Jättäydyn syrjään (29.4. 2018)

Tarjolla tosiprozessuaalista oikeutta

Pykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" ovat käsitteellisiltä sisällöiltään epäselviä, mutta niiden säätämisen tarkoitus on ollut kummassakin tapauksessa selvä. Kyse on olennaisesti niiden suojelemisesta jotka jonkin poliittisen arvovalinnan pohjalta on koettu tai kuviteltu suojelua tarvitseviksi. Ryhmiä suojellaan ilmeisesti ikään kuin ne olisivat yksilöitä, ja puhuessaan "uskonrauhasta" lainsäätäjä on tosiasiassa halunnut suojella yhteiskuntarauhaa.

Koska kyse on paljolti samanlaatuisista tarkoituksista ja asioista, laeista voidaan puhua rinnakkain. Kun pykälät puhuvat "kansanryhmästä", ryhmiksi ymmärretään ei vain esimerkiksi etnisiä, vaan mm. uskonnolliset ryhmät. Kun puhutaan "uskonrauhasta", suojellaan erityisesti jonkin uskonnon nimeä kantavaa ryhmää.

Kuten entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Kalskeen lausunnosta voi päätellä, keskuudessamme elää uskonnollisia ryhmiä, joiden "pyhien arvojen" loukkaaminen saattaisi aiheuttaa väkivaltaisia vastareaktioita. -- Näiden aggressiivisten ryhmäominaisuuksien olemassaolo on siis tavallaan otettu ja legitimoitu lähtökohtaisena realiteettina, ja rangaistuksella uhataan sitä joka provosoi tällaisiin reaktioihin taipuvaisia ryhmiä.

Syytteen nostamiseksi tai tuomituksi tulemiseen ei tarvita sitä että todellisuudessa tapahtuisi jotakin. Riittää että syyttäjä arvioi jonkin lausuman tai julkituodun tiedon teoriassa sellaiseksi, että se saattaisi halventaa kohdettaan, tms, tai aiheuttaa jonkin ryhmän piirissä loukkaantumista. Kukaan yhteiskuntakriittinen kirjoittaja ei täten voi etukäteen tietää esimerkiksi millaisen jotain etnistä ryhmää koskevan tiedon julkituomisen katsotaan saattavan ryhmän niin sanotusti huonoon valoon. Esimerkiksi keskustelu etniseltä pohjalta laadittujen rikostilastojen keräämisestä ja julkisuudesta on kohta meilläkin -- kuten se on jo Ruotsissa -- toivottomalla tolalla. --

Asiat ratkaistaan tapaus kerrallaan oikeudessa. Eikä syytetyn auta esittää mitään eriäviä määrittelyperusteita sille mitä syyttäjä mielipiteenään sanoo. Jos syyttäjä tulkitsee lain pykäliä niin, että julkisaatettu tieto uhkaa suojelun kohteena olevaa ryhmää tai on loukkaava, sitä se silloin on. Oikeus toimii kafkamaiselta tosiprozessuaaliselta pohjalta. Tuomari tuskin omaa omaa linjaansa suhteessa syyttäjään. --

Totalitarismi, eli tabut ja mielivalta

Näin ollen ko. lainsäädäntö mahdollistaa syyttämisen ja tuomitsemisen, mutta ei sitä että syytetty olisi voinut ennalta varoa tekemästä rikosta tai voisi jälkikäteen puolustautua syytteen muodostavia tulkintoja vastaan. -- Nämä lait ovat käytännössä todellakin vain totalitarismiin taantumassa olevan järjestelmän mielipideinkvisition työkaluja, joilla ei de facto voi olla muuta tarkoitusta kuin rajoittaa sananvapautta ja lisätä yleistä sensuurimielialaa ja pelkoa puhua tietyistä asioista. Syytetty, eli tuomittu -- sillä nämä ovat de facto sama asia -- voi korkeintaan ihmetellä hiljaa mielessään, miten on mahdollista, että oikeusvaltioksi kuvitellussa Suomessa saattaa tällainen lainsäädäntö olla mahdollista.

Mutta ei tässä kaikki. Tämä lainsäädäntö on vain yksi osa sitä yhteiskunnassa kehittyvää ja jatkuvasti vahvistuvaa totalitarismin ilmapiiriä, joka on tekemässä ja jo tehnyt kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelustamme täysin kelvotonta -- täysin tabujen hallitsemaa.

Sensuurimielialan vallitessa kasvatamme jatkuvasti vahvistuvaa poliittisen korrektiuden ilmapiiriä, jossa jokainen postmodernin maailman identiteettiongelmainen yksilö ja ryhmä saa jatkuvasti kehittää ja vahvistaa omaa loukkaantumisherkkyyttään -- sillä taustalla vaikuttavat juuri nuo käsitteellisesti epäselvät mutta määrätietoisesti sovelletut lainsäädännöt, joita tosiasiassa on käytetty vain ja nimenomaan mitä merkillisimpien mukamas "heikossa asemassa" olevien ryhmien "suojeluun". --

Kukaan ei todellakaan ole kunnollisia käsitteitä käyttäen koskaan kysynyt kansalta, kuinka moni todellakaan pitää taipumuksia väkivaltaisiin vastareaktioihin uskonnollisina "pyhinä arvoina".

Asioiden ollessa kuten ne ovat, arvelen paremmaksi, ettei kriittinen ihminen tässä maassa enää avaa suutaan. Ei mistään asiasta, ei aiheesta eikä aiheen vierestä. Ei mistään. On lainsäätäjän suuren viisauden mukaan mitä ilmeisimmin toivottavinta, etteivät kriitikot enää kritisoi.

On siis vain pantava suu suppuun. Lopetettava tämä kirjoittelu. Ihan kokonaan ja niin pitkäksi aikaa kuin lait ovat voimassa ja totalitarismille ominainen kontrollipolitiikka ja ilmiantokulttuuri vallalla.

Ja tästä tulee pitkä tauko.

Eurooppa Zweigista Murrayhin

Blogisti Tuula Komsi kirjoitti juuri poliittisesta korrektiudesta tapauksessa, jossa YLE oli ilmeisesti ihan yksittäisten puolestaloukkaantujien vaatimuksesta lopettanut ja siirtänyt suositun lastenohjelman syrjään Areenasta, ikään kuin nurkan taakse Elävään arkistoon. Syynä oli erään musiikkiryhmän jäsenen etninen intiaanipäähine.

Tällaisessa itsesensuurieleessä heijastuu ja kiteytyy jälleen kerran meitä -- jo koko yhteiskuntailmapiiriämme, laajemmin ottaen jopa koko Eurooppaa -- nykyisin vaivaava ja kasvava poliittisen korrektiuden tragedia. -- Kyse näissä ei enää ole vain "yksittäistapauksesta toisensa jälkeen", vaan aivan kaikkea ajatteluamme ja käyttäytymistämme yhä enemmän määräävästä loukkaantumisherkkyydestä ja sen myötä kehittyvistä tabuista. Kaikki ajattelu tulehtuu, terveitä kohtia ei enää ole.

Poliittinen korrektius on yhteiskunnallinen syöpä, joka vähitellen syö järjen aivoistamme. Siellä ei pian ole enää jäljellä juuri muuta kuin ammottavia valkoisia tabuaukkoja. -- Komsi kirjoitti näin: "Ainoa keino vastustaa tätä poliittisen korrektiuden terroria on olla alistumatta itsesensuuriin, kaiken uhallakin." -- Mutta miten voidaan ajattelun valkoisten aukkojen, puhumattomien alueiden jatkuvaa kasvua vastustaa? Meiltä puuttuu jo koko joukko lähtökohtaisia käsitteitä. Elämme jo ajatustotalitarismissa -- ajattelemme vain sallittujen käsitteiden varassa. Kun koko ajattelumme perustuu pelkkään torjuntaan -- se on pelkkää älyllistä väistöliikettä -- ja kun kaikki järjenkäyttö, koko ajattelu, pätevöityy vain väistöliikkeisiin, miten näin syvenevää järjettömyyttä voidaan järjellä vastustaa?

Lakipykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" ovat olleet viime kädessä se inkvisitio, jota totalitarismille ominainen, olemukseltaan automotorinen Herra Poliittinen Korrektius käyttää valtuuksiensa oikeuttajana -- siis toteuttaakseen yhä mekaanisempaa maailmankuvaansa, jossa orwellilaisittain toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Nämä pykälät ovat olleet taustavoimana kun totalitarismille ominainen kahtiajakautuminen, siihen liittyvä projektiivisuus ja viholliskuvien vahvistuminen, leimaaminen ja ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri ovat koko ajan vahvistuneet. --

Nyt päivittäin uutisiin nousevat täydelliset mielettömyydet, intiaanipäähineen tapaiset todellisuuden- ja suhteellisuudentajuttomat järjettömyydet. Ne kertovat vain siitä, ettemme enää saa reaalitodellisuudesta minkäänlaista suhteellisuudentajuista otetta.

Lakikirjaa ja nuijalla päähän

"Kansanryhmää vastaan kiihottamista" ja "uskonrauhan rikkomista" koskevat lakipykälät pitäisi mitä pikimmin uudistaa niin, että esimerkiksi kaikki kuvitelmat niin sanotusti "heikoista, suojelua tarvitsevista vähemmistöistä" saataisiin oikaistua ja vastaamaan todellisuutta. Kuinka esimerkiksi väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavat uskonnot voivat olla mitään heikkoja suojeltavia vähemmistöjä?

Mutta kuka uskoo ja kuvittelee että poliittista korrektiutta kaiken järjen kustannuksella tunnustavat poliitikot tai journalistit mistään kriittisten ihmisten vastarinnasta välittäisivät saati järkiintyisivät?

Eikö siinä käy täsmälleen päinvastoin? Hehän ovat ne nimenomaiset toimijatahot, jotka ovat kehittäneet nuo ylivertaiset älylliset väistöliikkeet ja poliittisen korrektiuden kiertoilmaisut. He ovat kollektiivisesti luoneet uskottavan kuplan, Suuren Yhteisen Valheen. Juuri he tarvitsevat ylihistoriallisilla, ylikulttuurisilla, ylikansallisilla, yliyhteisöllisillä yleiskäsitteillä muotoiltuja ihmisarvo- ja -oikeusideologioita, joita jokaista vaaditaan tunnustamaan kuten kaikki totalitarismit ovat yli-ihmisihanteita tunnustaneet. Siis niin hartaassa hengessä, ettei kukaan vain kyseenalaistaisi mitään eikä sanoisi ainoatakaan todellisuudentajuista kriittistä sanaa. --

Mitä täydellisemmin poliitikot ja journalistit älylliset väistöliikkeensä saavat sementoitua, sitä pätevimmiltä he omissa ja kannattajiensa silmissä näyttävät. Ei heillä ole varaa ajatella.

Kuka kuvittelee, että presidentti, pääministeri, muut ministerit, korkeat virkamiehet, tai edes ne joiden pitäisi olla kansan edustajia -- saati sitten jo lähtökuopissaan normimoraaliin pitäytyvät juristeristit tai journalistit, jotka ylenkatseellisessa narsistisessa valistajanroolissaan ovat ehkä vähiten tositietoa vastaanottamaan kykenevä ammattikunta -- joskus viisastuisivat ja ottaisivat lusikan kauniiseen käteensä. Kysyisivät itseltään esimerkiksi: "Miksi me koko ajan puhumme "turvapaikoista", vaikka kyseessä on tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava kansainvaellus?" --

Järjettömyyden journalistisista kukkasista voisi tehdä valtakunnallisen kilpailun. Kuka toimittajista onnistuu kirjoittamaan vuoden monikulttuuriystävällisimmän ostoskeskus- ja kahvilaraportin? Kuka laatii traagisimman henkilökuvan turvapaikanhakijasta? Kenen ohjelmassa esiintyy eniten kiintiötoiskulttuurisia? Kuka arvostelee halveksivimmin rasisteja ja vaatii ankarimmin nollatoleranssia? Kuka osaa laatia eniten uutisen näköisen uutisen rahaa ja kännyköitä ryöstelevistä maahanmuuttajanuorten jengeistä mainitsematta yhtään vihjettä rikoksentekijöiden etnisestä taustasta?

Tiedonfilosofia on pantu viralta

Poliitikot ja toimittajat ovat kumpikin ammattikuntia, joissa ammattiasenteena on halu vaikuttaa. Myös halu vaikuttaa viisaammalta -- siis "olla asioista paremmin perillä" -- kuin kannattaja- ja lukijakunta. Katettahan tällaiselle ei läheskään aina ole, ja siksi vaikuttamisen varsinaisiksi kohderyhmiksi valikoituvatkin ne joita on vaivattominta johdatella. Tätä manipulointitarkoitusta palvelevat parhaiten niin sanotut Suuret Yhteiset Valheet, joista "ilmastonmuutos" ja "ihmisoikeudet" on sementoitu niin perusteellisesti, ettei niitä pura kukaan eikä mikään.

Suurten Yhteisten Valheiden murentaminen on jokseenkin mahdotonta. Ne voivat vain pikkuhiljaa yhdeltä laidalta sulaa ja muuttua vaivihkaa toisiksi. Muutosprosessit eivät koskaan lähde liikkeelle poliitikoista tai toimittajista -- nämä ammattikunnat muuttavat ajatteluaan vain pakon edessä. -- Tosin vaalit ovat instituutio, jonka yhteydessä pienet mielipiteenmuutokset ovat mahdollisia. Puolueiden uudet ohjelmajulistukset ovat siten merkki siitä että ollaan oltu jo niin pahasti pielessä että on pakko hieman rukata Suurta Yhteistä Valhetta.

Vanha sanonta vaatii näkemään metsän puilta. Sen voisi päivittää koskemaan myös poliitikkoja ja journalisteja: puhukaa asioista, ei ihmisistä. Nähkää asiat sosiologian, ei yksilöpsykologian silmillä. Yhteiskunnalliset päätökset -- ja myös yhteiskuntaa koskeva kuvaus ja selitys -- on tehtävä yhteiskuntatieteiden, ei tunteisiin vetoavien kasvokuvien perusteella.

En kerta kaikkiaan jaksa uskoa enää järjen voittoon. Päivä päivältä jokainen kriittisesti ajatteleva kansalainen tulee lakien valtuuttamalla järjettömyydellä jyrätyksi, jälleen, jälleen, jälleen. Sen tekevät poliitikot, sen tekevät uutiset. Kehityksellä on vain yksi suunta: kohti totalitarismia. Kysymys itsesensuurista on näissä oloissa jo toiselta planeetalta. Valtakunta on pannut päänsä pensaaseen, eikä ympärillä ole enää muuta kuin pimeää. Vaikutusyrityksiä on turha jatkaa.


-------------------


Lisäys 29.2. 2020:


Tämä ilmoituksenoloinen blogiteksti todellakin jäi viimeiseksi kirjoitukseksi, jonka koskaan julkaisin US:n palstoilla. Iso osa tuntemastani turhautumisesta johtui varmaankin nimenomaan tuon alustan jo vuosia jatkuneesta sensuurilinjasta, joka oli saanut kymmenet kriittiset kirjoittajat vetäytymään muille julkaisuareenoille. Lehden päätoimittaja julisti avoimesti "nollatoleransseja", jotka käytännössä toteutuivat esimerkiksi liian "maahanmuuttokriittisten" tekstien pikaisena ja äkäisenä häviämisenä näkyviltä, ja kirjoituskieltoja jaettiin niille, jotka eivät osanneet tai halunneet ilmaista kantojaan tarpeeksi peitellysti.

Julkaisupolitiikan seurauksena kirjoitusten taso romahti, ja koin myös, että oma blogini joutui aivan eri seuraan kuin missä se oli aiemmin ollut. En enää omine outoine mutta autenttisen uniikkeine tulokulmineni kokenut olevani oikeutettu osa korostetun asiapitoista kriittistä kansalaiskeskustelua. Joka viikko, joskus joka päivä, joutui toteamaan jonkun laajemmin ajattelevan kirjoittajan poistuneen palstalta. Tilanne, jossa joutuu vastakkain sen kanssa, että jollakulla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä, on älyllisesti yliherkälle ihmiselle sietämätön.

Olen aina ollut sitä mieltä, että yhteiskunnallinen läpinäkyvyys edellyttää nimenomaan sitä, että monenlaisia, myös outoja ja vasta kehittymässä olevia, vähintäänkin toisilleen vastakkaisia ja äärimmäisiäkin mielipiteitä on laajalti esillä. Kuinka kukaan pystyy kehittämään itseään, ellei saa omalta vertaistasoltaan virikkeitä, joiden vaikutuksesta haastaa itseään uusilla tiedoilla ja näkökulmilla? --

Juuri tuollaiset pohjimmaiset tosiasiat painavat omassa vaa'assani eniten. Minulla on pitkään historialliseen -- "ajatushistorialliseen" -- perspektiiviin porautuva röntgenkatse. Inhimillinen kieli on alunperin sosiaalista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus -- ja kaikki se käsitteellinen tieto ja hallinta, jota satojen ja tuhansien, satojen tuhansien vuosien lajinkehitys on perinnöksemme kerännyt, on ollut alusta loppuun saakka nimenomaan "julkista" omaisuutta. Kieli ja ajattelu ovat kognitiivisesti pohjimmiltaan yksi ja sama asia, ja käsitteiden "merkitys" on se tapa, jolla niitä aikalaisajattelussa käytetään (Wittgenstein). Kaikki "kehitys" ja tiedollis-kognitiivinen emergenssi on ollut seurausta siitä, että käsitteitä on kyseenalaistettu ja rukattu uudestaan ja uudestaan. Jos emme jatkuvasti nosta ja pidä kieltä ja ajattelua julkisuudessa, jossa se joutuu sisällöllisten voimavarausten kenttään ja riepottelemaksi, silloin kokonaan muut kuin "tiedolliset" tekijät ottavat yhteiskunnassa vallan.

Koska omat visioni ovat aika poikkeuksellisia -- varsin kokonaisvaltaisia ja, hmmm, tietyssä mielessä erityisiä ja pitkälle vietyjä -- niillä saattaa olla oma arvonsa siinä tapauksessa, että yhteiskunnallista keskustelua nyt vaivaava "identiteettipoliittinen" stimulanssi -- siis pelkkä ideologisten ismileimojen iskeminen -- ja reaktiivinen responssi joskus helpottavat otettaan. Sehän saattaa olla mahdollista, kun nykyiset sukupolvet aikanaan väistyvät -- nehän edustavat vain 60-lukulaisten arvojen jonkinlaista "jäljestätulevien valtavaa laumaa", joka pitää "punavihreästä eetoksestaan" tiukasti kiinni nimenomaan siksi, ettei se itse ole omia arvojaan luonut, vaan omaksunut ne identiteetteinä ulkoapäin. -- Niinpä aloin miettiä juttujeni poistamista yksipuoliseksi käyneestä ympäristöstään ja niiden museoimista itsenäisenä blogikirjoitusten kokoelmana. Noin ne ehkä säilyisivät yli tulossa olevien kriisiaikojen, ja saattaisivat auttaa jotakuta edes jälkikäteen ymmärtämään, mistä yhteiskuntiemme romahduksissa oli kyse. Valitsin koosteen alkavaksi vuodesta 2013, koska tuota aikaisempia kirjoituksia olen melko edustavasti julkaissut kotisivuillani "Narkissos-esseissä". Vuoden 2018 jälkeen kirjoitteluni keskittyi toiselle blogipalstalleni, "Alkon kassalle", jossa tekstieni aiheet ovat olleet yhä syventävämmin psykologisoivia, eivätkä enää pelkästään yhteiskuntafilosofisia.

Olen tietysti yhä enemmän sitä mieltä, että ihminen on olemuksellisesti ja lähtökohtaisesti sosiaalinen laji, jonka tulisi ymmärtää, etteivät yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Eurooppalaisen uuden ajan individualismi estää meitä nyt näkemästä tätä kaiken ihmisyyden sosiaalista alkuperää. Elämme oman aikalaisajattelumme harhassa -- sokeuden asteelle kasvaneen individualismin vallassa -- ja juureton ajattelumme etsii tukipisteitään itsekantavasta käsiterealismista, joka on todellisesta maailmasta kokonaan irronnutta. Mammuttimaisia harhoja ovat niin numeromagiaksi muuttunut ja keinottelukupliinsa itsesiitokseen sulkeutunut talousajattelu kuin ylimitoitetuilla yleiskäsitteillä määritelty yliylevöitetty ihmiskäsitys -- mielikuva ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yli-yksilöstä, joka on oikeutettu kaikkiin abstraktien "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" mukaisiin vaatimuksiin, joiden toimeenpaneminen jää käytännössä yhä vähemmillä toimintaedellytyksillä kärvistelevien ja kulttuuri-intellektuellien avoimesti halveksimien kansallisvaltioiden kontolle.

En tarkoita sitä että meidän olisi jotenkin palattava takaisin joihinkin kollektiivisiin elämänmuotoihin -- juuri sitä en tarkoita -- vaan enemmänkin sitä, että meidän tulisi itsessämme jäljittää uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen eurooppalaisen individualismin edellytykset ja ehdot, ja ottaa niistä vaarin. Emme nykyisellään ymmärrä, että esimerkiksi kaikki "tiedollinen edistyneisyytemme" -- joka pohjautuu visuaaliseen kognitioon ja joka on ripustettu hienonhienojen ajatuslankojen varaan -- jotka ovat, Wittgensteinia mukaillakseni, kuin seitinohut hämähäkin verkko, jota on turha sorkkia paljain sormin -- ei kestä edessä olevaa "sivilisaatioiden yhteentörmäystä", vaan tulee romahtamaan niin että Eurooppa vajoaa jälleen suurimittaiseen sosiopsyykkiseen taantumaan.

Tarvitsemme nykyistä paljon syvempää näkemystä oman erityisen eurooppalaisen "ihmisyytemme" laadusta. Ensiksi pitäisi tietysti ymmärtää se tosiasia, että kaikki "ihmisyys" on nimenomaan kulttuurista ihmisyyttä. Eurooppalainen uusi aika on ollut ihmisen historiassa täysin poikkeuksellinen ajanjakso. Mikään aiempi aikakausi ei ole omannut samanlaista vaikutusta kuin omamme -- olemme eurooppalaisen uuden ajan kognitiivisten emergenssien ansiosta muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja muutamassa vuosisadassa tuhansia kertoja enemmän kuin mitä ne muuttuivat lajin koko aiemman miljoonan kehitysvuoden aikana. Ja traagista on, että nyt olemme ihan omaa sokeuttamamme tekemässä "outoa itsemurhaa", eli sortumassa siihen kuvitelmaan, että kaikki alkaa yksilöstä ja loppuu yksilöön. Ettei maailmassa ole muuta kuin yksilöitä. Ja että kaikki maailman yksilöt ovat "pohjimmiltaan samanlaisia".

Emme näe, että juuri humanismimme hellimä mielikuva ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yli-yksilöstä on pohjimmiltaan toisinto totalitarismiin päätyvästä ihmiskäsityksestä -- ihmiskuva, joka esittää ja elvyttää yli-ihmisen.

---------------

Olen korjannut viimeisestä kirjoituksestani yhden eli sen toisen lauseen. Olen lisännyt siihen sen täsmennyksen, että sananvapautta sensuroivien lakien "suojelukohteina" ovat kansanryhmät, jotka "jonkin poliittisen arvovalinnan pohjalta on koettu tai kuviteltu suojelua tarvitseviksi". -- Tämä kohta tarvitsee tarkennuksen ja tulkinnan, joka samalla myös avaa jotain siitä, millaisista lajihistoriallisista perspektiiveistä itse teksteissäni katselen maailmaa.

En tietenkään tarkoita sitä, että syyttäjäviranomainen käyttäisi lakia vain ajaakseen jonkin itselleen mieluisan poliittisen tahon "arvoja" ja toimien jotakin vihaamaansa poliittista puoluetta vastaan. En tarkoita tätä, vaikka lain soveltamisen käytäntö näyttäisi jokseenkin sataprosenttisesti todistavan juuri tällaista tapahtuvan.

Tarkoitan sitä, että aina kun puhumme esimerkiksi "ryhmistä", meidän on puhuttava sosiologian pohjalta, jolloin tämä käsite on nähtävä yksilötasolle palautumattomana yhteisövoimien tuotteena. Yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat olemuksellisia perustoja, jotka ovat vaikuttaneet aina, läpi lajihistorian, läpi ajatushistorian -- ne eivät siis ole minkään vuosisadan tai -tuhannen minkäännimisen tiedollisen tai ideologisen "ismin" tai muun ilmentymän omaisuutta. Oma postmodernismin pirstoma aikamme on tehnyt meistä kaikista eräänlaisia Pavlovin koiria, jotka ärhäkästi reagoivat maagisiin ideologisiin leimasanoihin. Kun oma aikamme valitsee yhtäältä suojeltavat "ryhmät" tai "ismit" ja toisaalle projisoidaan "pahuus" -- eli ne ihmiset tai ismit jotka koetaan "vihapuhujina" -- repäistään ikuinen yhteisöllinen kahtiajako, jonka seuraukset ovat aina yhteisölle yhtä tuhoisia -- ihan siitä riippumatta minkänimisiä ovat kunkin ajan "hyvät" ja "pahat" ideologiat.

Vakavasti kahtiajakautuvat yhteiskunnat ovat kautta lajihistorian käyttäytyneet täsmälleen samalla tavalla. Kriisiytyvä yhteisö käynnistää yhteisötason taantumamekanismit. Se on aina itseään vahvistava kierre, sen pysäyttäminen on jokseenkin mahdotonta. Ajattelu muuttuu tunnustukselliseksi, tiedolliseen ajatteluun aukeaa sensuurin seurauksena ammottavia tabuaukkoja. Maagiset taika- ja tabusanat ottavat vallan, reaktiivinen leimaaminen yleistyy, identifioituminen korvaa ajattelun, ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri institutionalisoituu, journalismi muuttuu maalittamiseksi, lynkkausmielialat patoutuvat ja purkautuvat -- ja samaan kuvaan kuuluu, että "tiedollinen" asiahallinta romahtaa, historiaa aletaan korjailla ja kirjoittaa uudeksi, valokuvista retusoidaan pois niitä jotka ovat erehtyneet väärään seuraan, jne. Sensuuri ja itsesensuuri vahvistavat toisiaan, ja "poliittinen korrektius" korvaa tosiasiat. Käynnistyy mielipidevainoa, nollatoleransseja, rasistijahtia eli nykyajan noitajahtia, nostetaan näytösoikeudenkäyntejä, pelotteesta tulee vallan paras ase, tiedollinen, poliittinen ja oikeudellinen valta sulavat yhteen.

Kuvittelemme ja koemme että yhteiskuntien kahtiajakautumissa on kyse hyvän ja pahan keskinäisestä taistelusta. Hyvä ja paha saavat päiväkohtaiset nimensä, ja tunnustuksellisten "ismien" nimissä ottaa vallan absoluuttinen "oikeassaoleminen" -- ja absoluuttiset päämäärät sallivat kaikkien keinojen muuttua suhteellisiksi. Yhteiskunta romahtaa kauttaaltaan kuin pöytä, jonka jalkoja sahataan vuorotellen lyhemmiksi. Moraali taantuu puolin ja toisin, ja lopulta on jäljellä vain raaka valta. Se on tie totalitarismiin, ja sillä tiellä ollaan meillä jo pitkällä. Orwell on kirjoittanut aiheesta loistavan oppikirjan, jonka oppeja toteuttavat nimenomaan oppineet.

Nyt tämä yhteiskuntien taantuminen totalitarismiin tapahtuu nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" nimissä. Lajihistoriallisessa perspektiivissä ne kelpaavat kahtiajakojen aihekulisseiksi ihan yhtä hyvin kuin mitkä tahansa muut tunnustukselliset ismit ja ideologiat.


----------------