Journalismissa mennään kuvat edellä ja teksti perässä. Siinä on kysymyksessä jo joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten meikäläisenkin lehdistön lopullisesti vallannut trendi, jonka syväanalyysit ovat toistaiseksi jääneet tekemättä.Tänäkin päivänä edelleenkin se, mitä Marshall McLuhan ja Neil Postman aikanaan tiedonvälityksestä kirjoittivat, jäsentää ja auttaa ymmärtämään tapahtunutta kehitystä parhaiten. Mutta nämä aikansa gurut ovat omaperäisyydessään vaikeaselkoisia ajattelijoita, eivätkä heidän tekstinsä enää tule ymmärretyiksi maailmassa joka on muuttunut juuri niin pinnalliseksi kuin mitä he profetioissaan pelkäsivät.
Nyt ollaan siirrytty vaiheesta jolloin kuva syrjäyttää tekstin vaiheeseen jolloin toimittajan oma potretti syrjäyttää sen mistä hän milloinkin puhuu. Monta juttua lukiessa joutuu toteamaan, että toimittajan omakuva on syrjäyttänyt ihan kaiken muun.
Ajatella, joku on perustanut ikään kuin "Imagen" vastapainoksi julkaisun "Long play" ikään kuin nostaakseen kirjoituksen takaisin arvoon. Joku voi nostaa jo sellaisellakin itseään. Ajatella. Ikään kuin kyse ei kuitenkin olisi jatkuvasta tason laskusta.
Koska julkinen tiedonvälitys on todellakin eräänlainen aikansa peili, voidaan todeta, että täydellinen narsismi on vallannut narsistisimman mahdollisen areenan -- koko median. Esilläolon ja julkityrkyttäytymisen maailmassa mennään toimittaja edellä, ja tällä narsistisella kultilla on myös kääntöpuolensa, jota ei tosin osata näihin nimenomaisiin raameihin sijoittaa eikä näissä kantimissa paljoakaan ajatella.
Narsismin kääntöpuoli syvätasolla on nimittäin lisääntyvä sensuuri. Eli toisin sanoen ne, jotka haluavat vallata julkisen tilan, ovat myös niitä, jotka haluavat poistaa julkisesta tilasta omat kilpailijansa.
Tällaista yhteiskunnallista syvätasoa jäljittäessämme emme saa sortua siihen meitä tänä aikana erityisesti houkuttelevaan ajatusansaan, että ryhtyisimme sielumme projektorilla loihtimaan eteemme kaikkeinnarsistisimpien toimittajien tarmokkaita, itsetyytyväisyydessään hykerteleviä, miellyttämisen tarpeisia tai muussa oloisuudessaan korostuneita potretteja, sillä yhteiskunnan syvätaso ei todellakaan ole mikään nimilista. Kaikkea muuta.Yhteiskunnan syvätasolla vaikuttavat yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet -- ja ne tuottavat yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin palautumattomia yhteisöilmiöitä. Narsismi on eurooppalaisen uuden ajan individualismin jatkuvan vahvistumisen täydellistymä, yhteisöilmiö, ja jos julkispinnalla ei juuri nyt olisi juuri sitä julkkistyrkkyvalikoimaa joka siellä sattuu olemaan, narsismin voimakenttävaraus tuottaisi ihan vastaavankokoisen ja -vahvuisen valikoiman muunnimisiä yksilöitä.
Ja jos ymmärrämme yhteiskunnallisen syvätason mekanismit oikein, ymmärrämme myös sen, että narsismilla on kääntöpuolensa -- joka niin ikään ei ole mikään määrätietoisesti omia motiiveitaan toteuttava tai tietyin yksilöominaisuuksin valikoitunut nimilista, vaan väistämätön heijastus narsismin vahvistumisesta.
Tätä puolta nykyisestä sensuurimentaliteetista on vähemmin käsitelty. Kysymys on siis durkheimilaisista kulteista -- narsismin valtapiireissä varjellaan omiin poppoisiin samaistumista ja ihanteellis-ideologista "positiivista" kulttia, ja projektiivinen pahuus realisoi sensuroitavan "negatiivisen" kultin.
Näillä "positiivisilla" toimittelijoilla, itseihanneihmisillä -- varsinaisilla wannabeneroilla -- ei ole varsinaisesti mitään omaperäistä sanottavaa, mikä sitten vain tekee kaikesta yhteisestä ryhmävahvistautumisesta ja itsetarkoituksellisesta edistyksen hengen puhaltamisesta vieläkin tärkeämpää. Ja koska narsistista itseidentiteettiä eniten vahvistaa itsensä määritteleminen "negatiivisesta käsin", koko yhteiskunta on kohta yksi suuri sensuuri- ja inkvisitiolaitos.
Syvätasojen ja itseanalyysin sijasta "positiivinen kultti" kääntyy pintaleimoihin. Niillä tehdään irtiottoa "negatiivisesta kultista". Yhteiskunta on suuri naamakirja, peukuta tai tuhoudu. Ideologiat muuttuvat identiteettikysymyksiksi. Journalismi muuttuu ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuriksi. Virallinen vahvistus saadaan viranomaistaholta.
Yhteiskunnan kruunupinnalla poliisi-tv esittelee leppoisat mutta määrätietoiset yleisen järjestyksen valvojat. Kun syvätason kautta lantin kääntöpuolelle vilkaistaan, nähdään viidenkymmenen nettipoliisin sensoriarmeija valmiina silpomaan oikeuden miekalla julkisuudesta pois ne "negatiiviset" hengentuotteet joita "positiivisen kultin" narsistinen itseidentiteetti tarvitsee itsensä ja oman hyvyytensä määrittelemiseen.
-------------
Lisäyksiä 11.2. 2020:
Mielikuva narsistista esittää itseensä rakastunutta ja itsekeskeistä henkilöä, joka usein saattaa kuitenkin olla mitä miellyttävin, hyväkäytöksinen ja huomaavainen, jopa liehakoiva, mutta vain niin kauan kuin saa osakseen ihailua ja kehuja. Tätä tyypillistä mielikuvaa kannattaa vielä täsmentää miettimällä miten narsistinen psyykenvamma varhaisessa lapsuudessa syntyy ja kehittyy.
Jokaisen tajuntaan syntyy ensin hoitavan ihmisen hahmo, siis "sinä", ja vasta vuosia myöhemmin alkaa muodostua se mistä sanomme "minä". Olemme siis kaikki lähtökohtaisesti ensin "objekteja", ja vasta myöhemmin meistä tulee "subjekteja". Sen jälkeen kun itsetietoisuuden kynnys on ylitetty jäsennämme kokemustamme niin, että "minä" on maailman keskipiste, ja toimijana "minä" voi vaikuttaa maailmaan. Elämä eletään läpi siinä käsityksessä, että kaikki kokemuksellinen on totta ja että kaikki selityksen langat johtavat "minään".
Narsistinen vamma ei kuitenkaan ole "minävamma", vaikka me sellaisesta tietenkin puhumme -- koska varttuneina paikannamme kaikki ominaisuutemme "minään" -- vaan narsistinen vamma on syntynyt jo ennen kuin "minuus" kehittyi, ja se on olemuksellisesti nimenomaan "objektina" olemisen vammaisuutta. Narsistin elinehto on, että hän jatkuvasti saa ulkoapäin hoivaa ja rakkautta, vaikka hänellä ei ole sellaista tervettä minää, joka voisi antaa vastarakkautta.
Koska "objektina" olemisen varhaisvaiheessa kaikki kokemus on kokonaisvaltaista ja vielä tietyllä tavalla "maagista" -- koska lapsi elää elämänsä ensimmäiset vuodet avuttomana "vastaanottajana" kaikkiallisessa", kaikkivaltaisessa ja kaikkivoipaisessa maailmassa -- liittyy läpi koko myöhemmän elämän kaikkiin sellaisiin kokemuksiin, joissa olemme vaikutteiden tai vaikutusten vastaanottajia, paljon enemmän alkumaagista vahvistusta ja voimaantumisen tuntoja kuin mitä koskaan voi liittyä minäsubjektin suorituksiin.
Tästä kaikkivoipaisuuden maailmasta on kotoisin narsistin grandiositeetti, megalomaaniset tunnot, viehtyminen kaikkivaltaisiin aatteisiin, ylevöitettyihin, jokaista pientä "minää" suurempiin ideoihin ja ideologioihin. Narsisti samaistuu kaikkeen suureen -- juuri hän löytää ja käyttää yliyleistäviä yleiskäsitteitä, esimerkiksi sellaisia joilla "ihmisarvo- ja -oikeusideologiat" on muotoiltu. Niissähän elää idealisoitu idea ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yli-ihmisestä -- tälle ihmiskuvalle kuuluu kaikki valta, voima ja kunnia. Eikä ole mitään ihmeellistä siinä, että tällaista idealismia hellivät narsistit etsivät näkemyksilleen vahvistusta "kansainvälisistä sopimuksista".
Tähän voimaannuttavaan suuruusharhan perusasetelmaan palautuu myös meille kaikille ominainen taipumus omaksua todellisuuspakoinen "uhrirooli" -- eli aina elämäntilanteen kriisiytyessä ja psyyken etsiessä suojautumisen keinoja taannumme tajunnallisesti tietynlaiseen alkuvoimaista kaikkivoipaisuutta elvyttävään "objektina" olemisen tilaan, jossa voimme ikään kuin ammentaa turvallisuutta syvältä varhaislapsuudesta ja saada hyvinkin voimaannuttavia kokemuksia.
Narsismi on sitä, että tällainen uhrikokemuksen kuvio on kaiken keskiössä. Subjekti, joka kykenisi objektirakkauteen, on jäänyt pysyvästi kehittymättä. Narsistin mielistelevä käytös on eräänlainen näennäinen uhrilahja, jonka hän antaa ulkopuolisille -- mutta se ei ole edes vuoropuhelua, vaan raakaa kaupankäyntiä. Se on yksipuolinen sopimus, jossa narsisti odottaa saavansa korkojen kanssa takaisin jokaisen ystävällisen eleensä. Ellei tämä onnistu, narsisti voi tietysti lisätä uhripääomaansa, ja antaa suurempia uhrilahjoja, ja vaatia vastavuoroisesti suurempia vastapalveluksia. Ehkä tällainen narsisti päätyy poliitikoksi.
Narsisti, joka ei mielistelyssään onnistu, eikä saa kaipaamaansa vahvistusta, loukkaantuu hyvin verisesti. Narsistinen loukkaantuminen on kokonaisvaltaisuudessaan aivan omaa luokkaansa -- esimerkiksi Hitler, joka yksinvaltaisena narsistina odotti että myös tiedemiehet olisivat kunnioittaneet hänen henkisiä kykyjään, muuttui tuhkanharmaaksi kun tuli todellisten asiantuntijoiden sivuuttamaksi, ja pakeni sokkitilassa paikalta (Albert Zoller). Stalin, joka oli Hitleriin alitajuisesti rakastunut piilohomo, menetti puhekykynsä viikoksi, kun sai tietää saksalaisten pettäneen sopimuksen ja hyökänneen (Daniel Rancour-Laferriere).
Kuten mm. Christopher Lasch aikanaan kirjoitti, elämme nyt "narsistisen kulttuurin" aikaa. Narsismi on kulttuurinen sairaus, ei vain vammautuneiden yksilöiden ongelma. Itse asiassa kaikki niin sanottu "elämyksenmetsästys" ja koko nautintokeskeinen hyvinvointi on pohjimmiltaan "objektin" roolin todellistumaa. Yksilöt jäävät koukkuun voimaantumisen kokemuksiin -- kun Narkissos ihastuu lähteessä näkemäänsä peilikuvaan, itserefleksion servomekanismit käynnistyvät, eikä lähteen nimellä enää ole väliä. Siinä elävät samalla viivalla aivan vastakohtaisiltakin vaikuttavat ainekset -- kulinarismista paastoihin, kehonrakennuksesta itsekidutukseen. Kun objektirooli jyllää, itsensä palkitseminen ja rankaiseminen ovat yhtä koukuttavia. Narsistinen vahvistautuminen toimii ihan minkä tahansa ideologian nimissä. Yhteiskunta voi ajautua totalitarismiin missä opillisessa peiliraamissa tahansa.
Nimenomaan narsistinen itserefleksio kokee palkitsevana ja koukuttavana seurustelun vieraskulttuuristen kanssa, ja kaikki sateenkaaren kirjava "toiseus" resonoi ja vahvistaa itsensä individualistiseksi erityistapaukseksi kokevaa narsistia.
Kun uhriajattelu -- uhraaminen, uhriroolit, uhriutuminen -- läpäisee koko kulttuuria, monet institutionalisoituneet asiat niksahtavat paikoiltaan. Ellei kulttuurinen narsismi olisi saanut niin vahvaa otetta länsimaisten yhteiskuntien "ajan hengestä", ei esimerkiksi niin sanottu "vihreä ideologia" -- joka on ollut sarja erilaisia maailmanlopun uhkakuvia ja ennusteita -- olisi koskaan levinnyt niin nopeasti eikä saanut sitä maagista valtaa, joka sillä nyt ihmisiin on. Siinähän on hyvin yksinkertaisesti kysymys siitä, että yhteinen uhka elvyttää narsistisen uhriroolin laajoissa joukoissa, ja institutionalisoimalla tämä kokemus voidaan sen voimaannuttava ominaisuus hyödyntää.
Kognitiiviset dissonanssit kertovat siitä miten ylivoimaisen vahvoja tajunnallisia tekijöitä uhriroolit ovat. "Vihreät" voimaantuvat nykyisellä maailmanlopun ennustuksellaan, ilmastoeskatologialla, joka tekee poikkeuksetta jokaisesta maapallon asukkaasta uhrin, mutta saavat vahvistusta myös samaistumalla jotakin toista uhriroolia kantaviin, kuten kansainvaeltajiin. -- Ja niin vahvasti ja vahvistavasti vaikuttavat nämä kumpikin voimaantumisen lähde, samaan suuntaan ja yhdessä, ettei mitään päämäärärationaalista ristiriitaa nähdä "ilmastonmuutoksen" ja massamittaisen muuttoliikkeen välillä. Todellisuudessahan nuo asiat sulkevat toisensa pois -- jos haluat pelastaa ilmaston, sinun pitäisi vastustaa ylikansoittumista ja kansainvaelluksia kehittymättömistä maista kehittyneisiin.
Myös yleiset oikeusnäkemykset voivat vääristyä -- ja lopulta vääristyvätkin -- kulttuurisen narsismin vaikutuksesta ja uhriajattelun seurauksena. Kun uhripääomaa itsessään kasvattavat ihmiset samaistuvat tosielämän uhreihin, heissä heräävä empatia ja sympatia vahvistuu joukkoutumisen mukana "positiiviseksi kultiksi" (Durkheim). Sellaisen kuvaan kuuluu vahva moraalinen ominaislaatu. Joukkovoimaantuminen johtaa lopulta siihen, että samaistutaan "oikeuteen", mikä käytännössä sitten tarkoittaa sitä että on otettu oikeus omiin käsiin.
Esimerkiksi kun ylevöitettyä julistusta, jonka mukaan kaikilla on "ihmisarvo", aletaan tulkita niin, että siitä seuraa lainvoimaisesti se, että kaikki kulttuurit voivat sopeutua toisiinsa, ollaan "moraalin ja oikeuden" nimissä irrotettu idealismi reaalitodellisuudesta. Mitä se on muuta kuin oikeuden ottamista omiin käsiin? Sillä ollakseen legitiimi lain täytyisi pysytellä kaikille yhteisen reaalitodellisuuden maaperällä, josta sitä ei kukaan yksityinen voisi omaksua omien tulkintojensa käyttöön.
Narsismi johtaa totalitarismiin. Totalitarismeissa ei koskaan ole totalitaristeja, niissä on vain oikeassaolijoita. Yhteiskunta voi todellakin taantua totalitarismiin ihan minkä ideologian aatekulisseissa tahansa. Nyt nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" nimissä.
Tätä ei tietenkään missään vaiheessa selvästi tiedosteta -- se jää useimmiten julkilausumattomaksi -- mutta se tulee esille kun narsismin identiteettiongelmat realisoituvat, ja maailmanparantajat alkavat määritellä itseään "kielteisestä käsin". Eli he kehittävät itselleen projektiivisen viholliskuvan, johon kaikki maaginen pahuus leimataan. Kehitys, jossa vastavoimaksi asettuva "negatiivinen kultti" ensin demonisoidaan -- "rasistit!", "ilmastodenialistit!" -- ja lopulta ihan syyttäjäviranomaistenkin toimesta kriminalisoidaan, kertoo sen tavan jolla aikamme narsismi viimekädessä realisoituu käräjäsaleissa.
------------------
Ylöslämmittäessäni näitä vanhoja blogitekstejä huomaan, että olen vuosien mittaan alkanut yhä useammin palata niihin aiheisiin, joita jo joskus 90-luvun loppupuolella käsittelin "Narkissos-esseissä". Ne olivat psykologisoivia tekstejä, joita sekalaisina valikoimina lähettelin muutamia satoja kappaleita sellaisille ihmisille, joiden kirjoituksista itse tunsin saaneeni inspiraatiota.
Silloin toimi posti, ei enää. Internetin räjähdysmäistä leviämistä on seurannut taistelu julkisen sanan areenoista ja herruudesta, ja yhteiskunnallisen vallan uusjakoa eivät kaikki ole kokeneet voittona. Nyt eletään jatkuvasti kiristyvän yhteiskuntailmapiirin kurimuksessa, ja taannoisten mediaprofeettojen, kuten Marshall McLuhanin ja Neil Postmanin, hurjimmat varoitukset tuntuvat käyvän toteen. Elämme todellakin yhä enemmän välittömän "reagoinnin" kuin syventävän käsitteellisen ajattelun ehdoilla, ja laajassa mitassa "huvitamme itsemme hengiltä".
Yleinen pinnallistuminen toteutuu esimerkiksi siinä, että numeerinen rahapolitiikka syrjäyttää yhteiskuntapolitiikan, joka muuttuu lopulta pelkäksi ismi-identiteetteihin identifioitumiseksi. En usko, että politiikka koskaan enää nousee siitä sumean tunnustuksellisuuden suosta, johon se nyt on uppoamassa. Ihanteellisten "ismien" nimissä on nyt toteutumassa sellainenkin ilmiö, että "oikeus" muuttuu tunnustukselliseksi politiikaksi. Eli jokin taantuma totalitaristiseen "kaikkialliseen" -- kaikenläpäisevään, kaikkivaltaiseen, kaikkivoipaiseen -- tunnustuksellisuuteen on tapahtumassa.
Koska aistin tällaisen taantuman varsin vahvasti, tein uskoakseni jossain tämän ajankohdan blogitekstien syvätasolla päätöksen yhteiskunnallisesta keskustelusta vetäytymisestä -- ja tuo päätös pikkuhiljaa mielessäni iti ja tuli sitten todeksi huhtikuussa 2018.
Kaikkea mitä olen sen jälkeen kirjoittanut on värjännyt vain jonkinlainen rekapitulaation henki. Olen tavallaan vain ottanut kiintopisteitä kaukaa aikojen alusta ja noussut syvistä vesistä yhä uudelleen ja hieman uusia reittejä käyttäen pinnalle. Mutta kokemus siitä, että pinnalla olisi valoa, jää jatkuvasti vaisummaksi. Totalitarismissa häviävät kaikki värit, eikä auta vaikka pelleporukat puhaltaisivat vimmatusti pilleihinsä tai narsistit heiluttelisivat sateenkaaren värisiä lippujaan.
-----------
