Saksan liittopäivävaalien tuloksen koetaan koskettavan koko Eurooppaa, koska kyse on maahanmuuttoa -- tai täsmällisemmin sanoen kansainvaeltajia -- koskevista ongelmista, jotka kohdataan kaikissa mantereen vanhoissa valtioissa. Monessa maassa mielipiteiden sisäinen kahtiajako on revennyt samalla lailla kuin mikä nousi nyt puoluepoliittiselle pelipöydälle Saksan vaalituloksen myötä.Mielipiteiden vahva kahtiajakautuminen on itsessään ilmiö joka lähemmin tarkasteltuna herättää hieman hämmästystä. Esimerkiksi meillä Suomessakin vain yksi puolue on ominut ohjelmallisesti maahanmuuttokriittisen kannan -- sekin varsinaisesti vasta sisäisen hajoamisen kautta. Suuri osa poliittisesta kentästä pikemminkin ottaa etäisyyttä kuin ryhtyy käsittelemään kulttuurien vaikeita kohtaamisongelmia, vaikka nuo ongelmat paistavat räikeästi silmiin kaikkialla missä vieraskulttuurien maahanmuutto on vanhempaa perua.
On sinänsä outoa, että poliittisten kantojen kahtiajakautuminen on niin selvä ja jyrkkä. Ajatelkaas: miltei koko poliittisten pukareiden puolueparlamentarismi on kyllästetty maahanmuuttomyönteisellä hengellä -- ikään kuin tämä henki olisi joskus jossain saanut jonkin Suuren Auktorisoidun Totuuden taholta tulevan siunauksen.
Samaan aikaan kun näennäisen "demokraattisesti" valittu enemmistö istuu hallituksessa, jossa ainoatakaan maahanmuuttokriittistä lausumaa ei ääneen muotoilla, samaan aikaan mielipidemittaukset kansan keskuudessa kertovat aivan selvää kieltä siitä, että kansan enemmistö -- joissain kysymyksissä jopa suuri enemmistö -- suhtautuu vieraskulttuurien tunkeutumiseen hyvinkin varauksellisesti.
Ja silti sanotaan, että elämme "demokratiassa". Miten on mahdollista, että tässä "demokratiassa" vallitsee tosiasiassa kaksi niin erilaista mielipiteenmuodostuksen voimakenttää? Yhtäältä enemmistöä edustavien puolueiden omaksuma hyssyttely, toisaalta kansalaisten kiistämätön maahanmuuttokriittisyys?On selvää, ettei ainakaan poliittisen kielenkäytön tai ajattelun tasolta tällaiseen orwellilaiseen kaksoisajattelun ongelmaan löydy ratkaisua. Tarvitaan muita, yleispätevämpiä, ehkäpä ihmistieteellisiä näkökulmia. Tarjoan vastaukseksi kielifilosofiaa ja sosiologiaa.
Siltä pohjalta selitys on tavallaan yksinkertainen -- se löytyy kun panemme asiat siihen marssijärjestykseen jossa ne peri-ihmisen tajuntaan historiallisen kehitysmatkan varrella ovat muodostuneet.
Elämme sosiologiassa, emme demokratiassa. Ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja kaiken kulttuurievoluution on mahdollistanut inhimillinen kieli, joka sekin on sosiaalista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus.
Kieli käsitekoneistoineen on intersubjektiivinen pilvi ihmisten päiden yläpuolella. Se muuttuu sukupolvien myötä vain hyvin hitaasti -- sen pysyvät rakenteet kestävät pikemminkin tuhansia kuin satoja vuosia. Sen nopeammat vaihtelut ovat pikemminkin vain ohutta ja näennäistä yläpintaa, jossa syvemmät rakenteet saavat päivänpoliittiset ehostusvärinsä.
Jokaisessa yhteisössä tietty käsitekoneistojen peruskiinteys varmistaa sen, että niin sanottu "vakiintunut ajattelu" on olemassa. Tämä "kielimaailma", eli tietty tapa käyttää tiettyjä käsitteitä, on suurelta osin julkilausumaton -- sitä ei kyseenalaisteta, ja se on "institutionalisoitunut" ja jotain "virallista". Sillä on aivan erityinen, kieleen ja käsitteelliseen ajatteluun itseensä palautuva olemus. Se on siis eri ilmiö kuin esimerkiksi ne mielipiteet, joita erityisten asiayhteyksien ja kysymysten pohjalta mitataan ihmisillä olevan. "Vallitseva ajattelu" on ikään kuin yhteisön pitkäkestoiseen muistiin ohjelmoitu taustavakaus, johon kaikkea muuttuvaista suhteutetaan.
Sanottakoon että tuollainen taustavakaus -- "varmuus" kuten Wittgenstein sitä nimitti -- on kaiken ajattelun kannalta välttämätön. Myös kriittinen epäily mahdollistuu vasta tiettyä taustavarmuutta vasten.
Siinä, että Matti Rönkä YLE:n uutislähetyksessä omaksuu "pätevät" äänensävyt -- eli varjelee yhteisöllistä pysyvyyttä ja artikuloi uutistekstinsä äänenpainoilla joihin todella implikoituu harha siitä että hän olisi "oikealla asialla" ja "edustaisi" moraalisesti moitteettomia lähtökohtia -- ei ole mitään ihmeellistä. Hän ei kysy itseltään -- eivätkä useimmat häntä ruudussa seuraavista tv-katsojista myöskään kysy -- mistä ihmeestä hän saa tuon kyseenalaistamatta omaksutun oikeuden tai oikeutuksen puhua kuin totuus ja oikeus olisivat hänen omaisuuttaan.Tämän itse kieleen implikoituvan "varmuuden", eli legitimaatiota nauttivan "kielimaailman" lisäksi on olemassa se "todellinen" kansalaismielipide, joka edustaa tiettyjä yhteisössä esiintyviä todellisia kansalaistuntoja. Meillähän on monissa mittauksissa todettu, että erilaisten kysymystenasettelujen pohjalta maahanmuuttoa haluaa hillitä yli 90% kansalaisista, ja esimerkiksi viime maaliskuun tutkimuksessa 55% oli sitä mieltä, että nimenomaan muslimimaista tulevilta pitäisi kertakaikkiaan sulkea rajat.
Yhteisöissä elää siis ikään kuin kaksi todellisuutta sisäkkäin ja rinnakkain. Muutokset ovat hitaita ja itsessään täynnä muodonmuutoksia. Niin sanottu "kehitys" on aina vähemmistövetoinen ja hyvin, hyvin, hyvin hidas prosessi. Esimerkiksi ne aatteet ja ajatukset, joita itse ajoin nuoruudessani, ovat vasta nyt, runsaan viidenkymmen vuoden kulttuurivitkan jälkeen, muuttuneet "yleiseksi mielipiteeksi", jota Matti Rönkä voi tunnustuksellisen vakuuttavalla rinta-äänellä lähtökohtaisesti todistaa.
Kun laillani on elämässään nähnyt yhden kokonaisen kulttuurikierron -- olen siis nähnyt sen kuinka 60-lukulaisten "edelläkävijöiden" aikanaan tavatonta vastustusta herättäneistä aatteista tuli tämän päivän valtavirtaa -- ei oikein enää jaksa uskoa siihen, että nykyiset edelläkävijät -- kuten euro- ja maahanmuuttokriitikot -- kovinkaan nopeasti nousisivat altavastaajan asemastaan. Uutistenlukijat saavat vielä pitkään harjoitella ja harjoittaa "asiallisia" äänenpainojaan, esimerkiksi säilyttääkseen näennäisen neutraaliutensa vaikka käyttävät termiä "populismi", johon toistaiseksi saavat sisältymään hienonhienon halveksunnan vivahteen.En usko, että mediasensuurin boikotoima vastavirta-aalto ajassamme kovinkaan nopeasti vapautuisi pannan alta. Maahanmuuttokriitikoita vastaan hyökätään nyt aivan samanlaisilla aseilla ja asenteilla joilla 60-lukulaisia "risupartaradikaaleja" taannoin mitätöitiin. Jos joku olisi tuolloin sanonut, että viidenkymmenen vuoden kuluttua kaupallisissa mainoksissa miesmalleilla on parta, saati sitten että eduskunnassa on puolue jonka aatteellisiin tunnuksiin kuuluu tekstillä "Greenpeace" varustettu rauhanmerkki, hänen todellisuudentajuaan olisi epäilty raskaasti. En minäkään mitään sellaista silloin osannut kuvitella.
Viidenkymmenen vuoden takaisia "radikaaleja" vastaavat tämän päivän niin sanotut "rasistit", jotka vaistomaisesti ymmärtävät esimerkiksi ettei siitä, että kaikilla on "ihmisarvo", mitenkään seuraa se, että kaikki "kulttuurit" sopeutuisivat toisiinsa. -- Mutta heillä on nyt vastassaan kokonaan toista luokkaa oleva vastustus kuin mitä 60-luvun opiskelijanuorisolla oli. Se suuri sivistyksen etujoukko, joka imi itseensä 60-luvun edelläkävijöiltä lanseerautuneet kulttuurivaikutteet, ei koostu varsinaisista ajattelijoista, vaan nimenomaan "jäjestätulevien valtavasta laumasta". He eivät itse luo mitään, he saavat identiteettinsä ulkoapäin -- ja se jonka identiteetti on ulkoaomaksuttu, pitää siitä kiinni paljon pakonomaisemmin ja kipeämmin kuin sellainen joka ajattelee itse.
Ulkoaomaksuttu "vallitseva valtavirta-ajattelu" käy yhä ontommaksi ja torjuu kritiikkiä silmänsä yhä tiukemmin sulkien, ja mitä heikommilla se tuntee olevansa, sen tiukemmiksi kiristyvät sensuuri- ja syyttäjäviranomaisten otteet. Pakottaako todellisuus lopulta ottamaan kansallisissa kohtalonkysymyksessä mikrofonit kauniiseen käteen? Ottaen huomioon tällä vuosisadalla Eurooppaan rantautuvien kansainvaellusten hirvittäviksi paisuvat mittasuhteet, nähtäväksi jää, ehtiikö mikään järjen ääni tarpeeksi nopeasti muuttaa opeteltuja "totuuksia".
-----------------
