikutuksiin. Jossain jutuissa oli jopa käyty läpi Suomen Sisun nettikirjahyllyjä ja rankkeerattu niistä löytyneiden teosten mahdollista vaarallisuutta esimerkiksi "rasismi"-nimisen taudin tartuttamisessa.

Muistelen miten klassikoita suomeksi kääntäneen ja itsenäistä ajattelua harjoittaneen filosofi Vesa Oittisen aikoinaan 16-vuotiaana julkaiseman remakanhauskan sarjakuvakirjan "Aku Ankka ja Nietzsche" eräässä slavofiilisessa tarinassa muuan miekkonen kiinnostui venäjän kielestä niin että alkoi opetella sitä yhä innokkaammin lukien lopulta kirjoja aamusta iltaan ja väliajatkin höpötellen unissaankin venäjää. Sitten hän viimeisessä ruudussa erään levottoman yön jälkeen heräsi "ja huomasi muuttuneensa munaskuitaan myöten ryssäksi!!!"

Ilmeisesti ideologisten tekstien epidemian omaisiin tartuntatautivaikutuksiin uskovat kuvittelevat jonkin tuontapaisen oikeasti mahdolliseksi. Todellisuudessa kirja on kirja, ja lauseet sen sivuilla vain lauseita -- mitään sellaista kommunikaatiotapahtumaa, jossa kirjasta käsitteiden lisäksi hyökkäisi jokin tauti viattoman lukijan kimppuun ei ole. Jokainen lukija voi lukemastaan ymmärtää vain sen ja nimenomaan sen johon hänen vastaanottokykynsä riittää ja minkä hänen tulkintatarpeensa hänen omille aallonpituuksilleen virittää. Sama kirja voi yhdelle lukijalle toimia aivan päinvastaisia vaikutuksia tehden kuin mitä tapahtuu toisen kohdalla.

Kirjoista voi toki imeä samanlaista vahvistusta kuin mitä joukkomittaisen psyykkisen taantuman tarjoama ryhmävahvistautuminen yksilölle antaa. Ilmeisesti sivistyneistö jollain aivan ylimääräisellä tavalla haluaakin uskoa kirjojen tautiefektiin -- he ovat itse ahkeria lukijoita, jotka omaan ajatteluunsa ja omanarvontuntoonsa ovat saaneet kosolti ulkoaohjaavaa vahvistusta nimenomaan kirjojen kautta.

Usko jonkinlaiseen painetun sanan omaamaan omaan "tahtoon" saattaa toistaa primitiivistä ikiaikaista uskoa siihen että kaikki mikä on kirjaan painettu on totta. Tämä painotekstiä auktorisoiva jumalausko on mahdollisesti demonisoinnin kääntöpuoli -- juuri näin psyykemme rakentaa kaikille mitaleille molemmat puolet -- ja tekstin auktorisointi on niin sokeaa ja vahvaa, ettei todellisuutta nähdä. Ei nähdä miten rajoittunutta tekstin välityksellä tapahtuva viestiminen väistämättömästi on -- ei nähdä että kaikki kommunikatiivisesti ratkaisevat ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät sijoittuvat kokonaan muualle kuin itse viestikapulaan.

Kaksi nykynatsia tekee heil-tervehdyksen?

6.

Summataan. Lynkkausmielialan vallassa Sisu-järjestöä vastaan hyökkäävät näennäisen sivistyneet ja itseään suvaitsevina pitävät ihmiset, jotka eivät itse näe oman reaktionsa selvää projektiivista luonnetta. Järjestön demonisoiminen on todella vahvaa, sillä kaikki mitä se edustaa leimataan laidasta laitaan pelkäksi puhtaaksi pahuudeksi -- ainoatakaan positiivista arvoa ei ko. yhteisöön ole keskusteluissa liitetty.

Hyökkääjät eivät koe ongelmana oman käyttäytymisensä dualistista kaksiarvoisuutta: yhtäältä otetaan mallioppilaan gloria, toisaalta sallitaan omat rankat -- kaikkea muuta kuin sivistyneet tai asiapohjalta nousevat -- verbaaliaggressiot ja demonisoitujen ihmisarvon totaalinen mitätöinti. Historiakytkennän projektiivista kulissiluonnetta ei tajuta, ei myöskään ideologioiden varsin rajallisia todellisia vaikutusmahdollisuuksia.

Tämä kaikki pitää nähdäkseni paikkansa. Tämä pitää paikkansa ihan siitä riippumatta millainen järjestö Suomen Sisu oikeasti on ollut, on tai tulee olemaan. Tässä ei siis ole puhuttu Sisusta yhtään mitään -- eikä nähdäkseni puhumista siitä edes voida aloittaa niin kauan kun sitä vastassa on vain tämä omaan projektiivisuuteensa käpertyvä ja oman alitajuntansa myrkyttänyt rintama. Näissä "keskusteluasemissa" ei ole toivoakaan siitä että mitään muuta kuin jatkuvasti kasvavaa konfrontaatiota ja yhä jyrkkeneviä ymmärryskuiluja saataisiin aikaan.

Mutta ehkä sivistyneistö-suvaitsevaistolla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pitää härkäpäisesti demonisoinnista kiinni ja torjua oman ajattelun projektiivisuutta koskevat kysymykset? Voihan olla todellakin niin, että oman älynsä ansoihin langenneilla on todella jotain oikeasti pelättävää ja menetettävää. He eivät nimittäin varmastikaan ole varautuneet mahdollisuuteen, että ns. kansallismieliset -- tai jopa niin sanotut "rasistit" -- voisivat olla joissain asioissa aivan oikeassa. Voi olla että demonisointi on ainoa keino tällaisen mahdollisuuden esiintulon estämiseksi.



----------------------------



Lisäyksiä:


Tämän blogitekstin perusviestit eivät ole niin yksinkertaisia kuin ilmaisusta voisi kuvitella. Itse asiassa maailmassa tuskin on vaikeampia asioita kuin ne mistä puhun. Tuskin mikään on ihmiselle vaikeampaa kuin oman "järjen" lähtökohtien kyseenalaistaminen.

Tavallaan tämän blogin saamat kommentit saattavat hyvinkin dokumentoida sen mitä blogin pohdiskelut tavoittelivat. Noin on käynyt muualla keskustelussa. Luin ainakin kymmenkunta aihetta käsitellyttä blogikirjoitusta sekä niissä kirjoitetut kommentit. Oma kirjoitukseni koskee vain niitä asenteita, jotka tyypillisille hyökkääjille olivat ominaisia.

Käsittelen siis saamiani vaikutelmia. Pohdiskeluni koskevat lähinnä projektiivista sielunmekanismia, ja huomautan, että on ajatusvirhe kuvitella näiden pohdiskelujen totuudellisuuden riippuvan siitä miten laajaan esimerkkiaineistoon olen perehtynyt. Näkökulmani on se mitä korostan, se on legitiimi ja validi, ja kukin voi itse omien lukukokemustensa laadun ja määrän perusteella vetää omat johtopäätöksensä. En ole pyrkinytkään muuhun kuin aitaamaan ja antamaan tuon näkökulman.

Muistin, että olen aikaisemminkin kirjoittanut tästä aiheesta. Tuolloin tosin asetelma oli päinvastainen, kritiikkini oli tuolloin osoitettu "nationalisteille" ja "rasisteille". Sanoma oli tuolloinkin olennaisesti sama.

Joten ajatelkaas tätä: tässä kyseessäoleva kirjoitus on tosiasiassa toisinto -- hieman muunneltu ja päivitetty, hieman pitempi mutta olennaiselta sisällöltään pitkälti lause lauseelta aivan sama -- tekstistä, jolla taannoin Tony Halmeen pyrkiessä eduskuntaan osallistuin erääseen keskusteluun. Silloin varoittelin nationalisteja ja rasisteja lankeamasta projektiivisiin sielunmekanismeihin -- eli kritiikin kohde oli tuolloin jokseenkin päinvastainen kuin mitä se on tänään.

Ja, nyt puhun ihan vakavasti, olen todellakin edelleen kaikesta olennaisesta aivan samaa mieltä kuin tuolloin, jolloin siis sijoituin ikään kuin rintaman toiselle puolelle. -- Tosiasiassa tämä oma lokaationi ei ole aatteiden taistelutantereella, vaan pyrkii tarkastelemaan rintamajakojen muodostumista yleispätevällä tavalla, ikään kuin ylhäältä käsin, lintuperspektiivistä. Sieltä voidaan nähdä nimenomaan näitä kaiken ajattelun taustalla vaikuttavia tekijöitä.

Projektiivisen sielunmekanismin kannalta on tietyssä mielessä se ja sama millä vuosisadalla tai vuosituhannella eletään ja minkänimisiä ovat ne aatteet joiden puolesta tai vastaan peitsiä taitetaan. Mikään sisältö ei itse mekanismia miksikään muuta. Samoin on sama kuka demonisoi ja kuka joutuu kohteeksi. Asiasisällöt tai kulloinkin noteerattu moraalinen hyvä ja paha eivät määrää mitään. Ne voivat toteutua niin tai näin tai toisin päin. Demonisointi on, hmmm, yritänkö nyt sanoa tämän mahdollisimman jyrkästi, yksinomaan demonisoijien oma ongelma. Ja se on paha ongelma. Se on varsinaisen pahuuden ongelma.

Se ei siis mielestäni voi koskaan olla oikeutettua, ei koskaan järkevää, ja sopii kysyä onko se koskaan edes tervettä.

Kuten blogin loppulauseissa vielä korostin: ""Tässä ei siis ole puhuttu Sisusta yhtään mitään -- eikä nähdäkseni puhumista siitä edes voida aloittaa niin kauan kun sitä vastassa on vain tämä omaan projektiivisuuteensa käpertyvä ja oman alitajuntansa myrkyttänyt rintama.""

-----------------------------

Breivik ja kouluammuskelijat tarvitsevat oman psykoanalyysinsa. He elävät tyypillisesti itse luomissaan mielikuvitusmaailmoissa. Breivikhän fantasioi paitsi neitsyeistä -- "huorista" -- ihan yhtä vakuuttuneena taustatukenaan muka olevasta euroopanlaajuisesta rintamasta. -- Millään mitä tällaiset harhaiset yksilöt ovat ideologioista itseensä imeneet ei ole ratkaisevaa roolia.

Ideologiat eivät ole tauteja, jotka tarttuvat. Ideologioita vastaan ei tarvitse taistella sensuroimalla tekstejä tai polttamalla kirjoja. Kun sellaista vaaditaan, ja kun sellaista alkaa tapahtua, joukkopsykoosissa ollaan taannuttu jo aika pitkälle. Uskotaan jo maagisiin vaikutuksiin. Demonit ovat heränneet henkiin.

Toki nimenomaan projektiivinen sielunmekanismi tarvitsee aina kulissinsa, ja blogissa puhuin yhtäältä historiasta toisaalta ideologioista tällaisina sivistyneistö-suvaitsevaiston yleisimmin käyttäminä mielen lavasteina. Oman oikeassaolemisen kokemus saa vahvistuksensa siitä mitä ajatuskulisseissa esiintyvä "todistelu" tulkittavaksi tarjoaa.

Esimerkiksi "faktat" ovat oikeasti -- todellakin -- vain faktoja, mutta kun ne tuodaan mukaan todistelutarpeisiin, ne äkkiä oikeuttavatkin ääriasenteita. Se on todella outo juttu. Faktoilla on kova taipumus muuttua demoneiksi. Juuri näin totesin blogeja lukiessani monelle käyvän. Ihmisen mieli tekee helposti ihmiselle tepposet.

--------------------

Reaktiivisille kannanotoille ominainen käsitteiden käyttö efekteinä -- josta tyypillinen esimerkki on "faktojen" lateleminen -- ei ehkä olisi niin silmitöntä, jos keskustelijalta esimerkiksi edellytettäisiin että hän jokaisesta "faktasta" määrittelisi edustaako se syytä vai onko se itsessään seurausta jostain.

Reaktiivisille argumentoijille riittää että he tuomitsevat jonkin asian, mutta eivät vedä näkyville syy- ja vaikutussuhteiden ketjuja asioiden ympäriltä. Esimerkiksi "nationalismi" tai "rasismi" ovat kuin maagisia taikasanoja, joiden pelkkä ääneen lausuminen nykyisin riittää kun jo kaikki pavlovin kellot alkavat raikua ja kaikua ja opetetut koirat rähistä. Leimasanat eivät tarvitse selitystä, ne otetaan selityksen päätepisteinä.

Varsin vähän pohdiskellaan esimerkiksi historialavasteissa senkaltaisia kysymyksiä kuin olisiko edustuksellista demokratiaa olemassa ilman kansallisvaltiota. Nehän ovat syntyneet yhdessä ja niillä on toisiinsa sisäinen kognitiivinen side. Historiallisista yhteyksistään irrotettuina ja komentosanoiksi muutettuina nämä käsitteet vain hukkuvat haukkuvien koirien kuolaan. Demokratia hyvä, kansallismielisyys paha!

-----------------

Muistakaa olennainen: kyseessä oli lukukokemuksen pohdiskelu, ei mikään todistelu-yritys. Ainoa varsinainen johtopäätös koski keskustelun toivottomuutta. Nähdäkseni keskustelu reaktiivisella tasolla on turhaa.

Voimme itse kukin kuulostella, missä omat lähtökohtamme ovat ja miten ne hyödynnämme -- kumman valitsemme: kirjoitammeko mielenosoituskyltteihin "Faktoja!!!" vai kyselemmekö itseltämme onko tämä-ja-tämä syytä vai seurausta.

Reaktiivisesti laukeava todistelutarvehan se ansa on. Siihen ei pidä langeta, vaikka kaikkeen kelpaavat argumentti-apparaatit olisivat tarjolla.

Sisun logo kuin liikennemerkki: vaara!

--------------------

Ajattelin, että kommenttivyöry tulee toistamaan ja tavallaan todistamaan saman paniikkireaktion joka noissa lukemissani blogeissa oli niin päällekäyvä. Näinhän metsä näitä aiheita käsiteltäessä vastaa.

Kysymys on aidasta ja seipäistä, kirjanoppineista ja fariseuksista -- ja myös, tässä ehkä erityisesti, psykoanalyyttisen ajattelun perusjäsennyksistä. Pinnasta ja pinnanalaisesta. Sisällöistä ja muodoista. Muuttuvasta ja pysyvästä.

Freudilaisen mallin tai ulottuvuuden mukaisesti pinnan on oltava "faktinen", ja "perustelujen" on oltava moitteettomia -- kun pinnalla asiat näyttäisivät olevan hyvin, silloin uskotaan, ja halutaan vakuuttaa myös muille, että myös motiivit ja moraali ovat oikeat. Ja päinvastoin: jos motiiveissa ja moraalissa on jotain kipeää, juuri silloin pinnan moitteettomuudesta pidetään ihan kynsin hampain kiinni.

Sivistyneistöllä on tässä itsepetoksessa ikään kuin kotikenttäetu. Hehän varmasti kokevat perustelunsa pätevinä.

Mutta olkaamme kaikki nyt tyytyväisiä siihen että se kieli ja käsitteet, niiden käyttötavat, ja ajattelu joka tähän aiheeseen niin sanomattoman sitkeästi kiinniliimattuna liittyy, tulevat keskustelujen kommenttiketjuissa ihan erinomaisen hyvin esille ja kaikkien halukkaiden tarkasteltaviksi. Kieli ja ajattelu ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta, ne ovat ikään kuin paljon julkisempia, eivät niin paljon yksilöominaisuuksia kuin mitä useimmat kuvittelevat.

------------------------

Lueskelin koko kommenttiketjun läpi miettien lähinnä mitä asiasta vielä voisi oppia, tai voisiko johonkin vielä lisätä jotain mikä antaisi lisäarvoa. Tällainen yhteenvedon aika on osa kirjoitusprosessia, joka taas itselleni on jokseenkin sama asia kuin ajatteleminen. Olen niin sanottu "kirjoittava ihminen" -- ajattelen kirjoittamalla, enkä aina osaa sanoa, kumpi mielessä syntyy ensin, ilmaisu vai suunta mihin ajatus on etenemässä.

Tekstiä syntyy nopeasti, enkä yleensä sitä stilisoi, ja aika harvoin jään julkaisupäätöstä tehdessäni miettimään minkä vaikutuksen teksti tekee. Blogitekstit ovat mielestäni lähinnä jonkinlaisia julkisesti luettavaksi tarjottuja yksityisiä päiväkirjoja, joiden paras anti liittyy nimenomaan siihen että lukija pääsee kurkistamaan johonkin yksityiseen -- johonkin joka on syntynyt ja kirjoitettu ikään kuin enemmän itseä kuin esittämistä varten. -- Siis johonkin, mikä edustaa autenttista moraalia ja on jotenkin "aitoa ajattelua". -- En siis ota blogeja niinkään keskustelunavauksina enkä varsinkaan minään propagandanteon välineinä.

Tässä tapauksessa lähtökohdat olivat vähän erilaiset, ja oikeastaan halusin nimenomaan kokeilla, mikä vastaanotto Tony Halme -tekstiin tulee täällä olemaan. US-Puheenvuorossa Suomen Sisu -aihetta oli käsitelty niin valtavan intohimojen sumennuksen vallassa, että olin aika varma siitä millaisen ryöpytyksen kohteeksi tässä jouduttaisiin.

Tekstiä muotoillessani itselleni uusi oivallus oli mm. se miten käyttökelpoinen kulissi historia on pahuuden projisoimisessa. Historian lavasteet ovat oikeastaan optimaaliset silloin kun omaa pahuutta täytyy heijastaa johonkin ulkoiseen kohteeseen jotta sen voisi tuomita "todellisuudessa". Historiasta löytyvät aina sopivat roistot -- tässä tapauksessa nuo inhottavat natsit -- ja koska natsit ovat historiallinen tosiasia, natseiksi leimaamalla saavutetaan myös jonkinlainen todellisuusefekti. Tuomitsija saattaa tuntea olevansa ei vain Suuren Moraalisen Hyvyyden edustaja vaan myös tiedollisessa ajattelussaan "faktoissa" pysyvä ja pätevä.

Tällainen moraalinen hyvyys joka syntyy pahuuden projisoimisen ehdoilla on kuitenkin aika petollista. Me ihmiset olemme sille yleensä sokeita. Ehkä toistan tämän: me ihmiset olemme sille yleensä sokeita. Ehkä tätä ei oikein ymmärretä? Siis enemmistö, toistan: enemmistö, ehkä noin kaksi kolmasosaa meistä, on sokeita ymmärtämään sitä että hänen kohdallaan moraalinen tuomitseminen toimii pahuuden projektion mekanismilla. Pahuuden projisointi on enemmistön ongelma -- se ei ole suinkaan jonkin sinänsä merkityksettömän ääriryhmän ääridemoninen ominaisuus. Ääriryhmä voi olla se mikä joutuu demonisoinnin kohteeksi.

Milgramin tulokset: kaksi kolmesta taipui antamaan tappavan sähköiskun

-------------------

Muistutan tässä mieliin Stanley Milgramin kokeen, jota on toistettu ympäri maailmaa aina samanlaisin tuloksin: kun sopiva auktoriteetti antaa valtuutuksen, kaksi ihmistä kolmesta on valmis antamaan viattomalle sivulliselle tappavan sähköiskun. Ihmistä säätelevät joukkovoimat -- ryhmävahvistautuminen, sosiaalinen paine -- ja ne määräävät hänen käyttäytymistään enemmän kuin omakohtainen moraalinen harkinta. Mistä tämä järkyttävä koetulos kertoo? Kertooko se kenties että jonkin Suomen Sisun jäsenet ovat maailman pahimpia ihmisiä? Vai kertooko se siitä että todellinen ongelma sijoittuu tapaan jolla suuri enemmistö ihmisistä on ryhmäpaineiden ohjattavissa?

Tapahtuu melkoinen tajunnallinen taikatemppu, kun noista natsihistorian lavasteista onnistumme karsimaan enemmistön syyllisyyden tyystin pois, niin että silmiemme eteen jäävät vain harvat ja valitut natsijohtajat, joissa äärimmäinen inhimillinen pahuus tiivistyy. Emmekä edes kysele miksi meillä on historiasta tämä täysin harhainen mielikuva. -- Se on tajunnassamme siksi, että emme pysty kohtaamaan pahuutta itsessämme. Me rakennamme oman minämme hyvyyden varaan -- se on ehto sille että hyväksymme itsemme, se on itsetuhon ainoa vaihtoehto -- mutta pahuuden ulosprojisoinnin hintana on sitten se tyly tosiasia, ettemme näe todellisuutta oikein.

Ei suinkaan ole ihme, että historia muuttuu lavasteeksi joissa projektio saa tiedollisen toteutumansa. Ei suinkaan ole ihme, että aivan vastaavanlaisia vahvistavia tiedollisia elementtejä kiteytämme esimerkiksi niihin ideologioihin, joiden maagisen voiman uskomme taudin tapaan voivan "tartuttaa" pahat aatteet muuten ihan viattomiin ihmisiin. --

Nämä asiat toimivat mekanismeina rinnakkain ja samalla tavalla: historia projektion kulissina, ideologiat pahuuden oppilauseiden kulisseina. Ja hämmästyttävää on ollut havaita, että itseään ihan sivistyneinä pitävät ihmiset todella kokevat sivistyneisyytensä vain lisääntyvän etsiessään projektiivisiin todistelutarpeisiinsa lisää todistavia "faktoja" tai kaivellessaan ideologian syövereistä yhä lisää maagisia taikasanoja, joiden mukana natsitaudit tarttuvat.

Itsensä sivistyneinä ja suvatsevina noteeraavilla ihmisillä on myös takanaan ja tukenaan kokonainen makthavare-virkamieskoneiston muotoilema lain ja järjestyksen yhteiskuntakoneisto, samoin kuin tv:n ohjelmoimien ns. "tavallisten kansalaisten" suuren enemmistön tuki. Niin sanoakseni, vain tällä ryhmällä voi yhteiskunnassa olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä.

Ja kun tilanne menee siihen, että suuren enemmistön arvot ja ajatukset muodostuvat projektiivisten sielunmekanismien vaikutuksesta, silloin yhteiskunta ei enää voi olla terve. Silloin ajetaan kiihtyvällä vauhdilla kohti juuri sitä totalitarismia, jota puheissa niin vannotaan vastustettavan.

Se syntyy kuin huomaamatta. Se on ikuinen projekti ja prosessi, joka voi toteutua ihan minkänimisten ideologioiden aatekulisseissa tahansa. Kun sopivat asiat vaikuttavat pinnan alla, sopivat asiat nousevat vuorollaan pinnalle. Noitaoikeudenkäynnit toisinajattelijoita -- maaginen taikasana: rasisti! -- kohtaan ja vihapuhevainon nimellä kulkeva sensuuri ovat -- tai siis niiden pitäisi olla -- hälytysmerkkejä. Mutta nekin vain sementoivat portaita totalitarismiin.



--------------------------------------

Mallioppilaan kymmenen käskyä (10.3. 2013)

Lapsuus on historiallisesti vielä hyvin nuorta

1. 

Emme odota lapsilta samaa mitä odotamme aikuisilta, emmekä kohtele lapsia niin kuin he olisivat aikuisia. Lapsuuden erottaminen erityiseksi ikävaiheeksi ei kuitenkaan ole länsimaisen kulttuuripiirimme historiassa kovinkaan vanha asia. Neil Postmanin mukaan sitä on harrastettu ehkä vajaan parin vuosisadan ajan. Historiallisessa kokokuvassa eräässä nurkassa näemme miten teollistumisen mukanaan tuoman kaupunkiköyhälistön kurittomia lapsia koottiin kouluihin enemmän sosiaalisen kontrollitarpeen kuin sivistämispyrkimysten vuoksi.


2.

Ihmiselämän jako lapsuuteen ja aikuisuuteen on paljon laajemmalle ajatustaustalle levittyvä erotusperuste kuin vain rajapyykki tietyn täysi-ikäisyyttä merkitsevän elinvuoden kohdalla. Emme esimerkiksi pidä lapsia vastuullisina kaikista teoistaan, aikuisuus on vastuun ottamista.

Laajennettuna tämä vastuullisuuden idea merkitsee sitä että lapsista kantavat vastuun aikuiset, ja vasta aikuistuttuaan lapsi vuorostaan asettuu kantamaan vastuun seuraavasta sukupolvesta. Lapset ovat tässä kuviossa vastaanottajia -- heitä ohjataan, kasvatetaan ja opetetaan, ja jossain vaiheessa heidän olisi sitten sisäistettävä saamansa sivistys niin, että he vuorostaan omaksuvat opettajan roolin jäljestätulevien suhteen.


3.

Tämä trivia menee sekaisin, kun tuomme mukaan tosiasian, etteivät kaikki lapset suinkaan kasva autonomisiksi aikuisiksi, vaan tarvitsevat jatkuvasti ulkopuolista tukea, ohjaavia auktoriteetteja, sääntöjä ja järjestystä, jopa kontrollia ja kuria pysyäkseen ikään kuin näennäisesti itsenäisinä ihmisinä. Vaikka kaikki aikuisuuden ulkoiset tunnusmerkit ja määreet olisi täytetty -- mehän määrittelemme aikuisuutta aika paljon ulkoisten, fyysisten tunnusmerkkien mukaan -- silti jokin olennainen, ajattelun omaehtoisuuteen kuuluva ominaisuus jää osalta täysi-ikäisiä saavuttamatta.

Eivätkä tämän tragedian mittasuhteet jää kuvan nurkkaan, päinvastoin. Voidaan sanoa, että suurin osa, valtaosa aikuisista ei koskaan ajatuksellisessa mielessä aikuistu. Suurin osa ihmisistä katsoo auktoriteetteja ylöspäin läpi elämänsä. Esimerkiksi samaistuminen parempiosaisiin, siis "sosiaalisesti ylöspäin", on sääntö, josta seuraan muun muassa että poliittinen valta kasautuu kaikkein auktorisoiduimmille yhteisen valheen tunnustajille. Käytännössä se tarkoittaa, että alamaisasenteet sisäistänyt kansa valitsee "demokraattisesti" päättäjikseen talouskurittajia.


4.

Valtaosa meistä on isoiksi kasvaneita lapsia. Olemme sisäistäneet kasvatuksen vaikutukset, mutta emme koskaan kypsyneet sisältä. Jäimme ulkokohtaisiksi, ulkoaohjautuviksi olennoiksi, jotka jokaisessa tilanteessa orientoituvat suhteessa siihen mitä kokevat ulkomaailman heiltä odottavan.

Pahimmillaan koemme primitiivisten ihmisten tavoin kunnian- tai häpeäntuntoja -- riippuen siitä onnistummeko miellyttämään ja menestymään vai onko kohtalomme tulla joukon keskuudessa nolatuiksi ja nokituiksi. Kunnia ja häpeä ovat mahtavia voimia, ne ohjailevat kokonaisia kulttuureja. Mitä isompi rooli niillä on aikuisten elämässä, sitä lapsenomaisempi ja kehittymättömämpi kulttuuri on.


5.

Miksi niin itsestäänselvästi käsitämme ja määrittelemme aikuisuuden pelkkänä täysi-ikäisyyskysymyksenä? Miksi emme tarkastele toisiamme sillä silmällä että missä määrin tuo-ja-tuo yksilö oikeasti on aikuinen? Saati sitten että arvioisimme oman kulttuurimme ja yhteiskuntamme tilaa siltä pohjalta miten paljon auktoriteettiuskovaisuutta, ryhmävahvistautumista ja tunnustuksellista ajattelua siinä esiintyy? --

Näihin kysymyksiin on hyvin yksinkertainen vastaus: koska tällainen arvioiminen olisi aikuisten tehtävä, mutta me olemme suurimmilta osin lapsia. Vain aikuiset pystyvät ymmärtämään mitä on olla lapsi -- lapset eivät koskaan voi ymmärtää mitä olisi olla aikuinen. Keskenkasvuisten aikuisten keskinäisarvioista ei synny minkäänlaista yhteisymmärrystä, ja siksi olemme vaistomaisesti väistäneet kaikki niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin kehitystasoja koskevat kysymykset. Ja jotta tämä yhteinen älyttömyys olisi hyväksyttävää, nimitämme sitä hienolla nimellä: kaikelle sama arvo, tasa-arvoisuus.


6.

Kyvyttömyydestä käsitellä oman kansallisen keskenkasvuisuutemme ongelmaa seuraa kansallisen itsepetoksen lisäksi muutamia suoranaisia ja varsin traagisia seurauksia. Yksi niistä on sokeus oman kehityshistoriamme suhteen. Koska Ruotsi on historiallinen Isämme -- meillehän toitotetaan jopa kansallisesta televisiostamme sunnuntai-iltapäivisin parhaaseen katseluaikaan miten "Suomi on ruotsalainen" -- oma aikuistumisemme voisi periaatteessa tapahtua vain kasvamalla irti Ruotsin vaikutuksesta.

Mutta se ei tule onnistumaan niin kauan kuin meillä on keskuudessamme vielä niitä joille aikuistuminen ei ole merkinnyt oman autonomian ja identiteetin saavuttamista vaan ulkoatulleen historiallisen sivistyshegemonian sisäistämistä. Tämä ristiriita näkyy esimerkiksi pienen vähemmistön puhuman ruotsinkielen yhä nauttimasta auktorisoinnista -- historiallinen sivistyseliitti toimii edelleenkin suomalaisten isähahmona.


7.

Kuuliaisen mallioppilaan asenteemme nousee suoraan omasta alistetun kansan historiastamme. Kerjäämme hyväksyntää siinä missä meidän pitäisi itse ottaa vastuu omasta kohtalostamme.

"Kelpaammeko eurooppalaisiksi?" -- kyselemme. "Mitä meidän pitää tehdä, että kelpaisimme?" "No, mutta, hyvänen aika, mehän olemme jo eurooppalaisia -- emmekö kuulukin länteen emmekä tuonne inhaan itään?" "Oli todellinen onni, että meitä niin pitkään hallitsi nimenomaan Ruotsi -- ajatelkaas missä olisimme nyt, jos historiallisena isänämme olisi ollut itänaapuri!" --

Kenen äänenpainoja tällaiset ovat, ellei sivistyshegemonialle kuuliaisen mallioppilaan. Mikä olikaan ohjelman "Suomi on ruotsalainen" ensimmäinen väite? Se oli viittaus itärajaan ja "kyllä isä tietää" -nälväisy: "Tuollaista meilläkin olisi nyt jos Ruotsin sijasta Venäjä olisi ollut isäntämme."


8.

Traaginen asennevamma on miellyttämispyrkimys eurooppalaiseen suuntaan. Olemme ratkaisseet kansainvälistymisen hyvin yksinkertaisella reseptillä: kysymys on pelkästään hyväksynnän kerjäämisestä. EU on meille ehdottoman hieno ja hyvä asia, ihan riippumatta siitä onko siitä todellista kokonaista kansallista hyötyä vai kypsymisemme peruuttamattomasti estävää haittaa. Tätä nimittäin kannattaisi kysyä -- kysyä ihan vakavasti, vastausta tietämättä ja antamatta.

Me nimittäin emme ole mikä tahansa kansa, vaan mallioppilaan ja impivaaralaisen, hallitus-Suomen ja perussuomalais-Suomen kansa. Olemme toinen toisemme kiusaamisessa eruroopanennätyskansa, masentuneisuudessa ja itsemurhissa ennätyskansa, projektiivisissa vihantunteissa euroopanennätyskansa, ulkoaohjatussa koulumenestyksessä jopa maailmanennätyskansa -- samalla kun kilteimmät koululapsemme viihtyvät sisäisesti kouluissa ennätyshuonosti.

Ja vuosisataisen alamaisroolin omaksuneina ja sisäistäneinä olemme kaikkea aina kahtiajakava, kahden kerroksen, bättre folkin ja suomalaisrahvaan, kahden totuuden, julkisuuden ja yksityisyyden jyrkkien vastakohta-asettelujen kansa -- markkinavoimista otetaan niskalenkki julkispolitiikassa, veroparatiisit ovat yksityistaloutta, hyvinvointiyhteiskunta elää juhlapuheissa, pahoinpitelyt tehdään kotona. --


9.

Kansalliset hyveemmekin ovat historiastamme sisäistettyä selviytymiskeinoja, joilla olemme oppineet todistamaan tarpeellisuutemme meitä hallinneille herrakansoille. Olemme ahkeria ja rehellisiä, luotettavia ja lainkuuliaisia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja uskomme lujasti siihen että oppisivistystä hankkimalla voimme nousta paremman väen piiriin. Ulkoaohjautuvina ihmisinä uskomme kaikkia mahdollisia auktoriteetteja, olipa auktoriteettiaseman näille antanut sitten sukutausta, varallisuus, pappissäätyisyys, tai vaikkapa kyläkoulun opettajan virka.

Ulkoaohjautuvien ihmisten tyypilliseen tapaan kuvittelemme että jokainen toimii yksinomaan statusasemaa tavoittelevasta motiivista. Niin sanottu "suomalainen kateus" on nimenomaan ulkoaohjautuvan ihmisen kokemus siitä että joku nauttii ansiottomasti jostain statuksesta. Ajatus, että aikuisen ihmisen pitäisi sisäistää omat lähtökohtansa, etsiä ja löytää oma, muiden elämään vertautumaton todellisuuskosketus, on ulkoaohjautuvalle aivan saavuttamaton.


10.

Mallioppilas osaa olla vain kiltti ja kuuliainen. Ulkoaohjautuva voi osata monia asioita, mutta hänellä ei voi olla tervettä roolia sairaassa maailmassa. Siinä hänet on tuomittu joko hyväksikäyttäjäksi tai hyväksikäytetyksi. Suomalaisella on kansallisen historiansa vaikutuksesta taipumusta äärimmäisyyteen kummassa tahansa roolissa. Suomalainen on joko menestyjä tai uhri.

Suomalainen valtaeliitti on omituinen hyvävelikerho, jossa akateeminen, poliittinen ja taloudellinen sisäpiiripeli ja julkista sanaa hallitseva mediamanipulaatio asettuvat kaikki samalle puolelle, ja niin sanottuun tavalliseen rahvaaseen otetaan oikein joukolla etäisyyttä. Se on merkillinen valtakuvio, jota ei voi selittää muuten kuin historialliselta pohjalta -- vuosisataisesti alistetun kansan sisäistämien sielunjakojen pohjalta.

Tarvitsisimme kipeästi jonkinlaista kansallista psykoanalyysia. Sellaisesta kannattaisi maksaa psykoanalyytikoiden koulukunnalle monta miljoonaa -- ja sellainen pitäisi todella teettää sen sijaan, että nyt poliittinen eliitti heittää rahat hukkaan tilaten huuhaafilosofisia taloususkontunnustuksia.

-----------------------------


Lisäyksiä:


Kun kansallinen historiamme tulkitaan kuin se olisi yhden primitiivisen heimon historiaa, monet muutkin asiat kuin vain niin sanotut "suomalaiset hyveet" asettuvat paremmin kohdalleen.

Ei meillä esimerkiksi ole ollut maailmassa poikkeuksellista tilaajapohjaisen laajalevikkisen sanomalehdistön perinnettä siksi että olisimme jotenkin hyviä ja tiedonnälkäisiä lukijoita, vaan siksi että primitiivisen kansan tavoin olemme uskoneet lujasti siihen että kaikki mikä on painettu on totta.

Eivätkä meillä miltei kaikki tekniset laitteet radiosta alkaen olisi tehneet suhteellisen leviämisen euroopan- tai maailmanennätyksiä ellemme pohjimmiltamme olisi yhä kaikista teknisistä leluista luonnonkansan tavoin maagisesti lumoutunutta porukkaa.

Eikä terveydenhoitomme olisi jossain vaiheessa olisi tavoitellut mallikelpoisuutta, ellemme me niin idealisoisi ja ihailisi valkotakkista sydänkirurgia elämän ja kuoleman herrana.

Onko siis merkitystä sillä, että historian todelliset vaikuttimet kaivetaan esille ja kansan "oma tila" arvioidaan realistisemmin? Omasta mielestäni se on kaiken kypsymisen ensiehto. Mutta meiltä puuttuu toistaiseksi kaikki sairaudentunto omaa tilaamme ja tolaamme koskien. Väittelyt, joita tällaisillakin palstoilla käydään, tavallaan vain sementoivat pintatasoa.

-------------------

Tekstissäni taitaa kuultaa kaikuja sekä Neil Postmanilta että Marshall McLuhanilta.

Muistettakoon, että Postman oli alkujaan pedagogi -- koulu-uudistamisesta innostunut luovan ajattelun propagandisti, joka yhdessä Charles Weingartnerin kanssa kirjoitti raflaavan mutta hyvin inspiroivan teoksen "Uutta luova opetus". Kirjassa esitetään murskaavalla tavalla miten paljon opettamiseen ja oppimiseen liittyy kaikenlaisia ennakkoluuloja ja vääriä näkemyksiä -- ja kirjan yleissävy on niin optimistinen että hirvittää.

Tästä koulu-uudistusoptimistista tuli sitten suhteellisen lyhyessä ajassa mediakriitikko ja teknologiapessimisti. Luulen, että hän vain törmäsi näihin asioihin käytännössä -- oli pakko alkaa miettiä syitä sille miksi lapset ja nuoret eivät enää pystyneet jäsentämään päässään yhtään pitempiä lauseita, tai miksi koherenttinen kokonaisajattelu hajosi.

Sitten hänestä tuli myös historiallisesti orientoitunut kulttuurikriitikko, ja esimerkiksi kirja "Building a Bridge to the 18th Century" on ainakin minulle ollut yksi parhaimmista johdatuksista valistuksesta moderniin ja postmoderniin maailmaan. Siis nimenomaan kriittinen katsaus.

Hän taisi elämänsä loppupuolella tulla yhä valmiimmaksi vaikka minkälaisiin keinoihin joilla nykyistä ajattelua hajottavaa kehitystä vain voisi vähänkin vastustaa. Mikä tahansa, jopa liittoutuminen konservatiivisten uskontokuntien kanssa, tuli oikeutetuksi, kun tavoite oli estää kaiken armoton pinnallistuminen.

McLuhanin perimmäinen sanoma taitaa olla aikalailla sama -- välineiden vaikutus on paljon suurempi kuin mitä niillä välitettävien tiedollisten tai muiden sisältöjen. Välineet ovat se tekijä joka muuttaa kognitiota. Välineiden vaikutus koskee ajatusmuotoja, ja on vähän vaikea sanoa, missä määrin mcluhanilainen tarkastelutapa riittää sitten selittämään esimerkiksi historiallisten ajatusparadigmojen muutoksia. Välineellinen järki ja päämäärärationalismihan ovat tyypillisesti tietyn historiallisen aikakauden, eurooppalaisen uuden ajan, ajattelua.

Kieli ja ajattelu ovat joka tapauksessa sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja ajattelun syvätasolla on hyvinkin pysyviä, aivan perustavanlaatuisia tapoja hahmottaa todellisuutta. Ja koska kieli on syntynyt nimenomaan säilyttämään ihmisyhteisöjen pysyviä ominaisuuksia, historiallisella ajattelulla on institutionaalinen merkityksensä.

---------------------------

Kiltin kympin tytön tragedia. Juoksu "tasa-arvoisuuden" valmiiksi kalkituilla kilparadoilla. Yhtäältä pärjääminen miesten ehdoilla. Toisaalta joukkovoima, naisten esiinmarssi, naisvaltaisuus. Esimerkiksi tapa, jolla sanomalehdistökin on mennyt mukaan naisten- ja aikakauslehdille ominaiseen tapaan suurentaa kuvia ja pienentää tekstin osuutta ja henkilöidä kaikki vähäkin asiasisältö -- onko se "naisellinen" kehitystrendi? Voisi olla.

Yritysmaailmassa pärjäävät kuulemma nykyään vain "hyvät tyypit". Kaikkinainen imagonrakentelu koetaan ihan kyseenalaistamatta legitiiminä. Mikä on näennäistä, se on olennaista, kuten Pentti Saarikoski taisi jo sanoa.

Taistolaisporukka oli omien kokemusteni mukaan ensimmäinen, joka oikein etsiytyi ja hakeutui "todellisuusefektien" piiriin. Se mikä tekee efektin -- vaikutuksen -- on olennaisinta. Todellisuusefekteistä tulee totuudellisuusefektejä. -- Kaipa myös elämälle vieras idealistinen ideologiajulistus -- onko sellainen jotenkin "naisellista" kielenkäyttöä? --

Taistolaiset tarvitsivat todellisuus- ja totuusefektejä. Mitään ei heiltä puuttunut yhtä kipeästi kuin kosketusta todelliseen elämään. Ehkä siihen sitten sisältyi haasteita, joissa harkintakyky petti. Efektejä haettiin myös mahdollisimman ikävillä tavoilla, lojaalisuuslistoja laatimalla, luopioita tunnistamalla. Jopa soittelemalla häirintäsoittoja poliittisille vihollisille.

Siinä on jokin ikuinen kuvio -- kaikki nuoret äärimmäisyysihmiset aina tavoittelevat uskottavuutta omissa ja toistensa silmissä sen kautta että etsitään tai järjestetään jokin konflikti -- teatraalinen "todellisuusefekti". Ääriliikkeiden mielenosoitukset päättyvät keskinäiseen kärhämöintiin -- palaamme todellakin Impivaaraan, Jukolan ja Toukolan poikien tappeluksiin.

Nämä täydelliset lapsellisuudet nostetaan meillä poliittisessa keskustelussa otsikoihin, ikään kuin ne olisivat todellakin koko yhteiskuntaa uhkaavan poliittisen väkivaltaistumisen merkkejä. Eivät ne ole. Ne ovat osa tätä yleistä lapsellisuuttamme.

Leimasanat ovat todellisuus- ja totuudellisuusefektejä. Ikään kuin taistolaiset olisivat onnistuneet -- yhteiskuntamme on muuttunut tunnustukselliseksi totalitarismiksi. Kukaan ei enää uskalla ajatella omilla aivoillaan.

--------------------------------

Kysymys kaksikielisyydestä on erottamaton osa kansallisen ominaislaatumme analyysista. Olemme eurooppalaisittain hyvin erityinen kansa kahtiajakautumistaipumuksessamme ja kaikissa asenteissamme ilmenevän vahvan dualistisuuden vuoksi. Sille on olemassa vain pitkään historialliseen perspektiiviin asettuva vastaus.

Kuten blogitekstissä totesin, olemme toinen toisemme kiusaamisessa eruroopanennätyskansa, masentuneisuudessa ja itsemurhissa ennätyskansa, projektiivisissa venäläisvihan tunteissa miltei euroopanennätyskansa, ulkoaohjatussa koulumenestyksessä jopa maailmanennätyskansa -- samalla kun kilteimmät koululapsemme viihtyvät sisäisesti kouluissa ennätyshuonosti.

Emme voi saavuttaa tällaisten kansallisten ominaisuuksiemme suhteen mitään itseymmärrystä ellemme pyri selittämään mistä tällaiset piirteet johtuvat. Oma näkemykseni on että niillä on syvät juurensa siinä että olemme niin monia vuosisatoja olleet vieraalla kielellä hallittuja alamaisia.

Nämä kansalliset ominaispiirteemme eivät häviä keskuudestamme vielä moneen, moneen sukupolveen. Mielestäni jokin kynnys voitaisiin ylittää, jos näistä ongelmista laadittaisiin psykoanalyytikoiden, psykohistorioitsijoiden ja yhteiskuntaoppineiden toimesta jonkinlainen kattava selvitys. Samalla esimerkiksi pakkoruotsista vapautuminen voisi olla jonkinlainen pieni ensiaskel suomalaiskansan aikuistumiseen.

-------------------------------

Esimerkiksi projektiivisuus kansallisena psyykenominaisuutena on asia, jota ei mitenkään pysty selittämään muuten kuin ajattelun dualismien kautta. Tutkimusten mukaan eurooppalaisista vain kosovolaiset tuntevat syvempää ryssävihaa kuin suomalaiset. Siis ei edes N-liiton miehittäminä olleissa maissa koeta samanasteista venäläisvastaisuutta kuin meillä. -- Viimeisin tutkimus eurooppalaisten kansojen tuntemasta venäläisvastaisuudesta on Euroopan Neuvoston teettämä ja vuodelta 2007.

Tällaiset seikat tarvitsevat selityksensä. Kun tämä ja monet muut meille ominaiset mutta eurooppalaisittain hyvin poikkevat piirteet summataan yhteen, käy mielestäni ilmi että ainoa mahdollinen selitysperuste kaikelle on historiamme alistettuna kansana.

Ja tämä ei sitten ole mikään pelkästään omakohtaisiin vaikutelmiin tai muuhun mutuun perustuva ajatuskuvio -- kritiikkiä psykohistoriallista tulkintaa kohtaan saa esittää, mutta mieluummin ei mielikuvatasolla eikä vain henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuen. Turun bättre folk ei sinänsä liity mitenkään esimerkiksi suomalaisten ennätysmäiseen koulu- ja työpaikkakiusaamiseen.

-----------------------------

Tilastot ovat todellakin vain yksi särmä siitä kansallisesta kompleksista joka kokonaisuudessaan tarvitsisi selvittämistä.

Miksi olemme myös kiusaamisessa poikkeavanlaatuisia? Mistä kertoo esimerkiksi se, että kiusaamisilmiöt ovat historiallisesti keskittyneet yhtenäiskulttuuri-instituutioihin, kirkkoon, kouluun, kasarmille?

Miten on selitettävä selvä itsetuhoinen taipumuksemme? Kuinka on tulkittava joissakin koululasten masentuneisuutta koskevissa tutkimuksissa viitteet siitä, että samassa kaupungissa samalta sosiaalitaustalta tulevista lapsista suomenkieliset masentelevat, mutta eivät ruotsinkieliset? Jne, jne.

Meillä on kokonainen kompleksi kansallista poikkeavanlaatuisuutta odottamassa selvitystä. Kaikki nämä yksittäiset asiat olisivat tarpeeksi vakavia jo itsessään -- mutta entä jos ja kun ne kaikki kietoutuvat yhteen samaan kansanpsyykkiseen traumaan? Historiallisesti alistetun kansan traumaan? -- Tarvitsisimme laaja-alaisen selvityksen.

Kyllähän näistä asioista joissakin yhteyksissä -- kuten pakkoruotsista puhuttaessa -- nousee aina laajempi peiton kulma koholle. Mutta sitten törmätään kysymykseen: "Mitä sitten pitäisi tehdä? Mikä auttaisi, konkreettisesti, tässä ja nyt?"

Ja vaikeaa siihen on vastata vallankin jos tajuaa millaisista historiallisista voimista on kysymys. Kaikki perustavanlaatuiset ajatushahmot ja -jäsennykset viipyvät kielen ja ajattelun syvärakenteissa pitkään -- ne ovat nimenomaan yhteisön pysyvyyttä ylläpitämään kehittyneitä inhimillisiä ominaisuuksia.

Traagista on tajuta, etteivät oikein mitkään käytännön tason toimenpiteet muuta itse ajattelun syviä pohjarakenteita -- ja jos saisimme toinen toisemme kaltoinkohtelemisen yhdessä paikassa hillityksi, sama ilmiö nousisi ennen pitkää esiin jossain muussa yhteydessä. Projektiivinen mielenlaatu etsii aina ilmiasunsa, jossa se nousee esiin ja myrkyttää jonkin osa-alueen elämästä.

Juuri tämä kansallisen traumamme mammuttimittaluokka on seikka joka mielestäni edellyttäisi ihan toisenlaista suhtautumista ja vakavuutta haasteen vastaanottamisessa. Oma esitykseni on tuo syvyyspsykologisesta ja psykohistoriallisesta näkökulmasta laadittava "kansallinen psykoanalyysi". Sellaisen me tarvitsisimme.

Valitettavasti en näe oikein missään suunnassa vakavaa valmiutta tällaisen selonteon tarpeellisuuden myöntämiseen. Tuossa täytyisi sitten luoda kollektiivi yliopistojen historian laitosten, psykoanalyytikoiden ja muiden mahdollisten asiantuntijaryhmien kesken. On tietysti tiedonfilosofisesti harhaanjohtavaakin puhua psykoanalyyttisen näkökulman "objektiivisuudesta" -- mutta sen validiudesta voi olla varma.

Näkökulmani ei siis oikeastaan ole ollenkaan "vain" tilastollinen, vaan, sanoisinko historiallisesti yleistävä. Lisäksi on mielestäni niin, että itsetuho ja aggressiivinen tuhoava käyttäytyminen pitäisi jotenkin tilastoida yhdessä. Se olisi jossain freudilaisessa mielessä ehkä eniten oikeaa tilastotietoa antava tapa. Kun nämä molemmat ovat tilastoluvuissa korkealla, se kertoo että pinnan alla on jotain vialla.

-----------------------------

Mielikuvat "hyvästä ajattelusta" voivat nousta varsin erilaisilta pohjilta. Mikä auktorisoi hyvän ajattelun? Yhdelle on olemassa jokin "yleinen tieteellinen pätevyys", "ansioituneisuus" tai "vaikuttavuus oman tiedonalan piirissä" -- sellaisia arviointiperusteita, joissa subjektiivisuutta on mahdollista joillakin dokumentaarisilla määräperusteilla konfirmoida objektiivisuudeksi.

Tällainen ajattelu tunnistaa ja tunnustaa jatkumoiden ja perinteiden olemassaolon ja ainakin jonkinlaisena taustakuviona vetoaa niihin ja kokee ne vahvistuksena. Akateeminen maailma tavallaan institutionalisoi tällaisen ajatteluperinteen.

Postman versus postmodernismi

Vaikeuksiin tällainen perinneajattelu joutuu silloin kun se taantuu uusskolastiikaksi, akateemisen maailman sisäänlämpeäväksi käsiterealismiksi. Sellaisessa juurettomien, pirstoutuneiden tiedollisten "ismien" maailmassa me nyt elämme. Tunnustuksellisuus tulee taas muotiin. Se on jotain aivan päinvastaista historialliselle edistymiselle. Pitäisi kysyä esimerkiksi miksi kaikki viime vuosisadalla eniten vaikuttaneet ajatusvallankumoukset -- fysiikan maailmankuvan mullistanut Einsteinin suhteellisuusteoria, ihmiskuvan mullistanut Freudin psykoanalyysi ja kielen, ajattelun ja totuuden suhteita selvittänyt Wittgensteinin tiedonfilosofia -- tulivat varsinaisen akateemisen maailman ulkopuolelta. Onko hyvän ajattelun ja auktorisoidun tiedonhallinnan välillä sittenkin jokin ratkaiseva kuilu?

Toisaalta "hyvä ajattelu" voikin määrittyä puhtaammin subjektiiviselta kannalta, nimenomaan jonkinlaisena "inspiroivana" ajatteluna. Tällöin jokainen joutuu etsimään omat puhuttelevat suosikkinsa ajattelijoiden joukoista. On myös mahdollista että varsin erilaiset ajattelijat ovat tarpeen eri elämänvaiheissa. Voisiko esimerkiksi olla niin, että nuoret tarvitsevat vakuuttavia auktoriteetteja, koska nuoret luonnostaan ovat konservatiiveja, eikä heillä ole vielä mahdollisuutta ajatella omilla aivoillaan?

Inspiroivat ajattelijat voivat olla myös sellaisia, jotka puuhaavat oikeiden kysymysten kimpussa vaikka eivät esitäkään mitään nerokkaita ratkaisuja. Jos ajatellaan esimerkiksi herroja Sacks, Zizek ja Soros, vain ensimmäisenä mainittu on mielestäni "ajattelijana" moitteeton. Inspiraatio edellyttää myös että vakiintunut ajattelu saadaan pohjiaan myöten sekaisin. Tällaiseen ei pysty kuka tahansa vaikuttaja -- eikä siihen ole olemassa mitään institutionalisoitunutta keinoa.

Oivallusten salamaniskut tarvitsevat myös ja ehkä nimenomaan ympäröivän pimeytensä. Perinteen valaisemilla terasseilla kilistellään menestyksen kunniaksi ja Titanicin kannella orkesteri soittaa harmonisia säveliä, mutta missä hyvä ajattelu tapahtuu? Jossain mielen peräkamareissa, joita on helppo kammota ja inhotakin -- on helppoa kääntää pää sinnepäin missä vain aurinko paistaa. Tämä pään poispäin kääntäminen on meille jotenkin normaalireaktio, luontevaa ja, kuten totesin, kunnioitettavaakin, vaikka historia asettaisi siinäkin suunnassa eteemme esimerkkejä siitä miten iso itsepetos siinä tapahtuu.

-------------

Kansallinen psykoanalyysi ei ole saturnalia-tonttuhattuun sonnustautunut joulupukinpartainen Sigmund Freud istumassa sohvanpäädyssä kuuntelemassa divaanilla loikoilevan Suomi-neidon huolia.

Kansallinen psykoanalyysi voisi olla esimerkiksi koordinoitu joukko suoritettavia tutkimuksia tai jo suoritettujen tutkimusten uudelleen läpikäyntejä kiinnittäen huomiota aivan erityisiin seikkoihin. Mainitsin tuolla esimerkkinä koululasten masentuneisuuden kartoituksessa esiin tulleet viitteet siitä, että samassa kaupungissa samalta sosiaalitaustalta tulevien suomenkielisten koululaisten kärsiessä masennuksesta vastaavat ruotsinkieliset eivät oireile.

Suomalaista itsetuhoa tai aggressiivista, tuhoavaa käyttäytymistä ei ole tietääkseni tutkittu kielijakautuman kannalta. -- Mitä kaikkea muuta ei ole tutkittu? -- Juuri tällaisia kysymyksiä pitäisi ensin käydä läpi. Vaikka suomalaisille ominaisiin alamaisasenteisiin viitataankin joissakin töissä, sekin asia on nimenomaan kielijaon pohjalta vielä selvittämättä.

Ideologioista puhuessani mainitsin Kaczynskin. Olen varsin vakuuttunut siitä ettei ideologioita pitäisi käyttää selittäjänä tällaisten yksilöiden käytökselle. Ideologiat eivät ole sellaisia asioita, joiden mukana jokin inhimillinen pahuus -- tai hyvyys -- "tarttuisi" kuin jokin tauti ihmisestä toiseen. Aina kun selitämme käyttäytymistä viittaamalla tietoiseen ajatteluun -- "hän ajatteli sen-ja-sen opin mukaisesti" -- olemme ratkaisevasti väärillä jäljillä.

Totuudellisuuden tunnustukselliset -- ryhmävahvistautumiseen kytkeytyvät -- ominaisuudet saavat ilmiasunsa ideologioissa, mutta opillisuuden antama legitimaatio ei ole erilaista erinimisissä opeissa. Ryhmävahvistautumisen mekanismi ei välitä tippaakaan siitä millainen uskonto, ideologia, oppi tai muu tunnustuksellinen "totuus" on kyseessä.

Kaikki fundamentalismi on kaikkialla maailmassa samanlaista: yksilöllinen kriittisyys katoaa kuvasta, joukkovoimat saavat vallan, depersonalisaation vallassa tehdään jotain mitä yksikään yksilöistä ei yksin tekisi. Yksilöllisyyden kadotessa katoavat myös vastaavat toimijasubjekteja määrittävät kielimuodot -- toimijasubjektiharhojen vallassa vallan saavat esimerkiksi passiiviset verbimuodot, "ideologia on ylhäältä annettu", jne --

Totuudellisuuden kriteereitä on arvioitava eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneen kartesiolaisen rationaalisuuden puitteissa, jolloin vastakkain asettuvat koherenttinen ja korrespondenttinen totuudellisuus. Näistä ajatushistorian perspektiivissä edellinen on hävinnyt valta-asemansa jälkimmäiselle, jonka valta on nyt kasvanut niinkin sokaisevaksi, että ideologioidenkin voidaan kuvitella olevan joko enemmän tai vähemmän "tosia".



-----------------------------