 |
| Aatteesta toiseen: Greenpeace liimasi oman nimensä CND:n merkin päälle |
1.
Poliittisia liikkeitä pitää tarkastella jatkumoina joiden ajamat asiasisällöt tulevat ja menevät, mutta motivoiva dynaaminen draivi pysyy suunnilleen samana ja voi jopa puhutella sukupolvia toisensa perään.
Itse asiassa itsekunkin puolueen historia voitaisiin kirjoittaa kirjavana valikoimana historiallisia asiasisältöjä, jotka yleisen yhteiskunnallisen muutoksen virrassa nousevat pyörteistä pinnalle, nostattavat aikansa kohuja ja kuohuja, seilataan läpi purjeet komeasti pullollaan, ja häviävät puoluepurren vanaveteen -- se on jatkuvaa taistelua, pinnalla pysymistä, reitin valintaa, ruorin pyöritystä, miehistön motivoimista, kannattajien kannustusta. Päivänpoliittinen haaste on aina niin tiukka, ettei kukaan oikeastaan koskaan edes mieti mistä kaikki alkoi ja miksi kaikki jatkuu, kohinan koskaan lakkaamatta ja tuulen tyyntymättä, päämäärän häämöttäessä aina seuraavan saaren, niemen tai joenmutkan takana.
Tunnettua vertausta käyttäen: kaikki poliittiset puolueet leipovat aina omaa kakkuaan, eikä kakun jakamisen aika tule koskaan. Koskaan se ei ole ollut, ei ole, eikä koskaan tule olemaan kyllin iso, eikä koskaan tule sitä päämäärän päivää, jolloin kakkua alettaisiin oikeasti jakaa. -- Toinen vertaus, yhtä tuttu, on aasi ja porkkana. Puolueet ovat aaseja, asiasisällölliset päämäärät niitä turvan eteen ripustettuja porkkanoita.
Suuret aatteet synnyttävät myös puolueita, joista osa jatkaa elämistään kerran synnyttyään ja osa kuihtuu ja kuolee pois -- tuskin koskaan kuitenkaan siksi että se olisi saanut tehtävänsä tehtyä. Poliittisia liikkeitä kannattaakin tarkastella asiasisältöjen takana vaikuttavien toimintatarpeiden ja -motiivien kannalta, kysyä: "Mikä tätä-ja-tätä aatteellista ideologiaa oikeasti motivoi, miksi juuri tällaiset-ja-tällaiset ihmiset ovat tunteneet tämän ideologian omakseen?"
2.
Ikääntyneimmät meistä muistavat vielä sodanjälkeisen viisikymmenluvun ajat, kylmän sodan ja kilpavarustelun vuodet, jolloin kumpikin suurvalta vuoron perään suoritti toinen toistaan suurempia ydinkoeräjäytyksiä. Uutislähetykset ja sanomalehdet olivat täynnä tuhon uhkaa, jännite kasvoi ja kolmas maailmansota näytti monen poliitikon mielessä väistämättömältä. Totaalisen tuhon uhka oli laajuudessaan ja laadussaan jotain jota ei koskaan aiemmin oltu koettu. Koskaan aiemmin ei mikään säteilyn kaltainen näkymätön tappaja voinut tunkeutua vastaan panemattomasti kaikkialle -- nyt jokaisella oli radioaktiivisia aineita luissaan.
Ydinasevarustelua vastustavien tiedemiesten vetoomukset olivat voimattomia poliittisen kahtiajaon ja propagandan rinnalla. Bertrand Russellin, Albert Einsteinin, Linus Paulingin, Frederik Joliot-Curien, jne, perustama Pugwash-rauhanliike onnistui vain historiallisesti todistamaan sen, että kun toiseen vaakakuppiin pannaan poliittisten pukareiden taistelutahto ja toiseen vaakakuppiin maailman paras järki, politiikka voittaa aina. Vasta kun Russell popularisoi ja politisoi liikkeen, kaikkialla länsimaailman suurkaupungeissa järjestetyt, satoja tuhansia ihmisiä koonneet mielenosoitusmarssit saivat hallitukset varauksellisemmalle kannalle. Lopulta maanpäälliset räjäytykset kieltävä sopimus solmittiin 1963.
 |
| Pugwashille myönnettiin Nobel vihdoin 1995 |
Psykohistoriallisesti tulkiten toisen maailmansodan jälkeinen kilpavarustelukierre kertoo isossa kokokuvassa siitä miten mahdotonta kansakuntia sosiopsykologisesti regressoivista konflikteista on päästä eroon. Aggressiot merkitsevät aina regressiota, ja regressiosta on vaikeaa ellei mahdotonta nousta. Sotaa käyneet maat kärsivät sotien jälkeen pitkään myös siviilielämässä lisääntyneestä väkivallasta. Rintamalinjoja jakava antagonistinen ajattelu on niin taantunutta ja vahvaa. –
Suurvaltapolitiikassa kahtiajakautumisen jatkumo urautui aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi itsenäistyvien siirtomaavaltioiden -- kuten muuten Suomenkin -- itsenäistymistä säännöllisesti seuraavissa sisällissodissa. Ei niinikään ole mikään ihme, että kun kylmän sodan uhkat jollain lailla lievittyivät maanpäälliset ydinräjäytykset kieltävän sopimuksen jälkeen, maailma edelleen tarvitsi vahvoja psyykkisiä uhkakuvia. Sellaisiksi muodostuivat mutatis mutandis sitten myös niin sanotun "vihreän liikkeen" esiin maalailemat uudet totaalisen tuhon ennusteet.
Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Kyse ei ole siitä, etteikö ydinräjäytyksiin liittynyt radioaktiivisen säteilyn uhka -- joka sekin sellaisenaan siis edelleen jatkoi olemassaoloaan "vihreän liikkeen" asiasisältönä, ydinvoiman vastaisena propaganda-aseena -- olisi todellista ja tiedollisesti perusteltua. Sitä se nimenomaan on. Radiumin keksijät maksoivat kovan hinnan siitä että olivat oikeassa. Mutta politiikka on jotain joka olennaisesti, olemuksellisesti, on muuta kuin mitä tiede ja tiedollinen ajattelu ovat.
Kyse on siitä että tositieto ei suinkaan ole ainoa tai edes eniten ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen vaikuttava seikka. Jos se olisi, tiedemiehet voisivat koska tahansa puhua poliitikkojen päähän järkeä. Se ei onnistunut edes silloin kun panoksena todella oli tappavan säteilyn määrä. Tosiasiassa politiikka päihittää asiasisällöt mennen tullen – sekä isoissa että pienissä asioissa. Myös siellä missä asiat hävitetään näkyviltä muuttamalla ne ”talouden” numeroiksi. ”Taloudeksi” nimitetty uskonnollisen ajattelun nykymuoto vähät välittää perustavanlaatuisista elämän edellytyksistä, esimerkiksi yhteiskuntien sosiaalisen eheyden ehdoista.
Politiikassa vaikuttavat psyykkiselle syvätasolle sijoittuvat motiivit ja itsetarkoituksellinen valtataistelu, eikä propagandaksi muotoilluilla ohjelmilla, jotka toki saavat "asiasisällöllisiä" "tiedollisia" ilmentymiä, ole kuitenkaan politiikan kakkujuhlissa enempää kuin raakaa poliittista peliä peittelevä kulissinomainen rooli.
 |
| Uudet munankuoret pelon jatkumolle |
3.
Vihreän liikkeen maailmanmittaisessa pioneeriajattelussa Rachel Carsonin kirja ”Äänetön kevät” ilmestyi 1962, ja suomennettiin heti seuraavana vuonna. Juuri tuo kirja omasi sen tositiedollisen repertuaarin josta uusien, atomituhoa korvaavien uhkakuvien oli mahdollista kasvaa. Tiedollinen itäminen oli otollisessa maaperässä nopeaa. Pian ”atomien” ja ”vedyn” taikasanojen rinnalle tulivat siihen saakka aivan tuntemattomat käsitteet kuten ”ravintoketjut”. Teemat laajenivat, yleinen ympäristön myrkyttyminen jäi yhdeksi niistä.
Sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien itsenäistymistaistelu muodostui maailmanlaajaksi nuoriso- ja arvovallankumoukseksi, joka omi aatteelliseen ohjelmistoonsa kaiken millä saattoi irtisanoutua ja ottaa etäisyyttä vanhempaan sukupolveen. Sotatraumojen väsyttämä ikääntyvä väki oli vähän liiankin helppo kukistettava, ja nuorison ideologinen ihanteellisuus saattoi kasvaa estoitta. Kukkaiskansan huumekokeilut jättivät itämään siitä lähtien ikuisen ongelmalähteen, eikä paljoa paremmin käynyt niille ideologioille jotka kehittyivät ydinaseiden vastaisen pasifismin rinnalle, mutta eivät omanneet samaa todellisuuspohjaa protestinsa asiasisällöksi.
Suomalainen vihreä liike syntyi aikalailla samojen piirien keskuudessa ja paljolti samoissa tiloissa joissa russellilaisen agitaation perillinen sadankomitealainen rauhanliike, feministinen Yhdistys 9, asunnottomien asiaa ajava Marraskuunliike, liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ja kolmannen maailman asioista kampanjoiva sekä selvästi jo politisoituva Tricont toimintaansa käynnistelivät. Tuollaisia aktivaatioita syntyi myös akuutimpien aiheiden ympärille – ja monessa kampanjassa olivat usein mukana samat aktivistit. Varsinainen politisoituminen -- siis poliittisiin puolueisiin liittyminen ja järjestäytyminen -- tuli kuvaan puhtaasti aatteellista "yhden asian" vaihetta vähän myöhemmin.
Muistan vielä miten tyytyväisiä luonnonsuojelijatyypit olivat saatuaan jonkin yhden palstan kymmenen senttiä pitkän uutisen jostain luonnontuhosta Helsingin Sanomiin. Tietoisuus ekologisista kysymyksistä syntyi vähitellen. Se on kaiken merkittävän, näkemyksiä perinpohjin mullistavan pioneeriajattelun sääntö – kaikki on aloitettava ”from scratch ”. Nalle Valtialan pamfletti ”Varokaa ihmistä” oli meillä yksi ensimmäisiä kokonaisesityksiä, se ilmestyi 1968. Seuraavana vuonna ilmestyi suomennos Gordon Rattray Taylorin ”Biologisesta aikapommista”, ja seuraavan vuoden kuluttua presidentti Kekkonen, joka oli monia radikaaleja paremmin ajan hermolla, viittasi uudenvuodenpuheessaan 1971 saman tekijän teokseen ”Tuomiopäivä”.
Jos joku joskus tuossa varhaisessa vaiheessa olisi sanonut, että odottakaapa viisikymmentä vuotta niin nämä ”vihreiden” edelläkävijöiden arvot ovat muuttuneet valtavirraksi, kukaan ei olisi uskonut. Niin kuitenkin tapahtui. Niin koko länsivetoisessa maailmassa kuin myös meillä kotosuomessa. – Koijärvellä 1979 oltiin jo toimintaan organisoituvassa vaiheessa. Kansalaistottelemattomuudesta oli 60-70-lukujen vaihteessa tapahtuneista aseistakieltäytyjien yllytysoikeudenkäynneistä saatu esimerkkiä, ja jotkut ehkä olleet niissä mukanakin. – Puolueeksi vihreä liike järjestäytyi 1988.
Järjestäytymiskehitys edustaa edelläkävijöiden pioneeriajattelussa jo sitä vaihetta jolloin ideologia alkaa institutionalisoitua. Se on siis jo tavallaan melkoisen sementoitua ajattelua -- ja instituutiot sitten alkavat elää omaa jo olennaisesti itsetarkoituksellista elämäänsä. Puolue on tai siitä väistämättä tulee pelkkä instituutio. Jos käy niinkuin maailman vihreälle liikkeelle kävi, muutos niin ajattelussa kuin institutionalisoitumisessa on yleismaailmallista mittaluokkaa. Moneen aikaan ei enää maailmassa ole ollut montakaan valtiota joka ei tuntisi hienoksi ylläpitää hallituksessaan jonkinlaista ympäristöministeriötä.
 |
| Kekkosen uudenvuodenpuheen aihe |
4.
Valtavirtaahan kaikki nuorisovallankumouksen arvot nyt ovat. "Jäljestätulevien valtavat laumat" ovat nuo yleismaailmalliset arvosisällöt nyt sisäistäneet -- sikäli kuin nyt valtavirta-ajattelu koskaan mitään varsinaisesti sisäistää. Enempihän siinä on aina kyse jostakin jolle yhteiskunnassa vain on kasvanut statusarvoa. Edelläkävijöiden ajattelu ei vähitellen levitessään suinkaan sisällöllisesti kehity, päinvastoin, se menettää kärkensä ja kriittisyytensä, ja institutionalisoituu konformismilla kuorrutetuksi kliseeksi.
Politisoitunut vihreä agenda on aikanaan haastanut koko puoluekentän, ja muutkin puolueet ovat omaksuneet omaan propaganda-arsenaaliinsa vihreitä teemoja. Vihreiden oma agiteeraava voima on tuon aatteellisen liukenemisen seurauksena laimentunut, ja joissakin maissa vihreät ovat jo äänestäjien hävittyä jäämässä poliittisen vaikutuskoneiston ulkopuolelle. Poliittisella kentällä on näin ollen käynnissä itse asiassa sama edelläkävijä-aatteiden lanseerautumiskehitys, joka tapahtuu maailmassa yleisemminkin. Viisikymmentä vuotta poliittiseksi propagandaksi vaihtunutta pioneeriajattelua – jäljellä tänä päivänä on enää jo syntymälahjana annettua latteaa näennäisen ”valistunutta” valtavirta-ajattelua.
On huomattava, etteivät valtavirta-arvot yhteisöilmiönä ole koskaan sama asia kuin kansalaisten enemmistön mielipidemittauksissa kannattamat arvot. Valtavirta-arvot ovat ikään kuin "virallista" hyväksyntää ja auktorisointia nauttivia arvoja, jotka otetaan "annettuina" ja joita ei kyseenalaisteta. Ne ovat yhteiskunnan julkispintaa, jota toistetaan itseisarvoisena ja kyseenalaistamatta aivan kaikissa yhteyksissä. Ne ovat eräänlainen vallitsevan ajattelun alusta tai taustajärjestelmä, johon kaikkea suhteutetaan – myös niitä arvoja joita kansan enemmistö ”sisimmässään” pitää hyvinä. Wittgensteinilaisittain yleisesti hyväksytty ”varmuuden” komponentti on kuin kaikelle tiedolliselle ajattelulle välttämätön käsitteellinen vedenpinta, jonka päällä yleisesti ”järkevänä” koettu puhe kelluu.
Itse asiassa ne toimivat jopa totuudellisuuden kriteereinä. Sillä on olemassa yleisesti hyväksytty virallinen julkinen ”totuus”, jota ei niin vain horjuteta. Ei vaikka siinä ei olisi mitään totta.
Durkheimilaisen sosiologian mukaan valtavirta-arvoilla on ominaisuuksia, jotka liittyvät enemmän niiden statusasemaan ja auktorisoivaan mahtiin kuin niiden kulloiseenkin sisältöön. ”Vihreät arvot" ovat pinnalle noustuaan olleet auktorisoituja "totuuksia", ja itseään nimenomaan "sivistyneenä ja suvaitsevana" pitävä "eliitti" -- jonka olemassaolo on myös yhteiskunnallinen vakio -- mukaanlukien tiedonvälityksen edustajat -- on nyt elänyt tällaisessa "punavihreässä kuplassa". Siinä kuplassa elävät eivät tietenkään itse pysty kyseenalaistamaan omaa ”järkeään”.
Siksi uutiset eivät kerro oikeita totuuksia -- ne kertovat vain sen mikä vallitsevassa valtavirta-ajattelussa on omiaan tukemaan vallitsevia totuusarvoja. Ja valtavirta-ajattelun omaksuneet todella kokevat sen "totena". Se varsinainen totuus muhii jossakin yhteiskunnan julkispinnan alla -- ja jos puhumattomuuden pinta on esimerkiksi journalistisen kyvyttömyyden seurauksena muurattu pahasti umpeen, nuo uudet totuudet purkautuvat esille lopulta hallitsemattomina ja ehkä väkivaltaisinakin.
Jos pitäisi antaa malleja siitä miten perusteellisesti harhassa valtavirta-ajattelu voi olla, sanoisin, että esimerkiksi "suvaitsevuuden" ymmärtäminen kuin siinä olisi kyse moraaliarvosta on yksi "punavihreän kuplan" perustavimmanlaatuisista älyllisistä väistöliikkeistä. Moraaliarvot ovat olemassa vain tietyn moraalin sisällä, ja moraali on ratkaisevan tärkeä yhteisöllisen eheyden liima-aine. Puhuminen ”suvaitsevuudesta” kuin se olisi yksilön valittavissa oleva arvo estää meitä näkemästä tosiasiaa, etteivät yksilötason asenteet ratkaise yhteisötason kulttuurisen yhteensopimattomuuden ongelmia.
Toinen esimerkki on se, että voimme puhua "monikulttuurisuudesta" kuin se olisi jokin yleisesti hyväksyttävä yhteiskuntatilanne, vaikka siinä on kyse nimenomaan ja pelkästään poliittisesta ideologiasta ja propagandasta.
 |
| Samat vakiotyökalut kaikkien aatteiden ja arvojen incorporoimiseen |
5.
On ihmetelty miksi suomalainen vihreä liike pitää sisällään niin erilaisista poliittisista suunnista tulleita ihmisiä. Sille on kaksi syytä. Ensinnäkin on niin että 60-luvun nuorisovallankumous oli olennaisin osin opiskelijakapinaa, ja yliopistoihin tosiaan tuolloin tuli oppilaita kaikenlaisista poliittisista kodeista. Toinen juttu on se että vihreän liikkeen puolueeksi järjestäytyminen tapahtui meillä vaiheessa jolloin puolueita hajosi ja niiden aktiivit etsivät uutta kotia. Mukaan tuli varsinkin liberaaleja, ja kokonaan toiselta laidalta tunsivat vetoa vihreitä maailmanmittaisia fantasioita kohtaan aiemmin maailmanvallankumouksesta haaveilleet taistolaiset.
Liberalistit inhoavat riippuvuuksia ja haluavat aina lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä. Uusi alku uuden alun perään. Entinen on unohdettava, ihan sama mitä se oli. Stallarit inhoavat sitä mitä pöydässä tarjotaan, kapitalismia, eivätkä ikinä halua unohtaa sen iljettävyyttä. He haluavat puhdistaa sen pöydältä. Kummatkin ovat saman pöydän ääressä.
Psyykenrakenteen kannalta kaikki niin sanotut "vallankumoukselliset" ovat toki aika kaavamaisia tyyppejä, jotka kiinnittyvät esimerkiksi erilaisiin tuhon ja tuhoamisen mielikuviin ja muotoihin. Todellisuusefektit puhuttelevat nimenomaan niitä jotka tarvitsevat uskottavuutta omissa ja taistelutovereidensa silmissä, ja niinpä radikalisoituvat aate-intoilijat lopulta voivat sortua todistamaan omaa oikeassaolemistaan tekemällä totta hellimistään tuhon ja tuhoamisen mielikuvista. Siksi on syytä olla vain tyytyväinen niin kauan kuin kovaluonteiset laissez-faire liberalistit ja stalinistit tyytyvät selvittelemään ideologioitaan saman aatteellisen pöydän ääressä.
Siksi vihreän liikkeen historia on sarja maailmanlopun variaatioita, jotka vihreän liikkeen viisikymmenvuotisen taipaleen varrella ovat heitä milloinkin puhutelleet. Raaka-aineiden ehtyminen, ympäristön myrkyttyminen, ydinkatastrofit, ekokatastrofit, ravintoketjujen katkeamiset ja lajien sukupuutot, teollinen hyvinvointi ja kerskakulutus, otsonikato, uusi jääkausi, ja nyt viimeisimpänä ilmaston lämpeneminen -- siinä osa sitä eskatologista ikonikuvastoa joka vihreässä ideologiassa on eri versioina kannattajia vuosien varrella puhutellut ja ollut varsinainen todellinen syvätason motiivi.
Olen joskus kirjoittanut siitä, miten vastakkaisille ideologisille orientaatioille on ominaista sama motivaatiopohja ja psyykendynamiikka, eikä ole siis ihme että nimenomaan toisensa aatevihollisina tunnistavat ihmiset löytävät toisistaan myös yhteisen sävelen. Esimerkiksi kiihkouskovaisista tulee helposti kiihkoateisteja, porvariskodin kasvateista taistolaiskommunisteja, mässäilijöistä nälkiinnyttämisestä tyydytystä tuntevia askeetteja, jne. --
Kaikkia aatteellisia äärilaitoja yhdistävä ilmiö onkin tuollainen ääri-individualismi – ääri-ihmisillä on aina erityisellä tavalla korostunut itseidentifioinnin tarve. Siksi he erityisellä idealistisella tavalla kiinnittyvät heitä puhutteleviin ideologioihin.
Niin sanotussa ”punavihreässä kuplassa” eletään narsismin asteelle kasvaneen individualismin vallassa – vain narsistinen itserefleksio voi selittää sitä näennäistä ristiriitaisuutta joka ”punavihreään” ajatteluun sisäänrakentuu. Juuri narsistinen itserefleksio kokee palkitsevaksi poikkeavuuden ja ”toiseuden” ihannoinnin, irtioton sosiaali- ja kulttuuritaustoista ja lopulta itsensä määrittelemisen "kielteisestä käsin" – eli tarpeen rakentaa vahvoja projektiivisia viholliskuvia. – Autoeroottinen narsismi on oikeastaan ainoa selitys joka tekee ymmärrettäviksi miksi joku voi rakastua vieraskulttuureihin niin sokeasti, ettei esimerkiksi tällaisille kulttuureille ominainen ihmisoikeuksien totaalinen kunnioittamattomuus muodosta mitään ongelmaa.
 |
| Kaikilla ideologioilla on takkinsa alla raakaa lihaa |
6.
Pioneeriajattelun lanseerautuminen valtavirta-ajatteluksi noin viidenkymmenen vuoden viiveellä on se yhteiskunnallinen yhteisöilmiö, jonka sosiologisiin lainalaisuuksiin kannattaa paneutua. Vihreä ajattelu todellakin löi maailmanlaajasti läpi, vaikka tämän ajattelun "tiedolliset" sisällöt -- eli erilaiset versiot maailmanlopputeemasta -- vaihtelivatkin matkan varrella jatkuvasti. Mielikuvat katastrofeista ovat kuitenkin olleet pohjimmaisena motivaationa ja keskustelun keskiössä koko ajan.
Narsismi on sitten ihan viime aikoina tullut ja korjannut koko potin -- ja se on varmaan sitten jo kaiken tiedollisesti rakennellun ajattelun hajoamisilmiö. Jäljelle jää enää typeriä hyökkäilyjä "populismia" ja niin sanottua "rasismia" vastaan, erilaisten poikkeavuuksien ja vieraskulttuurien ihannointia, sekä kaiken takana koko ajan vahvasti vaikuttanut tarve määritellä itseä "kielteisestä käsin" -- eli pystyttämällä projektiivisia tuho- ja viholliskuvia. Niiden todellisiksi kokeminen ei aina tapahdu itsestään, vaikka valtavirran tiedonvälitys tarjoaa jatkuvaa vahvistusvinoutumaa. Joskus aate vaatii ryhmävahvistautumista ja todellisuusefektejä – tekoja sanojen sijaan. Se on kaikkien rasistijahtaajien ja terroristien yhteinen agenda.
Mutta laajasti – valtavirta-ajattelua koskien – edellisten sukupolvien räyhähengistä on tullut entisiä kapinallisia ja nykyisiä hyvinvointimassaan häviäviä, vihreitä äänestäviä, hyvätuloisia yhteiskunnan esimerkkihenkilöitä. Heillä ei ole enää mitään käsitystä siitä tiestä jonka heidän ”totuutensa” on taivaltanut ennen kuin siitä tuli heille annettu ajatusmaailma. Verrattuna ydinkoeräjäytysten aikaan ja kolmannen maailmansodan uhkaan heidän halunsa kirjoittaa maailmanhistoria uusiksi Georgian tai Ukrainan tapausten kaltaisten seikkojen perusteella on naurettavaa.
Tällä hetkellä CND:n, russellilaisen rauhanliikkeen aikanaan tunnuksekseen ottama harakanvarvasmerkki, rauhanmerkki, jota esimerkiksi Einsteinin yksi manttelinperijä Stephen Hawking kantaa rintapielessään, taitaa olla maailman laajimmin levinnyt logo. Greenpeace otti tuon merkin ja liimasi siihen vain oman nimensä päälle. Se on yksi tapa omia perinne omien intressien alustaksi. Vihreällä liikkeellä on noita tapoja riittänyt. On tultu pitkä matka, mutta maisema autioituu ja olkiukotkin hajoavat tuuleen. Viha pitää miestä kasassa vielä hetken.
-------------------
