Paljon puhuttu "pöyristyminen" on paitsi yksilön ilmeliike, yhteisöilmiönä osa sitä ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuria, joka olennaisesti kuuluu yhteiskuntaan joka on ajautumassa joukkomittaiseen psykososiaaliseen taantumaan ja vajoaa lopulta totalitarismiin.Taantumaan kuuluu monia rinnakkaisia ilmiöitä, esimerkiksi yhteiskunnan sisäisen kahtiajaon jyrkkeneminen ja kaikenlaisen kontrollipolitiikan ja viranomaisvalvonnan kiristyminen, ja se romauttaa yhteiskunnallisen eheyden ja yhteiskuntamoraalin julkisen elämän koko laveudelta -- regressio sahaa jokaista yhteiskunnan tukijalkaa vuorotellen kuin joku lyhentäisi pöydän jalkoja hommaa hallitsematta, kunnes katutasolla päädytään väkivaltaan ja mellakoihin ja viimeinen järjestäytyminen tehdään sisällissodan rintamien riveissä.
Joukkomittaisessa taantumassa vaikuttavat voimat ovat aika yleisinhimillisiä, joten niiden tarkastelun raami voisi olla laajempikin kuin se suomalainen yhtenäiskulttuuri, jonka kartoittamiseen niin monissa blogikirjoituksissa rajoitutaan. Kaikki ne ovat toki oikeassa jotka surkuttelevat yhteiskunnallisen keskustelumme tilaa. Keskustelu on todella niin tolkuttomassa jamassa, niin leimakäsitteisiinsä käpertynyttä, ettei ainakaan sen sisältä käsin mitään ryhtiliikettä enää synny.
Taantuman kartoittamiseksi tarvitaan laajempia ja syvempiä perspektiivejä, antropologiaa ja sosiologiaa. Niistä käsin nähdään ensimmäiseksi, että kaikki inhimillinen yhteiselämä ihan kaikkialla maailmassa päätyy regressoituessaan lopulta samanlaiseen alkukantaiseen barbariaan ihan siitä riippumatta millä kulttuurisella kehitysasteella lähtötaso sijaitsee.
Mehän elätämme monenlaista alkukantaista magiaa päässämme kaiken aikaa. Joukkomittainen taantuma ei ole meistä kuin ohuen älyllisen kerroksen etäisyydellä. Enkä tarkoita vain sitä että niin sanottujen sivistysvaltioiden johtajat saattavat koska tahansa lähettää nuorukaiset sotarintamalle raaistumaan, vaan nimenomaan sitä, että myös kaikki rakennelmat jotka arkielämässämme "järjen valona" noteeraamme ovat tavallaan rakennetut vastakohtansa, "pimeyden valtakunnan" tontille. Inhimillisessä kehityksessä on tämä piirre. Oivalluksen salamaniskut tarvitsevat ympäröivän pimeytensä.
Voimme puhua esimerkiksi talousajattelumme numeromagiasta -- emme tajua että numeeristen "talousfaktojen" faktaominaisuus on numeroiden, ei niillä mitattavien sisältöjen ominaisuus. Tai että ylimalkaan kuvittelemme "rahan" edustavan kehittynyttä ajattelua ja jotain korkeasti abstraktista, vaikka se edustaa vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa. Aivan vastaavasti kuvittelemme, että vieraskulttuurisiin ihmisiin kohdistuva varauksellisuus olisi vain primitiivisten pelkojen, tietämättömyyden ja sivistymättömyyden merkki, vaikka tosiasiassa juuri alkukantaiset yhteisöt saattoivat sekoittua keskenään helposti koska yksilöllinen eriytyminen puuttui eikä erottavia kognitiivisia tekijöitä vielä ollut tai niitä ei tajuttu.
Paluu antropologiaan on tarpeen jotta niin monet totena ottamamme ja oikeina varjelemamme kuvitelmat ja mielikuvat oikenisivat. Antropologia voisi olla työkalu jolla pääsisimme edes alkuun harhaisten lähtökohtaisten käsitteidemme kriittisessä kyseenalaistamisessa.Sosiologian perustukset kannattaisi myös kaivaa esiin. Esimerkiksi mielikuvamme "totalitarismista" johtavat meitä harhaan. Kuvittelemme totalitarismin järjestelmäksi, jossa vallitsee täydellinen kaikkiläpäisevä yhden totuuden yksisuuntainen tunnustuksellisuus. Mutta todellisuudessa totalitarismi on nimenomaan kaksinapainen järjestelmä.
Juuri totalitarismi jakaa oman yhteiskunnan sisäisesti meihin ja muihin, hyviin ja huonoihin, kunniallisiin ja hävettäviin. Yhtä vahvaa ja ehdotonta kuin siinä on kiinnipitäminen "oikeista arvoista", yhtä jyrkästi on torjuttava vastakohtaisiksi koetut arvot. Eli käytännössä: mitä enemmän totalitarismissa halutaan olla oikeassa, sitä vahvemmat projektiiviset variksenpelätit ja viholliskuvat tarvitaan edustamaan väärässä olevaa vastapuolta.
Durkheimilaisen uskontososiologian mukaisesti voisimme puhua positiivisesta kultista joka kehittää omaksi vahvistuksekseen negatiivisen, torjuntojen kohteeksi sopivan kultin. Kultti on hieno termi, mutta ihan yhtä hyvin voisimme puhua mielemme luomista kuvitelmista, mielikuvista, ajattelun kulisseista.
Ihminen on lajityypillisesti olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja sosiaalisuutemme alkuasteella yhteisöllinen ja tiedollinen valta ja hallinta ovat sama asia. Kysymys on alkuperäisestä ajattelulaadusta -- ensimmäisistä ajatusmuodoista, uskontoelämän alkeismuodoista. Alkuperäinen hahmon- ja käsitteenmuodostus palveli sosiaalisen elämänmuodon ulottuvuutena, ja kun todellisuudesta opittiin erottamaan invarianttisia kohteita, ne leimattiin sillä samalla nimellä jolla niitä vastaavia yhteisöominaisuuksia kutsuttiin. Sosiaaliset rakenteet ja ominaisuudet olivat alusta alkaen todellisuuden objektivoinnin perustana.
Varhaisella kehitysvaiheella kaikki järjen jäsennykset perustuivat ryhmäidentiteettiin. Tietyllä ryhmällä ja sen jäsenillä saattoi olla sama nimi. Sitä mikä oli ihmismielen sisäistä ei selvästi erotettu ulkoisesta. Samuuden tunnistaminen ja samuuden ulkoistaminen oli kaiken ajattelun alkumuoto. Nimeäminen sulki sisäänsä samuuden piirin, niin ryhmän kuin ulkoisen todellisuuden kohteet, ryhmäidentiteetin heijasteet. Ryhmäytymisessä syntyvä ylijännite, pyhän ja profaanin erottuminen ja positiivisen ja negatiivisen kultin instituutiot olivat kaiken totuuden alkumuoto.
Tätä alkuperäistä uskonnollista ajattelulaatua kutsutaan totemismiksi, mutta ihan yhtä hyvin voisimme puhua totalitarismista.
Nämä magian muodot vaikuttavat meissä yhä ohuen kultivoidun pinnan alla. Itse asiassa ne edelleenkin antavat energian omille järkijäsennyksillemme, jotka toki ovat tiedollisesti kehittyneempiä kuin primitiivisten ihmisten projektiot. Mutta tiedolliset kykymme tekevät toisaalta omista projektiivisista taipumuksistamme tuhansia kertoja petollisempia.Durkheimilaisin silmälasein nähtynä individualismimme on kasvamassa sokeuden asteelle. Aikamme ihmisen narsistinen itserefleksio kokee palkitsevana itse valitun samaistumisen positiiviseksi koettuun viiteryhmään. Se on nykyinen "positiivinen kultti". Narsistinen efekti vaatii, ettei samaistuminen merkitse sosiaalista sitoutumista saati riippuvuutta -- ja niinpä projektiivisesti juuri tämä mielenmekanismi tuottaa pimeän negaatiopuolensa, jossa kaikki yksilön yleistäminen viiteryhmänsä edustajaksi kielletään. Se on "negatiivinen kultti". Siksi "rasismi" on nykyisin synneistä suurin.
Se voisi olla niin sanotun "rasismin" paras määritelmä. Niin sanottu "rasismi" on sairauden asteelle kasvaneen narsistisen itserefleksion tarvitsema negatiivinen kultti.
Kaikkein sokeimmille individualisteille itseidentifioinnin alustaksi ei kelpaa enää oma kansallishistoriallinen kohtalonyhteys tai omaan kieleen implikoituva hahmon- ja käsitteenmuodostus. Narsisti on kuin tyhjästä syntynyt mutta kaikkivoipainen ja kaikki mahdolliset vapaudet omaava supersankari, joka keskittyy kilpailemaan voitokkaasti oman peilikuvansa ja projektiivisten viholliskuviensa kanssa.
Individualisti ja narsisti ovat sokeita omaan ajatteluunsa historiallisesti juurtuneille lokatiivisille asemoinneille. Eikä heille myöskään sidokseksi kelpaa mikään sosiaalinen kotipiiri, vaan identiteetti tarvitsee jonkin voimaannuttavan tosiulkoisen ja omaa ontologiaansa korostavan ideologian tai irrallisen idean, joka manifestoi yksilöllistä riippumattomuutta ja autonomiaa -- samalla kun se paradoksaalisesti tosiasiassa edustaa totalitarismin asteelle kasvanutta sosiaalista sidonnaisuutta.
Narsistisimmat yksilöt tarvitsevat ihanteellisuutensa sosiaaliseksi kohteeksi nimenomaan erilaisuutta. Sitä edustavat individualismia manifestoivat yksilöiden tilkkutäkit tai riemunkirjavat toiseus- tai vieraskulttuurit. Narsistinen itserefleksio on niin itsetarkoituksellista, että ihannoinnin kohteeksi kelpaa myös vieraskulttuuri, joka omassa piirissään ei salli yksilöllistä eriytymistä eikä suvaitse erilaisuutta.
Positiivisten arvojen kultti syntyy ensin, negatiivinen kultti on sitä vahvistava torjuttavien paheiden rakenne. Marssijärjestyksen perusteella meidän pitäisi oikeastaan puhua valkomustasta maailmasta, eikä mustavalkoisesta. Mutta koska negatiivinen kultti on sairaassa individualistisen sokeuden maailmassa tärkein ja päällimmäinen, se maailma on oikeasti mustavalkoinen.Sokean individualismin maailma on paradokseja täynnä. On sinänsä paradoksi että joukkomittainen yhteisöllinen taantuma, totalitarismi, ja sokea individualismi voivat elää sulassa sovussa elimellisesti yhteenkietoutuneina sisäkkäin, ja vieläpä vahvistaa toisiaan. Se on tavallaan durkheimilaisen sosiologian paradoksaalisin lopputulema. Yhteisöilmiöt ja -ominaisuudet eivät ole suoraan tai oikeastaan ollenkaan johdettavissa yksilöiden ominaisuuksista tai pyrkimyksistä, mutta jollain tavalla ne voivat ruokkia toisiaan. Yhteisötasoa ja yksilötasoa käsitteellisesti yhdistävät sillat eivät vain ole ollenkaan sellaisia suoria kaaria jollaisiksi ne kuvittelemme.
Olemme vaikean edessä. Jo durkheimilaisen sosiologian perusasetus, se että on olemassa yhteisöilmiöitä ja -ominaisuuksia, jotka eivät palaudu yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on varsin vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Olisi hämmästyttävää jos monet ihmiset ymmärtäisivät lopputulemia, tai jos useimmat eivät eksyisi jo alkumatkalla.
Eurooppalaisen individualismimme vuoksi me emme ole kovinkaan hyviä kuvailemaan saati selittämään yhteisöilmiöitä. Ihmistieteemme eivät edelleenkään tiedä miten pitäisi käsitteellistää alkulaumassa vallinnutta "sosiaalista tahtotoimintoa", joka edelleen on aivoissamme tallella ja voidaan sieltä elvyttää erityistä regressiivistä menetelmää, hypnoosia käyttäen. Tällöin nykyisin yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme "tahto" yllättäen siirtyy henkilöltä toiselle. Emme myöskään tiedä edellytyksiä, joilla joukkohypnoosi syntyy. Juuri joukkoregressiosta on kuitenkin kyse esimerkiksi maahanmuuttajalähiöiden mellakoissa.
Kyvyttömyys käsitteellistää yhteisöilmiöitä näkyy myös siinä että koemme moraalisena ongelmana puhumisen sellaisista tilastollisesti todetuista ryhmäominaisuuksista jotka odotusarvoisesti antavat meille oikeuden suhtautua ryhmän yksilöihin varauksellisesti. Emme voi järkijäsennyksissämme pitää yhteisötasoa ja yksilötasoa toisistaan kokonaan erillään. Mutta meillä ei myöskään ole käsitteitä ja kieltä, jolla ne jotenkin "oikealla tavalla" kytkettäisiin yhteen.
Sama vaikeus vähän eri järjestyksessä näkyy läpikäyvän yleisenä kansalaiskeskusteluissa, joissa yhteisökäsitteistön puuttuessa tyypillisesti maalaillaan hieman epäselviä ja kärjistyneitä yhteisökuvia, joita yhteisöilmiöitä täysin ymmärtämättömät individualistit sitten vuorostaan todistelevat "olkiukkojen rakenteluksi" ja vaativat, että kaikki, aivan kaikki pitää jäännöksettömästi palauttaa todellisiin, olemassaoleviin, nimettyihin, lihaa ja verta oleviin yksilöihin.
Ajatusvirheitä riittää. Kun käsitteistöt eivät anna mahdollisuutta käsittää, keskustelusta tulee tolkuton keskinäisen kiroamisen kultti. Toinen yhtä tyhjä vaihtoehto on kliseiden toistelu.
Moni kuvittelee esimerkiksi että niin sanotut vihapuheet eskaloituvat helposti vihateoiksi ja että tehokkain keino taistella vihapuheita vastaan on sensuuri ja rangaistuksilla uhkaaminen. En usko että nämä väitteet pitävät paikkansa. Ne eivät ole päteviä missään muualla kuin omaa oikeassaolemistaan vahvistavan totemismin omassa totalitaristisessa maailmassa.
Luulen, että tehokkain tapa taistella niin sanottua rasimia vastaan olisi myöntää, että niin sanotut rasistit ovat joissakin asioissa aivan oikeassa. Se ken kokee olevansa oikeassa ei tunne samaa tarvetta puolustaa kantojaan väkivallalla kuin se, joka kohtaa pelkkää mitätöintiä ja halveksuntaa.Pitäisi myöntää, että on oikein ja oikeutettua kysyä: "Miten siitä, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään?" Nehän eivät sopeudu. Kulttuurit ovat yhteisöilmiöitä, ja keskenään yhteensopimattomat kulttuurit saattavat vain romauttaa totaalisesti toistensa moraalin. Ne voivat kääntää toistensa kielteiset puolet esiin ja sahata julkistason pöydänjalkoja niin että lopulta koko yhteiskuntamoraali kauttaaltaan romahtaa. Kysymys ei ole yksilöiden pyrkimyksistä, eikä "oikeista arvoista" tai "asenteista". Durkheimilaisin silmälasein voimme nähdä sen.
Julkisissa juridisissa hyökkäyksissä, rasistijahdissa ja vihapuhevainossa, saattaa olla kyse pelkästään positiivisen kultin itsesuojelusta. Siis oman vahvistautumisen tarpeesta ja yrityksestä konkretisoida käytännössä negatiivinen kultti. Heikot yksilöt tarvitsevat todisteita ollakseen omissa silmissään uskottavia -- ja todisteet uskottavuudesta saadaan, kun viedään teoria käytäntöön ja siirrytään puheista tekoihin. Se on rasistijahtaajien ja terroristien yhteinen paradoksaalinen agenda.
Ne tiet, se yhteiskuntakehitys, johtaa väistämättä kahtiajakojen syvenemiseen. Totalitarismi on sisäisen kaksinapaisuuden järjestelmä.
Emme me kaikessa kehittyneisyydessämme edelleenkään ole vapaita kaikkein lajityypillisimmistä ominaisuuksistamme. Uskontoelämän alkeismuodot elävät edelleen kaiken kognition pohjalla. Ryhmävahvistautumisen mekanismit määräävät sitä minkä koemme totena ja oikeana, ja positiivisen kultin piirissä affektien "tarttuminen" koetaan totuudellisuuden voittona, kun taas negatiivisen kultin vastaava ominaisuus toteutuu niin että kaikki siihen leimatut "saastuttavat" toisensa.
"Juuri tuo sana sinut kavaltaa -- olet sen-ja-sen ismin kannattaja! Kuulut siihen-ja-siihen joukkoon! Olet tuossa valokuvassa väärässä seurassa!" -- Alkukantaista, mutta tätä päivää.
Niitä vääriä käsityksiä, jotka ovat kehittäneet tiedollisiksi perusteluikseen kokonaisen kielteisen kultin, on jokseenkin mahdotonta oikaista. Negatiivisella kultilla mielensä mustamaalannut yksilö ei mielellään raota vähäisintäkään seinänrakoa, josta virtaava valo paljastaisi että omat perustelut, joissa paradoksaalisesti elävät sulassa sovussa rinnakkain abstraktiset muodolliset todistelut ja karkeat sisällölliset leimasanat, eivät kestä läpivalaisua.
Perustelutarpeet ovat sitä vahvemmat mitä heikompien premissien varaan ajattelu on rakenneltu. Mitä vahvemmat perustelut, sitä heikommat. Se on se paradoksi. Nollatoleranssi "rasismin" suhteen tarkoittaa ettei kertakaikkiaan ole ollenkaan varaa avata omaa laatikkoaan nähdäkseen sen ulkopuolelta.
Kannattaisi kysyä, miksi niin monet haluavat niin lujasti uskoa omiin toteemeihinsa eli totuuksiinsa että ovat niiden pönkittämiseksi valmiita toimimaan tavalla joka tosiasiassa toimii vastoin heidän ilmoittamiaan päämääriä? Ehkä se kertoo jotain siitä miten määräävä rooli alkuperäisellä primitiivisellä totemismilla mielessämme yhä on. Kun toiseen vaakakuppiin pannaan itsetarkoituksellinen primitiivinen uskontoelämä ja toiseen kehityksen mukanaan tuoma välineellinen järki, järki häviää aina.
Durkheimiin paneutuneilla ei ole vaikeuksia ymmärtää tätä. Tunnustuksellinen sosiaaliyhteys ja mielen kytkemät yhteydet projektiiviseen todellisuuteen ovat edelleenkin perimmäisiä ja määrääviä ominaisuuksiamme. Keskellä individualistista sokeutta ja aikamme narsismia ne vain saavat paradoksaalisia ilmenemismuotoja.
-----------
