Laura Huhtasaari ja itsetunto (20.1. 2018)

Eipä tunne itsetuntoa

Kuten jokaisen pitäisi tietää ja ymmärtää, käsitteellä "itsetunto" tarkoitetaan yksilön omaa käsitystä itsestään, erityisesti tervettä tietoisuutta omasta arvostaan eli itsekunnioitusta. Wikipedia, joka on eräänlainen nykyajan raamattu, johon kaikki kuvaukset ja selitykset voidaan palauttaa, sanoo "itsetunnosta" myös, ettei se liity "välttämättä juurikaan siihen, kuinka menestyksekäs ihminen tosiasiassa on, vaan kysymys on oman itsensä hyväksymisestä ja omiin mahdollisuuksiin uskomisesta" (Wikipedia).

Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari, jonka pro gradu -opinnäytteen sisältämistä siteerauksista on vaaliväittelyn lokakampanjassa nostettu älämölöä, käyttää kyseisessä tutkielmassa kolme kertaa käsitettä "itsetunto". Koska kyseisellä käsitteellä on pitkä ja opettavainen historia -- jota ei ole Wikipediassa kartoitettu -- ajattelin kertoa sen ikään kuin jonkinlaisena vaihtoehtoisena narratiivina presidentinvaalikampanjoinnissa vaikuttavalle intohimojen sumennukselle. Siihen käyttääkö Huhtasaari tätä käsitettä oikein vai väärin en puutu siitä yksinkertaisesta syystä että tutustuminen käsitteen historiaan ei auta asettamaan oikeita ja vääriä omille hyllyilleen, vaan pikemminkin, hmmm, pyllyilleen.

Freud teki uraauurtavan ja ihmiskuvaamme mullistaneen julkaisutyönsä varsinaisesti viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta hänen ajattelunsa oli tavattoman vallankumouksellista ja kohtasi ensin pelkkää väärinymmärrystä ja vastarintaa, niin että esimerkiksi ensimmäistä kirjaa, vuonna 1900 painettua "Unien tulkintaa", myytiin kuuden ensimmäisen vuoden aikana kokonaista 351 kappaletta. Meillä akateemisessa maailmassa Eino Kaila oli toki jo 20-luvulla hehkuttanut Freudia ja puhunut "alatajunnasta", mutta ensimmäiset varsinaiset kansanvalistuksen ja -tajuistuksen pioneerit julkaisivat kirjojaan 30-luvun loppupuolella -- nimistä mainittakoon psykiatri Yrjö Kulovesi ja kirjallinen nerotyyppi Tatu Vaaskivi. Muistettakoon myös, että Stalin, jota sosialistisen järjestelmän romahtamisen jälkeen on voitu kuvata narsistis-paranoidiseksi Hitleriin alitajuisesti rakastuneeksi piilohomoksi, kielsi psykoanalyysin N-liitossa vuonna 1936.

Perustaltaan freudilaisen käsitteistön popularisoituminen ja lanseerautuminen laajempaan julkisuuteen alkoi vasta sodan jälkeen ja tapahtui sitten 50-luvulle tultaessa. Koska niin monet radikaalit ajattelijat olivat joutuneet pakenemaan natseja USA:aan, psykoanalyysilla oli siellä tukeva jalansija. Ehkä siksikin kaikki se mitä erityisesti amerikkalaisessa kirjallisessa maailmassa tapahtui, on niin erityistä ja ansaitsee tässäkin erityisen huomionsa.

Se keskustelu, jota perustaltaan psykoanalyyttisen ajattelun popularisoitumisen yhteydessä on käyty, kuvaa, heijastaa ja havainnollistaa aivan erinomaisen esimerkillisesti tapaa, jolla tietyn pohjan ja lähtökohdan omaavat käsitteet sulavat julkisessa valokiilassa ja paineessa ja metamorfoituvat lopulta kokonaan toisiksi kuin mitä ne alunperin olivat. Myös "itsetunto"-käsite syntyi ja kehittyi psykoanalyyttisen käsitteistön yleistymisen yhteydessä, ja olennaista roolia tässä käsitteellis-sivistyksellisessä metamorfoosissa näytteli nimenomaan amerikkalainen populaaripsykologisoiva "recovery"-kirjallisuus. Gary Greenberg on kirjoittanut recovery-kirjallisuuden bestsellereista, miljoonapainoksia myyneistä itsetunto-oppaista mainion kirjan "The Self on the Shelf", jossa itse käsitteen historiaa myös käsitellään.

Mikä sitten on "itse"?

Tuo historia on nopeasti kerrottuna tämä. Freudilaisen käsitteistön kansanomaistumisessa ensin 1940-50 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousivat "ylemmyys- ja alemmuuskompleksit" ja "estot", mikä enteili amerikkalaisen yhteiskunnan jonkinasteista sosiaalista ja moraalista muutosta. Osaltaan se tapahtuikin noina nuorisokulttuurin nousun, autoistumisen, irtiottojen, rock and rollin ja road-beatin vuosina. Estoistaan vaivautunut keskiluokkakin otti jo etäisyyttä normittavaan yhteisötaustaansa -- hän ei enää itsestään selvästi suostunut ja mukautunut ulkoaohjattuun ja moralismilla säädeltyyn rooliinsa. Esimerkiksi "Kinseyn raportti" oli tyypillinen tämän ajanhengen ja pyrkimyksen ilmentäjä.

Sitten 60-70 -lukujen kulttuurivallankumouksessa oli kysymys sodanjälkeisen sukupolven suurimittaisesta itsenäistymistaistelusta, jossa vanha hallinnollinen yhteiskunta vanhoine arvoineen totaalisesti romutettiin. Yksilöllisyys ja "luovuus" purkautuivat esiin - niiden nimissä mitätöitiin autoritaarisia rakenteita, koulua, kirkkoa, armeijaa, koko toimimatonta rattaistoa. Mainittakoon, että "luovuuden" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin. Suomestahan oli tietyssä henkisessä mielessä tullut Kekkosen johdossa "maailman amerikkalaisin maa". (Minkä Kekkosen herjaajat usein unohtavat.)

Psykoanalyyttinen käsitejärjestelmä oli siis jo siinä määrin kansanomaistunut ja pinnallistunut, että "luovuudesta" voitiin puhua ikään kuin tietoisena tavoitteena. Kuviteltiin että jos ja kun vanhat instituutiot korvataan oikeaoppisilla uusilla, yksilöiden kyvyt puhkeavat esiin. Harrastettakoon siis rauhankasvatusta ja koulutettakoon kirjailijoita! (Edelleen on skolastikkoja jotka uskovat tähän. Tämän innostuneen edistysuskon huumassa kukaan ei tohtinut huomauttaa, että oikeasti luovat ihmiset kärsivät syvistä kipeistä sielunvammoista, ovat syvästi epävarmoja ja usein epäsosiaalisia, eivätkä välttämättä ole ollenkaan sellaisia seurallisia ja vapautuneita ilopillereitä, jotka loistavat keskusteluissa ja väittelyissä.)

Yleiseen ajatteluun oli kuitenkin jo istutettu taustalla vaikuttava vahva paradigma, jonka mukaan kasvutapahtumilla ja ympäristöllä on yksilöä muokkaava ja hänen kohtaloaan ainakin jossain määrin määräävä merkitys. Yhtäältä tämä tuli esiin, kun Amerikassa huomattiin, että alkoholistiperheiden lapset kärsivät koko ikänsä psyykkisistä selviytymisongelmista ja riittämättömyyden tunteesta, joita keksittiin ruveta nimittämään "itsetunto-ongelmiksi". Pian "itsetunnosta" ("self-esteem") tuli taikasana, jolla jokainen saattoi selittää yleisen pahan olonsa syyn. Kirjakauppojen "recovery"-hyllyt alkoivat notkua aiheesta kyhättyjä käytännöllisiä populääripsykologisia oppaita. Mainittakoon, "itsetunnon" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin.

Kun kuitenkaan läheskään kaikki itsetunto-ongelmista kärsivät amerikkalaiset eivät voineet olla alkoholistiperheiden lapsia, piti alkuperäistä selitystä jotenkin rukata. Pian psykologit havaitsivatkin, että mikä tahansa toimimaton ("dysfunktional") tekijä -- siis ensisijassa mikä tahansa riippuvaisuutta aiheuttava tekijä -- perheessä saattoi poikia perheen lapsille elämänmittaisia, juurikin "itsetuntoon" liittyviä ongelmia. "Riippuvaiseksi" voi uuden selityksen mukaan tulla melkein mistä tahansa: juomisesta, syömisestä, työstä, pelaamisesta, seksistä, tv:n katselemisesta... meidän aikamme ehkä sanoisi, että "koukkuun voi jäädä mihin tahansa".

Ja seuraavaksi 80-90 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousevatkin "itsetunnon" lisäksi "riippuvuudet", joista erityisen puhuttelevaksi nousee -- taustalla vaikuttavaa individualistista pääteemaa toteuttaen -- ns. "läheisriippuvuus". Sillä tarkoitetaan pakonomaista takertumista toisiin ihmisiin. -- Läheisriippuvuus on vapaudennälkäiselle individualistille ehdottomasti vastenmielisin riippuvaisuuden muoto, ja siksi sitä vastaan täytyikin kehittää todella vahvat ja tehokkaat vastalääkkeet. Sellaisiksi tulivat opit oman elämän herruudesta, autonomisesta minuudesta, "sisäisestä sankarista", joka jokaisessa meissä vain odottaa toteutumistaan. Mainittakoon, että meillä Suomessakin lama-aikaan järjestettiin työvoimaviranomaisten toimesta työttömille kursseja, joissa luennoitiin tällaisesta "sisäisestä sankarista". (Konsultti on aikamme Rambo. Työttömien kyykyttäminen ei suinkaan alkanut "aktiivimallista".)

Tässä ollaan siis kuljettu pitkä matka "komplekseista" ja "estoista" yleisen sosiaalisen vapautumisen kautta alkoholistiperheiden lasten "itsetunto-ongelmiin" ja sitä tietä kaikenselittäviin "riippuvuusongelmiin", jotka estävät yksilöä olemasta oman elämänsä sisäinen sankari ja oman onnensa seppä. Noteerattava on nimenomaan se tapa, jolla keskustelu on kaikissa vaiheissa ruokkinut itse itseään ja toteuttanut omaa koherenssiaan. Jos keskustelu olisi Henkilö, se epäilemättä olisi pahanlaatuinen Narsisti. Keskustelu on niin sanotusti mennyt menojaan. Populaaripsykologisoiville opaskirjailijoille se on tuonut tulojaan. Keskustelun jumalat -- ja varsinkin jumalattaret (kuten läheisriippuvuuden jumalatar Melody Beattie) -- ovat salamoineet vuorellaan (eli bestseller-listojen huipulla) ja kirjat ovat käyneet kaupaksi miljoonapainoksin.

Hyvää popularisointia

Kun nyt käytämme termiä "itsetunto" -- ja me todella käytämme sitä tolkuttoman paljon, ihan kaikkialla, yhtä lailla kansalaiskeskusteluissa kuin psykologian oppialalla -- mitä meidän pitäisi itse käsitteen sisällöstä ajatella? Että onpahan siinä käsitteellistä kiirastulta korvennettu ja monenlaisia tajunnallis-tiedollisia pakoreittejä poljettu ennen kuin mikään on asettunut paikoilleen. Tai että väliäkö hällä miten käsitteet ovat syntyneet ja kehittyneet, kunhan ne nyt on määritelty pätevästi niin, että niiden avulla on mahdollista harrastaa asiallista kansalaiskeskustelua ja totuudellista tieteellistäkin diskurssia?

No onko "itsetunto"-käsitteen sisältö jotenkin pätevä, ja voiko sen varassa harrastaa tieteellisyyttä tavoittelevaa todellisuuden kuvaamista ja selittämistä? -- Eikö kaikki se mitä käsitteelle on sen historiallisen matkan varrella tapahtunut todista yksiselitteisesti siitä, ettei käsite ole koskaan kuvannut mitään tiettyä, vaan nimenomaan toiminut mitä erilaisimpiin ilmiöihin päälleliimattuna selittäjänä?

"Psykologia on nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus", sanoi 1900-luvun ehkä eniten siteerattu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein. Hän oli yksi niistä vuosisadan alkupuolen ajatusvallankumouksellisista, jotka -- kuten myös Freud ihmiskuvan ja Einstein fysiikan maailmankuvan suhteen -- vaikutti ratkaisevalla tavalla siihen mitä tiedämme kielen, ajattelun ja totuuden suhteista. Psykologian käsitteet ovat tietyllä tavalla aina invalideja -- jo kuvaileviin käsitteisiin sisältyy tulkintaa ja selitystä. Siksi ihmistieteissä eivät toimi samanlaiset positivismin periaatteet jotka tuottavat todellisuudenhallintaa "ihmisestä riippumatonta todellisuutta" tutkivissa luonnontieteissä.

Totuudellisuuspyrkimysten erilaatuisuudesta johtuen on mahdollista että Freud korjaa jälkikäteen sekä havaintoraporttejaan että johtopäätöksiään -- tai että Laura Huhtasaari kääntyy omalta pohjaltaan ajattelemaan monikulttuurisuudesta koko lailla toisin kuin opinnäytteessään esittää. Ihmistieteellinen tutkimus on aina jossain mielessä vain suuntaa antavaa, vain tietynlaisia referensseja asettelevaa. Ihmistieteillä on erilainen eetos kuin luonnontieteillä -- ja ehkä tämä kannattaisi muistaa myös niiden maallikoiden, jotka tarvitsevat tiedeviittauksia lähinnä oman poliittis-propagandistisen älämölönsä pönkitykseksi.

Olen seuraillut hyökkäilyjä presidenttiehdokas Huhtasaarta vastaan -- älytöntä höykytystä on totisesti tullut niin alhaisten tv-toimittajien kuin nyt näiden gradun kaivelijoiden taholta -- ja täytyy tässä vain todeta, että ehdokkaalla on todella vahva itsetunto.


------------------