Jos perustavimmanlaatuisia käsitteellisiä vastakohta-asetelmia haetaan, urheilun ja kulttuurin, varsinkin taiteen, totaalinen toistensa poissulkevuus on mielestäni sellainen. Vastakohtaisuus syntyy jo premisseissä ja raamituksissa -- urheilu on aina suorittamista annettujen sääntöjen mukaan ja valmiiksi kalkituilla kilparadoilla, kulttuuri, varsinkin taide, on taas jotain sellaista joka aina, siis joka kerran, luo itse omat sääntönsä. Kun urheilija epäonnistuu, hän epäonnistuu suhteessa yhteisiin, kaikille samoina pysyviin sääntöihin ja ennätyksiin, mutta kun taiteentekijä epäonnistuu -- ja taiteen määrittelee se että taide on jotain joka todella voi epäonnistua -- hän epäonnistuu omien tavoitteittensa tavoittamisessa.Urheilu on ihmisten keskinäistä kilpailua, taide taas jotain jumalallista. Voi olla että Antero Vipunen on puolijumala. Ehkä jumala on puolijumalaa kohtaan vaativampi kuin kuolevaisia kohtaan. Sillä ihminen on todellakin eristetty eri piiriin kuin jumala, joka ei voi odottaa ihmiseltä enempää kuin mitä on tälle aikojen alussa ja kasvun myötä ymmärtämisen edellytyksiä antanut. Kuten Wittgenstein totesi, ihmistä ei auttaisi vaikka hän saisi kohdata jumalansa kasvoista kasvoihin -- se ei auttaisi häntä ymmärtämään jumalan ajatuksista tai tarkoituksista yhtään sen enempää. Jumala voisi tuomita ihmisen vain tämän omien sanojen perusteella -- siis siitä, ettei ihminen ole itse tehnyt niin kuin oikeaksi ajatellut. -- Vain ihmisen oma älyllinen epärehellisyys voi olla hänen syntinsä. Siksi se että ajattelemme ja pidämme ehdottomasti kiinni älyllisestä rehellisyydestämme -- emmekä esimerkiksi poliitikkojen tavoin sorru valheisiin, "poliittiseen korrektiuteen" -- on parasta ja jumalallisinta mitä meissä ihmisissä voi olla.
En ole oikein viime aikoina enää ymmärtänyt miksi me emme puhuisi itsestämme hyvinä tai pahoina ihmisinä. Minusta se perinne pitäisi elvyttää. Meidän olisi puhuttava itsestämme hyvinä ihmisinä silloin kun emme sorru älylliseen epärehellisyyteen ja poliittiseen korrektiuteen, ja pahoja ihmisiä olemme silloin kun petämme itseämme käyttämällä kiertoilmaisuja ja vääriä käsitteitä ja uskottelemme itsellemme että ymmärrystä noituvat yleiskäsitteet -- ylihistorialliset, ylikulttuuriset, ylikansalliset ja yliyhteisölliset yleiskäsitteet -- voisivat määritellä ihmistä ja edustaisivat jotain ylevää kuten humanismia -- vaikka ne edustavat jotain aivan päinvastaista, todellisuudentajun ja yhteisölliset realiteetit sivuuttavaa yli-ihmisihanteellisuutta.
Mielen mallintamisen monimutkaisuus johtuu juuri sellaisista seikoista kuin miksi pitää erottaa toisistaan kulttuuri ja taide. Ne ovat ihmisyyden raameina ihan eri mittaluokkaa ja eri kelloilla ajastettuja. Kulttuuri on syvärakenne, ja kulttuuriset perusratkaisut, sellaiset kuin valitaanko äänne- vai kuvakirjoitus, tai kumpi aivopuolisko "vetää" silmiä lukutapahtumassa, tehdään varsin varhaisessa kehityksen vaiheessa. Kulttuuri on evolutiivisia uria ja uomia, jotka kehityksen vakiintuessa vain kivettyvät kaiken konstitutiivisiksi perustoiksi. Kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, kun taas taide on jotain joka jatkuvasti luo -- taide on jotain suorastaan jumalallista. -- Taide muodostaa kasvun kärhet, eikä avantgarden aallonharjoja tarvitse vain väheksyä. Kyse on usein siitä miten syvälle kylväjä on kylvänyt -- mielemme maaperän kerrostuneisuus toimii ajattelun humuksena, ja niin uusia ja tuoreita kuin taiteen tuotteen saattavatkin olla, ne tuotetaan syvistä pohjavirroista. -- Niin on myös jokaisen "ajatuksen" laita -- käsitteiden taso ei ole vain käsitteiden taso, vaan kunkin käsitteen hiusjuuristo, joka kulloinkin imee voimansa syvästä maaperästä. Kuten olen joskus sanonut, "ajatukset" ovat kuin tähtikuvioita, joiden konstellaatio pinnan tasolla on osin harhaa, koska avaruuden syvyyssuunnassa kuvion kirkkaimmatkin tähdet saattavat sijoittua hyvinkin kauas toisistaan. Ja kuten massalla linnunradan pyörteissä, käsitteillä on oma ominaispainonsa, joka taivuttaa koordinaatistoa koska se painaa ja taivuttaa koordinaatistoa. --Tavallisen ihmisen, jollaisia on noin yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän tuhannesta, mielen peräseinällä on alle kymmenen käsitekylttiä, johon kaikki heidän ajattelunsa palautuu. Siis sen kaltaisia kokoavia yleiskäsitteitä jotka toimivat tunnustuksellisessa ajattelussa kaiken selityksen päätepisteinä. Ajatteluksihan meille miltei kaikille riittää se, että onnistuu palauttamaan ongelman jonkin sitä raamittavan käsitteistön puitteistukseen, jolloin asia koetaan sekä "perustelluksi" että "ratkaistuksi". Ajattelun perusmuoto on skolastinen: "tämä-on-tätä", "tämä-ei-ole-tätä". Sic et non, kyllä ja ei. Harvemmin sen harvasivuisempaa raamattua on ihmisten päässä ollut kuin nyt, keskellä tätä näennäisesti niin valistunutta aikaamme. Nyt riittää muutama taika- ja leimasana -- "tieto", "totuus", "tiede", "fakta", "magia", "ihmisoikeudet", "oikeisto", "vasemmisto", "persut", "rasismi". Niin, ja koska kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen, tunnustuksellinen skolastinen ajattelu, aina tarvitaan jokin eskatologia, maailmanlopun käsite. Nyt se on "ilmastonmuutos".
Mielen peräseinään pysähtyy kaikki selitys, käsitepäreet silppuavat siellä kaikki todistelutarpeet itsetyytyväiseksi hyvin pureskeltavaksi mössöksi. En ole toistaiseksi tavannut vulgaaripositivistia jolle "magia" olisi olemassaoleva olennainen ongelma -- aina se on vain jonkinlainen irtisanottava perisynti, josta on vapauduttava vaikka kukaan ei ole kertonut mistä se koostuu ja on kotoisin. Oikeasti sekä tieto että tietämättömyys ovat -- näin voidaan ajatella -- kumpikin substansseja, paitsi sille, joka kuvittelee että tietoa on vain yhtä laatua ja tietämättömyyttä ei edes sitäkään.
Vulgaaripositivisti jolle "tieto" on lähinnä "tie", ja vieläpä täydellisen yksisuuntainen tie, ei juuri taakseen näe, eikä sitä mielen peräseinääkään ole hänelle oikeastaan itsehavainnon kautta olemassa. Kun itserefleksion kerrokset ja mekanismit puuttuvat, kaikki ajattelu ja käsitteet ovat samalla pinnalla. Sen käsitepinnan lujuus koetaan hyveenä -- ja niin vulgaaripositivisti kävelee Jeesuksen lailla vetten päällä. Jeesus viihtyy kuulemma hyvin Turun Sanomien toimituksessa. Mielen peräseinällä selkä painuu selityksen palautuspisteisiin, käsitekyltteihin, eikä se seinä ole koskaan sen kirkkaammin valaistu. Joskus tuntuu siltä kuin vulgaaripositivistin kainalossa, ihan siinä hihamerkin alla, olisi tuhannen watin lamppu, jolla todellisuutta valaistaan itsestä poispäin, toiseen suuntaan -- todellisuutta -- nimenomaan siksi, että pimeys käsitteellisessä palautuspisteessä, siellä selityksen päässä, pysyisi sysimustana.
Kuten jokaisen pitäisi tietää ja ymmärtää, ihmisen kulttuurievoluutio alkoi laumojen paikoilleen pysähtymisestä, työnjaosta, roolien ja kielen kehityksestä. Ihmisen tarina on pitkä tarina, mutta ei mahdoton tiedettäväksi ja ymmärrettäväksi, koska se on meissä yhä tallella, kehityskerroksiimme erityisillä tavoilla varastoituna. Sen tien läpikäyminen ja ymmärtäminen edellyttävät kuitenkin kykyä irtautua nykyhetken "realiteeteista" ja muodostaa oman minuuden projektori erilaisilla kognitiivisilla kehitysehdoilla. Projektori on todellakin enemmänkin makroskooppi kuin mikroskooppi -- sen sijaan että yritämme "nähdä maailman oikein" meidän olisi "nähtävä maailma tietyillä kehitys- tai reunaehdoilla oikein". -- Järki on aina järkeä tietyssä järjestelmässä, kaikki järki on systeemistä järkeä. Aina kun puhumme järjestä meidän pitäisi raamittaa se rationaalisuus jonka puitteissa järjestä puhumme. Esimerkiksi päämäärärationaalista järkeä ei esiinny myyteissä, ei antiikissa, ei keskiajan teokratiassa -- se on vasta kartesiolaisen paradigman mukanaan tuomaa järkeä, valistuksen valaisemaa järkeä. Mutta kuka muu kuin muutama mahtiaivoinen tiedonfilosofi maailmassa siihen pystyy? -- ("Järjellä on monia muotoja, ja myös se erityinen muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva." -- G H von Wright.) -- Miten järjen menneiden muotojen kanssa päästään sinuiksi? Kuka voi taannuttaa tajuntansa siihen kehitysvaiheeseen, jossa syvyysperspektiiviä ja aikaa ei vielä hahmoteta? -- Sanoisin että tällaisia ihmisiä on murto-osan murto osa siitä noin promillesta, joka ylimalkaan jotain osaa ajatella.Niinpä kaiken ajattelun alkuhahmojen ja käsitteenmuodostuksen alkumuotojen -- esimerkiksi sellaisten durkheimilaisten yhteisövoimien, yhteisöominaisuuksien ja yhteisöilmiöiden kuten totemismin, samuuden piirejä sulkevien käsitteistöjen, yö- ja päiväroolien, pyhän ja profaanin, kehittyvän työnjaon ja yhteisöllisen vallan itsetäydentyvien instituutioiden -- ymmärtäminen edellyttäisi kykyä irtautua sellaisista "tiedollisesti" omaksutuista "totuuksista", joiden paradigmaattiset lähtökohdat palautuvat mielen peräseinän käsitepäreisiin. Kaikki inhimillinen kehitys on alkanut sen peräseinän takana olevasta huoneesta, ja käsitteiden läpi meidän pitäisi vielä tunkeutua sinne -- itse asiassa vasta sieltä -- ikään kuin hahmonmuodostuksen hämärän rajamailta, alitajunnan suunnasta -- käsitekyltteihin langetettu valo voi näyttää myös kauempana avautuvan maailman "oikein". Seurustelu alitajunnan kanssa sopii kuitenkin vain aniharvoille -- murto-osalle murto-osan murto-osista -- koska "minuudelta" edellytetään todella valtavia koherenssivoimia eheyden ylläpitämiseksi ja palauttamiseksi kehityksellisen regression jäljiltä.
Tuo on kompleksisuutta, sitä "monimutkaisuutta" joka makroskoopilla olisi hallittava. Ehkä se on kuin Wittgensteinin hämähäkinverkko -- "kuin yrittäisit korjata hämähäkin verkon paljailla sormilla". Tai ehkä se on kuin Hyötyniemen joskus mainitsema "aaltofunktion romahdus". Ei pidä koskea, ei kärsi puuttua prosessiin -- pelkkä pysäyttäminen "tarkkailua" varten romauttaa kaiken. Vain eläminen, samaistuminen ja kokeminen aallon mukana, harjalla, voi antaa autenttisen tiedon. -- Kun Goethe, Spengler ja Wittgenstein puhuivat "alkuilmiöistä" ja kehottivat katsomaan kaikkea "läheltä ja tarkkaan", jotain tuollaisen kehityksellisen regression tavoittelua olen heidän puheistaan tulkinnut. Noustessaan "Tractatuksen" lopussa kielen tikkailla "kielen näköalapaikalle" Wittgenstein itse asiassa laskeutuu kehitykselliseen kellariin jossa eri aistialueiden hahmot vasta hakevat ensimmäisiä muotojaan. -- Voimme vetää tähän Joycen, "Finnegans Waken", ja Marshall McLuhanin, tietysti. Vallankin viimemainittu auttaa meitä tajunnallisissa seikoissa -- McLuhanin ymmärtäjälle voi selvitä miksi "kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita".Jonathan Miller -- todellinen renessanssi-ihminen, hallussa koko skaala hervottomasta sketsikomiikasta neurotieteisiin -- teki aikoinaan yhden ensimmäisistä McLuhan-biografioista. Aluksi minusta sitä lukiessani tuntui oudolta että hän painotti niin valtavasti katolisuuden syvämerkitystä mcluhanismissa. Ajattelun muotoina, ei-opillisesti, ideoina, McLuhan sai vaikutteita jesuiittaisä, biologi ja paleontologi Teilhard de Chardinilta, jonka ideat "aineensisäisestä hengestä" provosoivat piankin pinnalliset positivistit hirvittäviin ideologisiin vastaiskuihin kaikkea evoluutiohistoriallista "runoilua" vastaan -- sattuma ja välttämättömyys riittävät selitysperusteiksi, väitti Jacques Monod, tunnistamatta itse viljelemänsä myyttisen totuudellisuuden olemuslaatuja. Kukaan ei tietenkään pysty koskaan yhdellekään Monodin monistiset materialistiset käsitteet mielensä peräseinälle naulanneelle jeesustelijalle kertomaan, ettei kyse ole siitä mitä päreissä lukee. Ettei esimerkiksi "kreationismin" olennaista sisältöä voi millään "tiedolla" mitenkään "todistaa" suuntaan tai toiseen. Ettei esimerkiksi riitä että todetaan ettei "evoluutioteoria" ota kantaa elämän syntymiseen vaan vain "evoluution prosessiin" -- aivan kuin elämän syntyminen ja sen ylläpitäminen tiedettäisiin eri asioiksi -- vaikka materian alkeistasolta ei ole löydetty mitään mikä erottaisi "elävän" aineen "elottomasta". -- Tai jos haluamme viitata tiedonfilosofisesti Toulminiin, että myös kaikessa "tieteellisessä" selittämisessämme vaikuttaa sisäänrakentuneena teologisen selittämisen perinne. -- On toisaalta se ja sama, pidämmekö McLuhania esimerkiksi "tutkijana" vai vaikkapa "mediaprofeettana" -- kummankaan kohdalla kunnollinen ajattelu ei tarvitse eikä itse asiassa saa ottaa vastaan mitään peräseinälle palautuvia ja totuudellisuuden tukirakenteita vahvistavia ajatusnauloja. Meidän on ehdottomasti kieltäydyttävä naulitsemasta totuutta ristille. Totuus maailmasta on se ettemme tiedä, ja että kaikki tieto minkä koemme lievittävän tietämättömyyttä ja rakentavan varmuutta, on väärää tietoa.
Ihmismielen mallien valtakunta on eräänlainen vintage-tiedon valtakunta -- kuin olisimme tekniikan museossa ja hämmästelisimme kaikkien mekaanisten kiiltävien koneiden kauneutta. Freudia syytettiin siitä että hän käytti fysiikan käsitteitä -- sellaisia kuin "voima", "energia", "vastus", tms -- kuvatakseen ja selittääkseen mielen toimintoja -- mutta tuollainen mitätöinti on tietenkin vain vulgaaripositivistinen anakronismi, se kun kuvittelee että mielen impressiot ja mielteet olisivat jotenkin "opillisia", että ne esimerkiksi kuuluisivat varsin myöhäsyntyiseen "fysiikan käsitteistöön".Nehän eivät kuulu -- sen sijaan fysiikan käsitteistö itsessään on syntynyt itsehavainnosta ja -refleksiosta, kun eurooppalaisen uuden ajan alussa, jolloin yleinen filosofointi ei vielä ollut eriytynyt erityistieteiksi vaan ideat saattoivat hyödyttää ja hedelmöittää toisiaan vielä yli myöhemmin syntyneiden raja-aitojen, kartesiolaiseen paradigmaan kuuluva todellisuuden objektivaatio oli ensin kääntynyt yhtä lailla sisäiseen havaintoon kuin ulkoisen todellisuuden tutkimukseen. Mielenliikkeiden analysointi tehtiin samalla objektivoivalla tarkkuudella jolla myöhemmin ulkomaailmaa mitattiin ja määritettiin -- ja juuri tämä olemuksellinen samankaltaisuus, samanlaatuisuus ja -muotoisuus, siirsivät sisäisen havainnon projektiivisesti -- sanoisimmeko tässä siis "makroskoopin" välityksellä -- objektivoituvaan todellisuuteen, jolloin myös "fysiikka" sai esimerkiksi "voiman" ja "energian" käsitteensä. --
Eurooppalaisen uuden ajan alku kartesiolaisine järjen paradigmoineen voi mallinnettuna tuottaa varsin kauniita vintage-koneita, joita on vaikea lakata ihastelemasta vaikka Hyötyniemen mainiosti kuvailemat virtauspumput, männät ja kiertokanget ajautuisivatkin anturimittausten pettäessä ja kompleksisuuden kasvaessa hallitsemattomaan toiminnalliseen kriisiin, kouristuksiin, kohtauksiin ja pitkäaikaissairauksiin. Se mikä tässä vintage-kuvassa jää vähemmälle huomiolle on juurikin tuo koko aikakausi -- että tässä eletään ajallisesti omaehtoista todellisuutta, jolloin muotoilun lisäksi myös yhteiskunnassa tapahtuva sosiaalinen, yhteisövoimia koskeva muutos on valtava. Ei olisi eurooppalaista uutta aikaa ilman visuaalisuutta, ei ilman visuaalisen kognition emergoimaa individualismia. Kartesiolaisen paradigman ydin on individualismi -- Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivaatio. -- Siksi meidän pitäisi pysähtyä myös näiden mallien äärelle ja nähdä ne vähän erilaisin silmin. Niiden erinomainen visuaalinen viehättävyys ei ole itseisarvoinen seikka, vaan olemuksellinen osa sosiaalista muutosta. Ne kertovat suhteesta Subjektin silmän ja Maailman mallin välillä. Ehkä ne kertovat individualismin ideasta ja ihanteesta. -- Kun nykyisin puhumme "koneälystä", "tekoälystä", tai sellaisten erityisistä ominaisuuksista kuten "singulariteetista", jolla termillä tietääkseni nimitetään pistettä jossa koneen kapasiteetti ylittää ihmisaivojen mekaanisen suorituskyvyn, miten paljon mietimme tällöin "ihmisälyä" vain koneen ominaisuuksien pohjalta? --
Ja päinvastoin: missä määrin jätämme miettimättä sitä perustuvanlaatuista tosiasiaa, ettei mitään yksilöön eristettävissä olevaa, historiasta, ajasta ja kulttuurista, lähtökohtaisista mielen malleista, järjen varsin erilaisista ja erilaatuisistakin paradigmoista irrotettavaa ja joillakin erityisillä järjen eväillä "abstrahoitua" ihmisälyä ole olemassakaan -- että kaikki ihanat kuvitelmamme jostain sellaisesta ovat vain silmiämme viehättäviä vintage-mallistoja, viisikymmenluvun amerikanautoja, mekaanisia morsiamia, symbioottisia aistimusulokkeita, mcluhanilaisia uusia ulottuvuuksia -- pohjallaan edelleen yö- ja päiväeläimen ja -elämän jako ylijännitteiseen sosiaalisuuteen ja keräilykulttuuriin, pyhän ja profaanin perustavanlaatuinen ero, nimikkeillä suljettavat suuren samuuden piirit -- totemistisen totuudellisuuden, kaikkein varhakantaisimman totuudellisuuden laadun elimistöllisiksi urautuneet ohjelmat, jotka ovat eurooppalaisen historian eräässä erityisessä vaiheessa tuottaneet koneistojen individualistiset ominaisuudet -- jotka eivät kuitenkaan ole mitään itsessään ja itsenään toteutuvaa, ideoina irrotettavaa ja toistettavaa, yhtä vähän kuin sielumme on irrotettavissa ruumiistamme, tai teilhardilainen "aineensisäinen henki" voi aineestaan vapautua. -- On merkillinen, oman aikamme peräseinän täydellisiä käsitesekaannuksia hyvin kuvaava seikka, että nimenomaan vulgaaripositivistit, jotka syvästi halveksivat ja kieltävät kuolemattoman sielun, ovat syvimmin rakastuneita tällaisen sielun vintage-mielikuvaan, ideaan "tekoälystä".
Se että kartesiolaisen järjen parhaat apuneuvot, kuten empirismi ja matematiikka, luonnostaan kasvavat kaiken järkiajatteluksi tunnistetun ja tunnustetun alueelle -- kattaen myös ihmistieteitä, joihin positivismin metodit todellisuudessa varsin vajavaisesti ja vaikeasti sopivat -- on tietysti jossain määrin ymmärrettävää. Ikään kuin "luonnonlaeista" todellakin seuraisi jollakin logiikalla se että myös kaiken ihmisyhteisöjä koskevan tulisi olla kuvattavissa ja selitettävissä "luonnonlakien" kaltaisen palautuspisteistyksen kautta. Niin ei ole, ja syyt seuraavat suoraan kaiken kartesiolaisen rationaalisuuden paradigmasta -- kun kaikki tieto rakentuu tarkkailevan Subjektin ja tarkkailtavan Objektivoituvan todellisuuden akselille, tämä tieto luonnostaan voi koskea vain sitä ulkoista todellisuutta joka asettuu tarkasteltavaksi. Niinpä kartesiolainen Silmä painaa selkänsä mahdollisimman tiiviisti todellisuuden peräseinää vasten, jolloin syntyy illuusio siitä että se näkee koko todellisuuden. -- Mutta itseään se ei voi nähdä. Se voi parhaimmillaankin vain tunnistaa itsessään ne ehdot joilla se todellisuutta tarkkailee ja kalibroida itsensä suhteessa positioonsa. -- Näinhän kalibroi itsensä Einsteinin suhteellisuusteoreettinen tarkkailija, ja näin kalibroi itsensä freudilainen mielen syvätasojen mallintaja. -- Näin Wittgenstein kalibroi kielen mahdollisuudet -- mutta tosiasiaksi jää, että empirismi tuottaa parhaat todellisuudenhallinnan edellytykset vain suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen, kun taas kaikessa mikä koskee ihmistä, jo kuvaileviin käsitteisiin sisältyy olemuksellisesti selitystä, ja paras metodi on vain "katsoa läheltä ja tarkkaan".Jos inhimillisen totuudellisuuden olemuksellisia laatuja katsotaan eurooppalaisen ajattelun pitkässä historiallisessa perspektiivissä, myyttinen totuudellisuus, joka oli samaistavaa ja siinä mielessä teokraattisen totuudellisuuden tapaan kaikkiallista -- antiikin kreikkalaiset jumalat eivät todellakaan konkreettisesti olleet tavattavissa Olympos-vuorella, vaan vuorikin oli osa myyttistä maisemaa -- ajatonta ja ikuista, ideoihin, eräänlaisiin todellisuuden pysäytyskuviin palautuvaa -- itse asiassa vuorijumala palautuu kauemmas primitiiviseen hämärään kuin ihmishahmoiset jumalat -- ja kreikkalaisten kunniaksi on kirjattava että heidän jumalansa olivat nimenomaan ihmishahmoisia, miltei lihaa ja verta -- myyttisen totuudellisuuden samaistavaan laatuun kuului että kaikki koski miltei yksinomaan ihmistä, hänessä viriäviä tuntoja ja hänen elämänmuotoaan. Ideat eivät olleet "objektivoitua" todellisuutta, vaan yleisiä toistuvia hahmoja, ei vain esineisiä kohteita, vaan myös ominaisuuksia tai toiminnallisuutta. Myyteissä, kuten sanottu, ei ollut sen enempää sattuman kuin deterministisen syyn ja seurauksen käsitteitä -- edes antiikin ehkä "kehittynein" filosofi, Aristoteles, ei rakentanut maailmaa vaikutussuhteista, vaan sisällytti "syyt" olioihin niiden ominaisuuksina -- eikä hän kehittänyt logiikkaansa dynaamisen seuraussuhteen varaan, vaan sisällyttämällä staattisia ideoita toisiinsa. -- Emme voi mitenkään pitää Aristotelesta luonnontieteilijänä -- kaikkea muuta. Niiltä osin kuin hän onnistui ihmistä ja ikuisia ongelmia kuvaamaan, hänen käsitteistönsä ovat eläneet yli aikojensa ja toimineet eräänlaisina munankuorina joihin kukin eurooppalainen aika on sijoittanut omalle miellemaailmalleen ominaiset sisältönsä. -- Ja tämä oman uuden aikamme kartesiolainen rationaalisuus kaikessa välineellisyyden ja hyödyntämisen vimmassaan tietenkin tekee Aristoteleesta oppisisällön oppisisältöjensä joukkoon erittelemättä sitä mikä on historiallista anakronismia mikä taas muodostunut matkan varrella kun olemme taittaneet ajatushistorian taivalta ihanilla vintage-käsitekoneistoillamme. -- Eikö tämä juuri ole "opillisen sivistyneisyytemme" kiusallisin ja suurin kompastuskivi? -- Että voimme ottaa sanan sieltä toisen täältä, tulkita ne oman aikalaisjärkemme puitteistuksessa, muodostaa niistä oman opillisen konstruktiomme -- jonkinlaisen ikiomiin aivosoluihimme visusti piilotetun "tekoälyn" -- ja uskoa sen totuudellisuuteen, sen autenttisuuteen, jopa sen historiallisuuteen?
Meidän ei tarvitse konstruoida koko ajatushistoriaa, koko eurooppalaisen ajattelun tietä antiikin kreikkalaisista Rooman valtakunnan romahduksen kautta tuhatvuotisen keskiajan minäpersoonan totaalisesti hukanneen depersonalisaation kautta gotiikan korostamiin vertikaalilinjoihin, jotka elvyttivät syvyysperspektiivin ja ajantajun ja uudestisynnyttivät kauan kadoksissa olleen visuaalisen sielun. -- Sitä emme kuitenkaan saisi missään yhteydessä jättää korostamatta miten ratkaisevasti visuaalisiin emergensseihin -- mukaan lukien lukutaito ja kirjallisuus -- koko eurooppalaisen uuden ajan kartesiolainen paradigma ja rationaalisuus ovat perustuneet. -- Mutta voisimme ehkä tehdä täysin päinvastoin: voisimme palauttaa mielemme peräseinälle naulattuja käsitekylttejä pitkässä perspektiivissä taaksepäin ja saada jonkinlaista ymmärrystä sen suhteen miten vähän niihin sisältyy mitään autenttista sisältöä tai tietoa. Esimerkiksi sellainen käyttämämme käsite kuin "yksilöllinen vapaa tahto" pyyhkiytyy tajunnastamme olemattomiin heti kohta kun sen seinältä irrotamme. Emme todellakaan ole mitään "yksilöllisen tahdon" alkupisteitä, vaan sosiaalisen "vallan" varsin vahvasti vääristämiä tapahtumakoordinaatistoja. Jokainen joka on tutustunut sosiaalipsykologiassa niin sanottuun Stanley Milgramin kokeeseen hätkähtää sitä toistuvasti saatua tulosta jonka mukaan kaksi kolmasosaa ihan täysjärkisistä länsimaisista ihmisistä on tietynlaisen auktoriteetin vaatimuksesta valmis "tieteelliseksi" lavastetussa koetilanteessa antamaan kammioonsa suljetulle koehenkilölle jatkuvasti vahvistuvia sähköiskuja siitä huolimatta, että tämä valittaa, parahtaa, huutaa tuskasta ja vaatii lopulta kokeen lopettamista -- ja vaikenee sitten yhtäkkiä kokonaan. Tästä huolimatta kaksi kolmesta on valmis antamaan vielä kovimman, "hengenvaaralliseksi" merkityn sähköiskun. -- Me tiedämme että "yksilöllinen vapaa tahto" on jokseenkin totaalisesti manipuloitavissa kun auktorisoitua valtaa tilanteessa käyttää esimerkiksi valkotakkinen "tieteellinen" auktoriteetti. -- Mutta opimmeko oman "tahtomme" tyypillisestä heikkoudesta mitään? Eivätkö samat ihmiset jotka uskovat sivistykseen ja tieteeseen ole juuri niitä joiden mielestä uskonnonvapauden nimissä pitää jättää puuttumatta joillekin uskonnoille ominaiseen auktoriteettien sokeaan tottelemiseen? --Sosiaalipsykologia voisi opettaa meille millainen rakenne "minä" oikein on -- että on esimerkiksi subjektiminä ja objektiminä, myös "toisen" tai "toiseuden" hahmo -- ja durkheimilaiseen sosiologiaan ja antropologiaan palattaessa voisimme oppia miten nyt "yksilölliseksi ja vapaaksi" kuvittelemamme "tahto" lopulta palautuu ja liukenee totaalisesti sosiaaliseen "valtaan". Tällaisen liukenemisen mekanismi nähdään jo hypnoosi-ilmiössä, jossa ei siis ole kysymys siitä että yksi "minä" manipuloisi toista, vaan joka toteutuu mielemme syvimpien pohjakerrosten kollektiivisilla ehdoilla -- ikään kuin kaikki olemassaolomme "realiteetit" -- mukaan lukien kaikki "tiedolliset" realiteetit -- palautettaisiin muutamiin ajatustemme tähtikuvioiden alkuperäisimpiin ankkureihin -- ja joista käsin koko konstellaatiota saadaan taivutetuksi millaisen kokonaiskoordinaatiston vääristymiin tahansa. -- "Tahto" palautuu "valtaan", mutta myös olemassaolomme keskipisteeksi kokemamme "minä" palautuu "kollektiiviin" -- ja mitä sitten olisi sanottava niin monista "minän" kokemuksellisten ominaisuuksien mukana kehittyneistä ja vain omassa aikalaistodellisuudessamme "merkitystä" omaavista käsitteistä? -- Palautuuko kaikki "tietommekin" totuuden alkuperäisempiin olemuslaatuihin? Palautuvatko nyt meille korostuneina esiin nousevat vastakohtaisuudet -- kuten nykyisin niin kipeä kysymys "miehen" ja "naisen" eroista, sukupuolieroista ja -rooleista, "patriarkaatin" ja "matriarkaatin" järjestelmistä -- miten paljon kaikesta siitä minkä nykyisin olemme jonkin "ismin" leimalla leimanneet häviää maailmasta kun todelliset sisällöt palautetaan läpi käsitepinnan ihmisen alkulaumassa vallinneiden alkuperäisten jäsennysten mukaiseksi? Mitä merkitystä silloin on kaikella tällä huudolla ja vimmalla jonka keskellä nyt elämme?
Yksi syy sille miksi Hyötyniemen tapa mallintaa ihmismieltä puhuttelee minua on se että nämä vintage-koneistot tarjoavat viehkon vaihtoehdon totisille ismiuskonnoille ja hihamerkkireaktioille. Ajatushistoriaa ei pysty harrastamaan hetkeäkään jos kokee jonkin "ismin" omakseen ja totuuden tunnustukselliset ominaisuudet houkuttelevat. Jos joku kokee tarpeelliseksi tehdä valintaa klassisen liberalismin ja perinteisen marxismin välillä, tai rakentaa siltoja uusliberalismin ja feministisen marxismin välille, tai jos joku saa vahvistusta ja voimaantuu irtisanoutumalla joulupukkijumalasta, kun taas joku toinen konformistisesti sovittelee että tokihan kaikissa uskonnoissa on jotain hyvää -- ajatushistorioitsijalla ei mihinkään tällaiseen ole yhtään mitään lisättävää. Kaikin mokomin. Kaikin mokomin. Mikään "minän" ismi-identiteetti ei kuitenkaan ole muuta kuin kaislikon huojuntaa tuulien tuivertaessa, ja ilmiö on sama, tuulipa kesällä tai talvella. -- Vertaukset voivat ja saavat olla raamatullisia, koska raamattuun ei liity sen enempää positiivisia kuin negatiivisia maagisia voimia, se on vain raamattu. Se on kuin Raymond Carverin varis, josta hän runoilee: "Varis lensi ikkunani viereiseen puuhun. Se ei ollut Ted Hughesin, tai Galwayn varis. Ei Frostin, Pasternakin, tai Lorcan varis. Ei yksi Homeroksen variksista, taistelun jälkeen, hyytyneestä verestä kylläinen. Tämä oli vain varis." -- Oman aikamme sairas taipumus ismi-identiteetteihin on ajatushistoriallisesti ottaen pitkän kehityksen tulos. Uuden ajan alussa todellakin tarkkailevan kartesiolaisen Subjektin mielenkiinnon kohteina olivat yhtä lailla mielenliikutukset -- se mikä oli mielen sisällä -- kuin ulkomaailman objektivointi, mutta uudet tiedonalat, erityistieteet, hahmottuivat visuaalisen kognition pohjalta, ja empiirinen metodi tuotti tulosta nimenomaan ihmisestä riippumattoman todellisuuden tutkimisessa. Uudet tieteiden kategoriat hajosivat kuitenkin edelleen tutkimuskohteiden ja koulukuntien mukaan, ja tuon tien toisessa päässä elämme nyt siis eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää auktorisoimaan tutkittavien asioiden totuudellisuutta. -- "Suuret kertomukset", eli maailmaa laveasti kuvaavat ja selittävät koherenttiset kokonaisvisiot ovat ainakin näennäisesti jääneet taaksemme, ja niiden mukana murentui myös yksi tiedonhankintaa ohjannut premissi -- pohjimmiltaan teologisen selittämisen perinne jossa selitys koetaan sitä totuudellisempana mitä laajemman ilmiöjoukon selitys kattaa -- ja nyt akatemia, yliopistomaailma, on laidasta laitaan mitä irrallisimpien "ismien" lävistämä, eivätkä sen enempää opettajat kuin vielä enemmän eksyksissä olevat oppilaatkaan jaksa ajatella ainoatakaan ajatusta joka puhkaisisi "minää" muodostavat identiteettikuplat ja jaksaisi valaista todellista maailmaa edes eilispäivää, tai edellistä vuotta, tuskin vuosikymmentäkään kauemmas. ---"Ismien" maailmassa totuudellisuus liukenee taas "kaikkiallisesti" -- palaamme siis jossain mielessä teokraattiseen maailmaan, jossa tiedollisen ja aatteellisen "vallan" tajunnalliset alkiot järjestyvät kognitiivisesti tunnustuksellisia mielenmekanismeja varten. Tiedon ja vallan tajunnallisten alkioiden "kaikkiallisuus" tarkoittaa sitä että tunnustus on sekä todellisuus että totuus. Tiedolliset ja aatteelliset ismit sulavat yhteen, ja tuovat ja suovat symbioottista turvaa "minästään" äärimmäisen epävarmoille ihmisille. Historiassa harvoin ihmiset ovat olleet niin suuren tietomäärän haltijoita ja niin eksyksissä kuin mitä uudet sukupolvet nyt ovat. -- "Tieto" ei suinkaan ole määrällinen suure, vaikka se sellaisena juuri nyt ymmärretäänkin. Määrällinen tieto on esimerkiksi "tekoälyn" tarvitsema mielikuva. -- Traagista on että eniten "tiedoillaan" loistavat nuoret vasemmistoälyköt, joiden tajunnassa on valmiiksi vahva antagonistinen lataus kaikkia reaalimaailman rasitteita vastaan. He elävät syntymähumalassa suuren yhteiskunnallisen symbioosin helmoissa ja vaativat, että "järjestelmän" on pidettävä heistä huolta. Sama suuri symbioottinen hahmo voi heidän mukaansa pitää myös huolta maailman kaikista pakolaisista, kaikista turvapaikanhakijoista, kaikista kansainvaeltajista. -- Jos heitä kritisoi heidän näkemystensä kehittymättömyydestä, he vastaavat yliälyllistetyllä teoreettisella käsitevyörytyksellä, jonka tosiasiallista onttoutta heidän on mahdoton tajuta. Edes räikeimpiä kognitiivisia dissonanssejaan he eivät puheissaan noteeraa. "Suurkapitalistit" ovat heidän pahimpia vihollisiaan -- aivan kuten "maailman hätääkärsivät" ovat muka heidän sydänystäviään. Mutta maailman kapitalistit ovat juuri niitä jotka haluavat ajaa kansainvaellukset liikkeelle ja toteuttaa väestönvaihdon Euroopassa. --
Kuinka me voisimme vapautua kaikista harhaisista käsitteistämme? -- Sellaisista kuin "yksilöllinen vapaa tahto", "patriarkaatti", "tietomäärä", "tekoäly", jne. -- Emmehän me voi purkaa vallitsevaa kielimaailmaa joka on ollut olemuksellinen osa ihmisyyttämme -- ja ihmisyyteemme kuuluvaa sosiaalista kudosta -- läpi koko kulttuurievoluution. Sosiaalisuutemme kulmakiviä ovat yhtäältä moraali -- joka pohjautuu siihen että jokaisen tajuntaan varhaisessa kehitysvaiheessa syntyy ensin hoivaajan hahmo, siis "sinä", ja vasta myöhemmin kehittyy se mistä sanomme "minä" -- ja tästä ihmis- ja itseidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan seuraa että elämme kaikki aina ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme -- ja toisaalta kieli, joka alusta alkaen on sama asia kuin "ajattelu", ja joka alusta alkaen on myös ja nimenomaan sosiaalista muodostetta. -- Emme voi irtisanoutua aikamme vallitsevasta kielimaailmasta, sillä se on korvaamaton osa elämänmuotoamme, jatkumoa, joka juuri tekee ihmisestä ihmisen, yksilöiden ylisukupolvisen jatkumon, asuntomme siinä maailmassa johon kosmos on hengen puhaltanut ja toistaiseksi elämän ehdot tarjonnut. "Kieli on talo jossa elämme." Meillä ei ole mahdollisuutta sanoutua kielimaailmasta irti, ei mahdollisuutta sanoutua vallitsevasta aikalaisjärjestä irti, ei juuri mitään mahdollisuuksia edes korjata karkeimpia ajatusvirheitämme -- miten meidän siis tulisi suhtautua siihen sisareen tai veljeen joka totisen torvensoittajan hartaalla vakavuudella puhuu "sattumasta" tai "välttämättömyydestä" kuin kuiskisi pyhiä totuuksia noviisin korvaan temppelin kaikkeinpyhimmässä perähuoneessa? --
Yksi filosofisesti houkutteleva vaihtoehto olisi kaiken "silleen jättäminen". Filosofin ei välttämättä tarvitse toimia totuuksien julistajana totuuksiin uskovien monenkirjavissa joukoissa -- filosofille voi riittää alkuperäisen kartesiolaisen paradigman ja järjen mukainen tarkkailija-asema. -- Niin aktiivisesti kuin Georg Henrik von Wright osallistuikin yhteiskunnalliseen keskusteluun, häntäkin "mietitytti paljon" tämä valintansa. Hänen esikuvansa Wittgenstein pyrki päinvastaiseen suuntaan, pyrki keskittymään yhä puhtaammin tiedonfilosofisiin ongelmiin. -- Mutta tietenkään "silleen jättäminen" ei olisi niin ihanteellinen vaihtoehto kuin miltä se teoriassa vaikuttaa. Juuri tässä on Hyötyniemi mielestäni syvällä tavalla oikeassa: vain vitaalisiin virtoihin osallistumalla, ajautumalla keskustelun ja kiihkonkin korkeimmilla laineilla, voi tavoittaa autenttiset aikalaistunnot ja -totuudet. Totuus ei ole "tietoa", ei "tahtoa" -- eikä "tekoäly" todellakaan ymmärrä totuudesta mitään -- mutta kokemuksellinen ote satunnaisiin tartuntapintoihin voi todellakin tarjota jotain "läheltä ja tarkasti".Termin "taloususkonto" synnyssä oli jokin rooli von Wrightin kirjalla "Tiede ja ihmisjärki", joka on mitä kunnianhimoisin "suunnistusyritys" kattaen kaikki kartesiolaisen järjen eriyttämät tiedon rintamat. Tuosta kirjasta hahmottui minulle ensi kerran se valtava historiallinen perspektiivi, jossa asioita on tarkasteltava jos haluaa etteivät selitykset jää näennäisselityksiksi. -- Mehän olemme koko ajan yhä enemmän selittämässä kaikkea mahdollista nimenomaan "talouden" pohjalta -- "talouden" vaikutuksina, "taloudellisten etujen" tavoitteluna -- mutta koska nykyinen "talousajattelumme" on itsessään jotain joka ensin tarvitsisi analyysin ja selityksen, varsinainen ymmärryksemme ei kartu tippaakaan viittauksista "taloudellisiin" syihin. Muistan keskustelleeni taannoin tästä vielä tälläkin palstalla Olli Pusan kanssa ennen kuin tämän julkaisun toimitus suuressa viisaudessaan savusti hänetkin täältä pois. -- "Taloususkonto" valkeni minulle jotenkin kertakaikkisesti, koko perspektiivissään ja mittakaavassaan -- siis että nykyinen talousrationaliteettimme on todellakin suora jatke keskiaikaiselle teokratialle ja tunnustukselliselle uskonnollisuudelle. Että talousajattelu jäi ainoana uuden rationaalisuuden muodoista lokatiivisesti "ptolemaiolaisen" koordinaatiston varaan -- siis että taloudellinen toimija talousmaailmassa on kaiken keskipiste, ja toimijan tilinpidollinen nollapiste määrää mikä on plussaa mikä miinusta -- mutta myös mikä on syytä mikä seurausta. -- Ja että "rahassa", joka historiallisesti oli yhtäältä teologinen metamorfoosi keskiajan ehtoollismysteeristä ja transsubstantio-opeista sekä toisaalta jonkinlainen ratkaisu alkemistien yrityksiin muuttaa arvoton arvokkaaksi, jäi tosiasiassa elämään pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, joka itsessään palautuu tavattoman alkukantaiseen magiaan. -- Kirjoittelin näistä ideoista 80-luvun loppupuolella ahkerasti kymmenille, ehkä sadalle enemmän tai vähemmän tuntemalleni tai tietämälleni "ajattelevalle ihmiselle" ja suunnittelin tuolloin jopa perustavani eräänlaisen kirjallisesti toimivan "valistuneiden yhteyttä" varjelevan yhteisön -- mutta kaikki tuo tavallaan orientoitui uudelleen kun tietokoneet ja internet tulivat ja avasivat aivan uudenlaisen julkisyhteyden. Samalla myös taustalla vaikuttanut kasinon pyörittämä nousukausi päätyi rahaekspansioon ja romahdukseen, ja kaikki mitä sitten 90-luvun alun suuressa lamassa tuli esiin tuki kaikkia niitä käsityksiä joita oli rahan uskonnollisesta peruslaadusta muodostanut. -- Ennen pitkää julkaisin netissä myös monet "Narkissos-esseistä" jotka olivat jo eläneet koko ajan uudistuvissa muodoissa ja joita olin postitellut lukemattomille ihmisille joiden ajattelin ehkä olevan aiheista kiinnostunut. Noissa esseissähän ovat käsitykseni taloudesta nykyajan uutena maailmanuskontona jo aikalailla kiteytyneet sellaisiksi kuin mitä ne yhäkin ovat. --
"Taloususkonto" on käsitteenä lyönyt aika hyvin itsensä läpi, mutta monilta taitaa yhä jäädä ymmärtämättä että kyseessä ei ole vain kutsumanimi tai sanonta, vaan että "talous" on todellakin pohjimmiltaan samoista tajunnallisista alkioista rakennettua ajattelua kuin mitä kaikki uskonnot ovat olleet sitten alkuihmisten primitiivisten kehitysvaiheiden. Tällaiset alkuperäiset maagiset elementit eivät häviä ihmismielestä millään kehitysasteella -- ne vaikuttavat nimenomaan kaikkein vahvimpien ajatuskonstellaatioiden ankkuripaikkoina syvässä ajatusavaruudessa, ja juuri niiden valo on se ratkaiseva valo jonka koemme kirkastavan kaikkein kehittyneimmätkin korkeimmin abstrahoidut "tiedolliset" ajatuksemme. -- Ja tässä historiallisessa perspektiivissään, teologisten ajattelun muotojen metamorfoosissa -- prosessissa jossa mutatis mutandis toteutuu yhtä aikaa historiallinen muuttumattomuus ja muutos -- näyttäytyy jotain sellaista joka ajatushistorialle on juuri olennaista: näyttäytyy miten kaiken nimellisen ja näennäisen muutoksen ja vaihtelun takana jokin vakioinen säilyy. Jokin on ikään kuin, toistan: ikään kuin ikuista, jotkut mielen rakenteet toistuvat läpi uusien käsitekerrosten, ja jokin näköperspektiivi voi tavoittaa jotain joka vaikuttaa yhteisöjen, kansojen ja lajin historiassa, eikä vain yksittäisen yksilön mielen peräseinälle kiinni naulatuissa käsitteissä. --
Ajattelen ehdottaa, että näkisimme näin myös sen kipeän historiallisen totuuden suhteen, johon Hyötyniemi käyttää miltei eniten rivejä pitkässä, verbaalisesti rikkaassa ja rehellisyydessään pettämättömässä manifestissaan -- nimittäin historiallisesti alistetun suomalaiskansan monenlaisten mentaalisten traumojen ja kulttuuristen kärsimysten suhteen. Suomalaiset ovat epäilemättä olleet huonon hallinnon, halveksunnan ja rasismin kohde, ja kansalliset hyveemme ovat tosiasiassa historiasta sisäistettyjä selviytymiskeinoja, joilla olemme oppineet todistamaan tarpeellisuutemme ja lojaalisuutemme isännillemme. Olemme ahkeria ja lainkuuliaisia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja uskomme siihen että sivistämällä itseämme meillä on mahdollisuus nousta paremman väen piiriin. -- Mutta tämä hegemonia-asema joka ruotsalaisilla on alusmaansa suhteen ollut, ei todellakaan ole roistovaltioiden normaaleja rooleja yhtään hyveellisempi tai sivistyneempi. Kansojen historian näyttämöllä, johon Hegel valtiot sijoitti, ruotsalaisilla on ollut konnan eikä sankarin rooli. Yritykset kultakuorruttaa rasistista alistussuhdetta ovat luultavasti johtamassa Ruotsin vähän samanlaiseen historialliseen traumaan joka kouraisee syvälti saksalaisia heidän natsimenneisyytensä seurauksena. Myös Ruotsi on kyvytön terveisiin kansainvälisiin suhteisiin -- he osaavat vain näytellä "hyviksiä" ja piilottaa itseltäänkin omien rotuteoreetikkojensa vahvat julistukset. -- Käytännössä he sulkevat toinen toisensa pois terveen ihmisyyden piiristä -- heillä on kyllä hyvätapaisin sosiaalitekniikka, mutta kaikki autenttinen moraali -- myös yhteiskuntamoraali -- puuttuu. Sellaista kansakunta ei saa lahjaksi, vaan se voi syntyä vain yhteisten kokemusten ja kohtalonyhteyden kautta. Ruotsilla mitään sellaista historiaa ei ole. -- Ei suinkaan ole sattumaa, ettei Ruotsi ole hallinnut hyvinvointiaan -- että itse asiassa Suomi oli Kekkosen kauden jälkeen tavoittamassa Ruotsin etumatkaa. Ei suinkaan ole sattumaa, ettei Ruotsi ole hallinnut siirtolaispolitiikkaansa. Ei suinkaan ole sattumaa, että he ovat täysin kykenemättömiä puhumaan avoimesti maahanmuutto-ongelmistaan. Ei suinkaan ole sattumaa, että maahanmuuttokriittinen puolue on poliittisesti boikotoitu tässä itseään sivistyksen ja demokratian mallimaana pitävässä entisessä kansankodissa.Euroopassa on kaksi samalla tavalla traumoittunutta valtiota: Saksa ja Ruotsi. Molemmat ovat materiaalisesti vauraita ja hyvinvoivia, mutta historiallisesti ja henkisesti pahoinvoivia. Kumpikaan ei tunnista eikä tunnusta vaivojensa alkuperää -- sitä että he ovat näytelleet tekopyhää näytelmää historian näyttämöllä. Kaikista natsihistoriaa ylöslämmittävistä dokumenteista huolimatta saksalaiset eivät edelleenkään ymmärrä miten alitajuinen kollektiivinen syyllisyys sokaisee heitä ja repressoi heidät nyt kykenemättömiksi torjumaan kulttuurisesti tuhoavia kansainvaelluksia. Samoin on ruotsalaisen vieraskoreuden laita -- he selvisivät sodasta mutta vain peittelyn taitoaan käyttäen. -- Me suomalaiset kovine kohtaloinemme vertaudumme todellakin paremmin Hyötyniemen esille nostamaan Puolaan. "Me" ei edelleenkään sisällä herroja jotka hoilasivat teltoissaan saksankielisiä natsilauluja. -- Hyötyniemi voi olla oikeassa siinä että katolisuuteen liittyy puolalaisilla historiallisia meemejä -- tajunnallisia alkioita -- jotka ovat auttaneet heitä säilyttämään itsenäisen ajattelun läpi kaikkien miehitysten ja alistamisen aikojen. Gdanskin lakkoja johtaneet olivat hartaita katolisia -- mihin siis N-liitto mureni? Onko joulupukkijumalan halveksijoilla jokin painava argumentti sitä vastaan että N-liitto hajosi? -- No, eipä juuri huolta, meillä kristillisen kirkon perinne ei ole sisällissodan häviäjiä tai lakkolaisia puoltanut. Eikä myöskään suojele kantasuomalaisia kansainvaellusten hajottavilta vaikutuksilta. -- Me emme ole voineet turvata omaan kirkkoomme, mutta meillä voisi olla nyt kansainvaellusten torjumisessa paljon opittavaa nykyisestä Puolasta -- toivokaamme ettei tämä maa koskaan anna periksi EU:n herrojen saamattomuudelle ja taakanjakosuunnitelmille.
----------------------
Lisäys:
Olen viettänyt päivän lueskellen Heikki Hyötyniemen loistavaa blogitekstiä.
Kirjoitin ylös ajatuksia joita teksti minussa herätti. Suurin osa kommentoinnistani on samassa järjestyksessä jossa tekstiä luin. Kaikki on täysin stilisoimatonta, eli välittömiä vaikutelmia.
Paljon siitä mitä merkitsin muistiin on luultavasti tuttua niille jotka ovat tekstejäni lukeneet. Jotain tässä kontekstissa on kuitenkin myös uutta.
Teksti on pitkä, mutta vain raapaisu sen rinnalla mitä kommentoin. Ehkä meidän pitäisi harrastaa enemmän tällaista -- vastata blogeihin blogeilla, eikä kommentoinnin onelinereilla.
Kiitän Heikkiä hienosta tekstistä. Tätä päivää en vaihtaisi pois.
---------------
