Huomautuksia Sebastian Tynkkysen oikeudenkäynnistä (4.1 - 19.1. 2017)

Olisikohan jo viisasta alkaa hahmotella omaa puolustuspuhetta sitä hetkeä silmälläpitäen kun yleinen rasistijahti ja lynkkausmieliala vahvistuessaan valtuuttavat syyttäjäviranomaisen laajentamaan laintulkintojaan ja kohta joutuu siis itsekin tulilinjalle.

Mitä sanoisin? Mistä näiden hirvittävien väärinkäsitysten purku pitäisi aloittaa? Ehkä siitä mistä kaikki ihmistä koskeva ajattelu todellakin pitäisi aina aloittaa: että durkheimilaisen sosiologian lähtökohta-asetusten mukaan yhteisöominaisuudet eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.

Ymmärrän mielestäni hyvin durkheimilaiset lähtökohdat, joista myös kaikki kirjoitukseni ovat kirjoitetut. Niiden ainoana motiivina on ollut vain pyrkimys älylliseen rehellisyyteen ja käsitteelliseen selvyyteen. Hannah Arendt, joka joutui pohtimaan "ihmisyyden" ongelmia enemmän kuin moni muu, määritteli Eichmannin "oman ihmisyytensä kieltäjäksi" mutta ei tyytynyt siihen että ihmisyyteen kuuluu vain omakohtainen moraalinen vastuunotto, vaan painotti sitä, että ihmisyyteen kuuluu myös älyllinen rehellisyys. -- Minä en edelleenkään pysty ymmärtämään tapaa, jolla laissa yhdistetään ryhmät yksilöihin ja päinvastoin. Ei käsitettä "ihmisyys" saisi käyttää yhtä maagisesti kuin aikoinaan käytettiin käsitettä "noituus".

Siitä miten oikeus tulkitsee kirjoituksiani en koe voivani ottaa vastuuta. Se ontologinen järki, joka lakitekstissä ilmenee, ei mahdollista puolustautumista ihmistieteiden antaman parhaan tiedon pohjalta. Se syyttäjäviranomainen joka puhuu "ihmisyydestä" aivan kuin olisi olemassa jokin ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen yli-ihminen, jolla olisi jokin "ihmisarvo" -- se ei kyllä ymmärrä ihmisyydestä mitään.

Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä.

Durkheim, Mead, Freud, Spengler, Wittgenstein, Hannah Arendt tai vaikkapa Marshall McLuhan voivat tietysti olla aivan väärässä. Ehkä ihmisestä tulee ihminen, vaikka hän kasvaisi abstraktissa kuplassa. Ehkä yhteisötekijöiden ja yksilötekijöiden välissä ei ole kuilua, vaan ryhmistä voi puhua ihan kuin puhuttaisiin yksilöistä. Ehkä psykososiaalista taantumaa tai hypnoosi-ilmiötä ei ole olemassakaan. Ehkä eurooppalainen uusi aika ei mitenkään poikkea mistään muusta historian aikakaudesta. Ehkä kieli ja ajattelu eivät olekaan sosiaalista muodostetta. Ehkä ihmisyys ei edellytäkään älyllistä rehellisyyttä. Ehkä korvan ja silmän kognitiot eivät ole jakamassa tajuntaa pyhään ja profaaniin.

Syyttäjähän voi päättää siitä. Hänellä on valtuudet. Oikeudenkäynti ei ole mikään keskustelu -- ei sellainen ole keskustelu, jossa vain toisella osapuolella voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Mitä jää jäljelle? Voi vain levittää kätensä: en ymmärrä syytettä. Menee ohi minun järkeni. Siinäkään tapauksessa en voi myöskään minkään järjen nimissä puolustautua.

Ehkä esitän puolustuksekseni vain sen saman kirjoituksen, jonka pohjalta minua syytetään.

(4.1. 2017)

----------------



Syyttäjän näkemys, jonka mukaan "on olennaisen tärkeää välttää ilmaisuja, jotka ovat omiaan herättämään ja ylläpitämään suvaitsemattomuutta", on kyllä tragikoominen.

Sehän perustuu siihen julkilausumattomaan taustaoletukseen, että kaikissa yhteisöissä vallitsisi samanlainen konflikteja lievittämään pyrkivä ryhmädynamiikka. Sellaisen vallitessa "suvaitsevuus" koetaan hyveenä.

Tuollaista tilannetta ei kuitenkaan vallitse jatkuvana edes saman yhteisön sisällä, eikä varsinkaan erilaatuista sosiaalista sidonnaisuutta edustavien yhteisöjen välillä -- eikä varsinkaan siellä missä kulttuurit historiallisesti ovat omaksuneet kokonaan erilaiset yhteisödynaamiset perusratkaisut oman sisäisen "henkensä" ja sosiaalisen eheytensä säilyttämiseksi.

Oma eurooppalainen uudella ajalla kehittynyt individualismimme, joka virisi renessanssihumanismin hengessä, uudisti uskonnot henkilökohtaisen jumalasuhteen pohjalle ja sai varsinaisen vahvistuksensa valistusajattelussa, ja jolle esimerkiksi "edustuksellisuuden" kognitio on ominainen -- sen varassa ovat syntyneet esimerkiksi kirjallisuuden romaanimuoto ja edustuksellinen demokratia -- tekee eron ryhmäidentiteetin ja yksilön välillä ja kokee positiivisena yksilön vapauttamisen sosiaalisesta sidonnaisuudestaan.

Sellaisen dynamiikan vallitessa niin "sallivuus" kuin "suvaitsevuus" ovat rakentavia moraaliarvoja.

Toisin kuitenkin on kulttuurissa jossa sosiaalinen sitovuus on lähtökohtainen arvo ja poikkeaminen ryhmäpaineista tuottaa yksilöille ahdistusta. Sellainen dynamiikka tarvitsee oman sosiaalisen eheytensä ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi torjuntaa. (Islamissa jopa moraalin "kultainen sääntö" muotoillaan tarkoituksena erottaa oikeauskoiset vääräuskoisista.) Tarpeen vaatiessa sosiaalisesti sitova kulttuuri kehittää itselleen projektiivisia viholliskuvia, jotka se voi ulkoisina uhkina hyödyntää omaa yhteisyyttään varjellakseen ja lujittaakseen.

Tällainen ryhmädynamiikka suunnistaa koko historiansa painolla kokonaan toiseen suuntaan kuin eurooppalaisen uuden ajan ajattelu.

Euroopassa on tiettyjen vieraskulttuurien keskuudessa havaittavissa aatteellista radikalisoitumista nimenomaan toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajien kohdalla. Ilmiön selittää hyvin nimenomaan eurooppalainen "suvaitsevuus". Mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvemmat viholliskuvat nämä vieraskulttuurit tarvitsevat ja kehittävät oman sisäisen sosiaalisen eheytensä säilyttääkseen. Itse asiassa, kärjistäen, nimenomaan "suvaitsevuuden" voidaan ajatella olevan ääri-ilmiöiden kuten maahanmuuttajalähiöiden mellakoiden ja terrorismin takana.

Vaikka tässä ei tietenkään ole mahdollista paneutua tarkemmin kulttuurien ja yhteisöjen ryhmädynaamisiin laatueroihin, mielestäni jo alkeellinen paneutuminen ryhmädynamiikan ongelmiin riittää, niin että on mahdollista kyseenalaistaa nyt niin itsestäänselvinä omaksutut sokeat käsitykset eurooppalaisten kulttuuristen perusratkaisujen yleismaailmallisuudesta. Asia on aivan päinvastoin: eurooppalaisen uuden ajan ajattelu on aivan erityinen poikkeus verrattuna mihin tahansa muuhun historialliseen aikaan tai muihin kulttuuripiireihin.

Näiden nyt uutisissa olevien noitaoikeudenkäyntien suhteen meidän tulisi tajuta, miten tavattoman lapsellisella tasolla ja harhaista syyttäjän ja koko oikeuslaitoksenkin "arvoajattelu" on.

Ei riitä että toimitaan de jure sellaisten lakien pohjalta, jotka de facto ovat pelkkää käsitesekaannusta. Syyttäjät onnistuvat vielä ylittämään itsensä ja omat tulkintansa syytteenalaisista tekstikohdista viljelemällä omissa syytepuheissaan täysin kulttuurikontekstistaan irrotettuja arvomääreitä kuten tämä "suvaitsevuus".

(12.1. 2017)

-----------



Teuvo Hakkaraisen sai käräjäoikeudessa tuomion kansanryhmää vastaan kiihottamisesta esitettyään julkisessa facebook-viestissään että "kaikki terroristit ovat muslimeja". Hän siis toisti maailmalla aika yleisesti käytetyn sananparren "kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja", ja tästä käräjäoikeus poimi jälkimmäisen puoliskon, tulkitsi sen yleistyksenä joka "on omiaan aiheuttamaan suvaitsemattomuutta" muslimeja kohtaan, joten kirjoituksessa kyseessä on rangaistava teko.

"Suvaitsemattomuutta" aiheutetaan siis niin sanotusti "omien" joukossa, ja tällainen aiheuttaminen on tuomittava rikoksena. Tässä asetelmassa laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" siis ikään kuin haluaa suojella Hakkaraisen kanssaeläjiä saamasta suvaitsemattomuustartuntaa. Hakkarainen provosoi omiaan -- ja laki ikään kuin ottaa oikeushyväksi Hakkaraisen kaverien suojelemisen.

Sen sijaan laki "uskonrauhan rikkomisesta" suojelee provosoitumistaipumuksen omaavia uskonnollisia ryhmiä loukkaavilta puheilta, jotka saattaisivat herättää heissä väkivaltaisia puolustusreaktioita. Eli tämä laki tavallaan on klaavapuoli samasta mitalista jonka kruunupuoli on laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta". Uskonrauhaa koskeva laki suojelee hypoteettisia kohteena olevia aggressiotaipumuksia omaavia uskonnollisia ryhmiä, kansanryhmiä vastaan kiihottamista koskeva laki taas suojelee kiihotuksesta motivoituvia toimijoina olevia hypoteettisia tapauksia.

Voidaan ajatella että kummankin lain varsinainen oikeushyvä on jonkinlainen "väkivallattomuus", ja molemmat lait haluavat "suojella" jotakin. Suojelutarve on niin oikeutettu ettei esimerkiksi sillä ovatko kyseessäolevat puheet "tosia" vai vain vailla totuusarvoja olevaa "vihapuhetta" ole merkitystä. Paikkansapitävän "tiedon" julkituomisesta voidaan periaatteessa rangaista yhtä ankarasti kuin pelkän herjan heittämisestä.

Näin "ryhmän" käsitettä ei edes tarvitse määritellä eikä ottaa kantaa durkheimilaisiin ongelmiin. Saa toimia siltä pohjalta että "suvaitsevaisuus" on kaikissa ryhmädynaamisissa konteksteissa hyve. Ja että tarpeen vaatiessa kuka tahansa voidaan tuomita mistä tahansa eikä mitään puolustautumisen mahdollisuuksia ole. -- Kyseessä ovat siis todelliset juristeria helmet, oman aikamme inkvisition ylivertaiset käsitteelliset kidutuskoneistot.

Mitä tapahtuisi jos käsitekikkailua vietäisiin eteenpäin, käännettäisiin lait ja niiden suojelukohteet tekopyhine peitenimineen ylösalaisin, ja naamioitaisiin "omien" herkkyys saada suvaitsemattomuutta aiheuttava affektitartunta "pyhiksi arvoiksi"? -- Siis se joka yleistää ja nostattaa samanmielisissä suvaitsemattomuutta itse asiassa tukee ja vahvistaa samanmielisten "pyhiä arvoja"? -- Ja aivan vastaavasti toisen lain puolella: ne jotka loukkaantuvat "uskonrauhan rikkomisesta" määriteltäisiin keskinäistä suvaitsemattomuutta toisiinsa tartuttaviksi tapauksiksi?

Ehkä voitaisiin sanoa: tavallaan kummankin lain "oikeushyvä" on väkivallattomuus. Ja molempien lakien "rangaistuspahuus" on suvaitsemattomuus. Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" kriminalisoi suvaitsemattomuuden puolustettavana olevaa "ryhmää" -- eli siis käytännössä islaminuskoisia -- kohtaan. Se ei anna suvaitsemattomuudelle tai siihen liittyvälle taipumukselle provosoitua ja ylireagoida väkivaltaisesti minkäänlaista oikeutusta. Ei ymmärrystä -- saati sitten että se nimittäisi tällaisia taipumuksia vaikkapa vakaumuksen pohjalta nouseviksi "pyhiksi arvoiksi". -- Sen sijaan "uskonrauhan rikkomista" koskeva laki ottaa provosoitumistaipumukset lähtökohtaisesti legitimoituina. Tulkinta noudattaa rataa: "Silloin on loukattu jonkin ryhmän pyhinä pitämiä arvoja." (Kalske)

(15.1. 2017)

----------------



Vaikka tuo toimijataho "asioitten totaalisen määrittelyvallan itselleen myöntänyt suvaitsevais-tiedostava väestönosa" olisikin kompaktisti määritelty, silti tässä yhteydessä voisi käyttää myös termiä "suvaitsevais-tiedostava kansanryhmä".

Sillä lailla nimittäin kyseisen viiteryhmän asema nykyisessä lainsäädännössämme ja sen soveltamisessa tulisi heti kättelyssä kuvaan mukaan.

Tämän kyseisen kansanryhmän niin sanotusti "pyhiksi kokemat tunnot" ovat "kansanryhmää vastaan kiihottamisen" kriminalisoivan lain erityissuojeluksessa. Ei ole lupa julkisesti esittää mitään mikä millään tavalla loukkaa tähän kansanryhmään mahdollisesti itsensä samaistavien yksilöiden kunniaa, mainetta tai muuta identiteettiominaisuutta ja voi olla omiaan aiheuttamaan yleisempää suvaitsemattomuutta tai vihaa heitä kohtaan.

Hehän tosiasiassa de facto ovat "kansanryhmää vastaan kiihottamista" koskevan lain suojelukohde, vaikka laki de jure pitääkin kulissina jotain hypoteettista nimettyä kohderyhmää, jonka tosiasiallisesta loukkaantumisherkkyydestä ei kuitenkaan tarvita näyttöä tai muutakaan lähempään psykososiaaliseen tarkasteluun perustuvaa todellisuusvastetta. Lain tosiasiallinen oikeushyvä on itseään sivistyneinä ja suvaitsevina pitämien ihmisten ryhmäidentiteetti.

Ihan vastaavalla tavalla toinen näissä yhteyksissä käytetty laki, laki "uskonrauhan rikkomisesta", ottaa lähtökohtaisesti legitimoituina joidenkin ryhmien taipumukset provosoitua ja vastata "pyhien tuntojensa loukkauksiin" väkivallalla. Tällaiset tuntemukset ovat siis tämän lain suojelukohteita. Uskonnollinen fundamentalismi on lain erityissuojelun kohteena, se on siis lain tosiasiallinen oikeushyvä, ja se joka ei fundamentalismia ja sille ominaista väkivaltataipumusta suostu pelkäämään, syyllistyy "uskonrauhan rikkomiseen".

(15.1. 2017)

-----------------



Syyttäjäviranomainen joka nostaa ja ajaa "kansanryhmä vastaan kiihottamista" koskevaa kannetta jotakuta maahanmuuttokriitikkoa vastaan ajattelee kuten niin sanotut kulttuurimarxilaiset ajattelivat. Hekään eivät tarvinneet "työväestöltä" hyväksyntää ajaessaan "työväenluokan todellisia etuja". Heille riitti että he pitivät itseään tiedostavana etujoukkona, joka pystyi tuon "edun" määrittelemään. Se oli heille "todellista" ihan siitä riippumatta oliko työväki itse vielä niin etujaan tiedostavaa että kokisi samoin kuin he ja liittyisi yhteiseen taistelurintamaan.

Syyttäjä on kiihottamisrikoksissa asianomistaja, eikä yhdenkään tavalla tai toisella kohteeksi määritellyn ryhmän konkreettista reaktiota tai muuta todistusta tarvita. Kohteeksi määrittelemiseenkään ei tarvita muuta kuin ryhmän nimi. Se ettei todellisuudessa ole mahdollista muodostaa ryhmiä nimen perusteella ei syyttäjää häiritse. Kaikki mitä syyttäjä toimiakseen ja tuomitakseen tarvitsee on teoreettinen vallankumouksellinen tietoisuus siitä mikä on työväenluokan todellinen etu.

Ja näissä pykälissä -- laissa "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" tai laissa "uskonrauhan rikkomisesta" -- ei todellakaan ole mitään mikä estäisi syyttämisen täydellistä mielivaltaisuutta. Nimeäminen riittää, ja nimeämisestä kiinni jäänyt saa rangaistuksensa. Nimeämisen yleisestä pätemättömyydestä ryhmä-käsitteen muodostamisessa ei laissa tai soveltamisen käytännössä välitetä.

(17.1. 2017)

-----------------



Kummassakin tapauksessa -- siinä että aidosti uskotaan ideologiseen monikulttuurisuuspropagandaan ja siinä että koetaan lojaalisuutena toimia tottelevaisena koneiston rattaana -- on pohjimmiltaan kysymys kyvyttömyydestä kyseenalaistaa oman ajattelun ja toiminnan lähtökohtia.

Valta-ajattelun harhaisuus olisi kuitenkin mahdollista tajuta jos osattaisiin kysyä oikeat kysymykset. Monikulttuurisuuspropaganda paljastuu poliittiseksi ideologiaksi jos osataan tehdä sosiologian edellyttämä ero yhteisöilmiöiden ja yksilötason välille. Nythän monikultturismia perustellaan yksilötason arvoilla kuten "ihmisarvolla" ja "suvaitsevuudella".

Pitäisi pystyä kysymään: "Miten siitä, että kaikilla on "ihmisarvo" seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat toisiinsa?" Nehän eivät sopeudu. Päinvastoin, kaksi toisilleen täysin erisuuntaisen ryhmädynamiikan omaavaa kulttuuria voivat vain kääntää toistensa kielteisimmät puolet esiin ja aiheuttaa molemminpuolisen moraaliromahduksen.

Sosiologia on poliiseiltakin totaalisesti hukassa. Ihmettelin taannoin, kun niin sanotut "knock out -pelit" lopulta nousivat uutisiinkin, etteivät poliisin asiantuntijat pystyneet tunnistamaan noista maahanmuuttajien jengi-ilmiöistä niiden kaikkein huolestuttavimpia piirteitä, kuten sitä että pelissä jaettiin pisteitä sen mukaan miten paljon pelkoa uhrin silmissä saatiin syntymään. Sehän kertoo suoraan siitä miten primitiiviseen ryhmäylijännitteeseen ko. leikki palautuu.

Samassa yhteydessä keskustelupalstoilla torjuttiin kiivaasti käsitys, että kyseessä olisi ollut maahanmuuttajajengi. Mukanahan kuljeskeli myös kantaväestöön kuuluvia. Puheet maahanmuuttajista tuomittiin leimaavina, mikä kertoo tietysti siitä mikä näissä yhteyksissä koetaan "tiedollisen todistelun" kannalta tärkeimpänä. Saman asian olisi toki voinut ottaa oikeana ymmärrysharjoituksena, sosiaaliantropologian oppituntina, esimerkkinä siitä, että nimenomaan hyvin regressiiviselle ryhmäytymiselle "monikulttuurinen" sekoittuminen on ominaista.

Puuttuvan perustiedon pohjalta on niin sanotun "sivistyneistö-suvaitsevaiston" helppo pettää älyllisesti itseään. "Suvaitsevuus" koetaan moraaliarvona, ja sellaisena se on jo sementoitu vallitsevaan valtavirta-ajatteluun. Tosiasiassa siinä on kyse väistöliikkeestä, kyvyttömyydestä ymmärtää etteivät yhteisöilmiöt ja -ominaisuudet palaudu yksilötasolle. "Suvaitsevuus" on älyllistä epärehellisyyttä, jolla väistetään yhteisötason tosiasiat.

Ikävään yhteiskuntakehitykseen kuuluu ajatustotalitarismin huomaamaton muuttuminen poliisivaltioksi. Sillä tiellä meillä ollaan nyt menossa. Silmät ummistetaan yhä määrätietoisemmin, orwellilainen uuskieli puhuu "suvaitsevuudesta" kun käytäntö tarkoittaa valvontaa ja kuriyhteiskuntaa. Kaikissa totalitarismeissa kuuliaisimmat tottelijat kokevat olevansa oikealla asialla. Poliisilla olisi viimeistään nyt peiliin katsomisen paikka.

(19.1. 2017)

---------------

Jätän nämä juhlat väliin (31.12. 2016, päivitetty 2.2. 2017)

Suomi on onneton kieleke, riitamaa, kahden historiallisen suurvallan välillä. Suomalaisia on hallittu aina, siis tähän päivään saakka ja käytännössä yhäkin, vieraalla kielellä, ja tästä vuosisataisesta kahden kerroksen, kahden totuuden kaksinapaisesta ajattelumallista on kansallisena rasitteena jäljellä alistamis- ja alamaistunnot sekä taipumuksemme jakautua kaikissa kiistakysymyksissä kahteen rintamaan.

Tuon psykososiaalisen perinnön pohjalta ovat kaikki yhteiskunnalliset perusvastakohtaisuutemme, kuten asenteellinen jakautuminen hallitsevaan "eliittiin" ja "tavalliseen kansaan", poikkeuksellisen vahvoja. Samaten on ero yksilön "julkisen" elämän ja "yksityisyyden" välillä jyrkkä, mistä ovat kertoneet esimerkiksi synkät itsemurha- ja perheväkivaltatilastot. Suomalaisen sosiologian grand old man, Erik Allardt, on aikanaan näitä kansallisia erityispiirteitämme esitellyt.

Kahtiajakautuvat roolit ovat muokanneet myös suomalaista journalismia, jolle parhaasta päästään on ollut ominaista erityinen kansaa ”valistava” missio. Lehdistö on meillä nauttinut julkista luottamusta, eikä ole ihme että vallan vahtikoirana toimimisen sijaan se on ollut enemmänkin eliitin tukipylväs. Se kokee olevansa auktorisoitujen arvojen edustaja vieläkin, vaikka sen eväät on aikapäiviä syöty.

Lueskelin loppuunkuluvana vuonna kesän mittaan kahden kuukauden Helsingin Sanomat, siis painetun printtiversion. Valtakunnan toiseksi suurinta aamulehteä, Aamulehteä, olen tarkalla silmällä selaillut kahden viime kuukauden ajan.

Mitenkähän tämän nyt sanoisi. Juhlat siinä jäivät väliin. Yhtään juttua kummastakaan lehdestä en kelpuuttanut enkä olisi kaivannut. Yksikään niin sanottujen ammattijournalistien artikkeli ei opettanut minulle mitään uutta. Ei edes tuntunut surulliselta että asiatekstiä suhteessa kuviin ja ilmoituksiin tuntui olevan varsin vähän. Sekin oli liikaa.

Mutta uutiskieleen liuenneen kliseisen "tiedon" tarpeettomuus ei ehkä ollut lukukokemuksen puistattavin puoli. Uutiskielihän pyrkii "faktisuuteen" -- ja "faktantarkistus" on aikamme taikasana -- niinpä kaikki merkityksenanto joko jää uutisten ulkopuolelle tai implikoituu niihin mielipiteitä syövyttävänä salamyrkkynä. Pahinta oli se, että myös siellä missä skribenttien ei välttämättä tarvitsisi langeta "faktojen" ansaan, eli siis uutisten taustoittamisessa ja kommenttipalstoilla, sielläkin eletään vallitsevien ennakkoluulojen ja valtavirta-ajatteluun rakentuneiden "suurten yhteisten valheiden" varassa.



Tuntuu siltä kuin kukaan kirjoittajista ei olisi koskaan sisäistänyt kaiken yhteiskuntatieteen perustavanlaatuisia lähtökohtia. Siis sitä että on olemassa yhteisöilmiöitä ja -ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden pyrkimyksiin ja ominaisuuksiin. Journalistia ajaa jonkinlainen etologinen toimintadraivi, joka pakottaa hänet kameroineen tunkeutumaan tapahtumien keskiöön ja tallettamaan ruudunkokoista todellisuutta kasvoista kasvoihin. Kukaan ei näytä koskaan tajunneen, ettei fokusoiminen suinkaan tavoita "totuutta", vaan päinvastoin luo aivan harhaisen illuusion siitä että tällainen lähikuva olisi laajennettavissa todellisuuden kokokuvaksi.

Kuinka joku voi uskoa kirjoittavansa todellista tietoa antavan uutisen yhteiskunnallisesta ilmiöstä, ellei hän ymmärrä edes sosiologian perusasetuksia?

Olemme merkillinen kansa. Itsenäistymisen satavuotisjuhlia pitäisi viettää. Kesti melkein sata vuotta ennen kuin sosiologian perustajan, Emile Durkheimin, perusteokset saatiin suomennetuiksi. Näyttää siltä ettei ymmärrys kasva vielä seuraavaan sataan vuoteen. Minä jätän nämä juhlat väliin.

Allardt sanoi: ””Se, että on olemassa yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on varsin vaikeasti käsitettävissä oleva seikka.”” -- Ehkä se on aivan ylivoimaisen vaikea asia ymmärrettäväksi. Eihän meillä ole yleisessä käytössä edes sellaisia käsitteitä joita tarvitsisimme yhteisötason kuvailuun. Siksi journalisti ei käytä esimerkiksi termejä "sosiaalinen sidonnaisuus", "mekaaninen normimoraali" tai "ryhmävahvistautuminen" kuvatessaan jonkin viiteryhmän ominaisuuksia ja edesottamuksia. Tuontapaiset käsitteet kuitenkin olisivat tarpeen jos journalistit haluaisivat tehdä todellisuutta oikein kuvaavia uutisia.

Mutta he eivät halua. Ehkä eivät osaa. Ehkä eivät halua siksi etteivät osaa.



Tuonkaltaisia käsitteitä, joilla eroa yhteisötason ja yksilötason välille voidaan määritellä, esiintyi neljän kuukauden valtalehtien uutisissa ja muissa teksteissä yhteensä täsmälleen nolla kappaletta.

Käytännössä esillä oleva tragedia ilmenee siinä että eräillä etnisillä viiteryhmillä on myös tilastoissa todettuja ominaisuuksia, joille niinikään ei ole "sopivaa" kieltä niiden kuvaamiseen. Siksi tiettyjen viiteryhmien kuvailu on tabu, johon journalistin ei kannata koskea. En tiedä kuinka kauan valtamedia jaksaa pettää itseään uskottelemalla tämän journalistisen linjavalintansa hyveellisyyttä.

Ehkä siihen saakka kunnes meilläkin tapahtuu jokin suuremman luokan terroriteko. Sellainen voisi ikään kuin antaa omaan moraaliansaansa jääneelle tiedonvälitykselle oikeuden orientoitua väistämättömiin yhteisöilmiöihin yhteisöilmiöinä.

Toistaiseksi meillä on pidättäydytty uutisiin jotka eivät koskaan kerro mitään olennaista mistään mikä tositietoa odottavalle kriittiselle lukijalle antaisi edes vihjeen siitä mistä kulloinkin oikeasti on kyse. Journalistinen väistöliike, älyllinen epärehellisyys, ylevöitettynä "faktisuuden" falskeihin periaatteisiin -- se on sanomalehdistön ja muunkin tiedonvälityksen tekopyhältä lemahtava helmasynti tänä päivänä.

Tositiedon puuttuessa jäljelle jää vain vallitsevia ennakkoluuloja. Esimerkiksi se että koemme "suvaitsevuuden" kuin se olisi moraaliarvo, eikä vain älyllistä epärehellisyyttä jolla yhteisötason tosiasiat väistetään, on yleiseen ajatteluun sementoitu ennakkoluulo. Samoin se, että kuvittelemme "monikulttuurisuuden" jonkinlaisena yleisesti hyväksyttävänä yhteiskuntatilanteena, vaikka siinä on kyse pelkästään poliittisesta ideologiasta ja propagandasta.

Tiedollisia riemuvoittoja? Ei kiitos. Minä jätän nämä juhlat väliin.



Juuri journalistinen kyvyttömyys on johtanut myös yhteiskunnallisen keskustelun rajuun kahtiajakoon. Kun tosiasiatietoa jakavaa asiallista uutisointia ei ole, jokaisen itsensä niin sanottuun "sivistyneistöön" tai "suvaitsevaistoon" lukevan ihmisen on helppoa ja houkuttelevaa kokea karkeakielinen "roskaväki" -- kuten Jari Tervo sitä nimittää – varsinaisena vastustajanaan. Siihen onkin helppo ottaa etäisyyttä. Tilanne olisi aivan toinen jos sivistyneiden ihmisten pitäisi vastata niihin todellisiin tiedollisiin haasteisiin joita heillä omalla vertaistasollaan toki riittäisi, jos he ottaisivat sosiologian tosissaan.

Se on valtava tragedia, tuo, että sivistyneistö on valinnut itselleen mahdollisimman helpon vastustajan. On traagista, että yhdellä puolella ylvästelee itsetyytyväinen sivistyneistö, toisaalla kiroilee kansan karkeakielinen ”pohjasakka”. Kuin huomaamatta ylimielisen "sivistyneistö-suvaitsevaiston" oma järjen- ja kielenkäyttö omaksuu saman tason ja tyylilajin mikä on "valistettavalle alaluokalle" ominaista. Päivä toisensa perään tämä itsensä ylevöittänyt jälkijättöinen "jumalan teatteri" käy keskustelupalstoilla kippaamassa mitätöivillä onelinereilla ämpäreistään sitä itteään impivaaralaisten moukkien niskaan. Hus hus, hävitkää! Hävetkää, hävitkää!

Tragedia täydellistyy siinä, että "roskaväkeä" puhutteleva "valemedia" tuottaa journalistisesti ottaen kuitenkin parempaa tositietoa kuin omaan valheelliseen arvovaltaansa hapantuneet valtalehdet.



Isossa historiallisessa kokokuvassa tragedia on tämä: Kun kokonainen aikalaisjärki on harhassa, kuten individualistisen sokeuden asteelle kasvanut eurooppalainen ajattelumme nyt on, silloin tämän järjen ulkopuolelle jääneet saattavat nähdä selvemmin ja olla enemmän oikeassa kuin aikalaistason parhaat auktorisoidut asiantuntijat.

Toki formalismeiksi supistettu faktisuus on journalistista harrastelua yleisempi aikakausrationaalisuuden harha. Sillä on pitkät ja johdonmukaiset juuret eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisessa rationaalisuudessa. Siinä varsinkaan ei ole juhliin aihetta. Emme esimerkiksi tajua, että numeeristen "talousfaktojen" faktaominaisuus on vain numeroiden, ei niillä mitattavien sisältöjen ominaisuus. Siksi teemme niin täydellisen elämällevieraita ja yhteiskunnalle tuhoisia talouspäätöksiä.

Aikalaisajattelumme mammuttimaisin ajatusharha on sokeuden asteelle kasvanut individualismi, joka estää meitä näkemästä oman lajimme pohjimmaista sosiaalista ominaislaatua. Narsistisin sokea individualisti on kukko tunkiolla jota hän nimittää "haisevaksi impivaaraksi". Siellä sopii juhlia.

Oikeasti ihminen selviytyy olemassaolontaistelussa, jos ylimalkaan selviytyy, vain kansoina ja omissa yhteisöissään. Eikä siellä ainakaan toinen toisiaan mitätöivinä yksilöinä.


------------

"Westworld" (19.12. 2016)

Tässä tuotetaan sarjan pääosaa, suloista Doloresia

Antropologiaa voisi sananmukaisesti pitää ihmistieteenä, ja sen tehtäväksi voisi kunnianhimoisesti asettaa inhimillisen tietoisuuden alkuperän -- tai ainakin alkumuotojen -- selvittämisen.

Tietoisuuden ongelmat tuskin kuitenkaan koskaan ratkeavat. Mutta matkalla kaiken ihmisyyden alkulähteille saattavat ainakin inhimilliseen tietoon liittyvät perustavanlaatuiset kysymykset saada lisää valoa. Tarkoitan sellaisia kysymyksiä kuin kuvauksen ja selityksen, teorian ja todistuksen, tai matematiikan ja metaforan keskinäiset suhteet.

Ihmismielen mallintamisen mielestä ja mielettömyydestä antavat esimerkiksi Heikki Hyötyniemen teokset mielikuvitusrikkaan kattauksen. Niin rajattomasti kuin onkin tarjolla rakenteellisia lähtökohtia, dynamiikka -- itse elämä -- jää omaan piiriinsä. Tietoisuus on olemassa vain laadultaan kokemuksellisena.

Sen ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään selityksen päätepiste. Ehkä kuvauksen arvo vain korostuu, kun hyväksymme sen ettei se koskaan johda lopulliseen selitykseen.

HBO:n tv-draamasarja "Westworld" on nykypäivän antropologiaa. Se on myyttisiin maisemiin -- sillä Villi Länsi on myyttinen mielenmaisema -- sijoitettu tarina, jonka sisään on upotettu tarinoita. Niitä saattaa olla sisäkkäin ja kerroksittain enemmänkin, mutta kertomusten edetessä jokin pohjimmainen taso alkaa hahmottua. Ja siellä odottavat nuo perimmäiset kysymykset tietoisuuden ja tiedon ominaisuuksista ja luonteesta.

Myyttisen mielenmaiseman avaa saluunan mekaaninen piano, joka soittelee säveliään reikänauhan rullatessa. Jokin tässä primitiivisen mekaanisuuden miellemaailmassa toistaa toisen HBO-suursatsauksen, "Game of Thrones" -sarjan alkutunnaria. (Ja vastaavaa löytyy Netflix-jakelun puolella sarjasta "Daredevil".)

Tälläkin sarjalla on edeltäjänsä, 70-luvulla tehty sci-fi -elokuva, jossa noita kulissitodellisuuksia oli elämysmatkailijalle valittavissa silloisella 1200 dollarin vuorokausihinnalla useampiakin. Elokuva puolestaan perustui kirjasarjaan. Kirjalliset lähtökohdat korostuvat HBO-versiossa vielä enemmän kuin nousseet hinnat, kun kerrontaote on kauttaaltaan kirjallisen sivistyksen läpivärjäämä.

Sosiaaliantropologian strukturalismin ehkä pisimmälle vienyt Claude Levi-Strauss piti myyttistä totuutta ikään kuin ajallisesti pysähtyneenä, ajattomana ja ikuisena. Tarina voi tuossa mielessä olla kaiken totuudellisuuden varhakantaisin muoto. "Westworld" rakentuu tarinoista jotka toistuvat keinoihmisten näyttämöllä samoina tai pienin variaatioin, kunnes utopistinen teknologia alkaa haastaa suunnittelijoidensa viisauden ja asiahallinnan -- ja näyttää hetken siltä kuin koneet ylittäisivät ratkaisevan rajalinjan, astuisivat ihmisten maailmaan ja nousisivat kapinaan. Myyttiin tunkeutuu siis evoluutio ja aika.

Myyttisen totuudellisuuden variaatiot ovat kuitenkin vain yksi lanka tämän sarjan tarinoiden punoksessa. Esimerkiksi nuo mainitut vaikutteet ja suorat siteeraukset suuresta klassisesta maailmankirjallisuudesta kutoutuvat mukavasti tarinan ikään kuin "tietoisimpaan" narratiiviseen kerrokseen -- siihen kerronnan tasoon joka kuvaa "ohjelman tuottajia", niitä jotka tiedollaan ja taidoillaan manipuloivat sitä mitä viihdemaailman näyttämöllä tapahtuu.

Sanoinko kerronnan tasoon? Se on tässä yksi yhteen sen tason kanssa jossa tämä sarja on todellisuudessa tuotettu. Kun katsoja katsoo sarjaa kuvaruudusta, hän on osa samaa vuorovaikutusta joka ulottuu HBO:n tuotantokoneistosta tarinan sisällä kuvattuun tuotantokoneistoon, tarinan juoneen ja tapahtumiin ja lopulta katsojaan tuolissaan. Tämä on Suuri Tarina joka kertoo itsestään.

Kirjalliset viittaukset ovat sarjan ehkä hienointa antia. Sellaiseksi on ehkä laskettava myös vaille lopullista täsmennystä jäävä Arnold, henkilö, jonka kerrotaan panneen koko hankkeen alkuun. Ehkä Arnold on myytti -- kokonainen kulttuuriperintö, jonka sarjan naiset, niin puhdas Dolores kuin saluunan ilotytötkin, perusteellisesti pettävät.

Tai ehkä eivät petä. Sillä kirjallinen perinne pitää tässä sarjassa pettämättömällä otteella. Sitaatti Gertrude Steinilta joka ajatteli, että runonsäe tai vaikkapa kokonainen runo voi parhaimmillaan pysäyttää todellisuuden ja toimia kuin yksi idea -- yksi eidos, yksi kuva tai myytti -- kertoo oikeastaan koko sarjan idean. ""Ruusu on ruusu on ruusu.""

Shakespeare taisi olla ensimmäinen joka kirjoitti näytelmän näytelmän sisään. Tässä niitä on monta, sisäkkäin ja päällekkäin. Diderot pohti romaanissaan "Jacques fatalisti" syysuhteen ja determinismin, välttämättömyyden ja väistämättömyyden kysymyksiä. Niistähän on kyse myös koneen ja ihmisen, mekaanisen selitysmallin ja inhimillisen tietoisuuden suhteissa. -- Diderot kirjoitti romaaniinsa varsin nerokkaalla tavalla myös kirjailijan itsensä mukaan pohtimaan kysymystä missä määrin tekijä itse voi ylimalkaan vaikuttaa siihen mitä hänen romaanihenkilönsä tekevät. Vastaavalla tavalla "Westworldin" roolihenkilöt ottavat itseensä ongelmat jotka sarjan tekijöillä tuotantokoneiston rattaina on.

Milan Kundera piti "Jacques fatalistia" eurooppalaisen uuden ajan tärkeimpänä romaanina. Hänen mielestään siinä leikkaavat ideaalisella tavalla toisensa aikalaisajattelun tiedolliset ongelmat, itse tarina, ja tapa jolla tekijä ilmaisee itsensä tarinassa. Kundera on muussakin tuotannossaan pohtinut identiteetin ongelmia. Myös "Westworld" päätyy lopulta ihmisidentiteetin perimmäisten ongelmien äärelle.

Dolores ja Ford virittymässä samoille ihmisyyden aallonpituuksille

Ei riitä että Liisa (Dolores) on päässyt karkuun ihmemaastaan. Hän on myös eksynyt itsestään. Hän eksyy myös ajassa -- tässä tulemme niihin "muistin" ongelmiin, jotka todellisuudessa vielä erottavat koneen ja ihmisen toisistaan. -- Liisa on kirjoitettu rooli, joukko repliikkejä jotka toistuvat, mutta tarinankerronnallinen toisto voi keinomaailmassa tuottaa saman evoluution kuin mikä ihmisen historiassa on tosiasia. Niinpä Liisa joutuu kasvokkain itsensä kanssa, kohtaamaan nietzschelaiset kysymykset ihmisenä olemisesta ja omaksi itseksi tulemisesta.

"Westworld" on todella mielenkiintoinen ja kunnianhimoisesti toteutettu sarja. Se on tuotettu suurella rahalla mutta myös valtavalla taiteellisella ambitiolla. Pidän pienenä ihmeenä sitä että se on saanut myös ennätysmäiset katsojaluvut. Toisaalta monet matrix-ongelmatiikkaan rakennetut jutut ovat olleet suosittuja. On myös mainittava "Ghost in the Shell" -tarina, mangasarjaan perustuva vuonna 1995 valmistunut elokuva, jossa nämä samat rakennusaineet esiteltiin jo aikapäiviä sitten ja joka sai maailmanlaajan yleisömenestyksen.




---------------------

Doloresia näyttelee Evan Rachel Wood,
puiston johtajaa, Robert Fordia, Anthony Hopkins

------------------

Suomalaisen journalismin kujanjuoksu (15.12. 2016)

Aina kun suomalaisesta journalismista puhutaan pitäisi nostaa esiin se historiallinen tosiasia, että yhden suvun omistama yksi lehti on meillä käytännössä määrittänyt koko mediakenttää. Se on olut todellinen kakanialainen omaisuuden ja sivistyksen liitto.

Suomen rikkain mies ja mediamoguli, todellinen tycoon, joka toki itse kuulemma epäili henkisiä kykyjään -- kukaan muu ei niitä sitten uskaltanutkaan epäillä -- perusti jopa oman toimittajakoulun ja stipendi- ja palkintoinstituutioita sivuuttaakseen alalla annetun yliopistollisen koulutuksen.

Kuinka tällaisissa oloissa olisi koskaan voinut kehittyä mitään kunnollista journalismia? Kunnollista -- siis kunniallista. Tai edes missään mielessä laadukasta. Minä vaan kysyn.

Historia ei ole antanut tälle kansalle ainoatakaan valttikorttia. Mediapeliä on pelattu suurilla seteleillä. Tilanne ei koskaan ole olennaisesti muuksi muuttunut. Johtaja- ja toimittajavirta Helsingin Sanomista YLEen kertoo miten yhtiöitetyn yhteiskunnallisen infran yksityistäminen etenee.

Kuka muistuttaisi siitä, että kun kaikki on käytännössä yksityistetty, myös Totuus on yksityistetty.

Sisällöt seuraavat siitä kenen lauluja lauletaan. Eikä siinä ole kysymys vain päiväkohtaisista eduista, vaan koko kansallisesta kahtiajakautumasta. Journalismillamme on yhä tuo suoraan kansallisesta alistushistoriasta ja alamaisasenteista nouseva taakka. On asennoiduttava joko konformistisesti yläkerran väkeä ja sen sivistyskäsityksiä myötäilemään, tai hyökättävä tyylittömästi ja paheksuntaa aikaansaaden eliitin kimppuun.

Jälkimmäisen vaihtoehdon valinneet saavat pian tuta ettei tarvittavaa tukea alhaaltapäin löydy. Kaikki haluavat mieluummin samaistua "sosiaalisesti ylöspäin". Se on kahtiajakautuvan kansan syvin kansallinen tragedia.

No, kolmaskin vaihtoehto on. Se on se joka on toteutunut. Sen nimi on narsismi, ja se on todellakin kokonainen ismi. Se ei tarkoita ainoastaan sitä että journalismia tehdään toimittaja edellä -- toimittajan nimi ja potretti leimataan suuremmalla kuin otsikko -- vaan myös sitä, että aiheet valikoituvat sen perusteella miten ne julkisuudenkipeän toimittajan itserefleksiota palkitsevat.

Ja narsistinen itserefleksiohan on palkitsevimmillaan esimerkiksi päästessään tekemisiin ekstriimien ja eksoottisten teemojen kanssa. Tai ei niinkään teemojen -- kokonaisuudet eivät elämyksenmetsästäjiä kiinnosta. Vain yksilöt kiinnostavat. Mitä poikkeavampi ihminen, sitä yleisempi esimerkkitapaus siitä tehdään.

Narsistinen itserefleksio on mekanismi jonka varassa todellisuusefektit muuttuvat totuudellisuusefekteiksi.

Narsismin kyydissä matkataan täältä ympäri maailman. Puhuttelevimmat kulttuuriohjelmat ovat niitä joissa rämäpäätoimittajat matkustavat maapallon toiselle puolelle syömään matoja. Vieraskulttuurien ihannointi lankeaa kuin luonnostaan. Muunmaalaisia kohdatessaan Liisa saa elää hetken kuin peilimaailmassa. Mikään oma rajoittuneisuus ei vaivaa kun lähteestä heijastuu ihan sitä mikä vastaa tarpeisiin.

Ei ole ihme että kriisiin ajaudutaan ensimmäiseksi siellä missä pitäisi pitää yllä uskoa oikeaan tietoon ja sen merkitykseen. Siksi uutistoiminta karahtaa kiville näyttävimmin.

YLE:n tilanne talon sisällä taitaa olla läpikotaisin tulehtunut. Siinä mielessä tilanne on tavallaan tragikoominen. Sen median pitäisi edustaa kansaa, mutta siellä vallitsee vain kriisitilaan kärjistyneenä sama sairaus joka kansaa jakaa kahtia. En mielelläni kuvittele niitä nuoleskelun, mielistelyn ja väistelyn rintamia joita talon sisällä nyt pystytetään.

Itse journalismin tavoitteiden ja moraalin kannalta kysymys on hyvinkin yksinkertainen. Se on se kysymys, jonka tv-draaman muotoja maailmassa ehkä eniten kehittänyt brittinäytelmäkirjailija Dennis Potter esitti ennen kuolemaansa jäähyväishaastattelussaan.

"Journalismilla on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko tehdään ennestään tyhmistä ihmisistä vielä tyhmempiä, tai sitten edes yritetään tehdä heistä viisaampia." --

Yksinkertaisesta ohjeesta on helppo livetä kun ryhtyy saivartelemaan. Moraalia kierretään nimenomaan tekemällä siitä teoriaa ja periaatteita. Kuunnelkaapa miten hyvin päättäjät perustelevat ratkaisunsa. Hyvin johdonmukaisesti. Johto on aina johdonmukainen.

Käytännössä valinnat ovat yksinkertaisia. Pimittämällä tietoja tuskin tehdään kenestäkään viisaampaa. Mutta traagista on, että ihmiset joilta olennaisia asioita on pimitetty, eivät osaa edes kaivata sitä mitä eivät tiedä olevan olemassakaan. He voivat hyvinkin kokea omaavansa kaiken tiedon, ja kysyttäessä vastaavat, että Suomessa vallitsee maailman paras sananvapaus eikä lehdistö tai YLE sensuroi mitään.

 ----------------------


Lisäys 16.12. 2016


Sekä filosofiasta että sosiaalipsykologiasta väitellyt Jukka Hankamäki on kirjoittanut YLE-kriisistä blogin, jossa hän nostaa esille myös maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikin ja islamin sellaisina aihealueina, jotka YLE:ssa ovat muodostuneet tabuiksi ja tulehduttavat toimituksellista tilannetta.

Noiden aiheiden tabuluonne on tosiasia. Niiden ympärillä on kaikessa tiedonvälityksessä ammottavia valkoisia aukkoja. Eikä niitä ole pelkästään YLE:ssa, eikä ainoastaan Suomessa. Koko eurooppalaisella individualistisella ja yksilötasolle ongelmansa sijoittavalla ajatteluperinteellä on vaikeuksia tajuta millaisten makrotason uhkien kanssa massamaahanmuutossa ja kansainvaelluksissa ollaan tekemisissä.

Tulevalla vuosisadalla mahdollisesti satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavat kansainvaellukset kehittymättömistä maista tulevat romauttamaan vanhat eurooppalaiset valtiot sekä sosiaalisesti että taloudellisesti. Tällä hetkellä meillä on vielä varaa suhtautua niihin kuin kysymys olisi "ihmisoikeuksista". Kukaan ei kysy, miten siitä, että kaikilla on "ihmisarvo" seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään. Nehän eivät sopeudu. Päinvastoin, ne saattavat vain kääntää toistensa kielteisimmät puolet esille ja aiheuttaa molemminpuolisen moraaliromahduksen.

Makrotason ongelmat ovat yhteisöongelmia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Journalismi uskoo ja luottaa siihen että kun tunkeudutaan kameran kanssa tapahtumapaikalle ja haastatellaan osallisia silmästä silmään, saadaan todellisuudesta todistusvoimaisin kuva. Mutta asia on täsmälleen päinvastoin: lähikuva johtaa pahasti harhaan luodessaan illuusion siitä että se voidaan laajentaa kokokuvaksi. Yksilötaso ei ole siten skaalattavissa, vaan kokokuva on nimenomaan laadultaan kokonaan muuta kuin yksilötaso.

Kun tabuaiheita ei pystytä käsittelemään ja tiedollisia valkoisia aukkoja jää, ainoa vaihtoehto on takertua entistä lujemmin älyllisiin väistöliikkeisiin ja ennakkoluuloihin. Valtamedian valta nojaa vallalla oleviin ennakkoluuloihin. Niin sanotun "suvaitsevuuden" tunnustaminen kuin se olisi moraaliarvo, eikä vain älyllistä epärehellisyyttä jolla makrotason ongelmat sivuutetaan, on suuri yhteinen valhe. Samoin "monikulttuurisuuden" tulkitseminen jonkinlaisena yleisesti hyväksyttävänä yhteiskuntanormina, vaikka siinä on kyse pelkästä poliittisesta ideologiasta ja propagandasta.

Näitä laidasta laitaan vallalla olevia ennakkoluuloja YLE ei pysty mitenkään edes käsittelemään. Siellä pannaan pää pensaaseen kuten muuallakin mediassa. Mikrotasolle -- yksilöihin -- keskittyminen ja yksilötason peilaaminen puhuttelee ja onnistuu, koska se ruokkii toimittajille ominaista narsismia.


------------------

Sekavat lait ja soveltamisen motiivit (4.12. 2016)

Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ilmeisesti yrittää estää tietynlaisia "ryhmiä" koskevien kielteisten mielipiteiden tai varsinkin yleisen "kiihottuneen mielialan" syntymistä ja leviämistä, ja lain perusteella voidaan yksittäisiä henkilöitä vastaan nostaa syytteitä ja tuomita rangaistuksia jos jonkin heidän julkituomansa tiedon tai minkä tahansa muun lausunnon arvioidaan omaavan potentiaalista "kiihotusvaikutusta". Koska mitään näyttöä tai muuta todellisuusvastetta ei tarvita -- pelkkä syyttäjän ja oikeuden arvio jonkin verbaalisen sisällön sopimattomuudesta tai mahdollisesta vaarallisuudesta riittää -- syytteeseen asetettujen on jokseenkin mahdotonta puolustautua millään perusteella. Laki lähtökohtaisesti ikään kuin de jure mahdollistaa syyttämisen, mutta tekee de facto puolustautumisen mahdottomaksi.

Laissa on käsitteellistä epämääräisyyttä joka mahdollistaa mielivallan ja de facto käytännössä myös mielipidevainon. Käsitteitä ei lakiteksteissä pitäisi käyttää niin väljästi ettei edes selviä mielikuvia kriminalisoidusta "rikoksesta" synny. Kielen yleiskäsitteillä on ymmärrystä noituva ominaisuus, ja juristeriassa tästä on näköjään mahdollista tehdä hyve. Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" on kauttaaltaan kirjoitettu tavalla joka mahdollistaa täsmentämättömien yleiskäsitteiden varassa rakennellut laveat tulkinnat. Esimerkiksi lain sisällöille keskeinen "ryhmän" käsite ei kestä minkäänlaista täsmentämistä.

"Ryhmän" käsite on sosiologian avainkäsite. Tutkiessaan uskontoelämän alkeismuotoja Emile Durkheim keskittyi Australian alkuasukasheimojen keskuudessa vallitsevaan totemismiin, jota hän piti kaiken uskonnollisuuden yksinkertaisimpana ja siksi tietyssä mielessä esimerkillisimpänä muotona. Totemismissa ryhmäidentiteetti on niin vahva että ryhmää, sen jäseniä ja myös niitä ulkomaailman kohteita, jotka kuuluvat olennaisesti ryhmän elämänmuotoon, kutsutaan kaikkia samalla nimellä. Se on ehkä vieläkin eräs tapa määritellä "ryhmä" -- annetaan ryhmälle nimi ja muodostetaan mielikuva joukosta joka kantaa tätä samaa nimeä.

Voidaan kysyä, olemmeko sen kehittyneempiä kuin Durkheimin tarkastelun kohteena olleet australialaisheimot. Nimi riittää meillekin yhteen niputtamisen perusteeksi. Nimeämällä suljemme samuuden piirejä, rajaamme ja rakennamme mielemme ajatusaitauksia. Myös moraalinen hyvä saa nimensä, samoin moraalinen paha.

Nimeämisen pohjalta saamme ryhmävahvistusta ja harrastamme toisaalta projektiivista "leimaamista" ja "yleistämistä". Maagiset taikasanat, miten "kehittyneitä" ne "tiedollisesti" ovatkaan, ovat nekin vain nimileimoja -- sellaisia ovat niin ihmistä ja elämää suurempien "uskontojen" kuin kaikkein maallistuneimman uskontomuodon eli "talouden" taika- ja komentosanat, erilaisten "ismien" avainkäsitteet, ideologiset leimat ja tunnussanat, "fasistit", "rasistit", "ääri-se-ja-se", jne.

Durkheimille tällainen ei riittänyt. "Ryhmä" ei suinkaan ole mikään nimeämisellä määriteltävä asia, vaan koko sosiologian ehkä perustavanlaatuisin ongelma. "Ryhmä" on yksilötasolle palautumaton yhteisöilmiö, johon lajityypillisesti sosiaalisen olennon koko olemassaolo ja käyttäytyminen kulminoituu.



Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" puhuu erilaatuisista ryhmistä rinnakkain ikään kuin olisi olemassa jokin sellainen positio josta katsoen esimerkiksi yhtäältä syntyperän mukaiset etniset ja toisaalta kulttuuriset, kuten erilaiset uskonnolliset ryhmät voisivat tulla määritellyiksi ja kohdelluiksi samalla tavalla. Lakihan luettelee joukon erilaisia teon perusteita ja jatkaa vielä luetteloa viittaamalla "niihin rinnastettaviin" perusteisiin.

Sellaista positiota josta erilaatuiset ryhmät asettuisivat missään mielessä samalle lähtöviivalle ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Esimerkiksi etniseen ryhmään kuulumisesta yksilö ei itse voi päättää, mutta jo se, millainen suhde ja sidonnaisuus vallitsee "uskonnoksi" nimetyn yhteisöilmiön ja yksilön sekä hänen valinnanvapautensa välillä, on erilainen eri kulttuureissa. Uskonnot eivät myöskään ole pelkästään keskenään erilaisia, vaan moraaliarvojensa puolesta toisensa poissulkevia.

Yhteisöilmiöinä uskontojen olennaisin ominaisuus on niissä vallitseva tunnustuksellisuuden ja sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Nämä pohjimmiltaan durkheimilaiset käsitteet ovat vaikeita ymmärtää.

"Tunnustuksellisuus" tunnistetaan lähinnä vain yksilötasolla, jossa mielikuviin liittyy ulkoista tukea tarvitseva sisäisen varmuuden tavoittelu, epävarmuutta kompensoivat koteloitumis- ja suojautumistarpeet, ja niiden ulkoisena vastikkeena yksilöihin kohdistuvia suojelutarpeita ja mielikuvia "uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta". Tunnustuksellisena voidaan pitää ajattelua jossa niin yhteistä totuutta kuin yhteistä valhettakin jatkuvasti vahvistetaan ryhmähengellä. Tunnustuksellisen ryhmän moraali on durkheimilaisittain "mekaanista" ja normatiivista, yksilön käyttäytymistä määräävät kunnian ja häpeän tunnot, ja ristiriitoihin ajautuessaan tai yksin jätettynä yksilö ahdistuu. Kunniamurhat ja -itsemurhat, kuten terrorismi, ovat fundamentalistisen tunnustuksellisuuden tuotetta.

Sosiaalisen sidonnaisuuden asteen määrittely taas edellyttää sosiaalipsykologista kehitysperspektiiviä. Tämä perspektiivi on yleisinhimillinen: se johtaa symbioottisesta yhteisöllisestä alkutilasta kohti yksilöllistä eriytymistä ja aikuista autonomiaa. Primitiiviset yhteisöt ovat tyypillisesti sosiaalisesti erittäin sitovia, eivätkä kollektiivivoimien määräämät ihmiset tietenkään mitenkään vielä pysty yhteisön sisältä käsin edes hahmottamaan mitä sidonnaisuus on. Kehitys nähdään vain kehityksen suunnasta. Se on niin sanoakseni yksisuuntainen perspektiivi.



Historiallisina yhteisöilmiöinä suuret uskonnot ovat oman pysyvämmänlaatuisen ryhmädynamiikkansa vankeja, ja on erityisen todellisuudentajutonta kuvitella, että minkä tahansa konkreettisesti kyseessä olevan uskonnollisen ryhmän piirissä voisi ikään kuin valintakysymyksenä vallita minkälaatuinen ryhmädynamiikka tahansa. Vain lainsäätäjä voi käyttää yleiskäsitteitä niin väärin, niin yleistävästi, että väistöliikkeet näistä uskontoja keskenään erottavista olennaisista ominaisuuksista mahdollistuvat. Lainsäätäjälle uskonto on uskonnon nimi. Kaikki uskonnot ovat nimeltään uskonto.

Juristeria oikaisee lähtöviivaksi kuvitelman "uskonnosta yleensä" -- tai vielä laajemmin "kansanryhmästä yleensä" -- ja luettelee tätä suojelukohdettaan uhkaamassa olevan joukon yhtä tyhjän yleispäteviä itse itsensä syyttäjän ikiomien korvien välissä ilman todellisuusvastetta oikeuttavia termejä joilla on hieno kriminologinen nimi: kiihottaminen, halventaminen, vertaaminen, yleistäminen, tms.

Yksi älyllisiä väistöliikkeitä helpottava tekijä on uskonnoissa ilmenevä opillisuus. Se on erityinen ansa meille eurooppalaisen uuden ajan kasvateille, meille kun kaikkeen opilliseen liittyy totuudellisuuden efekti. Uskontoja tarkastellaan mieluusti kuin ne olisivat puhtaasti opillisia konstruktioita, jolloin kunkin uskonnon omaa totuudellisuutta automaattisesti kunnioitetaan. Tai täysin päinvastoin: kaikkien uskontojen opit kumotaan yhtä harhaisina. Näin relativismi tarjoaa mahdollisuuden suhtautua kaikkien uskontojen oppisisältöihin kuin ne olisivat etumerkistään riippumatta yhtä legitiimeja. Falski relativismi asettaa uskonnot samalle lähtöviivalle ja mahdollistaa puhumisen "uskonnosta yleensä".

Kukaan reaalimaailmassa ei kuitenkaan tunnusta mitään "uskontoa yleensä", vaan uskonnollinen tunnustuksellisuus on mahdollista vain tietyn uskonnon "sisällä" ja se on opillisesti aina jonkin tietyn uskonnon mukaista. Se yleiskatsauksellinen positio, josta käsin voidaan kirjoittaa "yleisesti uskontoja" koskeva laki, edellyttää kaiken tunnustuksellisuuden yläpuolelle nousevaa näkökulmaa, ja näin siihen myös implikoituu erityinen metatason moraali, joka ei ole palautettavissa, ei paikallistettavissa eikä yhteensovitettavissa minkään yksittäisen tunnustuksellisuuden kanssa.



Laki voi ottaa lähtökohdakseen jotain jota moraali ei voi ottaa. Laki ei voi todellisuudessa legitimoida kumpaakin: sekä "uskonnon yleensä" nauttimaa koskemattomuutta että jokaisen tai jonkin yksittäisen uskonnon omaa tunnustuksellista moraalia. Kysymys on eriperusteisista moraalijärjestelmistä -- tavasta jolla moraali ylimalkaan on olemassa ja vallitsee. Lain lähtökohdat eivät sijoitu samalle moraaliselle maaperälle jossa sijaitsevat esimerkiksi ne tunnustuksellisiin moraaliarvoihin liittyvät ristiriidat, joiden julkituominen on palkittu haastamalla niin sanottuja "vihapuhujia" oikeuteen.

Tunnustuksellisuuden yläpuolelta voidaan toki vaatia moraalia joka asettaa kaikki tunnustukset samalle lähtöviivalle. Mutta ei voida ilman moraalista ristiriitaa soveltaa lakia niin että sillä konkreettisessa tapauksessa oikeutetaan tietty yksittäinen tunnustuksellisuus. "Uskonto" on moraalipohjainen yhteisöilmiö, se ei ole samanlainen yleiskäsite kuin vaikkapa "auto" josta toki voidaan sanoa, että vaikka kukaan ei voi ajaa "autoa yleensä", voidaan kyllä kirjoittaa yleensä autoja koskeva laki.

Yleiskäsitteiden hämärtäessä älyn ainoa lainsäätäjän käsiin jäänyt mahdollisuus on ilmeisesti ollut yritys kirjoittaa laki jossa yleiskäsitteitä käytetään niin epämääräisesti että syntyy illuusio moraalista joka vallitsisi kaikkien uskontojen yläpuolella ja lankeaisi kaikkien uskontojen päälle niin että se voisi toimia uskontoja koskevan kiistelyn yleisenä säätelyjärjestelmänä. Tällainen positio voi olla käsitteellisesti olemassa, mutta moraalisesti se on olemassa vain niin kauan kuin se legitimoi irtioton yksittäisistä tunnustuksellisista uskonnoista -- eikä sitä näin ollen voi käyttää yhdenkään omaan tunnustuksellisuuteensa sulkeutuvan moraalijärjestelmän oikeuttamiseen.

Huomautan, että sosiaalisen sitovuuden kannalta tunnustuksellisuus tarkoittaa aina ihmistä ja elämää suurempien arvojen tunnustamista. Tunnustuksellinen uskonto voi määrätä yksilön moraalia ja käyttäytymistä paljon syvemmin kuin mikään käsitteellinen päältäkatsova "uskonnoista yleensä" puhuva maallinen laki. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan jokin sosiaalisesti sitova tunnustuksellinen uskontomuoto ja toiseen vaakakuppiin "uskonnoista yleensä" puhuva laki, ei ole epäilystä siitä kumpi reaalimaailmassa käytännössä määrää käyttäytymistä enemmän.

Se, että tunnustuksellisia uskonnollisia muotoja voidaan lailla suojella nostamatta käsittelyyn niiden sosiaalista sitovuutta ja moraalista sisältöä, on ristiriitaista. Lain olisi edustettava oikeutta ja moraalia -- ja edustaakseen oikeutta lain on omattava vain yksi kaikenkattava moraali. Uskontojen suhteen tapahtuu nyt moraalisten maalitolppien siirtelyä. Se sallitaan ikään kuin se olisi hyve. Se, että tällainen lainkäyttö ylimalkaan on mahdollista, riittää kyseenalaistamaan lainsäätäjän näkökulman. Laki joka voi toimia omia premissejään ja tarkoituksiaan vastaan ei ole legitiimi.



Koska syyte "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" on lähtökohtaisesti pelkkää käsitesekaannusta, sitä vastaan ei voi sen omalla ontologisella järjellä puolustautua. Jos järjellä näissä asiayhteyksissä olisi jokin rooli, tällaisia syytteitä ei edes nostettaisi. Jos niitä kuitenkin nostetaan -- kuten on nostettu -- on oikeutettua syytä epäillä, että motiivina on jokin kokonaan muu kuin esimerkiksi ne ryhmäsuojelun tarpeet joista kattotasolla onnettomasti muotoiltu laki yrittää puhua.

Kansalaiskeskustelussa motiivit paistavat selvinä. Nimittelyä, leimasanoja, ideologisiin rintamiin jakautumista -- sitä riittää. Oikeudenkäytön pitäisi perustua ihmistieteiden parhaaseen antiin ja selvään käsitykseen siitä mikä moraalissa on mahdollista ja mikä ei. Mutta olemassaolevia ongelmia ei tunnisteta eikä tunnusteta -- itse asiassa vaikuttaa siltä että käsitteellistä pätevyyttä tavoitellaan panemalla hämärää lakia yhä pontevammin ja määrätietoisemmin täytäntöön.

Yhteiskunnan premissit -- yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet, yhteisöilmiöt -- ovat kuitenkin yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin palautumattomina tosiasioina olemassa, eikä yleistä oikeustajua saa sivuuttaa. Jos oikeus omassa toiminnassaan laskeutuu kansalaiskeskustelun kaikkein karkeimmalle tasolle ja alkaa orientoitua poliittisten ideologioiden kuten "populisminvastaisuuden" tai "monikultturismin" pohjalta, oikeustaju on taantunut toteemien asteelle.



Toinen käsitteellisesti sekava lakipykälä koskee "uskonrauhaa" ja sen loukkaamista. Myös tämä lainkohta ja sen tarjoamat soveltamismahdollisuudet ovat esimerkki yrityksistä siirrellä epätoivoisesti moraalisia maalitolppia siellä missä "monikulttuurinen" yhteiskunta ajautuu väistämättömiin ruohonjuuritason ristiriitoihin.

Jos olen oikeusoppineiden selitykset oikein ymmärtänyt, uskonrauhaa turvaava laki ei keskity jumalanpilkkaan siinä perinteisessä mielessä jossa jumalien kunniaa on maallisella lainsäädännöllä meilläkin historiassa pyritty pönkittämään. Sen sijaan kyseessä on yritys säilyttää nykyinen yhteiskuntarauha, jota jonkin uskontokunnan pyhinä pitämien arvojen loukkaaminen voisi uhata. Yhteiskuntarauha voi vaarantua nimenomaan monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa uskonnollisten ryhmien välit saattavat olla tulehtuneita.

Taustalla, lain varsinaisena tarkoituksena, on siis väkivallan asteelle eskaloituvien yhteiskunnallisten kulttuurikonfliktien välttäminen. Tämä sinänsä täysin hyväksyttävältä näyttävä pyrkimys ei kuitenkaan täytä kaikelle lainsäädännälle asetettavaa perusehtoa, sitä että lain olisi edustettava moraalia -- ja että edustaakseen oikeutta lain on omattava vain yksi kaikenkattava moraali.

Lain varsinainen oikeushyvä on "väkivallattomuus", mutta käytännössä sitä vaaditaan vain kantaväestön monokulttuuriselta osalta. Monikulttuurikonfliktin seurauksenahan on oman yhteiskunnan sisäinen kriisiytyminen. Sille ei riitä ymmärrystä. Kantaväestön omassa keskuudessa päätään nostava poliittinen väkivalta -- joka toki sekin tulee väistämättä lisääntymään yhteiskunnan moraalikoodiston hajotessa -- saa mitä ankarimman tuomion.

Paljon julkisuutta saaneen tapauksen johdosta järjestetyssä mielenosoituksessa tämän puki sanoiksi entinen presidentti Halonen: "Me emme hyväksy [painostamisen tai vaikuttamisen] keinoksi väkivaltaa tai sillä uhkaamista.” -- Hän varmaan tarkoitti uhkaa joka tulee esimerkiksi muutaman kymmenen uusnatsin suunnasta ja jota iskulauseen mukaan "emme suostu pelkäämään". Nimenomaan siihen meidän muka olisi keskityttävä. Mutta aivan muulta suunnalta kohdistuu meihin kokonaan toista suuruusluokkaa -- maailmanluokkaa -- oleva uhka, jolle olemme jo lainsäädäntömme tasolla antautuneet.

Uskonnolliselta taustalta nouseva taipumus provosoitua ja vastata loukkauksiin väkivallalla on nimittäin otettu lähtökohtaisena realiteettina "uskonrauhaa" koskevassa lainsäädännössä. Laki voi ottaa lähtökohdakseen jotain jota moraali ei voi ottaa. Uskonnollispohjainen väkivallan uhka on legitimoitu ja sen sijaan kriminalisoitu pyhien uskonnollisten tuntojen loukkaaminen. Syyllisyys sälytetään täten sille joka provosoi. Syyllinen on se joka ei suostu pelkäämään uskonnollispohjaista väkivallan uhkaa.



Sitä voidaan pitää mitä irvokkaimpana moraalisten maalitolppien siirtelynä. Laki on ikään kuin "puolensa valinnut" -- se antaa oikeutuksen uskonnolliselle fundamentalismille ja rankaisee niitä jotka eivät sitä hyväksy. -- Tämä moraalisen arkhimedeen pisteen siirtymä ja väistöliike käy ilmi esimerkiksi entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen eläkkeelle jäämisensä yhteydessä antamasta haastattelusta, jossa hän kommentoi uskonrauhan rikkomista koskevaa lakia.

"Pykälällä on kriminalisoitu sellaiset rikokset, jotka voivat aiheuttaa vastareaktioita ja väkivallantekoja. Silloin pilkataan joidenkin pyhinä pitämiä arvoja", Kalske sanoo. Häntä ei häiritse se että rikoksista tulee rikoksia kun ne pykälällä kriminalisoidaan.

Kuinka moni meistä on valmis menemään mukaan tähän? Nimittämään aggressioita aiheuttavia uskonnollisia tunteita "pyhiksi arvoiksi"?

Näin ne moraalin maalitolpat siirtyvät, kun niitä siirretään. Moraali on yhteisöjen sisäisen eheyden pohjimmainen ja oikeastaan ainoa liima-aine, ja moraalin kognitiiviset ehdot on ripustettu varsin ohuiden ajattelulankojen varaan. Yhteisöt eivät mitenkään kestä erilaatuisten kilpailevien moraalisten maalitolppien pystyttämistä keskelle omaa elämänmuotoa. Moraalisten maalitolppien siirtelystä ja epäselvistä pelisäännöistä on väistämättömät yhteiskunnalliset seurauksensa. Durkheimilla ja Hannah Arendtilla asiaa pohjustaen olen aiemmin kirjoittanut Ruotsin tarjoamasta esimerkistä tässä.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa moraali hajoaa ja katoaa, ja jäljelle jää vain käsitteellistämättömiä, käsittelemättömiä ja käsittämättömiä tabuja. On pelättävissä ja todennäköistäkin, että lainsäädännössä nyt jo näkyvillä oleva yhtenäistä yhteiskuntamoraalia hajottava tendenssi ryöstäytyy yhä enemmän käsistä, ja parin vieraskulttuurisukupolven jälkeen nähdään jo monikulttuurisuusasiantuntijoita ja juristeristeja pesemässä julkisesti käsiään siitä peruuttamattomasta romahduksesta ja kaaoksesta johon heidän oppinsa ovat yhteiskunnan ajaneet.



Minulla on henkilöhistoriaani liittyvä aavistus siitä mitä juristeristin omantunnontuskat voivat olla silloin kun hän koko elämänsä on yrittänyt toimia ammatissaan lainmukaisesti vaikka on ihmisenä kokenut toimivansa täysin väärin. Minut tuomittiin Suomen lakiin suoraan natsi-Saksasta kopioidun pykälän perusteella niin sanotuissa aseistakieltäytyjien yllytysoikeudenkäynneissä 60-70-lukujen vaihteessa, ja olen tietääkseni edelleen tämän kaltaisesta kansalaistottelemattomuudesta maassamme rauhan aikana kovimman rangaistuksen koskaan saanut henkilö.

Siinä vaiheessa kun tuomioita luettiin, meille ei vielä ollut selvää miten oikeustaistelussa tulisi käymään. Jälkikäteen tiedämme että järki voitti, ja lopulta siviilipalveluksestakin tuli todellinen vaihtoehto asepalveluksen rinnalle. Mutta muuan jälkinäytös järkytti minua vuosikymmeniä myöhemmin, kun sain puhelinsoiton ilmeisesti kuolinvuoteellaan huonossa kunnossa olevalta entiseltä virkamieheltä joka vielä tunsi tarvetta jotenkin selittää ja pyytää anteeksi menettelyjään noina menneinä aikoina. En tiedä miten tämän kertoisin, mutta kun laskin puhelimen luurin, tunsin itseni lähinnä voimattomammaksi kuin koskaan.

Me kaikki tarvitsemme eniten voimaa silloin kun meidän pitää sanoa jollekin henkilölle tai asialle ehdoton: "EI!" Se meidän kuitenkin tulisi oppia. Kansalaisten, virkamiesten, päättäjien. Sanoa selvästi "EI!" kun meitä vaaditaan osallistumaan johonkin joka on järjetöntä ja väärää. "EI!" ja: "Minä en lähde mukaan tähän!"

Luulenpa, että sataa prosenttia niistä jotka niin mielellään syyttävät yksinkertaistajia "populismista" vaivaa täydellinen kyvyttömyys sanoa itse yksinkertaisesti ja selvästi "EI!" silloin kun älyllinen ja moraalinen rehellisyys niin vaatisi. Konformisti pakenee niin mielellään omaan ideologiseen joukkoonsa, saa sieltä tarvitsemansa ryhmävahvistuksen. Velvollisuudentunto antaa luvan olla koneiston ratas. Ja maailmahan on monimutkainen koneisto, myytti maailman monimutkaisuudesta suojaa pelkuria paljastumasta. On helppoa haudata kyvyttömyys käsitekoneistoihin ja käsitesekaannukseen. --

Järjen ja moraalin piiri on kuitenkin olemassa ja todellinen, ja se on yksi ja hyvin yksinkertainen piiri.


----------------------------------


Lisäyksiä:


Parhaan eurooppalaisen ajattelun alasajossa on se traaginen tai irvokas puoli, että moraalin romahdukseen mennään juridiikka edellä.

Juristeria on tavallaan logiikan irvikuva siinä, että rikoksiksi luokiteltujen tekojen tunnusmerkistöt yritetään määritellä mahdollisimman yleispätevillä käsitteillä, jolloin yleistäminen muuttuu kuin huomaamatta ideologiseksi ylevöittämiseksi.

Kukaan ei esimerkiksi kysy miten siitä, että kaikilla ihmisillä on "ihmisarvo", seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat toisiinsa. Nehän eivät sopeudu. Sosiologinen tosiasia. Pahimmassa tapauksessa ne vain provosoivat toistensa pahimmat puolet esille ja aiheuttavat molemminpuolisen moraaliromahduksen.

Se tapahtuu todellisuudessa. Sitä ei pysty sublimatiivisilla lakitermeillä estämään.

Pätevyyttä tavoittelevat yleiskäsitteet ekstrapoloituine merkityslaajentumineen elävät juristeriassa omassa käsiterealistisessa maailmassaan. Millään ihmistieteellä ei sinne enää ole pääsyä. Ihmisoikeusjuristit eivät todellakaan itse ymmärrä millaista keskiaikaista deduktiikkaa heidän ajattelunsa todellisuudessa edustaa.

--------------------

Matti Luoma kyseli aikoinaan uskonnon psykologian perään. Siinä oli teologian valkoinen aukko -- ikään kuin uskonnolla ei olisi ollenkaan psykologiaa. Teologia ei suvainnut sitä ihmistiedettä omalle tontilleen.

Samoin voitaisiin kysellä uskonnon sosiologian perään. Vapauttaako uskominen ihmisen sosiologisten lainalaisuuksien pauloista? Piispojen mielestä ilmeisesti näin on.

Mussuhumanismi kukoistaa, kun ymmärrys noidutaan taikasanoilla. Sanon "noidutaan" ihan tarkoituksella, koska kyse on nimenomaan noitumisesta -- ei vain wittgensteinilaisessa kielifilosofisessa mielessä, jossa yleiskäsitteisiin liittyy tämä ominaisuus.

"Ihmisarvo", "ihmisoikeudet", "yksilöoikeudet", jne -- kauniita käsitteitä, joiden ilmeisesti olisi toteuduttava jossain, mutta kukaan ei kerro millaisia sosiologisia tosiasioita tarvitaan jotta yksilöä koskevat ihanteelliset vaatimukset saisivat jonkin reaalialustan alleen.

Niistä juuri on kysymys. Siis siitä, etteivät unelmat ja idealisoidut ylevöitetyt yleiskäsitteet voi tarkoittaa mitään, ellei ihmisen sosiaalista peruslaatua oteta perustavanlaatuisena reaalisena reunaehtona huomioon.

Kirjoitin toisaalla siitä miten nykyiset ihmisoikeusideologit ovat ajattelussaan ja arvoissaan suunnilleen viisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä. Tänä päivänä hallituksen ministerit esiintyvät mielenosoituksissa ja taputtavat omille puheilleen, ja valtamedian ravitsemat kansalaiset ovat oikeastaan eräänlaista "jäljestätulevien valtavaa laumaa", joka on omaksunut edelläkävijöiden puoli vuosisataa sitten esiin taistelemat arvot.

Teologien suhteen pätee ehkä vielä pitempi historiallinen anakronismi. He ovat jämähtäneet jonnekin sodanaikaisiin poteroihin. He ratkaisevat lähimmäisenrakkauden ongelmansa vaatimalla omalta seurakunnaltaan saman kaksoisstandardin hyväksymistä, joka sallii heidän itsensä yhtäältä samaistua kristillis-länsimaiseen ajatteluperinteeseen -- jonka pohjalta niin sanotut "ihmisoikeudet" on esimerkiksi YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallisessa Julistuksessa määritelty ja jota noin viidessäkymmenessä islamilaisissa valtioissa ei ole koskaan hyväksytty -- toisaalta huijata itseään uskomaan, etteivät länsimaisille arvoille vihamieliset kulttuurit olisikaan vihollisia vaan kollegiaalisia yleisinhimillisen uskonnollisuuden edustajia.

Niinpä he hyvällä omallatunnolla veljeilevät yli uskonnollisten rintamalinjojen.

Ehkä kuvottavin esimerkki veljeilystä yli rintamalinjojen on tapa, jolla natsiupseerit antautuessaan amerikkalaisille joukoille suhtautuivat näihin kuin kollegoihin, kuin parhaisiin ammattitovereihin, joita yhdisti päällystölle ominainen ymmärrys sodankäynnin realiteetteja kohtaan. Reliikkejä ja sotamuistoja jaettiin, ikään kuin olisi oltu yhteisellä asialla.

Jotain yhtä kuvottavaa sisältyy siihen kun oman kansankirkkomme arkkipiispa ja piispat alkavat veljeillä islamilaisten imaamien kanssa. Ikään kuin uskonnollinen johtajuus yhdistäisi totaalisesti erilaisia arvoja tunnustavien eri uskontojen papistoja keskenään enemmän kuin mitä tunnustuksellisuudella konsanaan on merkitystä oman uskonnon piirissä. Ikään kuin kirkolliset auktoriteetit yli uskonnollisten sisältöjen olisivat yhteisellä asialla.

------------------------

Kalskeen maallissahan ikään kuin otetaan legitiimiksi lähtökohdaksi se että kun varas vie lapsen polkupyörän, tuomitaan rikoksena se, että lapsi unohti ja jätti pyörän yöksi ulos. Uskonrauhaa koskeva laki on kuin isä joka antaa lapselle selkään tämän huolimattomuuden vuoksi.

----------------

Elämme todellakin kaikkinaisen käsitesekaannuksen aikoja. Epäselvien käsitteiden merkitysten määrittelyä estää tehokkaasti se että yhteiskunnallisessa keskustelussa niin monia käsitteitä käytetään leimasanoina, jotka saavat efektiivisen tehonsa nimenomaan siitä että niihin saadaan sisältymään maagisia noitumismahteja ja tabuvoimia.

Mutta kansalaiskeskustelun käsitesekaannus tuntuu levinneen myös lainsäädäntöön jolla sensorit yrittävät keskustelua suitsia. Yritin juuri kirjoittaa blogin näiden sensuuritarkoituksessa käytettyjen lakien -- siis lain "kiihottamisesta kansanryhmää vastaan" ja "uskonrauhaa" koskevan lain -- ristiriitaisista käsitesisällöistä, mutta juttu osoittautui vaikeaksi.

Jos sen vaikeuden jotenkin kiteyttäisi, kyse on siitä, että lainsäädännössä on mahdollista käyttää yleiskäsitteitä tavalla, jota ei voida palauttaa reaalitodellisuuteen. Oikeudellisia periaatteita noudattamalla voidaan todellinen maailma ohittaa kokonaan.

Juristeria on irronnut perustoiltaan -- se ei enää nouse yhteisölliseltä pohjalta, ei kansalliselta pohjalta, vaan on katkaissut juurensa näihin kaiken ihmisyyden perustekijöihin ja elää tyhjiössä, omassa abstraktissa kuplassaan, jossa se yrittää yleiskäsitteiden ja -periaatteiden varassa kyhätä ympärilleen jonkinlaisen käsiterealistisen todellisuuden.

Tarvitsisimme paluun todellisuuteen. Arvatkaas kuka puhuu yhteiskunnasta näin kauniisti jonkinlaisessa holismista merismiin -hengessä:

""Yhteiskunta ei ole lainkaan sellainen illooginen tai alooginen, sekava ja kummallinen olio, jollaisena sitä on liian usein pidetty. Aivan päinvastoin kollektiivinen tietoisuus on psyykkisen elämän korkein muoto sillä se on tietoisuuksien tietoisuus. Sijaiten yksilöllisten ja paikallisten sidonnaisuuksien ulkopuolella ja yläpuolella se näkee asianhaarat vain niiden pysyviltä ja olennaisilta kannoilta, jotka se kiteyttää kommunikoitavissa oleviksi ideoiksi.""

Kyseessähän on Emile Durkheim.

Kansankokonaisuus, samaan hahmon- ja käsitteenmuodostukseen pohjautuva kieli, historiallinen kohtalonyhteys ja koko yhteiskuntaa läpikäyvä oikeudentunto ja moraali sekä sosiaalinen eheys -- sellaisia rakennusaineksia "kansallismielisyys" varmaan perustukseksi tarvitsee.

Valitettavasti nämä yleisinhimilliset perustuslait ovat meillä murenemassa. Kansaa eikä mieltä ei enää ole juuri missään.

---------------------


Lisäys 7.2. 2017

Olen ollut tähän kirjoitukseeni tyytymätön ja tehnyt siihen jälkikäteen lukuisia muutoksia ja lisäyksiä.

Perussyy tyytymättömyyteen on se, että tällaiset käsiteteoreettiset tarkastelut etääntyvät kovin kauas siitä karkeakielisestä sometodellisuudesta jonka viranomaistaho -- kuten nettipoliisi ja "vihapuheista" kovempia rangaistuksia vaativa valtakunnansyyttäjä -- kokee ongelmaksi ja jota se aina käyttää esimerkkinä kun sananvapauden rajoista ja rajoituksista puhutaan.

Tuntuu siltä että jos todellisista ongelmista yritetään puhua asiallisimmalla mahdollisella tavalla, puhutaankin aivan eri ongelmista kuin niistä joita viranomaistaho tuo esille.

Esimerkiksi nettipoliisi Marko Forss otti tällä US-Puheenvuoro-palstalla eilen julkaistussa blogitekstissään tehtäväkseen yrittää valituin esimerkein selventää millaisia sananvapauden rajoituksia varsinkin lakipykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" oikeustapausten perusteella merkitsevät.

Yritys kompastuu omaan mahdottomuuteensa. Kumpikaan noista laeista ei kestä sellaista käsiteanalyyttista läpivalaisua jonka pohjalta mitään selviä käytännön sääntöjä voisi esittää. Itse asiassa molemmat lait ovat de jure puhdasta juristeriaa ja de facto pelkkää käsitesekaannusta. Lait eivät sisällä sellaisia kyseeseen tulevan "rikoksen" määrittelyjä joiden pohjalta me kriittiset kirjoittajat voisimme ennalta varoa syyllistymästä rikokseen.

Yritin ylläolevassa omassa kirjoituksessani jollakin tavalla lakitekstin termeistä liikkeelle lähtien johdatella sen mitä yhteiskunnassa todella -- siis oikeasti -- tapahtuu, kun syyttäjäviranomainen kokee tarpeelliseksi suojella omasta mielestään "heikossa asemassa olevia" uskontoja, tai kun hän ottaa esimerkiksi "yleistämisen" moraalisena ongelmana, tai keskittyy kommenttipalstojen karkeakielisyyteen aivan kuin kirosanoilla todellisuudessa voisi kirota ihmisiä kuten maagisissa woo-doo-uskonnoissa uskotaan.

Todellisuudessa -- siis oikeasti -- oman yhteiskuntamme omat kansalaiset olisivat niitä jotka tarvitsevat suojelua -- myös lain suojaa -- väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavaa uskonnollisuutta vastaan. Todellisuudessa sosiologia autonomisena tieteenä on perustettu ja perustuu siihen, että luotettavilla tilastoilla on ennustearvonsa, ja on oikein ottaa nämä odotusarvot huomioon esimerkiksi suhtauduttaessa varauksellisesti tiettyjä ominaisuuksia omaavien viiteryhmien ennestään tuntemattomiin yksilöihin -- ja todellakin: tämä varauksellisuus voi ilman moraalisia ongelmia koskea johdonmukaisesti kaikkia ko. viiteryhmän ennestään tuntemattomia edustajia.

Ja ne kommenttipalstojen kauheimmat karkeimmat trollaukset voisi jättää omaan arvoonsa, ja keskittyä asioihin jotka oikeasti yhteiskuntamme eheyttä uhkaavat ja yleisen oikeustajun kannalta koskettavat.

 -------------------


Lisäys 4.3. 2017

Poliisihallitus on toissapäivänä 2.3. nostanut Pirkanmaan käräjäoikeudessa kanteen, jossa vaaditaan uusnatsijärjestö SVL:n lakkauttamista. Näin etenee hanke, joka sai pontensa Senaatintorilla 24.9. 2016 pidetyssä suurmielenosoituksessa, josta kirjoitin media-aiheisen blogini lisäyksessä.

Tuolloin poliitikotkin ratsastivat yleisen lynkkausmielialan siivellä ja yhtyivät yleisiin vaatimuksiin ko. järjestön kieltämisestä. Myöhemmin he järkiintyivät ja perääntyivät jyrkästä linjastaan, mutta poliisin puolella asia on edennyt siitä lähtien.

Mielenosoituksessa ilmennyt lynkkausmieliala oli seurausta siitä mitä oli tapahtunut pari viikkoa aikaisemmin. Vastarintaliikkeellä oli ollut katutapahtuma, jota muuan onneton ohikulkija oli käynyt provosoimassa. Hän oli halveksuntaansa osoittaakseen sylkäissyt yhden uusnatsin suuntaan, mistä kimmastuneena tämä oli juossut hänen peräänsä ja potkaissut rintaan niin että provokaattori kaatui maahan ja löi päänsä. Julkisuudessa tuolloin vielä epäselviksi jääneiden sairaalavaiheiden jälkeen hän oli kuollut ilmeisesti kaatumisesta saamiinsa vammoihin.

Mielenosoituksessa viisitoista tuhatta ihmistä oli satavarmasti vakuuttunut siitä että poliittinen väkivalta oli nyt saanut kasvot. Pahuudella oli vain yksi suunta ja sen määreitä olivat kaikki termit jotka vähänkin viittasivat samaan suuntaan: uusnatsit, kansallismielisyys, fasismi, rasismi, monikulttuurisuuden vastustaminen, maahanmuuttokritiikki, jne.

Olen tehnyt yhden elämäntyön väkivaltaa vastustavana absoluuttipasifistina, ja saatan olla sopiva henkilö huomauttamaan siitä millaista tekopyhyyttä ja kaksinaismoraalia sisältyy siihen, että nyt ollaan yhtäältä eliminoimassa tai sanktioimassa rangaistuksia väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavalle "aatteelliselle" järjestölle, kun toisaalta valtakunnassa on voimassa "uskonrauhan rikkomista" koskeva laki, jonka tosiasiallisena tarkoituksena oikeusoppineiden mukaan on nimenomaan suojella sellaista uskonnon suojassa kulkevaa "aatteellista" fundamentalismia jolla on taipumus reagoida loukkauksiin väkivaltaisesti. Tätä lakia on myös käytetty.

Niin hyväksyttävä kuin väkivaltataipumuksia omaavan järjestön kieltämisyritys ehkä onkin, se toisaalta antaa hyytävän esimerkin siitä millainen moraalinen sokeus meillä aatteellisen väkivallan suhteen vallitsee. Oman maan marginaalissa toimiva ääriryhmä on helppoa ja houkuttelevaakin julistaa lainsuojattomaksi, mutta vieraskulttuurisen ja maailmanluokkaa kooltaan olevan uskonnon uhkaava fundamentalistinen ääripää on käytännössä lailla suojeltu.

Näin näyttäytyy se, ettei moraalinen arkhimedeenpiste suinkaan sijoitu kaiken väkivaltaisen fundamentalismin vastustamiseen. Se sijoittuu siihen missä jakolinja oman kansamme keskuudessa kulkee -- huonoja ihmisiä ovat meistä ne jotka vastustavat vieraskulttuureja, kun taas ne, jotka osaavat sulkea tiukasti silmänsä vieraskulttuurien mukana tulevalta väkivallalta, ovat hyviä ihmisiä.

Niin yksinkertaisesta asiasta on kysymys. Kaikki kieltoyritykset ovat silkkaa tekopyhyyttä.


-----------------------

Totemismi, totalitarismi -- keskustelun tolkuttomuus (20.11. 2016)

Paljon puhuttu "pöyristyminen" on paitsi yksilön ilmeliike, yhteisöilmiönä osa sitä ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuria, joka olennaisesti kuuluu yhteiskuntaan joka on ajautumassa joukkomittaiseen psykososiaaliseen taantumaan ja vajoaa lopulta totalitarismiin.

Taantumaan kuuluu monia rinnakkaisia ilmiöitä, esimerkiksi yhteiskunnan sisäisen kahtiajaon jyrkkeneminen ja kaikenlaisen kontrollipolitiikan ja viranomaisvalvonnan kiristyminen, ja se romauttaa yhteiskunnallisen eheyden ja yhteiskuntamoraalin julkisen elämän koko laveudelta -- regressio sahaa jokaista yhteiskunnan tukijalkaa vuorotellen kuin joku lyhentäisi pöydän jalkoja hommaa hallitsematta, kunnes katutasolla päädytään väkivaltaan ja mellakoihin ja viimeinen järjestäytyminen tehdään sisällissodan rintamien riveissä.

Joukkomittaisessa taantumassa vaikuttavat voimat ovat aika yleisinhimillisiä, joten niiden tarkastelun raami voisi olla laajempikin kuin se suomalainen yhtenäiskulttuuri, jonka kartoittamiseen niin monissa blogikirjoituksissa rajoitutaan. Kaikki ne ovat toki oikeassa jotka surkuttelevat yhteiskunnallisen keskustelumme tilaa. Keskustelu on todella niin tolkuttomassa jamassa, niin leimakäsitteisiinsä käpertynyttä, ettei ainakaan sen sisältä käsin mitään ryhtiliikettä enää synny.

Taantuman kartoittamiseksi tarvitaan laajempia ja syvempiä perspektiivejä, antropologiaa ja sosiologiaa. Niistä käsin nähdään ensimmäiseksi, että kaikki inhimillinen yhteiselämä ihan kaikkialla maailmassa päätyy regressoituessaan lopulta samanlaiseen alkukantaiseen barbariaan ihan siitä riippumatta millä kulttuurisella kehitysasteella lähtötaso sijaitsee.

Mehän elätämme monenlaista alkukantaista magiaa päässämme kaiken aikaa. Joukkomittainen taantuma ei ole meistä kuin ohuen älyllisen kerroksen etäisyydellä. Enkä tarkoita vain sitä että niin sanottujen sivistysvaltioiden johtajat saattavat koska tahansa lähettää nuorukaiset sotarintamalle raaistumaan, vaan nimenomaan sitä, että myös kaikki rakennelmat jotka arkielämässämme "järjen valona" noteeraamme ovat tavallaan rakennetut vastakohtansa, "pimeyden valtakunnan" tontille. Inhimillisessä kehityksessä on tämä piirre. Oivalluksen salamaniskut tarvitsevat ympäröivän pimeytensä.

Voimme puhua esimerkiksi talousajattelumme numeromagiasta -- emme tajua että numeeristen "talousfaktojen" faktaominaisuus on numeroiden, ei niillä mitattavien sisältöjen ominaisuus. Tai että ylimalkaan kuvittelemme "rahan" edustavan kehittynyttä ajattelua ja jotain korkeasti abstraktista, vaikka se edustaa vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa. Aivan vastaavasti kuvittelemme, että vieraskulttuurisiin ihmisiin kohdistuva varauksellisuus olisi vain primitiivisten pelkojen, tietämättömyyden ja sivistymättömyyden merkki, vaikka tosiasiassa juuri alkukantaiset yhteisöt saattoivat sekoittua keskenään helposti koska yksilöllinen eriytyminen puuttui eikä erottavia kognitiivisia tekijöitä vielä ollut tai niitä ei tajuttu.

 

Paluu antropologiaan on tarpeen jotta niin monet totena ottamamme ja oikeina varjelemamme kuvitelmat ja mielikuvat oikenisivat. Antropologia voisi olla työkalu jolla pääsisimme edes alkuun harhaisten lähtökohtaisten käsitteidemme kriittisessä kyseenalaistamisessa.

Sosiologian perustukset kannattaisi myös kaivaa esiin. Esimerkiksi mielikuvamme "totalitarismista" johtavat meitä harhaan. Kuvittelemme totalitarismin järjestelmäksi, jossa vallitsee täydellinen kaikkiläpäisevä yhden totuuden yksisuuntainen tunnustuksellisuus. Mutta todellisuudessa totalitarismi on nimenomaan kaksinapainen järjestelmä.

Juuri totalitarismi jakaa oman yhteiskunnan sisäisesti meihin ja muihin, hyviin ja huonoihin, kunniallisiin ja hävettäviin. Yhtä vahvaa ja ehdotonta kuin siinä on kiinnipitäminen "oikeista arvoista", yhtä jyrkästi on torjuttava vastakohtaisiksi koetut arvot. Eli käytännössä: mitä enemmän totalitarismissa halutaan olla oikeassa, sitä vahvemmat projektiiviset variksenpelätit ja viholliskuvat tarvitaan edustamaan väärässä olevaa vastapuolta.

Durkheimilaisen uskontososiologian mukaisesti voisimme puhua positiivisesta kultista joka kehittää omaksi vahvistuksekseen negatiivisen, torjuntojen kohteeksi sopivan kultin. Kultti on hieno termi, mutta ihan yhtä hyvin voisimme puhua mielemme luomista kuvitelmista, mielikuvista, ajattelun kulisseista.

Ihminen on lajityypillisesti olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja sosiaalisuutemme alkuasteella yhteisöllinen ja tiedollinen valta ja hallinta ovat sama asia. Kysymys on alkuperäisestä ajattelulaadusta -- ensimmäisistä ajatusmuodoista, uskontoelämän alkeismuodoista. Alkuperäinen hahmon- ja käsitteenmuodostus palveli sosiaalisen elämänmuodon ulottuvuutena, ja kun todellisuudesta opittiin erottamaan invarianttisia kohteita, ne leimattiin sillä samalla nimellä jolla niitä vastaavia yhteisöominaisuuksia kutsuttiin. Sosiaaliset rakenteet ja ominaisuudet olivat alusta alkaen todellisuuden objektivoinnin perustana.

Varhaisella kehitysvaiheella kaikki järjen jäsennykset perustuivat ryhmäidentiteettiin. Tietyllä ryhmällä ja sen jäsenillä saattoi olla sama nimi. Sitä mikä oli ihmismielen sisäistä ei selvästi erotettu ulkoisesta. Samuuden tunnistaminen ja samuuden ulkoistaminen oli kaiken ajattelun alkumuoto. Nimeäminen sulki sisäänsä samuuden piirin, niin ryhmän kuin ulkoisen todellisuuden kohteet, ryhmäidentiteetin heijasteet. Ryhmäytymisessä syntyvä ylijännite, pyhän ja profaanin erottuminen ja positiivisen ja negatiivisen kultin instituutiot olivat kaiken totuuden alkumuoto.

Tätä alkuperäistä uskonnollista ajattelulaatua kutsutaan totemismiksi, mutta ihan yhtä hyvin voisimme puhua totalitarismista.

 

Nämä magian muodot vaikuttavat meissä yhä ohuen kultivoidun pinnan alla. Itse asiassa ne edelleenkin antavat energian omille järkijäsennyksillemme, jotka toki ovat tiedollisesti kehittyneempiä kuin primitiivisten ihmisten projektiot. Mutta tiedolliset kykymme tekevät toisaalta omista projektiivisista taipumuksistamme tuhansia kertoja petollisempia.

Durkheimilaisin silmälasein nähtynä individualismimme on kasvamassa sokeuden asteelle. Aikamme ihmisen narsistinen itserefleksio kokee palkitsevana itse valitun samaistumisen positiiviseksi koettuun viiteryhmään. Se on nykyinen "positiivinen kultti". Narsistinen efekti vaatii, ettei samaistuminen merkitse sosiaalista sitoutumista saati riippuvuutta -- ja niinpä projektiivisesti juuri tämä mielenmekanismi tuottaa pimeän negaatiopuolensa, jossa kaikki yksilön yleistäminen viiteryhmänsä edustajaksi kielletään. Se on "negatiivinen kultti". Siksi "rasismi" on nykyisin synneistä suurin.

Se voisi olla niin sanotun "rasismin" paras määritelmä. Niin sanottu "rasismi" on sairauden asteelle kasvaneen narsistisen itserefleksion tarvitsema negatiivinen kultti.

Kaikkein sokeimmille individualisteille itseidentifioinnin alustaksi ei kelpaa enää oma kansallishistoriallinen kohtalonyhteys tai omaan kieleen implikoituva hahmon- ja käsitteenmuodostus. Narsisti on kuin tyhjästä syntynyt mutta kaikkivoipainen ja kaikki mahdolliset vapaudet omaava supersankari, joka keskittyy kilpailemaan voitokkaasti oman peilikuvansa ja projektiivisten viholliskuviensa kanssa.

Individualisti ja narsisti ovat sokeita omaan ajatteluunsa historiallisesti juurtuneille lokatiivisille asemoinneille. Eikä heille myöskään sidokseksi kelpaa mikään sosiaalinen kotipiiri, vaan identiteetti tarvitsee jonkin voimaannuttavan tosiulkoisen ja omaa ontologiaansa korostavan ideologian tai irrallisen idean, joka manifestoi yksilöllistä riippumattomuutta ja autonomiaa -- samalla kun se paradoksaalisesti tosiasiassa edustaa totalitarismin asteelle kasvanutta sosiaalista sidonnaisuutta.

Narsistisimmat yksilöt tarvitsevat ihanteellisuutensa sosiaaliseksi kohteeksi nimenomaan erilaisuutta. Sitä edustavat individualismia manifestoivat yksilöiden tilkkutäkit tai riemunkirjavat toiseus- tai vieraskulttuurit. Narsistinen itserefleksio on niin itsetarkoituksellista, että ihannoinnin kohteeksi kelpaa myös vieraskulttuuri, joka omassa piirissään ei salli yksilöllistä eriytymistä eikä suvaitse erilaisuutta.



Positiivisten arvojen kultti syntyy ensin, negatiivinen kultti on sitä vahvistava torjuttavien paheiden rakenne. Marssijärjestyksen perusteella meidän pitäisi oikeastaan puhua valkomustasta maailmasta, eikä mustavalkoisesta. Mutta koska negatiivinen kultti on sairaassa individualistisen sokeuden maailmassa tärkein ja päällimmäinen, se maailma on oikeasti mustavalkoinen.

Sokean individualismin maailma on paradokseja täynnä. On sinänsä paradoksi että joukkomittainen yhteisöllinen taantuma, totalitarismi, ja sokea individualismi voivat elää sulassa sovussa elimellisesti yhteenkietoutuneina sisäkkäin, ja vieläpä vahvistaa toisiaan. Se on tavallaan durkheimilaisen sosiologian paradoksaalisin lopputulema. Yhteisöilmiöt ja -ominaisuudet eivät ole suoraan tai oikeastaan ollenkaan johdettavissa yksilöiden ominaisuuksista tai pyrkimyksistä, mutta jollain tavalla ne voivat ruokkia toisiaan. Yhteisötasoa ja yksilötasoa käsitteellisesti yhdistävät sillat eivät vain ole ollenkaan sellaisia suoria kaaria jollaisiksi ne kuvittelemme.

Olemme vaikean edessä. Jo durkheimilaisen sosiologian perusasetus, se että on olemassa yhteisöilmiöitä ja -ominaisuuksia, jotka eivät palaudu yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on varsin vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Olisi hämmästyttävää jos monet ihmiset ymmärtäisivät lopputulemia, tai jos useimmat eivät eksyisi jo alkumatkalla.

Eurooppalaisen individualismimme vuoksi me emme ole kovinkaan hyviä kuvailemaan saati selittämään yhteisöilmiöitä. Ihmistieteemme eivät edelleenkään tiedä miten pitäisi käsitteellistää alkulaumassa vallinnutta "sosiaalista tahtotoimintoa", joka edelleen on aivoissamme tallella ja voidaan sieltä elvyttää erityistä regressiivistä menetelmää, hypnoosia käyttäen. Tällöin nykyisin yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme "tahto" yllättäen siirtyy henkilöltä toiselle. Emme myöskään tiedä edellytyksiä, joilla joukkohypnoosi syntyy. Juuri joukkoregressiosta on kuitenkin kyse esimerkiksi maahanmuuttajalähiöiden mellakoissa.

Kyvyttömyys käsitteellistää yhteisöilmiöitä näkyy myös siinä että koemme moraalisena ongelmana puhumisen sellaisista tilastollisesti todetuista ryhmäominaisuuksista jotka odotusarvoisesti antavat meille oikeuden suhtautua ryhmän yksilöihin varauksellisesti. Emme voi järkijäsennyksissämme pitää yhteisötasoa ja yksilötasoa toisistaan kokonaan erillään. Mutta meillä ei myöskään ole käsitteitä ja kieltä, jolla ne jotenkin "oikealla tavalla" kytkettäisiin yhteen.

Sama vaikeus vähän eri järjestyksessä näkyy läpikäyvän yleisenä kansalaiskeskusteluissa, joissa yhteisökäsitteistön puuttuessa tyypillisesti maalaillaan hieman epäselviä ja kärjistyneitä yhteisökuvia, joita yhteisöilmiöitä täysin ymmärtämättömät individualistit sitten vuorostaan todistelevat "olkiukkojen rakenteluksi" ja vaativat, että kaikki, aivan kaikki pitää jäännöksettömästi palauttaa todellisiin, olemassaoleviin, nimettyihin, lihaa ja verta oleviin yksilöihin.

Ajatusvirheitä riittää. Kun käsitteistöt eivät anna mahdollisuutta käsittää, keskustelusta tulee tolkuton keskinäisen kiroamisen kultti. Toinen yhtä tyhjä vaihtoehto on kliseiden toistelu.

Moni kuvittelee esimerkiksi että niin sanotut vihapuheet eskaloituvat helposti vihateoiksi ja että tehokkain keino taistella vihapuheita vastaan on sensuuri ja rangaistuksilla uhkaaminen. En usko että nämä väitteet pitävät paikkansa. Ne eivät ole päteviä missään muualla kuin omaa oikeassaolemistaan vahvistavan totemismin omassa totalitaristisessa maailmassa.



Luulen, että tehokkain tapa taistella niin sanottua rasimia vastaan olisi myöntää, että niin sanotut rasistit ovat joissakin asioissa aivan oikeassa. Se ken kokee olevansa oikeassa ei tunne samaa tarvetta puolustaa kantojaan väkivallalla kuin se, joka kohtaa pelkkää mitätöintiä ja halveksuntaa.

Pitäisi myöntää, että on oikein ja oikeutettua kysyä: "Miten siitä, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään?" Nehän eivät sopeudu. Kulttuurit ovat yhteisöilmiöitä, ja keskenään yhteensopimattomat kulttuurit saattavat vain romauttaa totaalisesti toistensa moraalin. Ne voivat kääntää toistensa kielteiset puolet esiin ja sahata julkistason pöydänjalkoja niin että lopulta koko yhteiskuntamoraali kauttaaltaan romahtaa. Kysymys ei ole yksilöiden pyrkimyksistä, eikä "oikeista arvoista" tai "asenteista". Durkheimilaisin silmälasein voimme nähdä sen.

Julkisissa juridisissa hyökkäyksissä, rasistijahdissa ja vihapuhevainossa, saattaa olla kyse pelkästään positiivisen kultin itsesuojelusta. Siis oman vahvistautumisen tarpeesta ja yrityksestä konkretisoida käytännössä negatiivinen kultti. Heikot yksilöt tarvitsevat todisteita ollakseen omissa silmissään uskottavia -- ja todisteet uskottavuudesta saadaan, kun viedään teoria käytäntöön ja siirrytään puheista tekoihin. Se on rasistijahtaajien ja terroristien yhteinen paradoksaalinen agenda.

Ne tiet, se yhteiskuntakehitys, johtaa väistämättä kahtiajakojen syvenemiseen. Totalitarismi on sisäisen kaksinapaisuuden järjestelmä.

Emme me kaikessa kehittyneisyydessämme edelleenkään ole vapaita kaikkein lajityypillisimmistä ominaisuuksistamme. Uskontoelämän alkeismuodot elävät edelleen kaiken kognition pohjalla. Ryhmävahvistautumisen mekanismit määräävät sitä minkä koemme totena ja oikeana, ja positiivisen kultin piirissä affektien "tarttuminen" koetaan totuudellisuuden voittona, kun taas negatiivisen kultin vastaava ominaisuus toteutuu niin että kaikki siihen leimatut "saastuttavat" toisensa.

"Juuri tuo sana sinut kavaltaa -- olet sen-ja-sen ismin kannattaja! Kuulut siihen-ja-siihen joukkoon! Olet tuossa valokuvassa väärässä seurassa!" -- Alkukantaista, mutta tätä päivää.

Niitä vääriä käsityksiä, jotka ovat kehittäneet tiedollisiksi perusteluikseen kokonaisen kielteisen kultin, on jokseenkin mahdotonta oikaista. Negatiivisella kultilla mielensä mustamaalannut yksilö ei mielellään raota vähäisintäkään seinänrakoa, josta virtaava valo paljastaisi että omat perustelut, joissa paradoksaalisesti elävät sulassa sovussa rinnakkain abstraktiset muodolliset todistelut ja karkeat sisällölliset leimasanat, eivät kestä läpivalaisua.

Perustelutarpeet ovat sitä vahvemmat mitä heikompien premissien varaan ajattelu on rakenneltu. Mitä vahvemmat perustelut, sitä heikommat. Se on se paradoksi. Nollatoleranssi "rasismin" suhteen tarkoittaa ettei kertakaikkiaan ole ollenkaan varaa avata omaa laatikkoaan nähdäkseen sen ulkopuolelta.

Kannattaisi kysyä, miksi niin monet haluavat niin lujasti uskoa omiin toteemeihinsa eli totuuksiinsa että ovat niiden pönkittämiseksi valmiita toimimaan tavalla joka tosiasiassa toimii vastoin heidän ilmoittamiaan päämääriä? Ehkä se kertoo jotain siitä miten määräävä rooli alkuperäisellä primitiivisellä totemismilla mielessämme yhä on. Kun toiseen vaakakuppiin pannaan itsetarkoituksellinen primitiivinen uskontoelämä ja toiseen kehityksen mukanaan tuoma välineellinen järki, järki häviää aina.

Durkheimiin paneutuneilla ei ole vaikeuksia ymmärtää tätä. Tunnustuksellinen sosiaaliyhteys ja mielen kytkemät yhteydet projektiiviseen todellisuuteen ovat edelleenkin perimmäisiä ja määrääviä ominaisuuksiamme. Keskellä individualistista sokeutta ja aikamme narsismia ne vain saavat paradoksaalisia ilmenemismuotoja.


-----------