Kipeiden kulttuuristen tabujen ympärille syntynyt ja historiallisesti kehittynyt käsitteenmuodostus vie väärään suuntaan. Sillä pikemminkin kierretään kipeät kohdat kuin päästään niihin käsiksi.Vääristyneet lähtökohtaiset käsitteet eivät pätevöidy sillä että niitä pyritään määrittelemään muiden käsitteiden avulla. Kaikki määrittely-yritykset ovat omiaan vain legitimoimaan lähtökohtaisia käsitteitä.
Noitaoikeudenkäynti, jota käymme mielessämme, ei koskaan ratkea sillä että yritämme määritellä "noidan" mahdollisimman aukottomasti. Jonkun pitäisi pystyä pysäyttämään nämä "järkiperustelut" ja sanomaan päättäväisesti: "Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!"
Kulttuuriset tabut muodostavat ajatuksiimme aukkoja, jotka katetaan sementoimalla niihin tabunomaisia lähtökohtaisia käsitteitä. Siten kokonaiset historialliset aikakaudet voivat olla pahasti harhassa. Rasistijahti on nykyajan noitaoikeudenkäyntiä.
Eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriallisena kantoaaltona jatkuvasti vahvistunut individualismi on tosiaankin kasvanut sokeuden asteelle, emmekä enää pysty ymmärtämään että esimerkiksi kulttuuriset tabut ovat intersubjektiiviseen kielimaailmaan sijoittuvia yhteisöongelmia, jotka eivät ratkea yksilötasolla. Fokusoimme kaiken yksilöön, ja kuvittelemme että kulttuuriset lähtökohtaongelmat voisivat ratketa yksilötason asenne- tai arvovalintaongelmina.
Tai että ne esimerkiksi ratkeaisivat jos annamme yhteisöilmiölle, kuten joukkomittaiselle taantumalle, esimerkiksi totalitarismille, jonkin "ismin" tai aatteen nimen, kuten esimerkiksi "kansallissosialistinen valtio".
"" Se, että on olemassa yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on suhteellisen vaikeasti käsitettävä asia, joka toki edelleen vaatisi paljon filosofista ja käsitteellistä analyysia. Ajatuksen vaikeus näkyy siinäkin, että monet omalla tutkimusalallaan etevät ja sivistyneet tutkijat eivät yhteiskunnallista toimintaa pohtiessaan pysty lähtemään muista kuin omista ja ystäväpiirinsä yksilöllisistä motiiveista."" -- Erik Allardt esipuheessaan Durkheimin "Sosiaalisesta työnjaosta" -teoksen suomennokseen.
Nykyisin on ilmeisesti yhä vähemmän niitä, jotka ymmärtävät että ihmisen näkeminen ihmisenä tarkoittaa ihmisen näkemistä lajityypillisesti sosiaalisena olentona.
Tämän blogin yhteydessä itse haluaisin erityisesti muistuttaa siitä, että poliisijohto on pahasti harhateillä jos se menee mukaan poliittisten ideologien tai omaa sivistymättömyyttään ymmärtämättömien sekä pelkuruuttaan "vastuun" nimissä pakoilevien journalistien nostattamaan rasisti- ja vihapuhejahtiin. (Ne ovat yhteiskuntatodellisuudessa sama asia, vaikka tietysti yritämme lähtökohtia säilyttääksemme ylläpitää käsiteharhaa siitä että ne olisivat "eri asioita".)
Yksilötuntoihin fokusoituva todellisuudentajuton ihanteellisuus ja sortuminen noitajahdille ominaiseen totalitaristiseen ilmiantokulttuuriin kulkevat käsi kädessä. Tarvitsisimme nyt yleisen lynkkausmielialan noustessa sellaisia sivistyneitä ihmisiä jotka kasvavan taannuttavan moraalipaatoksen alta jaksaisivat nostaa päättäväisesti päänsä pinnalle ja sanoisivat selvästi: "Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!"
Itse kuitenkin koen tilanteen jo jokseenkin toivottomaksi ja olen jo kauan ollut valmis iskemään hanskat kirjoituspöytään. "Monikulttuurisuusideologian" paatos on jo niin paksua ettei selville vesille enää päästä. Eurooppa tulee sortumaan rasismin pelkoon.
--------------------
""Ihmisoikeudet voidaan ottaa myös yhteisöllisenä tekijänä. ""
Sanoisin tähän: jos puhutaan, kuten siis puhutaan, eurooppalaisen valistusajattelun mukaisista ihmis- ja yksilöoikeuksista, jotka restauroitiin sotatrauman vallassa natsi-Saksassa harjoitetun joukkotuhonnan paljastuttua, niissä näkökulma on individualistisesti sokea. Vain muutama julistuksen kohta yrittää määritellä yhteiskuntaa jossa ihanteellisesti lueteltujen oikeuksien olisi mahdollista toteutua.
Ja on tietysti korostettava sitä miten sataprosenttisesti eurooppalaiseen ajatteluun YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus perustui. Esimerkiksi viitisenkymmentä islamilaista valtiota ei ole tätä julistusta hyväksynyt, vaan korvannut sen omalla, uskonnollisen tunnustuksellisuuden priorisoivalla julistuksella.
-------------------
Ajattelin noin viisikymmentä vuotta sitten suunnilleen samoin kuin näinä päivinä itseään "suvaitseviksi" nimittävät ihmiset ajattelevat. Olen tehnyt aika paljon ajatustyötä noiden vuosikymmenien aikana.
Olen edelleen absoluuttipasifisti, eikä siinä ole kyse minkään opillisen ismin tunnustamisesta vaan älyllisestä rehellisyydestä. Yksikään ajatteluongelma ei ratkea väkivallalla. Nyrkiniskun jälkeen yksi ynnä yksi on edelleen kaksi. Vaikka kaikki ajattelevat ihmiset tapettaisiin, maailmaa ja ihmistä koskevat lainalaisuudet olisivat samat.
Ihmisestä kasvaa ihminen vain ihmisten joukossa. Ihminen on sosiaalinen laji, historiallinen jatkumo. Mielikuva yksilöstä on suurelta osin harhaa. Yksilöllinen eriytyminen on kehitysominaisuus, ja lajihistorian sillat kulkevat hyvin yksiselitteisesti ja yksisuuntaisesti sosiaalisesti sitovista alkuyhteisöistä lisääntyvän individualismin suuntaan. Jos ihanteellisten ideologioiden termistöä käytetään, pitäisi todeta että ihmisyys on kehitysominaisuus.
Individualismi merkitsee kehitystä, mutta se voi muuttua juurettomaksi. Individualistisesti sokea ihmiskuva on jo totaalista harhaa. Siinä menetetään kosketus elämän perustoihin. Myös käsitteet irtoavat reaalimaailmasta, ja ajattelu muuttuu käsiterealismiksi. Nykyisin kaikki humanistinen "sivistys" on lähinnä käsitteellisten näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyä.
Ihminen ajattelee siksi että ihminen on ajatteleva olento. Se on, Frommin mukaan, "ihmisen osa". Oma ajatusperintömme on eurooppalaisen kulttuurin perintö. Sen ihmistieteiden mukaan meidän on yritettävä suunnistaa.
Durkheimilaisen sosiologian perusasetukset, joiden mukaan yhteisöilmiöt eivät palaudu yksilötasolle, freudilainen ihmiskuva, joka ainoana tekee mahdolliseksi ymmärtää esimerkiksi miksi raiskaaja inhoaa ja haluaa tuhota raiskauksensa kohteen ja miksi raiskauksen uhri kokee syyllisyyttä ja häpeää, sekä wittgensteinilainen tiedonfilosofia, joka selvittää intersubjektiivisen kielen, ajattelun ja totuuden keskinäissidokset -- niiden pohjalta olen itse omaa ajatustyötäni tehnyt.
(9.5. 20169)
-------------------
Käytämme käsitteitä viitataksemme niillä johonkin, ja kun puhumme ihmisestä historiallisena jatkumona, kannattaa myös ajatella läpi se sekaannusta aiheuttava seikka että käsitetieto on kehityksellisesti myöhäsyntyistä, eikä meillä tietenkään ole hyviä käsitteitä kuvaamaan lajinkehityksen "symbioottisia" varhaisvaiheita.
Esimerkiksi Durkheim käyttää termiä "kollektiivitajunta" puhuessaan alkulaumassa vallinneesta homogeenisesta yhteisötilasta. Yksilöllinen eriytyminen on kehitysominaisuus, ja aivan samalla tavalla kuin ihmisen alkulaumassa "valta" ja "tahto" olivat vielä yksi ja sama asia, aivan samalla tavalla myös kaikki muutkin käsitteemme eriytyneisyydessään elävät nyt yksilöllisen kokemuksemme maailmassa, ja paha kyllä ne pystyvät elämään jopa ihan omaa käsite-elämäänsä, jossa tietoteoreettisia ongelmia sitten riittää.
Ihmisen lajityypillisen sosiaalisuuden merkitys on sokean individualismin maailmassamme varsin vaikea asia tajuttavaksi. Sosiaaliset muodosteet, kuten kieli ja ajattelu, ovat koko kulttuurievoluution käyttövoimia. Yhteisö on jokaisen yksilöminuuden pohjalla. Voimme päätellä "kulttuurista" yksilöön päin, mutta oikeastaan emme toisin päin. Emme ainakaan sillä tavalla että voisimme puhua "kulttuurin valitsemisesta". Se on todellisuudesta irronneilla käsitteillä kyhätty mielikuva.
Eri kulttuurit -- tai yhteisöt -- eivät tietenkään ole samalla lähtöviivalla. Kehityksellisiä eroja on samoin kuin laatueroja erilaisten kulttuuristen perusratkaisujen muodossa. Kaikki yhteisöt eivät suinkaan mahdollista tai salli pitkälle menevää yksilöllistä eriytymistä. Hyvä yhteisö sallii, ja etäisyys, jonka yksilö voi nimenomaan ja vain "omaan" kasvukulttuuriinsa saada, merkitsee yleistä vapautumista "tunnustuksellisena" omaksutusta ajattelusta. Tällöin omien lähtökohtaisten käsitteiden kyseenalaistaminen mahdollistuu, ja käsitteet yleensä ymmärretään viittaamisen työkaluina.
En aio viipyä täällä Uudessa Suomessa taas tällä kertaa tämän pitempään. Hyvää kesää sinulle kuin myös muille jotka sattuvat lukemaan.
(11.5. 2016)
----------------------
Tiina Wiik -nimisen skribentin kirjoitus monikulttuurisuusideologian ja stalinismin ajatusmuotojen samankaltaisuudesta joutui ilmeisesti joksikin aikaa sensuurin kynsiin Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla. Ensin hävisi kirjoittajan kuva ja uudet kommentit, sitten teksti poistui "suosittujen" luettelosta. Jos oikein kaiveli, kirjoitus toki yhä löytyi joko nimihaulla tai arkiston takasivuille haudattuna.Niin tai näin, tähän yksittäistapaukseen tarttumatta Uuden Suomen tilanne kertoo jotain siitä mikä on tilanne koko maan lehdistössä. Se on käsittämätön tilanne. "Rasismi" on tabu jota pelätään sietämättömästi.
Mainitussa kirjoituksessa oli lähemmäs kaksisataa kommenttia, joiden laatu oli tietysti tyypillisen kirjava. Näissä keskusteluissa käytetyt avainkäsitteet, kuten "kulttuuri", esp "monikulttuuri", aiheuttavat pelkkää käsitesekaannusta. Puhutaan "monikulttuurisuudesta" aivan kuin se olisi malli tai tilanne, joka voisi samanlaisena toteutua tai toistua koska tahansa missä tahansa minkä tahansa kulttuurien kesken. Ikään kuin "kulttuuri" olisi aina jotain jolla kaikista sen erityisistä piirteistä huolimatta olisi aina se ominaisuus että se voisi sopeutua minkä tahansa muun kulttuurin kanssa.
"Keskustelu" tällaisesta lähtökodasta käsin on lähinnä käsiterealismia, näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyä. Silti keskustelun on täytynyt säikäyttää toimittajaparat totaalisesti. Rasismipeikko pilkahti jostain. Osallistujissa oli myös muutamia multikultia kritisoivia sivistyneitä ihmisiä. Hätätoimiin ei sorruttu karkeita vihapuheen sävyjä omaavien kommenttien takia, vaan sorruttiin sisältöjä koskeva hätä kädessä.
Mutta sensuurimentaliteetti sikseen -- se on tullut joukkoomme ja se voi vain laajeta, levitä ja syvetä. Sille tässä sukuklaanien hallitseman hukkajournalismin luvatussa maassa tuskin mikään järki enää mitään mahtaa. Mutta ihan teoriassa: voisiko tuollaisia keskusteluja sitten mitenkään sisällöllisesti tervehdyttää? Siis lähinnä näiden ymmärrystä nyt niin täydellisesti noituvien avainkäsitteiden kohdalla?
Miten pitkälle mukaan voidaan tuoda ihmislajin kulttuurievolutiivisen kehityksen akseleita?
Mono- ja monikulttuurin akselia saattaisi valaista sen samaistaminen sosiaalisesti sitovan alkuyhteisön ja yksilöllisen eriytymisen akseliin. Tai skaalata tätä lajihistoriallista kehitysakselia nyky-yhteiskunnassa hyvinvoinnin mahdollistaman rautaisen perusturvallisuuden sallimaan pitkälle jatkuvaan yksilölliseen eriytymiseen ja aikuiseen autonomiaan?
Olennaista olisi hahmottaa se että kyseessä on todellakin kehitysakseli -- että siis "ihmisyys" on kehitysominaisuus. Kehityksessä mikään kerros ei ole "turha", eikä mikään kehityksen myötä häviä olemasta. Kehitys on jatkumo, ihminen on lajityypillisesti historiallinen jatkumo. Niinpä ei siis myöskään skaalautuvia käsitteitä "monokulttuuri" ja "monikulttuuri" saisi pitää irrallisina eikä tulkita toistensa vaihtoehdoiksi tai vastakohdiksi. Ne eivät ole itsenäisiä käsitetason vaihtoehtoja -- sellaisina ne muuttuvat mitään merkitsemättömäksi käsiterealismiksi.
"Ihmisyys" on sijainti reaalimaailmassa symbioottisen tilan ja autonomian asteikolla. Mutta on huomattava, että ei ole olemassa mitään kaikkialla pätevää yhtä asteikkoa, vaan jokaisella "kulttuurilla" on symbioottisen lähtökohdan ja saavutettavissa olevan autonomian asteen välillä aivan ikioma tiensä, oma laatunsa, jossa asteikko on omanlaisensa. Itse asiassa "kulttuuri" voidaan määritellä juuri tällaisena yhteisöhistoriallisesti omaksuttuna tienä, jollaiseksi pysyvä kognitiivinen kytkentäverkosto psyyken pohjatasojen ja ylärakenteiden välille on muodostunut.
Ne ovat yhtä olemassaolevia ja yhtä tärkeitä, tuo huolenpito perusturvallisesta pohjarakenteesta ja jollekin asteelle jatkuva yksilöllinen eriytyminen. Kaikki mikä välille jää, pyrkii noudattamaan yhteisössä omaksuttua kognitiivista perusratkaisua, "kulttuuria".
Alkusymbioosi on jotain yleisinhimillistä, ja kehitys kohti autonomista aikuisuutta on sekin yleisinhimillinen kehityspiirre. Mutta "kulttuuri" on kunkin kollektiivin historiallinen joukkomittainen kognitiivinen perusratkaisu, tietty tabujen ja kognitiivisten amputaatioiden valikoima, joka sementoi yhteisöllisen tien jolla kehitys etenee. Siis sikäli kuin etenee -- kulttuuri voi olla myös kivettynyt, muuttumattomuutta ylläpitävä. Historia tuntee sellaisiakin kuttuureita.
Kahden satunnaisen kulttuurin yhteentörmäyksessä ollaan aina tekemisissä yhtäältä yleisinhimillisten mutta toisaalta juuri kullekin kulttuurille ominaisten ominaisuuksien kanssa. "Sopeutumista" koskien ei voi olla olemassa mitään yleissääntöä, eikä niin ollen oikeastaan pitäisi myöskään muodostaa mitään yleiskäsitettä "monikulttuurisuus".
Yleisinhimillisesti ottaen pitäisi lähteä arvioissa liikkeelle senkaltaisista tosiasioista, että aina kun esimerkiksi kehittyneempi ja kehittymättömämpi, tai sosiaalisesti sitovampi ja yksilölliseen eriytymiseen ohjelmoiva, tai normimoraalia tunnustava ja omantunnonetiikkaan kasvanut, jne, kulttuurit kohtaavat, "sopeutuminen" voi tapahtua vain kehittymättömämmän, sosiaalisidonnaisemman, normipaineisemman, jne, ehdoilla.
Niin paljon kuin voidaankin olla eri mieltä "älykkyydestä", sen määrittelyistä ja kulttuurisidonnaisuudesta, yms, meidän pitäisi olla yhtä mieltä siitä että älykkäämmän ja vähä-älyisemmän kohtaaminen voi toteutua vain heikomman ehdoilla.
Lapsen ja aikuisen vuorovaikutus voi tapahtua vain lapsen ehdoilla.
Mitä taas kulttuurien ikiomiin kognitiivisiin amputaatioihin tulee, niiden arvioinnissa olemme huonoja niin kauan kuin olemme itse oman erityisen, maailmanhistoriallisesti aivan erityisellä tavalla vaikuttaneen eurooppalaisen uuden ajan kulttuurimme kognitioista jokseenkin tietämättömiä. Eurooppalaisen ajattelun oma sokea piste on individualisaatio, joka estää meitä näkemästä ja käsitteellisesti jäsentämästä yhteisöilmiöitä. Sokea individualisti yrittää palauttaa yhteisöilmiöt ja -ominaisuudet yksilötasolle, mihin ne eivät suinkaan ollenkaan palaudu.
Jos näkisimme oman kulttuurimme erityislaatuisuuden, vasta silloin voisimme arvioida muita kulttuureja ja niiden sopeutuvuutta oman ajatteluperintömme kanssa.
Jokin tällainen näkemys "kulttuurista" joukkokohtaisena historiallisesti suhteellisen pysyvänä yhdenlaisia kognitiivisia ominaisuuksia amputoivana tai toisenlaisia suosivana kasvualustana olisi tarpeen jotta kaikkinainen keskustelu kulttuurien yhteentörmäyksistä edes hieman selkiytyisi ja tervehtyisi. Nythän se on pelkkää ylimitoitettujen yleiskäsitteiden liimailemista milloin mistäkin maailmankolkasta esiinnostettujen esimerkkitapausten päälle.
Tietysti sitten tarvittaisiin myös yleistä terveempää näkemystä siitä miten perinjuurin sosiaalinen olento ihminen lajityypillisesti ylimalkaan on. Nythän kaikki kollektiivivoimia, yhteisöilmiöitä ja -todellisuutta koskeva keskustelu kiertää hallitsemattomia tabuja jotka painetaan pinnan alle, ja ainoa mikä koetaan oikeaksi on yksilöihin fokusoituvat kuvaukset siitä miten yksilöt yli kulttuurirajojen mukamas voivat sopeutua ja viihtyä keskenään. Tätä sokeaa individualismia ei ymmärretä oman kulttuurisen kognitiomme amputaatioksi, vaan se nostetaan ainoaksi oikeaksi näkökulmaksi kulttuurien kohtaamisen kasvavissa kipeissä ongelmissa.
(16.5. 2016)
---------------------------
OS: “”Nizzan sianlihaa syönyttä ja alkoholiin mieltynyttä joukkomurhaajaa on vaikea kuvailla elämäntavoiltaan ääri-islamilaiseksi. “”Me länsimaalaiset voimme puhua esimerkiksi “elämäntapavalinnoista”, mutta normipaineeseen perustuvassa moraalijärjestelmässä käsitteellä ei ole mitään sisältöä. Sosiaalisesti sitovassa yhteisössä yksilöiden käyttäytymistä määräävät sisäistetyt kunnian- ja häpeäntunnot, ja esimerkiksi kunniamurhien motiivina on pikemminkin ahdistus kuin viha.
“Laajennetun itsemurhan” sijasta paremmin kuvaava termi voisi olla vaikkapa “laajennettu kunniaitsemurha”. Tai sitten durkheimilaisittain “anominen laajennettu itsemurha”.
Durkheimiin kannattaisi palata laajemminkin näitä keskenään totaalisesti sopeutumattomien kulttuurien kohtaamisongelmia käsiteltäessä. Moraalijärjestelmien erilaatuisuudesta suoraan johtuu esimerkiksi miksi radikalisoituminen tapahtuu valtaosin vasta toisen ja seuraavien maahanmuuttajasukupolvien ja vieläpä näennäisesti niin sanottujen maallistuneiden ja menestystäkin saaneiden yksilöiden piirissä.
Samaten saattaisi Durkheim auttaa meitä ymmärtämään, että “suvaitsevat” asenteemme, jotka toimivat eurooppalaisten individualistien kesken, kääntyvät päälaelleen sosiaalisesti sitovassa ja projektiivisia viholliskuvia tarvitsevassa systeemissä. Mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvempia viholliskuvia normimoraaliset yhteisöt omaa sisäistä eheyttään ylläpitääkseen tarvitsevat. Kuten sanottu, jo toiset maahanmuuttajasukupolvet ovat ensimmäistä jyrkempiä.
(16.5. 2016)
------------------
Rogue: ""Jos se laajempi kulttuuri tuottaa esimerkiksi vaaralliselta kuulostavia suurta kannatusta nauttivia uskomuksia, jotka myös fundamentalistit ottavat omakseen ja joilla he perustelevat tekojaan, tulisi nämä uskomukset altistaa ankaralle kritiikille sekä yhteisön sisältä että ulkoa päin. ""
Mistä positiosta käsin tällaiset käsitteelliset järkijäsennykset tehdään? Terroritekojen ymmärtäminen ja selittäminen kulttuurikontekstissa vaatii vielä astetta tätäkin syvempää lähtökohtaa, eli antropologis-sosiologista ja strukturalistista näkökulmaa, jossa painottuu se, ettei yhteisöllistä moraalilaatua eikä myöskään sitä mitä tietyn ajatteluperinteen sisällä pidetään “järkenä” voida siirtää toisen perinteen piiriin ja tulkita sen ehdoilla.
Eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneiden ihmistieteiden paras anti näissä kysymyksissä saadaan durkheimilaisen sosiologian ja freudilaisen syvyyspsykologian pohjalta. Edellinen lähtee liikkeelle siitä että on olemassa yhteisöilmiöitä ja -ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilötasolle, ja jälkimmäinen -- niin paljon kuin freudilaisuutta vastaan vulgaaripositivistien taholta hyökätäänkin — on ainoa jonka ihmiskuva tekee ymmärrettäväksi esimerkiksi sen, että raiskauksen uhri voi tuntea jotain mitä hänen ei minkään “järjen” nimissä pitäisi tuntea, nimittäin häpeää ja syyllisyyttä.
Tällaiset työkalut ovat tarpeen ellemme halua sortua kaikkein pinnallisimpiin tulkintoihin ja todisteluihin. Siis juuri senkaltaisiin kuin blogisti Soininvaaran todistelu siitä ettei sianlihaa syövä ja alkoholia naukkaileva muslimi voi olla “true scotsman”.
(23.7. 2016)
-------------------
Uskontoilmiön käsittely kannattaisi aloittaa toteamuksesta ettei maailmasta ole löytynyt ainoatakaan ihmisyhteisöä jossa ei ilmenisi jonkinlaista uskonnollisuutta. Se mitä nimitämme “uskonnoksi” on siis pikemminkin jonkinlainen alkuperäinen ajattelulaatu, eikä suinkaan mikään “opillinen” konstruktio.
Esimerkiksi Durkheim teki mahtimittaisen ja kunnianhimoisen yrityksen alkuperäisen uskonnollisen ajattelulaadun kuvaamiseksi. Hän saattoi olla joissain asioissa väärässä, mutta itse kysymyksenasettelun suhteen oikeassa. Hän kaivoi esille tavat joilla kulttuurievoluution ensi askelmilla ihmisen lajityypilliset “sosiaaliset” ominaisuudet muuttuvat kognitiivisiksi peruskategorisoinneiksi, ja nämä metamorfoosit auttavat meitä yhä ymmärtämään mistä näissä tajunnallisissa ilmiöissä pohjimmiltaan on kyse.
Tuollaisen lajinkehityksellisen perspektiivin päälle tarvitsemme sitten vielä omaa aikalaisajatteluamme koskevan historiallisen analyysin. Eli siis analyysin koskien eurooppalaisen uuden ajan “kartesiolaista” paradigmaa, eriytyvän subjektin ja objektivoituvan todellisuuden vastakohtaa. Siihenhän kaikki oma aikalaisjärkemme perustuu.
Kartesiolainen paradigma synnytti eriytyvän subjektin puolella individualismin, yksilönvapaudet ja -oikeudet, kansallisvaltion (individualistisen ihmiskuvan yhteisöprojektiona) sekä edustuksellisen demokratian. Objektivoituvan todellisuuden puolella kehittyivät empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.
Noiden paradigmaattisten tekijöiden vaikutuksesta maailma ja ihmisen elinehdot ovat muutaman viime vuosisadan kuluessa kokeneet muutoksen, joka on tuhatkertainen verrattuna lajihistorian koko aiemman miljoonan vuoden aikana tapahtuneeseen muutokseen yhteensä. Ja, huomatkaa, emergenssi on seurausta aivan tietystä, tietyt alkuperäiset kulttuuriset perusratkaisut tehneen ja tietyt paradigmaattiset kognitiiviset ominaisuudet tiettyyn historialliseen aikaan synnyttäneen eurooppalaisen kulttuurin muutoksesta.
Erityistieteiden kehittyminen oli olennainen osa eurooppalaisen uuden ajan “valistusta”. Tiedonalojen jako on kuitenkin ollut jatkuva pysähtymätön prosessi, jonka ylikasvamisen seurauksena elämme nyt eräänlaisessa “opillisesti” orientoituneessa “ismien” maailmassa, jossa muun käsitesekaannuksen lisäksi kyky erottaa tiedollisia ja aatteellisia ismejä toisistaan on katoamassa. Tästä “opillisuuden” vääristämästä tiedollisesta harhasta johtuen pohdiskelemme nyt esimerkiksi näitä uskonnollisuuteen ja fundamentalismiin liittyviä ongelmia.
Vähän enemmän tositietoa — so. durkheimilaista sosiologiaa ja syvyyspsykologiaa — eikä meidän tarvitsisi välttämättä rämpiä aivan historiattomissa ja harhaisissa käsitetodellisuuksissa. Nythän nämä keskustelut ovat kuin suoraan apinoiden planeetalta.
(1.8. 2016)
----------------------
Osmo Soininvaara: ""Sorry, mutta tämä lupaus marttyyreille suorasta pääsystä paratiisiin on pirullinen motivaatioinnovaatio, jonka ristiretkeläiset opettivat islamille.""
Tässä on mielestäni esimerkillinen asiayhteys jossa meidän on mahdollista oppia jotain oman “opillisen” ajattelulaatumme harhaisuudesta.
Kaikille uskonnoille ominaisiin yhteisiin piirteisiin kuuluu esimerkiksi normatiivinen moraali — se on suoraa seurausta siitä että ihminen on perinjuurin sosiaalinen laji ja moraali on kaikkia yhteisöjä sisäisesti yhteensitova liima — ja myös moraalinen varmistus jossa sanktiot, palkkiot ja rangaistukset, ulotetaan “tuonpuoleiseen”.
Minkään uskonnon ei siis missään erityisessä historiallisessa yhteydessä tarvitse erikseen “opettaa” tuollaisia asioita toiselle uskonnolle. Yhteinen kaikupohja nostaa sanktioinnin esiin siellä missä milloinkin tarvitaan. On harhaa muodostaa mielikuvia siitä että “opit” olisivat vaikuttaneet toisiinsa jonkin historiallisen maailmanhengen sanelemassa järjestyksessä.
Mutta tuo “opillinen” ajattelulaatu, joka siis on seurausta eurooppalaisella uudella ajalla jatkuneesta tiedonalojen pirstoutumisesta ja niin sanotun korrespondenttisen totuudellisuuden voittokulusta, annetaan meille nyt jo syntymälahjana ja se istuu kaikessa oppisivistyksessämme kuin — no, olkoon.
Uskontoilmiöitä täytyy todellakin lähestyä astetta syvemmällä strukturalistisen sosiologian tasolla. Durkheim on mielestäni hyvä opastaja, todellinen pioneeriajattelija. “Uskontoelämän alkeismuodoissa” tehdään kunnianhimoinen yritys kuvata ja selittää tapoja joilla alunperin “sosiaaliset” elämänmuodolliset haasteet kehittävät vastaukseksi “tiedollisia” jäsennyksiä ja kategorioita.
Mutta durkheimilainen sosiologia toki on jo lähtökuopissaan aika ylivoimaisen vaikeaa:
“Se, että on olemassa yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on suhteellisen vaikeasti käsitettävä asia, joka toki edelleen vaatisi paljon filosofista ja käsitteellistä analyysia. Ajatuksen vaikeus näkyy siinäkin, että monet omalla tutkimusalallaan etevät ja sivistyneet tutkijat eivät yhteiskunnallista toimintaa pohtiessaan pysty lähtemään muista kuin omista ja ystäväpiirinsä yksilöllisistä motiiveista.” — Erik Allardt esipuheessaan Durkheimin “Sosiaalisesta työnjaosta” -teoksen suomennokseen.
Kuinka moni meistä esimerkiksi tajuaa että eurooppalaisella uudella ajalla tavattomasti vahvistunut individualismi johti tiedollisella tasolla empirismiin?
(2.8. 2016)
------------------
Aikamme sokeus on individualistista sokeutta.Jos niitä historiallisia paralleeleja etsitään, yhtäältä uudella ajalla jatkuvasti vahvistunut individualismi ja toisaalta koherenttisen totuudellisuuden katoaminen korrespondenttisen todistelun tieltä ovat saman kognition kaksi eri puolta.
Erityistieteiden jatkuva sisäinen pirstoutuminen tutkimuskohteiden ja opillisten koulukuntien mukaan on yksi osa tuota samaa kehitystä. Nyt elämme eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille tiedollista auktorisointia.
Samaan kehitykseen edelleen kuuluu, että tiedolliset ja aatteelliset ismit omaavat saman totuudellisuusefektin.
Ihmistieteissä koherenttisten kokonaisnäkemysten katoaminen on merkinnyt esimerkiksi sitä, ettemme enää ymmärrä durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia. Se, että on olemassa yhteisöilmiöitä ja -ominaisuuksia, jotka eivät palaudu yksilöiden ominaisuuksiin, on meille liian vaikea ajatus. Pystymme enää vain yksilölähtöisiin selityksiin.
Kulttuuriset voimat, jotka ovat yhteisöominaisuuksia, jäävät meiltä silmämme sokeaan pisteeseen. Yritämme kuvata ja selittää täysin erilaisille yhteisötekijöille rakentuneiden kulttuurien kohtaamisongelmat yksilötasolla, ja kuvittelemme, että ongelmat ratkeavat kunhan yksilöt vain omaksuvat "oikeat asenteet ja arvot".
Individualistinen sokeus vallitsee kaikkialla. Ei ole sitä tiedonalaa jolla tutkimus ei fokusoituisi yhä pienempiin yksiköihin. Suurten tulkintojen historistit ovat historiaa, nyt kaivetaan henkilöitä -- konnia ja sankareita -- esiin. Ehkä historiankirja ja naistenlehti piankin korvaavat toisensa.
(3.9. 2016)
------------------
Blogistin mainitseman kirjan -- Theodore Dalrymple: "Life at the Bottom" -- varsinainen opetus paljastuu vasta durkheimilaisen sosiologisen tulkinnan kautta. Ei "maailmankatsomus" suinkaan ole se mikä tekee köyhästä ihmisestä tuhoavan köyhyyden uhrin. Läksy joka meidän tulisi oppia on se, että vain suhteellisella köyhyydellä on merkitystä.
Ihminen on niin perin juurin sosiaalinen olento. Köyhyys keskellä yltäkylläisyyttä murskaa yksilön elämänvoimat ja -halut totaalisemmin kuin köyhyys siellä missä likimain kaikki ympärillä ovat absoluuttisessa mielessä köyhiä.
Tätä ei tietenkään ole individualistisen sokeuden vallitessa ollenkaan helppoa tajuta. Mehän näemme vain yksilöitä, ja vertaamme yksilöitä keskenään yli maiden rajojen, kulttuurirajojen ja yli koko maanpiirin. Emme ymmärrä että elämän ehdot ja eväät ovat yhteisölähtöisiä, eivät jokaisella yksilölle syntymälahjana annettuja.
Olen monesti ihmetellyt sitä miten vaikeaa durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia on omaksua. Se, että on olemassa yhteisöominaisuuksia ja -ilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin, on sangen vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Esimerkiksi kysymys köyhyyden vaikutuksista on sellainen, jota tuskin voi ymmärtää ellei durkheimilaisia perusteita ole ajateltu ensin selviksi.
Myös se ajatusvirhe, joka tehdään kun nähdään yhteiskunnan "rakenteelliset ratkaisut" vastaukseksi jonkin sosiaalisen vakion -- kuten köyhyyden -- ongelmiin, seuraa suoraan kyvyttömyydestä tajuta millaisten ilmiöiden kanssa olemme yhteisötodellisuudessa tekemisissä.
Vain muutokset itse kulttuurin perustekijöissä voivat muuttaa sosiaalisia vakioita. Kulttuuri on olemuksellisesti historiallinen jatkumo, joka tuppaa tuottamaan tietyt vakiot -- ja myös "anomiat" -- eikä ole mitään organisatorista taikatemppua jolla kulttuuriset voimat voitaisiin päätöksenteolla selättää.
Näen nykyisen yhteiskuntatilanteen toivottomana nimenomaan siksi että ymmärrystä ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta ei enää ole oikein missään. Sekä tiedollinen että arvoja koskeva ajattelumme ovat individualismin läpivärjäämiä. Pahin historiallisen älyn vääristymä koskee "talousajattelua", joka on individualistis-liberalististen harhojen ylittämätön symbioosi.
(5.9. 2016)
-------------------
Maon kulttuurivallankumous puhutteli idealistisessa ihanteellisuudessaan myös länsimaista 60-luvun opiskelijaradikalismia. Jokin rooli sillä oli Suomessakin ennen kuin täkäläisen vasemmiston jakautuminen niin sanottuun taistolaisliikkeeseen ja perinteiseen enemmistöön tapahtui Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen.
Katsoin jokin aika sitten uudelleen Jean-Luc Godardin vuonna 1967 valmistuneen elokuvan "Kiinatar", ja jutun satakymmenprosenttisesti ylikyllästetty ja määrätietoisesti osoitteleva ideologisuus sai minut sekä nauramaan että itkemään. Filmissähän kuvataan ranskalaisnuorten maolaista solua, joka seikkailee verbaaliviidakossaan ja loppua kohden ajautuu yhä enemmän "vallankumouksellisen tietoisuuden" valtaan.
Yksi poika tosin ottaa kesken kaiken eron ja etäisyyttä kommuuniinsa, ja hänet Godard asettaa kasvokkain kameran kanssa ruokapöydän ääreen syömään murustuvaa leipää ja juomaan kaakaota suunnattoman suuresta mukista. Siinä hän selittää pilviähipovan teoreettisesti missä ryhmä hänen mielestään meni opillisesti harhaan.
Elokuvan lopussa muutaman ryhmäläisen oikeassaolemisen- ja todisteluntarve kasvaa niin pakottavaksi että he päättävät ryhtyä sanoista tekoihin ja suorittaa poliittisen murhan. Ylijännite kuitenkin hämärtää loputkin todellisuudentajusta ja tapetuksi tulee täysin väärä henkilö.
Emme silloin aikanaan, kun näitä Godard-leffoja niiden uudenlaisen elokuvallisen ilmaisun ihastuttamina katsoimme, ymmärtäneet miten paljon ajatuksellista opetusta niihin sisältyi. Vasta ajallinen etäisyys on tuonut nuo omassa ajassaan vaistonvaraisesti esiinpoimitut elämäntunnot "historiallisena totuutena" esiin.
Ehkä siinä on jotain ikuista totuutta. Kunkin ajan visionaarit osaavat tallentaa oman aikansa olennaiset ominaisuudet niin että ne jälkikäteen näyttäytyvät omassa ajassaan loistaneilta profetioilta. Godardinkin kohdalla pitää paikkansa, että kun taiteilija kuuluu omaan aikaansa, hän kuuluu kaikkiin aikoihin ja historiaan.
(13.9. 2016)
-----------------------
Kommentoin US-päätoimittaja Markku Huuskon blogissa, jossa käsiteltiin Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoituksen yhteydessä tehtyä väkivaltaa ja kuolemantapausta ja esitettiin ehdotuksia "väkivaltaisten järjestöjen kieltämisestä":Kun kriisitunnelmat valtaavat mielen ja asenteet muuttuvat mustavalkoisemmiksi, yksi monia houkutteleva vaihtoehto on yhteiskunnan kipupisteisiin suunnattu kurinpalautus. En käytä tätä termiä sattumalta.
Kurinpalautusmentaliteettiin meillä suomalaisilla on tietyistä historiallisista syistä erityinen taipumus. Sen sijaan esimerkiksi Norjassa Breivik-tapauksen -- jossa ei enää ollut kyseessä mikään yhteiskunnan marginaaliin jäävä rettelöinti -- jälkeen siellä reagoitiin täsmälleen päinvastoin. Korostettiin tarvetta keskustella ja säilyttää yhteiskunnallinen avoimuus.
Meillä yhteiskuntailmapiirin kiristymiseen vastataan tyypillisesti juristin suulla. Se koetaan asiahallinnaksi. Kansalaiskeskustelussa taas lynkkausmielialat saavat vapaasti nousta, kunhan ne pysyvät uomissa joita poliittisesti on mahdollista ohjailla ja käyttää hyödyksi.
Tie kuriyhteiskuntaan on päällystetty yhtäältä ylhäältäpäin kiristetyllä kontrollipolitiikalla, ja toisaalta pohjustettu alhaaltapäin kansalaisalamaisten journalistisella ohjailulla.
Meillä eletään jo totalitaristisille järjestelmille ominaisessa ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuurissa. Siitä takaisin keskustelukulttuuriin alkaa olla toivottoman pitkä matka.
Ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri tarvitsee ja osaa käyttää vain leimasanoja. Sellaisilla ei mitään syy- ja seuraussuhteita pystytä selvittämään. Leimasanat ovat itsessään riittäviä, ne toimivat selityksen päätepisteinä. Vaikka kielteiset ilmiöt tosiasiassa ovat aina seurausta jostain, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat syitä.
Ja ne syyt muuttuvat syyllisiksi, kun kurinpalautukseen lähdetään.
Lakeja kirjoitettaessa tarvittaisiin tekojen tunnusmerkistöjä, joiden täsmällisempi määritteleminen taas tarvitsisi päteviä käsitteistöjä. Niitä ei enää näissä yhteyksissä synny eikä ole käytettävissä. On vain leimasanoja. Kuriyhteiskunnasta totalitarismiin taannuttaessa myös lait rapautuvat niin että mielivalta mahdollistuu.
Journalisteilla olisi vastuullisempikin vaihtoehto kuin kohujen nostattaminen ja yleisen lynkkausmielialan hyödyntäminen.
----------------------
Kysytään: ""Eikö kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa etsitä syitä ongelmiin.""
Tuota noin. Huuskon tekstissä ei etsitä eikä esitetä ainoatakaan yhteiskunnallista syytä mihinkään niistä kielteisistä ilmiöistä joita hän käsittelee lähinnä leimasanoja attribuutteina käyttäen.
Syy-seuraussuhteilla selittäminen edellyttäisi tietysti yhteiskuntateoreettista raamia, mikä tekisi asioista vaikeita ja moralisoinnista mahdotonta. On helpompaa ja houkuttelevampaa tehdä juttuja pelkän nimeämisen varassa, jolloin juttu jopa harhaisesti näyttää faktisemmalta.
Asenteista tuossa hyppää esille viranomaistaholle suunnattu kollegiaalinen olalletaputtelu. Mantereitten mitassa tulevalla vuosisadalla uhkaavan kansainvaellusongelman kokoluokasta ja hallitsemattomuudesta ollaan vaiti.
Järjestelmien ominaisuuksista puhuttaessa kannattaisi pitää yhteisöilmiöiden taso erillään yksilökokemuksen tasosta. Se, että on olemassa yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on toki suhteellisen vaikeasti käsitettävä asia.
Totalitaristisen järjestelmän ominaisuuksiin kuuluu juurikin tämä leimasanojen käyttö selityksen päätepisteenä sekä ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri, jonka hengessä näitä kansalaiskeskusteluja lähes yksinomaan käydään.
(20.9. 2016)
-----------------
