Vihreä synnintunto ja syyllistäminen (26.2. 2018)

Frazer: antropologian aarreaitta

Tietoisen ihmismielen perusasetuksia alettiin asettaa kymmeniä tuhansia vuosia sitten, jolloin lajin elämää ja selviytymistä määräsivät luonnonvoimat kokonaan toisella tavalla kuin nyt.

Päivän ja yön, valon ja pimeyden vaihtelu, vuorokausirytmi, on määrännyt tajuntaamme paljon enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Silmän ja korvan kautta välittyvä tieto on kognitiivisesti erilaatuista, ja niinpä kaikki mitä päivänvalossa tapahtuu, omaa erilaisen merkityksen kuin mikään mikä jää yön pimeyteen, jossa kuuloaisti herkistyy ja äänet saavat suggeroivat ominaisuutensa.

Tuosta kaikesta meillä on todisteena saalistavan petoeläimen eteenpäin katsovat silmät, jotka muodostavat yhtenäisen näkökentän, jossa etäisyyden arviointi tulee mahdolliseksi. Ja pään eri puolille sijoittuvat korvat, jotka paikallistavat äänen pimeässäkin.

Päivisin olemme olleet metsästäjä-keräilijöitä, ja öisin lauma on kokoontunut yhteen saadakseen toisistaan suojaa tuntematonta uhkaa vastaan. Päivänvalo on kehittänyt meille tiedon valon, päämäärärationaalisen järjen, mutta yö on kehittänyt meille reaktiiviset mekanismit, joukkoutumisessa syntyvän ylijännitteen, kuuloaistin herkistymisen, äänen ja retoriikan voimaannuttavat ja suggestiiviset elementit, keskinäisen valtamagian.

Ikuisen ihmisen ikuiset ominaisuudet. Auringon palvonta, Prometheuksen tuli, valistuksen valo. Toisaalta yön pimeys, mustien kaapujen magia ja paholaisia manaava pappissääty. Mikä päivänvalossa on hallinnassa, sen ylle yö painaa pimeän seppeleen. Näkymätön uhka on uhkista pahin. Pelko on sitä mitä emme näe emmekä tiedä.

Päivän kieli on kuvailevaa, se toteutti hahmon- ja käsitteenmuodostuksen. Yön puhe on suggestiivista, yhteyttä ylläpitävää, tai signaloivaa, vaaraan reagoivaa. Uskonnon alkeismuodot saivat tajunnalliset peruskategoriansa sulkemalla käsitteellisesti samuuden piirejä (totemismi), yön pelot tulivat hallittavimmiksi kun nekin puettiin käsitteisiin ja lokeroitiin.

Näkymättömän uhkan konstituoiminen

Pelottavimmaksi jäi kaikki sellainen mikä tuhoaa mutta mitä ei voi nähdä. Rajuilmat ja muut luonnonkatastrofit tulivat väistämättöminä. Taudit olivat sellaisia. Niitä ihminen piti pitkään jumalan lähettäminä vitsauksina. Kun ydinaseet tulivat maailmaan, niihin liittyi erityinen uhka, näkymätön mutta totaalisen tuhoavaksi tiedetty säteily. Maanpäällisiä ydinkoeräjäytyksiä vastustettiin miljoonien ihmisten mielenosoitusmarsseilla monissa maailman suurkaupungeissa -- hallitusten pimeä sotapolitiikka vaadittiin päivänvaloon. Protesti vaikutti, kokeet kiellettiin. Ihmiset huokasivat helpotuksesta.

Rachel Carsonin kirja "Äänetön kevät" ilmestyi samana vuonna jolloin sopimukseen maanpäällisten räjäytysten kieltämisestä päästiin. Kirja esitti uuden uhkan joka oli mutatis mutandis samaa muotoa kuin mitä näkymätön ydinsäteily edusti. Ekologialle välttämättömät ravintoketjut, joita emme tule ajatelleeksi koska ne eivät koko pituudeltaan meille missään näy, saattavat jonkin lenkin kohdalta katketa, ja seurauksena voi olla ihmiseen päätyvä elollisen luonnon katastrofi.

Psykohistoriallisessa tarkastelussa Carsonin kirjan saama valtava suosio saattaa olla seurausta siitä että tietynlainen uhkakuva oli jo maailman yleisessä tietoisuudessa olemassa. Ekologinen uhka tavallaan täytti sen aukon, jonka ydinsäteilyn uhka oli yötajunnan pimeyteen muodostanut. Ehkä tämä oli ratkaisevin syy sille miksi niin sanottu "vihreä ajattelu" omasi kaiken sen agiteeraavan voiman, joka teki siitä suhteellisen nopeasti -- muutamassa vuosikymmenessä -- yli maanpiiriin leviävää valta-ajattelua.

Koko historiansa ajan "vihreä ajattelu" on kuljettanut mukanaan jonkin muotoista uhkakuvaa -- jonkinlaisen maailmanlopun ennustusta. Olemuksellisesti nämä uhkakuvat ovat koostuneet elementeistä joita emme selvästi pysty näkemään ja joiden suhteen tiedon valo on rajoittunutta. Ja uhkakuva, siis ennustetun maailmanlopun muoto, on aina vaihtunut toiseksi siinä vaiheessa kun lisääntyvä tieto on neutralisoinut edellisen uhkakuvan agiteeraavan maagisen voiman.

Ravintoketjujen katkeaminen metamorfoitui helposti maapallon raaka-aineiden hyödyntämisketjujen katkeamiseksi. Rooman klubi teki dramaattiset ennustuksensa tästä. Ne eivät toteutuneet. Mutta kaiken mahdollisen hyödyntäminen saattoi myrkyttää ympäristön -- teollinen tuotanto ja kerskakulutus saattoivat tuhota koko pallon. Myrkyt ovat kuin taudit -- niiden vaikutukset ovat salakavalia ja hallitsemattomia. Tavalliset kulutustuotteetkin saattavat osoittautua hyvin myrkyllisiksi. Ja myrkkyjen ympäristövaikutuksia täydensivät itse tuotantotapojen monet vaikutukset, esimerkiksi kaiken tuotantoenergian ongelmallisuus. Päästöt ovat paitsi myrkyllisiä myös uhka ilmakehälle, joka on äärimmäisen herkkä ja monimutkainen ilmiö.

Vihreän liikkeen historia on sarja maailmanlopun variaatioita, jotka vihreän liikkeen viisikymmenvuotisen taipaleen varrella ovat heitä milloinkin puhutelleet. Raaka-aineiden ehtyminen, ympäristön myrkyttyminen, ydinkatastrofit, ekokatastrofit, ravintoketjujen katkeamiset ja lajien sukupuutot, teollinen hyvinvointi ja kerskakulutus, otsonikato, uusi jääkausi, ja nyt viimeisimpänä ilmaston lämpeneminen -- siinä osa sitä eskatologista ikonikuvastoa joka vihreässä ideologiassa on eri versioina kannattajia vuosien varrella puhutellut ja ollut varsinainen todellinen syvätason motiivi.

Kasvun, kukoistuksen ja kuoleman kehä

Minusta on mielenkiintoista se, kuinka nämä niin sanotut "suuret kertomukset", jollainen myös koko "vihreä ajattelu" on, voivat niin nopeasti ja vastaan panemattomasti levitä ympäri koko maapallon -- kuinka ne saavat tunnustuksellisen voimansa niin että ihmiset niin valtaportaiden ylä- kuin alatasollakin, ja niin tiedolliset auktoriteetit kuin myös tieteen arvovaltaa tarvitsevat maallikot kertomukset omaksuvat ja niiden totuudellisuudesta varmoina vievät niitä eteenpäin.

Länsimaiden kulttuurihistoriassa vaikuttava "morfinen" dynamiikka tuntuu toistuvan läpi uuden ajan historian juuri sillä tavalla jonka Spengler kuvaili "Länsimaiden perikadossa", joka on siis todellinen monumentaalinen eskatologioiden eskatologia. Spengler ja tuho -- jos joku haluaa ymmärtää omaa eurooppalaista uutta aikaamme, tuskin visionaarisempaa opasta on saatavilla. Hänen historiavisionsa pohjalta tulee ymmärrettäväksi koko maallistumisen prosessi, jossa nimenomaan pohjimmiltaan uskonnollislaatuiset morfiset muodot tulevat aina uudestaan ja toistuvat "uusissa munankuorissa" (Wittgenstein).

Eikö tämä yleisinhimillinen ilmiö ole paljon hämmästyttävämpi kuin mikään ilmastotutkimuksen tosiasiassa aikalailla sattumalta omaksuttuihin lähtökohtaoletuksiin ja malleihin, ja edelleen varsin haparoiviin todisteluihin perustuva "tieto"? -- Kun vaakakuppiin pannaan vihreän aatteen psykohistoria ja sille leimaa-antava taipumus jatkuvasti etsiä maailmanlopulle aina "parempia" muotoja -- tavoitteena sellainen tuhonkuva jota mikään päivänvaloa tavoitteleva tieto ja tiede eivät pystyisi täysin käsittelemään, vetämään esiin yön pimeydestä ja paljastamaan -- eikö jo lähtökohta-asetelmasta suoraan seuraa, ettei toiseen vaakakuppiin joutuva ilmastotutkimuksen vilpitön mutta aika epätoivoinen yritys sanoa jokin lopullisempi totuus ihmisen osuudesta ilmaston muutoksiin paina vaa'assa mitään.

Carsonin kirjaa seuranneina muutamana vuosikymmenenä "vihreä ajattelu" alkoi lyödä itseään läpi kaikkialla maailmassa, niin että joskus 90-luvulla miltei kaikkien itseään sivistyneinä pitävien valtioiden hallituksiin oli perustettu erityinen ympäristöministeriö. Ja kansalaistasolla jokainen itseään sivistyneenä pitävä ihminen on alkanut toistaa hokuja kulloisestakin vihreän ajattelun pinnalle nousseesta maailmanlopun mallista.

Sillä kaikella on varmasti tekemistä enemmän ihmisen primitiivisen alkuhistorian ja kaikelle inhimilliselle vallalle ja vallankäytölle ominaisten syvätason tekijöiden kuin minkään tieteellisen tai muunkaan tiedon kanssa. Se että "vihreä ajattelu" järjestäytyi myös poliittiseksi liikkeeksi, kertoo jotain sen henkisestä sukulaisuudesta pikemminkin "liberalismin" tai "marxismin" kaltaisten oppien kuin minkään tutkimustiedon kanssa. -- Tai ehkä "tiede" on mukana samanlaisessa roolissa kuin se oli esimerkiksi "tieteellisessä marxismissa".

Kaiken tiedon sosiaalinen alkuperä

Toinen primitiivinen ominaisuus joka vihreästä tiedonlaadusta tekee niin primitiivistä on sen "uskonnollislaatuinen" käyttö ihmisten syyllistämiseen. Jos "vihreitä" totuuksia saarnaavat ja niihin sisältyvillä "synneillä" -- kuten nyt "hiilijalanjäljillä" -- kanssaihmisiään syyllistävät "sivistyneet" saarnamiehet oikeasti uskoisivat omiin sanoihinsa, he tuskin lentelisivät suihkukoneilla ympäri maailmaa kokouksiinsa ja ahkerasti tapaamaan kehitysmaaystäviään, ja tuskin he myöskään söisivät kasvisruokaa omassa pöydässään samaan aikaan kuin syöttävät kilonkokoisia pihvejä miljoonalle lemmikkikoiralleen. -- Kyse tällaisissa ei voi olla "tiedosta", vaan jostain "vallan" ja vallankäytön primitiivisestä ominaisuudesta.

Valtava rationaalisuuden railo, kognitiivinen dissonanssi, repeää vihreään tajuntaan, kun yhtäältä syyllistetään hyvinvointivaltioiden vähenevää väkeä "hiilijalanjäljestä", ja samaan hengenvetoon suljetaan silmät erityisesti Afrikassa tapahtuvalta väestöräjähdykseltä ja ollaan sallimassa, tai jopa kannustamassa, miljoonia kehitysmaalaisia vaeltamaan Eurooppaan, jossa heidän kulutustasonsa monikymmenkertaistuu.

Omissa silmissäni nämä "hiilijalanjäljen" saarnaajat muistuttavat kovasti niitä ylämaan hurahtaneita jotka etsivät tarunomaisen "isonjalan" jälkiä. Vain jokin totaalisesti todellisuudentajuton tunnustuksellinen uskonto, johon liittyy aivan erinomaisen vahva syyllistämisen ja syyllistymisen elementti, voi sallia niin erilaisten, toisensa pois sulkevien, mutta yhtä syyllistävien aiheiden rinnakkain elon samoissa aivoissa.

Ehkä ihminen sosiaalisena laumaolentona -- jonka kaikki tiedollinenkin ajattelu alunperin on pohjautunut uskonnollislaatuisille tekijöille -- tarvitsee aina jonkin ryhmäyhteyttä kiinteyttävän, "auktorisoidun" ja vähintäänkin jonkin verran "tiedollisia" sisältöjä ja maailmanselitystä sisältävän opin, jonka varassa kaiken "vallankäytön" tarvitsema tunnustuksellinen pohja voi toteutua. Omalle ajallemme ominaista olisi sitten tämä "vihreä ajattelu", ja epäilijöitä varten sen piirissä aina kulloisiinkin tiedollisiin orintaatioihin perustuva pelote, maailmanlopun malli.

Vihreä ajattelu ei ole pohjimmiltaan tiedollista, ei missään nimessä tieteellistä, vaan nimenomaan maagista valta-ajattelua. Kaikki vihreän ajattelun historiassa esille nostetut maailmanlopun eskatologiat ovat kukin vuorollaan väistyneet aina totaalisemman ja aina "tieteellisemmin" perustellun uhkakuvan tieltä. Näin on päädytty nykyiseen "ilmastonmuutokseen", eli ilmastoeskatologian kulttiin, joka on tieteellisesti yhä kumoamaton kuin todistamatonkin. -- Tällaisen ajattelun, tosiasiassa siis valta-ajattelun alkioita voidaan jäljittää paneutumalla antropologiaan, sosiologiaan, sosiaalipsykologiaan ja psykologiaan -- eli on lähestyttävä niitä inhimillisiä perusasetuksia jotka ilmenevät primitiivisellä tasolla jossa sosiaalinen ja tiedollinen hallinta ja valta ovat vielä yksi ja sama asia. -- Olen myös vahvasti sitä mieltä, että myös luonnontieteilijöiden -- tällä hetkellä siis nimenomaan ilmastotutkijoiden -- pitäisi omassa "keskustelussaan" nähdä myös sen verran laatikkonsa ulkopuolelle, että he ymmärtäisivät ottaa huomioon myös sen historiallisen motivaation joka heidät ilmastodebattiin on johtanut. Tieteelle ei ole kunniakasta huristella poppamiesten kelkassa.

Suurin uhka on vääristynyt ihmiskäsitys

Vaikka vihreä ajattelu levisikin nopeasti laajalle, se oli lähtöjään ja korostetusti sivistyneistön harrastamaa agitaatiota, jonka osoitteena -- siis pappien seurakuntana -- oli tavalla tai toisella tietämätön ja syntien riivaama rahvas. Koska kyseessä on pohjimmiltaan maaginen valta-ajattelu, rahvaan syyllisyydentuntoon saattaminen on tarpeen jotta vallan auktorisointi toimisi.

Ja siksi juuri tuolla syyllisyydellä on niin olennainen ja kaiken omaehtoisen ajattelun murskaava rooli näissä yhteyksissä. Syyllisyydentunnot on valjastettu vihreän ideologian ja propagandan käyttöön paitsi maailmanloppuspektaakkeleissa myös kansainvaelluskysymyksissä.

Jokaista ajattelevaa kansalaista kummastuttaa se tapa, jolla satoja tuhansia nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta voi seikkailla läpi Euroopan osan päätyessä Suomeen sanoakseen täällä taikasanan "turvapaikka", jonka jälkeen heille lankeavat kaikki mahdolliset oikeudet, kun taas suomalaisille tätä vaellusta vastaanottavana maana lankeavat kaikki mahdolliset velvollisuudet. -- Eikä mikään ilmiötä koskeva asiakeskustelu ole mahdollista, koska kaikki kriittiset äänenpainot kuitataan syyllistävillä tuomioilla: "Jokainen joka epäilee turvapaikanhakijoiden motiiveja on rasisti."

Tämän eurooppalaisen tarinan alku palautuu sinne missä toinen maailmansota loppui ja maailmalle paljastui natsi-Saksassa harjoitettu joukkotuhonta. Sodan jälkeen eurooppalaiset havahtuivat pahasta unesta, ja heitä kohtasi sokki. Ja se aiheutti valtavan sotatrauman.

Kunpa ymmärtäisimme edes vähän näitä historiallisia traumojamme -- sitä miten taipumuksemme tuntea syyllisyyttä on kaikissa vaiheissa johtanut meitä harhaan. Joukkotuhonnan paljastuminen yritettiin ratkaista henkilöimällä syyllisyys natsijohtajiin, joille Nürnbergissa langetettiin kovia tuomioita. Fokusoimalla syyllisyys johtajiin voitiin torjua joukkopsykologiset kysymykset massojen käyttäytymisestä ja kollektiivivoimien vaikutuksista. Syventävien järkianalyysien sijaan jäljelle jäi mitä epämääräisin jäsentymätön syyllisyydentunto, joka sitten muodosti alustan esimerkiksi YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallisen Julistuksen ihanteellisille opinkappaleille.

Emme ymmärrä miten olemuksellisesti eurooppalaista ajattelua ja vieläpä kriisiterapiaksi muotoutunutta eurooppalaista ajattelua YK:n ihmisoikeusjulistus edustaa. Ihanteellisuus paistaa siinä, että keskiöön fokusoitunut yksilö omaa miltei pelkästään oikeuksia -- sen sijaan niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä jotka olisivat välttämättömiä jotta ylimalkaan ensimmäinenkään yksilöoikeus voisi realisoitua, ei julistuksessa juuri mainita.

Ja kun nämä idealisoidut ihanteet on traumatisoituneessa eurooppalaisessa tajunnassa torjuttu pois kriittisen käsittelyn piiristä, ne ovat saaneet vahvistua vapaasti. Niistä on muodostunut peruste kokonaiselle utopistiselle ihmiskuvalle -- ylihistorialliselle, ylikulttuuriselle, ylikansalliselle ja yliyhteisölliselle yli-ihmiselle.

Ihmiselle, jolla on jakamaton "ihmisarvo ja ihmisoikeudet" ja joka voi esimerkiksi marssia mihin eurooppalaiseen valtioon tahansa ja sanoa taikasanan "turvapaikka"-- jonka jälkeen hänellä on vain kaikki oikeudet mutta ei lainkaan velvollisuuksia. Kaikki velvollisuudet jäävät hänet vastaanottaneen yhteiskunnan taakaksi.

Meillä eurooppalaisilla ei ole juuri mitään mahdollisuutta nousta itsesyytöksistämme, jotka ovat niin traumatisoivia että olemme itse asiassa mieluummin tekemässä historiallista, kulttuurista ja yhteiskunnallista itsemurhaa kuin sallimassa itsellemme ajattelun vapauden ja järjen käytön. Tästä oudosta eurooppalaisesta itsemurhasta on Douglas Murray kirjoittanut maailmalla bestselleriksi nousseen kirjan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam" jossa yksi luku käsittelee eurooppalaista syyllisyystraumaa.

Olemme oman moraalisen ansamme vankeja -- ainoa tapa jolla osaamme käsittelemättä jäänyttä kollektiivista syyllisyyttämme lievittää on oikosulunomainen keskinäinen syytteleminen ja ylipuolustautuminen -- toinen toistemme aina vahvistuva nokkiminen moraalisilla argumenteilla.


------------------