Tätä kirjoitusta, joka oli muotoiltu kansalaistuntojen julistukseksi tosiasiallisen itsenäisyytensä EU:lle myyneen maan 100-vuotisjuhlapäivänä, en sitten ilmeisesti milloinkaan Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla julkaissut. Jos oikein muistan, olin jo tuolloin jossain syvällä sisimmässäni päättänyt jättää tuon julkaisuareenan, enkä ainakaan kokenut, että tällainen älyllisesti tilittävä teksti olisi palstalla saanut aikaan muuta kuin korkeintaan toimituksen sensuuripolitiikan mukaisen reaktion, eli poistamisen "asiattomana".
-----------------
Kansallinen identiteetti, kansalaistunto. Erityinen itsenäisyyspäivä. Lause "onko se huomenna" ei monelle merkitse enää mitään. Huomista ei monelle ole ollut olemassa pitkään aikaan. Päivät antavat todistuksen suomalaisen elämänmenon toivottomuudesta. Meitä on paljon, joille mikään ei enää koskaan tule muuttumaan paremmaksi, asiat menevät vain huonoon suuntaan. Ei lohduta, että kyseessä on yleinen yhteiskunnallinen, ei vain yksilöä koskeva romahdus.
Rikkaat toki voivat rikastua, mutta heitä on yhä vähemmän -- eikä valikoituneiden joukko oikein missään mielessä edusta ihmisyyden kadehdittavimpia ominaisuuksia. He eivät ratkaise sen enempää lisääntyvän köyhyyden kuin liiallisen rikkauden mukanaan tuomia ongelmia. Kohta on suuri keskiluokkakin köyhtymisen kynnyksellä. Sen tavoittelema kohtuullista parempi toimeentulo osoittautuu illuusioksi, ja tarpeeksi monta pudotusta koettuaan ja turhautumaa tunnettuaan senkin kaikki tunnot katoavat.
Kun joku pukeutuu parhaimpiinsa ja sonnustautuu juhliin, hänen täytyy pyyhkiä mielestään paljon siitä pahoinvoinnista joka Suomessa koko ajan lisääntyy. Jos sillä olisi hänelle mitään merkitystä, hänenkin juhlatuulensa haihtuisi kuin humahdus viemärikaivoon. Kun hän hymyilisi peilin edessä, hän näkisi helmihampaidensa sijasta suomalaisten ikäihmisten risat hoitamattomat tyngät. Kun hän oikoisi kravattiaan, hän miettisi niitä laman uhreja, joiden velat valtiovalta myi pilkkahinnalla norjalaiselle perintätoimistolle ja jotka joutuivat ikuisesti korkoa kasvavan numeerisen kummajaisen kantajiksi -- ja jouduttuaan nöyrtyivät täydellisen järjettömyyden edessä ja päätyivät itsemurhaan. "Koska eivät kestäneet riskejä", kuten ratkaisut aikanaan valtiovarainministerinä tehnyt nykyinen presidenttimme Niinistö suuressa viisaudessaan asian ilmaisee.
Tästä meidän Suomestamme -- ajatelkaas, tätäkään ei enää pysty sanomaan niin etteikö ääneen ilmaantuisi katkera ironinen sivujuonne -- on taas tullut luokkayhteiskunta. Ajatella, kansakunta syntyi luokkasodassa, ei kestänyt ihan sitä sataa vuotta vaikka sitä juhliikin, ja lopulta murenee taas luokkayhteiskunnaksi. Onko se sitten kehitystä, että kahden luokan asemesta niitä on nyt muodostumassa kolme.
On ensinnäkin eliitti, joka ei tietenkään ole mikään nimilista vaan tietty sosiaalinen vakio, jonka määritteleminen edellyttää psykohistoriallisen perspektiivin näkökulmaa. Suomalainen eliitti on suora jatke ruotsinkieliselle eliitille jonka projekti Suomen kansallisuusaate ja itsenäistäminen oli.
Historiallinen jatkumo ruotsalaisuudesta suomalaisuuteen on ollut vahva ja jättänyt suomalaiseen väkeen synkät jälkensä. Historiallisesti alistettuna kansana -- meitä suomalaisia on hallittu seitsemänsataa vuotta ruotsin kielellä ja sata vuotta venäjän kielellä -- suomalaiset ovat sisäistäneet kaksikerroksisen ajattelun, kaikkea kahtiajakavat, kaksinapaiset ajattelumallit. Siksi myös yhteiskunnallinen perusvastakohta valtaapitävän eliitin ja niin sanotun tavallisen kansan välillä on meillä poikkeuksellisen jyrkkä. Sen seurauksena on koko joukko suomalaiselle mielenlaadulle ominaisia perusjäsennyksiä, kuten se, että me samaistumme sosiaalisesti ylöspäin ja yritämme yhtäältä esimerkiksi oppisivistystä hankkimalla nousta paremman väen piiriin -- mutta toisaalta meille on ominaista latentti antagonismi, kitkerä herraviha, jonka vallassa puimme salaa nyrkkiä taskussamme.
Nämä psyykkiset dualismit ovat pohja sille mitä sanotaan kansanluonteeksi, jossa suomalaisuus siis muodostuu alistajan ja alamaisen asenteista ja elämäntunnoista. Tilastoissa nämä roolit edelleen näkyvät esimerkiksi siinä että eurooppalaisittain ottaen olemme poikkeuksellisen hyviä toinen toistemme kiusaamisessa -- työpaikkakiusaamista esiintyy meillä kaksi kertaa enemmän kuin eurooppalaisissa maissa keskimäärin. Samoin koulukiusaaminen on meillä ikuinen ja pysyvä ongelma -- yhtä ikuinen kuin pakkoruotsi, jonka psykohistoriallista yhteyttä kiusaamisilmiöön emme tietenkään itse pysty näkemään. (Emme edes uskalla kytkeä näitä kansallisia omituisuuksia yhteen vaikka asia suorastaan huutaa tilastoista.)
Perusvastakohtaisuudesta seuraa myös että on olemassa erikseen suomalainen julkinen minä -- ahkera ja rehellinen, työ-, mies- ja sotakuntoinen -- ja yksityinen minä, joka kärsii kansantaudista nimeltä masennus ja on loistanut eurooppalaisissa tilastoissa itsemurhilla ja perheväkivallalla. Sama perusvastakohtaisuus, dualistinen horjunta ja paikan haku, näkyy siinäkin viattomassa piirteessämme, että ihailemme vieraskulttuureja, olemme vieraskoreita ja kyselemme mielellämme muun maailman ihmisiltä mitä nämä ajattelevat meistä suomalaisista.
On selvää, että suomalainen kansa tarvitsee isähahmon ja eliitin, ja kansallisen elämänpiirin avauduttua eurooppalaiseksi ja globaaliksi, yksi herrahissihakuinen porukka suomalaisia yrittää kaikin voimin runnata Suomea suurempaan kansainväliseen yhteyteen ja holhoukseen kuten EU:iin ja NATO:on. Ne ovat siis nimenomaan eliitin hankkeita, mikä havainnollisella ja hyvin härskillä tavalla tuli ilmi esimerkiksi siinä, että maan valtalehdet ja jopa "kaiken kansan" YLE solmivat ennen EU-kansanäänestystä salaisen sopimuksen siitä ettei mitään EU:lle kielteistä uutisoitaisi. --
Ehkä yksi tapa määritellä tuo sosiaalinen vakio, siis eliitti, onkin se, että eliitti on se voima joka ottaa yhteyttä kaikkeen kansainväliseen ja vieraskulttuuriseen ja halveksii avoimesti suomalaista "impivaaralaisuutta" tai kansan tuntoja kosiskelevaa "populismia". Siksi ensimmäiseen luokkaan, eliittiin, kuuluvat rahatalouden toimijat, yritysjohtajat, poliittiset valtataistelijat, tiedonvälityksen "vastuulliset" -- eli se hegemoniaporukka, jolla on valtaa enemmän kuin ymmärrystä ja joka tunnustaa suurta yhteistä valhetta johon niin globaali rahaohjasteinen talous kuin maahanmuuton ja vieraskulttuurien ihannointi ja jopa niin sanottu "positiivinen syrjintä" kuuluvat.
Toiseen kansanluokkaan kuuluvat sitten automaattisesti nämä eliitin erityissuojelua nauttivat, ekstriimisyytensä vuoksi etuoikeutetut, siis toiskulttuuriset ja kaikenlaisen toiseuden edustajat, jotka eivät eliitin silmissä millään tavalla voi missään eikä koskaan edustaa mitään kyseenalaistettavaa -- joita ei sovi siis mistään epäillä eikä syyllistää ja jotka eivät periaatteessa voi kantasuomalaisten tavoin olla esimerkiksi vain huonoja ja kelvottomia ihmisiä.
Vieraskulttuurisille on miltei kaikkialla varattu edustuskiintiö -- sama onko kyseessä YLE:n keskusteluohjelma vai minkä tahansa kulutustuotteen kaupallinen mainos -- ja koska kyse on erityissuojeltavasta ryhmästä, näille on taattu paitsi kiintiöt, myös kaikenlaatuinen loukkaamattomuus ja koskemattomuus, ja käytännössä jopa syytesuoja -- on olemassa eliitin muotoilema laki, joka antaa suojelun uskonnon nimissä esiintyvälle väkivaltaiselle provosoitumistaipumukselle. (Laki "uskonrauhan rikkomisesta", jonka tarkoituksena on suojella väkivaltaisiin vastareaktioihin taipumusta omaavaa uskonnollisuutta -- säätämisperusteista tässä ja tässä.)
Ja tähän eliitin erityissuojeluksessa olevaan riemunkirjavaan rälssiin liittyy myös erityinen sosiaalisen vakion ominaisuus -- vieras- ja toiseuskulttuurit ovat aivan erinomaisen tarpeellinen ryhmä nimenomaan erottamaan eliittiä impivaaralaisesta rahvaasta. Eliitti tarvitsee juuri tuollaisen työkalun, joka antaa sille -- esimerkiksi ylevöitettyjen "ihmisarvo- ja ihmisoikeusideologioiden" legitimoimana -- vapaat kädet tavallisen populan halveksimiseen ja alaspainamiseen. Ei eliitillä mitään todellisia hallitsemis- tai asiahallintakykyjä ole -- siksi se tarvitsee vieraskulttuureja ja vähemmistöryhmiä oman tosiasiallisen kyvyttömyytensä kilveksi. --
Tragikoomiseksi tilanne tietysti muuttuu lähitulevaisuudessa, kun kansainvaeltajia rantautuu Eurooppaan lisää ja lisää, ja yhä räikeämmin käy ilmi etteivät he pysty edustamaan mitään siitä ihanteellisuudesta joka heihin on eliitin ylevöitettyjen ideologioiden kyljessä liimattu. --
Jos kysymyksessä olisi yhtenäinen eikä kipeästi kahtiajakautuva kansa, sellaisen kansan keskuudessa voisi olla mahdollista tavoitella ihannetta "kaikilla samat oikeudet, kaikilla samat velvollisuudet". Mutta koska suomalaiset auttamattomasti ovat historiallisesti alistettua ja siksi kipeästi kaikessa kahtiajakautuvaa kansaa, kysymys toiskulttuurisesta maahantunkeutumisesta on meille mahdoton ratkaistavaksi. --
Eikä se ole ainoastaan ratkaisematon, vaan se on jopa niin kipeä että se tulee sairastuttamaan kansalliset tunnot kokonaan ja lopullisesti. Emme sen enempää taloudellisten, sosiaalisten, terveydellisten, emmekä myöskään tiedollisen ajattelumme -- eli vailla sosiologista pohjaa olevan, eliitin hellimän "suuren yhteisen valheen" -- varassa pysty kovinkaan pitkään ylläpitämään tilannetta, jossa kaikilla "turvapaikanhakijoilla" on kaikki oikeudet, mutta kantasuomalaisilla vain kaikki velvollisuudet noiden vaadittujen turvapaikkaoikeuksien toteuttamiseksi.
Niinpä kolmanteen, alimpaan kansalaisluokkaan kuulumme sitten me kaikkien kulttuuritätien ja -setien päähänpotkimat ja halveksimat epäihanteelliset, tyhmät ja laiskat junttisuomalaiset, joille mitään aktiivista sosiaaliapua ei mistään ole koskaan herunut, vaan joita omat sosiaalivirkailijamme syyllistävät kahdeksan kertaa enemmän kuin pohjoismaiset kollegansa omien kansakuntiensa avuntarvitsijoita -- eli siis nämä kolmannen luokan kantasuomalaiset ovat niitä joita tarvitaan vain variksenpelätteinä joista voidaan esimerkiksi kirjoittaa Finlandia-palkinnon pokkaava hirnuva ylikansallinen kansallishistoria-teos --
Ja vain tämä kolmannen luokan kansalaisuus on nyt siis yhä useamman suomalaisen todellinen lokero tässä EU-Suomessamme. Mutta siitäkään emme tietenkään saa mitään ääntä pitää tai valittaa, koska sellainen vain leimaa ja mitätöi meidät lopullisesti: "Haa, olette todella pelkkiä uhriutujia, mihinkään kykenemättömiä kohtalonne ruikuttajia, kateellisia valittajia, itse oman uranne tuhonneita ja terveytenne pilanneita hölmöjä -- kehtaattekin kiukutella, varokaa vain noita vihapuheitanne, niitä ei meillä sallita, se on sitten käräjäkeikkaa tiedossa, ellei suu pysy supummassa...
Meitä on paljon, joilla ei ole mitään aihetta juhlia eliitin kanssa itsenäisyyspäivää.
----------------------
Lisäys 20.2. 2020:
Kuulemme musiikkia, emme yksittäisiä säveliä. Melodiat saavat mielekkyytensä -- siis tiettyyn äänenkäytön tapaan liittyvän merkityksellisen "semantiikkansa" -- siitä että ne soivat orgaanisena jatkumona harmoniaa luovan sointutaustan tukemana. Tällaisista retorisista ominaisuuksista on jossain määrin kyse myös kirjoitettujen tekstien kohdalla, ainakin silloin, kun ne puhuttelevat lukijaa ethoksen ja pathoksen eikä pelkästään logoksen mielessä. Vain "kansanryhmää vastaan kiihottamista" kriminalisoiva juristeria on niin epäinhimillistä ja ymmärtämätöntä, että se voi irrottaa yksityisen sävelen taustastaan ja tuomita sen rikollisena.
On myös niin, että kirjoitukset saavat osan ominaisväristään ja tulevat tulkituiksi siinä kokonaisvaltaisessa kontekstissa jossa ne julkaistaan. En julkaissut tätä US-alustalla, koska se ei mielestäni enää ollut oikea ympäristö tällaiselle kirjoitukselle. Tämä olisi ollut vain melkoinen riitasointu. Ja se olisi herättänyt sellaista huomiota, jota kaikkien yhteiskuntakriittisten kirjoittajien on päivä päivältä täällä yhä enemmän pelättävä -- sen olisivat huomanneet paitsi sensorit, myös juristerinen inkvisitio.
Uusi Suomi oli jo pitemmän aikaa muuttunut yhä tunnustuksellisemman "suvaitsevuuden" eli sensuurin äänenkannattajaksi. Palstalta oli poistunut kymmenittäin yhteiskuntakriittisiä blogikirjoittajia, ja bannaukset olivat arkipäivää. Päätoimittaja oli useissa yhteyksissä julkisesti ilmoittanut lehden "linjasta", eli sen omaksumasta "nollatoleranssista" tietynlaisia tarkemmin koskaan määrittelemättömiä tekstejä kohtaan. Määrätietoisen linjavalinnan seurauksena palsta oli muuttunut aiemmin mainostetusta vapaan yhteiskunnallisen keskustelun foorumista määrätietoisesti yhden poliittisen puolueen boikotointia aktiivisesti harrastavaksi asenteellisten hyvejournalistien valta- ja vaikutusasemaksi.
Sellaisenaan tuollainen romahdus heijastelee hyvin sitä yleistä kehitystä, joka yhteiskunnassamme on kiihtyvällä vauhdilla tapahtumassa. Olemme tuskin koskaan ollut "avoin yhteiskunta" popperilaisessa aidon demokratian ja suvaitsevuuden hengessä -- meillä suomalaisilla on historiallisena taakkanamme likimain tuhannen vuoden alistushistoria vieraalla hallintokielellä ja tosiasiassa siirtomaa-asemassa hallittuna kansana, emmekä ole historiallisista asennerasitteistamme toistaiseksi ollenkaan toipumassa. Vieraat vallanpitäjät vain ovat korvautuneet omalla "sivistyseliitillämme", jolle riittää "impivaaralaisen" rahvaan kaitseminen ja halveksiminen, eikä sen tarvitse ottaa vastaan varsinaisia tiedollisia haasteita omalta vertaistasoltaan.
Läpi koko länsimaisen kulttuurin ja lisääntyneen aineellisen hyvinvoinnin on vahvistunut myös "kollektiivinen narsismi", jonka sosiodynaamiset psyykenkuviot näyttäytyvät nimenomaan näissä älyllisen sietokyvyn kysymyksissä. Olemme ajautumassa vahvaan sosiopsyykkiseen taantumaan, ja yksi tämän tosiasialliseen totalitarismiin ajautumisen tunnusmerkeistä on nimenomaan älyllisen rehellisyyden alasajo, joka tapahtuu tyypillisesti "oikeiden arvojen ja hyvien tarkoitusten" nimissä.
Emme ymmärrä mitä on tapahtumassa ja minkälaiseen ansaan olemme astumassa. Narsistit loukkaantuvat verisesti äärettömän vähäisistä syistä, jos ne osuvat narsistin "kunniaa" loukkaaviin kohtiin. Ja juuri narsistisin ehdoin tapahtuvaa yleistä loukkaantumisherkkyyden kasvua olemme aivan aktiivisesti nyt suosimassa ja laajentamassa, kun joidenkin omassa oikeassaolemisessaan tekopyhimmin paistettalevien ryhmien oikeus saada nauttia pyhää loukkaamattomuutta jopa lain keinoin julistetaan suojelukohteeksi.
Hitlerin yksityissihteeri Zoller kertoo muistelmissaan miten Johtaja loukkaantui hiusmartoaan myöten, muuttui tuhkanharmaaksi ja pakeni paikalta, mikäli joku oman alansa aito asiantuntija ei kunnioittavasti kuunnellut hänen tärkeileviä sepitteellisiä selittelyjään -- ja juuri tällainen narsistinen loukkaantuminen on se totalitarismille ominainen lopputulema, johon mekin nyt olemme matkalla, kun ihan vapaaehtoisesti olemme kieltämässä itseltämme oikeuden "loukata" sellaisia ihmisiä tai ryhmiä, jotka ovat ottamassa itselleen "oikeuden" tulla otetuksi aina tosissaan.
Sellaista ei avoimessa yhteiskunnassa tulisi koskaan sallia. Kuten kirjailija Salman Rushdie, joka itse on joutunut islamilaisen tappokäskyn, fatwan, kohteeksi ja pakotettu pakenemaan, ja tarvitsee edelleen poliisisuojelua, sanoo: mikään ihmisoikeus ei edellytä kenellekään oikeutta olla loukkaantumatta. Jos lähdemme sille tielle, älyllisestä rehellisyydestä tulee rikos, ja valta ajautuu lopulta niille jotka ovat kaikkein narsistisimpia, kaikkein itseriittoisimpia, kaikkein typerimpiä, kaikkein härskeimpiä ja kaikkein raaimpia. Mutta lakien mukaan kaikkein kelvollisimpia.
Se on aika iso haaste, tuo ilmaisuvapauden ulottaminen yli niiden rajojen joissa olemme meille itsellemme piiloon jäävistä alitajunnallisista syistä valmiita rajoittamaan sitä. Emme näe niitä vaaroja joita narsististen ominaisuuksiemme ja tarpeidemme ylisuojeleminen ja legitimoiminen tuo väistämättä mukanaan. Kun kokonainen aikakausi muuttuu kulttuuriseksi narsismiksi, se on sitten demokraattisten yhteiskuntien loppu. Totalitaristiset -- siis narsistiset -- voimat liuottavat yhteiskunnallisen selkärangan ja ryhdin ikään kuin sisältä käsin, ja toinen toistemme yhä lisääntyvälle älylliselle epärehellisyydelle ja kognitiivisille dissonansseille mitä kohteliaimmin ja kunnioittavimmin kumarrellen vaivumme lopulta jonkun hirmuvaltiaan suorittaman vallankaappauksen nieluun.
Ja muistakaapa, hyvät ihmiset, ettei totalitarismi ole mikään se-ja-se oppi tai mikään tietty ideologia. Totalitarismi on juuri ihan pienistä älyllisen rehellisyyden sisäisistä lipeämisistä liikkeelle lähtevä sosiopsyykkinen taantuma ja romahdus, joka voi toteutua ihan minkä tahansa ideologian opillisissa kulisseissa. Nyt se on toteutumassa nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologisissa" kulisseissa.
Meillä istuu maassa parastaikaa naisvaltainen "huulipunamultahallitus", joka on ohjelmaansa ottanut määrätietoisesti "monikulttuurisuuden" eli käytännössä siis kehittymättömistä kriisimaista tänne suuntautuvan massamittaisen kansainvaelluksen edistämisen. Syitä tällaiselle politiikalle on turha kysellä, koska todelliset syyt löytyvät jostain alitajunnan pimeistä syvyyksistä, josta niitä ei esille pystytä kaivamaan niin, etteivätkö ne matkalla tietoisuuden tiedollisille pinnoille ehtisi pukeutua mitä ylevöitetyimpien ideologisten ihmisoikeusjulistusten ilmiasuun.
Politiikkaa perustellaan esimerkiksi vetoamalla "kansainvälisiin sopimuksiin" -- mikä siis on totalitarismiin johtavan vastuunpakoilun yksi muoto. Aidossa edustuksellisessa demokratiassa ei "valtaan" kuulu sen enempää omaa yhteiskuntaa kuin henkilökohtaista älyllistä rehellisyyttä koskevan vastuun sälyttäminen jonkun "korkeamman" käsiin.
Nämä poliittista valtaa hamunneet narsistit eivät kanna vastuuta, vaan samaistuvat uhrirooleihin ja kokevat voimaantumisen elämyksiä identifioituessaan "turvapaikanhakijoihin". Siinä suttuinen alitajunta on ottanut sen roolin, joka omasta yhä enemmän narsistien valtaamasta politiikastamme katoaa. Eikä näköpiirissä yleisesti ottaen ole mitään parempaa politiikkaa -- ei missään sen vähemmän narsistisia poliitikkoja. Hälytyskellojen pitäisi raikaa ja kaikaa korvia särkevällä äänellä kun kerrotaan miten käsittämättömän suosittu mussupuheitaan ympäripyörittelevä presidenttimme on. Ja kellojen pitäisi hakata itsensä kappaleiksi kun suosituin vaihtoehto presidentin seuraajaksi on vihreä Pekka Haavisto.
Mutta me suomalaiset olemme todellakin oman melkein tuhatvuotisen alistushistoriamme vankeja, ja meillä menestyy se joka osaa väistellä sekä älyllisen rehellisyyden vaatimukset että vastuun vaikeista päätöksistä. Tämä kansa tarvitsee sitä että se "kuuluu" jollekin ulkopuoliselle voimatekijälle -- ja siinä mielessä koko "demokratiamme" on vain koneisto joka palvelee oman vastuun väistelemistä ja oikeutta rakastaa omia alistajiamme.
Sillä sellaisiahan kansainvaeltajatkin tulevat olemaan. Heidän ehdoillaan me tulemme omasta järjestämme ja elämästämmekin lopulta luopumaan.
---------------------
