Mihin uskon (24.12. 2013)

Freud: ihminen on historiansa muodoste

1.

En usko yksilöön. Ihminen on aivan alunalkaen, mutta myös aivan loppuun saakka, laumaeläin. Jo tämä sanonta "ihminen on laumaeläin" on väärä ja perustuu käsitevääristymään -- siinä luodaan mielikuva yksilöstä, jonka ominaisuus laumaelämä on. Itse asiassa meidän tulisi käyttää käsitteitä täysin toisella tavalla, niin, että ihmisen lajityypillinen ominaisuus kollektiiviolentona olisi mukana jo lähtökohtaisessa, ihmiskuvaa hahmottavassa käsitteenmuodostuksessa. Siis jotenkin tyyliin: "Ihminen on sosiaalinen ja historiallinen jatkumo."


2.

En usko yksilöön, mutta uskon yksilölliseen eriytymiseen. Se on lajin kehityspiirre -- samoin yksilön, joka yhäkin kasvaa varhaislapsuuden symbioottisesta riippuvuussuhteesta kohti aikuista autonomiaa.

Yksilölliseen eriytymiseen pätee laki, joka saattaa alkuun näyttää paradoksaaliselta. Nimittäin on niin, että mitä paremmin on yhteisön perusturvasta huolehdittu, sitä pitemmälle menevän yksilöllisen vapauden se yksilöille mahdollistaa. Ihmisyhteisöillä on kehitysasteensa, jota määrittelee se millainen sosiaalisen sidonnaisuuden aste niissä vallitsee.

Vastaavasti on yksilökehityksessä: varhaislapsuuden vuorenvankka perusturvallisuus mahdollistaa myöhemmässä elämässä pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen.


3.

Individualismin nykyinen voimakas aateaalto on eurooppalaisen uuden ajan tuotetta. Sillä on ikää nyt nelisensataa vuotta. Keskiajan ihmiset elivät oudon, yksilöminuutta vain vaivoin hahmottavan depersonalisaation vallassa, josta puuttui psyykendynamiikka ja sen ulkoistumat -- jollainen esimerkiksi myöhemmin fysiikan omaksuma perussuure "voima" on.

Yksilöminuuden "heräämistä" kutsutaan mm. "kartesiolaisen Subjektin" synnyksi. Uutta maailmanhahmotus- ja -kokemistapaa kuvaa hyvin Descartesin oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa." Se lause summaa ja kruunaa uuden olemassaolonkokemuksen ja Subjektin roolin havainnontekijänä.

Einstein: subjektin kalibroiminen

4.

Individualismin tuotetta ovat uuden ajan vuosisadoilla syntyneet yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, joka mahdollistui kansallisvaltiossa, joka oli uuden yksilöidentiteetin projektio yhteisötasolla. Näitä asioita emme pysty yhäkään täydellisesti ymmärtämään -- siis esimerkiksi sitä, että demokratia on nimenomaan kansallisvaltion ominaisuus.

Meidät on vallannut jo jonkinlainen ylikasvanut individualismi, joka muuttaa miellemaailmamme niin että käsitteenmuodostuksemme vääristyy ja kuvittelemme todellakin maailman alkavan yksilön pään sisältä. Kuin huomaamattamme olemme vajonneet uuden ajan aikalaisrationaalisuuden harhaan, sokeaan individualismiin. Silloin käsityskykymme ihmisestä kollektiivina katoaa ja kielemme käsitteet alkavat kuvata ihmistä kaiken atomistisena alkupisteenä.


5.

Kuvittelemme ja koemme, että esimerkiksi "tahdoksi" nimittämämme ominaisuus on nimenomaan yksilöominaisuus. Tällaisen aikalaisrationaalisuuteen kuuluvan ja vahvaksi kasvaneen harhan seurauksena jopa vahvaan individualistiseen ihmiskuvaan pohjautuvat ihmistieteemme ovat joutuneet toteamaan kyvyttömyytensä selittää "tahdon" alkuperäisiä kollektiivisia ilmenemismuotoja. Emme osaa toistaiseksi selittää hypnoosi-ilmiötä, jossa "yksilölliseksi" kuvittelemamme "tahto" siirtyy erityisen regressoivan metodin avulla ihmiseltä toiselle.

Samoin olemme jokseenkin kyvyttömiä selittämään joukkomittaisia taantumia, kuten joukkomellakoita, sisällissotia tai sotia ylimalkaan. -- Nämä ilmiöt selitämme soveltamalla niihin atomistista yksilökuvaa tai liimaamalla tapahtumien päälle esimerkiksi päämäärärationaalinen näennäisselitys.


6.

Yksi tapa määritellä yksilö on: "Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö." Jos yksilö taantuu -- kuten kaikki yksilöt taantuvat kun yhteisö kriisiytyy ja joukkovoimat ottavat vallan -- silloin käyttäytyminen palaa alkuperäisten lajityypillisten reaktioiden tasolle.

On mielenkiintoista että esimerkiksi "sodassa" pätevät vain "sodan lait", jotka ovat aikalailla erilaisia kuin ne normit, joilla rauhan aikana käyttäytymistä säädellään. Tavallaan myös pitkälle yksilöllisen eriytymisen suuntaan kehittyneet yhteisöt "myöntävät" elleivät peräti "hyväksy" sen tosiasian että "sotatila" oikeuttaa teot joita yksilö ei rauhan oloissa saa tehdä. Vastakohta on äärimmäinen: sota tekee velvollisuuden teoista, joita rauhan aikana pidetään pahimpina rikoksina.

Durkheim: ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus

7.

Emme pysty "yksilöllisellä" järjellämme täysin käsittämään tällaisia tosiasioita, ja siksi ne ovat meiltä yhä pimennossa, käsittelemättä. Aivan samoin jää käsittelemättä paljon yleisempi ja enemmän arkielämässämme vaikuttava "kollektiivisen tahtotoiminnon" rooli. Emme ymmärrä, että muodostamme ajatuksemme käsitteillä, jotka ovat syntyneet ja kehittyneet historiallisessa ja sosiaalisessa prosessissa ja kuvaavat maailmaa aivan tietyllä tavalla ja rajoittuneesti -- emmekä ymmärrä, että se individualistiselle sokeudelle rakentunut ihmiskuva jonka varassa johdamme kaikki langat aina yksilöön, ei suinkaan ole tosi vaan mitä pahimmalla tavalla harhainen.


8.

Kartesiolainen Subjekti tarkkailee Objektivoituvaa todellisuutta, ja Subjektin ja Objektin vastakkainasetteluun perustuu uuden ajan empirismi, todellisuudenhallinta, luonnontieteiden kehittyminen, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.

Ylikasvaessaan tämä rationaalisuus kuitenkin hukkaa Subjektin ja yrittää Objektivoida aivan kaiken -- jopa Subjektin. Maailmaa tarkkaileva Subjekti ikään kuin painaa selkäänsä yhä tiiviimmin todellisuuden peräseinää vasten ja kuvittelee, että näin aukeaa hänen eteensä koko todellisuus. Juuri näin kuitenkin Subjektin oma ominaislaatu on hukattu.

Mammuttimaisin ajatusvirhe on se, ettemme enää pysty havaitsemaan Subjektin alkuperäistä kollektiivista ominaislaatua, vaan muodostamme Subjektistakin kuvan "kohteena", "oliona", jolla on "ominaisuuksia", jotka mukamas sitten selittävät Subjektin olemusta ja käyttäytymistä. Kun ajatuksemme operoivat Objektivoidun Subjektin mielikuvilla ja niitä vastaavilla käsitteillä, miltei kaikki ihmistä koskeva kuvailumme ja "tieteellinenkin" selitys ovat pelkkää puuta heinää. Käsitesekoilua.

Wittgenstein: kieli on elämänmuoto

9.

Subjektiivisuuden ja objektiivisuuden "tiedämme" toistensa vastakohdiksi, ja kaikkein harhautuneimmissa "päättelyissä" pidetään jopa tilannetta, jossa kaikki ihmiset ovat jostain asiasta subjektiivisesti samaa mieltä, todistuksena objektiivisuudesta.

Kartesiolaisen rationaalisuuden varassa muodostuva subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ristiriita ei kuitenkaan ratkea mielipidekysymyksenä, vaan se on tiedonfilosofinen kysymys, joka koskee itse Objektivaation edellytyksiä ja mahdollisuuksia. Tässä on edellä käsitelty noista kysymyksistä yhtä -- sitä miten sokeuden asteelle kasvanut individualismi johtaa ihmiskuvan harhaan, joka on estänyt ja estää meitä kunnolla käsitteellistämästä -- ja käsittämästä -- ihmisen kollektiivisia ominaisuuksia.


10.

Kartesiolaisen rationaalisuuden "parhaat" saavutukset sijoittuvat viime vuosisadan alkuvuosikymmenille, jolloin Todellisuutta Tarkkailevan Subjektin ja Objektivoidun Todellisuuden suhteita -- ja varsinkin Tarkkailijan roolin kalibroitumista -- käsittelivät sellaiset nerot kuin Einstein, jonka suhteellisuusteoria mullisti fysiikan maailmankuvan, Freud, joka mullisti ihmiskuvan, ja Wittgenstein, joka varsin syvällisellä tavalla pohti kielen, ajattelun ja totuuden suhteita. On ehkä hieman hätkähdyttävää huomata, että nämä oman aikakausirationaalisuutemme ylittämättömät saavutukset kirjoitettiin kynällä paperille -- maailmassa, jossa mikään tietotekniikka ei vielä vaikuttanut.

Vaikka olemme kehittyneet aivan mielettömällä tavalla tekniikan sovelluksissa, silti kartesiolainen järkemme on jo kääntynyt itse omaksi vihollisekseen. Sokean individualismin ja harhautuneen Objektivaation -- jota ylikorostunut korrespondenttinen totuudellisuus ja kvantifikaatio varsinkin talousajattelumme numeerisissa harhoissa edustavat -- vallassa me olemme ajamassa pahaan umpikujaan. Kartesiolainen järki on tullut tiensä päähän. Siihen ei enää pidä uskoa.

Spengler: individualismi ja perikato

-----------------------

Äiti yö -- naamareita ja särkyvää lasia (16.12. 2013)

Kristalliyö, ikuinen yö, Äiti Yö

1.

Jos maailma esitettäisiin kuvana, kuvina, puhtaiksi ideoiksi -- eidos, kuten antiikin kreikkalaiset sen nimittivät -- pelkistettyinä ideakuvina, luulen, että kaksi kuvaa riittäisi esittämään sitä miltä maailma tänä päivänä näyttää. Toinen kuva esittäisi naamaria, toinen särkyvää lasia.

Mutta kuvien "esittävyys" olisi ongelmallista. Mikä on "naamarin idea" -- ihan ideana, puhtaana, blankona? -- Se ei voisi olla Timo Jutila, sillä Jutila on jo naamarin idean sovellus, puhtaan muodon täyttävä sisältö. -- Kielifilosofian kannalta Jutila on semanttinen merkitys, joka kytkee naamarin idean johonkin sisällölliseen, käsitteelliseen merkitysverkkoon.


2.

Puhdas ideakuva, sanoisimmeko puhdas todellisuuden kuva, "plain picture", on ideaisuudessaan jotain itse itsensä oikeuttavaa. Ideat ovat itsessään ihan riittäviä.

Antiikin kreikkalaisten miellemaailma koostui jokseenkin kokonaan likimain puhtaista ideoista, todellisuuden pysäytyskuvista, jotka, vaikka toisaalta olivatkin sanoja, käsitteitä, eivät esimerkiksi lokeroituneet minkään nykyisessä kielenkäsityksessämme esiintyvän sanaluokkajaon puitteisiin. Ideat voivat olla olioita tai niiden ominaisuuksia, ja olioiden ominaisuuksiin sisältyivät myös toiminta ja vaikutussuhteet.

Ideoiden pohjalta kreikkalaiset hahmottivat toisenlaisen maailman kuin mikä meille on luontaista -- heidän miellemaailmastaan puuttui dynaaminen psyyke ja psyykendynamiikan ulkoistumat, eli todellisuudessa -- siis siinä mitä me ajattelemme "todellisuutena" -- vaikuttavat syy-seuraussuhteet.

Eläminen pysäytyskuvien maailmassa kantoi mukanaan myyttisen, ideoihin samaistuvan maailmanselityksen, josta aikaulottuvuus ja esimerkiksi sattuman käsite kokonaan puuttuivat. He kokivat mielenviriämänsä jumalten vaikutuksina itsessään, ja heidän elämäänsä määräsi Kohtalo, joka jakoi heille roolit ja elämänratkaisut. He olivat oudolla tavalla ikään kuin oman elämänsä sivustakatsojia.

Kreikkalainen draama käytti blankoja naamareita. Niillä kohtalonäytelmän roolihenkilöt merkkasivat itsensä. Jos analysoimme merkkien, merkitysten ja symbolien -- koko käsitteellisen ajattelumme -- monia ajatushistoriallisia ilmenemismuotoja, ehkä ensimmäinen oivalluksemme voisi olla: miten tavattoman monin, lähtökohdiltaan aivan eri tavoin ihminen on eri aikoina maailmansa hahmottanut.

Kirjallisuuden myöhempi nobelisti Pennebakerin dokumentissa

3.

Durkheimilaisen sosiologian perusasetukseksi voimme sanoa käsitystä, että jokaisessa ihmisyhteisössä syntyy tiettyjä sosiaalisia rooleja ihan siitä riippumatta millaisia yksilöllisiä ominaisuuksia yhteisön jäsenillä on. Yhteisö on ikään kuin voimakenttä, jossa on tiettyjä, aina vakioisina vaikuttavia varauksia, jotka määräävät yhteisön sosiodynamiikkaa, esimerkiksi "vallan voimaviivoja". Yhteisötodellisuus on tässä mielessä aina ensisijaisempaa kuin yksilöominaisuudet, eivätkä yhteisöilmiöt palaudu yksilöiden pyrkimyksiin.

Esimerkiksi johtajien ja johdettavien roolit ovat ikuisia. Jako valtaapitäviin ja alamaisiin, valtahierarkia ja sosiaalinen hierarkia -- ne ovat olemassa kaikissa yhteisöissä. Niin sanottu eliitti on ihmisyhteisölle -- ihminen on lajityypillisesti laumaeläin -- tyypillinen sosiaalinen vakio. On lähtökohtaisesti väärin kysyä tai miettiä sitä ketkä tai millaisin ominaisuuksin varustetut ihmiset muodostavat eliitin. -- Eliitti ei ole nimijoukko, vaan todellakin: yhteiskunnallinen vakio.

Harvempi on tainnut tulla ajatelleeksi, että kun sosiaaliset roolit syntyvät ensisijaisina ja yksilöiden ominaisuuksista riippumatta, nuo roolit tavallaan lähestyvät naamarin ideaa. Tai ehkä asian voisi ilmaista toisin päin: naamarin idea ei suinkaan ole syntynyt tyhjästä. Se on itänyt ihmisen lajityypillisestä maaperästä, siitä että ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji.

Antiikin kreikkalaiset olivat jossain absoluuttisessa mielessä oikeassa kun varustivat draamallisen maailmannäyttämönsä roolihahmot naamarein. Sosiaalinen rooli on ihmisyhteisössä aina jossain mielessä kuin naamari -- se on fenotyyppi määräämässä päällimmäisenä yksilön genotyyppiä eli "omaa" minää. Itse asiassa meistä kukaan ei ole kuin osaksi yksilö -- olemme kaikki oman lajimme, aikamme, kulttuurimme ja yhteiskuntamme tuotteita -- ja myös omalle ajalle ominaisen ajattelun ja aikalaisrationaalisuuden edustajia. --

Ja päällimmäinen kerros meistä on ikään kuin historian naamallemme liimaama, koskaan irti lähtemätön naamari.


4.

Voisimme pysäyttää historian virran ja poimia sieltä pysäytyskuvia joissa sosiaaliset roolit eli naamarit saavat aivan erityisiä merkityksiä. Ajatelkaa esimerkiksi viime vuosisadan totalitarismien suuria militaristisia maailmannäytelmiä. Kuinka roolit tyypillisellä tavalla muuttuvat kun ihmiset joukkomittaisesti taantuvat sosiopsyykkisesti primitiivisempien voimien valtaan?

Totalitarismit ovat kasvottomia koneistoja -- sortuessaan totalitarismin asteelle yhteisö menettää niin yksilöllisen kriittisen järjen kuin yksilölliset kasvot. Kaikki puetaan univormuihin ja käyttäytyminen määräytyy sosiaalisesti yhä sitovamman käskyvaltasysteemin normien mukaan. -- Mitä tämä kaikki on -- yksilöominaisuuksien katoaminen, militarismin kasvottomuus, univormut, ankarat ilmeet, kivettynyt kasvonaamari? Kuinka samaan totalitarismin kuvaan kuuluvat mahtimittaiset visuaaliset efektit, joukkokokousspektaakkelit ja marssiparaatit, ylimitoitetut symbolit, kolmesataa metriä korkea valtakunnantemppeli -- uskonnonomaiset kulissit?

Ehkä siten että uskonnoissa elvytetään esiin ihmisen primitiivisimmät alkuperäisimmät sielunkerrokset. Kun toimitaan niiden ehdoilla, mahdollisuudet niin äärimmäiseen hyvään kuin äärimmäiseen pahaan ovat vaa'ankielellä -- ja ihmispsyyken alkuperäinen dualistisuus pyörii kuin januskasvoinen ruletti.

Militaariaggressio merkitsee aina väistämättömästi psyykkistä regressiota, ja taantuessaan totalitarismiin ihmisyhteisö muuttuu kasvottomaksi. Tai sille sallitaan yhdet ainoat kasvot, vain yksi sosiaalinen rooli ja sitä ilmentävä naamari: tunteettoman sotilaan naamari. "Tuntematon sotilas" oli sitten yritys kaivaa esiin januskasvojen toinen puoli, yksilö sodan kasvojen alta. "Hän antoi asialle kasvot."

Yö ja päivä tajunnallisina alkioina

5.

Uskonnoissa -- niiden "tiedollisen" ajattelun tasolla, uskonnollisissa opillisissa käsitetodellisuuksissa -- resonoivat ja rekapituloituvat primitiivisten psyyken kerrosten perustunnot -- perusturvallisuus tai -turvattomuus. Uskonnoissa syvät kytkennät ovat sääntö. Hyvin dualistisesti, kaksiarvoisesti. Uskonnot ovat yrityksiä säädellä ja hallita inhimillistä hyvää ja pahaa.

Ihmislajin primitiivisessä varhaisvaiheessa alkulaumat olivat tavallaan "perusturvallisia", koska ne olivat olemuksellisesti kollektiivisia eikä yksilöllistä eriytymistä esiintynyt. Koko laumaa läpäisi yksi ainoa valtarakenne ja yksi ainoa "tahto" -- nykyisin me miellämme "tahdon" pelkästään yksilöominaisuutena, mutta yhä edelleenkin on aivoistamme jäljitettävissä alkuperäinen "kollektiivinen tahtotoiminto", joka erityistä regressiivistä metodia, hypnoosia, käytettäessä saadaan havainnollisesti esiin hypnotisoijan siirtäessä hypnotisoidun "tahdon" itselleen.

Nyt, individualismin aikakaudella, varhaislapsuuden vuorenvankka perusturvallisuus on juuri se tekijä, joka mahdollistaa myöhemmin elämässä pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen. Siellä missä varhaisen lapsuuden perusturvallisuuteen jää vaurioita, sieltä ei kasveta psyykkiseen autonomiaan, ei omaehtoiseen yksilölliseen ajatteluun, vaan erilaisiin perusturvattomuutta lievittäviin riippuvuuksiin. Silloin toimivat ja puhuttelevat ajattelun kollektiiviset ominaisuudet.

Uskonnoissa on juuri tämä puoli. Ne tarjoavat heikoista heikoimmille turvaa ja lohtua -- mutta samalla ne mahdollistavat vahvoista vahvimmille tavan alistaa ja joukkosuggestioiden keinoin hallita joukkoja. Joukot kaipaavat oman heikkoutensa kompensaatioksi vahvoja voimia. Se on ihmisen osa ja tragedia -- olemme pohjimmiltamme kaksijakoisia laumaolentoja. Eros ja Thanatos, elämä ja kuolema, turvallisuus ja turvattomuus, opillisen hyvän ja pahan siemenet -- ne ovat jokaikisen sielun pohjalle kylvettyjä.


6.

Voisimme asettaa joukon uskontoja koskevia kysymyksiä käyttäen naamarin ideaa. Onko sellainen uskonnollisuus perusturvallisempaa joka antaa jumalansa valistaa kasvonsa ihmisille kuin uskonto, jossa vallitsee ankara kasvottomuus ja jopa tabunomainen kuvakielto koskien jumalan esittämistä?

Tai -- jos mietimme sitä miten tiukasti sosiaalinen roolimme on kasvoillemme liimattu -- onko uskonto joka korostaa yksilöllistä eriytymistä, yksilön omaa jumalasuhdetta, omaa syntisyyttä ja pelastusta, pohjimmiltaan sosiodynaamisesti jopa erisuuntainen kuin uskonto, joka vahvistuakseen tarvitsee ryhmäidentifioitumista, roolien samuutta, yhdenmukaisuuden painetta, ja joka kokee roolien moninaisuuden sosiaalisen eheyden uhkana ja tarvitsee yhtenäisyyden lujittamiseksi aina vahvaa projektiivista viholliskuvaa, yhteistä vihollista, ja vaatii totalitaristista joukkosidonnaisuutta, normatiivista moraalia, jossa poikkeavaa saati kuritonta ajattelua ei sallita?

Psyyken pohjalta nousevaa Eroksen ja Thanatoksen taistelua käydään tietysti kaikilla muillakin tietoisen ajattelun asteilla. Mitä "korkeampiin" tiedollisiin sfääreihin noustaan, sitä erityisempiä ovat ne langat, jotka kytkevät ylimpiä käsitepintoja psyyken syvimpiin, merkityksiä antaviin perustuntoihin.

On hätkähdyttävää tajuta miten syvästi symbolista kaikki "puhtaasti" tiedollinenkin ajattelumme on. Symbolit ovat hahmon- ja käsitteenmuodostukselle rakentuvan ajattelun alku ja loppu. Ei ole vain niin, että "puhdas" muodollinen tositieto on itsessään käyttökelvotonta -- mikäli siihen siis ei ole liitetty sisällöllisiä merkityksiä -- vaan on myös niin että muodollistakin tietoa muotoilemme syvimmän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen pohjalta.

"Kaikki olevainen on vain vertausta", totesi Goethe aikoinaan. Hän uskoi siihen että kun jotain ilmiötä katsoo oikein läheltä ja tarkkaan, saattaa havaita jonkin juuri kyseiselle asialle ominaisen ominaisuuden -- jonkin idean, ideakuvan, alkukuvan, alkuilmiön, joka paljastaa jotain niistä pinnanalaisista kytkennöistä, jotka selittävät kyseisen ilmiön todellisen luonteen. Tällainen "Urphenomenon" saattaisi olla jotain ideaista, ehkä kuvankaltaista, ilmiön kasvojen valaistumista, valistumista, valistusta.

Goethen tutkijanhenki ja tiedonfilosofia siirtyi Spengleriin, joka historiallisen profetiansa loppusivuilla manasi esiin länsimaisen kulttuurimme viimeisen taiston, rahan ja veren välisen vastakkainasettelun. Ehkä sitä aikaa elämme juuri nyt -- imaginaarinen numeerinen raha on ottanut vallan, kaikki talouden päätökset tehdään rahan tuoton ehdoilla, ja verta ja lihaa olevat ihmiset muuttuvat pelkiksi talouden rasitteiksi.

"Rahan" ja "veren" viimeinen taisto

7.

Spengler puolestaan vaikutti Wittgensteiniin, joka muotoili kielen kuvateorian, josta tuli koko 1900-luvun filosofian ehkä eniten keskusteltu teema. Meillä on ajattelussamme sekä kuvaa että käsitteitä, ja niihin kumpaankin liittyy totuudellisuuden rakennusaineita.

Noiden rakennusaineiden keskinäissuhteet eivät ehkä kuitenkaan ole juuri sellaiset kuin Wittgensteinin varhaisfilosofian varsin aksiomaattinen -- matemaattis-ideainen -- teoria esittää, vaan inhimillisen kielen toiminta on orgaanisempaa, kerroksellisempaa, myös muita kuin sanojen semanttisten merkitysten sisältöjä tietyn käsitepinnan -- jonkinlaisen sanakirjatason -- latteassa maailmassa esitettynä.

Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa sanoilla on myös syvyyssuuntainen merkitys. Samaa sanaa ei koskaan käytetä kahta kertaa täysin samalla tavalla. Kielen omin, sille ominaisin tehtävä, sisällöllisten merkitysten välittäminen, tapahtuu kielenkäyttötilanteessa -- lauseet eivät ole todellisuuden kuvia, vaan kieli kokonaisuudessaan on yritys kytkeä erilaisia ihmismielen syvätasoja merkityksellisiksi ilmaisuiksi. --

Jokaisella sanalla siis on ikään kuin "isoja kirjaimia" ja "pieniä kirjaimia" -- erivahvuisia ilmaisumerkityksiä riippuen siitä kuinka ajatus kulloinkin kytkee käsitteitä yli historiallisten ja psyykkisten kehityskerrosten.

Käsitteiden kytkennät syvyysperspektiivissä

Voimme ajatella kielen moninaisia käyttötilanteita -- yksi primitiivinen muoto on loitsu jossa sanat saavat maagisia virittymiä, jotka vaivuttavat kuulijat transsinkaltaiseen hypnoottiseen tilaan. Kielemme käyttöominaisuuksiin kuuluu myös ymmärryksen noituminen -- ja se tapahtuu aivan erityisten kielen rakennuspalikoiden, yleiskäsitteiden avulla. Yleiskäsitteet palautuvat puhtaisiin ideoihin, puhtaisiin alkukuviin, joista kaikki soveltavat semanttiset merkitykset on riisuttu pois.

Esimerkiksi numerot ovat puhtaita yleiskäsitteitä, ne ovat pelkkää muotoa, abstraktiota, puhdasta ideaa. Nykyinen maailman valtauskonto, taloususkonto, operoi nimenomaan numeroilla. Niihin uskotaan -- niihin kuvitellaan kaiken mahdollisen totuudellisuuden sisältyvän. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan numerot ja toiseen ihmiset, numerot painavat aina enemmän. Rahan ja veren viimeisen välienselvittelyn näyttää voittavan raha. "Talouden kovuus on itse elämän kovuutta", uskoo Sixten Korkman.

Huomautan, että kasvoton kaikkivoipa raha on aivan täydellinen primitiivis-uskonnollinen jumalaelementti.


8.

Psyyken pohjimmainen dualismi, kahtiajako, hyvän ja pahan välinen taistelu -- perusturvallisuuden, eheyden ja kokonaishallinnan kokemus, vastakohtanaan turvattomuus ja pelko, hajoamisen ja ahdistuksen kokemukset -- voisiko olla ideaisempaa niitä kuvaavaa, niihin vertautuvaa symbolia kuin ehjä ja särkyvä lasi? -- Jokin joka on tarkoitettu olemaan ehjää, särkyy pirstaleiksi, peruuttamattomasti -- peruuttamattomuuden absoluuttista ideaa todistaen.

Voisimme jälleen poimia historiasta joukon pysäytyskuvia, joissa lasit särkyvät. Kristalliyöt ovat pimeitä sanan kaikissa merkityksissä. Primitiivisessä alkuhistoriassamme yöt olivat pahimpia, pelon voittamiseksi sytytettiin tulia ja puristauduttiin tiiviisti yhteen, jolloin syntyi joukkoutumisen mukanaan tuoma ylijännite. Se toistuu kun tuhoamistarpeiset ihmiset riehuvat joukkosuggestion vallassa ja tekevät tekoja joita yksikään yksilö ei yksi tekisi. Omat rajat on astuttu yli ja tallattu maahan, itsetuho ja tuhoaminen purkautuvat. Lasia särkeminen kääntää eheyden tavoittelun projektiivisen vihan ilmaisuksi.

Särkyvä lasi on ideakuva, alkukuva, alkuilmiö. Kuten jokaisen yksilön "minuuden" pohjalla on yhteisö, samoin alkulauman palautti tiiviiseen yhteisyyteen yön pimeys. Se on kaikkien pelkojemme äiti, lajihistoriallinen Äiti Yö. Vonnegut ei turhaan pannut natsismin sosiopsykologiaa tyhjentävästi käsittelevän kirjansa nimeksi "Mother Night". Lasin särkemisen idea ei suinkaan ole syntynyt tyhjästä. Ja tämä ratkaiseva askel, peruuttamattoman särkymisen hetki, peruuttamattoman tuhoutumisen, murskaamisen, hävittämisen idea -- se saa kaikki ominaisuutensa vain vastakohtana ideaiselle eheydelle. Eheys on ensisijaista, asioiden normaalijärjestys -- aivan kuin se että ihmisen on ensin opittava puhumaan totta ennen kuin tietoinen valehteleminen on mahdollista.

Ihminen, niin lajina kuin yksilönä, on oikeastaan elämänmittainen projekti, jonka onnistuessa kasvetaan irti alkulaumojen kollektiivisista tahtotoiminnoista ja varhaislapsuuden symbioosista -- kohti aikuista autonomiaa, ajattelua omilla aivoilla. Eikä vain mitä tahansa ajattelua, vaan ehjää ja laajaa, kokonaisuuksia hallitsevaa ajattelua. Se on meihin ohjelmoitu ensisijainen tavoite, eikä sitä saisi murskata.

Rikos ja rangaistus

9.

On muistettava, että tämä kasvu aikuiseen autonomiaan on mahdollista vain mikäli käsitteellisen ajattelumme syvät kytkennät säilyvät ja toimivat. Kasvu ei suinkaan tarkoita sitä, että irtoaisimme ihmisyytemme perustoilta. -- Päinvastoin, kuten todettu: nimenomaan varhaislapsuuden vahva perusturvallisuus mahdollistaa myöhemmässä elämässä pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen. -- Missään kasvuvaiheessa emme saa menettää kykyämme muodostaa syviä kytkentöjä.

Esitän esimerkin aivan elimistölliseltä tasolta. Sukupuolinen kokemus on pohjimmiltaan eheyden kokemus -- se toistaa aste asteelta palautumisen alkusymbioosiin, kuten eläintieteilijä Morris on hyvin kuvannut teoksessaan "Hellyyden anatomia". Nämä ovat ihmisen kaikkein lajityypillisimpiä, niin biologisen kuin psyykkisen kerrostuneisuuden mahdollistamia kokemuksia -- niitä joissa eheyden tunnot ovat voimakkaimpia. Jos olemme niihin kyvyttömiä, korvikkeita ei juuri ole. Murskattu sukupuolisuus, esimerkiksi lasten sukupuolielinten silpominen, on suurimpia rikoksia mitä ihmisyyttä vastaan voidaan tehdä.

Me tiedämme miten tervehenkiset nuorukaiset voivat sotarintamilla raaistua nopeasti niin että raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmiselle vierasta -- juuri niin ihmiselle voi tapahtua kun psyyke kuoletetaan, kun se regressoituu tarpeeksi. -- Kaikki primitiiviset kulttuurit ovat julmia, väkivaltaisia, valtavan, sosiaalisesti sitovan normipaineen riivaamia. -- Meidän pitäisi nostaa tällaiset totuudet julkisuuteen, puhuttaviksi -- jotta jokainen meistä tietäisi millaisia seurauksia saamme kun näitä päätöksiä teemme. Nämä lainalaisuudet ovat yleisinhimillisiä. Mutta uskallammeko puhua siitä että kulttuurit joissa pidetään jo aivan pieniäkin lapsia sukupuolisina olentoina ja ylläpidetään vahvaa sukupuoliseparaatiota -- että niissä ollaan murskaamassa peri-inhimillisyyttä.

Näyttäkää historiasta totalitarismi, jossa olisi vallinnut sukupuolinen sallivuus. Sellaista ei ole -- ne asiat sulkevat toisensa pois. Ja se on yleisinhimillinen laki. Ja siitä me emme puhu, koska sanakirjatasolla toimiva käsitteellinen järkemme kytkee ja lokeroi "totalitarismin" valtio-opillisiin yhteyksiin, "sukupuolisuuden" taas yksityisiin asioihin. Aivan kuin ne olisivat eri asioita. Ikään kuin olisimme vapaaehtoisesti valinneet sen ettei maailma ole kokonaisuus.

Yleisinhimilliset lait

10.

Meidän pitäisi puhua julkisesti rohkeammin, ja käsitellä kansalaiskeskustelussa ajattelun arvoisia asioita joita journalistimme ja media eivät tohdi käsitellä. Meillä ei ole maassamme edes välttävästi tiedonvälitystehtäväänsä hoitavaa lehdistöä. Myös yhteisesti omistettu YLE on oudosti ottanut "monikulttuurisuuden edistämisen" poliittiseksi tavoitteekseen -- ymmärtämättä mitään siitä käsitesekaannuksesta joka pitää "moniarvoisuutta" ja "monikulttuurisuutta" toistensa synonyymeina -- vaikka ne ovat todellisuudessa toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.

Ajattelevat kansalaiset tuskin enää voivat panna poliitikkoihin mitään toivoa. Toivo poliittisten protestien vaikutuksesta meni Perussuomalaisten muututtua linnankutsujen myötä munaskuitaan myöten salonkileijoniksi. Puolueparlamentarismi -- tuo kalkittu instituutio -- voitti orastavan aidon demokratian. Puoluepukarit ovat loitonneet kansalaisten reaalista elämää koskevista kysymyksistä ja keskittyneet noitumaan omaa ymmärrystään taloususkonnon numeerisilla loitsuilla.

Myös poliittisesti orientoitunut kansalaiskeskustelu muuttuu vuosi vuodelta laaduttomammaksi. Nettipalstojen keskenään kärhämöivät skribenttiharjoittelijat keskittyvät syyttelemään toisiaan ja lyömään leimoja aatteellisten vihollistensa otsiin. Lehdistön rooli alkaa tulla tiensä päähän, kun painotuotteet kuluttavat musteensa sivunkokoisiin idoli- eikä ideakuviin -- sen sijaan että sisäistettäisiin lehdistön tehtävä eli käännettäisiin näkyville eliitin pahenevaa ajatuskyvyttömyyttä.

Tilanne ei tietenkään ole kaikilta osiltaan uusi, vaan hyvinkin yleisinhimillinen ja ikuinen. Ideaiset totuudet tuppaavat toistumaan. Ne ovat eläneet läpi ihmisen historian, emmekä me ole historiattomia olentoja. Muistatteko vielä miten hiljattain Ranskassa rasistijahdin kohteeksi joutunut Bob Dylan nuoruudessaan riepotteli Time-lehden nolona pälyilevää kirjeenvaihtajaa, Horace Judsonia? "Really the truth is just a plain picture."

Horace-ressukka neron verbaaliryöpytyksessä

-----------------------


Lisäyksiä:


Kliseet, joiden mukaan me suomalaiset olemme ahkeria, rehellisiä ja luotettavia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, lahjakkaita urheilusankareita ja vaikka mitä, ovat ikäviä ja ikävystyttäviä siksi että ne ovat täysin paikkansapitämättömiä. Olemme toki ahkeria, rehellisiä ja luotettavia, mutta vain siksi että nämä ominaisuudet ovat historiallisesti olleet vuosisataisesti vieraalla kielellä hallitulle kansalle ainoat mahdolliset selviytymiskeinot tulla toimeen ja osoittaa oma tarpeellisuutensa herrakansoillemme.

Emme me siis oikeasti ole ahkeria, rehellisiä ja luotettavia. Nämä ominaisuudet ovat vain osa projektiivista kansansieluamme.

Siellä on muutakin, itse asiassa paljonkin projektiivisia sielunmekanismeja. Tunnemme esimerkiksi euroopanennätysmäisesti ryssävihaa. Edes NL:n miehittäminä olleissa maissa ei tunneta samanasteista venäläisvastaisuutta kuin mitä suomalaiset tuntevat -- vain kosovolaisten venäläisviha voittaa suomalaiset. Se onkin syntynyt vähän samanlaisen historiallisen asetelman tuotteena kuin mitä meillä on käynyt.

Suomalaiskansallisten "hyveiden" -- jotka siis ovat suoraan alistetun kansan historiasta nousevia selviytymiskeinoja -- lisäksi uskomme esimerkiksi vahvasti siihen, että kouluttamalla ja sivistämällä itseämme me voisimme nousta "paremman väen" piiriin.

Nämä historiasta nousevat "arvot" ovat niin sairaita ja kipeitä, että emme esimerkiksi edelleenkään pysty käsittelemään järkevästi pakkoruotsi-asiaa. Sen kipeys juontuu nimenomaan kysymyksen sijoittumisesta historiallisten voimien taitekohtaan ja voimien yhä jatkuvasta vaikutuksesta.

Mutta emme ymmärrä historiaa yleensäkään, saati sitten erinomaisen vahvasti sieluihimme istutettuja alistamis-alamaisasenteita. Emme itse ymmärrä miksi meillä on aivan hirvittävän vahva taipumus kaikkea kahtiajakavaan ajatteluun, dualistisiin perusjäsennyksiin.

Voimme ehkä jollakin ulkokohtaisella tiedollisella tasolla tunnustaa, että olemme -- tilastojen mukaan -- eurooppalaisittain ottaen itsetuhoista ja tuhoavaa, aggressiivista kansaa -- esimerkiksi perheväkivallan suhteen -- ja aivan poikkeuksellisen paljon toinen toisiamme kiusaavaa kansaa. Tai että meillä on tuo mainittu projektiivinen taipumus, tai että sosiaalitätimme kohtelevat suomalaisia asiakkaitaan kahdeksan kertaa syyllistävämmin ja tylymmin kuin pohjoismaiset kollegansa. Tai että masennus on kansantautimme, jne. --

Mutta emme ymmärrä tapaa jolla nämä ominaisuutemme juontuvat suoraan historiastamme.

Tarvitsisimme erityistä kansallista psykoanalyysia näiden ominaispiirteidemme syiden selvittämiseen. Mutta sekin edellyttäisi edes alkeellista sairaudentuntoa, eli sen seikan myöntämistä, että olemme poikkeavaa ja sairasta sakkia. Mistään itsetuntemuksesta ei kuitenkaan toistaiseksi voida millään lailla puhuakaan.

Emme ymmärrä historiaa. Emme esimerkiksi ymmärrä, ettei "talvisodan ihme" ollut muuta kuin yhteisösokin aiheuttama mutuaalireaktio -- siinä ei todellakaan ollut mitään erityisesti suomalaista. Sellainen tapahtuu aivan kaikissa ihmisyhteisöissä vastaavassa tilanteessa. Jos talvisodan syttyminen ei olisi ollut niin suurelle kansanosalle äkkijärkytys -- jos sotaan olisi esimerkiksi laajalla rintamalla ja hyvin valmistauduttu -- silloin mutuaalireaktio olisi jäänyt syntymättä ja olisimme hävinneet jo siinä vaiheessa.

Mutta mehän emme ymmärrä historiaa. Olemme kirjoittaneet sitä ja luemme sitä nostaaksemme kansallista itsetuntoamme -- aivan kuten olemme palvoneet Suomea maailmankartalle juosseita urheilijoita, ja yhtä kipeästi edelleenkin tarvitsemme urheilusankareiden ja muiden kansainvälistä menestystä saavuttaneiden nimisuomalaisten palvontaa.

Yhteiskunnallisen ja kulttuurikeskustelun maamerkkejä

Emme ole ymmärtäneet historiaa, ja niin kulttuurisesta kuin yhteiskunnallisestakin keskustelusta historistit loistavat poissaolollaan. Ei meillä viitata Gibboniin, Burckhardtiin, Spengleriin, Huizingaan, tai vaikkapa Fukuyaman viimeisiin kirjoihin keskusteluissa. Akateeminen psykohistoria taapertelee yhä lapsenkengissään. Eikä opetussuunnitelmamuutosten mukaan lukioissa pian lueta edes entistäkään -- tympeää mitään ymmärtämätöntä tapahtumahistoriaa. -- On kuulemme mahdollista skipata historia kokonaan. Sensijaan uskontoa on pakko lukea ainakin yhden kurssin verran.

Se on sitä nykyaikaa. Nykyaikaa jolloin täysin käsittämättömät tyhjät kliseet riittävät.

Tyhjääkin tyhjemmät kliseet. Että esimerkiksi me nyt ymmärrämme paremmin kuin koskaan kaukaisempiakin kulttuureita. Siis kertokaa, kuinka kansa, joka ei ymmärrä oman historiansa perustavanlaatuisimpia vaikutuksia omaan itseensä ja jokaiseen ajatukseen joka suomalaisessa päässä syntyy, voisi ymmärtää ylimalkaan muita "kulttuureja"? -- Ei tämä mene minulle mitenkään muuten jakeluun kuin että olemme aika toivottomassa tilanteessa itseanalyysissamme ja varsinkin haluttomuudessamme itsekritiikkiin.

Mutta, näin se on, eikä ilmeisesti tule muuksi muuttumaan. Suomi on kuollut. Ei tästä enää nousta, vaan vajotaan yhä syvemmälle täydelliseen itsepetokseen.

--------------------

Usko ja tieto ovat ajattelulaatujen nimiä, enkä usko, tai tiedä, onko niitä viisasta yrittää irrottaa toisistaan.

Jos irrotetaan, usko on jotain johon tieto ei vaikuta. Tieto taas on jotain itseensä sulkeutuvaa -- voisi ajatella, että kaikki kysymyksenasettelut rajaavat sen maailman josta vastaus voi löytyä, ja niin kauan kun kysymykset edeltävät vastauksia, tieto sulkeutuu aina omaan piiriinsä.

Jos uskotaan Jumalaan järkenä, joka on luonut maailman -- ja luonut myös ihmisen Omaksi Kuvakseen -- niin Jumalan olemisen tai olemattomuuden -- tai Jumalan olemuksen -- sijaan meidän pitäisi pohtia tuota luomista. Kuinka me luomme sen maailman jossa uskomme, tai tiedämme, olevamme, elävämme?

Havainnossa irrotamme kohteen taustasta, ja havaitsija ja kohdattava todellisuus eriytyvät. Se on maailman luomista, luomisprosessi. Sitä voidaan tarkoittaa sillä kun sanotaan että todellisuus on Jumalan ajatuksia. Siis ihmisen ajatuksia, ajatus ei Jumalasta irti pääse.

Subjekti ja Objekti. Subjektina luomme maailmaan olioita ja niiden ominaisuuksia. Ajatushistoriallisesti oliot ja ominaisuudet eivät aina ole olleet samassa suhteessa keskenään, esimerkiksi predikaatti on alussa ollut verbi, myöhemmin adjektiivi.

Eri aikoina Luoja ja Luotu ovat olleet erilaisilla tavoilla toistensa sisällä, tai ulkona, siis toinen toisensa paikoilla. Se minkä koemme sijoittuvan korviemme väliin ja se, minkä koemme sijoittuvan "tuonne ulos", ovat vaihdelleet kovastikin.

Mutta luomisesta se maailma aina lähtee, ja luomistyömme jatkuu. Se alkoi siitä, että Jumala, tai siis Ihminen, tai Me, annoimme nimet kohteille. Nimen antaminen on jo askel selitykseen, osa selitystä, osa kysymysten ja vastausten itseensä sulkeutuvaa piiriä.

Jos osaisimme ajatella hyvin, me osaisimme kyseenalaistaa lähtökohdat, kohdat, kohteet, ja tietysti niille antamamme nimet.

Maailman luomisessa tieto tulee kuvaan mukaan ja saa roolinsa demiurgin työkaluna. Uusi tieto ei synny olemassaolevan tiedon piirissä, vaan uutta luovan ajattelun vaikutuksesta.

Luojan rooli on ollut olemassa, ja toivottavasti tulee olemaan. Uusi, uusi alku, on sitä että entiset lähtökohdat, nimet, on kyseenalaistettu, ja annettu kohteille uudet nimet.
 

Kallinen

Yrjö Kallinen kehotti kaivautumaan käsitteisiin ja kysymään, "onko niissä jokin realiteetti pohjalla". -- Sanoisin, että varsinainen työmaa vasta alkaa tästä. Totuudellisuus, "realiteetit", eivät ole mitään kiinteää, niin välttämättömiä -- oikeastaan väistämättömiä -- elementtejä kuin ne kaikessa ajattelussamme ovatkin.

Elämme -- ja koemme -- kaiken "kielimaailmassa" -- käsitemaailmassa, käsitetodellisuudessa. Tätä käsitetodellisuutta pyrimme vahvistamaan -- varmistamaan -- jatkuvasti mm. määrittelemällä ja täsmentämällä käsitteitämme toisten käsitteiden avulla. Ajattelumme "pätevyys" on tiedonfilosofisessa mielessä ihan tietynlainen rakenne, käsitepinnan tasolla tapahtuva merkitysverkon lujittuminen ja kiinteytyminen. Jatkuessaan se johtaa kivettyneeseen puhtaasti "tiedolliseen" maailmaan, jollainen esimerkiksi keskiaikainen deduktiivinen skolastiikan maailma oli.

Ei ole sitä vaihtoehtoa, että voisimme ikään kuin avata silmämme ja nähdä maailman "sellaisena kuin se on" -- ilman mitään siinä hahmottamaamme "järkeä". -- Kuitenkin voimme tietää, miten perusteiltaan muuttuvaista tämä "järkemme" on aikakausien varrella ollut -- miten lähtökohtaisesti eri tavoin eri aikojen aikalaisrationaalisuus on maailmaa hahmottanut.

On hätkähdyttävää tajuta miten syvästi symbolista kaikki "puhtaasti" tiedollinenkin ajattelumme on. Symbolit ovat ajattelun alku ja loppu. Ei ole vain niin, että "puhdas" muodollinen tositieto on itsessään käyttökelvotonta -- mikäli siihen siis ei ole liitetty sisällöllisiä merkityksiä -- vaan on myös niin että muodollistakin tietoa muotoilemme syvimmän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen pohjalta.

--------------------------------

Perustavimmanlaatuiset asiat -- kuten se tosiasia, että rahatalous ja reaalitalous ovat laadullisesti eri asioita, ovat yhä yleisesti ymmärtämättä.

Enkä tiedä voidaanko tätä historiallisesti kehittynyttä rationaalisuusharhaa -- jossa raha-arvonmuodostus on autonomisoitunut ja lopulta irronnut reaalitaloudesta omaksi operaatioalueekseen -- edes ymmärtää pelkän talousajattelun lähtökohta-asetuksista.

Talousajatteluhan on historiallisesti uskonnon jälkeläinen, eikä mitään uskontoja pystytä kyseenalaistamaan niiden sisältä käsin.

Taloususkonto on maailman nykyinen valtauskonto. Raha on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto, ja usko jatkuvaan kasvuun oman aikamme iankaikkisuuskuvitelma.

Velka on yleiskäsite, jolla on hyvä noitua ymmärrys. Velka, eli luotto, eli laina, eli sijoitus, eli kasvuodotus, eli rahan tuotto -- siinä se yksinkertainen mutta totaalinen ja täydellinen ajatusharha joka vähitellen on vallannut rahatalousajattelun laidasta laitaan ja määrää koko taloustotalitaristisen koneiston toiminnan.

Kohta jokainen taloustoimi on vain kulissi koronkasvulle, välistävedolle, "tuotolle". "Velkaa" kannattaisi tutkia tällaisena talouden kaikkiin hiushalkeamiinkin tunkeutuvana liuottimena, automotiivisena talouskoneiston ilmiönä, joka huuhtelee toiminnasta kaiken järjen -- kaikki reaalisen elämän edellytykset ja koko todellisuudentajun -- pois.

Kun meristä myydään pyydystämättömät kalat tai valtion maaperästä pohjavedet, mitä järkeä on enää siinä että "raha" "tuottaa" voittoa? Eikö pitäisi jo kyselle mitä sitten myydään, kun kaikki elämän edellytykset on tuhanneksi vuodeksi tuhat kertaa toisensa päälle jo myyty? Myydäänkö ehkä kuuta taivaalta?

Mutta rahatalousajattelu ei tätä huumoria ymmärrä. Mikään mielettömyys ei estä kauppojen tekemistä -- ja kaiken muuttaminen ajatuksissa "rahaksi" on täyttä mielettömyyttä. Taloususkonnon tunnustaja ei pysty kyseenalaistamaan omaa uskontoaan. Kukaan ei pysty pysähtymään ja sanomaan selvästi: "EI!!! Minä en lähde mukaan tähän!!!"

Taloususkontoon kuuluisi myös kuuhulluus

Jos merestä pyydystämättömät kalat tai toistaiseksi saastumattomat pohjavedet voivat toimia raha-arvonmuodostuksen "reaalivasteena" -- tai jos jokin varsinaista käyttöarvoa omaamaton entiteetti, kuten kulta tai timantit, voi toimia arvoa sitovana raha-ajattelun palautuspisteenä, miksei yhtä lailla kuu voisi toimia kaikkien maassa muodostettujen luotto- eli velkasummien vakuutena?

Siellähän liehuu -- tai on liehuvinaan -- jonkin valtakunnan lippu. Kai se jonkinlaisiin rahanlaajennustoimiin jo oikeuttaa. Sieltä voitaisiin ihan hyvin nimetä tontteja, joita vastaan mainittu valtio voisi painaa tähtitieteellisen summan rahaa. Pitkälle omiin sfääreihinsä irronneen raha-ajattelun puitteistuksissa se saattaisi olla aivan mahdollista. Ei siinä ajattelussa ole mitään järkeä nytkään. Maailmassa on niin paljon "velkaa" ettei sitä kukaan koskaan pysty kenellekään "takaisin" maksamaan. Tyhjän päällä raha-arvonmuodostus on nytkin.

Varsinaiset kysymykset koskevat sitä, miten paljon reaalitaloudesta voidaan irrottaa tai sen ulkopuolella luoda "rahaa". Tämä raha on aina laadultaan eri kategoriassa kuin se raha jota käytetään tavaroiden ja palvelusten ostamisessa ja myymisessä. Sitä kysymystä, mitkä ovat reaalimaailmasta irrottamisen tai luomisen ehdot ja rajat -- se ei ole ollut kenenkään hanskassa. Toimivaa raha-auktoriteettia ei siis ole ollut.

Jos tuota hallintaa tavoiteltaisiin, raha pitäisi palauttaa paikallistasolle, tai ainakin kansallisiin -- kansallisvaltion ja yhteiskunnan -- puitteisiin. Nimenomaan suuret toimialueet ja yhteisvaluutan tapaiset harhaisesti kokonaishallintaa tavoittelevat systeemit luovat paratiisinomaiset raamit raha-arvonmuodostuksen imaginaarimatematiikalle.

Vain yhteiskunnan puitteissa yhteiskuntapolitiikka voitaisiin palauttaa prioriteetiksi ja talouspolitiikka alistaa yhteiskuntapoliittisille päämäärille. Se ei ole ideologinen valinta, vaan pelkkää todellisuudentajua, ihmiselämän realiteettien asettamista kuvitteellisten numeeristen operaatioiden sijalle.



-----------------------------

Joulu on ovella (11.12. 2013)

 

Ovi Saturnalia-orgioihin Kubrickin "Eyes Wide Shut"issa

1.

Joulu on tulossa. Mutta ajattelun lähtökohdat, lähtökohtaiset käsitteet, kannattaa kyseenalaistaa. Onko se joulu joka on tulossa?


2.

Itse asiassa useampia tuhansia vuosia on ihminen noteerannut vuodenaikojen vaihtelun, laskeskellut aika tarkastikin milloin päivä on pisin ja milloin lyhin. Talven taittumista on aina juhlittu. Juhlat ovat eri kulttuureissa saaneet eri nimiä, ja saman kulttuurin sisällä on aikojen varrella samaan juhlaan liimattu eri nimilappuja. Se on maailmanhistoriassa tuttu, tuo transformaation ilmiö, sama sisältö toistuu uusissa ajatuskulisseissa.


3.

Roomalaisten saturnalia-juhlassa orjat otettiin hetkeksi mukaan isäntien ilonpitoon, ja juhla toimi pohjana kristilliselle joululle. Se oli se hetki, erityinen hetki, kun vuosi taittui. Eri uskonnot ovat eri tavoin omineet ja nimenneet taivaan merkit ja kosmisen kalenterin, joka maailmankaikkeuden skaalassa muodostaa noin viiden tuhannen miljoonan vuoden perspektiivin näille uskontojen tai muiden aatteiden nimille. Vaikka me ihmiset elämme kosmisiin mittoihin verraten suunnilleen silmänräpäyksen mittaisen elämän, me omien korviemme välissä pidämme omia nimiämme "totuutena". Kukaan ei kuitenkaan ole käynyt Saturnus-jumalalta Saturnuksella kysymässä että hei, onhan tämän paikan nimi varmasti Saturnus.


4.

Ei riitä, että Oma Jumalamme on antanut maailmalle ja sen eläimille nimet. Olemme myös halunneet pitää näitä nimiä tosina. Vääräuskoisuutta ei ole sidetty. Kaarle Suuren mielestä kunnon kristitty oli sellainen joka pystyi yhdellä miekaniskulla halkaisemaan pakanan päästä haaroväliin.


5.

Uskontojen ajatusmuodot, alkeismuodot, pyhittämisen kokemukset ja rituaalit, tieto, totuus ja elämä -- ne toistuvat kaikissa aatteellisissa, ideologisissa ja opillisissa yhteyksissä. Kuningas ja kruunu, kunnian ylevöittäminen. Eurooppalaiset suuret uskonsodat huipistuivat 30-vuotiseen sotaan, mutta kansallis-aatteelliset sodat jatkoivat samoihin joukkomittaisiin militaariregressioihin palaten. Aatteellis-ideologiset liput voivat olla yhtä lailla sotilastoimia oikeuttavina nimilappuina. Taloususkonto pyhittää kaikki tuotot, niinpä puutetta kärsiviin maihin rahdataan lukutaidottomille taistelijoille aseita ja toivotaan, että konfliktit kestäisivät mahdollisimman pitkään. Niin ne kestävätkin. Sodilla ei ole taipumusta sotimalla loppua.


6.

Me täällä kiistelemme jääkiekkomailoista. Että oliko se äärivasemmiston vai äärioikeiston tempaus. Että olivatko ne sen-vai-sen poliittisen vallan ja värin edustajia. Että kai ne nyt johonkin viiteryhmään täytyy leimata. Saturnuksen sotureihin, niin, tai länsimaiden vapauteen, tai inhaan itään. Kun uskomme että Hyvällä on se-ja-se nimi, niin tietysti Pahaan täytyy vastaavasti liimata se-ja-se nimi. Käykää vaikka Saturnuksen puoluetoimistosta kysymässä.


7.

Jotkut asiat ovat ikuisia. Spengler sanoi, että jako johtajiin ja johdettaviin on historiassa ikuinen. Meillä on aina eliitti keskuudessamme. Usein siinä on korkea kynnys ja lukittu ovi, jonka ulkopuolelle rahvas jätetään. Niin oli nytkin. Erityisen mielellään eliitti perustelee lukitun oven oikeutusta sillä, että se on kutsunut myös rahvaan edustajia sinne sisäpuolelle. Eliitti on se joka valitsee, ei kansa keskuudestaan. Orjat saavat olla päivän isäntinä. Eliitin tila, eliitin talo, eliitin armo. Armahtaminen on itsevaltaisen kuninkaan jumalallinen oikeus, se ei kuulu demokratian olemukseen.


8.

Sanotaan että olemme antiikin perillisiä, kristittyjä, länsimaalaisia, demokratian lapsia, tiedon ja tieteen aikakauden ihmisiä. Ei millään uskoisi että päämme menee täysin sekaisin kysymyksestä olemmeko vasemmistoliittolaisia, puna- tai sinivihreitä vai perussuomalaisia. Että onko kyse bolsevikkivallankumouksesta vai kapitalistisesta hapatuksesta. Niin se kuitenkin menee. Silloin unohtuu, että johtajat ja johdettavat ovat ikuinen kuvio -- että kyse on aina vallan legitimaatiosta. Ja jos johtajat lukitsevat ovet ja aitaavat kansan ulkopuolelle, konflikti on myös ikuinen ilmiö. Ne mellakat eivät lopu ovia lukitsemalla, eivät mellakoimalla.

Mestari Kubrickin mielikirja

----------------------


Lisäys:


Jos joulu todellakin olisi ovella, ovesta aukeaisi huima perspektiivi syvälle primitiiviseen historiaan. Se sisältäisi päivät ja yöt, valon ja pimeyden, vuorokausivaihtelun, jolla on ollut tajuntamme muotoihin valtava vaikutus. Se päätyisi kenties ensimmäisen tulen, alkulauman nuotion ääreen. Se olisi todellinen alkusymbioosi, lajielämän kohtu, pimeyden sydän ja ydin, jossa turvaa tarvittaisiin ja saataisiin puristautumalla tiiviisti yhteen, lumoutumalla lämmöstä ja liekkien loimusta, mutta herkistäen samalla kuulon havaitsemaan kaikki vähäisetkin äänet ja mahdollisen vaaran signaalit sieltä minne silmät eivät näe.

Se, ettei ihminen ole mikään varsinainen yöeläin, on mahdollisesti ollut lajimme paras ominaisuus. Aistiemme keskinäinen työnjako kertoo korvan kognitiivisten kykyjen olleen ensisijaisia -- synnynnäisinä pelkoina ovat jäljellä reagointi äkillisiin koviin ääniin ja putoamisen pelko, mikä lienee yhteydessä siihen, että tasapainoaisti sijoittuu korvaan. Silmän kyvyt ovat kehittyneet monessa vaiheessa ja kerroksittain, ja "näkeminen" tapahtuu kymmenissä aivojen kohdissa. Siinä missä korva elää vain aistimuksen aikaa -- emmehän voi mitenkään "pysäyttää" sisäänvirtaavaa jatkuvaa ääntä jäädäksemme tarkastelemaan menneisyyttä tai ennakoidaksemme tulevaa -- ja ääni tavallaan "elää" vain sen hetken jolloin se "tapahtuu", siinä näköelin, silmä, voi pysäyttää katseen, siirtää sitä tapahtumisen suunnassa ja ehkäpä ennakoida tulevaa.

Niinpä ihmisen kehityshistoria voidaan nähdä myös aistien työnjaon akselina, jossa varhakantaisempi kuuloaistin kognitio saa rinnalleen silmän kyvyt, joista sitten syntyvät kaikki ne lajiominaisuudet jotka ovat lopulta nostaneet ihmisen luomakunnan kruunuksi. Mutta niin paljon kuin vuosimiljoonien myötä muutosta onkin tapahtunut, kaikki kehityksen järjestykseen olemuksellisesti kuuluva toistuu edelleenkin siinä mitä olemme ja mihin nyt kykenemme. Kielifilosofi voi todeta, että edelleenkin "reagoimme kieleen" -- ja tämä ensisijainen reaktio selittää paljon myös niistä tiedollisista ongelmista joita filosofia on vuosisatojen mittaan pohtinut. Kun taas visuaaliseen kognitioon paneutunut mediaprofeetta voi todeta, että eurooppalaisen renessanssin ja kartesiolaisen heräämisen seurauksena meillä on nyt sekä perspektiivin että ajan taju, ja että uuden ajan uudet erityistieteet syntyivät nimenomaan visuaalisen mieltämisen maailmaan.

On outoa, että vaikka kaikki se mikä kuuluu lajimme muinaisuuteen mutta muodostaa edelleen sen minkä olemuksellisesti edelleen koemme "ihmisyytenä", me emme kuitenkaan arkirealismissamme mitenkään noteeraa miljoonien vuosien varhaislapsuuttamme. Se on todella outoa -- se ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Elämme elämämme läpi päivittäisten työtuntien ja rutiinien kokematta koskaan kertaakaan oman olemassaolomme ja ominaislaatumme ihmeellisyyttä. Ikään kuin meitä todellakin voisi verrata muurahaisiin, jotka raatavat ahkerasti, tai kaloihin, jotka tuskin ymmärtävät mitään vedestä jossa ne uivat läpi elämänsä.

Joulu ei ole ihmeiden aikaa, aika on ihmeiden aikaa. Jokainen päässämme syntyvä ajatus on selittämätön ihme -- sen pitemmälle meidän ei tarvitse lähteä ihmettä metsästämään. Selitykset voisivat olla ovi ihmeelliseen maailmaan joka on koko ajan ympärillämme ja sisällämme. Mikä meitä estää pysähtymästä ja edes hetken verran kuuntelemasta sykettä joka alkuhistoriasta yhä kantautuu korviimme vuorokausirytmin vaihtelun tahdissa? Katsoa läheltä ja tarkasti päiväsaikaan kun perspektiivi ja aika vallitsevat. Ihminen on historiallinen ja sosiaalinen jatkumo. Vuodentulon olemme kokeneet sata miljoonaa kertaa, mutta onko meillä siitä harmainta aavistustakaan.

Toinen mestari: Magritte

-----------------------

Itsenäisyyspäivän mellakat (9.12. 2013)

Kuvakaappaus YLE:n uutisesta 8.12. 2013

Mikään ei alkanut mellakoista. Ei pidä unohtaa, että siellä olivat ovet lukossa. Talon ympärille oli rakennettu aita ja paikalle varattu vahvistettu armeija poliiseja. Kilpineen, pamppuineen, ratsuineen.

Juhla on instituutio, mutta jos instituution historiaa katsotaan, se on nimenomaan valikoimisen ja erottautumisen instituutio. Se että ovet lukitaan kertoo nimenomaan siitä että valikoimattomat jätetään ulos. Kynnys sisäänpääsylle on ollut eri presidenttien aikana erikorkuinen.

Se keihin valinta on eri aikoina kohdistunut on vaihdellut. Voidaan sanoa, että aikojen muuttuessa aivan tietynlaista demokraattisuutta on alettu korostaa enemmän. Koivisto toi mukaan kansansuosikit, Ahtisaari loi veteraanikultin, Halonen sukupuoliset vähemmistöt, ja nyt, mikä tämän nimi nyt olikaan, Niinistö, maakuntaväen.

Jos jokin linja tässä pitäisi määritellä, se on yksinkertaisesti se että kukin presidentti on hyödyntänyt -- siis hyväksikäyttänyt -- niitä ryhmiä joiden mukanaololla on kulloinkin voitu eniten puolustella itsessään epädemokraattisten juhlien demokraattisuutta.

Hyväksikäyttö on oikeastaan näiden juhlien todellinen sisältö. Yhteiskuntaeliitti, sisäpiirit, hyvävelikerhot -- ne ovat nimenomaan keskinäisen hyväksikäytön instituutioita. Linnanjuhlat ovat olleet olemuksellisesti poliittisen, virkamieseliitin ja talousvaikuttajien sisäpiirijuhla, johon sidosaineeksi on aina kutsuttu niin sanotun tavallisen kansan ansioituneita edustajia. He ovat olleet niitä eniten hyväksikäytettyjä.

Hyväksikäyttöä ei edes ajatella hyväksikäyttönä. Sitä tehdään kuin omistettaisiin kaikki -- koko maa, historia, kulttuuriperintö. Olisiko Eino Leino koskaan pitänyt sitä että hänen runojaan lauletaan narsistisen makeantuskaisella äänellä? Olisivatko kirjailijat suostuneet lauseidensa irrottamiseen ja sairasmielisen paatokselliseen lausuntaan lukittujen ovien juhlissa?

Kuolleilla kirjailijoilla on hyvä ratsastaa. Kuolemalla yleensä on hyvä ratsastaa. Samoin veteraaneilla.

Paljon on parjattu mellakoitsijoita. Hekin ovat olleet hyväksikäytettyjä. Heidän nimiinsä on kirjattu ismi toisensa perään, poliittinen leima toisensa perään. Se kertoo jotain siitä että hyväksikäytön sanoma on todellakin demokratisoitunut. Se että yhtä hevosta heitettiin kyltillä ei ole mitään niihin miljooniin leimakyltteihin verrattuna joita kansalaiskeskusteluissa heitetään.

Mellakoitsijoiden lapsellisuus ei ole mitään sivistyneiden ihmisten lapsellisuuteen verrattuna. Kun kaikki keskustelu jää lapsentasolle -- periaatteessa räyhäämiseksi siitä onko kyseessä äärivasemmiston vai äärioikeiston tempaus -- kukaan ei mieti mihin tämä johtaa. Sanonpa sen tässä ääneen: tämä johtaa väkivallan kierteen syvenemiseen. Sitä varmemmin mitä enemmän nyt puhutaan pelkästä väkivallasta, pelkästä rettelöinnistä.

Se paradoksi kannattaisi ajatella läpi. Ei se ole mahdoton ymmärrettäväksi. Näennäiset demokratiapyrkimykset eivät tuota todellista tulosta. Se on tosiasia jossa surkeinkin rettelöitsijä on enemmän oikeassa kuin lukittuja ovia tarvitseva valtapiiri. Ei auta vaikka puoluepukarit miten hehkuttaisivat poliittisia polttorautojaan. Hyökkäykset tekopyhyyttä vastaan tulevat varmasti muuttumaan yhä väkivaltaisemmiksi.



--------------------


Lisäyksiä:


Kun alkukantaiset joukkovoimat saavat ihmisissä vallan, silloin mikään yksilöihin palautuva selitys ei riitä kertomaan mistä on kyse. Valta on yhteisöilmiö, se ei ole yksilön ominaisuus. Eliittikään ei ole joukko nimettyjä yksilöitä vaan yhteisöllinen vakio, lajityypillinen yhteisöhistoriallinen voimavaraus. Se on eri aikoina saanut erilaisia ilmentymiä, eikä edes demokratia-nimi pelasta meitä sen ikuisilta ominaisuuksilta. Itsensä omaan sisäpiiriinsä eristäneen ja ovet lukinneen eliitin ei pidä ihmetellä jos yhteiskunnassa sitä vastaan nousee joukkovoima. Siis lajityypillinen, ei poliittis-ideologinen joukkovoima. Se ei selity millään yksilötason selityksellä, niin paljon kuin siihen ideologisia nimilappuja yritetäänkin liimata.

---------------------

Olen miettinyt miksi mielenosoittajia eniten halveksivat, vähättelevimmät ja mitätöivimmät kannanotot tulevat juuri niiden taholta jotka olivat itse juhlissa mukana. Nyt näyttää erityisesti kulttuuriväki käärmeissään kehittelevän myrkyllisiä kannanottoja joissa mielenosoituksissa riehuneita kärjekkäin sanankääntein mitätöidään. Se tuskin voi johtua muusta kuin siitä, että nämä tuomitsijat vaistomaisesti moraalisesti aavistavat olleensa lukittujen ovien väärällä puolella. Heidän moraalinen kanttinsa ei riitä sen asian käsittelemiseen. Heillä ei ole varaa itsekritiikkiin, heillä on varaa vain kritiikkiin. Heillä ei ole varaa moraaliin, heidän täytyy liimata se kaikki mellakoitsijoihin. Kuitenkin surkeinkin mellakoija on jossain moraalisessa mielessä oikeammassa kuin yksikään lukittujen ovien sisään suojaan sulkeutunut.

------------------------

Antti Ukkonen on oikeassa: on totta, että kun yhteiskunta muuttuu ja vähä vähältä kriisiytyy, ne jotka reagoivat ensiksi -- ne jotka ovat herkimpiä reagoimaan -- ovat nimenomaan "sekopäät". Seuraavana tulee sosiaalisesti alimman tason porukka -- heillä kun ei ole mitään menetettävää, heidän sosiaalinen statuksensa ei huonone. Mitä suuremmaksi kriisi käy, sitä enemmän eri segmenttejä siihen tulee lisää. Alkupäässä on itsenäisyyspäivä ja kiakkovieraat, lopussa Kreikka.

Tuossa on hyvä kuvaus prosessista joka meilläkin on käynnissä. Ja jos prosessille halutaan antaa täsmällisempi nimi, kyseessä on yhteiskunnallisen vallan legitimaatiota koskeva hajoamisilmiö.

Ja ellei tämän prosessin perusluonnetta ymmärretä -- siis että kysymys on yhteisöilmiöstä, joka ei palaudu yksilötasolle -- sorrutaan niin tapahtumien kuvauksessa kuin tulkinnassakin yksilöiden kokemusta ja käyttäytymistä selittävään päämäärärationalismiin, joka merkitsee vain tietynlaisen, ihan tietyllä tavalla todellisuutta vääristävän järjen liimaamista tapahtumien päälle.

Tälle päämäärärationalismilla perustelevalle "keskustelulle" on ominaista kontrollipoliittinen lähtökohta ja äänensävykin. Ojennetaan harhautuneita yksilöitä takaisin normatiivisen käyttäytymisen säädeltyyn järjestykseen.

Mutta mikään normatiivinen ojennus ei tietenkään voi tosiasiassa vaikuttaa muuten kuin vähentämällä edelleen uskoa vallan legitimaatioon. Mitä paatoksellisemmin kontrollipoliitikko omaksuu oman roolinsa legitiimin yhteiskunnallisen vallan edustajana, sitä enemmän hän antaa vaikutelman kuin omistaisi yhteiskunnan, ja sitä varmemmin vallan ulkopuolelle jääneet kokevat etteivät he kuulu samaan yhteiskuntaan.

Minä suosittelisin näille kontrollipoliitikoille sitä että he itse miettisivät oman rintamasamaistumisensa uudelleen. Rintamajako ei kulje epäsosiaalisten yksilöiden ja kunnon kansalaisten välissä, vaan yhteiskunnallisen eheyden ja valtalegitimaatiota hajottavan politiikan välissä.

Jos olisin presidentin itsenäisyyspäivän juhlilleen valitsema eliitin edustaja -- jos minut olisi siis esimerkiksi "tavallisena kansalaisena" kutsuttu demokratian mannekiiniksi noiden lukittujen ovien ja mellakka-aitojen sisäpuolelle -- minä sanoisin selvästi: "Kiitos EI!" -- Juuri tämä on se suunta johon yksilöiden käyttäytymisen olisi muututtava.

Yhteiskunta hajoaa juuri niin kauan kunnes tarpeeksi moni ihminen sanoo selvästi "EI!" kaikelle mikä tarvitsee lukittuja ovia ja mellakka-aitoja. Nyt yhteiskunnallinen "keskustelu" esittää normatiivisia vaatimuksia aivan väärään suuntaan.

Juha? Ville? Timo?

------------------

Se, että tällaisiin mielenosoituksiin osallistuvat sääntönä käyttävät naamareita, ei selity pelkästään sillä ettei kukaan heistä halua paljastaa henkilöllisyyttään. Miksi naamarit esimerkiksi usein ovat yhtenäisiä -- niillä siis nimenomaan tunnistaudutaan jonkin tietyn idean kannattajiksi. Naamari on enemmän rooliasu kuin yritys peittää kaikki persoonalliset ominaisuudet.

Tarvittaisiin varmaan paikalle Zizek analysoimaan naamarien ja kasvottomuuden syviä kytkentöjä -- kyllähän niitä on. Esimerkiksi sosiologia oikeastaan lähtee liikkeelle siitä että jokaisessa ihmisyhteisössä syntyy tietynlaisia rooleja ihan siitä riippumatta millaisin yksilöllisin ominaisuuksin joukon jäsenet ovat varustettuja. Näin roolit ovat siis jo olemuksellisesti eräänlaisia "naamareita", joiden syntymistä yhteisössä ei mikään pysty estämään.

Jos ja kun yhteisö taantuu sellaiselle sosiaalisen sidonnaisuuden asteelle jossa joukkovoimat ottavat vallan ja yksilöt tekevät tekoja joita he yksinään eivät koskaan tekisi -- silloin yksilö todellakin muuttuu vain eräänlaiseksi lajiolennoksi, jonka yksilölliset piirteet lakkaavat olemasta. Huomautan, että tällainen joukkomittainen taantuminen on yhteisöilmiö eikä se siis ole mikään yksilön valinta eikä ilmiön kohdalle sattuessa oikeastaan edes yksilön päätettävissä.

Zizek saattaisi tässä kysyä, eikö kasvottomuus -- tai siis omien kasvojen korvaaminen naamarilla -- kuten esimerkiksi antiikin kreikkalaiset draamoissaan tekivät -- edustakin syvimmiltään jotain peri-inhimillistä symbolifunktiota? -- Ei ole mikään ihme että juuri joukkomittaista joukkovoiman kokemusta kaipaavat ihmiset naamioituvat.

Nämä ihmiset saattavat vaistota sen ettei "järkipuheen" maailmassa ole todellisia vaikutusmahdollisuuksia. He ovat tavallaan aivan oikeassa. Tämän myöntäminen on monille vaikea paikka -- että siis surkeinkin mellakoitsija on jossain peri-inhimillisessä -- ja pohjimmiltaan siis lajityypillisessä, moraalisessa -- mielessä oikeammassa kuin itsensä lukittujen ovien ja mellakka-aitojen suojiin sulkenut eliitti.

Antti Ukkonen tuolla ylempänä tavattoman selväjärkisessä kommentissaan viittasi tosiasiaan, että "sekopäät" saattavat vaistota yhteiskunnallisen tilanteen herkemmin kuin juurevasti "vallitsevaan ajatteluun" ankkuroituneet valtataistelijat. -- Jos kasvottomuuden teemaa jatketaan, voidaan kysyä, onko lopulta mitään ihmeellistä siinä, että monissa totalitarismeissa toisinajattelijat suljetaan nimenomaan mielisairaaloihin. Poikkeavaa ajattelua pidetään vaistomaisesti vaarallisena, ja vaaralliset yksilöt saattavat käyttäytyä arvaamattomasti -- siispä "perustellusti" oikea paikka heille on mielisairaala. Toisinajattelun karsiminen on kasvottoman totalitarismin vastaus jollekin joka yrittää valistaa kasvonsa maailmalle.

Nyt me elämme monin tavoin totalitarisoituvassa yhteiskuntatodellisuudessa, esimerkiksi kasvottoman kaikkivoivan rahan taloustotalitarismissa, jossa kaikki ihmiset joutuvat talouskoneiston rattaiksi. Se on todellinen paradoksi -- yhtäältä on niin, että "rahan" ominaisuudeksi mielletään se että se aina on jonkun rahaa -- ei-kenenkään raha on käsitteenmuodostuksellinen mahdottomuus -- toisaalta taas nimenomaan rahaan liitetty kaikkivoipaisuuskuvitelma on historiallisesti vahvistuessaan muuttanut rahan toimijasubjektiksi, joka sitten alistaa ihmiset omien lakiensa alle.

Rahan tuotto ohjaa taloudessa kaiken, ja raha hakeutuu sinne missä se parhaiten kasvaa. Siinä ei peri-inhimillisyys eivätkä mitkään inhimilliset tarpeet paina enää mitään. Näin täysin kasvoton rahan taloustotalitarismi lopulta hajottaa ihmisten yhteiskunnat. Meidän pitäisi ehkä kysyä: "Mitä järkeä on meidän kiistellä mielenosoittajien kasvottomuudesta, jos mikään mitä politiikan piirissä kuvittelemme päättävämme "järkevästi" ei itse asiassa ole muuta kuin vain kasvottoman kaikkivoivan rahan lakien nöyrää ja alistuvaa tottelemista?

Kuten useasti todettu: Valtionvelka on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto.

Antti? Paavo? Jussi?

-----------------

Yhteiskunnan hajoaminen ja ylikäymättömät ymmärryskuilut syntyvät syvyyssuunnassa, eivät suinkaan minkään yhteisen käsitetason pinnalla. Kuilut ovat todellakin kuiluja -- kyse on aina siitä, että käsitteellinen, esimerkiksi "opillinen", ajattelua syntyy ikään kuin yhden pinnan tasolla -- jossa käsitteet määrittelevät toisiaan ja kytkennöillään muodostavat kantavan pinnan -- mutta ne syvyyssuuntaiset, laadultaan moraaliset tukirakenteet, joiden varassa käsitepintojen eheys on, voivat helposti halkaista maailman kahtia.

Pitää kysyä: mistä mikäkin saa oikeutuksensa. Moraalin rooli kaikkien ihmisyhteisöjen ensisijaisena ominaisuutena ja kaiken sosiaalisuuden liima-aineena pitäisi ymmärtää.

Se, että marxismi-leninismi kehitti ajatusmaailmoissaan kokonaisen vaihtoehtoisen tieteen -- kokonaisen korviketodellisuuden, joka ajatusmuodoiltaan toisti länsimaista tieteen historiallista perinnettä mutta korvasi tietyt arvovaraukselliset sisällöt kokonaan omilla doktriineillaan -- on ilmiö, joka mielestäni dokumentoi hyvin sen miten erilainen ymmärrys rakentuu erilaisista syvistä lähtökohdista. --

-- Se että näin muodostettu korviketodellisuus ei kestänyt, ei ole varsinainen kysymys. Se että yhteiskunnan pohjan hajoaminen tuottaa juuri tällaisia jakoilmiöitä -- syvyyssuunnassa tapahtuvaa kaiken uudelleenrakennusta -- on peri-inhimillinen tosiseikka, jonka parempi ymmärtäminen auttaisi meitä myös käsittämään mistä mellakoissa on kyse. Yhteiskunnan ja yhteisen ajattelun pohjan murenemisesta, siis.

-------------

"Eliitti" ei ole sen-ja-sen laatuisista niistä-ja-niistä yksilöistä koostunut nimijoukko, vaan yhteisöllinen vakio, joka syntyy jokaisessa yhteiskunnassa ihan siitä riippumatta millaisia yksilöominaisuuksia yhteisön jäsenillä on.

Ei eliitin ongelmaa -- sitä että se voi sulkeutua omahyväisyytensä sisäpiiriin ja lukita ovet ja pystyttää ympärilleen mellakka-aidat -- suinkaan ratkaista vaatimalla ulkopuolelle jätettyjä pakkohyväksymään ne samat sosiaaliset kilparadat, jotka paikoilleen kalkittuina ovat taanneet eliitille sen aseman.

Kuvitelma köyhien ja osattomien, sosiaaliyhteyden ulkopuolelle suljettujen "kateudesta" paremmin "menestyneitä" kohtaan on omien kilparatojen ja arvojen pakkosyöttöä niille, joita eliitti tarvitsee vain oman uskottavuutensa sementoimiseksi -- oman "menestyksensä" kalkituiksi vertailukohteiksi.

Itse asiassa todellisten edelläkävijöiden joukosta -- josta esimerkiksi noin 1300 pysyviä vaikutusjälkiä jättäneen neron elämäkerrat Egon Friedell käy läpi monumentaalisessa "Uuden ajan kulttuurihistoriassaan" -- ei löydy oikein yhtäkään, joka olisi toiminut materiaalisten palkkioiden motivoimana.

Ja määritelmä, jonka mukaan häiriötasoinen narsisti on itsekeskeinen, huomionkipeä, kateellinen ja hyväksikäyttävä ja kokee uhkaa itseään osaavampien seurassa -- sehän kuvaa nimenomaan tätä linnanjuhlien itsensä harhaisesti etujoukoksi kuvittelevaa, juhlivaa, aineellista etua tavoittelevaa valtaeliittiä.

--------------------

Eliitti ei siis todellakaan ole mikään nimilista. Valtaeliitti on sosiaalinen ja yhteiskunnallinen vakio, ja jako johtajiin ja johdettaviin on kategorinen -- on se ja sama missä rajapinta kulkee, koska jako on aina yhtä olemuksellinen, aina toteutuva, periaatteellinen. Vallan voimaviivoilla on vain yksi suunta.

Todellinen historiassa vaikuttanut edelläkävijöiden eliitti on ihan eri juttu, ja sen suhteen ei kannata esittää mitään materiaalisiin palkkioihin tai muihin "menestymisen" kulisseihin liittyviä kliseitä. Neroja ei ole koskaan motivoinut eikä motivoi raha.

Eliitti on sosiaalinen vakio -- valta on olemuksellisesti johtajien ja johdettavien kategoria (Spengler).

Järkiajattelussamme ylimalkaan on se -- eurooppalaisen uuden ajan yhtä vahvasta kuin harhaisesta individualistisesta painotuksesta johtuva -- virhe, ettemme pysty hahmottamaan yhteisötodellisuutta irti yksilöiden ominaisuuksista. Meillä tosiaan voi olla ministeri, suuren lehden päätoimittaja tai jopa yhteiskuntatutkija vaikka on täysin pihalla durkheimilaisen sosiologian perusasetuksista.

Mika? Kalevi?

Esimerkiksi kuvittelemme "tahdon" puhtaasti yksilöominaisuutena. Kuitenkin joukkokäyttäytymisessä -- ja sellaisissa laboratoriotutkimukseenkin kelpaavissa yksilöilmiöissä kuin hypnoosissa -- tulee näkyviin "tahdon" lajihistoriallisesti alkuperäinen kollektiivinen muoto. Individualismin vaikutuksesta kuitenkin viime vuosisadan alussa jäi lapsenkenkiin ja kehittymättä se "ryhmäpsykologian" tiedonala, jonka käsitteistöillä näitä joukkotaantuman ilmiöitä osattaisiin kuvata ja selittää.

Nyt me sitten käymme näitä "keskustelujamme" soveltamalla käyttäytymisen selittämisessä yksilökeskeistä päämäärärationalismia -- ja tulkinnat menevät niin pieleen kuin mitä ikinä historiallisesti harhainen järki saattaa harhaan johtaa.

Vaikka nämä käsitesekoilut, joissa käsitteitä kirkastetaan määrittelemällä ne toisilla vastaavilla käsitteillä, ovat näennäisen selväjärkisiä, ne eivät auta meitä yhtään ymmärtämään mistä joukkomittaisissa taantumissa -- kuten väkivaltaisiksi äityvissä mellakoissa -- on kyse.

Ja sen sijaan, että alkaisimme kyseenalaistaa omien, latteille käsitepinnoille levittyvien selitystemme selitysvoimaa, me päinvastoin pyrimme yhä tiukemmin määrittelemään ja täsmentämään käsitteitä toisilla käsitteillä -- rakentamaan väärillä harhaisilla käsitteillämme yhä tiukempia käsiteverkkoja tajuamatta että lähtökohdat ovat täysin pielessä.

---------------------

Kun rahan tuotto lopulta sanelee kaikki taloudessa tehtävät päätökset, taloudesta tulee totalitaristinen koneisto, jonka rattaisiin kaikki ihmiset lopulta joutuvat. Kasvottoman kaikkivoivan rahan masinoima taloustotalitarismi ei jätä ketään "viimeiseksi toimijaksi" eikä säästä ketään. Illuusio siitä että vahvat jäävät jäljelle ja vain heikot häviävät on pettävä.

Kiristyvä kilpailu on siitä merkillinen ajatuksellinen pakkopaita, että sen otteesta on likimain mahdoton vapautua. Ihmisen "järki" -- joka meillä eurooppalaisen uuden ajan kasvateilla on historiallisestikin varsin harhaista -- yrittää aina "pätevöityä" valmiina annettujen loogisuusehtojen puitteissa, eikä lähtökohtien epäjärkevyyttä siis voida nostaa käsittelyyn.

Ajattelemme vain annettujen ehtojen varassa, ja käsitteitä määrittelemme toisten yhtä annettujen käsitteiden avulla. Elämme wikipedia-raamatun ohjeistamassa käsitetodellisuudessa, josta avoimin silmin tapahtuvaan todellisuuskosketukseen on yhtä pitkä matka kuin pullon pohjalta ylös taivaaseen.



-------------------

Suomi on kuollut (6.12. 2013)

Presidentinlinnan remontin vuoksi itsenäisyyspäivän juhlat Tampere-talossa

1.

Useimmat meistä kuvittelevat että totaalinen yhteiskunnallinen romahdus olisi jokin erityisen dramaattinen tapahtuma, jokin luonnonkatastrofin kaltainen, tulivuortenpurkausten vulkaanista voimaa purkava, maanjäristysten tapainen, raunioita jälkeen jättävä, sotien hävitystä ja hirveyksiä muistuttava, räjähdyksenomainen, kertakaikkinen kuolemaa ja tuhoa kylvävä, siis jokin maailmanloppu. Mistään sen kaltaisesta ei yhteiskunnan hajoamisessa kuitenkaan ole kyse, vaan melkeinpä jostain aivan päinvastaisesta.

Kun yhteiskuntamme katoaa, se vain lakkaa olemasta. Yhteiskunta ei lopultakaan ole muuta kuin joukko ajatuksia -- joukko jatkuvuuden ja luottamuksen tuntoja -- korviemme välissä. Kun nämä ajatukset ja tunnot hajoavat, yhteiskunta lakkaa olemasta. Maa autioituu ympäriltämme -- kansallinen sielunmaisema kasvaa enää henkistä rikkaruohoa.

Kuten T S Eliot toteaa kuuluisassa runossaan, maailma ei lopu paukahtaen vaan kitisten. Sitä kitinää meillä on nyt yltympäriinsä. On niukumista ja naukumista tulonjakokysymyksissä, periaatekärhämää säästöistä ja päästöistä, riitelyä tyhjänpäiväisistä sukupuolikysymyksistä. Henkiset siltarummut kumisevat. Outo korviketodellisuuden onttous kovertaa meitä sisältä käsin tyhjiksi. Maa autioituu -- kohta kuihtuvat viimeisetkin katkerot, ne joista yritimme miltei epätoivoisesti vielä viimeiset elämän pisarat tiristää.


2.

Juuri näin meille on nyt käymässä. Emme ehkä huomaa vielä, että häviämässä on nimenomaan yhteiskunta. Uskomme yhä, että toistaiseksi meillä "menee tosi huonosti" vain asioissa, joissa kaikilla muillakin mailla menee huonosti. Ne ovat noita isoja asioita, jotka nousevat aktuelleina esiin: euron kriisi, velkakriisi, rahatalouden kriisi, talouskriisi. Globaalisti, Eurooppaa koskien, Suomessa, kansantaloudessa, valtiontaloudessa. Ajattelemme, että ne ratkeavat, jos yleensä ratkeavat, jossain päätöksenteon ylätasanteilla, huipputasolla, huippukokouksissa. Sijoitus on vaistomaisesti oikea, paitsi etteivät ne ratkea.

Tai sitten kiinnitämme kaiken huomiomme poliittisen elämämme arkisten valtataistelujen tasolle. Kiivailemme esimerkiksi siitä, onko maan jakautuminen hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen vain jonkinlainen avuttoman kansanosan toivoton protesti. Ettei siinä ole kyse mistään asiallisista asioista -- ettei asiallisia asioita voi hoitaa muulla tavalla kuin millä "vastuullisuutta" tunteva yhteiskunnan osa niitä nyt hoitaa. Protestejahan tulee ja menee, ne hajoavat aina omaan mahdottomuuteensa ja protestoijien keskinäisiin riitoihin.

Niin se varmaan käy nytkin? Siitä varmaan vain on kysymys nytkin?


3.

Mutta entäpä jos ei käykään? Jos tämä nykyinen jakauma onkin oire jostain paljon syvemmällä olevasta, todellisesta yhteiskuntamme lopun alusta? Entäpä jos sanoisin, että itse asiassa Suomi on jo kuollut, tosiasiassa ja peruuttamattomasti?

Ja sanoisin sen vieläpä painottaen sitä, ettei tällä yhteiskuntamme kuolemalla ole mitään tekemistä puoluepoliittisen elämämme tai edes sellaisten sinänsä viimeistä itsenäisyytemme niittiä merkitsevien sinettien kanssa kuin taannoin eduskunnassa tehty päätös EU:n toimivallan laillistamisesta avoimella valtakirjalla yli oman perustuslakimme. Jos sanoisin, että Suomi on kuollut sisältämme jo kauan sitten -- ja että esimerkiksi se, ettei perustuslain muutos jaksanut herättää juuri minkäänlaista mittavampaa kansalaiskeskustelua, kertoo yksinkertaisesti siitä, ettei kukaan enää oikeastaan välitä.

Että asiat ovat kaikenkaikkiaan ja laajalla rintamalla jo siinä pisteessä, että kyynisyys on realismia. Että kukaan ei enää usko mihinkään, ei mitään mistään -- ei mistään, ei hyvää, eikä edes tarpeeksi pahaa. Että keskustelua käydään enää lapsentasolla: "Onko markkinavoimilla sinun kasvosi?" "Alkaako finanssitalouden kriisi näkyä jo reaalitaloudessa?" "Onko ilmainen moottoritie sosialismia?"

EU-taivas on sininen ja valkoinen

4.

Suomi ei kuollut sodissa, eikä menettänyt itsenäisen valtion ominaisuuksiaan YYA-aikana. Päinvastoin. Mutta juuri silloin kun politiikkamme irtautui ja sai vapauden itänaapurin romahtaessa, meidän olisi pitänyt ottaa kansallinen kohtalomme omiin käsiimme. Kukaan ei sitä ottanut, vaan korkein päätösvalta annettiin taloudelle, rahalle, josta piankin kasvoi kasvoton kaikki ehdot saneleva totalitaristinen ajatuskoneisto.

Yhteiskunnan romahtaminen muutamassa vuosikymmenessä on lopulta seuraus siitä että talous syrjäytti politiikan. Talous sai vahvuutensa kansainvälisestä kehityksestä, rahaekspansiosta ja globalisaatiosta, eurooppalaisesta integraatiosta, kun taas politiikkamme sai heikkoutensa siitä että "kansallinen etumme" on kahtiajakautuvassa yhteiskuntatodellisuudessamme aina ollut vain yksien puoluepukareiden lyömä-ase toisia puoluepukareita vastaan.

Ja nyt siis ollaan tilanteessa, jossa kaikkialla järjettömäksi muuttunut talous kohtaa oman kansallisen politiikkamme sen hajoamispisteessä. Maailmantalous -- niin dollarin kuin euronkin talous -- on vain suunnatonta irrationaalista harhaa, jossa mikään ei enää ole kenenkään hallinnassa. Kasvottoman kaikkivoivan rahan totalitarismi on pitkän historiallisen kehityksen tulos, eikä sille tule löytymään mitään tehokasta vastalääkettä minkään nykyisen talousajattelun tai -järjestelyn piiristä.


5.

Tässä älyllisesti sietämättömässä tilanteessa me vain panemme päämme pensaaseen ja jäsennämme asiat kuten ne olemme ennenkin jäsentäneet: että se-ja-se maa -- nyt siis Kreikka -- on "Euroopan sairas mies" -- vaikka tosiasiassa sairas on itse Eurooppa ja sen sairas idea, euroraha.

Tämä on taudin nimi. Kun emme halua tunnistaa ja tunnustaa tartuntalähdettä, tauti tulee väistämättä leviämään kaikkialle -- yksikään yhteiskunta ei tule siltä säästymään. Nyt jos koskaan tarvittaisiin vahvaa yhteiskuntapolitiikkaa, joka säilyttäisi ihmisten yhteisöt ehjinä ja työkykyisinä. Se olisi nyt kaikkein tärkeintä, vain se olisi tärkeää. Sellaista ei ole oikein missään. Mutta ei varsinkaan meillä.


6.

Suomi on tosiasiassa jo kuollut. Poliitikot toistelevat tyhjiä älyttömiä talousfraaseja, joilla ei ole enää mitään kosketuspintaa mihinkään reaalimaailman tapahtumiseen. Kaikki kuitenkin jollakin lailla tajuavat totuuden -- sen ettei mistään "Euroopan Unionista" ole minkään sen enempää taloudellisen kuin poliittisenkaan totaaliongelman ratkaisijaksi -- että koko tuo byrokraattinen näennäisdemokraattinen koneisto on suuruudenhullu mutta turha ja toimimaton molokki.

EU-taivas on harmaa

Sille kaikki ovat voineet siirtää omat vastuunsa, kunnes kukaan ei enää omien korviensa välissä pysty mitään ehjää yhteiskuntavisioita muodostamaan. Siellä on nyt jäljellä vain tyhjää. Juuri siinä tilanteessa nyt ollaan. Hyvien ajatusten lisäksi kaikki alkeellisetkin ajatukset korviemme välissä ovat hävinneet. Vain rikkaruhot enää kasvavat. Kysymys kuuluu: miksi itsepetos jatkuu?


7.

Miksi pääministeri, valtiovarainministeri, hallitus, eduskunta, korkeat virkamiehet ja niin sanotut asiantuntijat eivät myönnä vallitsevaa tilannetta? Siis sitä, ettei kenelläkään, toistan tämän: ei kenelläkään, ei talousasiantuntijalla, ei poliitikolla, ei sen enempää kansainvälisissä kuin kotimaisissa talouskuvioissa, ole mitään käsitystä siitä miten nykyiset tähtitieteellisissä summissa liikkuvat talousmahdottomuudet voitaisiin voittaa.

Että talous on niin harhainen ajattelun laji, ettei kenelläkään edes teoriassa voi olla imaginaaristen harhojen seurauksena kasvaneiden ja käsiin räjähtävien sijoitus- peli- ja velkasummien hallintaa. Mikä estää tunnustamasta tätä?

Se on tosiasia.


8.

Kun itsepetos jatkuu -- on jatkunut -- tarpeeksi kauan, politiikan luonne muuttuu. Se on sen sairauden nimi, tai sen vakavin oire. Ollaan tyhjän päällä, ja kaikista ratkaisuista tulee yrityksiä säilyttää edes jonkinlainen uskottavuus.

Koska kyseessä on nimenomaan itsepetos, uskottavuus täytyy säilyttää ensin omissa silmissä ja siltä pohjalta sitten huijata muita. Näin eletään yhteisessä valheessa, josta kaikki ehkä jossain määrin vaistoavat sen valheellisuuden, mutta kukaan ei tohdi sanoa mitään ääneen.

Tekopyhyys päinvastoin oikeutetaan sillä, että aavistetaan kaikkien muidenkin olevan samalla lailla jokseenkin yhtä voimattomia oikeiden ongelmien edessä. Niin käydään poliittista taistelua ajatuskulisseissa, jotka on tarkoitettu enemmän propagandantekoon kuin ajattelemiseen.

Kotimaan politiikassa ei sen enempää hallitus-Suomella kuin perussuomalais-Suomella ole tarjottavanaan mitään todellista konkreettista ohjelmaa sille miten nykyisistä talousvaikeuksista päästäisiin -- saati sitten sille miten paluu takaisin yhteiskuntapolitiikan priorisoimiseen voisi onnistua. Kumpikin osapuoli syyttelee toistaan samasta synnistä: ettei ole "kunnollista ohjelmaa".


9.

Tähän asetelmaan sisältyy tietysti se riski, että jompikumpi osapuoli sortuu "konkretisoimaan" ohjelmallisia toimenpiteitä saavuttaakseen siten puuttuvaa uskottavuutta niin omissa kuin vastapuolen silmissä. Herra varjele tässä tilanteessa meitä poliitikoilta jotka julistavat: "Nyt tarvitaan tekoja, ei puheita!"

Kaikkien kuolemantuomiosta innostuneesti keskustelevien pitäisi siirtyä puhumaan siitä miten politiikassa parhaiten tuomitaan ajattelu kuolemaan. Sen jälkeenhän niitä päitä on yleensä historiassa alkanut putoilla.


10.

Politiikasta itsepetoksen tauti siirtyy yleisesti yhteiskuntaelämään, josta muodostuu puhumattomuuden kulttuurin uusi paljonpuhuva muoto. Se on lojaalisuutta yhteiselle valheelle, se on eliitin kiertoilmauksissa kehittyneiden väistöliikkeiden ja fraasien tunnustuksellista toistelua. Kaikki vaistoavat että kaikki valehtelevat, mutta kukaan ei uskalla myöntää tilannetta. Korviketodellisuus ja tyhjänpäiväiset merkityksettömät mutta mieltäkiihottavat kiistakysymykset valtaavat areenat.

Oma yhteiskuntamme on nyt tosiasiassa aivan samassa tilassa, jossa N-liitto oli ennen sortumistaan. Romahdus pinnan alla on jo tapahtunut. On enää ajan kysymys milloin koko konsensuspuheen pinta romahtaa. Suomi on kuollut. Suomi on kuollut.

--------------------


Lisäyksiä:


Presidentinlinnan saneerausremontin vuoksi tämän vuoden itsenäisyyspäivän vastaanotto järjestettiin Tampere-talossa, joka on paikallisen Sorsapuiston ja -lammen ylärinteeseen rakennettu ulkoisesti mittava modernin suoralinjaisen arkkitehtuurin, laajojen valkoisten seinäpintojen ja suurten lasiruutujen vallitsema kolossi, sisällä leveitä käytäviä ja hallitiloja sekä suuri konserttisali ylellisine tummine samettipenkkeineen. Illan ohjelmallinen puoli määräsi myös sen miten paljon vieraita tämänvuotisiin juhliin voitiin kutsua. Voin kuvitella että eliittipiireissäkin rannalle jääneet tunsivat katkeruutta kovan kohtalon jättäessä monet rannalle.

Varsinaiset otsikot kertoivat kuitenkin "kiakkovieraista", jotka riistäytyivät järjestetystä mielenosoituskulkueesta ja särkivät muutamia ikkunoita jääkiekkomailoilla, tms. Jonkinasteisesta mellakoinnista uutisoitiin illan televisiolähetyksissä, ja varsinainen julkinen paheksunta oli luettavissa seuraavan päivän pääkirjoituksista lehdissä kautta poliittisen kentän. Mikään tuskin yhdistää eliittiä aidommin kuin se että heitä vastustava alaluokka sortuu edes lieviin väkivaltaisuuksiin.

Mutta kun päiväkohtainen pöyristyminen ei taida kuitenkaan olla koko totuus asiasta. Osoittelun ja tuomitsemisen sijaan kannattaisi miettiä sitäkin mahdollisuutta että tuollaiset pahan olon purkaukset saattavat jatkuvasti yleistyä. Kannattaisi miettiä pitäisikö tällaisia mellakkailmiöitä käsitellä syinä vai seurauksina.

Asioiden kokokuvassa nimittäin on myös niin että lukittujen ovien sisäpuolelle turvaan on myös kokoontunut eräänlainen rosvojoukko. Siellä on yhteiskunnallisesti vastuulliseen asemaan itsensä taistelleita ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole kyenneet kantamaan vastuuta siitä että yhteiskunnassa asiat olisivat hyvin. Tai ei edes hyvin. Että ne olisivat edes kohtuullisella kannalla. Tai edes niin että jokin yhdistäisi meitä kaikkia. Että olisi ylipäänsä mahdollista tuntea keskinäistä kohtalonyhteyttä. -- Nyt me elämme keskellä jatkuvasti kasvavia sosiaalieroja, eivätkä nämä erot ole pelkästään taloudellisia vaan hyvinkin asenteellisia.

Niitä ovia pannaan nyt lukkoon vähän joka puolella, ja ne jotka kokevat jäävänsä ulkopuolelle ovat omia kansalaisia -- eivät mitään tänne oikeasti kuulumattomia kuokkavieraita.

Kun edessä näyttää olevan täysin vaihtoehdoton tie jossa pieni osa yhteiskunnan yläkerrosta yhä rikastuu rikastumistaan ja tosiasiallinen köyhyys alkaa langeta suuren keskiluokan osaksi -- kuinka kohta käy näiden suljettujen ovien puolin ja toisin? -- Luulenpa että pian ollaan tilanteessa jossa aika moni kansalainen alkaa miettiä kumman puolen itse valitsisi. Kumman rosvojoukon moraalituntoihin samaistuisi.

------------------------

Esitin jo vuosia sitten, että perussuomalaisten pitäisi miettiä kieltäytymistä näistä linnan juhlista. Luulenpa, että tuollainen valinta voi muutaman vuoden päästä olla edessä. Kukaan ei voi palvella kahta herraa, mammonaa ja ihmistä, ihmisyyttä. Aihetta on toki nostettu esiin puolueen piirissä. Tyypillinen kannanotto on kuitenkin ollut muotoa: "" Miksi Perussuomalaisten pitäisi sulkea itsensä ulos yhteiskunnasta - mitä ja ennen kaikkea ketä se hyödyttäisi? ""

Niin. Olen havainnut tuon saman ajatusjäsennyksen monissa mellakat tuominneissa kommenteissa. "Miksi nyt, kun mukaan on kutsuttu suhteellisesti ottaen ennätysmäärä aivan tavallisia ihmisiä, miksi nyt pitää protestoida?" -- Moni ei tajua, miten tämäkin jäsennys vain vahvistaa ja sementoi kahtiajakavaa ajattelua. Sehän suorastaan lähtee liikkeelle siitä että kahtiajakaminen on tosiasia.

Kyse ei kuitenkaan ole vain näistä juhlista, vaikka nämä juhlat ovatkin niin leimallinen, erityisen paljon julkisuutta saava ilmaus kahtiajakavista asenteista. Kyse on tosiaankin koko yhteiskunnasta. Ja siitä voidaan siis kysyä: kummalle puolelle niitä yhä useammin sulkeutuvia ovia aikoo Perussuomalaiset-puolue tulevaisuudessa asettua?

Yhteiskunnalliset segregaatiot ovat käynnissä. Parempiosaisten pako on kiihtymässä. Ovia lukitaan, muuallakin kuin vain siellä plyysipenkkien salissa, ja kynnykset käyvät korkeammiksi. Valinta tulee kohta jokaisen eteen: sanotko "Yes-Yes" -- niinistöläisittäin "Jep Jep" -- vai selvästi: "Ei!"

Perussuomalaiset ovat jytkyn jälkeen nopeasti muuttuneet salonkikelpoisuutta tavoittelevaksi poliittisen eliitin osaksi -- he eivät siis ole ollenkaan ymmärtäneet minkälaisen varsin laajan politiikanvastaisen kansalaisprotestin edustajiksi heidät on valittu. Perussuomalaiset ovat jopa nostattaneet omassa sisäisessä puhdistuksessaan rasistijahtia -- he ovat menneet mukaan siihen mistä presidentti Halonen heitä kaksi vuotta sitten inhottavasti nokitteli. Jo silloin olisi puolueen pitänyt kieltäytyä lähtemästä mukaan eliitin hovipropagandaan.

Ihmisyyteen kuuluu sortuminen väkivaltaan -- ja sitä pitäisi ihmisen miettiä onko se syy vai seuraus. Onko se toivon vai epätoivon, hallinnan vai hajoamisen merkki. Sitä miettimistä varten ihmisellä on aivot ja äly. Leimaaminen ja tuomitseminen eivät riitä.

Aita

-------------------

Vanha opillinen doktriini käskee "menemään mukaan" eli "osallistumaan", jos haluaa vaikuttaa jonkin yhteisön asioihin. Nyt moni vetoaakin juuri tähän: "" Perussuomalaiset rp on yritys vaikuttaa rakenteisiin sisältä päin. Sisältä päin vaikuttaminen onnistuu vain jos olet osa koneistoa. ""

Mutta olemme kansana vähän eri laatua kuin monet muut kansat, joissa sosiaalisia aitoja on vähemmän ja nekin antagonistisissa mittareissa paljon matalampia. Kansallinen kahtiajakautumistaipumuksemme on todellakin vuosisataisen -- miltei vuosituhantisen -- alistamishistorian seurausta, ja se on kansanpsyyken pohjalla niin syvällä ettei sitä syvemmällä sitten ole enää mitään.

Tämän kansallisen kahtiajakautumistaipumuksemme -- alistamis-alamaisasenteiden, dualistisen kaksinapaisen ajattelun, yhä jatkuvan ylimielisen ruotsalaisperäisen hallintokulttuurin -- ilmentymää ovat kaikki arvomme ja myös ne tavat joilla ajattelumme "institutionalisoi" rakenteitaan.

Aika harva meistä tosiaankaan tajuaa, ettei esimerkiksi "tavallisten" ihmisten kutsuminen itsenäisyyspäivän juhliin suinkaan pura mitään antagonistisia ajatusinstituutioita, vaan päinvastoin sementoi niitä. -- Aivan samoin esimerkiksi mikään "syrjäytyneille" omistettu instituutio ei suinkaan poista yhteiskunnasta syrjäytymisen ilmiötä, vaan päin vastoin kertoo vain sen vakiintumisesta.

Sadat tai tuhannet virkanimikkeet siinä hallinnossa joka luo edellytyksiä ja puitteita varsin härskille maahanmuuttobisnekselle -- eivät ne tosiasiassa auta muista "kulttuureista" tulevia sopeutumaan yhteiskuntaamme. Vaan aivan päinvastoin -- ne petaavat muutaman sukupolven päässä odottavaa yhteiskuntarauhan romahdusta.

Puoluepolitiikka on instituutio. Olen osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun noin viidenkymmenen vuoden ajan, ja sinä aikana puolueita on tullut ja mennyt. Niiden johtajat ja avainhenkilöt, niiden nimet ja ohjelmat ovat muuttuneet, eikä oikeastaan mitään siitä mikä puoli vuosisataa sitten oli totta ole enää edes olemassa. Politiikka on kuitenkin instituutio joka jatkaa, jatkaa ja jatkaa, koska se kokee itsensä -- narsistisena mekanismina -- "sisältä käsin".

En itse katso näitä asioita instituutioiden sisältä käsin, vaan nimenomaan tuon kaiken pohjalla vaikuttavan kansallisen psyykenvammamme kannalta. Terapiaa kaivaten. Minusta mikään mahdollinen tietoinen vaikutusyritys ei sellaisenaan ole sitä-eikä-tätä, vaan se saattaa vaikuttaa joko kansallista sairauttamme tervehdyttävästi -- tai sitten aivan päinvastoin.

Se mikä jonkin tietyn teon -- esimerkiksi sen jos Perussuomalaiset kieltäytyisivät osallistumasta linnan juhliin -- vaikutus tulisi olemaan, ei mielestäni selviä missään päämäärärationaalisessa arviossa, eikä se missään nimessä selviä minkäänlaisessa käsitepyörittelyissä, joissa käsitteellisesti määriteltyjä ilmiöitä ja niiden esiintymisyhteyksiä määritellään ja verrataan toisiinsa.

Kyse on viimekädessä intuitiosta -- se on tunne siitä mikä on tervettä ja mikä annetussa tilanteessa voi vaikuttaa. Päämäärärationaalisuus ei näennäisestä pätevyydestään huolimatta ole päättelyn muotona näissä yhteyksissä pätevää.

--------------------------

En minä ainakaan topeliaanista kaitselmusaatetta tai sodissa elpynyttä runebergilaista sankariaatetta enää pramille laittaisi. Mutta mitä taas moderniin maailmaamme, esimerkiksi sähköön kognition uutena työkaluna tulee, muistuttaisin, että uuden ajan kartesiolaista rationaalisuutta edustavat käänteentekevimmät teoriat -- Einsteinin suhteellisuusteoria, Freudin psykoanalyysi ja Wittgensteinin kielifilosofia -- kirjoitettiin kynällä paperille.

Siitä ehkä muistuttaisin, että kaikkia yliherkkiä ja yliälykkäitä nerojaan tämä kansa on kaikkina aikoina kohdellut kaltoin. Ja että kaltoinkohtelu on tullut ja tulee edelleen nimenomaan oppineisuutta ja sivistystä mukamas edustavan yhteiskunnallisen eliitin suunnasta.

Nerot kelpaavat sitten kun heidät on ensin lytätty, käytännössä tapettu, tehty heidän sanomansa taatusti vaarattomaksi, nostettu karsittuna salonkikelpoisiksi, aforismiksi juhlapuhujan suuhun, tai akateemisen auktoriteetin hyödynnettäväksi -- lyömä-aseena jäljestätulevien nerojen mitätöimisessä.

Mikään ei ole yhteiskunnan yläkerran kamreerin tilinpidossa tarpeellisempi kuin kuollut nero -- niissä tilikirjoissa elävät nykyajan kuolleet sielut. Niitä lasketaan plyysituoleissa huokaillen. Narsistisen makeasti oman äänensä tuskaisia vivahteita kuunnellen laulaa Tampere-salissa Vesa-Matti Loiri aikanaan kansallisesta masennuksesta kärsineen Eino Leinon runoihin tehtyjä lauluja.

Suuri sali

--------------------

Itsenäisyyspäivän juhlien yhteydessä esiintyneistä mellakoista puhumme niiden signaaliarvoa mitätöiden ja äärimmäistä halveksuntaa osoittaen -- aivan kuin todellakin odottaisimme että mellakoinninkin olisi oltava jollakin salonkikelpoisella tavalla hyvin järjestäytynyttä ja mieluiten ihan puoluepoliittisesti lokeroitavaa, puhdasoppista. Ikään kuin selväjärkisesti ideologista ja organisoitua.

Ikään kuin haluaisimme että yhteiskunnallinen hajoaminenkin olisi samanlainen salonkikelpoinen tapahtuma kuin plyysipenkkien salissa valikoidulle herrasväelle esitetty, parhaita kansallisen hartaudenharjoittamisen perinteitä noudattanut, vakavoitunut ja narsistisen paatoksellisen ohjelma.

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." -- Pankaa tämä topeliaanisen kaitselmusaatteen kansallisesti sairasmielisellä väräjävällä äänellä esiin loihdittu mielikuva toiseen vaakakuppin, ja toiseen omaa identiteettiään vailla oleva sekalainen sekava mellakkasakki jääkiekkomailoineen ja keskikaljoineen. -- Voiko joku väittää että näistä vaihtoehdoista toinen olisi jotenkin vähemmän sairas ja toinen enemmän terve? -- Jos kansakunnan pohja on aina ollut sairas, kuinka odotamme että yhteiskunnan hajotessa ilmenisi jotain tervettä protestia?

Kun yhteiskunnat hajoavat, protestit eivät ole "järkeviä". Ei niitä edes pidä yrittää selittää minkään päämäärärationalismin puitteissa. Ne ovat olemuksellisesti hajoamisilmiöitä, eivät suinkaan mitään ilmoitettuja opillisia ismejä tai muita järkiperusteita. --

---------------

Kun Lontoossa mellakoitiin, eivät köyhät ihmiset suinkaan särkeneet ikkunoita ja varastaneet leipää. Niinhän heidän olisi pitänyt tehdä, jos kyseessä olisivat olleet "puhtaat" motiivit, tuloerokuilut ja köyhyys. Mutta he varastivat ylellisyystavaroita. -- Aivan vastaavasti suomalaisen mellakan kuvaan kuuluvat jääkiekkomailat ja keskikalja. Ja "organisointi", joka aina on jossain määrin kuvassa mukana, on sekin vain juuri tähän kuvaan kuuluva juttu -- aivan samoin kuin miltei itsetarkoitukselliseksi muuttunut efektintavoittelu, mellakkarituaalit ja kulttiesineiden särkeminen.

On joitakin yhteiskunnallisia perustotuuksia, joita ilmeisesti on "järkiajattelun" varassa vaikea ymmärtää. Yksi päällimmäisistä on se että yhteiskunnan hajoamisessa ei ole kyse absoluuttisista elinehdoista, vaan vain ja nimenomaan suhteellisista eroista. Jostain syystä järkemme harhauttaa meidät kuvittelemaan että äärimmäinen köyhyys toisi mukanaan äärimmäiset yhteiskuntahäiriöt -- mutta juuri niin ei koskaan eikä missään ole. Äärimmäinen köyhyys vain apatisoi ihmiset -- ja siellä missä mellakoidaan, siellä itse asiassa pidetään kiinni toivon viimeisistä rippeistä.

Mitätöinnin mestarit -- ja siinä lajissa kaikki itsensä kunnollisiksi kansalaisiksi mieltävät suomalaiset ovat todellakin mestareita, likimain tuhatvuotisen ruotsalaishallinnon alistamisperinteen itselleen oman nahkansa alle omaksuneita alempiarvoistensa kyykyttäjiä -- saavat nyt sisäistä ryhtiä siitä että mitätöivät epäjärkevän yhteiskunnallisen protestin. Kunnon kansalaisen järki ei riitä tätä mitätöimisen ja alistamisen tarvetta hallitsemaan. Ei ymmärretä edes, että kyse on hajoamisesta, ei politiikasta.

--------------------

Hämmästyttävintä ehkä on, että Perussuomalaiset, jotka saivat oman poliittisen valtansa nimenomaan protestina politiikkaan pettyneiltä ihmisiltä, ovat nyt itse samaistuneet salonkikelpoiseen yhteiskuntaluokkaan ja ovat kilvan mätkimässä poliittisia leimoja mellakoijien otsiin. He suhtautuvat näihin yhteiskuntailmiöihin aivan täsmälleen saman kaavan mukaan, jolla rivinsä koonnut hallitus-Suomi suhtautui heihin itseensä: "Protestejahan tulee ja menee, ne hajoavat aina omaan mahdottomuuteensa ja protestoijien keskinäisiin riitoihin. -- Niin se varmaan käy nytkin."

Niin se varmaan käy nytkin? Siitä varmaan vain on kysymys nytkin? -- Mutta entäpä jos ei käykään?

Jos tämä nykyinen hajoaminen mellakkailmiöineen onkin oire jostain paljon syvemmällä olevasta, todellisesta yhteiskuntamme lopun alusta? Entäpä jos sanoisin, että itse asiassa Suomi on jo kuollut, tosiasiassa ja peruuttamattomasti? -- Ja sanoisin sen vieläpä painottaen sitä, ettei tällä yhteiskuntamme kuolemalla ole mitään tekemistä puoluepoliittisen elämämme kanssa. Että kysymyksessä on rinnakkainen ilmiö protestiäänille, saman kansallisen toivottomuuden ja epätoivon ilmaus.

Että kysymyksessä on nimenomaan yhteiskuntamme todellinen romahdus. Että nämä kaikki ovat vain oireita, ja oireet ovat ihan nimenomaan sellaisia kuin yhteiskunnan pinnanalaisen hajoamisen todelliset oireet ovat. -- Että yhteiskunnan romahtaminen ei ole mikään järjestäytynyt puoluepoliittinen tapahtuma vaan olemuksellisesti nimenomaan jotain aivan muuta. -- Olemuksellisesti nimenomaan pinnanalaisen kaaoksen, epäjärjestyksen, toivottomuuden ja epätoivon ohjelmallisesti järjestäytymätöntä, "järjetöntä" purkautumista.

Sanoisin, että Suomi on kuollut sisältämme jo kauan sitten -- ja että mikään puoluepukareiden ideologinen julistus ei enää jaksa herättää juuri minkäänlaista mittavampaa kansalaiskeskustelua. -- Eikä mennyttä Suomea enää elvytetä laulamalla väräjävä-äänisiä lauluja tai itäblokkilaiseen tyyliin rehabilitoimalla aikanaan kaltoinkohdeltuja kirjailijoita. --

Että tämä kaikki kertoo yksinkertaisesti siitä, ettei kukaan enää oikeastaan välitä. Että toivo alkaa olla lopussa eikä sitä kamreerin tilinpidolla enää palauteta. Että asiat ovat kaikenkaikkiaan ja laajalla rintamalla jo siinä pisteessä, että kyynisyys on realismia. Että kukaan ei enää usko mihinkään, ei mitään mistään -- ei mistään, ei hyvää, eikä edes tarpeeksi pahaa. Että keskustelua käydään enää lapsentasolla: "Onko siellä nyt kyse äärivasemmiston vai äärioikeiston tempauksesta?"

Ei tapahtunut juuri mitään. Pieni Suomi kuoli. Eikä se huomannut sitä edes itse.



-------------