 |
| Dickens halusi varoittaa Carlylea vulgaaripositivismista |
""Saanko esitellä: Thomas Gradgrind, hyvät herrat. Todellinen realiteettien mies. Faktojen ja päättelyn hallitsija. Mies joka perustaa kaiken periaatteeseen että kaksi kertaa kaksi on neljä, ei yhtään enempää, ei vähempää. Eikä lipsu päättelemään sen lisäksi mitään ylimääräistä.
Thomas Gradgrind, hyvät herrat -- Tuomari-Tuomas, Gradgrind. Taskussaan aina suureet ja mittayksiköt sekä kertotaulu, aina valmiina punnitsemaan ja sentittämään minkä tahansa ihmisluonnon kohtaaman tai kohdan, ja kertomaan täsmällisesti kaiken mitä siihen sisältyy. Kaikessa on kyse muodoista ja yksinkertaisesta yhteenlaskusta. Voisit vain toivoa saavasi joskus jotain poikkeavaa -- jotain joka tulisi Yrjö Gradgrindin, tai Augustus Gradgrindin, tai John Gradgrindin, tai Joseph Gradgrindin (kaikki kuviteltuja, ei-olemassaolevia henkilöitä) päästä, mutta ei tästä, Thomas Gradgrindin päästä. Ei tästä, hyvät herrat.
Näillä henkisillä eväillä herra koulumestari Gradgrind esittäytyi niin omien läheistensä kuin yleisissäkin piireissä, ja näillä epäröimättömillä eväillä, koululuokassaan täsmällisiä määreitä "poika numero se-ja-se" tai "tyttö numero se-ja-se", ja itsestään arvoa "sir" käyttäen Thomas Gradgrid nyt patsasteli pikkupilttien edessä. Niiden jotka piti täyttää täyteen faktoilla. ... Todellakin, tämä hyvin kypsytetty yli-intoinen tietovarasto jotenkin muistutti aukottomalla faktalla ladattua kanuunaa valmiina purkautumaan ja puhaltamaan puhtaaksi kaikki lapsuuden viattoman tietämättömyyden kentät. ""
2.
Vähän tähän tyyliin marssittaa Charles Dickens romaanissaan "Kovia aikoja" eteemme koulumestari Gradgrindin hahmon. Kirja on kirjoitettu 1854 ja omistettu uskonnosta luopuneelle ja matematiikkaan kiintyneelle, valistusaatteiden vaikutuksessa paikkaansa hakevalle britti-intellektuelli Thomas Carlylelle.
Kirjaa ei taida löytyä suomennettuna -- miksiköhän nämä nimenomaan tiedonfilosofisesti kiinnostavimmat, ja mahdollisesti myös oman, noin sataviisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä laahaavan uskontokeskustelumme kannalta puhuttelevimmat maailmankirjallisuuden klassikkoteokset yhä ovat kääntämättä? Sellaisiahan on useampiakin, esimerkiksi myöhempi E M Forsterin kirja "Pisin matka", joka on oikeasti puhdasta tiedonfilosofiaa.
Kohtaus koululuokassa jatkuu, kun tämä Tuomari-Tuomas huomaa luokassa uuden tytön, tytön numero kaksikymmentä. Osoittaen tulokasta "nelikulmaisella etusormellaan" opettaja vieläpä ikään kuin itsestään implikoi kysymykseensä tositiedon määritelmän: "En tiedä tuota tyttöä. Kuka tuo tyttö on?" --
Lievästi kiusaannuttavassa kuulustelussa käy ilmi että tyttö on nimeltään "Sissy". Se ei herra koulumestarin mielestä ole mikään kelvollinen nimi ollenkaan, joten tyttö nimetään uudelleen "Ceciliaksi". Käy ilmi että Cecilian isä on hevoshuoltaja, jolloin opettaja kovakouraisesti tokaisee tytölle: "Määrittele 'hevonen'!" Jolloin tyttö purskahtaa itkuun.
Opettajan haluaman määritelmän antaa sitten toinen oppilas, johon oppimestarin harhaileva sormi lopulta osuu. Poika nimeltä Bitzer todistaa pontevasti: "Nelijalkainen, ruohoa syövä eläin. Neljäkymmentä hammasta, joista kaksikymmentäneljä puruhammasta, neljä kulmahammasta, kaksitoista etuhammasta. Suojataan loimella kylmältä, suomaastossa myös kaviot. Kaviot kovat, mutta vaativat vielä raudoitetut kengät."
Tämän, ja paljon muuta, sanoo Bitzer. Herra Gradgrind on ilmeisen tyytyväinen: "No niin, tyttö numero kaksikymmentä. Nyt tiedät mikä on 'hevonen'".
3.
Uskonnon ja tieteen välinen "väittely" oli maailmalla jossain mielessä kiivaimmillaan 1800-luvun loppupuolella, jolloin sellaiset opilliset "suuret kertomukset" kuin darwinismi ja marxilaisuus alkoivat agiteeraavan vaikutuksensa.
Maallistumisen kansanomaisemmatkin muodot kohdattiin muualla jo tuolloin, mikä luultavasti aika monelle valtiokirkollisen yhtenäiskulttuuri-Suomen henkisissä perinteissä kasvaneelle suomalaiselle tuntuu vieläkin aika mahdottomalta ajatukselta. Meillähän vasta näinä päivinä ollaan suuremmin joukoin vapautumassa autoritaarisen valkoisen Suomen kasvatus- ja sivistysideologioista, joihin uskonnollisen kunnioittamisen ja vakavoitumisen pakkopaidat oleellisesti ovat olleet sisäänkudottuja.
Vasta nyt meillä eletään tavallisen kansan parissa sitä "väittelyn" vaihetta, jossa uskonnon kertomukset ja "tieteelliset tosiasiat" asettuvat vastakkain.
Toki tällaista keskustelua käydään nyt muuallakin -- on olemassa aivan erityinen populaarin tieteenharjoittamisen haara, joka rusnailee läpikaupallisia uskonnonvastaisia tiedekirjoja. Maailmanmarkkinoita hallitsevien Dawkinsin, Dennettin ja Hitchensin kotomaisia kollegoja ovat varmat lukusuosikit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja, joiden armottoman avuttomalle vulgaaripositivismille tiedonfilosofiaan paremmin perehtyneet eivät vain naura vaan myös itkevät.
 |
| William Jamesista Valtaojaan -- vain sata vuotta myöhässä |
Tiedonfilosofisestihan vulgaaripositivismi on juuri tuollaista "faktoilla" kukkoilua, josta Dickensin ylläsiteerattu kirja antaa aivan loistavan parodisen kuvauksen. Se on todellisuuden puristamista mitattavissa oleviin käsiteastioihin -- se on mekaanisen ajattelun pyhittämistä, "rautaisen logiikan" kausaaliketjujen kolistelua niin että viimeistään lattiaan urautuvat vaot pakottavat ajatukset totuttuihin uomiin.
Se ei enää kysele omia lähtökohtiaan, vaan ankkuroi ajatusten alun käsitteisiin jotka on määritelty pätevästi -- toisillaan. Sitä käsiteyhteyttä pidetään sitten yllä niin että käsiin jää käsitekiinteys, joka tosiasiassa alkaa muistuttaa keskiaikaista skolastiikkaa ja raamatuntulkintaa.
4.
Keskusteluissa viitataan joskus mm. skepsis-huuhaa-vulgaaripositivistisiin "pätevän argumentoinnin sääntöihin", jotka tiedonfilosofiaan perehtymättömille maallikoille ovat muodostuneet jo jonkinlaisiksi uskonkappaleiksi, uudeksi "tieteellisen ajattelun" uskonnoksi. -- Itse asiassa nämä kyseiset "päättelysäännöt" ja argumentoinnin vaatimukset edustavat juuri keskustelun tosiasiallista rappiota ja sen syitä.
Keskustelutaitojen taantuminen on käsittääkseni tapahtunut muutaman nuorimman sukupolven aikana, ja jos tragedialle pitäisi antaa jokin nimi, se voisi olla vulgaaripositivismin voittokulku. Siinä on kyse tiedonfilosofisesti äärimmäisen yksipuolisesta korrespondenttisen totuudellisuuden ihannoinnista -- "tosiasioiden" tai "faktojen" ansiottomasta arvonnoususta -- ja yhä lisääntyvästä kyvyttömyydestä hahmottaa koherenttisia kokonaisuuksia.
"Argumentoinnin sääntöjä" noudattamalla kuvitellaan kaiken pätevöityvän. Ikään kuin kaikki pitäisi palauttaa yleispäteviin sääntöihin ja kiistämättömiin lähtökohtiin -- vaikkapa "tosiasiaan" että 2 x 2 = 4 tai muuhun sellaiseen -- jolloin "mielipiteetkin" näyttäisivät "perustelluilta".
Laajasti ottaen tällainen henkinen viritys lähenee keskiaikaista skolastiikkaa, jollain dedusoitiin kaikki mahdolliset ongelmat takaisin raamatuntulkinnalliseen yhteyteen. Silloin Wikipedian nimi oli siis Raamattu, ja "oikea päättely" palautti maailman mahdolliset epäselvyydet Raamatussa ilmoitettuun totuuteen.
Sellaiseksi on nyt nuorten ikäpolvien ajattelu muuttumassa. Rinnan tämän "oikeiden päättelysääntöjen" kunnioittamisen kanssa auktorisoituu keskiaikainen käsiterealismi, jossa lähtökohtainen käsitteenmuodostus jää päättelyn ulkopuolelle ja kokonaan kyseenalaistamattomaksi.
Kohta kukaan ei enää pysty esittämään mitään mikä mitenkään muuttaisi kaiken perusteita. Syvällinen ajattelu, jossa tapahtuu kokonaan uutta käsitteenmuodostusta, jää ensin käsittämättä, siksi hyväksymättä, ja pian täydellisesti syntymättä.
Sitten elämme maailmassa, jossa oikeastaan ohjelmoidut koneet voisivat hoitaa kaiken ajattelun. No, oikeastaanhan ne tekevätkin sitä jo. Pörsseissä suurin osa kaupoista tapahtuu ohjelmoitujen tietokoneiden kesken. Ihminen on enää näiden talouspelien pelinappula. Ehkä käy niin, että kun taloudessa lopulta menee tosi hyvin, ihmisillä menee järjestään hyvin huonosti.
Tragedia täydellistyy, kun pelinappulat alkavat ojentaa toisiaan: "No, äläpäs nyt häiritse peliä siinä, käyttäydypäs sääntöjen mukaan!"
5.
Ajankohtainen esimerkki keskustelusta, jossa on päädytty täydelliseen umpiperään, kun todellisuudesta eristetyt "tosiasiat" yhtäältä yritetään pitää "kiistämättöminä faktoina", ja kun toisaalta on todellisuudessa aivan mahdotonta tulkita yhdenkään "tosiasian" yhteyttä toiseen "tosiasiaan" ottamatta samalla kantaa siihen kokonaiskuvaan joka jonkin tulkintamotiivin kautta hahmottuu, on keskustelu Jyväskylän kirjastossa tapahtuneesta äärivasemmiston ja äärioikeiston keskinäisestä kärhämöinnistä.
Päivittäin asiasta on saatu hieman lisätietoa. Uutistiedot -- ja esimerkiksi poliisin asioista antamat lausunnot -- esitetään "faktan" muodossa, mikä entisestäänkin harhauttaa uskomaan, että asiakokonaisuus voisi muodostua vain "faktatiedon" varaan. Se ei ole mahdollista.
Kiinnitän huomiota yhteen seikkaan. Käy niin, että mitä enemmän tapahtuneen kärhämöinnin yksityiskohdista saadaan tietoa, sitä selvemmin "väkivaltaefekti" nousee esiin. Ja aivan paradoksaalisesti käy niin, että mitä selvemmin näemme "tekijät" -- siis saamme mielikuvan siitä että he todella ovat vain väkivallan asialla -- sitä poliittisempana me kuitenkin tuomitsemme tapahtuneen.
Eikö tämä paradoksi tarvitse selitystä? Yhtäältä väkivalta näyttäytyy yhä itsetarkoituksellisempana väkivaltana, toisaalta me koemme sen nimenomaan vahvistavan omaa poliittista tulkintaamme asioista ja käytämme sitä epäröimättä ideologisen julistuksen legitimoimiseen.
Miksi tulkinnassa tapahtuu näin? Luulisi että tiedot tapahtuneen väkivallan likimain institutionalisoituneesta -- itsetarkoituksellisesta, efektiä tavoittelevasta -- luonteesta luontevammin vähentäisivät houkutusta poliittiseen tulkintaan ja havahduttaisivat meidät huudahtamaan: "Taivas varjelkoon, eihän tätä voi käsittää muuten kuin psykologisena häiriönä!" -- Kuitenkaan juuri tuohon suuntaan emme mene. Päin vastoin, yhä sitkeämmin pidämme kiinni siitä, että väkivaltaefektit toimivat nimenomaan poliittis-ideologisen merkityksen legitimaationa.
6.
Outoa. Mutta itse asiassa juuri noin väkivaltaefektit luonnostaan vaikuttavat. Juuri tämä efekti on se tekijä, jonka vuoksi väkivalta houkuttaa poliittisia nuoria. Se on se sama tekijä -- todellisuusefekti, joka ylimalkaan antaa nuorten ihmisten ideologiselle poliittiselle julistukselle uskottavuutta -- sama tekijä, todellisuusefektihakuisuus, jonka vaikutuksesta esimerkiksi tämä näennäisesti intellektualismia edustava kirja "Äärioikeisto Suomessa" on kirjoitettu. Ja josta syystä sitä näin kierretään propagoimassa.
Kannattaa kysyä, miksi nämä vasemmistonuoret ovat niin pohjattoman kiinnostuneita väkivaltaisesta äärioikeistosta? Mikä on kytkentä, joka vetää näitä nimenomaisia ääriryhmiä keskinäiseen kärhämään? Sillä on nimi: todellisuusefektihakuisuus.
Kun tällaisten "kirjojen" ainoa varsinainen "sisältö" sivuuttaa joukkopsykologian ja muut yleiset ajatteluominaisuudet ja tarkastelee todellisuutta ideologioiden pohjalta -- jolloin on mahdollista luoda käsitekytkentöjä esimerkiksi niin että uskotaan tietyn fundamentalismin olevan tietyssä yhteydessä tiettyyn ideologiaan -- silloin "äärioikeistosta kertova kirja" toimii vain yhtenä syöttinä, provokaationa, jonka tosiasiallinen tarkoitus on ärsyttää vastapuoli yli primitiivireaktiokynnyksen.
Silloin kirja on vain osa mielenosoituksellista "äärivasemmistolaista liikehdintää".
Äärivasemmistolainen liikehdintä vetää täällä -- kuten se Euroopassa on jo pitkään vetänyt -- peräänsä äärioikeistolaisen liikehdinnän. Ja on se ja sama tapahtuuko myös toisinpäin. Se ei selitykseen vaikuta. Kysymyksessä on kahden ääriliikkeen symbioosi, toisiinsa takertuminen. Se toteutuu niin ontologioiden -- opillisten kysymysten ja vastausten -- poliittis-ideologisen terminologian ja julistuksen, propagandanteon, kuin myös nyt näköjään käsirysyn tasolla.
Todellisuusefektin efektuaalinen mahti on valtava. Se on kuin suora isku silmiin -- silmät menevät umpeen heti, ja paha ja hyvä asettuvat sillä siunaamalla paikoilleen. Siihen se mietintä jää. "Me" hyvät ja "ne" pahat. Hyvä ideologia ja paha ideologia. -- Kohta on aivan turha yrittääkään muistuttaa että hei, kyseessä on kuitenkin puhtaasti psykologinen väkivalta-ilmiö.
Tämä on se kokonaiskoherenssi, jossa näitä nuorten aatefanaatikkojen "poliittisia" mittelöitä pitäisi käsitellä. Mutta ei käsitellä. Sen sijaan pilkotaan esille irrallista "faktaa" ko. Jyväskylän kirjanesittelytilaisuudesta. Mitä "paikkansapitävämpää" tämä irtofakta on, sitä kauemmas se vie meidät näkemästä sitä mistä tällaisissa kärhämissä pohjimmiltaan on kysymys.
""Totuus ei ole pino "tosiasioita", vaan elämänmittainen projekti tiedonfilosofiaa ja -kritiikkiä. ""
--------------------------------
Lisäyksiä:
Jostain syystä suureen julkisuuteen viime vuosikymmeninä ovat nousseet erityisesti kosmologian popularisoijat, jotka jostain syystä ovat ottaneet valistajanroolin myös "tieteellisen ajattelun" edustajina ja esitaistelijoina. Sellaiseen heillä ei kuitenkaan olisi kanttia, sillä tiedon- ja tieteenfilosofia on erityisala, jolla myös avaruus- ja hiukkasfysiikan premissit joutuvat samanlaisen analyysin kohteeksi kuin kaikki muukin eurooppalaisella uudella ajalla ns. kartesiolaisen paradigman varaan rakentunut todellisuudenhallinta.
Esimerkiksi meillä julkkiksina vähän jokaiseen tv-viihdeohjelmaankin mukaan kutsutut herrat Enqvist ja Valtaoja edustavat hyvinkin puhtaaksiviljeltyä vulgaaripositivismia. Kummankaan mainitun herran yhdestäkään kirjasta ei löydy esimerkiksi erittelyä korrespondenttisen totuudellisuuden ja koherenttisen totuudellisuuden eroista. Herrat puhuvat "tiedosta" ikään kuin tositietoa olisi vain yhtä laatua. Se on tiedonfilosofista vulgaaripositivismia.
Vulgaaripositivismi ei tietenkään liity yhteenkään yksittäiseen "tietoon" tai "päätelmään". Siitä ei siis voi poimia esimerkkiä. Se on tiedonfilosofista valistumattomuutta joka läpäisee koko rationaalisuuden, koko tekstin.
Vastaavasti, mitä tuohon "Äärioikeisto Suomessa" -kirjaan tulee, siinä ei missään esiinny esimerkiksi termiä sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Kirjassa ei mainita käsitettä ryhmävahvistautuminen. Kukaan kirjoittajista ei tee rajanvetoja ideologioiden ja yleensä tunnustuksellisen ajattelun välillä.
Kun ilman näitä tai yleensä minkäänlaisia yleisiä joukkopsykologisia käsitepuitteistuksia lähdetään tarkastelemaan sosiaalisia ääri-ilmiöitä, silloin on jättäydytty täysin ideologisten käsitteiden ja tulkintojen varaan. Sitä voisi ehkä kutsua jonkinlaiseksi vulgaarisosiologiaksi.
----------------
Kysymystä ei voi asettaa niin, että yritettäisiin jäljittää jokin yksityiskohta tai yksittäinen yhteys, jossa "vulgaaripositivismi" paljastuisi.
Jokainen kohta jossa tarkastellaan jotain kohdetta joidenkin premissien -- odotusten tai määrittelyjen -- taustaa vasten on korrespondenttista totuudellisuutta, ja koherenssi on sitten jotain jota ei voi paikallistaa ja joka ei -- wittgensteinilaisittain -- ole "puhuttavissa", vaan vain "ilmenee". (Voisimme ottaa vapauden muotoilla Wittgensteinin lause positivismin termeillä: kaikki mikä voidaan korrespondenttisesti sanoa, voidaan sanoa selvästi, mutta se mikä on koherenttista totuutta, siitä on vaiettava.)
Korrespondenssin rajoitukset liittyvät siihen, ettei koko todellisuus koskaan aukene havainnollemme. Korrespondenssissa tarkkailijan ja tarkasteltavan roolijako säilyy loppuun asti, joten selittämätön jää aina olemaan. Tarkkaileva silmä ei koskaan pysty katsomaan itseään. Emme voi koskaan selittää kaikkea. Tätä toteamusta ei siis kuitenkaan voi pitää korrespondenttisena totuutena, vaan se on nimenomaan nyt koherenttia totuudellisuutta.
Korrespondenssi ja koherenssi ovat käteviä käsitetyökaluja, mutta nekin ovat mahdollistuneet vasta siinä kartesiolaisen ajatteluparadigman jäsentämässä maailmassa, joka on eurooppalaisella uudella ajalla eurooppalaisessa aikalaisajattelussa kehittynyt. Siinä paradigmassa eriytyvä Subjekti ja Objektivoituva todellisuus asettuvat vastakkain, ja esimerkiksi empirismi ja luonnontiede ovat mahdollistuneet tämän paradigman pohjalta.
Ajatus, että luonnontieteet ovat historiallinen ilmiö -- ihan tiettyyn kulttuurikognitioon ihan tiettynä historiallisena aikana emergoitunut ilmiö -- on kuitenkin varmaan vaikea omaksua. Tieteenharjoittajan positivistisessa mielessä käsite "tiede" rakentuu ikään kuin sisältä käsin, juurikin joidenkin eteen tulevien korrespondenttisten "vastaavuuksien" varassa ja niiden merkityslaajentumana.
Tiedon- ja tieteenfilosofiaan paneutuminen on pitkä ja aikalailla toivotonkin urakka. Elämänmittainen urakka -- niin se ainakin minulle Wittgenstein-harrastajana on ollut. Eikä siinä edes voi mitata "menestymistään" koska voitot ovat sisäisiä voittoja eikä niitä kukaan ulkopuolinen edes ymmärrä. Eikä tämä harrastus varmasti tee ketään onnellisemmaksi.
 |
| Loogisen positivismin ja -empirismin ongelmia |
------------------
Vulgaaripositivismin kantapaikkoja, tai pesäpaikkoja, taitavat olla sellaiset yhdistykset kuin uskonnonvastaiset "jumalankieltäjät", eli siis Vapaa-ajattelijat, ja Skepsis-yhdistys. Saatan olla väärässä mutta jostain on mieleeni jäänyt käsitys että näillä olisi jokin yhteinen alkutaival.
Jos laajemmin ottaen sieltä aivan alusta kelataan, luultavasti suomalainen kotikommunismi ja jumalankieltäminen kuuluivat ensin yhteen. Mutta sehän ei sitten kai koskaan pitänyt yhtä missään Kainuun korkeudella, jossa oltiin sekä korpikommunisteja että uskonlahkolaisia. Leino Hassinen taisi kirjoittaa aiheesta kirjan.
Joskus 60-luvun puolivälin tietämillä, kai, vapaa-ajattelija-aktivaatio sai rinnalleen tämän skepsis-huuhaa-tiedeuskovaisuuden. Enää ei vain "marxilainen tiede" ollut ateistista, vaan valistus parapsykologian ja kaikenlaisen ufouskovaisuuden vastaisuutena sai muitakin tieteentekijöitä tiedeideologian rintamaan. Tuo suunta on sitten jatkunut, koska kirkkouskovaisuudesta irtisanoudutaan yhä yleisemmin.
Vuosikymmenten varrella on käynyt niin, että vasta kun Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnissä siemenen saanut kirkonvastaisuus alkoi laajemmin itää, ja vasta kun kristilliset piirit irtosivat Kokoomuksesta ja keskittyivät omaan puolueeseensa, ja kun maan vaurastumisen myötä maallistuminen sitten muutaman salamavuosikymmenen kulttuurivitkan kuluttua pääsi käyntiin, alkoi syntyä tämä nykyinen rintamajako uskonnon luovien tulkitsijoiden ja tieteen aksiomaattisten tunnustajien välille.
Se mikä näissä skepsis-huuhaa -tyypeissä on minussa herättänyt erityistä hämmästystä on, että he tuntuvat olevan taloususkonnon tunnustuksellisia kannattajia. He eivät kerta kaikkiaan hahmota talousajattelumme uskonnollista peruslaatua. Vulgaariliberalismi ja vulgaaripositivismi ovat samaa sosialismia, veljet keskenään.
Sen sijaan esimerkiksi maailmalla noussut uusi uskonnonvastainen Zeitgeist-liike on samalla korostetusti taloususkonnonvastainen. Meillä kyllä toistaiseksi tiedeuskovaiset ovat samalla talousliberalisteja.
----------------------
Enemmistön ajatteluvoimien vähyys varmaan on myös seurausta historiallisista syistä. Tiedon pirstoutuminenhan -- lukemattomien loputtomien tiedollisesti pirstoutuneiden "ismien" maailma, lopulta koko tarvittavan taustavakauden kadottanut "postmodernismi" -- on tiedonhistoriallinen ilmiö, joka varsin tehokkaasti syö eväät koherenttisten kokonaisuuksien hallitsemiselta.
Luulisi että hallinnan hajotessa voimat säästyisivät, mutta taitaa käydä päinvastoin -- kaaos kuluttaa psyykentalouden energiat nopeasti loppuun. Ehkä elämme jonkinlaisessa aikalaisneuroosissa, joka vie voimat. Sisäiset ristiriidat ovat kuluttavia.
Uudenlaiset ismiyhteisöt saattavat tarjota jonkinlaista taustatukea joka auttaa ottamaan etäisyyttä kilpailuyhteiskuntaan. Siinäkin ehkä toimivin pointti on se mitä jätetään tekemättä, ei se että kootaan voimia jotta voitaisiin tehdä vielä enemmän.
-----------------
Luulenpa ettei esimerkiksi Wittgensteinilla ollut korrespondenssin -- niin sanotun "insinööritiedon" -- suhteen mitään vaikeuksia. Hänhän oli koulutukseltaan lähinnä insinööri, erityisesti lentokoneisiin perehtynyt. Ja hän käytti myös tiedonfilosofisissa yhteyksissä usein "teknisiä" malleja.
Mitä noin yleisesti ottaen omiin positioihimme tulee, nykyinen ymmärryksemme aikakausiajattelujen rationaalisuuehtoja kohtaan on aivan olematonta. Irrottelemme tosiaankin lauseita eri vuosisadoilta ja eri vuosituhansiltakin, aivan erilaisten ajatteluparadigmojen ja -koherenssien maailmoista, ja puhumme niistä ikään kuin niillä voisi olla jokin ylihistoriallinen sisältö.
Ei niillä oikeasti ole sellaista. Se on oman aikamme opillisen ajattelulaadun mukanaan tuomaa harhaa. Emme me oikeasti pystyisi elämään päivääkään antiikin kreikkalaisena -- sillä emme tajuaisi ensimmäistäkään sekuntia heidän ajattelustaan. Ajattelu on aina "holistista" tavalla joka on ajalle ominainen -- ja juuri tällaisia kokonaisuuksia, aikalaisajattelun paradigmaattisia tekijöitä, pitäisi mielestäni "ajatushistoriallisesti" jäljittää.
Ilman kartesiolaista eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden paradigmaa meillä ei olisi mitään sen dynaamisen draivin tuloksista, joka uuden ajan ajattelussa on vaikuttanut niin valtavasti, että maailma on muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui koko ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden kuluessa yhteensä.
--------------------
Yksi yleisesti käytetty orientaatio aina tiedollisiin ongelmiin törmätessä on aloittaminen käsitteiden määrittelystä. Mutta käsitteiden määrittely toisten aikalaiskäsitteiden avulla ei johda ulos aikalaisajattelun suljetusta ontologisesta kehästä. Kysymykset ja vastaukset muodostuvat yhä edelleenkin saman rationaalisuuden ehdoilla.
Spengler viittasi kreikkalaisten käsitteeseen "apeiron". Jos ymmärtäisimme mitä he sillä tarkoittivat -- siis millainen ajatushahmo se oli heidän pysäytyskuvista muodostuvassa miellemaailmassaan -- se voisi toimia avaimena eläytymisessä heidän todellisuuskokemukseensa.
Keskiaikaisesta depersonoituneesta deduktiosta saattaa tavoittaa jälkiä eläytymällä omiin hyvin varhaisiin kehitysvaiheisiinsa. Siis aikaan jolloin sisäistä ja ulkoista todellisuutta ei vielä ollut vaan maailma aukesi edessä ilman minä-tarkkailijaa. Hyvin varhaisissa muistikuvissa on jokin tällainen sävy.
Historia on hieman samanlainen ilmiö makrotasolla kuin yksilöllinen kehitys kerrostuvana prosessina. Hypnoosissa ajassa taaksepäin taannutettu ihminen regressoituu ikään kuin kerroksittain -- ajalliset tasot eivät mene ilman erityistä kytkentäsuggestiota sekaisin. Kun puhumme aikuisesta, hänen aikuiset valmiutensa hyödyntävät kaikkia kehityskerroksia, mutta regressoitaessa ne pyyhkiytyvät pois kerros kerrokselta.
Ihmisen historia ei tietenkään ole mikään selvästi kerrostuva kehitysprosessi. Kulttuurit ovat kovia ontologioita, jotka määräävät esimerkiksi rationaalisuuden laatuja paljon enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Saman kulttuurin puitteissa on oikeutettua tulkita joitakin aikakausivaihteluita kehitysasteina. Yleisinhimillisiäkin kehitysaskelmia on. Esimerkiksi näyttää siltä että kirjoitettu kieli on syntynyt monissa paikoissa suunnilleen yhä aikaa ilman mitään vuorovaikutusta. Primitiiviset ihmiset ovat jossakin suhteessa nykyisten lapsien kaltaisia, jne.
Noita puolia kannattaisi mielestäni korostaa ihan sen takia, että oman aikamme kartesiolainen rationaalisuus on korrespondenttista totuudellisuutta vahvistaessaan muuttanut ajatteluamme opilliseksi ja pirstonut tiedon irti kaikista mahdollisista juurista. Ihminen ei kuitenkaan ole kooste irtotietoa tai kerralla annettuja kehitysehtoja, vaan nimenomaan elämänmittainen projekti, joka jatkuvasti uusintaa itseään holistisena olentona.
-----------------------
En oikeastaan tarkoita "ontologialla" muuta kuin tapaa jolla kysymysten ja vastausten on täytettävä samat loogisuusehdot. -- Eli ajattelumme sitä pohjimmaista ominaisuutta, joka ilmenee Wittgensteinin toteamuksessa: "Das Rätsel gibt es nicht."
Emme voi mielestäni "määritellä" käsitteitä -- ne eivät esimerkiksi ole "symboleja". Ne ovat ajattelun alkioita, ehkä enemmänkin kantasolujen kaltaisia. Sanaluokat ovat häilyviä. Niistä on tullut eri aikoina erilaatuisia ja erilaatuisista erilaisia tulosteita.
Empirismi on hyvin kiinteästi kartesiolaiseen Subjekti - Objekti paradigmaan ja perusjäsennykseen sisältyvä metodi. Triviumin ja qvadriviumin korvannut erityistieteiden jako ei kai seuraa suoraan mistään paradigmaattisesta tekijästä -- ellei se sitten ole seurausta aistien tai aivopuoliskojen työnjaollisista järjestelyistä -- mutta juuri tämä tiedonalojen jako on jatkunut ja jatkunut ja pirstonut tiedon osa-alueille, oppisuuntiin ja koulukunta-ismeihin.
Se on käsittääkseni korrespondenttisen totuudellisuuden siunaama kehitys. Se vaikuttaa käytännössä niin, että samalla kun tiedämme yhä enemmän yhä vähemmästä, kykymme käyttää tietoa minkään kokonaishyvän tai -edun palveluksessa katoaa.
Opillisten ismien irtotietoon johtavassa päässä palaamme tietosanakirjatietoon, uudelleen elpyvään käsiterealismiin ja skolastiikkaan. Se korvaa koherenssin. Nuoret sukupolvet tunnustavat jo wikipedia-tietoa, sen juurettomuutta tunnistamatta.
--------------
"Uskon" ja "tiedon" ongelmista oli alunalkaen kysymys. Saattaisipa olla hyvä kysyä, onko tuo usko meissä väistämätöntä vai välttämätöntä.
Edellinen visio lienee likimain jotain sellaista, ettei elämämme ole oikein missään mielessä omaa ansiotamme, ja sekin, mikä meissä ehkä on ansiokkainta -- eli jokin meissä ilmenevä intelligenssi -- nousee jostain "sielutetun aineen" salaperäisestä hämärästä, ilman mitään sinänsä hienoina pitämiämme hankittujen älyllisten ja tiedollisten kykyjen riemuvoittoja.
Toinen vaihtoehto on se että usko olisi jokin valintakysymys. Jos rationaalinen maailmankuva ei ole mahdollinen ilman että usko sisällytetään siihen, silloinkin se olisi valinta -- tiedollinen valinta. Esimerkiksi Albert Schweitzer taisi ajatella, että jokaisen pitää ajatella niin pitkälle, että rationaalisuuden rajat tulevat vastaan -- ja siten tulee "ajattelemalla uskovaiseksi".
---------------------------
