Durkheimilaisesta sosiologiasta: yhteisötekijöitä ei saa pelata ulos ihmiskuvasta, vaan niiden ensisijaisuus tulisi tunnistaa ja tunnustaa.Mikään ei ala "minästä". Jokaisen tajuntaan syntyy varhaisessa lapsuudessa ensin hahmo "sinä" -- siis hoivaavan ihmisen hahmo -- ja vasta paljon myöhemmin kehittyy se mistä sanomme "minä". On aivan perustavanlaatuinen hahmotusharha, kun kuvittelemme että maailma voidaan palauttaa "minään".
"Minä" ei ole mikään palautuspiste. Se on jo keskellä kehityksen akselia. Minätietoisuus on illuusio, jos se kuvitellaan ominaisuuksien tai pyrkimysten lähtöpisteeksi. Hyvin havainnollisesti tämä illuusio näyttäytyy kokemuksessamme "yksilöllisestä tahdostamme", joka kuitenkin erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen voidaan palauttaa takaisin alkuperäiseen "kollektiivivoimien" tilaan, jolloin "oma tahto" muuttuu symbioottiseksi yhteisöominaisuudeksi, "vallaksi", ja saadaan siirtymään henkilöltä toiselle.
Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Alkuperäisen "uskonnollisen" valtamagian pohjalta kutakin "kulttuuria" rakentavat juuri sille itselleen ominaiset sosiaaliset ja historialliset ratkaisut sekä sille itselleen ominainen dynamiikka. Yksilöllä ei ole tietä oman kasvukulttuurinsa ulkopuolelle, ja vaikka eurooppalaisen uuden ajan individualismin mukana tullut sokeus luokin illuusioita yksilöllisestä "juurilta irtoamisesta", sellaista ei todellisuudessa voi missään kehityksen vaiheessa tapahtua.
Kun frommilainen kehitysajatus tuodaan mukaan ihmiskuvaan, yhteisöjä on tarkasteltava yhteisövoimien, yhteisöominaisuuksien ja yhteisöilmiöiden valossa ja nimenomaan kehittyvinä "orgaaneina". Samoin yksilöjen kasvua varhaislapsuuden symbioottisesta riippuvuudesta aikuiseen autonomiaan on tarkasteltava yhteisökehityksen paralleelina ja sen taustaa vasten. Kuten sosiaalisesti sitovat alkulaumat vähitellen roolien ja kielen monipuolistuessa esim. työnjaon tunnusmerkistön mittareilla muuttuvat yhä pitemmälle menevää eriytymistä suosiviksi, samoin yksilöllinen eriytyminen saattaa jatkua sitä suosivan kulttuurin piirissä yhä pidemmälle.
On kuitenkin aivan erinomaisen tärkeää ymmärtää miten perustavanlaatuinen merkitys yhteisön tarjoamalla perusturvallisuudella on yksilöllisen kasvun, kehityksen ja persoonallisen eriytymisen pohjana. Kun kulttuuriset dynamiikat ovat kohdallaan, nimenomaan varhaislapsuuden rautainen perusturvallisuus takaa myöhemmässä iässä pitkälle jatkuvan yksilöllisen eriytymisen ja "oman" tahdon.
"Oma" kulttuuri on yksilön ainoa terve kasvupohja. Yksilö saattaa yksilöllistyä terveesti ainoastaan oman kulttuurinsa dynamiikan piirissä. Vain omasta kulttuurista voidaan eriytymisen myötä "kasvaa irti" autonomiseen aikuisuuteen. Mutta sokean individualismin maailmassa me emme enää näe ihmisyyden sosiaalisia pohjarakenteita ja kuvittelemme yksilöt jonkinlaiseen abstraktiin tyhjiöön, jossa he jotenkin saavat elleivät peräti valikoi itselleen ja kasvulleen sopivat kulttuuri- ja psyykendynaamiset puitteet.
Durkheimilaisen sosiologian vastakohta on sokea individualismi.
Durkheimilaisen sosiologian mukaan orientoitumisessa korostuvat niin kulttuuris-sosiaalisten yhteisövoimien kehitysominaisuudet kuin yksilöllisen eriytymisen ominaisuudet. Voidaan esittää selvä visio ja vaatimus: kulttuurien kasvu voi tapahtua vain niiden omista omaehtoisista "sisäisistä" edellytyksistä käsin. Se on ainoa ehjä tie kestävään kasvuun ja kehitykseen. -- On sanomattakin selvää, että kulttuurien suhteen tarvitsisimme sitä aivan vastaavaa eriytymisprinsiippiä jonka saatamme nähdä yksilöllisen eriytymisen yhteydessä.
Kulttuurien olisi tunnistettava ja tunnustettava oma ominaislaatunsa ja varjeltava sen varassa tapahtuvaa kasvua ja kehitystä. Kaikki muu on todellisuudessa illuusiota. Samoin yksilöiden olisi tunnistettava kasvutapahtuma jossa sosiaalinen sidonnaisuus helpottaa otettaan.
Kuten kulttuurien olisi pidettävä toisiinsa pikemminkin välimatkaa kuin pyrittävä vaikka väkisin "sekoittumaan" keskenään, samoin yksilöllinen eriytyminen olisi nostettava kirkkaasti kaiken tunnustuksellisuuden ja sosiaalisidonnaisuuden yläpuolelle. -- Nämä ovat siis yleisinhimillisiä kasvuedellytyksiä, todellisia kasvuedellytyksiä, joita meidän on vaikea nähdä ja ymmärtää sokean individualismimme silmillä.
Inhimillinen kehitys edellyttää kulttuurien erottamista toisistaan ja kunkin kulttuurin piirissä tapahtuvan yksilöllisen eriytymisen kirkastamista.
Me elämme sokean individualismin maailmassa, jossa käsiterealismiksi muuttuneet yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme. "Ihmisarvoideologiat" osaavat tunnustuksellisuudessaan sokeuttaa meidät täysin.
(30.3. 2016)
----------------------
Miksi, hra Oikkonen, käytätte vähenevän elämänne päivät miettimällä durkheimilaista sosiologiaa? Mikä siinä, etteivät yhteisöilmiöt palaudu yksilötasolle, on niin tärkeää, että päivät menevät sen miettimiseen?Ei se ainakaan ole sitä että herrahuuskojen masinoima "yhteiskunnallinen keskustelu" kaipaisi argumenttejanne. Kukaan kulttuuritäti ei kaipaa käsityksiänne yhteisöilmiöistä. "Keskustelu" on vain sitä että avainkäsitteitään helisyttelevät narsistit kaipaavat kuulla ikiomien kellojensa kilisevän.
Keskustelu ei juuri houkuttele. Paneutuminen Durkheimin ajatusperintöön riittää. Vetäytyminen on viisain vaihtoehto. Kulttuuriväki on viisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä ja menossa täydellisen väärään suuntaan. Sokeilla individualisteilla ei ole mitään edellytyksiä lähtökohtiensa kyseenalaistamiseen. Mutta heillä on poliisi puolellaan. Noitajahti, rasistijahti, on käynnissä.
Kollektiivi-ilmiöiden ensisijaisuuden tajuavia tarkkailijoita on vähemmän kuin vanhurskaita Sodomassa ja Gomorrassa. Pelkkä "yhteiskunnalliseen keskusteluun" katsahtaminen muuttaa sinut suolapatsaaksi. Vetäytyminen ei ole vain viisain vaan lopulta ainoa vaihtoehto.
Mutta "ihmisen on ajateltava koska ihminen on ajatteleva laji" (Heidegger). Viimeinen perustelu, puolustelu tai selitys saattaisi olla, että käsitteellisen hämärän rajamailla on ovia ikään kuin pidettävä jatkuvasti avoimina, koska vain sieltä virtaa vielä hitunen sitä yleistä elämänvoimaa, jolla jokin henki vain saadaan säilymään. Muussa tapauksessa vuosien varrella kasautunut ja vähitellen kaikenlaisen ajatuskuonan kaatopaikaksi muuttuva vuori hautaa elämän alleen.
(1.4. 2016)
-----------
Eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa nyt noin neljänsadan vuoden ajan vahvasti vaikuttanut individualismi on tehnyt meistä kaikista jokseenkin sokeita ymmärtämään durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia, eli sitä, että on olemassa yhteisöilmiöitä jotka eivät ole palautettavissa yksilötasolle.Jollain lailla voimme vielä tajuta sen että jokaisessa yhteisössä syntyy tiettyjä rooleja ihan siitä riippumatta millaisia ovat yhteisöön kuuluvien yksilöiden henkilökohtaiset ominaisuudet. Senkin vielä ymmärrämme, että yhteisöillä on yhteisöominaisuuksia kuten valtahierarkioiden jäykkyys tai joustavuus, tai yhteisössä ylläpidettyjen tabujen määräämä puhumattomuuden vedenpinta, jne.
Mutta sitä meidän on aika vaikea hahmottaa, että esimerkiksi väkivallan -- itsetuhoisen tai tuhoamistarpeisen käyttäytymisen -- tai alkoholismin tapaiset asiat voisivat olla kulttuurisia tai yhteiskunnallisia vakioita, joihin varsin vähän voidaan vaikuttaa vain yksilöihin keskittymällä.
Olen joskus jonkinlaisen katkeran huvittuneisuuden vallassa todennut, että meillä tässä maassa voi toimia ministerinä, korkeana virkamiehenä, lehden päätoimittajana tai jopa yhteiskuntatutkijana henkilö, joka ei ymmärrä durkheimilaisen sosiologian perusasetuksista mitään. Se on aika traaginen yhteiskuntatilanne.
Mitä edellytyksiä meillä on hallita esimerkiksi tätä nyt ja tulevalla vuosisadalla päällemme vyöryvää mahdollisesti satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavaa kansainvaellusta -- tai edes keskustella siitä oikeilla käsitteillä -- kun kulttuureja ja yhteisöilmiöitä koskevat perustavanlaatuiset lähtökohdat ovat kaikilta totaalisesti hukassa?
"Yhteiskunnallisesta keskustelusta" tulee vain turhaa julistusta tunnustuksellisen moraalipaatoksen vallassa. Aivan kuin kulttuurinen sopeutumattomuus tai yhteisödynamiikkojen yhteentörmäys voitaisiin estää asennetasolla ja oikeiden "arvovalintojen" avulla. Siinä rasisti- ja natsikortit lentelevät kun yhteisöilmiöistä ja -ongelmista mitään ymmärtämättömät höyrypäät voimaannuttavat toisiaan yhteisessä noitajahdissa ja lynkkausmielialassa. Ja kaikki se tapahtuu hyväksyttävän moraalin ja oikeassaolemisen kaikenpyhittävässä hengessä.
Durkheimilaisen sosiologian kannalta he ovat tekemässä mitä hirvittävintä ihmiskoetta. Epäröimättä, vakuuttuneina siitä että ovat oikealla asialla. En näe missään edes hiushalkeamaa, josta jokin itsekriittinen idea voisi virrata tähän pimeyteen. Heillä on todellakin nollatoleranssi oman erehtymättömyytensä epäilemisen suhteen.
Eurooppa tulee kaatumaan rasismin pelkoon.
(4.4. 2016)
------------------
Inhimillinen kieli on kulttuurievoluution käynnistäjä ja moottori, ja kieli tekee ihmisestä ihmisen. Kieli on siis nimenomaan ihmisyyden peruselementti.Ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen laji ja kieli on sosiaalista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus. Kieli ja ajattelu ovat yhtä ja samaa tavalla, joka tekee ajattelusta kollektiivi-ilmiön.
Valta, tahto ja ajattelu ovat kaikki kollektiivi-ilmiöitä. Juuri ne ovat kaiken durkheimilaisen sosiologian lähtökohta.
Mitä ihmisen sosiaalisesta peruslaadusta seuraa? Seuraa yhteisöilmiöiden ensisijaisuus siihen nähden mitä yksilö kokee. Yhteisöilmiöt eivät palaudu yksilöllisen kokemuksen tasolle.
Yhteisöilmiöt ovat todellisia olemassaolevia vakioita, jotka toteutuvat perustavanlaatuisten kollektiivisten voimien vaikutuksesta ihan siitä riippumatta millainen on niitä koskeva yksilöllinen kokemus.
Mitä on mahdollista tarkoittaa, kun sanomme esimerkiksi: "Saat yksityishenkilönä ajatella ihan mitä haluat, mutta "rasististen" mielipiteiden julki esittäminen on rikos."
Vallan, tahdon ja ajattelun suuressa kokonaiskuvassa yksilöllä ei ole todellista mahdollisuutta ajatella ylimalkaan mitään mikä ei esiinny kielen julkisella käsitepinnalla. Kaikki niin sanotut "tabut" ovat olemukseltaan aukkoja ajattelussa ja puheessa.
Jos julkispinnalla jotain ei ole olemassa, kukaan ei voi ajatella sitä. Sivumennen sanoen: todellisuudessa on myös mahdotonta kieltää tai sensuroida tabuja. Tabuista ei voi saada mitään käsitteellisesti pitävää otetta. Ne ovat olemuksellisesti jotain jota yleisen kielen tasolla ei ole olemassa.
Kysymykset "rasismista" tai mistä tahansa muusta puhumattomuuden aukkoja kielimaailmaan aiheuttavista tabuaiheista ovat nimenomaan tätä muotoa. Poliisijohto on totaalisesti harhateillä yrittäessään kehittää pelotteita joilla irti ryöstäytyvää tabuaiheiden revittelyä voitaisiin julkisuudessa hillitä.
Kyse on pohjimmiltaan ajattelun, ei puhumisen vapaudesta. Ja kun ajattelua on jo historiallisesti niin vahvasti rajoitettu, kieleen on syntynyt sementoituneita tabualueita ja -käsitteitä, jolla ajattelun rajoja yritetään aidata. Rynnäköt ovat ymmärrettäviä.
Mamsellit vaativat aikoinaan kirosanoja poistettaviksi "Tuntemattoman sotilaan" jermujen repliikeistä. Ilmeisesti rintamalle olisi pitänyt mennä kuolemaan kunnollisten pöytätapojen mukaan.
Sensuurin vaatimuksiin suostuttiin. Sensuurin vaatimuksiin on suostuttu aina. Viimeistään oikeuden päätöksen jälkeen. Tabut ovat aina voittaneet.
Tabuissa on kysymys munista ja kanoista. On sama missä järjestyksessä tabuelementit syntyvät ja kehittävät ihmisyyden esteitä. Kielen ja ihmisyyden palautuspisteessä "minä" ja "sinä", "tahto" ja "valta", "kieli" ja "ajattelu", "hyvä" ja "paha", "tuho" ja "itsetuho", jne, sulavat yhteen. Kaikki vastakohdat ovat tabun potentiaalia, ambivalenssin potentiaalia.
Tabut ovat jotain alkuperäistä mutta myös alkukantaista. Kun ihmisyys meissä on kehitysominaisuus, tabujen tietoinen varjeleminen on rikos ihmisyyttä vastaan. Puhumattomuus on rikos ihmisyyttä vastaan. Myös käsitettynä käsitetodellisuuden kannalta, arendtilaisittain: älyllinen epärehellisyys on rikos ihmisyyttä vastaan.
(15.4. 2016)
-------------------
Kulttuurievoluution kaudella juuri inhimillinen kieli on muodostanut sosiaalisuutemme peruselementin. Puhuttu kieli omaa suggestiiviset efektit, kirjoitettu kieli tiedolliset totuudet.Käsitepinta kiinteytyy kun käsitteet tukeutuvat toisiinsa, ja sellaisen pinnan päällä me olemme purjehtineet muinaisuudesta nykyaikaan. Kuin Jeesus olemme kävelleet vetten päällä.
Pohjalla kaikkea kannattelee alkuperäinen syvä magia. Siellä kaikki on vielä yhtä, toisistaan erottumatonta. Ihmisen ensimmäiset jumaluudet olivat yleiskäsitteiden muotoisia. Mutta voidaan sanoa, että ne olivat myös kaiken kaksiarvoisuuden lähtökohtia, tabuja.
"Tabujen" vaikutuksia kielimaailmassa voitaisiin ajatella kenttävaikutuksina. "Tabujen" ympärillä vallitsee paitsi puhumattomuuden kenttä, myös muutakin yhteisöllisyyttä vääristävä kenttä.
Vallan voimaviivat, joista Arendt niin viisaasti puhui, vääristyvät tabujen ympärillä samalla tavalla kuin häiriöt magneettikentän voimaviivoissa. Siellä missä vahvat tabuvoimat vaikuttavat, siellä valta vinosuuntautuu. Siellä suoraviivaiset valtahierarkiat ohitetaan, ja siellä hyvin pieni määrä ihmisiä saattaa pitää koko yhteisöä vallassaan.
Siellä missä yhteisön ajattelu on tunnustuksellista ja täynnä tabuja, sinne demokratialla ei ole mitään asiaa.
Sielläkin missä eletään pinnan tasolla demokratiassa, kaikkien yhteisöllisten tabuaiheiden yhteydessä tapahtuu taantuminen tunnustukselliseen ajatteluun.
Tabuvoimille on ominaista se, että puhumattomuuden muuri suojaa niitä. Ne sijoittuvat kielimaailman valkeaan aukkoon, johon millään järjellä ei ole pääsyä. Kysymys on aina noitaoikeudenkäynnistä: jos järjellä olisi jokin rooli, edes syytettä ei pystyttäisi nostamaan.
Kun "uskonnollisten tunteiden" suojelusta puhutaan, se koetaan yhtäältä hyveenä. Hyve on pelon oikeuttaja. Samoin on kaikkien muidenkin tabuaiheiden kanssa. Ne keräävät ympärilleen ylimääräisen suojelun sädekehän, jossa niihin liittyvää pahuutta ja pelkoa ei saa tai voi nostaa käsittelyyn.
Tabuja on paljon. Oikeastaan kaikki kohuja nostattavat uutisaiheet ovat tabuja.
Tabuille ominainen ambivalenssi, vahva maaginen kaksiarvoisuus, mahdollistaa tabun puolitietoisen hyväksikäyttämisen. Juuri sillä tavalla poppamiehet, pappissääty ja opilliset uskonnot ovat tabuja aina hyväksikäyttäneet. Ne ovat aina osanneet omia tabulle kuuluvan maagisen valta-auktoriteetin ja liittoutuneet aina "vallan vahvemmalle puolelle".
Siksi uskonnon varaan rakentuvissa valtajärjestelmissä eivät mielipiteiden määrälliset jakaumat ratkaise. Kun vallan voimaviivat ovat tabujen vääristämiä, hyvin pieni määrä ihmisiä voi pitää suurta enemmistöä valtapihdeissään.
Niin sanottu kulttuuriväki ja kaikenlaiset taiteilijaporukat ovat pohjimmiltaan pelkureita, jotka vaistoavat hyvin tabuihin liittyvän pelkokomponentin. Siksi kulttuuri-ihmiset kiinnittyvät tabuaiheisiin. Siksi he osaavat hallita ihmisten sydämiä pelko- ja voimaefekteillään.
Ja tietysti siihen liittyy aina jotain pohjimmiltaan aivan sairasta. Kulttuuriväki tai taiteilijat eivät suinkaan halua vapauttaa ihmisiä tabuista. Päinvastoin. He haluavat vain omia tabut itselleen. He haluavat myydä sielunsa tabuille, tehdä Ikuisen Faustin ikuisen liiton tabujen kanssa.
Esimerkiksi sukupuoliset poikkeavuudet tai vieraskulttuuriset maahantulijat ovat kulttuuriväelle taivaan lahjoja. Niistä tehdään ihmiskilpiä, joiden takaa suurelle enemmistölle saarnataan. Se on tavallaan terapiaa, tavallaan sairasta vallanhalua.
Esimerkiksi Hitler oli todellisuuteen joutunut taiteilija.
(17.4. 2016)
-----------------
Viha on psykologisesti ottaen viimeinen keino yrittää hallita hallitsematonta tilannetta. Siksi rintamajermut kiroilivat rintamalla. Ammattitappajat toki osaavat olla psykopaattisen kylmiä, kuten myös mieleltään nyrjähtäneet, kuten itsemurhaterroristit.Vihapuheen nousu on indikaattori siitä että yhteiskunnassa jokin on pahasti pielessä. Ilmiö pitäisi ymmärtää indikaattorina, ja sitä pitäisi tarkastella yleisempää yhteiskuntatilannetta vasten esimerkiksi historiasta saatavien esimerkkien valossa.
""Mamsellit vaativat aikoinaan kirosanoja poistettaviksi "Tuntemattoman sotilaan" jermujen repliikeistä. Ehkä rintamalle olisi pitänyt mennä kuolemaan ikään kuin kunnollisten pöytätapojen mukaan. ""
Vihan psykologian sijaan meidän pitäisi päästä puhumaan vihan sosiologiasta. Ongelmat jotka nyt nostattavat "vihapuhetta" ovat pohjimmiltaan yhteisöongelmia, sosiologisia ongelmia, jotka eivät palaudu yksilötasolle, eivätkä ratkea asenteiden tai "arvovalintojen" tasolla.
Valitettavasti kykymme ymmärtää täysin eri suunnista ryhmädynamiikkansa vahvistusta hakevia "kulttuureja" on kovin puutteellinen. Osaamme puhua vain sellaisista yksilöön fokusoituvista abstraktioista kuten "ihmisarvo", "ihmisoikeudet", jne, mutta emme kykene määrittelemään sellaisia yhteisöllisiä puitteita joissa nuo kovin hienoiksi kokemamme "arvot" voisivat toteutua.
Ja osin puheemme onkin pelkkää käsiteharhaa, skolastista käsiterealismia. Kukaan ei esimerkiksi kysy, miten siitä, että kaikilla ihmisillä on "ihmisarvo" seuraa, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään. Nehän eivät sopeudu. Päinvastoin, ne voivat vain kääntää toistensa pahimmat puolet esille ja aiheuttaa totaalisen moraaliromahduksen.
Kun yhteiskunnallinen moraalikoodisto hajoaa, ensimmäisiä oireita on syiden ja seurausten keskenään sekoittuminen. Emme enää ymmärrä missä järjestyksessä asiat seuraavat toisiaan, emmekä pysty fokusoimaan. Moraalinvartijoina sorrumme yhä useammin samaan siirtymään kuin isä, joka antaa piiskaa lapselleen, joka unohti polkupyöränsä yöksi ulos, josta varas sen vei.
Ruotsalaisen kansankodin moraalikoodiston sisäinen hajoaminen liian isoksi kasvaneen maahanmuuton seurauksena oli hyvin kuvattu Ruben Östlundin elokuvassa "Play", joka on muutaman kerran esitetty Suomessakin. Elokuvan sanoman täydellinen ymmärtäminen edellyttää kuitenkin aika perusteellista paneutumista durkheimilaisen sosiologian perusasetuksiin.
(7.5. 2016)
--------------------
Kaksi asiaa jotka Durkheimin "Sosiaalisesta työnjaosta" on opettanut:Ensinnäkin primitiivisen alkulauman homogeenisuus, jonka olennaisin ominaisuus on "kollektiivitajunta" eli yksilöiden eriytymättömyys. Yllättävästi nimenomaan yksilöiden samanlaisuudesta seuraa se että lauma voi ottaa "jäsenekseen" ulkopuolisia, joilla ei myöskään koeta olevan mitään erottavaa tekijää. Yksilöllisyyttä ei yksinkertaisesti tuossa vaiheessa vielä ole olemassa. Käsite "altruismi" täytynee näin tulkita aikalailla erisisältöiseksi kuin mitä "epäitsekkyys" on itsensä "itsenä" tiedostavan yksilön kokemuksessa.
Toiseksi: sosiaalisen hallinnan ja tiedollisen hallinnan paralleelisuus ja niiden rinnastuminen yksilöllisen eriytymisen ja työnjaon kehittymiseen. Käsitemaailmassa tapahtuva muutos on olennaiselta sisällöltään valtahierarkian signaleiden rinnalle kehittyvää (symbolitasoa muodostavaa) yleiskäsitteellistämistä. (Korkealla asteella tämä tarkoittaa edustuksellisuuden ideaa.) Tapa jolla Durkheim konkretisoi ja ankkuroi alkuihmisen todellisuuskosketuksen suhteessa hänen päässään syntyvään järjestykseen on todella kunnioitettavaa pioneeriajattelua. (Pitää muistaa, ettei Freudilla ollut tuohon aikaan vielä mitään vaikutusta.) (Tämä tapa saa laajemman esittelynsä "Uskontoelämän alkeismuodoissa".)
Durkheim näkee yleiskäsitteenmuodostuksen nimenomaan yrityksenä säilyttää jotain alkutilassa vallitsevasta samuudesta. Vain yleiskäsite voi tarjota siltoja ja yhdistää eriytyviä yksilöitä ja työnjaon eriyttämien erilaisten elämäntilantenteiden todellisuuskokemuksia. Tämä käsitteenmuodostuksen kehitystapa ja -historia tarkentaa sitä mielikuvaa joka pitää "abstraktiivista ajattelulaatua" jonkinlaisena korkea-asteisena sovelluksena alkuperäisestä magiasta tai samuudesta. Durkheim ikään kuin kartoittaa näkyville konkretian siitä kuinka tuo kehtyshistoria kokemuksellisessa maailmassa on ilmennyt.
Mutta noin yleisesti ottaen Durkheim tekee tavallaan turhaa työtä yrittäessään selittää yksilöllisen eriytymisen sosiaaliset mekanismit ja syyt. Populaation volyymin ja tiheyden kasvu -- kuten kaupungistuminen -- toki varmasti ovat mukana siinä kuvassa, mutta riittäisi jos selitykseksi asetettaisiin -- tai siis nimettäisiin -- yksinkertaisesti "evolutiivinen emergenssi" tai "kulttuurievoluutio". Paras selitys on se minkä toki Durkheimkin tuo viittauksenomaisesti esille: että siis ihminen kehittyy koska ihminen on kehittyvä olento. Mutta tällaista dynamiikkaa ei ihmiskuvassa tuolloin vielä ollut, sen taisi tuoda mukanaan vasta Freud.
(18.5. 2016)
---------------
Durkheim puhuu painokkaasti "Sosiologian metodisäännöissä" siitä että lähtökohtaisten käsitteiden on kuvattava todellisuutta, eivätkä ne suinkaan saa kehittyä missään sisäänsulkeutuneessa käsitetodellisuudessa esimerkiksi jonkin johdonmukaisuuspyrkimyksen seurauksena. Hän ei käytä sanaa "käsiterealismi", mutta tarkoittaa juuri sitä.Spencer, joka Durkheimin ajattelussa muodostaa jonkinlaisen etäisyydenottopisteen, näyttäisi ainakin Otto Gauppin elämänkertakirjan mukaan olleen jonkinlainen anglinen vastine saksalaiselle Hegelille. Yleistävällä käsitteenmuodostuksella ei ole vain vahva vaan ratkaiseva rooli hänen lähtökohdissaan. Hänenkin käsitteenmuodostuksessaan voi kokea sanaluokkajaon horjuvan. Itse asiassa koko kaikenkattava "kehitysajatus", jonka hän kuvaavana ja selittävänä peittona levittää kaikkien tiedonalojen päälle, on yhtäältä laadullista toisaalta toiminnallista yleistämistä. Hän "päättelee" yksittäisestä yleiseen päin -- ja juuri käsitteellistetyllä "yleisellä" hän kokee ratkaisseensa kaikki "kehityksen" ongelmat.
Häneltä oppii hyvin harvoja asioita. Yksi kuitenkin oli toteamus, että "reaktioiden" joukko muodostaa "vaiston". Nämä käsitteet mekaanisesti näin miellettyinä todellakin näyttävät kirkastavan toisiaan. Kokemusta yksilöllisestä tahdosta hän pitää ilmeisesti illuusiona, mutta ei tietenkään osaa solmia minkäänlaisia lajihistoriallisia siteitä "tahdon" varhaisempiin muotoihin. Eihän hänen maailmassaan oikeastaan voi olla mitään alkulauman "kollektiivista tajuntaa", kun hän kokee yhteenliittymisen kehitysilmiönä ja vasta yhteenliittyminen voisi tuoda mukanaan vallan organisaatiot.
Sosiaalidarwinismin yleinen väärinymmärrys sokean individualismin maailmassa pelkistyy niin, että kuvitellaan olemassaolon taistelua käytävän nimenomaan yksilöiden välillä -- "survival of the fittest" -- eikä lajin säilymisen ja sosiaalisen perustan varmistamiseksi. Spencerin ajattelu oli pelkkää merkityslaajentamista -- hänet hurmasi uuden ajan individualismin dynaaminen malli, jonka hän sitten yleisti koskemaan koko elämänmuotoa. Tuosta kärsimme edelleen esimerkiksi "talousajattelussa", joka jäi jo lähtökohdissaan keskiaikaisen ptolemaiolaisen perusjäsennyksen kannalle, jossa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, "taloudellisesta toimijasta" käsin.
(8.6. 2016)
--------------------
Durkheim käyttää "Itsemurha"ssa erottelua egoistiseen, altruistiseen ja anomiseen tyyppiin, mikä kertoo ehkä siitä miten epäkypsää hänen kehitysajattelunsa vielä on. Hänen jäsennyksensä nousee pikemminkin moraaliin liittyvän käsitteistön kuin kehitysajattelun pohjalta. Ja mikä olisi sitten parempi näkökulma yhteisöilmiöiden selittämiseen, eli sosiologiaan, kuin moraali? Koska moraalitunnot ja -sidokset ovat olennainen elimellinen osa kaikkea sosiaalisuuttamme, juuri moraali on oikea alusta jolta sosiaalisia vakioita sopii kartoittaa.Moraalikäsitteet eivät kuitenkaan kirjan tilastollisesti todistelevassa osassa ole niitä jotka tekevät eron repressiiviseen ja restitutiiviseen moraaliin, eli parempia käsitteitä käyttääksemme sosiaalisesti sitoville yhteisöille ominaiseen normimoraaliin ja yksilöllistä eriytymistä suosivalle kulttuurille ominaiseen omantunnonetiikkaan.
"Egoistista", "altruistista" ja "anomista" sopivammat nimet olivat esimerkiksi "individualistinen" (jota termiä hän taitaa jossain epäsuorassa yhteydessä kerran käyttääkin), "sosiaalisidonnainen" (hän tosin puhuu "pakotetusta" altruistisesta itsemurhasta ja tässä yhteydessä kuvailee myös primitiivisiä kulttuureita ja niissä vallitsevaa armotonta sosiaalisidonnaisuutta) ja normipaineen pettäessä "kontrollin menetyksen" aiheuttamat itsemurhat. Tähän viimeiseen tyyppiin tosin nimitys "anomia" sopii erinomaisen hyvin.
Anomiaksi sopisi kutsua myös esimerkiksi vanhalaestadiolaisten kauppiassukujen suhdetta yhteiskuntaan ja laillisuuteen. Lahkon piirissä pidetään jokseenkin normaalina että maallisissa ammateissa lakia ja auktoriteetteja ei kunnioiteta. Moraali sulkeutuu oman uskonnollisen yhteisön piiriin.
Sama näkyy myös taloususkonnossa: yhteiskuntavastuun välttelemistä ei noteerata koska kunniallisempaa on keinotella, kiertää veroja ja kaikin keinoin maksimoida voittoja.
Samoin maahanmuuttajille tyypillinen rikollisuus, tyypillisesti seksuaalirikollisuus, ei niinkään ole seurausta siitä että heidän omassa lähtömaassaan vallisevat normit olisivat olleet erinimisiä, vaan siitä, että käyttäytymistä miltei yksin säädellyt yhteisöllinen normipaine yhtäkkiä lakkaa vaikuttamasta ja ajaudutaan itsekontrollin kadottaneeseen anomian tilaan.
"Itsemurhan" yhteenveto-osuus on kyllä loistava, myös siksi, että tarpeelliset varaukset itse tilastotulkintoihin nähden tehdään. Yhteisöilmiöiden olemassaolo ja metodin oikeutus tulee joka tapauksessa todistetuksi.
Moraalin oikeutus tässä kartoitusyrityksessä tulee viimeistään hyvin havainnollistetuksi silloin kun ruvetaan puhumaan itsemurhan suhteesta muuhun rikollisuuteen. Se käsittelyhän Durkheimilla alkaa historiallisella tarkastelulla siitä miten itsemurhaa on sanktioitu rikoksena -- mikä sinänsä meille sokean individualismin ajan ihmisille näyttäytyy tietysti pelkkänä järjettömyytenä.
Antiikin kreikkalaiset pyysivät ja ilmeisesti poikkeuksetta saivatkin luvan tehdä itsemurhan. Se kertoo jotain tuon ajan ehdottomasta laillisuudesta. Järjellä sekin on vaikeasti tavoitettavissa.
Meillä jäljellä on enää itsemurhan avustamisen rangaistavuus. Itsemurhan ja murhan suhde eri kulttuureissa ja eri aikoina kuitenkin näyttäisi selvittämättömältä, tai monitulkintaiselta. Altruistisen tyypin itsemurhat toki ilmenevät samalla moraalialustalla kuin väkivalta ja murhat yleensä.
Joutuessaan ylivoimaisen selittämättömyyden eteen Durkheim kääntää tilanteen voitokseen muistuttamalla että yhteisöilmiöt ovat vaikeammin selitettäviä juuri siksi että ne asettuvat omaan kategoriaansa ja ovat yksilötasolla näkymättömiä. Tässä hän käyttää myös rinnastusta viitaten tapaan jolla elämä erottuu siitä elottomasta aineesta josta solut kuitenkin on rakennettu. Durkheimille yhteisöilmiöt ovat elämää, yksilötaso taas ikään kuin "vain" materiaa.
(17.6. 2016)
----------------
Sosiaaliset systeemit sulkeutuvat itseensä -- kaikki kysymykset nousevat niiden omasta, vain niille itselleen ominaisesta käsitemaaperästä, ja kaikkien vastausten on järjestelmässä -- kuten kaikissa ontologisissa järjestelmissä -- täytettävä jo kysymyksissä ilmenneet loogisuusehdot. Yhteisömoraali ei tee tässä poikkeusta -- se on aina kullekin nimenomaiselle yhteisölle tyypillistä, eikä se laatua voida kyseenalaistaa yhteisön sisältä käsin.Siksi kynnys sosiaalisesti sitovan normimoraalin ja yksilölliseen eriytymiseen perustuvan autenttisen omantunnonetiikan välillä on niin ratkaiseva. On jokin yhteisön kehityksellinen vedenpinta, ja vasta kun tarpeeksi moni on voinut nostaa päänsä tämän vedenpinnan yläpuolelle, koko moraalin laatu muuttuu. Tällöin muuttuu koko yhteisödynamiikan suunta. Kaikesta mikä sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä on "palauttavaa" ajatusliikettä, tulee yksilölliseen eriytymiseen suuntaavassa kulttuurissa "induktiivista" päättelyä.
Omantunnonetiikalle perustuvassa yhteisössä yksilöt kokevat itse olevansa vastuussa tekemisistään -- eli moraaliset tunnot nousevat jopa voimassa olevien lakien yläpuolelle. Tällaisessa järjestelmässä ei esimerkiksi ole mahdollista tuomita ketään kuolemaan, koska kuolemanrangaistuksen toimeenpano tosiasiassa -- siis ei de jure, vaan de facto -- tarkoittaisi jonkun tuomitsemista panemaan rangaistus käytäntöön.
Kuolemanrangaistus on mahdollinen yhteisöissä joissa oikeusajattelulla on ihmistä ja elämää suuremmat -- esimerkiksi uskonnolliset -- perusteet. Sellaisessa moraalijärjestelmässä ihmiset voivat siirtää oman vastuunsa yli-inhimilliselle auktoriteetille ja kohdella toisiaan mitä julmimmilla tavoilla. Näissä moraalijärjestelmissä jumalallisen auktorisoinnin valta itse asiassa vain vahvistuu siitä että se "todistetaan" panemalla se käytännössä sokeeraavalla tavalla toimeen.
Moraalijärjestelmien jako tai porrastaminen kahteen ääripäähän, yhtäältä kehittymättömään "mekanistiseen" normimoraaliin, joka perustuu siihen että yksilöt pelkäävät rangaistuksia ja elävät sosiaalisen normipaineen alla, jossa käyttäytymistä säätelevät kunnian ja häpeän tunnot, ja toisaalta kehittyneille yhteisöille ominaiseen "orgaaniseen" omantunnonetiikkaan, jossa moraalitunnot perustuvat empatiaan ja keskinäiseen luottamukseen, löytyy vähän eri tavoilla käsitteellistettynä monilta sosiologian ja sosiaalipsykologian klassikoilta. Valitettavasti olemme kuitenkin edelleen aika lapsenasteella keskustelemaan moraalilaatujen eroista.
Yhteiskunnan oma moraalilaatu on aina tavallaan tabu -- moraali on jokaista yhteisöä sisältäpäin yhteensitova liima, ja jo moraalilaatujen pelkkä esiinnostaminen ja käsittely voidaan kokea uhkaksi yhteisölliselle eheydelle. Mitä enemmän moraali perustuu ihmistä ja elämää suuremmalle auktorisoinnille, sitä suurempana uhkana kaikki kyseenalaistaminen koetaan.
Ero normimoraalille ja omantunnonetiikalle perustuviin järjestelmiin pitäisi kuitenkin tuoda meillä nyt julkiseen keskusteluun. Me törmäämme nyt kokonaan toisenlaatuisiin moraalijärjestelmiin kuin mihin eurooppalaisina ihmisinä haluaisimme olla itse suunnistamassa.
Eurooppaan uhkaa tulevalla vuosisadalla vaeltaa mahdollisesti satoihin miljooniin nouseva joukko "turvapaikanhakijoita", joiden moraalilla ei ole mitään jakoa vanhoissa eurooppalaisissa valtioissa vallitsevan, yksilölliseen eriytymiseen perustuvan omantunnonetiikan kanssa. Ellemme edes pysty puhumaan moraalilaatujen todellisista ongelmista, kuinka kuvittelemme selviytyvämme?
(16.9. 2016)
--------------------
Lisäys:
Mutta Durkheim-juttua lopetellessani mietin sitten jo tosissani sitä päivää, jolloin syytteet saapuvat. Tämä maa on todella vajoamassa täydelliseen järjettömyyteen, ja järjettömyyden ylläpitäminen edellyttää sensuuria ja toisinajattelun eliminointia vaikka oikeudenkäynneillä.
Sellaisiahan nyt järjestetään. Ne ovat merkillisiä näytöksiä. Niissä Hitler tuomitaan yhä uudelleen ja uudelleen -- ja syytetyn täytyisi kiltisti niellä se tuomioistuimen julistama totuus, että hän ei ole vain "vihapuhuja" joka toimii "rasistisista motiiveista", vaan hän on maagisia voimia omaava uhkatekijä, joka jutuillaan pystyy uhkaamaan kokonaisia kansanryhmiä.
Sellaisessa oikeudenkäynnissä on tietenkin turha puolustautua, koska kyseessä on mitä tyypillisin noitaoikeudenkäynti. Jos syyte on järjetön, sitä vastaan on järjellä turhaa taistella -- jos järjellä olisi jokin rooli, mitään syytettä ei edes pystyttäisi nostamaan. -- Oikeudelle voisi jättää kaksi tai kolme lausetta käsittävän puolustuskirjelmän, jota ei tietenkään pitäisi lukea ääneen ihan siitä syystä, että puheen ja kirjoituksen kognitio ovat kaksi aivan eri asiaa. Poliitikot puhuvat, lait ovat kirjoitettuja lakeja.
Esimerkiksi:
"Ajatushistorian harrastajana olen käyttänyt esimerkiksi sanaa "barbaarit" tavalla jolla sitä historiankirjoituksessa on yleisesti käytetty kun on puhuttu Rooman valtakunnan tuhosta."
"Kirjoituksiani on määrännyt pyrkimys älylliseen rehellisyyteen, enkä koe voivani ottaa vastuuta siitä miten arvoisa oikeus tekstini tulkitsee tai mihin tarkoituksiin se niitä käyttää. Koen syvää syyllisyyttä ainoastaan siitä, etten ole omalla panoksellani kyennyt enempää vaikuttamaan aikalaisjärkemme yleisen harhaisuuden paljastumiseen."
"En myöskään pysty puolustautumaan millään tavalla syytteisiin jotka koskevat kansanryhmää vastaan kiihottamista tai uskonrauhan loukkaamista, koska en ymmärrä lakeja joissa näistä säädetään."
"En tiedä esimerkiksi mitä käsite "kansanryhmä" tarkoittaa. Mistä positiosta katsotaan, ja katsotaanko sosiologian silmillä, joille "ryhmä" näyttäytyy yksilötasolle palautumattomina yhteisövoimina, yhteisöominaisuuksina ja yhteisöilmiöinä, vai katsotaanko psykologian silmillä "ryhmää" yksilöistä koostuvana joukkona jolla ei ole ylisummatiivisia ominaisuuksia? En myöskään tiedä puhuuko laki "uskonnosta" yhteisöilmiönä vai yksilön kokemuksena. En usko että myöskään tämän oikeuden jäsenet näitä asioita voivat tietää, sikäli kuin puhumme tiedosta ihmistieteiden antaman ymmärryksen tai filosofisen käsiteanalyysin pohjalta."
“Se, että on olemassa yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on suhteellisen vaikeasti käsitettävä asia, joka toki edelleen vaatisi paljon filosofista ja käsitteellistä analyysia. Ajatuksen vaikeus näkyy siinäkin, että monet omalla tutkimusalallaan etevät ja sivistyneet tutkijat eivät yhteiskunnallista toimintaa pohtiessaan pysty lähtemään muista kuin omista ja ystäväpiirinsä yksilöllisistä motiiveista.”
"Jos kulttuurien tai uskontojen sisällä vallitsevia käsityksiä ei arvioida saman järjen piirissä jossa laki on kirjoitettu, mikä tahansa oikeudenkäynti voi olla noitaoikeudenkäynti."
"Länsimaailmassa järjen ja moraalin suhde on opillisesti ratkaistu kahdella tavalla. Antiikin kreikkalaisten filosofien mukaan tosi, hyvä ja kaunis ovat kaikki samaa totuutta. Järjen piiri ja moraalin piiri lankeavat näin yhteen. Tämä merkitsee, ettemme voi yhdessä piirissä hyväksyä järkiperusteita ja toisessa piirissä hyväksyä järjettömiä perusteita. -- Toinen tapa on erottaa järki ja moraali toisistaan. Hume totesi, ettei tosiasioista voi johtaa moraalipäätelmiä. Jos hyväksymme tämän, meidän on myös hyväksyttävä asia kääntäen, eli emme saa moraaliarvoistamme käsin määrätä sitä mitä todellisuudessa on olemassa tai ei ole. Humen giljotiini ei putoa maasta taivaaseen."
---------------------
