maanantai 30. joulukuuta 2019

Tervetuloa takaisin keskiaika (3.6. 2015)




Spenglerin mukaan punaisella tai keltaisella ei hallita perspektiiviä



Elämme kaikki "reaalimaailmassa", mutta kysymys siitä mikä on "reaalista" ei ole kovinkaan reaalisella tasolla ratkaistavissa. Se on filosofinen kysymys, joka koskee enemmänkin sen tiedon luonnetta ja laatua, jolla saamme tietoa ja otteen "todellisuudesta".

Ehkä ongelmaa ei olisi, ellemme kysyisi sitä. Vitsi kertoo kuinka puu kaatuu metsässä ja filosofi kysyy, kuuluuko kaatumisesta ääni vaikka kukaan ei ole kuuntelemassa. Tietoon liittyvät kysymykset ovat kuitenkin alkaneet jo ennen kysymystä äänestä. Kielen käsitteet ovat ongelmallisia jo ennen kuin niillä ehditään muotoilemaan yhtään kysymystä.

Wittgensteinin eräs perusteesi oli "kysymysten asettaminen kylliksi syvälle". Kysymys aitaa tiedolle tien, mutta meidän pitäisi olla myös tietoisia tavasta, jolla vastauksiin aina sisältyvät samat lähtökohtaoletukset, joilla jo kysymys oli muotoiltu. Kierrämme käsitteellisissä kehissä aivan kuin kärpänen joka on jäänyt ansaan kärpäspulloon eikä tajua, että sen ainoa mahdollisuus olisi perääntyä ja palata takaisin samaa reittiä jolta se lensi ongelmien kehään.



Pöydälle sokeripala, korkki kiinni, ja sinne jää



Lähtökohtaiset käsitteet -- ne käsitteet joilla maailmaa alun alkaen kuvataan -- määräävät sen mikä on selityksen sisältö. Kuvaus ja selitys sulkeutuvat omaan aitaukseensa. Kysymysten ja vastausten on täytettävä samat loogisuusehdot. Oikeastaan "arvoitusta ei ole olemassa" (Wittgenstein).

Jos lähtökohtaiset käsitteet elävät omaa elämäänsä omilla ehdoillaan, eletään "käsiterealismin" maailmassa. Sepä vasta "täyttä elämää" onkin. Eurooppalainen ihminen eli tuhat vuotta keskiajalla hahmottamatta edes selvästi omaa olemassaoloaan, oudossa itse itseensä sulkeutuneessa tajunnantilassa, depersonalisaation tilassa, josta psyykendynamiikka ja ajantaju puuttuivat. Keskiajan ihmisille maailma oli ajaton, Jumalan joskus paikoilleen asettama, ja jos jokin koettiin ongelmalliseksi, kysymyksiin löytyi vastaus Raamatusta, jossa kaikki ikuinen totuus oli ilmoitettuna kunhan vain asia oikeaan kohtaan palautettiin.

Keskiajan ihmisen miellemaailmasta puuttui lineaarinen aika, perättäisyys, porrasteisuus ja hierarkia, syysuhde ja syvyysperspektiivi. Muun muassa. Kaikki ajatusliikkeet olivat "palauttavia".

Tuossa sieluntilassa kuviteltiin, tai koettiin, että yleiskäsitteet, esimerkiksi sellaiset lajinimet kuin vaikkapa "koira", ovat "yhtä todellisia" tai olemuksellisesti samanlaatuisia kuin "reaalisesti" olemassaolevat koirat. "Yleinen koira" oli niin sanotusti "todellinen olemus". Oppineet jotka näkivät todellisuuden näin nimittivät itseään "realisteiksi". Sen sijaan "nominalistit" pitivät yleiskäsitettä "koira" enemmänkin vain sanana. Heidän mielestään -- mutta hekään eivät nähneet selvästi, vain hämärästi ymmärsivät -- kyse oli kielestä ja sen ilmauksista. Ehkäpä realistit silloinkin haukkuivat nominalisteja "sanahelinän suoltajiksi".

Niin ihmeelliseltä kuin se omissa korvissamme kuulostaakin, keskiajan käsiteongelmat elävät edelleenkin keskuudessamme. Varsinkin "talousajattelumme" on tiedolliselta laadultaan likimain puhdasta käsiterealismia. Näin siitä huolimatta että talouden numeroita tuijottavat taloustoimijat ja -poliitikot nytkin korostavat nimenomaan "realismiaan".




Spengler on ajankohtaisempi kuin koskaan



"Talous" on eri asia kuin "raha", jota koskevan ajattelun historiallisista vaihteluista esimerkiksi Spengler antaa varsin vaikuttavan kuvauksen "Untergangin" luvussa "Talouselämän muotomaailmoista". (Valitettavasti tätä lukua ei löydy Yrjö Massan suomennoksesta.) Jos "reaalitalous" asetetaan raha-ajattelun käsitteelliseksi vastakohdaksi, ehkä yksi tapa määritellä "reaalitalous" olisi se, että kaikista "talouselämään" liittyvistä mielikuvistamme karsittaisiin pois koko se vaihtelun kirjo, jossa "rahaa" on eri aikoina ajateltu.

Oma raha-ajattelumme apinoi eurooppalaisella uudella ajalla syntyneitä ja kehittyneitä erityistieteitä ja niille ominaisia muotorakenteita. Esimerkiksi niille kullekin ominaisia suureita ja mittayksiköitä. Ajattelemme "rahaa" jonkinlaisena "yleisen arvon" mittana, jne.

"Raha" ei kuitenkaan ole mikään mitta, eikä "yleinen arvo" suure. Tieteiden mitoille on ominaista, ettei kukaan voi niitä "omistaa", kun taas "rahalle" on aivan päinvastoin ominaista, ettei mitään ei-kenenkään "rahaa" ole. "Raha" on aina jonkun rahaa. Liioin ei voida reaalimaailmasta irrottaa mitään "yleistä arvoa", mitata, ikuistaa, säilyttää ja siirtää sitä kaupan muodossa kohteesta toiseen. "Yleinen arvo" on vain epäselvä keskiaikainen universaali, käsiterealistinen yleiskäsite.

Niinpä talousajattelun yritys apinoida tieteitä epäonnistui surkeasti, ja nyt meillä on käsissämme "rahaa", jossa tosiasiassa elää vain keskiajalta periytynyt pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. "Yleinen arvo" on kokenut opillisen uudestisyntymän "lisäarvon" käsitteessä. Jne.

Numerot ovat kaikista kaikkivoipaisimpia, koska ne ovat muodoltaan päteviä ja voivat pitää sisällään ihan mitä tahansa. Raha-ajattelumme onkin todelliselta olemukseltaan uskonnollista numeromagiaa.

"Rahan" monenlaista määreettömyyttä ovat toki korostaneet muutkin kuin Spengler. Itse vaikutuin esimerkiksi Keynesin kirjaa "Työllisyys, korko ja raha" lukiessani siitä miten paljon hän kehitti kokonaan uusia rahaa kuvaavia ominaisuuksia. Mielestäni hänet pitäisi muistaa myös tästä puolestaan, ei vain siitä että hän korosti valtion roolia suhdannevaihtelujen tasaajana.



Emergenttiset termit suomensi Ahti Karjalainen



Olen monta kertaa todennut, että filosofit ovat periaatteessa nykyään pätevämpiä puhumaan rahasta kuin talousoppineet. Taloustieteilijöiden lisäksi talouspoliitikot ja taloustoimijat kuvaavat ja selittävät taloustapahtumista vakiintuneilla "opillisilla" avainkäsitteistöillä, jotka poikkeavat toisistaan vain "ideologisten" valintojen ja painotusten mielessä. Kuitenkaan tiettyjä talousajattelun historiallisia muutoksia, kuten neljänkymmenen viime vuoden kuluessa räjähtänyttä rahaekspansiota, ei voi selittää minkään "talousajattelun" oppisuunnan käsitepuitteistuksissa. Sen selittämiseen tarvitaan ajatushistoriaan ja rationaalisuuden laatuihin paneutuvaa analyysia.

Uudella ajalla tapahtuneesta tiedonalojen sisäisestä pirstoutumisesta käsiimme jäänyt "opillinen" ismi-ajattelu korostaa käsitteiden määrittelemistä, mikä on siis deduktiivinen ajatusliike. Elämme siinäkin suhteessa keskellä uudestaan syntyvää keskiaikaista käsiterealismia.

Käsiterealismin vallassa käyty talouskeskustelu jää tyhjän jäynäämiseksi. Käytännössä "talous" on sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhiä ihmisiä eliminoidaan. Poliittiset pukarit, jotka pitävät itseään suurina "realisteina", antavat vaalilupauksia, jotka he poliittisiksi suurmiehiksi päädyttyään rikkovat juurikin "realismin" nimissä. Käytännössä "talous" on vain sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhiä ihmisiä eliminoidaan.

Tervetuloa takaisin, keskiaika. Ei kai ole loppujen lopuksi kovinkaan ihmeellistä, että taannumme henkisesti miltei kaikilla tiedon alueilla. Johan noitaoikeudenkäynnitkin ovat käynnistyneet rasistijahtien ja vihapuhevainojen merkeissä.

Talouden suuressa tosiasiallisessa kuviossa joidenkin rikkaiden systeemille vapaaehtoisesti luovuttamat aneet, lahjarahat, eivät missään päädy köyhien käsiin, vaan ovat tavallaan vain itsessään eriarvoistavan systeemin ruokkimista ja näin korkeintaan rikkaiden kesken tapahtuvaa koketeeraavaa uusjakoa. Toki valtiota kohtaan harjoitettu hyväntekeväisyys, kuten kaikki hyväntekeväisyys, kohentaa rikkaiden ihmisten omakuvaa heidän omissa silmissään. Kukaan ei tunne minkäänlaista sairaudentuntoa sen suhteen, että uhriutumisen kasvaessa martyrologian asteelle anteliaat omaksuvat ensin totalitaristisia asenteita, sitten jopa terroritoimia oikeuttavaa ajattelua.

Talouden "realismia" koskeva tiedonfilosofinen ongelma jää ratkaisematta. Kaiken talousajattelumme käsiterealistinen, keskiaikainen laatu pitäisi nostaa keskustelun pinnalle. Mutta nämä sulkevat toisensa pois -- tiedonfilosofinen kirkkaus ja eläytyminen käsiterealistiseen maailmaan.




Positivismia luonnon-, ei ihmistieteisiin saati talousteologiaan



Eurooppalaisella uudella ajalla empirismin perinne, siis loogisen empirismin, loogisen positivismin, positivismin perinne, on tuottanut hyödyllisintä tietoa siellä missä tutkittavana on ollut niin sanotusti ihmisestä riippumaton todellisuus. Sielläkin kuvailevien lähtökohtaisten käsitteiden on oltava kyseenalaistettavissa. Kysymysten ja vastausten ontologista kehää ei saa sulkea. Käsitteitä rukataan kokeissa saadun reaalivasteen vaatimalla tavalla.

"Reaalisella" voidaan viitata myös johonkin perimmäiseen, perustavanlaatuiseen. Esimerkiksi Maslowin nimeämät hierarkkiset "perustarpeet" ovat legitiimi ihmistä kuvaava käsite. Näin siitä huolimatta että "psykologinen ihmiskuva" on paljolti uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen individualismin tuottamaa harhaa, ja että "psykologia on nuori tiede jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus" (Wittgenstein).

Maslowia saa kritisoida vapaasti, ihmisellä on joka tapauksessa perustavammanlaatuisia ja toissijaisempia tarpeita. "Taloudessa" sen sijaan on kyse vain "rahan" tarpeesta kasvaa numeerisesti. Ei ensisijaisesti, vaan ainoastaan. Pelkästään siitä.

Sanoin, että talousajattelumme on uudelleensyntynyttä keskiaikaista käsiterealismia. Se merkitsee sitä, että pystymme esittämään kysymyksiä vain sellaisilla käsitteillä, joilla ei ole todellisuudenhallinnan ominaisuutta. Kuten todettu, käsiterealismin maailmassa kysymykset ja vastaukset sulkeutuvat toisiinsa, ja kaikki "tietomme" on vain pyörimistä ontologisissa kehissä. Eivätkä käsitteiden tiukkaakin tiukemmat määrittely-yritykset toisilla käsitteillä tuo minkäänlaista lisäarvoa. Kaikki ajatusliikkeet ovat deduktiivisia.

Kuinka keskiaikaiset kehät murenivat? Keskiajalla nominalistit lopulta avasivat ovia käsitehäkkeihinsä sulkeutuneille skolastikoille. Kautta koko vanhan- ja keskiajan kaikki tiedolliset sisällöt olivat perustuneet ratkaisevasti korvan ja kuuloaistin kognitiivisiin resursseihin. Ajatelkaapa sitä -- retoriikka, grammatiikka, dialektiikka, musiikki. Uudet tiedonalat jäsentyivät silmän ja visuaalisen kognition ehdoilla. Mutta uuden ajan talousajattelu jäi kuitenkin keskiaikaisen teokratian toistoksi, vaikka se omaksuikin ajatusmuotoja kehittyvistä erityistieteistä.



Tiede uuden ajan järjen muotona



Skolastiikka sopii koulumestareille. Talousajattelu pyhittää numerot. Numerot ovat käsiterealistisista yleiskäsitteistä käyttökelpoisimmat, koska kaikkivoipaisuuskuvitelma voi elää sisällyksettömissä muodoissa. Spengler ennusti, että uuden ajan talousajattelussa ajautuvat vastakkain lopulta muoto ja sisältö, "raha ja veri".

Numeeristen "faktojen" faktaominaisuus on muodon, ei sisällön ominaisuus. Sisällöllisesti kaikki talous on vain sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhiä ihmisiä eliminoidaan.

Numerot ovat ajattomia ja paikattomia, ideaalisia. Ne luovat totuudellisuuden illuusion, koska ihminen on aina kuvitellut että totuus on jotain ikuista. Siksi numeroilla on helppoa noitua ymmärrys. Vaatii aikalailla ajatustyötä tajuta, ettei numeroilla kuvattu todellisuus esitä todellisuutta.

Ettei siis numeroilla itsessään ole todellisuudenhallintaan tarvittavia ominaisuuksia. Ettei numeroista voi päätellä sisältöihin päin. Ja että kuitenkin tärkeimmät, tai oikeastaan ainoat kysymykset joiden suhteen valintoja pitäisi tehdä, ovat nimenomaan sisällöllisiä, eivät formaalisia.

Tarvitsisimme ehkä koko joukon uusia käsitteitä jos haluaisimme saada otteen mielessämme näinä aikoina käytävistä noitaoikeudenkäynneistä.

Talousajattelumme nykyisistä käsitteistä ei kannata kysyä mitä ne tarkoittavat, vaan kannattaa kysyä mikä on "tarkoittamisen" mieli. Minkä rationaalisuuslaadun mukaista "tarkoittamista" ja tietoa halutaan.

Eivät vain "tavalliset ihmiset" ole näissä talousajattelumme käsiterealistiseen, keskiaikaiseen ja pohjimmiltaan uskonnolliseen peruslaatuun liittyvissä kysymyksissä ymmärtämättömiä. Myös koulutetut ja itseään sivistyneinä pitävät ihmiset voivat olla siinä käsityksessä että tositietoa on vain yhtä laatua.

Mutta järjellä on monia muotoja, ja "myös se erityinen muoto, joka on saanut ilmauksensa "tieteessä", on ollut aikojen varrella muuttuva" (G H von Wright).

Filosofeja voidaan haukkua "sanahelinän suoltajiksi", koska tiedon kenttien ja kerrostumien käsitteellistäminen on useimmille täysin käsittämätöntä älynkäyttöä. "Onko kyse keisarin uusista vaatteista", kysellään.

Mutta juuri käytössä yleisesti olevalla talouskielellä, talousajattelun käsiterealismin käsitteillä ei ole "vaatteita". Toisin sanoen niillä ei ole sitä sisällöllistä ja todellisuudenhallinnan mahdollistavaa ominaisuutta jonka kaikki "tavalliset" ihmiset mutta myöskin skolastisen koulujärjestelmämme parhaat kasvatit uskovat niillä olevan.

Käsiterealismi, talouskäsitteistö, on tyhjää sanahelinää suuriäänisen poliitikon suussa.

Arvaatte varmaan, kuka on tämän päivän keisari kääntyvässä takissaan.


----------------


Lisäyksiä:

Taisin sanoa: " "Talous" on sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhiä ihmisiä eliminoidaan. "

Puhumme "taloudesta" kuin se olisi jokin kokonaisuus. Tietyillä tavoilla se onkin. Esimerkiksi eurooppalaisessa ajatushistoriassa tavat joilla "talous" kokonaisuutena on hahmotettu ovat seuranneet kullekin ajalle ominaista aikakausrationaalisuutta.

Keskiajan peruina merkantilistit ajattelivat taloutta monarkin tai Valtion Tilikirjana, uuden ajan ja individualismin vahvistuminen toi talousajatteluun mukaan elimistölliset metaforat, fysiokratismi näki talouden talousruumiin verenkiertona, ja yliromanttiseen "luonnonmukaisen yksilön" ideaaliin hurahtanut valistusaika toi liberalismiin "vapaan toimijan" mielikuvan.

No, oli siinäkin vielä elimistöllisiä elementtejä, "näkymätön käsi", jne.




Ehkä keskeisin liberalismin klassikko



Kartesiolaisen rationaalisuuden maailmassa "rahaa" alettiin ajatella kehittyvistä luonnontieteistä apinoiduilla malleilla, kuten "suureiden" ja "mittayksiköiden" jäsennyksellä. Siinäkään ei tietenkään ollut kyse muusta kuin epätoivoisesta rationalisaatiosta, niin lapsenuskovaisia kuin me nyt olemmekin "rahan" mittayksikköominaisuuden suhteen.

Paitsi historiallisesti, "talous" voidaan mieltää kokonaisuutena kun kuvitellaan, että kyseessä on jokin järjestelmä, joka toimiessaan kuin automaattisesti tuottaa hyvää kaikille. "Talous" on kuitenkin paradoksaalinen järjestelmä, jossa siitä, että jokainen yksittäinen toimija toimii kannaltaan parhaimmalla ja tehokkaimmalla tavalla, ei suinkaan seuraa se, että asiat kokonaisuudessa muuttuisivat paremmiksi.

Kuvitelmat "talouden" kokonaisuusominaisuudesta kummittelevat taustalla aina kun puhutaan jonkin talouden "kuntoon saamisesta", tms. Myös silloin, kun laillasi puhutaan joistakin nimetyistä rahaliikkeistä, kuten vaikkapa "tulonsiirroista", kuvitellaan tämän liikkeen tapahtuvan jonkinlaista vakioista taustaa vasten.

"Taloudessa" ei kuitenkaan ole kyse mistään tuollaisesta. Eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt talousajattelu on laadultaan pikemminkin uskontoa, tarkemmin sanottuna uskonnollista valtamagiaa, oman aikamme talousteokraattinen maailmanjärjestys, eikä minkään todellisuudenhallintaa sisältävän välineellisen järkiajattelun tuotetta.

Siksi on mielestäni vääristynyttä järjenkäyttöä pohdiskella kysymyksiä joissa nimettyjä taloustapahtumia mitoitetaan niissä liikkuvilla rahamäärillä -- ottamatta koskaan esimerkiksi huomioon tapoja joilla rahaa syntyy ja häviää systeemistä. Sekä sitä mistä rahanlaajennukset saavat legitimaationsa ja miksi epäonnistuneiden rahaoperaatioiden maksumiehiksi joutuvat "sosiaalitukia nauttivat" köyhät.

Jos "taloudella" on jokin yleinen sisältö, se on juuri tuo: ""Talous" on sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhiä ihmisiä eliminoidaan. "

Mutta nämä ovat niitä juttuja, joissa kokonainen aikakausi ja miljoonat, miljoonat ihmiset ja sadat tuhannet miljardit eurot ovat väärässä, niin oikeaksi ja varsinkin oikeutetuksi kuin ajatuksensa kokevatkin.

Joten antaa olla.

-----------------

Muuan talousoppinut, jonka juttuja minäkin aikoinaan pidin viisaina, totesi osuvasti, että talouden numeropeleistä puuttuvat tulkinnat.

Mutta juuri tulkintojahan meiltä ei puutu. Niitä riittää. Niissä kaikissa on vain lähtökohtainen vika. Niistä jokainen on seurausta siitä että päättymättömät rahavirtojen ketjut on jostain kohdasta katkaistu, on naulattu jokin lenkki seinälle, ja sitten kuvitellaan että se kelpaa kiinteäksi arkhimedeenpisteeksi, legitiimiksi todistelujen lähtöpisteeksi.

Mutta me elämme päättymättömien rahavirtojen maailmassa, jossa jokaisen tulot ovat jonkun toisen menoja ja päinvastoin. Jokainen neliö on jonkun omistama ja jonkin arvoinen, jne. Ei ole mitään arkhimedeen pistettä joka astuisi ulos tästä implikaatiosta.

-------------

"" Ei ole mitään arkhimedeen pistettä mistä numeroilla operoiva "talous" alkaisi ja mihin se loppuisi. Rahan ketjut ovat päättymättömät. Kukaan ei näe kokokuvaa. "Taloutta" tarkastellaan aina tili kerrallaan, eikä kukaan näe nurkan taakse.

"Talous" ei ole mikään alue, eikä sitä siksi voi koskaan "panna kuntoon". "Talous" on vain todellisuudesta irrotettujen kuvitelmien kanssa tehtyjä sopimuksia, anekauppaa. Taloudellinen valta on pohjimmiltaan uskonnollista valtaa. "Taloudellinen realiteetti" on vain taloususkonnon tilisarake, satunnainen rahavirta, kulloinenkin ketju, johon joku iskee naulan johonkin mielivaltaiseen lenkkiin, kun tarvitsee jonkin lähtökohdan opillisten "todistelujensa" alkupisteeksi. Koska "rahan" ketjuissa on loputtomasti lenkkejä, erilaisia arkhimedeenpisteitä riittää määrättömästi. Niin myös näkemyksiä siitä mitä "taloudessa" tapahtuu tai mikä mukamas on "taloudelle" hyväksi.



Käsiterealismi: "itsekantavien" yleiskäsitteiden ketju



Eikä mikään todistelu ole toistaan "pätevämpi". Ei, vaikka jokaisessa talouskeskustelussa jokainen itseään pätevänä pitävä pätemisentarpeinen talousteoreetikko tai -poliitikko kyseenalaistamatta aina ja alusta loppuun asti pitää kiinni ikiomasta ideologisesta vasarastaan ja naulastaan. Lähtökohdastaan. ""

Lisää täällä.

--------------------

Minusta olisi pätevämpää tulonsiirtokysymyksissäkin lähteä liikkeelle vaikka aivan päinvastaisesta suunnasta. Tulonsiirtojen leikkaamisella on varjopuolensa. Ehkä ne onnettomat, jotka eivät esimerkiksi ole pystyneet sisäistämään kilpailuyhteiskunnan edellyttämiä itsekkäitä asenteita, eivät suostukaan apatisoitumaan ja kuolemaan sovinnolla, vaan nousevat epätoivoiseen kapinaan. Ehkä ne jotka on kelpaamattomina syrjäytetty, lakkaavat itsehoitamasta masennustaan alkoholilla ja tekevät viimeisenä tekonaan jotain epätoivoista.

Ei heilläkään nimittäin ole mitään arkhimedeenpistettä jonne he voisivat ulos yhteiskunnasta astua. Jossain vaiheessa heillekin tulee vastaan se tosiasia ettei pako ole paikka.

Talouden numeropeleistä todellakin puuttuvat tulkinnat. Ehkä oikeat tulkinnat sitten nousevat esiin kun ei enää ole mahdollista tulkita todellisuutta pelkkänä numeropelinä.

-----------------------

Luulen että rahatalousajattelun niin sanotuissa asiantuntijoissa on vain harvoja sellaisia, jotka jollain lailla onnistuvat vallitsevan ajattelun "sisällä" kyseenalaistamaan sen legitiimisyyden.

Eurooppalaisen uuden ajan "liberalistinen" talousajatteluhan on pohjimmiltaan uskonnollista valtamagiaa, niin paljon kuin tämä ajattelu muotorakenteissaan yrittikin apinoida uudella ajalla kehittyneitä erityistieteitä.

Eikä mitään uskontoa pystytä kyseenalaistamaan sen "sisältä" käsin. Kaikki uskonnot ovat hyviä vastaamaan kysymyksiin jotka on asetettu niiden omalla käsitteistöllä, ja ne tarjoavat ratkaisuja ongelmiin, joiden synnyssä ne ovat itse olleet ratkaisevassa roolissa.

Luulen että esimerkiksi syy sille, miksi joku Krugman on älykköjen piirissä suositumpi talousteoreetikko kuin Jyrki Katainen, A Stubb tai Juha Sipilä, saattaa liittyä siihen että näillä krugmaneilla on kykyä kolkutella edes hieman talousvallan legitimiteetin rajoja.

Fysiikka tietää että vesi kiehuu sadassa celsiusasteessa, ja tätä vastaava talousajattelun "fakta" väittää että kuusikymmentä rahaprosenttiastetta BKT:sta panee kansainvälisen rahakaupan korkotason kiehumaan. Jos ette usko, muistakaa että varoitin.

Tällaisissa varoituksissa kuuluu pohjimmiltaan uskonnollinen legitimaatio. Rahan valta on tabu, kukaan ei saa kyseenalaistaa kansainvälisen lainakaupan legitimaatiota. Kukaan ei saa nostaa kansallisvaltioita enää perinteiseen rooliin ihmiselämän turvamuotoina. Niiden on omaksuttava uusi roolinsa kansainvälisen lainakaupan lypsylehminä.

Luulen, että helvetillä pelottelevien äänenpainot saavat jatkuvasti vain lisää tulikiven katkua, suorassa suhteessa siihen mitä tähtitieteellisemmiksi maailman numeeriset "velkasummat" kasvavat ja mitä pahemmin rahaprosenttiasteet todellisuudenhallinnassa floppaavat.

----------------------

Yritin vain raottaa sitä dualistista putkea, jossa mielen kaksipuoluejärjestelmän mekanismi aina korjailee kaleidoskoopissa hajonneet yleiskäsitteet takaisin niille paikoilleen joissa ne on koulussa opetettu olemaan.

Mutta antaa olla. Ajatteleminen on aika vaikea laji. Siihen tarvittaisiin isompaa apua eikä apusia.


-----------------------



sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Länsirintamalta ei mitään uutta (28.5. 2015)








Ylläoleva kuva esittää "Moniac"ia, Uuden Seelannin keskuspankin aulassa olevaa kaksi metriä korkeaa mekaanista "rahavirtamallia" putkistoineen ja luukkuineen. Hykerryttävä "koneisto" yrittää konkretisoida sen mitä "taloudessa" tapahtuu kun kolikot valitsevat erilaisia kulkureittejä -- mutta yhtä aidon talouden ominaisuutta tämä malli ei osaa kuvata. Nimittäin sitä mistä "raha" saa "arvonsa" ja miksi tämä arvo muuttuu ja noteerataan eri tavalla eri yhteyksissä.

Rahan historia on kirjava kuin kanarialintu, mutta totuus ihmisestä on, että hän on eräänlainen harakka joka on mieltynyt kiiltäviin esineisiin. Valon heijastukset, loiste ja välke, ovat lajimme varhaisimpiin vaistoihin sisäänrakennettuja, ja niiden vertauskuvaa on kaikki "yleinen arvo". Muinainen varakkuus oli aarrearkun muotoista -- raha vaihtovälineenä on jo sovellusta.

Siitä, miten "raha" on historian eri aikakausina mielletty ja millaisia rooleja sillä on missäkin kulttuurissa ollut, antaa värikkään kuvauksen esimerkiksi Spengler teoksessaan "Länsimaiden perikato". Meidän pitäisi olla kiinnostuneita nimenomaan siitä mitä omassa eurooppalaisessa ajattelussamme tapahtui kun siirryimme likimain tuhatvuotiselta keskiajalta uuteen aikaan. Sitä aikakausien taitetta, murrosta, voidaan perustellusti pitää ihmiskunnan koskaan kokemista kognitiivisista emergensseistä ylivoimaisesti mittavimpana ja merkittävimpänä.

Keskiajan ihminen eli eräänlaisessa depersonalisaation unessa, jossa omaa minää tai psyykendynamiikkaa hahmotettiin varsin vajavaisesti. Niinpä keskiajan maailmalla ei ollut dynaamisia ominaisuuksia -- eikä myöskään "rahaa" koettu voimavarauksena. Esimerkiksi koron periminen oli sekä synti että täydellistä järjettömyyttä -- miten jokin voisi kasvaa "itsestään"? -- Tämä kaikki muuttui kun yksilöminuus ja psyykendynamiikka, perspektiivin ja ajan taju murtautuivat esiin renessanssissa ja alkoivat lopulta kartesiolaisen paradigman myötä kaikella kasvavalla draivillaan hallita kaikkea.

Mielikuvat "rahasta" metamorfoituivat "opillisiksi" sitä mukaa kun individualismin aste vahvistui -- ne olivat opillisia projektioita heräävästä yksilötietoisuudesta. Merkantilismi piti vielä valtiontaloutta jonkinlaisena suurena tilikirjana -- se mielikuva nousi keskiaikaiselta raamatulliselta pohjalta, Pyhän Pietarin kirjanpidosta, josta taivaan portilla katsotaan ja summataan plussat ja miinukset. Fysiokratia toteutti jo orastavan itsetietoisuuden elimistölliset mielteet -- sen oppien mukaan talous oli kuin suuri ruumis, jonka suonissa virtasi rahan verenkierto. Liberalismin suuri keksintö oli "näkymätön käsi".

Kun yksilöindividualismi kasvoi asteelle jossa kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio syntyi vapauksiaan ja oikeuksiaan vaativan yksilön yhteisöprojektiona, myös "raha" hajosi spektriksi monenlaisia rooleja joissa heijastui itsensä ihanteellisen "vapaana" hahmottavan yksilön liberalistinen toiveuni.

Niinpä on menty unesta uneen, jossa viimeisin vaihe on "rahaan" alunpitäen sisältyneiden maagisten ominaisuuksien täydellistyminen. Liberalistista idealismia yliviljellen "raha" irtoaa likimain kaikista sidoksistaan reaalitodellisuuteen ja aitautuu omalle autonomiselle, puhtaasti numeeriselle toimialueelleen. Uusi fantastinen tekniikka, joka siirtää numeerisia noteerauksia valon nopeudella maailman ympäri, luo likimain rajattomat mahdollisuudet ymmärryksen noitumiseen numeerisella näennäiseksaktiudella ja huipputehokkaalla "tieteellisellä" välineistöllä. Kukaan ei tässä tilanteessa ymmärrä, miten kauas varsinaisista ihmisen elinehdoista on jo irrottu.




Talous on sitä että ihminen on eräänlainen harakka

-----------------




Ennen vaaleja uutisoitiin taloustilastoja, jotka kertoivat miten käsittämättömän hyvin rikkaimmilla ihmisillä menee. Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Esimerkiksi eri tuloryhmien mediaanituloja kuvaavat käyrät kahdenkymmenen vuoden ajalta muodostavat tasaisesti leviävän viuhkan, jonka yläpinnassa kelluvat ylemmät toimihenkilöt yhä parempine palkkoineen.

Tuloerojen repeämistä säestää nettovarallisuuden jatkuva kasautuminen. Nyt kansan varakkain kymmenesosa omistaa 45 prosenttia, vajaat puolet kaikesta. Kansan koko köyhempi puolikas omistaa yhteensä noin seitsemän prosenttia nettovarallisuudesta.

Kahdestakymmenestä eniten osinkotuloja saavasta suomalaisesta seitsemän kuuluu Herlin-sukuun ja viisi on Ehrnrootheja. Heidän lisäkseen joukossa on Björn Walhroos. Tämä tiu kultamunia korjasi osakkeillaan 315 miljoonan euron potin.

Osaisiko joku selittää sen käsittämättömän syy-yhteyden mistä seuraa, että talouden "kattotasolla" rikastutaan enemmän kuin koskaan kun taas itse "taloudessa" kuulemma pyyhkii nyt ennätysmäisen huonosti? Kuinka on mahdollista että päällysrakenteet paistattelevat samaan aikaan kun reaalitasolla vallitsee kurja taloustilanne?

Tuo toinen taso, talouden alakerta, suomalaiskansallinen lattiataso sille annettuine omine "totuuksineen", on nyt esillä päivittäin hallitusneuvottelujen ja -ohjelman uutistulvassa. Aamusta iltaan tiedonvälitysvälineistä työntyy tylyä säästö- ja leikkauspropagandaa. Sekin puhe on täysin käsittämätöntä.

Menivät vaalit ja vaalipuheet. Kaikki huusivat taloustilanteen kurjuutta, ja poliittiset pelurit nokittavat jo etukäteen toisiaan toinen toistaan hurjemmilla valtiontalouden menoleikkauslistoilla. "Valtiontalous tasapainoon!" "Kestävyysvaje kuriin!" "Säästöjä ja leikkauksia!"

Ihan viaton kysymys: mikä "talous"? Mikä "vaje"? Kenen elämää nyt leikataan, kun leikkaamaan on päästy?






Valtiontaloutta ajatellaan valtion yksityistaloutena. Kaikkea "taloutta" ajatellaan yksillä samoilla rationaalisuusehdoilla yhtenä samana "taloutena". Talousajattelua on vain yhtä laatua. Valitettavasti kaikki talousajattelumme on totaalisen harhaista. Kuvittelemme että "talous" on jokin kokonaisuus, ikään kuin järjestelmä, joka toimiessaan kykenisi järjestämään ihmisten elämän. Ei se ole.

En minä tiedä ketään joka pystyisi määrittelemään "talouden". Ei kukaan, ehkä toistan tämän: ei kukaan osaa sanoa missä "talouden" rajat kulkevat. Jos "talous" määritellään esimerkiksi sellaisena toimintana jossa tapahtuu raha-arvonmuodostusta, silloin "talous" tarkoittaa rahasummia. Mutta "rahasta" tekee "rahan" vain se että sillä on arvoa säilyttävä ja siirtävä ominaisuus. Se taas tarkoittaa sitä että "talous" muodostuu "rahan" ketjuista, rahavirroista.

Ja jos "raha" ohjaa "taloutta", kuten se tosiasiassa ohjaa, silloin "talous" on jotain aivan muuta kuin tosiasiat. Silloin numeraalit -- ihan kardinaalilukusanat -- muuttuvat talouskielen lauseissa toimijasubjekteiksi. Silloin talouden kattotasolta sylkäistään kaduntallaajien niskaan. Silloin numeerinen raha sanelee sen mitä todellisuus saa olla. Silloin kaikki "rahan" ketjut johtavat, nousevat ja katoavat reaalitalouden katon läpi numerotalouden taivaaseen, ja todellisuudelle lankeaa vain numeerista kasvua palveleva ja oikeuttava rooli.

Ei ole mitään arkhimedeen pistettä mistä numeroilla operoiva "talous" alkaisi ja mihin se loppuisi. Rahan ketjut ovat päättymättömät. Kukaan ei näe kokokuvaa. "Taloutta" tarkastellaan aina tili kerrallaan, eikä kukaan näe nurkan taakse.



Heilbroner avaa "oppeja", Kreuger keinotteli "kulman takaa"



"Talous" ei ole mikään alue, eikä sitä siksi voi koskaan "panna kuntoon". "Talous" on vain todellisuudesta irrotettujen kuvitelmien kanssa tehtyjä sopimuksia, anekauppaa. Taloudellinen valta on pohjimmiltaan uskonnollista valtaa. "Taloudellinen realiteetti" on vain taloususkonnon tilisarake, satunnainen rahavirta, kulloinenkin ketju, johon joku iskee naulan johonkin mielivaltaiseen lenkkiin, kun tarvitsee jonkin lähtökohdan opillisten "todistelujensa" alkupisteeksi. Koska "rahan" ketjuissa on loputtomasti lenkkejä, erilaisia arkhimedeenpisteitä riittää määrättömästi. Niin myös näkemyksiä siitä mitä "taloudessa" tapahtuu tai mikä mukamas on "taloudelle" hyväksi.

Eikä mikään todistelu ole toistaan "pätevämpi". Ei, vaikka jokaisessa talouskeskustelussa jokainen itseään pätevänä pitävä pätemisentarpeinen talousteoreetikko tai -poliitikko kyseenalaistamatta aina ja alusta loppuun asti pitää kiinni ikiomasta ideologisesta vasarastaan ja naulastaan. Lähtökohdastaan.

Valitettavasti mikään ajattelu ei pätevöidy sillä ettei päättelyketjujen päitä pystytä eksplikoimaan eikä esittämään, saati kyseenalaistamaan ja ottamaan kriittiseen käsittelyyn.

Milloin pitäisimme sellaiset hallitusneuvottelut joissa käsiteltäisiin esimerkiksi kysymystä siitä ovatko valtioiden nykyiset "rahoitusvaikeudet" mitään muuta kuin suoraa seurausta "talouden" jakautumisesta kahteen kerrokseen, operatiiviseen raha- eli numerotalouteen ja alisteiseen reaalitalouteen?

Miksi yksityiset toimijat ylipäänsä saavat luoda, toistan: luoda rahaa? Miksi valtiot alistetaan ja alistuvat? Ovatko valtioiden mukamas "ottamat" velat tosiasiassa muuta kuin lainakauppamanipulaattoreiden väkisin kauppaamia ja "valtionvelan" nimellä kulkevia keinottelusummia? Valtionvelkahan on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto. Milloin kansainvälisen lainakaupan legitimaatio kyseenalaistetaan? Sitten kun Numero Talouden Jumala on puhaltanut niin suuren kuplan ettei se pysty enää sitä itse nostamaan?

Mutta senhän se on jo tehnyt. Emmekä edelleenkään pysty kyseenalaistamaan.

Vaikka "talouden" päättymättömään seinään lyötäisiin nauloja kautta koko ketjujen verkoston niin että jokainen lenkki olisi lukkoonlyötyä "taloustotuutta", silti "todistelut" tai "talouden lait" olisivat yhtä pätemättömiä ja mielivaltaisia.

Ei kuitenkaan niin, etteikö "taloudella" olisi "lakeja". Toki on. Kaikella "taloudella" on yksi, ehkä toistan tämänkin: yksi täysin paikkansa pitävä laki. Se on:

Taloudelliset "realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut.

Nuo alussa mainitut ennen vaaleja uutisoidut taloustilastot ovat oikeastaan parhaita esimerkkejä juuri niistä "kylmistä talouden tunnusluvuista", jotka kertovat koko totuuden siitä mitä "talous" on. Talous on sitä että maailman rikkaat rikastuvat ja kansallisvaltioiden köyhät ollaan valmiita eliminoimaan. Huomatkaa passiivi-ilmaus. Ollaan valmiita. Talous on olemuksellisesti totalitarismi -- koneisto joka toimii omien lakiensa mukaan ja omalla painollaan, kardinaalilukusanat ovat toimijoita. Koneistolla on valta ja vastuu, ihmisillä ei. Kukaan ei tunnusta itse olevansa elämän eliminoija, kaikki viittaavat "talouden numeroihin" ja "kipeisiin mutta välttämättömiin leikkauksiin".

Laskekaapa huvin vuoksi, kuinka monta passiivi-ilmausta missä tahansa hallitusohjelmassa on.

Kun numerot puhuvat, kukaan ei puhu. Talouden jumala on yksi niistä maailman primitiiviuskontojen jumalista, joista ei saa tehdä kuvaa. Talouden veroparatiisien toimijat eivät valista meille kasvojaan.

Mutta puhekyvyttömiä numeroiden kumartelijoita riittää. Julkistalouden "kuntoon saattajia" riittää. Kun "taloutta" pannaan kuntoon, reaalitodellisuus saa väistyä. Ihmiset saavat väistyä. "Säästöt" leikkaavat käytännössä ensin kaikkein köyhimpien elämän. Mutta se ei tietenkään tule riittämään, koska mikään ei koskaan riitä. Numeroilla ei ole loppupäätä. Rikkaat eivät ole koskaan kyllin rikkaita.

Ei pidä kuvitella että jokin "talous" joskus "tasapainottuisi". Rikkaat rikastuvat ja yhä uudet tulokkaat, tuloluokat, tullaan luokittelemaan köyhiksi. Rahaohjasteisen talouden toimintakaava ei muuksi muutu. Kakku ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan kyllin suuri, eikä sen jakamisen aika tule koskaan. Tilanne ei tule koskaan muuttumaan.



Kakun jakamisen aikaa ei ole koskaan ollut eikä tule



Balanssipisteen jäädyttämiseksi eivät korjausliikkeet riitä, tarvittaisiin dynamiikan suunnanmuutos. Rahatalouden ja reaalitalouden valtasuhde pitäisi kääntää päinvastaiseksi. Se merkitsisi syvää talousajattelun murrosta. Se ei ole mahdollista. Lainakauppiaat eivät sitä halua, eivätkä halua sellaisesta puhuttavankaan. Teoreetikot eivät siihen ryhdy, eikä heillä olisi siihen älyllisiä eväitäkään. Surkeimpia ovat nämä nyt uutisissa esille tyrkyttäytyvät poliittiset pukarit, joille riittää narsistinen esilläolo, kilpailu äänestäjien sieluista ja ideologisen vastustajan murskaaminen.

Jos suunnanmuutosta haluttaisiin, se voitaisiin aloittaa nyt. Kansallisvaltion palauttaminen olisi vaihtoehto kaikelle "valtiontalouden tasapainottamiselle". Mutta sitä ei sallita. Maailman todelliset valtiaat eivät salli sitä. Kansallisvaltio on reaalimaailmasta irrotetun vapaan rahan pahin vihollinen, siksi kansallisvaltiot on ajettava alas. Tässä taloususkonnon avuksi tulee ilmastonmuutoseskatologia, ja suursijoittajat masinoivat myös massiiviseksi paisutettavaa kansainvaellusta kehitysmaista Eurooppaan. Molemmat propagandat uppoavat valistamattomina pidettäviin kansalaisiin kuin veitsi kuumaan voihin, eikä kukaan edes huomaa, että päämäärät ovat toisensa pois sulkevia ja täydellisiä toistensa vastakohtia.

Suursijoittajat eivät myöskään koskaan tule sallimaan sitä että velkakoukkuun ripustettu kansallisvaltio vapautuisi veloistaan. Niitä tullaan annostelemaan aina lisää, niin kauan kuin kilttejä ihmisiä ja yhteiskuntajärjestystä riittää. Valtiontalouden tasapainottamista seuraa seuraava valtiontalouden tasapainottaminen. Vasta kun kaikki on lypsetty, meidätkin tullaan jättämään sosiaalisesti hajonneen yhteiskunnan ja sisällissotien tilaan.






Jos suunnanmuutosta haluttaisiin, se voitaisiin tehdä nyt. Kun suunnanmuutosta ei tehdä nyt, ei sitä tehdä koskaan.

Olemme menneet jo aivan liian pitkälle. Peruuttamattomia kynnyksiä on ylitetty.

Valtiot eivät enää ole kansalaisten yleistä etua palvelevia ihmisyhteisöjä. Ne ovat rahaohjasteisen "talouden" tiliyksiköitä, jotka on valjastettu "valtionvelan" kautta tuottamaan "rahaa" lainakauppiaille. Siis niille, joilla on "rahaa" tai joilla on Talouden Jumalan kattotasoltaan antama legitiimi valta luoda "rahaa". Siis niille rikkaille. Niille, joilla menee nytkin ennätyshyvin siksi, ehkä toistan tämän: siksi, että ihmisillä yleensä pannaan menemään yhä huonommin.

Kun avaan lehden, radion tai television, kuulen täysin käsittämätöntä puhetta.

Siinä toistuvat hokemat "talouden" huonosta jamasta, "kestävyysvajeesta" tai "välttämättömistä leikkauksista". Näitä eivät enää esitä pelkästään puolueiden pääpukarit ja tärkeinä päsmäröivät eturivin poliitikot, vaan kuorossa myös pinnalle pyrkivät takapenkkiläiset. Samoja "annettuja totuuksia" toistelevat varmuutta ja "uskottavuutta" tavoitellen jopa aivan aloittelevatkin kansanedustajat.

Eikä siinä kaikki. Samoja täysin käsittämättömiä virsiä veisaavat vakavalla naamalla valtiovarainministeriön virkamiehet. Maailmantilanteessa, jossa entisistä demokraattisista kansallisvaltioista on tehty pelkkiä kansainvälisten lainakauppiaiden lypsy-yksiköitä, rahaministeriön korkeat virkamiehet pitävät siis ihan legitiiminä esittää valtiolle poliittisia ohjelmia. Härskisti ja häikäilemättä.

Ajankuvaan kuuluu sekin naurettavuus, että Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja, entinen sosialidemokraatti, loikkasi Kokoomukseen ja eduskuntaan.

Ketkä olivatkaan nostaneet ansioitaan eniten. Hallinnollinen eliitti.

Ei säästö- ja leikkauspolitiikka ketään tai mitään pelasta. Se on epätoivoinen yritys pelastaa raha-arvoja, joita ei alunperinkään olisi pitänyt irrottaa systeemin toiminnasta tai luoda rahaekspansion mahdollistamissa arvonlaajennusoperaatioissa.

Reaalimaailma ei kestä kuin sen verran kuin se kestää. Ihminen ei muutu rahaksi, vaikka rahan kuvitellaan muuttuvan vaikka miksi. Ei raha ole muuta kuin kuvitelmien kanssa tehtyjä sopimuksia, joiden "uskottavuuden" joutuu maksamaan joku muu kuin itse anekauppias. Köyhä ihminen voi vain kuolla rahaan liitettyjen kuvitelmien tieltä pois.

Muistakaapa huvin vuoksi, mitä hallitusneuvottelija aivan päällimmäisenä edellytti hallitustovereiltaan. "Luottamusta." Voinko, hyvä veli, luottaa siihen että pystyt pitämään suusi kiinni?

Kenenkään ei oikeastaan olisi kannattanut äänestää näissä tai enää missään vaaleissa. Minäkin voisin antaa puolet pienestä eläkkeestäni suoraan rikkaille. Voisin tyytyä syömään tyypillisen yhden päivittäisen ateriani sijasta vain joka toinen päivä. Voisin jättää puolet minulle määrätyistä lääkkeistä syömättä ja antaa nekin rahat suoraan noille rikkaimmille. Voisin lahjoittaa vähäisestä irtaimistosta koostuvan oman "varallisuuteni", jos joku rikas sen huolisi.

Sillä siitähän "taloudessa" ja nyt myös politiikassa on kysymys. Ei mistään muusta. Rikkaiden rikastuttamisesta. Ei mistään muusta. Ei siitä keneltä leikataan, vaan siitä kenelle leikataan. Eikä siihen mitään vaaleja tai hallituksia passiiviin kirjoitettuine ohjelmineen tarvita.


-------------------



lauantai 28. joulukuuta 2019

Kannanottoja kanssablogisteille (14.5 - 2.6. 2015)





Mikael Jungnerin pitäisi osoittaa avoin "erokirjeensä" suoraan henkilölle, joka tosiasiassa romautti Jungnerin nyt taakseen jättämän puolueen. Se henkilö oli Paavo Lipponen.

Lipponen sieppasi sekavuustilassa olleen puolueen pankkirötösherra Sundqvistin jäljiltä Lappeenrannan puoluekokouksessa, josta tv-uutiset välittivät kansalle kuvaa tuoliinsa sammuneesta Risto Kuismasta. Lipposen johdolla SDP saikin suuren vaalivoiton 1995, mutta ilman omaa ansiotaan. Voiton toi oppositiossa oleminen -- kun kansa oli kiukkuinen, kyllästynyt ja kurkkuaan myöten täynnä Esko Ahon ja Iiro Viinasen "lamanhoitoa".

Mutta Lipponen petti äänestäjät täydellisesti jatkamalla Viinasen kurjistamispolitiikkaa, vieläpä ihan Viinasen itsensä heiluttaessa edelleen säästösaksia tahtipuikoissa. SDP:n alamäki alkoi täsmälleen siitä.

Lipponen saattoi toki itse kokea kääntäneensä talouden vastatuulessa seilanneen Suomen valtiolaivan selvemmille vesille. Mutta mikään ei enää ollut niinkuin ennen. Tuottavuus oli lakannut kasvamasta, tuloerot alkoivat revetä. Numerot lakkasivat mittaamasta hyvinvoinnin reaalista tilaa. Tänä päivänä rahakauppiaat tekevät ennätystuloksia, vaikka niin sanottu reaalitalous on totaalisesti toimintakyvytön. Kuinka se on mahdollista? Ihmeitä tapahtuu?

Tosiasiassa tuo 90-luvun lama käänsi puolueen toimimaan köyhiä ihmisiä vastaan. Lipponen paljasti todellisen karvansa, hän oli pankkiherra pankkiherrojen joukossa. Voimaa ihaileva voimapoliitikko. Köyhyyden suhteen hän oli kova ja kylmä kuin kivi. Sen sijaan joku voimahahmo junaili Arja Alhon kautta selittämättömän ja selvittämättömän armahduksen Ulf Sundqvistille. Sepä olikin hieno ja moraalinen tapaus, jonka siunaamalla jo siinä vaiheessa de facto entisen työväenpuolueen johtaja osoitti todellisen lojaalisuutensa suunnan.

Hah hah, sanoisin.

Yhtä paljon kuin Lipponen saattoi inhota köyhiä, yhtä paljon hän näytti ihailevan kaikkea valta- ja voimapolitiikkaa. Vallan ytimiin piti päästä. Yhden kerran 2000-luvun alussa hänelle tulikin tilaisuus USA:n presidentin kritiikittömään nuoleskeluun. Noita Jäätteenmäen kautta sittemmin esiin nousseita tapahtumia ei tässä maassa ei toistaiseksi ole selvitetty, eikä ilmeisesti tulla koskaan täysin selvittämäänkään.

Köyhien unohtaminen ja Suomen kansallisen edun myyminen liittovaltiomuotoa toimintakulissikseen hamuavalle ylikansalliselle lainakauppakoneistolle. -- Ne olivat SDP:n historialliset virheet. Ja ne henkilöityivät hyvin pitkälle Lipposeen. En viitsi edes kysyä, mikä missäkin tai kaikessa oli sihteerikön rooli.

Niin kauan kun mitään historiaan suuntautuvaa totuuskomissiotoimintaa ei SDP:n sisällä tapahdu, puolueessa vallitseva moraalitrauma syö puoluetta sisältäpäin. Mitään edellytyksiä uudelleenorientoitumiseen ei oikeasti ole.

On myös odotettavissa, että historiallista haaksirikkoaan puhumattomuudella hautaava puolue hautaa samalla loputkin kannatuksestaan. Hedonististen hulmuliinojen liehuttaminen tai muu romantisointi, sen enempää kuin yksilöideologisten kaupallisten konsulttioppien pelastussanoma ei vetoa köyhyyteen vähitellen vajoavaan keskiluokkaan.

(14.5. 2015)

--------------




Ehdotuksesi kuuluu: "Pidetään yksi areena yhteiskunnallisille ja talouden asioille, uskonnolliset omalle sivustolle."

Mutta ei kai koskaan saisi unohtaa, että "taloushan" on uskontoa. Eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt talousajattelumme on mutatis mutandis versio keskiajalla vallinneesta teokraattisesta maailmanjärjestyksestä.

"Talous" on maailman uusi valtauskonto. "Raha" on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto. Ja usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen on oma moderni versiomme iankaikkisuudesta.

Kuten keskiajan ihminen koki todellisena, että maailma hänen ympärillään muodostui "Jumalan tahdosta", aivan vastaavasti me nyt koemme todellisena, että maailma ympärillämme muodostuu "Talouden realiteeteista".

"Talouden" ongelmat ovat pohjimmiltaan tajunnallisia, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen ongelmia. Talous on uskonnollista, ei tiedollista ajattelua. Taloustiede ei ole mikään tiede, niin paljon kuin se on historiallisesti yrittänytkin apinoida uuden ajan uusien erityistieteiden malleja. Talouden reaaliset ongelmat eivät tule koskaan ratkeamaan ellemme pysty nostamaan käsittelyyn talousajattelumme uskonnollista peruslaatua.

Numeeriset "perustelut" noituvat ymmärryksemme numeerisuuteen kuuluvalla näennäiseksaktiudella. Mutta numeroiden "objektiivisuus" on olemuksellisesti numeroihin, ei niiden todellisuussuhteeseen kuuluva ominaisuus.

Numeerinen raha-arvonmuodostus on lopulta vain todellista sisältöä vailla oleva abstraktio. Raha-ajattelu voi autonomisoitua ja irrota reaalitaloudesta. Silloin "taloudesta" tulee sitä mitä se nykyisin on, tietynlaista tunnustuksellista auktoriteettiuskoa, jolla ei ole todellisuudenhallintaan tarvittavaa ominaisuutta.

(16.5. 2015)

--------------




Kyllä minä ainakin pelkään ihmisiä joilla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä.

Eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt talousajattelumme on historiallisesti kehittynyttä harhaa. Se apinoi erityistieteitä, joilla kullakin on omat suureensa ja mittayksikkönsä, mutta jo lähtökuopissa talous jäi "ptolemaiolaiselle" kannalle, eli talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, taloudellisesta toimijasta käsin.

Mikään luonnontieteille, siis insinööritieteille, ominainen objektivaatio ei talousajattelussa ole mahdollista. Taloudessa ei ole olemassa mitään kokonaishallintaa. Talous on paradoksaalinen järjestelmä, jossa siitä, että jokainen toimija toimii kannaltaan järkevimmällä ja tehokkaimmalla tavalla, ei suinkaan seuraa, että asiat kokonaisuudessa muuttuisivat paremmiksi.

Minä ainakin pelkään insinööriajattelua, joka suhtautuu valtiontalouteen kuin valtio olisi taloudellinen toimijayksikkö muiden toimijoiden joukossa. Pelkään insinööriajattelua, joka sortuu näennäispätevöittämisen harhaan jakaessaan isot ongelmat pienemmiksi ja kuvitellessaan että kokonaisuus näin saadaan hallintaan.

Kun "taloutta" pannaan "kuntoon" voidaan menettää yhteiskunnallinen eheys, jonka olennaista roolia kaiken inhimillisen toiminnan perusedellytyksenä poliittisiin valtataisteluihin omistautuneet puoluepukarit tuskin tajuavat. Minä ainakin pelkään heitä.

Anna Kontulan "ajattelusta" en sano mitään. Mutta "rahan" ja "veren" asetti eurooppalaisen talousharhan historiallisessa täydellistymisessä vastakkain jo Spengler. Spenglerhän jäljitti historiasta lukemattomia tapoja joilla "raha"-käsite on eri aikoina ymmärretty ja joissa ei todellakaan ole mitään keskinäistä "pätevyysjärjestystä".

Nyt elämme raha-ajattelun autonomisoitumisen ja reaalitaloudesta irtoamisen aikaa. "Velasta" on ensin tehty numeerisen kasvun moottori, ja kun mitään toimivaa raha-auktoriteettia ei numeroiden itse itsensä oikeuttavassa maailmassa ole, velkasummat ovat räjähtäneet tähtitieteelliseksi.

Kukaan ei koskaan tule "maksamaan takaisin" edes viidettätuhannetta osaa ylöskirjatuista "veloista". Ne ovat pelkkää systeemivirhettä, jota poliitikot toki voivat käyttää hyväkseen järjestääkseen yhteiskuntaa joidenkin toimijoiden edun mukaiseksi.

Ja todistaakseen oikeaksi sen ainoan "lain" joka talousajattelussamme tosiasiassa pätee. Se laki kuuluu:

Ns. "taloudelliset realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut.

Minä ainakin pelkään näitä poliitikkojamme joille ei ole juuri järkeä siunautunut, mutta jotka ovat sokeita omalle pahalle tahdolleen.

Niko Sillanpää kannanotossaan maalailee Anna Kontulan aatteineen ja aatteen agentteineen yhden väriseksi. Mutta ei pidä unohtaa taustaa.

Ajatushistorian perspektiivissä mm. Marx oli läntinen ajattelija, ja sosialismi sijoittuu oksana siihen puuhun jonka opillinen runko vahvistui valistusajalla. Sosialismi perustuu siis liberalismin käsitteenmuodostukselle, se on pikemmin liberalismin lahko kuin mikään erilaista järkeä edustava vastakohta.

Sosialistinen suunnitelmatalous on mahdollista nähdä eräänlaisena karikatyyrina liberalisminkin tavoittelemasta taloudellisesta kokonaishallinnasta. Ja voidaan ajatella, että N-liiton romahduksessa kyse oli niin ikään numerotalouden irtoamisesta reaalimaailmasta. Siihen samaan saattaa loppua myös tämä markkinataloudesta rahatalouskapitalismiksi täydellistynyt läntinen liberalismin haara.

Spengler näki uudella ajalla tapahtuneen kehityksen vähän näin. "Länsimaiden perikadon" kääntäjä Yrjö Massa ei ole sisällyttänyt suomennokseen Spenglerin laajahkoa lukua rahakäsitteestä, mikä luku ainakin minulle antoi aivan ratkaisevia oivalluksia aikanaan kun näitä talousjärjen kysymyksiä itselleni selvittelin.

Insinöörit pitäytykööt insinööritieteisiin. Niiden on toki jo mahdollista palvella jo kokonaan toisenlaisia tarpeita kuin mitä insinööritaidon taannoiset ensimmäiset mestarinäytteet, ihmisiä kappaleiksi repivät kidutuskoneet, tekivät. Mutta nykyisin on silti kysyttävä "yleisen hyvän" perään -- en usko että rahaohjasteinen talous olisi järjestelmä joka toimiessaan ikään kuin automaattisesti tuottaisi hyvää ja järjestäisi ihmisten elämän.

(16.5. 2015)

-------------------




Muistettakoon, että Väinö Linnan kirja oli se joka puhkaisi sotatrauman aiheuttaman puhumattomuuden. Se kuvasi sotaa rintamamiehen kokemuksen kautta.

Rintamamiehen ääntähän yhtenäiskulttuuri-Suomen ylin kansankerros ei ensin millään hyväksynyt eikä ehkä edelleenkään suostu kuulemaan. Jo ennen kuin kirja julkaistiin, käsikirjoituksesta oli poistettu pasifistisia kohtia. Ruotsinkielisten naisten mieliksi karsittiin kirjasta kirosanoja muistaakseni kuudennesta painoksesta alkaen. Sotilaan sopi mennä rintamalle kuolemaan, mutta kiroilla ei saanut.

Sotilasjohdossa oli näräisintä porukkaa. Esimerkiksi kirjasta tehdyn elokuvan valmistumista yritettiin sabotoida. Silloinen pääministeri Kekkonen puuttui asiaan ja antoi Laineelle tukensa.

On ehkä vähän vaikea myöntää, etteivät ne ole ollenkaan sama asia, tuo sotilasjohdon "maanpuolustustahto" ja toisaalta rintamamiesten "maanpuolustustahto". Niitä on kaksi, noita tahtoja. On kaksi tapaa kokea ja korostaa sitä "yhtenäisyyttä", jota "maanpuolustustahto" pitää sisällään. Sotilasjohto samaistuu valtaan, katsoo ylhäältä alas, on sisäistänyt ja käyttää kuria, ja on valmis teloittamaan alaisia mikäli yhtenäisyys uhkaa hajota. Rintamamiesten yhtenäisyys on taas keskinäisyhteyttä, "kaveria ei jätetä" -henkeä.

Kansallinen yhtenäisyys on nimenomaan historiallista kohtalonyhteyttä, ei vallan sanelema rakenne.

Tossavaisen ei ehkä kannattaisi valita puolta Varusmiesliiton ja Aseistakieltäytyjäliiton välillä, vaan orientoitua juurikin tuon viittaamansa Linnan perinnön pohjalta. Kuulen Tossavaisen puheessa militantin kurin kaikuja.

Itse kieltäydyin aseista niinä aikoina jolloin Einsteinin - Russellin perustaman, ydinasevarustelun ja maanpäällisten ydinkoeräjäytysten vastaisen rauhanliikkeen agiteeraavat vaikutukset saapuivat Suomeen. Kuulin vielä siihen aikaan viranomaisten suista enemmän tai vähemmän peiteltyjä teloitusuhkauksia, ja tunnistan ehkä liiankin herkästi tuollaiset äänensävyt edelleenkin.

Nyt voin vain todeta, että olenpa pitkän elämän saanut elää, kun tuollaisia äänenpainoja tulee itseään "toisinajattelijaksi" luonnehtivan mielipiteilijän suusta.

(17.5. 2015)

----------------




"Raukat vain menköhön merten taa." -- Tämän päivän raukat ovat niitä joiden rahat menevät merten taakse veroparatiiseihin. Eräiden arvioiden mukaan puolet maailman rahoista olisi jo siellä.

Oman arvioni mukaan juuri tuollaisten "isänmaallisten" ihmisten suussa elää yhäkin vanha sodanaikainen määritelmä "käpykaartilaisesta". Se pitäisi jo korvata ajanmukaisemmalla, joka osoittaisi verosuunnittelijoihin ja -keinottelijoihin.

Verokeinottelijat eivät ole "julkkiksia", vaan pikemminkin päinvastoin. Välttelevät julkisuutta ja piileskelevät, kuten käpykaartilaiset ainakin.

Kyllähän noita sotahistoriamme kipeitä termejä edelleen toistellaan. Milloin minkinlaisessa yhteydessä.

"Tuntemattomasta sotilaasta" on vuosien varrella tullut eräänlainen pyhä kirja, jota siteerataan tunnustuksellisesti kun halutaan kiteyttää mitä on suomalaisuus tai maanpuolustustahto. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin.

Muistettakoon, että Väinö Linnan kirja oli se joka puhkaisi sotatrauman aiheuttaman puhumattomuuden. Se kuvasi sotaa rintamamiehen kokemuksen kautta.

Rintamamiehen ääni kuitenkin oli se, jota yhtenäiskulttuuri-Suomen ylin kansankerros ei edes kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen vielä hyväksynyt eikä ehkä edelleenkään suostu kuulemaan. Jo ennen kuin kirja julkaistiin, käsikirjoituksesta oli poistettu pasifistisia kohtia. Mamsellien mieliksi karsittiin kirjasta kirosanoja muistaakseni kuudennesta painoksesta alkaen. Sotilaan sopi mennä rintamalle kuolemaan, mutta kiroilla ei saanut.

Sotilasjohdossa oli näräisintä porukkaa. Esimerkiksi kirjasta tehdyn elokuvan valmistumista yritettiin sabotoida. Silloinen pääministeri Kekkonen puuttui asiaan ja antoi ohjaaja Edvin Laineelle tukensa.

On yhä vieläkin ehkä vähän vaikea myöntää, etteivät ne ole ollenkaan sama asia, tuo sotilasjohdon "maanpuolustustahto" ja toisaalta rintamamiesten "maanpuolustustahto".

Niitä on kaksi, noita tahtoja. On kaksi tapaa kokea ja korostaa sitä "yhtenäisyyttä", jota "maanpuolustustahto" pitää sisällään. Sotilasjohto käyttää kuria ja on valmis teloittamaan alaisia mikäli yhtenäisyys uhkaa hajota. Rintamamiesten yhtenäisyys on taas keskinäisyhteyttä, "kaveria ei jätetä" -henkeä.

Vaikka Linnan kirjasta tuli kirjallisuudenhistoriamme eniten myyty teos (jos otetaan laskuista pois koulukirjoina käytetyt Kalevala, Vänrikki Stoolin tarinat, Seitsemän veljestä), kirjan kuvaamat erot yhteiskuntakerrosten välillä eivät ole suinkaan poistuneet. Ehkä päinvastoin. Erot ovat jälleen kasvamaan päin.

Sanotte nyt: "Kun ei pysty keskustelemaan itse asiasta niin parasta on koettaa siirtää keskustelu ihan muulle alueelle." -- Mutta ei tässä nyt niin käy.

Itse asiassa juuri te itse, hyvä blogisti, nostitte käsitteen "käpykaartilainen" sodan ajoilta nykypäivään:

"" Raukkoja ja käpykaartilaisia. Ajatusmaailmassa on jotakin pahasti vinossa. Ei kai vaan poika ole isäänsä huonompi?""

Tuollaiseen nostamiseen kuitenkin tarvittaisiin moralismin ja muun asenteellisuuden lisäksi sitä asiaakin. Sitä on tarjolla uudemmassa historiantutkimuksessamme, jossa noita sodanaikaisia "ajatusmaailmoita" on yritetty kartoittaa entistä yleisinhimillisemmistä lähtökohdista.

Emme enää pysähdy rintamakuvaan, jossa upseerit hoilaavat teltoissaan saksankielisiä natsilauluja ja rintamajermut purnaavat ja hautovat kapinaa, joka jonain epätoivon hetkenä kesällä -44 päätyi paoksi. Nyt tiedämme miten mielet murtuvat. Ihan siitä riippumatta mitä kansallisuutta huonosti kohdellut sotilaat ovat.

Viittasin tuolla aiemmassa kommentissani siihen, että meillä sotatrauma oli niin vahva, että sodan jälkeen kesti kymmenen vuotta ennen kuin ensimmäinen varsinaisesti rintamamiesten kokemusta kuvaava kirja ilmestyi.

Väinö Linna teki meillä vähän samanlaisen purkutyön kuin juuri jokin aika sitten kuollut Günter Grass ja Heinrich Böll tekivät Saksassa. Linna sai kokea korkean sotilastahon vihan, ja Saksassa asiat olivat vielä hullummin. Siellä "isänmaalliset" kansalaiset heittelivät kirjailijoita mädillä hedelmillä kun nämä uskaltautuivat julkisesti esiintymään.

Eikä tuo surutyö vieläkään ole ohi. Siitä kertovat hyvinkin tällaiset Ilaskiven blogin kaltaiset kirjoitelmat, joissa yhä edelleen yritetään elvyttää sodanaikaiset "yhtenäisyyttä" moraalipaineen varassa vaativat asenteet.

Jos itse asiasta halutaan keskustella, "käpykaartilaisen" käsitettä on ensin pystyttävä lähestymään asiallisesti, ja jos siihen kytketty moraalipaine pyritään nostamaan nyky-yhteiskunnan raameihin, on oltava valmis myös siihen, että joku ottaa esille sen mitä "oman edun asettaminen yhteisen edun sijalle" konkreettisessa nykytodellisuudessamme tarkoittaa.

Mutta vanha totuus taitaa olla, että kun ei pysty keskustelemaan itse asiasta niin koettaa estää keskustelua laajenemasta koskemaan itse asioita.

(17.5. 2015)

---------------




Maanpuolustukseen ja pasifismiin liittyviä periaatekysymyksiä käsitellään yleensä joko moraalisina tai sitten enemmän tai vähemmän järkiperäisen päämäärärationaalisuuden sävyssä.

Moraalia korostettaessa "pasifismi" näyttäytyy opillisena eettisenä suuntauksena. Sellaisena sen arvot siirtyvät sitten myös keinoja ja päämääriä jäsentelevän järkiajattelun puitteisiin, ja opillisena oksymoronina on sitten esimerkiksi sellainen lopputulema jonka blogisti on muotoillut otsikokseen: militaarit ovatkin oikeastaan parhaita, palkattuja pasifisteja.

Ikään kuin pasifistinen moraali voitaisiin ilmoittaa militaarin päämäärärationaalisuuden puitteistuksessa.

Pasifismia ei ehkä kannattaisi ajatella ollenkaan "opillisesti". Opillisuus on eurooppalaisella uudella ajalla tiedonalojen jatkuvasta pirstoutumisesta seurannut ajattelulaatu, eivätkä opilliset todistelut päde esimerkiksi moraalikysymyksissä. Ne eivät edes lisää ymmärrystämme sen suhteen minkälaatuisista asioista moraaliongelmissa on kyse. Ettei esimerkiksi ole olemassa yhtä moraalilaatua, vaan kullakin yhteisöllä on aina oman kehitysasteensa ja -laatunsa mukainen moraali.

Nämä tässä kyseessä olevat asiat selviäisivät enemmänkin kehitysajattelun kuin moraalioppien tai älyä typistävän päämäärärationalismin raameissa. On tosiasia, ehkä toistan tämän: on tosiasia, että aggressio merkitsee aina regressiota, ja joukkomittainen aggressio merkitsee joukkomittaista regressiota.

Joukkomittaiseen regressioon vajottaessa niin moraalin kuin järkiajattelun taso laskee. Oikeastaan on turha pohtia rauhantilan vallitessa sitä miten sodan aikana toimitaan. Joukkomittainen regressio ei ole hallittavissa harjoittelemalla toimintakaavoja edeltäkäsin. Se mitä militantit mieluusti harrastavat -- haastavat itseään joka ainut arkipäivä kohtaamaan väkivaltatilanteita -- itse asiassa amputoi kriittistä järkeä jo lähtökohtaisesti.

Kehityskysymyksiä voidaan ajatella etologisessa perspektiivissä sortumatta idealismiin. Inhimillinen kehitys on tosiasia. Ihmisen alkulaumat organisoituivat enemmän fyysisen vallan, väkivallan, kuin tiedollisten premissien, asiahallinnan ja luotettavuuden mukaan. Nyt on toisin: tätä maailmaa ei enää hallita fyysisellä väkivallalla, vaan esimerkiksi fysiikan tiedoilla.

Kehittyneet yhteiskunnat järjestäytyvät tiedollisen asiahallinnan ohjaamina. Historiallisesti tieto on kasautunut rauhan kausina -- jopa aseet joiden tulivoima nyt noituu ymmärryksemme efektiivisyydellään, ovat tulleet mahdollisiksi ajattelijoiden ajatustyön seurauksena.

Ne valinnat, joita meidän olisi näitä "pasifismikysymyksiä" käsitellessämme tehtävä, ovat toisenlaisia kuin mitä näissä keskusteluissa nousee esiin. Ideologis-opilliset julistukset puolesta tai vastaan kannattaisi jättää omaan arvoonsa. Inhimillisen kehityksen tosiasia tulisi tunnistaa, tunnustaa ja ottaa huomioon.

Emme esimerkiksi saisi puhua joukkomittaisista aggressioista kuin niihin ei aina välttämättä liittyisi älyllisten kykyjen ja psyykkisten resurssien romahtaminen. Kehittyneissä yhteiskunnissa emme enää voi nimetä "puolustettavia arvoja" ikään kuin kehittyneet arvot voisivat jatkaa olemassaoloaan joukkomittaisen aggression ja regression jälkeenkin.

Opillinen ajattelu yhdistyneenä normatiiviseen moraaliin tuottaa nyt puolin ja toisin keskustelussa täysin todellisuudentajuttomia kannanottoja.

Siis täsmennetään tämä vielä: tässä keskustelussa tyypillisen militaristin puolustuspuheenvuoro luettelee joukon yhteiskunnan mahdollistamia ja tarjoamia "hyviä" asioita, joista jokainen yksilö on elämässään saanut "nauttia", ja asettaa toiseen vaakakuppiin yksilön velvollisuuden "vastavuoroisesti" puolustaa tätä hyvää yhteiskuntaa.

Mutta juuri tällaista ylihistoriallista vaihtokauppaa emme voi kehittyneessä yhteiskunnassa enää tehdä. Yksilö voi puolustaa "hyviä" asioita vain tuottamalla omalta osaltaan noita nimettyjä hyviä asioita. Joukkomittainen aggressio toisi mukanaan joukkomittaisen regression ja pyyhkäisisi historiaan ne yhteisöedellytykset, joiden varassa "hyvä" yhteiskunta on kehittynyt.

Ihmisen alkulaumoissa valtahierarkiat perustuivat fyysiseen voimaan, ja tuolloin laumojen välienselvittelyissä ei menetetty laumaa organisoivia ominaisuuksia. Aggressioilla ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan ensimmäistäkään ajatusongelmaa. Yksi ynnä yksi on kaksi, eikä sitä ratkaista lyömällä nyrkillä silmään tai ampumalla vastustaja.

Nyt yhteiskunnallinen elämä ja keskinäinen organisoitumisemme perustuvat asiahallintaan ja kykyymme tuottaa uutta tietoa. Nämä ominaisuudet katoavat ajattelustamme sukupolvien ajaksi ellei pysyvästi jos joukkomittaiseen aggressiotaantumaan ajaudutaan.

Muuten: tästä samasta aiheesta -- maanpuolustahdosta -- on käyty enemmänkin keskustelua täällä Uuden Suomen puheenvuoropalstalla. Hiljattain esimerkiksi kunnianarvoisa ylipormestari Raimo Ilaskivi esitti omia pohdiskelujaan aiheesta.

Ja jos Ilaskiven suusta valuvat käsitteellisesti sekavat mutta ympäripyöreydessäänkin inhottavasti vihjailevat mussupuheet olivat jonkinlaista moraalipannussa pohjaanpalanutta kaurapuuroa, täytyy sanoa, ettei keskustelun laatu paljoa parane siitä jos tällaiseen käsitepuuroastiaan tökätään ammattisotilaan teräslusikalla.

Kun asioita pyritään esittämään yleisellä tasolla kannattaisi todellakin ensin täsmentää ja eksplikoida ne näkökulmat ja puitteistukset joissa käsittely tehdään. Heti kättelyssä ei kannattaisi unohtaa perustavanlaatuisia tosiasioita, kuten aggression ja regression väistämätöntä kytkentää.

Ei kannattaisi myöskään käyttää moralisoivia äänenpainoja ellei ole selvittänyt itselleen sitä moraalilaatujen eroa, joka vallitsee toisaalta yksilöllisesti eriytyneessä kehittyneessä yhteiskunnassa ja toisaalta militaaris-totalitaarisen käskyvaltaorganisaation tilaan taantuneessa yhteisössä.

Merkillistä on mielestäni, että kun militaariapologiaa yritetään tehdä vetoamalla yksilöjen keskinäisyhteyteen, ja kun keskustelun paatos kääntyy kohti "maanpuolustusvelvollisuuksiaan väisteleviä" yksilöitä, tässä moralisoinnissa ilmenevä individualismi ei perustu siihen että esimerkiksi valtiosubjektiharhoista olisi päästy irti. Päinvastoin, edelleenkin uhkaava "paha" omaa saman joukkomittaisesti "väkivaltaisen" ja "alistavan" luonteen kuin tomijasubjekteina hahmotetut vihollisvaltiot.

Keskinäisyhteyttä tai vetoamista läheisten suojeluun ei eriarvoistuvassa yhteiskunnassamme ehkä kannattaisi ollenkaan käyttää maanpuolustustahdon motivoimiseen. Läheisten suojelu nostaa perusturvallisuuden tunteet pintaan. Yhteiskuntatilanteemme on toisaalta aika traumaattinen, kun läheistensä parhaaseen suojeluun pystyvät rikkaat ovat vieneet veroparatiiseihin ne miljardit, joita muodollista kansanvaltaa edustava hallitus sitten perii yhteiskäyttöön takaisin vähemmillä mahdollisuuksilla varustetuilta ja sosiaaliseen turvattomuuteen tuomituilta rivikansalaisilta.

Keskustelussa ei missään yhteydessä ole myöskään viitattu siihen, että sotakokemukset eivät suinkaan oikeasti yhdistä kansakuntia, vaan repivät sisäisiä julkilausumattomia haavoja. Esimerkiksi meillä viime sodan jälkeinen trauma oli niin syvä, että vasta kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen puhkaisi Väinö Linnan kirja sen puhumattomuuden pinnan, jonka alle rintamamiesten kokemus oli ollut haudattuna.

Ammattisotilaat olivat tuolloinkin ja vielä pitkään kirjan ilmestymisen jälkeen sotajalalla rivimiehiä vastaan. Sen yleisen totuuden merkitys, että kaikissa sodissa ratkaisevimmat rintamalinjat eivät suinkaan kulje taistelevien osapuolten välillä vaan osapuolten sisällä, kannattaisi ottaa huomioon myös näissä "maanpuolustustahtoa" käsittelevissä keskusteluissa.

(27.5. 2015)

---------------




Raha on ajat sitten noussut siivilleen. Vain muutama prosentti kaikista rahaliikkeistä tehdään jalat maassa.

Ja inhimillinen harakka, joka on mieltynyt kiiltäviin metalleihin ja uskoo esimerkiksi kullan arvoon, on niin ikään noussut siivilleen. Ja räksyttänyt se on miltei ikiajat.

Ja se tulee ihan varmasti jatkamaan räksytystään tulevastakin hallituksesta käsin. Sen räksytys ei tule koskaan loppumaan. Seuraavakin hallitus tulee räksyttämään samat räksytykset.

Sillä ei tämä raha- eli velkaohjasteinen talous tule koskaan miltään osin millään lailla "tasapainottumaan". Valtiontalouden tasapainottamista seuraa vain seuraava valtiontalouden tasapainottaminen.

Niin se on. Sääli hyviä ihmisiä. Hyviä kansalaisia. Sääli niitä jotka nykyisten köyhien jälkeen joutuvat seuraavina tasapainotusleikkausten kohteiksi.

Vain hallitukset tulevat räksyttämään. Ne lentävät aina edeltäjäänsä korkeammalla.

Eipä hallitusohjelmassa ollut mitään uutta niille jotka ovat kokeneet säästöpolitiikan seurauksia käytännössä.

Ei säästö- ja leikkauspolitiikka ketään tai mitään pelasta. Se on epätoivoinen yritys pelastaa raha-arvoja, joita ei alunperinkään olisi pitänyt irrottaa systeemin toiminnasta tai luoda arvonlaajennusoperaatioissa.

Reaalimaailma ei kestä kuin sen verran kuin se kestää. Ihminen ei muutu rahaksi, vaikka rahan kuvitellaan muuttuvan vaikka miksi. Ei raha ole muuta kuin kuin kuvitelmien kanssa tehtyjä sopimuksia, joiden "uskottavuuden" joutuu maksamaan joku muu kuin itse anekauppias. Köyhä ihminen voi vain kuolla rahaan liitettyjen kuvitelmien tieltä pois.

Kyllä säästöpolitiikka tappaa. Friedmanin opetuslapsen Thatcherin politiikka maksoi ihmishenkiä. Määrä oli hirvittävä, se voitiin dokumentoida esimerkiksi sairaalakuolemia vertailemalla. Saman opetuksen toimeenpanijat Suomessa, numeerisen rahapolitiikan, "rahamarkkinoiden", runnaaja Mauno Koivisto, ja myöhemmin Esko Aho ja Iiro Viinanen maksattivat monetaristiset kuvitelmat myös ihmishengillä. Kun rahamarkkinat lakipisteessään romahtivat saavutettiin itsemurhakuolemissa tilastoennätys, 1500 henkeä vuodessa.

Ja siitä lähtien rahan ongelmat on hoideltu de facto ihmisiä eliminoimalla. Ja nyt olemme seuraavan pakkoharvennuksen edessä.

On turha puhua "taloudellisista realiteeteista", koska niillä ei ole muuta kuin uskonnollislaatuisen valtalegitimaation arvo. Ihmiset ovat aina tarvinneet ihmistä ja elämää suurempia "totuuksia" tehdessään pahaa toisilleen. Ei taloususkonnossa ole muusta kysymys. ("Talouden kovuus on itse elämän kovuutta" -- Sixten Korkman.)

Kreikka-ohjelmasta voidaan toki puhua kuin palatsissa kasvanut ja rujoon todellisuuteen jouduttuaan järkyttynyt nuori Buddha. Sille joka tietää mitä huono-osaisuus on, tuossa ei ole mitään uutta.

Voidaan sanoa: "Kuten Sipilä tänään presidentti Niinistön tapaan totesi, ettemme voi enää velaksi elää ja jättää tuleville sukupolville velkaamme maksettavaksi."

Käsitys, että pääsisimme enää milloinkaan irti "veloista" on täysin todellisuudentajuton. "Velka" on vain kulissi globaalin vallan uusjärjestelyille. "Velalla" ei ole enää mitään tekemistä niiden käsitesisältöjen kanssa joita liitämme "velan ottamiseen".

Herrat saavat vääntää naamat vakavina numeerisia juttujaan. Siitä on Paasikiven viisaudet kaukana. Ajatuslokaatiot heittävät nyt häränpyllyä. Sen sijaan että esimerkiksi kysymme: "Keneltä leikataan, keneltä sitten pitäisi leikata?", meidän pitäisi pystyä kysymään: "Kenelle me leikkaamme?"

""Mitä sinä Seppo tekisit valtiontalouden kuntoon saattamiseksi?""

Eiköhän ihan ensimmäiseksi pitäisi pystyä näkemään maailma oikein. Vasta sitten aukeavat perspektiivit tekemiselle. Nyt eletään vielä aivan hapantuneiden talousoppien noitumina.

Kaipaisin hallitusneuvotteluja joissa neuvoteltaisiin esimerkiksi kansainvälisen lainakaupan yleisestä legitimaatiosta. Kun valtiot velkaantuvat, tuleeko niistä velkojien omaisuutta?

Ja totean vielä, että säästö- ja leikkauspolitiikassa ei ole kysymys mistään muusta kuin epätoivoisesta yrityksestä legitimoida raha-arvoja joita ei alunpitäenkään olisi pitänyt irrottaa reaalikierroista tai luoda nykyisen, taloushistoriassa koskaan ennen näkemättömän rahaekspansion mahdollistamissa arvonlaajennustapahtumissa.

En tiedä miksi tällaisia asioita ei uskalleta muotoilla ja sanoa ääneen. Ehkä siksi että kaikki nämä niinistöt, sipilät, soinit ja stubbit pelkäävät noita rikkaita veroparatiisiloisia. Tai ehkä on tavallaan näiden kaikkien etu että talousmoralismin kärki kääntyy veroparatiisiloisista osoittamaan niitä joiden kuvitellaan loisivan toimeentulotuilla. Todellinen tajunnallinen taikatemppu.

On hullua kysyä mitä pitäisi tehdä valtionvelalle kun valtio on enää kansainvälisen lainakaupan lypsy-yksikkö. Valtion varsinaisia tehtäviä ei enää pystytä hoitamaan. Pystytään vain näyttelemään vakavaa naamaa täydellisen mielettömyyden peittelemiseksi ja tappamalla köyhimpiä kansalaisia muille pelotukseksi.

Tämä politiikka varmistaa käytännössä vain sen että rahaohjasteinen lypsykaava toimii ja uudet sukupolvet tullaan taas valjastamaan uuden velan alle. Aina ollaan sopivassa haarukassa. Ei tämä uusi systeemi nimittäin koskaan maksamalla tule loppumaan.

Sekö on sitä siiville nousun politiikkaa? No, enkeleitähän siinä syntyy.

Kyllä sitä hoetaan hokemasta päästyäkin: "Menoja on nyt vain pakko leikata."

Rahan ketjun lenkeillä on jokaisella kaksi nimeä. Toinen on "menot", toinen "tulot". Ei ole olemassa ei-kenenkään rahaa, johon voisi kohdistaa vain raha-abstraktioon itseensä vaikuttavia toimia. Ei ole mahdollista "leikata" jostain jonkun menoja jotka eivät olisi jossain jonkun toisen tuloja.

Tuosta sitten pitäisi ajattelun alkaa. Seuraavaksi pitäisi kyetä ajattelemaan läpi se että rahaohjasteisen talouden ja yksityisen raha-auktoriteetin jatkuvasti laajentaman rahaekspansion ainoa mahdollinen vastavoima olisi valtio. Eikä ole mahdollista suorittaa valtiontaloudessa leikkauksia, jotka talouden kokonaisuudessa eivät vaikuttaisi uutta leikkaustarvetta lisäävästi.

Ja sitten pitäisi pystyä kysymään että mistä tässä leikkauspolitiikassa pohjimmiltaan on kyse. Mitä tapahtuu todella? Ja siinä jää käteen se perimmäinen totuus, että niin sanotut "taloudelliset realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut.

"Talous" on sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhät eliminoidaan. Ei millään leikkauspolitiikallakaan mitään muuta sisältöä ole. Ei sillä "valtioita" saati yhteiskuntia pelasteta, vaan tehdään valtioista kansainvälisen lainakaupan lypsylehmiä. Rahan ketju on velkavankeuden ketju, eikä sitä valtiota koskaan tulla siitä irti päästämään. Se ei ikinä enää siitä lentoon lähde.

Rikkaat rikastuvat, köyhät eliminoidaan. Rikastumisella ei ole ylärajaa, koska se on numeerista eikä todellista. Numerot eivät pääty mihinkään. Köyhätkään eivät lopu koskaan, koska yhä uusista tuloluokista tulee köyhiä. Se "taloudessa" tapahtuu todella. Rikkaat rikastuvat, köyhät eliminoidaan.

( 28.5. 2015)

---------------




Kommentoijista joku sanoo: "Reaalitalous" on siis yhtä kuin luontaistalous, kuin maatalous."

Ei ole. "Talous" on vain eri asia kuin "raha", jota koskevan ajattelun historiallisista vaihteluista esimerkiksi Spengler antaa varsin vaikuttavan kuvauksen "Untergangin" luvussa "Talouselämän muotomaailmoista". Ehkä yksi tapa määritellä "reaalitalous" on se että kaikista "talouselämään" liittyvistä mielikuvistamme karsittaisiin pois kaikki se käsiteabstraktioon ja käsitesisältöön kuulunut vaihtelu, jossa "rahaa" on eri aikoina ajateltu.

Oma raha-ajattelumme apinoi eurooppalaisella uudella ajalla syntyneitä ja kehittyneitä erityistieteitä ja niille kullekin ominaisia suureita ja mittayksiköitä. Tämä apinointiyritys epäonnistui kuitenkin surkeasti, ja niinpä meillä on käsissämme "rahaa", jossa tosiasiassa elää vain keskiajalta periytynyt pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma.

"Rahan" määreettömyyttä ovat toki korostaneet muutkin kuin Spengler. Itse vaikutuin esimerkiksi Keynesin kirjaa lukiessani siitä miten paljon hän kehitti kokonaan uusia rahaa kuvaavia ominaisuuksia. Mielestäni hänet pitäisi muistaa myös tästä puolestaan, ei vain siitä että hän korosti valtion roolia suhdannevaihtelujen tasaajana.

"Perustarpeet" ovat legitiimi ihmistä kuvaava käsite. Näin siitä huolimatta että "psykologinen ihmiskuva" on paljolti uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen individualismin tuottamaa harhaa, ja että "psykologia on nuori tiede jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus". -- Maslowia saa yksityiskohdissa kritisoida vapaasti, ihmisellä on joka tapauksessa perustavammanlaatuisia ja toissijaisempia tarpeita.

Olen monta kertaa todennut, että filosofit ovat periaatteessa nykyään pätevämpiä puhumaan rahasta kuin talousoppineet. Tiettyjä talousajattelun historiallisia muutoksia, kuten neljänkymmenen viime vuoden kuluessa räjähtänyttä rahaekspansiota, ei voi selittää minkään "talousajattelun" oppisuunnan käsitepuitteistuksissa. Sen selittämiseen tarvitaan ajatushistoriaan ja rationaalisuuden laatuihin paneutuvaa analyysia.

Tiedonalojen pirstoutumisesta käsiimme jäänyt "opillinen" ismi-ajattelu korostaa käsitteiden määrittelemistä, mikä on siis deduktiivinen ajatusliike. Elämme keskellä uudestaan syntynyttä keskiaikaista käsiterealismia.

Ja niin edelleen. Mutta, kuten näissä kommenteissa joku toteaa, ylipormestari tuskin on asettanut blogiaan tänne siksi että sortuisimme tähän mitä käytännön halki-poikki-pinoon -realistit pitävät sofismina, vaan hän on pannut tänne bloginsa... hmmm, no, en itse asiassa tiedä miksi.

Joka tapauksessa nämä "keskustelut" ovat mielestäni lähinnä tyhjän jäynäämistä. Käytännössä "talous" on sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhiä ihmisiä eliminoidaan. Tässä suuressa tosiasiallisessa kuviossa rikkaiden systeemille vapaaehtoisesti luovuttamat rahat eivät missään päädy köyhien käsiin, vaan ovat tavallaan vain systeemin ruokkimista ja korkeintaan rikkaiden kesken tapahtuvaa koketeeraavaa uusjakoa.

"Keskustelu" on turhaa ja toivotonta. Käsiterealismia. En aio jatkaa tätä.

Eurooppalaisella uudella ajalla empirismin perinne, siis loogisen empirismin, loogisen positivismin, positivismin perinne, on tuottanut hyödyllisintä tietoa siellä missä tutkittavana on ollut niin sanotusti ihmisestä riippumaton todellisuus.

Sielläkin kuvailevien lähtökohtaisten käsitteiden on oltava kyseenalaistettavissa. Kysymysten ja vastausten ontologista kehää ei saa sulkea. Käsitteitä rukataan kokeissa saadun empiirisen reaalivasteen vaatimalla tavalla.

Sanoin että talousajattelumme on uudelleensyntynyttä keskiaikaista käsiterealismia. Kysymykset ja vastaukset sulkeutuvat toisiinsa, eivätkä käsitteiden tiukkaakin tiukemmat määrittely-yritykset toisilla käsitteillä tuo minkäänlaista lisäarvoa. Kaikki talousajattelumme ajatusliikkeet ovat deduktiivisia.

Keskiajalla nominalistit lopulta avasivat ovia käsitehäkkeihinsä sulkeutuneille skolastikoille. Uuden ajan talousajattelu jäi kuitenkin keskiaikaisen teokratian toistoksi, vaikka se omaksuikin ajatusmuotoja kehittyvistä erityistieteistä.

Skolastiikka sopii koulumestareille. Talousajattelu pyhittää numerot. Numerot ovat käsiterealistisista yleiskäsitteistä käyttökelpoisimmat, koska kaikkivoipaisuuskuvitelma voi elää sisällyksettömissä muodoissa. Spengler ennusti, että uuden ajan talousajattelussa ajautuvat vastakkain lopulta muoto ja sisältö, "raha ja veri".

Talousajattelumme käsitteistä ei kannata kysyä mitä ne tarkoittavat, vaan kannattaa kysyä mikä on tarkoittamisen mieli. Minkä rationaalisuuslaadun mukaista "tarkoittamista" halutaan kuvata.

Esimerkiksi "perustarpeet" ovat legitiimi ihmistä kuvaava käsite. Näin siitä huolimatta että "psykologinen ihmiskuva" on paljolti uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen individualismin tuottamaa harhaa, ja että "psykologia on nuori tiede jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus". Maslowia saa kritisoida vapaasti, ihmisellä on joka tapauksessa perustavammanlaatuisia ja toissijaisempia tarpeita.

Olen monta kertaa todennut, että filosofit ovat periaatteessa nykyään pätevämpiä puhumaan rahasta kuin talousoppineet. Tiettyjä talousajattelun historiallisia muutoksia, kuten neljänkymmenen viime vuoden kuluessa räjähtänyttä rahaekspansiota, ei voi selittää minkään "talousajattelun" oppisuunnan käsitepuitteistuksissa. Sen selittämiseen tarvitaan ajatushistoriaan ja rationaalisuuden laatuihin paneutuvaa analyysia.

Ja niin edelleen. Kaikki se mitä tässä yhteydessä on sanottavaa, on jo sanottu. En usko että toistelemalla onnistuttaisiin edes kolhaisemaan skolastiikan pintaa. Ei ole toiveita siitä että kukaan ymmärtäisi, koska se päällimmäiseksi edellyttäisi mm. halua ymmärtää. Halu nokitella ja haluttomuus ymmärtää eivät näytä aiheuttavan asianomaisissa mitään häpeää.

Kyllä se nyt näyttää siltä että tämä saa puolestani jäädä tähän. Oikeastaan tämä on jo jäänyt jonnekin tuonne matkan varrelle.

Ylipormestarille tietä antakaa. Hän puhuu aina asiaa.

(2.6. 2015)

--------------




torstai 26. joulukuuta 2019

Kekkonen, suomettuminen, Sofi ja sofismi (8.5. 2015)




Kekkonen, graffiti-ikoni, kirkkomaalaus lukutaidottomalle kansalle



Urho Kekkonen syntyi, kun viime vuosisata syntyi, ja kun Suomi syntyi, Kekkosen elämä ja Suomen elämä kutoutuivat yhteen, historian köydeksi. Kekkonen oli kontrovertti hahmo, jota vihattiin ja rakastettiin, hän oli suvereeni vallankäyttäjä, jota vuorineuvokset kirosivat mutta pelkäsivät, mutta joka sai kansalta aidon luottamuksen.

Kekkonen oli sodan ja rauhan mies, siis "Sodan ja rauhan" mies. Tolstoin suurromaani on täydellisen hämmentävä. Hitaasti lukijan tajuntaan muodostuu kokemus ihmiselämän mittayksiköistä. Siitä miten ihmiset muuttuvat elämänsä mittaan. Kirjan lopussa henkilöt ovat elämänsä eläneet ja ovat aivan eri ihmisiä kuin lähtiessään liikkeelle.

Niin kävi Kekkosellekin. Suomen syntyessä hän joutui pojankloppina osallistumaan punakapinallisten teloituksiin. Toisen sodan jälkeen tuon poliittisen suunnan konkurssi oli selvä, mutta kaikki eivät pystyneet orientoitumaan uudelleen. Paasikiven kelkasta putosi mm. Tuure Junnila, joka lopun elämänsä käytti yrityksiin todistaa miten väärässä uusi linja oli. Kerrotaan kuitenkin, ettei hänkään pysynyt aivan loppuun asti samana.

Kekkonen omaksui, jatkoi ja syvensi Paasikiven linjaa. Kun sotatraumasta oli toivuttu kymmenen vuotta, sota-aiheen käsittely rintamamiesten kokemuksellisesta näkökulmasta tuli kirjallisuudessa mahdolliseksi. Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" purki liian pitkään tukahdutettuina olleita kansalaistuntoja. Teoksen filmatisointi vaati pääministeri Kekkosen antamaa taustatukea. Sotilasjohto nimittäin yritti vielä tuolloinkin sabotoida ja heittää kapuloita rattaisiin.

Kekkonen halveksi sotilaita ja esimerkiksi antoi aidon tukensa Suomeenkin 60-luvulla saapuneelle sadankomitealaiselle aseistakieltäytymisliikkeelle. Tiedän tämän, koska tieto tästä on välitetty minulle hänen lähipiiristään. "Näistä asioista ei tässä maassa kukaan joudu vankilaan niin kauan kuin minä olen täällä presidenttinä", hän oli sanonut. Se oli noita aikoja, jolloin me kansalaistottelemattomat taistelimme oikeudessa saadaksemme vakaumuksemme hyväksytyksi.

Kekkosen rooli kirjailijoiden suojelijana, kuten esimerkiksi jumalanpilkasta syytetyn Hannu Salaman armahtajana, ja kansalaiskeskustelun käynnistäjänä, minkä hän masinoi ns. reporadion (Eino S Repo, kesk) ja yhteiskuntakriittisten toimittajien kuten Reino Paasilinnan (sdp) kautta, ei oikein sovi yhteen niiden joko kommunistiagenttia, sananvapaussensoria tai militanttia diktaattoria esittävien mustamaalausten kanssa jollaiseksi hänen vihaajansa yrittävät nyt hänet töhriä. Historian köysi on monisäikeinen ja liukas, ja ne jäljestätulijat, joiden käteen on jäänyt vain köyden pää, eivät nyt tiedä mitä vetävät.



Kirjoja joihin erilaiset presidentit ovat ottaneet eri tavoin kantaa



Vihaajat ovat nimittäneet Kekkosen neljännesvuosisadan mittaista presidenttikautta diktatuuriksi, ja tietyllä tavalla määritellen Suomi yhteiskuntana elikin noina aikoina vielä niin sanotusti "talmonilaisen totalitaristisen demokratian" kehitysvaihetta. Sellaiselle tiellehän Venäjä nyt saattaa olla vasta astumassa. Mutta jos demokratia määritellään arendtilaisittain, kansan tuntemaksi aidoksi luottamukseksi, Suomessa ei ennen eikä jälkeen Kekkosen ole ollut yhtä demokraattista presidenttiä.

Se millä Kekkonen ansaitsi tavallisen kansan syvimmän luottamuksen oli idänsuhteiden hoito. Meillä oli naapurissamme arvaamaton valtio, jossa käytiin armottomia sisäisiä valtataisteluja. Suomen presidentti ei siinä tilanteessa olisi voinut tehdä mitään muuta niin suurta virhettä kuin mikä olisi tapahtunut jos hän olisi päästänyt ulkopolitiikan ohjat täällä hajoamaan puoluepukareiden riitaisiin käsiin.

Ihmiset haluavat rauhaa, eivät sotaa. Kansat eivät sodi keskenään, ja jos valtioissa vallitsee todellinen demokratia, valtiot eivät sodi keskenään. Ilmiö tunnetaan "Doylen lain" nimellä. Luoja varjelkoon kansoja johtajilta jotka eivät ymmärrä historiaa eivätkä ymmärrä mitä rauha kansalaisille merkitsee. Mikään kansa ei ansaitsisi nuorta kilpailuhenkistä ja taistelunhaluista nulikkaa johtajakseen.

Nuoret nulikat saattavat todella kirjoittaa maailmahistorian uusiksi Georgian tai Ukrainan kaltaisten tapausten varassa. Tuntuu siltä että he ovat valmiita toistamaan maailmansodankin uusiksi saman "intellektualismin" todistamiseksi.

Mitään päivämääriin sidottua totuutta aggressioista ja regressioista ei ole. Ne ovat ihmislajin ikuisia ilmiöitä. On sama elämmekö primitiivisten yhteisöjen aikaa vai huipputeknologialla tuotettujen tuliaseiden aikaa. Ihmisen aggression ja regression kytkentä on aina sama. Siellä missä kriisit eskaloituvat, siellä joukkovoimat ottavat vallan, ja kun kriisi jatkuu ja syvenee, yksilöllinen kriittinen järki häviää, ja voiton ottaa taantuma yhä syvemmälle lajin primitiiviseen historiaan.



Natsit nakkelevat kirjoja rovioon 1933 -- kohta poltettiin ihmisiä



Konflikteissa on olemassa vain kahtiajakoja. "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella!" Nyrkki lentää. Kuka tässä tilanteessa kertoisi, ettei väkivallalla koskaan ole ratkaistu ainoatakaan ajatteluongelmaa. Yksi ynnä yksi on kaksi, eikä sitä ratkaista nyrkiniskulla. Ihmisen ainoa mahdollisuus hallita todellisuutta on rationaalinen ajattelu, mutta konfliktiin vajonneen mielessä ainoa ulospääsy on vastustajan tuhoaminen.

Väkivallan alkukantaista lapsellisuutta ei tajuta, päinvastoin. Koska kuolema on peruuttamaton, väkivaltaan suhtaudutaan korkeimpana totuutena.

Kun omille heikkouksilleen sokeat uhoajat ajautuvat vastakkain, ainoa todellinen ulospääsymahdollisuus olisi se, että kahtiajaon ulkopuolelle jäävät ymmärtäisivät, miten välttämättömiä tällaisissa konflikteissa olisivat vastakohtia "komplementoivat", kolmatta vaihtoehtoa edustavat voimat.

Länsi ja itä todellakin tarvitsisivat väliinsä puolueettomia ja liittoutumattomia maita, joilla olisi kykyä ymmärtää konfliktin kummankin osapuolen näkemyksiä. Suomella voisi geopoliittisista ja historiallisista syistä olla mahdollisuus komplementoivan roolin omaksumiseen. Kekkonen halusi että Suomi saattaisi toimia maailman lääkärinä, ei tuomarina. Se oli niin sanotun "suomettumisen" perimmäinen sisältö.

Puolueettomuuspolitiikka olisi oikeasti rohkeinta politiikkaa. En tiedä miten EU voisi sen estää, jos sitä todella haluaisimme toteuttaa. Mutta nyt sen sijaan meilläkin pelkurimaiset poliitikot mieluummin sortuvat mukaan kahtiajakoihin, alkavat valita puolta ja vaativat kansalaisilta samaa. Nulikoiden ymmärrys käpertyy keskinäisiin ideologisiin kärhämiimme, joissa "Kekkonen" toimii kirosanana ja "suomettuminen" opillisena likasankona joka paiskataan varovaisuutta varjelevien niskaan.

"Suomettuminen" oli viisainta valtiomiestaitoa aikana, jolloin elimme keskellä typerintä ja valheellisinta mahdollista maailmaa. Se onnistui, koska selvisimme. Rauha säilytettiin. Kun nyt hylkäämme "suomettumisen" opetukset, elämme pian jälleen keskellä typerintä ja valheellisinta maailmaa, ja arvatkaa, vallitseeko kohta rauha.

Toimiminen suurvaltakonfliktien ulkopuolella vaatisi enemmän henkisiä resursseja kuin mihin tämän hetken päättäjillämme riittää kykyä. Kyse aktiivisessa "puolueettomuuspolitiikassa" ei ole passiivisesta jättäytymisestä suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle, vaan sen "kolmannen osapuolen" roolin tunnistamisesta, joka kahtiajakautuvassa maailmassa lopulta todella tarvitaan ellei tavoitteena, itse tarkoituksena, ole sota viimeiseen mieheen.

Kahtiajakautuvien näkemyksellisten teesien ja antiteesien ainoa kehitysmahdollisuus on synteesi. Synteesin mahdollisuus edellyttää kuitenkin että konfliktiin ajautuneiden osapuolten välillä on harmaa alue, jolla diplomatia voi toimia.

Ehkä eniten itseäni surettaa se, että kirjallinen intellektualismi ja rauhantahtoisuus eivät enää kulje käsi kädessä. Se perinne meiltä meni Kekkosen myötä. Koiviston kirjallinen käsityskyky ilmeni ivassa, jolla hän tuhahtaen mitätöi Iranin ajatollah Khomeinin kirjailija Salman Rushdielle langettaman kuolemantuomion, fatwan. "No, onhan se sellainen... eräänlainen mediatapaus."




Monet pitivät Koivistoa intellektuellina



Montako kaunokirjaa Koivisto oli lukenut? Mitä hän oli ymmärtänyt "Sodasta ja rauhasta"?

Esko Seppänen kirjoitti juuri jutun yhdestä myydyimmästä nykykirjailijastamme, Sofi Oksasesta. Seppänen nimitti kirjailijattaren "suomettumisen jumalattareksi". Itse nimittäisin kuitenkin Sofi Oksasta ennemminkin sofismien kuin suomettumisen jumalattareksi. Se, ettei kirjailijalla ole kykyä käsitteellisiin erittelyihin, on mielestäni paljon perustavanlaatuisempi ammattivamma kuin pinnallinen poliittinen mielipide.

Kirjallisuuslehti Parnasso 1/2007 julkaisi Oksasen laajan artikkelin, jossa pohdiskeltiin vahvan paatoksen vallassa kysymystä miksi Hitlerin natsi-Saksassa tapahtuneet hirveydet herättävät meissä kauhua ja saavat meiltä moraalisen tuomion, kun Stalinin suorittamille puhdistuksille suunnilleen tyydytään hymähtelemään.



Sofi Oksanen -- kirjallinen tai muu mediatapaus?



Oksanen ei kuitenkaan kertonut, että kysymykseen on ihan oikea vastauskin. Hän halusi vain saarnata. Hän on yksi niitä nykyisin niin yleisiä "mielensäpahoittajia", jotka ovat kääntäneet Humen giljotiinin ylösalaisin. Kun Hume totesi, ettei tosiasioista voi johtaa moraaliarvostelmia, mielensäpahoittajat johtavat moraaliarvoistaan vaatimuksia sen suhteen mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla olemassa.

Se, että suhtaudumme Hitleriin eri tavoin kuin Staliniin on tosiasia. Se on todellinen ilmiö, joka vaatisi selityksen tosiasiana. Selitykseksi ei riitä väite että meillä on jotenkin "huono" moraali. Mekaanisen tasapuolisuuden vaatimus ei ole moraalia vaan sofismia.

Jo sosiologian perustaja Emile Durkheim puhui omilla termeillään erosta "mekaanisen" normimoraalin ja "orgaanisen" omantunnonetiikan välillä. Suomalaisen sosiologian grand old man, Erik Allardt, korosti tätä jakoa kehityskysymyksenä. Ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja kaiken sosiaalisuuden sitovin liima-aine on nimenomaan moraali. Emme voi sekoittaa sosiodynaamisesti eri suunnista vahvistusta hakevia moraalilaatuja -- kehityserot ovat kulttuurista myrkkyä.   

Torjumme vaistomaisesti itsellemme vieraan moraalilaadun. Kulttuurinen hylkimisreaktio johtuu nähdäkseni siitä että osaamme vaistomaisesti asettaa yhteiskunnat jonkinlaiselle kehitykselliselle mitta-asteikolle. Emme suhtaudu esimerkiksi primitiivisten kansojen heimosotiin samalla tavalla kuin kehittyneiden kansallisvaltioiden keskinäisiin konflikteihin. Mikään mikä sijoittuu "kehittymättömyyden" kyltin alle, mukaanlukien tällaisten yhteisöjen ihmiset, ei vertaudu mihinkään mitä arvioimme aivan erilaiselta lähtötasolta ja erilaisten odotusten pohjalta.

Tämä vaistomainen suhtautumisemme ei ole huonoa moraalia, vaan kertoo siitä, että moraalitunnot meissä luonnostaan liittyvät lähimpiin ihmisiin ja niihin, jotka ovat kanssamme samanlaisia. Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaalisuuden tosiasia on myös moraalin lähtökohta. Niin paljon kuin kaikenlaisia yleisiä "ihmisoikeusideologioita", jne, viljelläänkin, ne ovat vain käsitteellisiä yrityksiä levittää abstraktioiden varassa luontaista moraalitajuamme yli niiden rajojen joissa se luonnostaan toimii.

Niin hyvinä ja varsinkin hyväksyttävinä kuin näitä yrityksiä pidämmekin, käsitteellisen tiedon varaan rakennettu moraali on kuitenkin aina eri asia kuin kokemukselliset moraalitunnot. Tätä tarkoittaa Humen giljotiini.

Toinen juttu on se, että kriisiytyessään kaikki yhteiskunnat taantuvat primitiivisemmälle asteelle. Kehittynytkin demokratia voi kokea joukkomittaisen taantuman totalitarismiksi, jossa luottamukseen perustuvaa vallankäyttöä ei enää esiinny vaan kaikki tapahtuu kuin tunnottoman koneiston toiminta. Tällaisen taantuman aiheuttama moraalinen krapula on aivan toinen asia kuin totalitarismi siellä missä milloinkaan ei yhteiskunnallisessa kehityksessä vielä ole edetty edes demokratian kynnykselle.

Sofi Oksanen voisi lueskella esimerkiksi brittihistorioija Jonathan Gloverin teosta viime vuosisadan maailmanlaajasta barbariasta. Glover käsittelee ja luokittelee aivan luontevasti konflikteja niiden taustalla vaikuttavan yhteisöllisen kehitysasteen mukaan.

Nobelisti William Golding kuvaa teoksessaan "Kärpästen herra" taantumailmiötä. Hän käyttää kulissina lapsiyhteisöä, ja totisesti: juuri siitä on kyse kehittyneen yhteiskunnan vajotessa totalitarismiin. Paluusta lapsenasteelle.








On sinänsä vähän järkyttävää todeta, ettei meillä hyvät myyntiluvut kuitannut Sofi Oksanen taida ymmärtää mitään maailmankirjallisuuden huipputeoksesta. Suomalainen kirjallinen intellektualismi elää edelleen mekaanisen normimoraalin maailmassa, kuplassa, jossa se vaatii ja vaalii mekaanisesti määriteltyä -- yliyleistetyillä, yliylevöitetyillä yleiskäsitteillä määriteltyä idealistista "ihmisarvo- ja -oikeusideologiaa". -- Toinen "suomettuneisuudella" mielellään elämöivä menekkiteosten tekijä, Jari Tervo, uskaltaa toki tv-viihdeohjelmassa nakata raamatun olkansa yli lattialle, mutta rohkeus ei riitä saman tempun toistamiseen koraanilla. Mekaaninen tasa-arvo loppuu siihen paikkaan kun orgaaninen kulttuurikonflikti tulee todelliseksi.



Monet pitävät Tervoa...



Sellaisia mediatapauksia, nämä kirjalliset kulttuuri-intellektuellimme. 

Sen enempää oma kaunokirjallinen "eliittimme" kuin poliitikkojemme idealistisin kärki mm. "vihreän" Heidi Hautalan johdolla ei pysty tunnistamaan eikä tunnustamaan yhteisötodellisuuksissa vallitsevia tosiasiallisia kehityseroja. Hautala jaksaa moraalipaatoksen vallassa paasata siitä miten hitaasti "demokratiakehitys" Venäjällä etenee, ellei se peräti mene taaksepäin.

No, eurooppalaisilta meni neljäsataa vuotta individualisaation saavuttamiseen. Sille kehitykselle ei ollut suunnannäyttäjää eikä akseleraattoreita, mutta se ei myöskään pysty kiirehtämään yhdenkään muun yhteiskunnan kulttuurikehitystä. Vain omin voimin omaa tahtiaan kehittymällä kulttuurit voivat säilyttää sisäisen eheytensä.

Niin kirjoittajilla kuin poliittisten viha- ja palopuheitten pitäjillä riittäisi perehtymistä yleisinhimillisiin lähtökohtiin. Siihen mitä niistä on jo sanottu ja vielä voidaan sanoa. Mutta heille riittää oma impivaaralainen kulttuurikuplansa, jossa he uskaltavat pilkata "persuja".

Ihmisarvoidealisteille moraali on todellakin jotain julistuksenomaista ja teoreettista, jotain käsitteellis-abstraktista, ideaa, joka voidaan liimata elämänmuodostaan irtileikatun ja jonkinlaiseen puhtaaseen tyhjiöön asetetun "yksilön" päälle. Ihmisoikeudet ovat näille idealisteille normatiivisia moraaliarvostelmia, joiden varassa vaaditaan todellisuutta muuttumaan epätotuudeksi.



--------------------------