maanantai 17. helmikuuta 2020

Arvio: Ruben Östlund ja The Square (29.11. 2017)




Perinteinen näköispatsas kaadetaan heti kättelyssä modernin taiteen tieltä



Sana "museo" tuo tietenkin mieleen menneisyyden, kaukaa historiasta nykyhetkeen säilötyt ympäristöt, interiöörit ynnä esineet, ajan patinoimat vanhan tavaran varastot. Taidemuseo on kuitenkin jotain muuta, taidettahan on kaikkina aikoina tehty ikuisuutta varten, ja siksi taide on jo olemuksellisesti, itsessään, tietynlainen museo. Kokonaan jotain muuta on nykytaiteen museo, joka Ruben Östlundin loistavassa elokuvassa "The Square" osoittautuu ei vain kaikilta hallinnallisilta ja hallinnollisilta rakenteiltaan ja rakennelmiltaan, vaan myös itse asiasubstanssin, nykytaiteen, kannalta täsmälleen yhtä käsittämättömäksi, käsissä pitelemättömäksi, käsiin hajoavaksi kuin on jo tuo käsitteellinen lähtökohta -- oksymoroni "nykytaiteen museo".

Östlundin aiemmat elokuvat, kuten maahanmuutto-ongelmia ja ruotsalaisen kansankodin totaalista sosiaalista hajoamista ja moraalianomiaa käsitellyt "Play" sekä muodinmukaisten hyvinvointi-ihmisten matkailu-, laskettelu- ja muista hyvinvointiharrastuksista hervottoman tragikomiikan koko asteikolla kertonut "Turisti" olivat sekä kriitikoiden kiittämiä että paljon kansalaiskeskustelua herättäneitä. "The Square" palkittiin keväällä Cannesissa Kultaisella Palmulla, ja ammattilaiskatsastuksissa se on saanut varauksetonta ylistystä. -- Mitä tämän tekijän elokuvissa sitten on niin erityistä, että varsin yhteiskuntakriittisillä aiheilla ja asenteilla on sekä pokattu ammattilaisten jakamia palkintoja että saatu suitsutusta yleensä myös suuren yleisön ääntä käyttäviltä lehtikriitikoilta?

Östlund ei ensinnäkään ole mikään yksisilmäinen julistaja. Ohjaajana hän on ymmärtänyt, että kun yhteiskunnallisesta kriisiytymisestä tehdään elokuvaa, älyllisen rehellisyyden säilyttäminen on tärkeää myös siksi, että kaikilla asioilla on aina sosiologisen nelinkentän luonne. Ei ole olemassa vain vastakohta-asetelmia, vain valkoista tai mustaa totuutta, vaan kumpaakin on jatkuvasti valotettava yhtäältä raadollisen tapahtumisen, toisaalta syvätason kautta. Östlundin elokuvissa kaiken tapahtumisen tietoinen, kerronnallinen kerros -- se tapahtumisen maailma jossa vaikeuksiensa kanssa kamppailevat päähenkilöt elävät ja tuntonsa kokevat -- saa aina mukaansa kaksitasoisen tulkinnan, siis myös syvätason, josta katsoja paikka paikoin tulee -- tai tehdään -- hyvinkin tietoiseksi, vaikka mitään osoittelevia viittauksia tulkinnallisiin premisseihin ei tehdäkään.

Tällaisen syvätason läsnäolo kautta linjan käsittääkseni tekee Östlundin elokuvista niin erityisiä. "Playssa" valtaa katsojan jatkuvasti syvenevä ahdistus -- aste asteelta ruotsalainen yhteiskunta paljastuu pohjaltaan jo hajonneeksi, pelkän hyvätapaisuuden -- "poliittisen korrektiuden" -- varassa pystyssä pysyväksi ja kasvojensa säilymistä älyllisillä ja moraalisilla väistöliikkeillä ylläpitäväksi. "Turistissa" taas otetaan lähikuvaan kiiltokuvayhteiskunnan yksilö, yksityinen ihminen, tai ihmissuhde, joka laskettelukeskuksessa hajotetaan dramaattisesti lumivyöryn alle -- vyöry ei lopulta edes hipaise ihmisiä, mutta romauttaa kokijoiden omakuvat täydellisesti, aikaansaa aviokriisin -- ja heijastaa taustalta koko hyvinvointiyhteiskunnan sietämätöntä ulkoaohjautuvaa ja keinotekoista roolileikkiä, jossa itseidentiteetit eivät todellakaan kestä edes ohi vyöryvää luonnonvoimaa.




Kuraattori käsitteellisen varjonyrkkeilyn kehässään



"The Square" on mestarillinen nerontyö yli kaksituntisen kestonsa jokaisella minuutilla. Ote ei hetkeksikään herpaannu -- ei silloinkaan kun roolihenkilöt yllättäen näyttävät jäävän tyhjän päälle, esimerkiksi kelaamaan omia kokemuksiaan. Jo seuraava kohtaus pudottaa rautaisen sillan jota pitkin juonellinen vyörytys nousee uudelleen menneisyydestä, antaa uuden tulkinnan ja uudet realiteetit käteen, jatkaa armotonta aukotonta etenemistä. -- Ja mistä tässä kaikessa on kyse?

Katsojalle annetaan avaimet käteen heti kättelyssä, ensimmäisessä kohtauksessa. Kuraattori Christian (Claes Bang) herätetään päiväuniltaan, kun häntä haastattelemaan saapuu lärppäsuinen amerikkalainen toimittajanainen Anne (Elisabeth Moss). Asemastaan tietoisen elegantisti resignoituneen asiantuntijan lakonisen harkituin ja vaisuin elein ammattimies selittää näyttelyesitteen korkealentoisen tekstin sisällön havainnollistaen sen näin: "Kuvittele että tuo sinun käsilaukkusi asetettaisiin tänne näytteille. Olisiko se silloin taidetta?" -- Ja juuri tämä kysymys, tämä asetelma, toistuu elokuvan jokseenkin jokaisessa kohtauksessa. On kysymys siitä, mikä kuuluu mihinkin, mikä on minkäkin raamin -- "neliön(!)" -- oikea sisältö.

Joudumme jatkuvasti kysymään, onko tämän-ja-tämän oikea paikka tosiaankin täällä vai ihan jossain muualla. Käsilaukku vaihtuu lompakkoon, ja missä kännykkäni on? Tai että onko täällä, tai tässä yhteiskunnassa, ihmisiä joiden paikka ei oikeastaan olisi täällä. Tai että voit menettää työpaikkasi, vaikka yrität tehdä kaiken mahdollisimman oikein. -- Tälle tilanteelle ei löydy loppua eikä tästä ulospääsyä. Mitähän tekemistä vauvalla on johtokunnan kokoushuoneessa, miksi naisen makuuhuoneessa hiippailee ihan oikea apina. Kutsuvieraatkin ryntäävät tarjoilusaliin kuin elukat, eikä kukaan muista että kulinaristisilla nautinnoilla on paikkansa kokin sydämessä. --




Tapahtuuko tässä syvällinen oivallus?


Postmodernin taidemaailman mielettömyys on nimenomaan sitä, ettei mikään ole enää entistään eikä entisessä yhteydessään. Ollaan jatkuvasti mielen ja mielettömyyden rajaviivalla, ja ehkäpä neliö onkin juuri yritys määrittää mielekkyydelle aitaus. Mutta onko merkityksen kokemus missään, se tuntuu olevan lähinnä hukassa. Vahva absurditeetti sulkee sisäänsä kaiken ja kaikki, ehkäpä tuo taideteos, valoneliö, ilmentää eniten sitä.

Ja jälleen kerran: kyse on tässä, kuten Östlundin aiemmissakin filmeissä, liian pitkälle hyvinvointi-ideologioihinsa eksyneistä ihmisistä, nyt taide-ihmisistä, todellisesta kulttuuriväestä, joka luontevasti puhuu käsitteellisiä korkealentoisuuksia tajuamatta tuon taivaallista todellisesta elämästä. He, jos kuka, ovat niin ihmisinä kuin asiantuntijoina eksyksissä, ja kuitenkin juuri heidän olemassaolonsa ja toimintansa nauttii sivistyksen kaikkia sosiaalisia siunauksia ja eliitille kuuluvaa statusta, arvostusta ja valtaa.

Tästä aiheesta olisi houkuttelevaa tehdä kaiken läskiksi lyövä irvailu, mutta sellaiseen tämä ohjaaja ei tietenkään ole sortunut. Olisi houkuttelevaa lisäillä kulttuuri-ihmisten "taiteellisiin" puheisiin hieman ylimääräistä todellisuuden- ja suhteellisuudentajuttomuutta armottomamman efektin aikaansaamiseksi. Sellaiseenkaan ohjaaja ei ole sortunut. Luulen että todellisessa maailmassa monet kulttuurihallinnon toimenhaltijat ja taidemaailman toheltajat ovat jopa parodisempia kuin tämän elokuvan roolihenkilöt. Se mitä elokuvassa on kulttuuri-ihmisten suihin pantu on samaa postmodernia käsitekeikarointia, jota saa kuulla muidenkin kuin vain taidealaa edustavien akateemisten ismi-idioottien suista. En yllättyisi, jos saisin kuulla, että jokaisella repliikillä on olemassaoleva reaalivastine. Mutta hykerryttävä tapa, jolla näitä hirvittäviä stiiknafuulioita elokuvassa käytetään, kyllä murskaa kaiken nykytaiteeseen ehkä vielä jossain liitetyn uskottavuuden ja auktorisoinnin.



Pyhyyden piiri


Elokuvan nimi "The Square" viittaa siis kehään, piiriin, jonka sisäpuolelle jokin idea ja sitä edustavat ihmiset kuuluvat. Tämä neliö on konkreettisesti olemassa yhtenä järjestettävän näyttelyn taidetekeleistä, mutta sen symboliikka ja metaforiset merkitykset laajenevat elokuvassa kattamaan koko käsiteltävää teemaa. Voimme nähdä neliön kansankodin huoneentauluna johon voidaan sijoittaa -- vaikkapa kirjoittaa -- jokin yleisinhimillisesti tärkeä viesti, oikeasti ikuinen totuus -- esimerkiksi se, että tässä piirissä kaikilla on yhtäläiset oikeudet ja yhtäläiset velvollisuudet. -- Tällaisessa olisi pohjimmiltaan kyse suljetun ontologian ideasta, jostain perustavanlaatuisesta erosta pyhitetyn ja profaanin välillä. Mutta voimme puhua myös "laatikon ulkopuolelta katsomisesta", mikä nimenomaan kuuluu tämän "The Squaren" yllätyksiin.

Ehkä elokuvassa käykin juuri niin -- vaikka visuaalinen muotokieli etsii ja toistaa yhä useampia neliön muotoon järjestyviä juonikulisseja ja tapahtumisen raameja, ehkä me kuitenkin asetumme yhä enemmän laatikon ulkopuolelle, tarkkailijan positioon, jossa koko kulttuuri- ja taide-elämä avautuu meille suurena inhimillisyyden näytelmänä. Kosketuskohdat loksahtavat paikoilleen juuri sinne mihin ohjaaja katseemme kääntää -- lopulta itseemme, omaan osaamme ja rooliimme tässä elämän näytelmässä.

"The Squaren" juonta on turha käydä läpi -- sanon vain sen, että sitä riittää. Elämänpiiri toisensa jälkeen vedetään mukaan: katutaso, työtaso, yksityiselämä, sukupuolielämä -- yksityinen ja julkinen, myös tämä meitä nykyisin määräävä ja julkisuuden ehtoja saneleva some-elämä. Se ei muuten olekaan missään ihan pienessä roolissa. -- Mutta mitään ei ole kerrottu vain yhdessä sävyssä, kohtausten tunneskaala on melkoinen ottaen huomioon senkin, että eletään jatkuvasti tietyllä tavalla kaksiarvoisten, ambivalenttien tunteiden ja totuuksien vallassa. Tasonvaihtelua siis riittää, eikä siinä kaikki -- sen lisäksi, että syvätason vaistoaa jatkuvasti ja tunnistaa aika usein, repliikit liikkuvat varsin "taiteelliseen" tapaan jatkuvasti myös realistisen ja idealistisen, konkreettisen ja verbaalis-kuvitteellisen, uskottavan ja epäuskottavan, älyllisen ja absurdin, rehellisyyden ja itsepetoksen, toden ja tietoisen tai tiedostamattoman valheen väleillä.

Nämä kaikki konkretisoituvat aivan ratkiriemukkaalla tavalla elokuvan ainoassa rakkaus- tai rakastelukohtauksessa, joka sisältää kaikki mahdolliset sävyt tunnottomasta sängynrynkytyksestä sukupuolten väliseen sotaan asti. Raskasta alkua keventää se että kohtausta on kuvattu patjan päällä kiikkuvalla kameralla. Mikään ei tässäkään ole kohdallaan, ei ainakaan lopu ennen aikojaan kuten se kuitenkin loppuu, vaan jatkuu aktin jälkeen ja venyy, todellakin, venyy ja uhkaa muuttua armottomaksi sukupuolten väliseksi valtataisteluksi. Enpä ole missään nähnyt vastaavaan tragikoomiseen täydellisyyteen vietyä rakkauskohtausta. Olemisen sietämätön keveys ja raskaus harvemmin saadaan näin täydellisesti demonstroiduksi.



Miksi ihmeessä makuuhuoneessa hiippailee apina 


Myös muista Östlundin elokuvista tuttuja teemoja käsitellään taas -- esimerkiksi kipeää kysymystä toiskulttuurisesta maahanmuutosta. Episodi on taitavasti punottu juoneen yhtenä kokonaisuuteen kuuluvana säikeenä, jota ilman jokin olisi todellakin jäänyt käsittelemättä. Kulttuuri-ihmiset nimittäin elävät monikulttuurisessa kuplassaan, ja pitävät itseään siinä suhteessa esimerkillisen hyveellisinä. Tämä idealistis-teoreettinen suhtautuminen maahanmuutto-ongelmiin konkretisoidaan elokuvassa vähemmän ihanteelliseksi retkeksi no-go-alueelle, ja retken seurauksena on muutakin kuin hätäpäisen pakenemisen aiheuttamia naarmuja hienon auton kyljessä. Kunniakulttuurin edustajana roolinsa autenttisesti näyttelevä pikkupoika riittää kääntämään isot asetelmat päälaelleen -- kun toiseen vaakakuppiin pannaan kantaruotsalainen kulttuuriväki ja toiseen vaakakuppiin vieraskulttuurinen pikkupoika, ei jää epäselvyyttä kumpi on päästään sekaisin ja kumman ehdoilla pitäisi elää.

Yksi joukkokohtauksista tapahtuu juhlasalissa johon koko kulttuuriväki, sosietee, on juhlapukuihinsa sonnustautuneina syöminkeihinsä ja juominkeihinsa kokoontunut. Tilaisuuteen kutsuttu, aiemmin näyttelyn installaatioissa videolla vilahtanut performanssitaiteilija panee pystyyn oman eläimellisen "jumalan teatterinsa". Kestää hetken ennen kuin kukaan valkokankaan läsnäolijoista tai meistä elokuvan katsojista tajuaa että esittävän taiteen ja todellisuuden välissä pitäisi olla jokin raja. Se on ehkä elokuvan merkittävin kohtaus -- se aukaisee valkokankaan raamit, avaa neliön, jonka sisällöllinen sanoma tulvahtaa päällemme. Ohjaaja Östlund tuo sen näin konkreettisesti suoraan syliimme: kas tässä, huomasitko, juuri tästä taiteessa pitäisi olla kysymys. Olemme vain sotkeneet oman mielemme, älymme ja tunteemme, itseidentiteettimme ja samaistumisemme niin, ettemme enää postmodernissa käsitetodellisuudessamme pysty tekemään eroa fiktiivisen ja aidon kesken.

"The Square" kiertää parastaikaa maan teattereissa. Ajatella, keväällä voitto yhdessä maailman tärkeimmistä elokuvafestivaaleista, levitys lokakuussa, ja jo saman vuoden aikana Suomessa! Olemme me sentään melkoinen elokuvamaa! Puuttuu enää että yleisö sankoin joukoin kävisi katsomassa mestariteosta. Mutta sitä ei tapahdu, tämä elokuva on aivan väärässä paikassa.


-------------------