Jättäydyn syrjään (29.4. 2018)

Tarjolla tosiprozessuaalista oikeutta

Pykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" ovat käsitteellisiltä sisällöiltään epäselviä, mutta niiden säätämisen tarkoitus on ollut kummassakin tapauksessa selvä. Kyse on olennaisesti niiden suojelemisesta jotka jonkin poliittisen arvovalinnan pohjalta on koettu tai kuviteltu suojelua tarvitseviksi. Ryhmiä suojellaan ilmeisesti ikään kuin ne olisivat yksilöitä, ja puhuessaan "uskonrauhasta" lainsäätäjä on tosiasiassa halunnut suojella yhteiskuntarauhaa.

Koska kyse on paljolti samanlaatuisista tarkoituksista ja asioista, laeista voidaan puhua rinnakkain. Kun pykälät puhuvat "kansanryhmästä", ryhmiksi ymmärretään ei vain esimerkiksi etnisiä, vaan mm. uskonnolliset ryhmät. Kun puhutaan "uskonrauhasta", suojellaan erityisesti jonkin uskonnon nimeä kantavaa ryhmää.

Kuten entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Kalskeen lausunnosta voi päätellä, keskuudessamme elää uskonnollisia ryhmiä, joiden "pyhien arvojen" loukkaaminen saattaisi aiheuttaa väkivaltaisia vastareaktioita. -- Näiden aggressiivisten ryhmäominaisuuksien olemassaolo on siis tavallaan otettu ja legitimoitu lähtökohtaisena realiteettina, ja rangaistuksella uhataan sitä joka provosoi tällaisiin reaktioihin taipuvaisia ryhmiä.

Syytteen nostamiseksi tai tuomituksi tulemiseen ei tarvita sitä että todellisuudessa tapahtuisi jotakin. Riittää että syyttäjä arvioi jonkin lausuman tai julkituodun tiedon teoriassa sellaiseksi, että se saattaisi halventaa kohdettaan, tms, tai aiheuttaa jonkin ryhmän piirissä loukkaantumista. Kukaan yhteiskuntakriittinen kirjoittaja ei täten voi etukäteen tietää esimerkiksi millaisen jotain etnistä ryhmää koskevan tiedon julkituomisen katsotaan saattavan ryhmän niin sanotusti huonoon valoon. Esimerkiksi keskustelu etniseltä pohjalta laadittujen rikostilastojen keräämisestä ja julkisuudesta on kohta meilläkin -- kuten se on jo Ruotsissa -- toivottomalla tolalla. --

Asiat ratkaistaan tapaus kerrallaan oikeudessa. Eikä syytetyn auta esittää mitään eriäviä määrittelyperusteita sille mitä syyttäjä mielipiteenään sanoo. Jos syyttäjä tulkitsee lain pykäliä niin, että julkisaatettu tieto uhkaa suojelun kohteena olevaa ryhmää tai on loukkaava, sitä se silloin on. Oikeus toimii kafkamaiselta tosiprozessuaaliselta pohjalta. Tuomari tuskin omaa omaa linjaansa suhteessa syyttäjään. --

Totalitarismi, eli tabut ja mielivalta

Näin ollen ko. lainsäädäntö mahdollistaa syyttämisen ja tuomitsemisen, mutta ei sitä että syytetty olisi voinut ennalta varoa tekemästä rikosta tai voisi jälkikäteen puolustautua syytteen muodostavia tulkintoja vastaan. -- Nämä lait ovat käytännössä todellakin vain totalitarismiin taantumassa olevan järjestelmän mielipideinkvisition työkaluja, joilla ei de facto voi olla muuta tarkoitusta kuin rajoittaa sananvapautta ja lisätä yleistä sensuurimielialaa ja pelkoa puhua tietyistä asioista. Syytetty, eli tuomittu -- sillä nämä ovat de facto sama asia -- voi korkeintaan ihmetellä hiljaa mielessään, miten on mahdollista, että oikeusvaltioksi kuvitellussa Suomessa saattaa tällainen lainsäädäntö olla mahdollista.

Mutta ei tässä kaikki. Tämä lainsäädäntö on vain yksi osa sitä yhteiskunnassa kehittyvää ja jatkuvasti vahvistuvaa totalitarismin ilmapiiriä, joka on tekemässä ja jo tehnyt kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelustamme täysin kelvotonta -- täysin tabujen hallitsemaa.

Sensuurimielialan vallitessa kasvatamme jatkuvasti vahvistuvaa poliittisen korrektiuden ilmapiiriä, jossa jokainen postmodernin maailman identiteettiongelmainen yksilö ja ryhmä saa jatkuvasti kehittää ja vahvistaa omaa loukkaantumisherkkyyttään -- sillä taustalla vaikuttavat juuri nuo käsitteellisesti epäselvät mutta määrätietoisesti sovelletut lainsäädännöt, joita tosiasiassa on käytetty vain ja nimenomaan mitä merkillisimpien mukamas "heikossa asemassa" olevien ryhmien "suojeluun". --

Kukaan ei todellakaan ole kunnollisia käsitteitä käyttäen koskaan kysynyt kansalta, kuinka moni todellakaan pitää taipumuksia väkivaltaisiin vastareaktioihin uskonnollisina "pyhinä arvoina".

Asioiden ollessa kuten ne ovat, arvelen paremmaksi, ettei kriittinen ihminen tässä maassa enää avaa suutaan. Ei mistään asiasta, ei aiheesta eikä aiheen vierestä. Ei mistään. On lainsäätäjän suuren viisauden mukaan mitä ilmeisimmin toivottavinta, etteivät kriitikot enää kritisoi.

On siis vain pantava suu suppuun. Lopetettava tämä kirjoittelu. Ihan kokonaan ja niin pitkäksi aikaa kuin lait ovat voimassa ja totalitarismille ominainen kontrollipolitiikka ja ilmiantokulttuuri vallalla.

Ja tästä tulee pitkä tauko.

Eurooppa Zweigista Murrayhin

Blogisti Tuula Komsi kirjoitti juuri poliittisesta korrektiudesta tapauksessa, jossa YLE oli ilmeisesti ihan yksittäisten puolestaloukkaantujien vaatimuksesta lopettanut ja siirtänyt suositun lastenohjelman syrjään Areenasta, ikään kuin nurkan taakse Elävään arkistoon. Syynä oli erään musiikkiryhmän jäsenen etninen intiaanipäähine.

Tällaisessa itsesensuurieleessä heijastuu ja kiteytyy jälleen kerran meitä -- jo koko yhteiskuntailmapiiriämme, laajemmin ottaen jopa koko Eurooppaa -- nykyisin vaivaava ja kasvava poliittisen korrektiuden tragedia. -- Kyse näissä ei enää ole vain "yksittäistapauksesta toisensa jälkeen", vaan aivan kaikkea ajatteluamme ja käyttäytymistämme yhä enemmän määräävästä loukkaantumisherkkyydestä ja sen myötä kehittyvistä tabuista. Kaikki ajattelu tulehtuu, terveitä kohtia ei enää ole.

Poliittinen korrektius on yhteiskunnallinen syöpä, joka vähitellen syö järjen aivoistamme. Siellä ei pian ole enää jäljellä juuri muuta kuin ammottavia valkoisia tabuaukkoja. -- Komsi kirjoitti näin: "Ainoa keino vastustaa tätä poliittisen korrektiuden terroria on olla alistumatta itsesensuuriin, kaiken uhallakin." -- Mutta miten voidaan ajattelun valkoisten aukkojen, puhumattomien alueiden jatkuvaa kasvua vastustaa? Meiltä puuttuu jo koko joukko lähtökohtaisia käsitteitä. Elämme jo ajatustotalitarismissa -- ajattelemme vain sallittujen käsitteiden varassa. Kun koko ajattelumme perustuu pelkkään torjuntaan -- se on pelkkää älyllistä väistöliikettä -- ja kun kaikki järjenkäyttö, koko ajattelu, pätevöityy vain väistöliikkeisiin, miten näin syvenevää järjettömyyttä voidaan järjellä vastustaa?

Lakipykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" ovat olleet viime kädessä se inkvisitio, jota totalitarismille ominainen, olemukseltaan automotorinen Herra Poliittinen Korrektius käyttää valtuuksiensa oikeuttajana -- siis toteuttaakseen yhä mekaanisempaa maailmankuvaansa, jossa orwellilaisittain toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Nämä pykälät ovat olleet taustavoimana kun totalitarismille ominainen kahtiajakautuminen, siihen liittyvä projektiivisuus ja viholliskuvien vahvistuminen, leimaaminen ja ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri ovat koko ajan vahvistuneet. --

Nyt päivittäin uutisiin nousevat täydelliset mielettömyydet, intiaanipäähineen tapaiset todellisuuden- ja suhteellisuudentajuttomat järjettömyydet. Ne kertovat vain siitä, ettemme enää saa reaalitodellisuudesta minkäänlaista suhteellisuudentajuista otetta.

Lakikirjaa ja nuijalla päähän

"Kansanryhmää vastaan kiihottamista" ja "uskonrauhan rikkomista" koskevat lakipykälät pitäisi mitä pikimmin uudistaa niin, että esimerkiksi kaikki kuvitelmat niin sanotusti "heikoista, suojelua tarvitsevista vähemmistöistä" saataisiin oikaistua ja vastaamaan todellisuutta. Kuinka esimerkiksi väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavat uskonnot voivat olla mitään heikkoja suojeltavia vähemmistöjä?

Mutta kuka uskoo ja kuvittelee että poliittista korrektiutta kaiken järjen kustannuksella tunnustavat poliitikot tai journalistit mistään kriittisten ihmisten vastarinnasta välittäisivät saati järkiintyisivät?

Eikö siinä käy täsmälleen päinvastoin? Hehän ovat ne nimenomaiset toimijatahot, jotka ovat kehittäneet nuo ylivertaiset älylliset väistöliikkeet ja poliittisen korrektiuden kiertoilmaisut. He ovat kollektiivisesti luoneet uskottavan kuplan, Suuren Yhteisen Valheen. Juuri he tarvitsevat ylihistoriallisilla, ylikulttuurisilla, ylikansallisilla, yliyhteisöllisillä yleiskäsitteillä muotoiltuja ihmisarvo- ja -oikeusideologioita, joita jokaista vaaditaan tunnustamaan kuten kaikki totalitarismit ovat yli-ihmisihanteita tunnustaneet. Siis niin hartaassa hengessä, ettei kukaan vain kyseenalaistaisi mitään eikä sanoisi ainoatakaan todellisuudentajuista kriittistä sanaa. --

Mitä täydellisemmin poliitikot ja journalistit älylliset väistöliikkeensä saavat sementoitua, sitä pätevimmiltä he omissa ja kannattajiensa silmissä näyttävät. Ei heillä ole varaa ajatella.

Kuka kuvittelee, että presidentti, pääministeri, muut ministerit, korkeat virkamiehet, tai edes ne joiden pitäisi olla kansan edustajia -- saati sitten jo lähtökuopissaan normimoraaliin pitäytyvät juristeristit tai journalistit, jotka ylenkatseellisessa narsistisessa valistajanroolissaan ovat ehkä vähiten tositietoa vastaanottamaan kykenevä ammattikunta -- joskus viisastuisivat ja ottaisivat lusikan kauniiseen käteensä. Kysyisivät itseltään esimerkiksi: "Miksi me koko ajan puhumme "turvapaikoista", vaikka kyseessä on tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava kansainvaellus?" --

Järjettömyyden journalistisista kukkasista voisi tehdä valtakunnallisen kilpailun. Kuka toimittajista onnistuu kirjoittamaan vuoden monikulttuuriystävällisimmän ostoskeskus- ja kahvilaraportin? Kuka laatii traagisimman henkilökuvan turvapaikanhakijasta? Kenen ohjelmassa esiintyy eniten kiintiötoiskulttuurisia? Kuka arvostelee halveksivimmin rasisteja ja vaatii ankarimmin nollatoleranssia? Kuka osaa laatia eniten uutisen näköisen uutisen rahaa ja kännyköitä ryöstelevistä maahanmuuttajanuorten jengeistä mainitsematta yhtään vihjettä rikoksentekijöiden etnisestä taustasta?

Tiedonfilosofia on pantu viralta

Poliitikot ja toimittajat ovat kumpikin ammattikuntia, joissa ammattiasenteena on halu vaikuttaa. Myös halu vaikuttaa viisaammalta -- siis "olla asioista paremmin perillä" -- kuin kannattaja- ja lukijakunta. Katettahan tällaiselle ei läheskään aina ole, ja siksi vaikuttamisen varsinaisiksi kohderyhmiksi valikoituvatkin ne joita on vaivattominta johdatella. Tätä manipulointitarkoitusta palvelevat parhaiten niin sanotut Suuret Yhteiset Valheet, joista "ilmastonmuutos" ja "ihmisoikeudet" on sementoitu niin perusteellisesti, ettei niitä pura kukaan eikä mikään.

Suurten Yhteisten Valheiden murentaminen on jokseenkin mahdotonta. Ne voivat vain pikkuhiljaa yhdeltä laidalta sulaa ja muuttua vaivihkaa toisiksi. Muutosprosessit eivät koskaan lähde liikkeelle poliitikoista tai toimittajista -- nämä ammattikunnat muuttavat ajatteluaan vain pakon edessä. -- Tosin vaalit ovat instituutio, jonka yhteydessä pienet mielipiteenmuutokset ovat mahdollisia. Puolueiden uudet ohjelmajulistukset ovat siten merkki siitä että ollaan oltu jo niin pahasti pielessä että on pakko hieman rukata Suurta Yhteistä Valhetta.

Vanha sanonta vaatii näkemään metsän puilta. Sen voisi päivittää koskemaan myös poliitikkoja ja journalisteja: puhukaa asioista, ei ihmisistä. Nähkää asiat sosiologian, ei yksilöpsykologian silmillä. Yhteiskunnalliset päätökset -- ja myös yhteiskuntaa koskeva kuvaus ja selitys -- on tehtävä yhteiskuntatieteiden, ei tunteisiin vetoavien kasvokuvien perusteella.

En kerta kaikkiaan jaksa uskoa enää järjen voittoon. Päivä päivältä jokainen kriittisesti ajatteleva kansalainen tulee lakien valtuuttamalla järjettömyydellä jyrätyksi, jälleen, jälleen, jälleen. Sen tekevät poliitikot, sen tekevät uutiset. Kehityksellä on vain yksi suunta: kohti totalitarismia. Kysymys itsesensuurista on näissä oloissa jo toiselta planeetalta. Valtakunta on pannut päänsä pensaaseen, eikä ympärillä ole enää muuta kuin pimeää. Vaikutusyrityksiä on turha jatkaa.


-------------------


Lisäys 29.2. 2020:


Tämä ilmoituksenoloinen blogiteksti todellakin jäi viimeiseksi kirjoitukseksi, jonka koskaan julkaisin US:n palstoilla. Iso osa tuntemastani turhautumisesta johtui varmaankin nimenomaan tuon alustan jo vuosia jatkuneesta sensuurilinjasta, joka oli saanut kymmenet kriittiset kirjoittajat vetäytymään muille julkaisuareenoille. Lehden päätoimittaja julisti avoimesti "nollatoleransseja", jotka käytännössä toteutuivat esimerkiksi liian "maahanmuuttokriittisten" tekstien pikaisena ja äkäisenä häviämisenä näkyviltä, ja kirjoituskieltoja jaettiin niille, jotka eivät osanneet tai halunneet ilmaista kantojaan tarpeeksi peitellysti.

Julkaisupolitiikan seurauksena kirjoitusten taso romahti, ja koin myös, että oma blogini joutui aivan eri seuraan kuin missä se oli aiemmin ollut. En enää omine outoine mutta autenttisen uniikkeine tulokulmineni kokenut olevani oikeutettu osa korostetun asiapitoista kriittistä kansalaiskeskustelua. Joka viikko, joskus joka päivä, joutui toteamaan jonkun laajemmin ajattelevan kirjoittajan poistuneen palstalta. Tilanne, jossa joutuu vastakkain sen kanssa, että jollakulla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä, on älyllisesti yliherkälle ihmiselle sietämätön.

Olen aina ollut sitä mieltä, että yhteiskunnallinen läpinäkyvyys edellyttää nimenomaan sitä, että monenlaisia, myös outoja ja vasta kehittymässä olevia, vähintäänkin toisilleen vastakkaisia ja äärimmäisiäkin mielipiteitä on laajalti esillä. Kuinka kukaan pystyy kehittämään itseään, ellei saa omalta vertaistasoltaan virikkeitä, joiden vaikutuksesta haastaa itseään uusilla tiedoilla ja näkökulmilla? --

Juuri tuollaiset pohjimmaiset tosiasiat painavat omassa vaa'assani eniten. Minulla on pitkään historialliseen -- "ajatushistorialliseen" -- perspektiiviin porautuva röntgenkatse. Inhimillinen kieli on alunperin sosiaalista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus -- ja kaikki se käsitteellinen tieto ja hallinta, jota satojen ja tuhansien, satojen tuhansien vuosien lajinkehitys on perinnöksemme kerännyt, on ollut alusta loppuun saakka nimenomaan "julkista" omaisuutta. Kieli ja ajattelu ovat kognitiivisesti pohjimmiltaan yksi ja sama asia, ja käsitteiden "merkitys" on se tapa, jolla niitä aikalaisajattelussa käytetään (Wittgenstein). Kaikki "kehitys" ja tiedollis-kognitiivinen emergenssi on ollut seurausta siitä, että käsitteitä on kyseenalaistettu ja rukattu uudestaan ja uudestaan. Jos emme jatkuvasti nosta ja pidä kieltä ja ajattelua julkisuudessa, jossa se joutuu sisällöllisten voimavarausten kenttään ja riepottelemaksi, silloin kokonaan muut kuin "tiedolliset" tekijät ottavat yhteiskunnassa vallan.

Koska omat visioni ovat aika poikkeuksellisia -- varsin kokonaisvaltaisia ja, hmmm, tietyssä mielessä erityisiä ja pitkälle vietyjä -- niillä saattaa olla oma arvonsa siinä tapauksessa, että yhteiskunnallista keskustelua nyt vaivaava "identiteettipoliittinen" stimulanssi -- siis pelkkä ideologisten ismileimojen iskeminen -- ja reaktiivinen responssi joskus helpottavat otettaan. Sehän saattaa olla mahdollista, kun nykyiset sukupolvet aikanaan väistyvät -- nehän edustavat vain 60-lukulaisten arvojen jonkinlaista "jäljestätulevien valtavaa laumaa", joka pitää "punavihreästä eetoksestaan" tiukasti kiinni nimenomaan siksi, ettei se itse ole omia arvojaan luonut, vaan omaksunut ne identiteetteinä ulkoapäin. -- Niinpä aloin miettiä juttujeni poistamista yksipuoliseksi käyneestä ympäristöstään ja niiden museoimista itsenäisenä blogikirjoitusten kokoelmana. Noin ne ehkä säilyisivät yli tulossa olevien kriisiaikojen, ja saattaisivat auttaa jotakuta edes jälkikäteen ymmärtämään, mistä yhteiskuntiemme romahduksissa oli kyse. Valitsin koosteen alkavaksi vuodesta 2013, koska tuota aikaisempia kirjoituksia olen melko edustavasti julkaissut kotisivuillani "Narkissos-esseissä". Vuoden 2018 jälkeen kirjoitteluni keskittyi toiselle blogipalstalleni, "Alkon kassalle", jossa tekstieni aiheet ovat olleet yhä syventävämmin psykologisoivia, eivätkä enää pelkästään yhteiskuntafilosofisia.

Olen tietysti yhä enemmän sitä mieltä, että ihminen on olemuksellisesti ja lähtökohtaisesti sosiaalinen laji, jonka tulisi ymmärtää, etteivät yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Eurooppalaisen uuden ajan individualismi estää meitä nyt näkemästä tätä kaiken ihmisyyden sosiaalista alkuperää. Elämme oman aikalaisajattelumme harhassa -- sokeuden asteelle kasvaneen individualismin vallassa -- ja juureton ajattelumme etsii tukipisteitään itsekantavasta käsiterealismista, joka on todellisesta maailmasta kokonaan irronnutta. Mammuttimaisia harhoja ovat niin numeromagiaksi muuttunut ja keinottelukupliinsa itsesiitokseen sulkeutunut talousajattelu kuin ylimitoitetuilla yleiskäsitteillä määritelty yliylevöitetty ihmiskäsitys -- mielikuva ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yli-yksilöstä, joka on oikeutettu kaikkiin abstraktien "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" mukaisiin vaatimuksiin, joiden toimeenpaneminen jää käytännössä yhä vähemmillä toimintaedellytyksillä kärvistelevien ja kulttuuri-intellektuellien avoimesti halveksimien kansallisvaltioiden kontolle.

En tarkoita sitä että meidän olisi jotenkin palattava takaisin joihinkin kollektiivisiin elämänmuotoihin -- juuri sitä en tarkoita -- vaan enemmänkin sitä, että meidän tulisi itsessämme jäljittää uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen eurooppalaisen individualismin edellytykset ja ehdot, ja ottaa niistä vaarin. Emme nykyisellään ymmärrä, että esimerkiksi kaikki "tiedollinen edistyneisyytemme" -- joka pohjautuu visuaaliseen kognitioon ja joka on ripustettu hienonhienojen ajatuslankojen varaan -- jotka ovat, Wittgensteinia mukaillakseni, kuin seitinohut hämähäkin verkko, jota on turha sorkkia paljain sormin -- ei kestä edessä olevaa "sivilisaatioiden yhteentörmäystä", vaan tulee romahtamaan niin että Eurooppa vajoaa jälleen suurimittaiseen sosiopsyykkiseen taantumaan.

Tarvitsemme nykyistä paljon syvempää näkemystä oman erityisen eurooppalaisen "ihmisyytemme" laadusta. Ensiksi pitäisi tietysti ymmärtää se tosiasia, että kaikki "ihmisyys" on nimenomaan kulttuurista ihmisyyttä. Eurooppalainen uusi aika on ollut ihmisen historiassa täysin poikkeuksellinen ajanjakso. Mikään aiempi aikakausi ei ole omannut samanlaista vaikutusta kuin omamme -- olemme eurooppalaisen uuden ajan kognitiivisten emergenssien ansiosta muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja muutamassa vuosisadassa tuhansia kertoja enemmän kuin mitä ne muuttuivat lajin koko aiemman miljoonan kehitysvuoden aikana. Ja traagista on, että nyt olemme ihan omaa sokeuttamamme tekemässä "outoa itsemurhaa", eli sortumassa siihen kuvitelmaan, että kaikki alkaa yksilöstä ja loppuu yksilöön. Ettei maailmassa ole muuta kuin yksilöitä. Ja että kaikki maailman yksilöt ovat "pohjimmiltaan samanlaisia".

Emme näe, että juuri humanismimme hellimä mielikuva ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yli-yksilöstä on pohjimmiltaan toisinto totalitarismiin päätyvästä ihmiskäsityksestä -- ihmiskuva, joka esittää ja elvyttää yli-ihmisen.

---------------

Olen korjannut viimeisestä kirjoituksestani yhden eli sen toisen lauseen. Olen lisännyt siihen sen täsmennyksen, että sananvapautta sensuroivien lakien "suojelukohteina" ovat kansanryhmät, jotka "jonkin poliittisen arvovalinnan pohjalta on koettu tai kuviteltu suojelua tarvitseviksi". -- Tämä kohta tarvitsee tarkennuksen ja tulkinnan, joka samalla myös avaa jotain siitä, millaisista lajihistoriallisista perspektiiveistä itse teksteissäni katselen maailmaa.

En tietenkään tarkoita sitä, että syyttäjäviranomainen käyttäisi lakia vain ajaakseen jonkin itselleen mieluisan poliittisen tahon "arvoja" ja toimien jotakin vihaamaansa poliittista puoluetta vastaan. En tarkoita tätä, vaikka lain soveltamisen käytäntö näyttäisi jokseenkin sataprosenttisesti todistavan juuri tällaista tapahtuvan.

Tarkoitan sitä, että aina kun puhumme esimerkiksi "ryhmistä", meidän on puhuttava sosiologian pohjalta, jolloin tämä käsite on nähtävä yksilötasolle palautumattomana yhteisövoimien tuotteena. Yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat olemuksellisia perustoja, jotka ovat vaikuttaneet aina, läpi lajihistorian, läpi ajatushistorian -- ne eivät siis ole minkään vuosisadan tai -tuhannen minkäännimisen tiedollisen tai ideologisen "ismin" tai muun ilmentymän omaisuutta. Oma postmodernismin pirstoma aikamme on tehnyt meistä kaikista eräänlaisia Pavlovin koiria, jotka ärhäkästi reagoivat maagisiin ideologisiin leimasanoihin. Kun oma aikamme valitsee yhtäältä suojeltavat "ryhmät" tai "ismit" ja toisaalle projisoidaan "pahuus" -- eli ne ihmiset tai ismit jotka koetaan "vihapuhujina" -- repäistään ikuinen yhteisöllinen kahtiajako, jonka seuraukset ovat aina yhteisölle yhtä tuhoisia -- ihan siitä riippumatta minkänimisiä ovat kunkin ajan "hyvät" ja "pahat" ideologiat.

Vakavasti kahtiajakautuvat yhteiskunnat ovat kautta lajihistorian käyttäytyneet täsmälleen samalla tavalla. Kriisiytyvä yhteisö käynnistää yhteisötason taantumamekanismit. Se on aina itseään vahvistava kierre, sen pysäyttäminen on jokseenkin mahdotonta. Ajattelu muuttuu tunnustukselliseksi, tiedolliseen ajatteluun aukeaa sensuurin seurauksena ammottavia tabuaukkoja. Maagiset taika- ja tabusanat ottavat vallan, reaktiivinen leimaaminen yleistyy, identifioituminen korvaa ajattelun, ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri institutionalisoituu, journalismi muuttuu maalittamiseksi, lynkkausmielialat patoutuvat ja purkautuvat -- ja samaan kuvaan kuuluu, että "tiedollinen" asiahallinta romahtaa, historiaa aletaan korjailla ja kirjoittaa uudeksi, valokuvista retusoidaan pois niitä jotka ovat erehtyneet väärään seuraan, jne. Sensuuri ja itsesensuuri vahvistavat toisiaan, ja "poliittinen korrektius" korvaa tosiasiat. Käynnistyy mielipidevainoa, nollatoleransseja, rasistijahtia eli nykyajan noitajahtia, nostetaan näytösoikeudenkäyntejä, pelotteesta tulee vallan paras ase, tiedollinen, poliittinen ja oikeudellinen valta sulavat yhteen.

Kuvittelemme ja koemme että yhteiskuntien kahtiajakautumissa on kyse hyvän ja pahan keskinäisestä taistelusta. Hyvä ja paha saavat päiväkohtaiset nimensä, ja tunnustuksellisten "ismien" nimissä ottaa vallan absoluuttinen "oikeassaoleminen" -- ja absoluuttiset päämäärät sallivat kaikkien keinojen muuttua suhteellisiksi. Yhteiskunta romahtaa kauttaaltaan kuin pöytä, jonka jalkoja sahataan vuorotellen lyhemmiksi. Moraali taantuu puolin ja toisin, ja lopulta on jäljellä vain raaka valta. Se on tie totalitarismiin, ja sillä tiellä ollaan meillä jo pitkällä. Orwell on kirjoittanut aiheesta loistavan oppikirjan, jonka oppeja toteuttavat nimenomaan oppineet.

Nyt tämä yhteiskuntien taantuminen totalitarismiin tapahtuu nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" nimissä. Lajihistoriallisessa perspektiivissä ne kelpaavat kahtiajakojen aihekulisseiksi ihan yhtä hyvin kuin mitkä tahansa muut tunnustukselliset ismit ja ideologiat.


----------------

Kommentteja Heikki Hyötyniemen "Makroskooppi"-blogitekstiin (4.4. 2018)

Jos perustavimmanlaatuisia käsitteellisiä vastakohta-asetelmia haetaan, urheilun ja kulttuurin, varsinkin taiteen, totaalinen toistensa poissulkevuus on mielestäni sellainen. Vastakohtaisuus syntyy jo premisseissä ja raamituksissa -- urheilu on aina suorittamista annettujen sääntöjen mukaan ja valmiiksi kalkituilla kilparadoilla, kulttuuri, varsinkin taide, on taas jotain sellaista joka aina, siis joka kerran, luo itse omat sääntönsä. Kun urheilija epäonnistuu, hän epäonnistuu suhteessa yhteisiin, kaikille samoina pysyviin sääntöihin ja ennätyksiin, mutta kun taiteentekijä epäonnistuu -- ja taiteen määrittelee se että taide on jotain joka todella voi epäonnistua -- hän epäonnistuu omien tavoitteittensa tavoittamisessa.

Urheilu on ihmisten keskinäistä kilpailua, taide taas jotain jumalallista. Voi olla että Antero Vipunen on puolijumala. Ehkä jumala on puolijumalaa kohtaan vaativampi kuin kuolevaisia kohtaan. Sillä ihminen on todellakin eristetty eri piiriin kuin jumala, joka ei voi odottaa ihmiseltä enempää kuin mitä on tälle aikojen alussa ja kasvun myötä ymmärtämisen edellytyksiä antanut. Kuten Wittgenstein totesi, ihmistä ei auttaisi vaikka hän saisi kohdata jumalansa kasvoista kasvoihin -- se ei auttaisi häntä ymmärtämään jumalan ajatuksista tai tarkoituksista yhtään sen enempää. Jumala voisi tuomita ihmisen vain tämän omien sanojen perusteella -- siis siitä, ettei ihminen ole itse tehnyt niin kuin oikeaksi ajatellut. -- Vain ihmisen oma älyllinen epärehellisyys voi olla hänen syntinsä. Siksi se että ajattelemme ja pidämme ehdottomasti kiinni älyllisestä rehellisyydestämme -- emmekä esimerkiksi poliitikkojen tavoin sorru valheisiin, "poliittiseen korrektiuteen" -- on parasta ja jumalallisinta mitä meissä ihmisissä voi olla.

En ole oikein viime aikoina enää ymmärtänyt miksi me emme puhuisi itsestämme hyvinä tai pahoina ihmisinä. Minusta se perinne pitäisi elvyttää. Meidän olisi puhuttava itsestämme hyvinä ihmisinä silloin kun emme sorru älylliseen epärehellisyyteen ja poliittiseen korrektiuteen, ja pahoja ihmisiä olemme silloin kun petämme itseämme käyttämällä kiertoilmaisuja ja vääriä käsitteitä ja uskottelemme itsellemme että ymmärrystä noituvat yleiskäsitteet -- ylihistorialliset, ylikulttuuriset, ylikansalliset ja yliyhteisölliset yleiskäsitteet -- voisivat määritellä ihmistä ja edustaisivat jotain ylevää kuten humanismia -- vaikka ne edustavat jotain aivan päinvastaista, todellisuudentajun ja yhteisölliset realiteetit sivuuttavaa yli-ihmisihanteellisuutta.


Mielen mallintamisen monimutkaisuus johtuu juuri sellaisista seikoista kuin miksi pitää erottaa toisistaan kulttuuri ja taide. Ne ovat ihmisyyden raameina ihan eri mittaluokkaa ja eri kelloilla ajastettuja. Kulttuuri on syvärakenne, ja kulttuuriset perusratkaisut, sellaiset kuin valitaanko äänne- vai kuvakirjoitus, tai kumpi aivopuolisko "vetää" silmiä lukutapahtumassa, tehdään varsin varhaisessa kehityksen vaiheessa. Kulttuuri on evolutiivisia uria ja uomia, jotka kehityksen vakiintuessa vain kivettyvät kaiken konstitutiivisiksi perustoiksi. Kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, kun taas taide on jotain joka jatkuvasti luo -- taide on jotain suorastaan jumalallista. -- Taide muodostaa kasvun kärhet, eikä avantgarden aallonharjoja tarvitse vain väheksyä. Kyse on usein siitä miten syvälle kylväjä on kylvänyt -- mielemme maaperän kerrostuneisuus toimii ajattelun humuksena, ja niin uusia ja tuoreita kuin taiteen tuotteen saattavatkin olla, ne tuotetaan syvistä pohjavirroista. -- Niin on myös jokaisen "ajatuksen" laita -- käsitteiden taso ei ole vain käsitteiden taso, vaan kunkin käsitteen hiusjuuristo, joka kulloinkin imee voimansa syvästä maaperästä. Kuten olen joskus sanonut, "ajatukset" ovat kuin tähtikuvioita, joiden konstellaatio pinnan tasolla on osin harhaa, koska avaruuden syvyyssuunnassa kuvion kirkkaimmatkin tähdet saattavat sijoittua hyvinkin kauas toisistaan. Ja kuten massalla linnunradan pyörteissä, käsitteillä on oma ominaispainonsa, joka taivuttaa koordinaatistoa koska se painaa ja taivuttaa koordinaatistoa. --

Tavallisen ihmisen, jollaisia on noin yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän tuhannesta, mielen peräseinällä on alle kymmenen käsitekylttiä, johon kaikki heidän ajattelunsa palautuu. Siis sen kaltaisia kokoavia yleiskäsitteitä jotka toimivat tunnustuksellisessa ajattelussa kaiken selityksen päätepisteinä. Ajatteluksihan meille miltei kaikille riittää se, että onnistuu palauttamaan ongelman jonkin sitä raamittavan käsitteistön puitteistukseen, jolloin asia koetaan sekä "perustelluksi" että "ratkaistuksi". Ajattelun perusmuoto on skolastinen: "tämä-on-tätä", "tämä-ei-ole-tätä". Sic et non, kyllä ja ei. Harvemmin sen harvasivuisempaa raamattua on ihmisten päässä ollut kuin nyt, keskellä tätä näennäisesti niin valistunutta aikaamme. Nyt riittää muutama taika- ja leimasana -- "tieto", "totuus", "tiede", "fakta", "magia", "ihmisoikeudet", "oikeisto", "vasemmisto", "persut", "rasismi". Niin, ja koska kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen, tunnustuksellinen skolastinen ajattelu, aina tarvitaan jokin eskatologia, maailmanlopun käsite. Nyt se on "ilmastonmuutos".

Mielen peräseinään pysähtyy kaikki selitys, käsitepäreet silppuavat siellä kaikki todistelutarpeet itsetyytyväiseksi hyvin pureskeltavaksi mössöksi. En ole toistaiseksi tavannut vulgaaripositivistia jolle "magia" olisi olemassaoleva olennainen ongelma -- aina se on vain jonkinlainen irtisanottava perisynti, josta on vapauduttava vaikka kukaan ei ole kertonut mistä se koostuu ja on kotoisin. Oikeasti sekä tieto että tietämättömyys ovat -- näin voidaan ajatella -- kumpikin substansseja, paitsi sille, joka kuvittelee että tietoa on vain yhtä laatua ja tietämättömyyttä ei edes sitäkään.

Vulgaaripositivisti jolle "tieto" on lähinnä "tie", ja vieläpä täydellisen yksisuuntainen tie, ei juuri taakseen näe, eikä sitä mielen peräseinääkään ole hänelle oikeastaan itsehavainnon kautta olemassa. Kun itserefleksion kerrokset ja mekanismit puuttuvat, kaikki ajattelu ja käsitteet ovat samalla pinnalla. Sen käsitepinnan lujuus koetaan hyveenä -- ja niin vulgaaripositivisti kävelee Jeesuksen lailla vetten päällä. Jeesus viihtyy kuulemma hyvin Turun Sanomien toimituksessa. Mielen peräseinällä selkä painuu selityksen palautuspisteisiin, käsitekyltteihin, eikä se seinä ole koskaan sen kirkkaammin valaistu. Joskus tuntuu siltä kuin vulgaaripositivistin kainalossa, ihan siinä hihamerkin alla, olisi tuhannen watin lamppu, jolla todellisuutta valaistaan itsestä poispäin, toiseen suuntaan -- todellisuutta -- nimenomaan siksi, että pimeys käsitteellisessä palautuspisteessä, siellä selityksen päässä, pysyisi sysimustana.


Kuten jokaisen pitäisi tietää ja ymmärtää, ihmisen kulttuurievoluutio alkoi laumojen paikoilleen pysähtymisestä, työnjaosta, roolien ja kielen kehityksestä. Ihmisen tarina on pitkä tarina, mutta ei mahdoton tiedettäväksi ja ymmärrettäväksi, koska se on meissä yhä tallella, kehityskerroksiimme erityisillä tavoilla varastoituna. Sen tien läpikäyminen ja ymmärtäminen edellyttävät kuitenkin kykyä irtautua nykyhetken "realiteeteista" ja muodostaa oman minuuden projektori erilaisilla kognitiivisilla kehitysehdoilla. Projektori on todellakin enemmänkin makroskooppi kuin mikroskooppi -- sen sijaan että yritämme "nähdä maailman oikein" meidän olisi "nähtävä maailma tietyillä kehitys- tai reunaehdoilla oikein". -- Järki on aina järkeä tietyssä järjestelmässä, kaikki järki on systeemistä järkeä. Aina kun puhumme järjestä meidän pitäisi raamittaa se rationaalisuus jonka puitteissa järjestä puhumme. Esimerkiksi päämäärärationaalista järkeä ei esiinny myyteissä, ei antiikissa, ei keskiajan teokratiassa -- se on vasta kartesiolaisen paradigman mukanaan tuomaa järkeä, valistuksen valaisemaa järkeä. Mutta kuka muu kuin muutama mahtiaivoinen tiedonfilosofi maailmassa siihen pystyy? -- ("Järjellä on monia muotoja, ja myös se erityinen muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva." -- G H von Wright.) -- Miten järjen menneiden muotojen kanssa päästään sinuiksi? Kuka voi taannuttaa tajuntansa siihen kehitysvaiheeseen, jossa syvyysperspektiiviä ja aikaa ei vielä hahmoteta? -- Sanoisin että tällaisia ihmisiä on murto-osan murto osa siitä noin promillesta, joka ylimalkaan jotain osaa ajatella.

Niinpä kaiken ajattelun alkuhahmojen ja käsitteenmuodostuksen alkumuotojen -- esimerkiksi sellaisten durkheimilaisten yhteisövoimien, yhteisöominaisuuksien ja yhteisöilmiöiden kuten totemismin, samuuden piirejä sulkevien käsitteistöjen, yö- ja päiväroolien, pyhän ja profaanin, kehittyvän työnjaon ja yhteisöllisen vallan itsetäydentyvien instituutioiden -- ymmärtäminen edellyttäisi kykyä irtautua sellaisista "tiedollisesti" omaksutuista "totuuksista", joiden paradigmaattiset lähtökohdat palautuvat mielen peräseinän käsitepäreisiin. Kaikki inhimillinen kehitys on alkanut sen peräseinän takana olevasta huoneesta, ja käsitteiden läpi meidän pitäisi vielä tunkeutua sinne -- itse asiassa vasta sieltä -- ikään kuin hahmonmuodostuksen hämärän rajamailta, alitajunnan suunnasta -- käsitekyltteihin langetettu valo voi näyttää myös kauempana avautuvan maailman "oikein". Seurustelu alitajunnan kanssa sopii kuitenkin vain aniharvoille -- murto-osalle murto-osan murto-osista -- koska "minuudelta" edellytetään todella valtavia koherenssivoimia eheyden ylläpitämiseksi ja palauttamiseksi kehityksellisen regression jäljiltä.


Tuo on kompleksisuutta, sitä "monimutkaisuutta" joka makroskoopilla olisi hallittava. Ehkä se on kuin Wittgensteinin hämähäkinverkko -- "kuin yrittäisit korjata hämähäkin verkon paljailla sormilla". Tai ehkä se on kuin Hyötyniemen joskus mainitsema "aaltofunktion romahdus". Ei pidä koskea, ei kärsi puuttua prosessiin -- pelkkä pysäyttäminen "tarkkailua" varten romauttaa kaiken. Vain eläminen, samaistuminen ja kokeminen aallon mukana, harjalla, voi antaa autenttisen tiedon. -- Kun Goethe, Spengler ja Wittgenstein puhuivat "alkuilmiöistä" ja kehottivat katsomaan kaikkea "läheltä ja tarkkaan", jotain tuollaisen kehityksellisen regression tavoittelua olen heidän puheistaan tulkinnut. Noustessaan "Tractatuksen" lopussa kielen tikkailla "kielen näköalapaikalle" Wittgenstein itse asiassa laskeutuu kehitykselliseen kellariin jossa eri aistialueiden hahmot vasta hakevat ensimmäisiä muotojaan. -- Voimme vetää tähän Joycen, "Finnegans Waken", ja Marshall McLuhanin, tietysti. Vallankin viimemainittu auttaa meitä tajunnallisissa seikoissa -- McLuhanin ymmärtäjälle voi selvitä miksi "kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita".

Jonathan Miller -- todellinen renessanssi-ihminen, hallussa koko skaala hervottomasta sketsikomiikasta neurotieteisiin -- teki aikoinaan yhden ensimmäisistä McLuhan-biografioista. Aluksi minusta sitä lukiessani tuntui oudolta että hän painotti niin valtavasti katolisuuden syvämerkitystä mcluhanismissa. Ajattelun muotoina, ei-opillisesti, ideoina, McLuhan sai vaikutteita jesuiittaisä, biologi ja paleontologi Teilhard de Chardinilta, jonka ideat "aineensisäisestä hengestä" provosoivat piankin pinnalliset positivistit hirvittäviin ideologisiin vastaiskuihin kaikkea evoluutiohistoriallista "runoilua" vastaan -- sattuma ja välttämättömyys riittävät selitysperusteiksi, väitti Jacques Monod, tunnistamatta itse viljelemänsä myyttisen totuudellisuuden olemuslaatuja. Kukaan ei tietenkään pysty koskaan yhdellekään Monodin monistiset materialistiset käsitteet mielensä peräseinälle naulanneelle jeesustelijalle kertomaan, ettei kyse ole siitä mitä päreissä lukee. Ettei esimerkiksi "kreationismin" olennaista sisältöä voi millään "tiedolla" mitenkään "todistaa" suuntaan tai toiseen. Ettei esimerkiksi riitä että todetaan ettei "evoluutioteoria" ota kantaa elämän syntymiseen vaan vain "evoluution prosessiin" -- aivan kuin elämän syntyminen ja sen ylläpitäminen tiedettäisiin eri asioiksi -- vaikka materian alkeistasolta ei ole löydetty mitään mikä erottaisi "elävän" aineen "elottomasta". -- Tai jos haluamme viitata tiedonfilosofisesti Toulminiin, että myös kaikessa "tieteellisessä" selittämisessämme vaikuttaa sisäänrakentuneena teologisen selittämisen perinne. -- On toisaalta se ja sama, pidämmekö McLuhania esimerkiksi "tutkijana" vai vaikkapa "mediaprofeettana" -- kummankaan kohdalla kunnollinen ajattelu ei tarvitse eikä itse asiassa saa ottaa vastaan mitään peräseinälle palautuvia ja totuudellisuuden tukirakenteita vahvistavia ajatusnauloja. Meidän on ehdottomasti kieltäydyttävä naulitsemasta totuutta ristille. Totuus maailmasta on se ettemme tiedä, ja että kaikki tieto minkä koemme lievittävän tietämättömyyttä ja rakentavan varmuutta, on väärää tietoa.


Ihmismielen mallien valtakunta on eräänlainen vintage-tiedon valtakunta -- kuin olisimme tekniikan museossa ja hämmästelisimme kaikkien mekaanisten kiiltävien koneiden kauneutta. Freudia syytettiin siitä että hän käytti fysiikan käsitteitä -- sellaisia kuin "voima", "energia", "vastus", tms -- kuvatakseen ja selittääkseen mielen toimintoja -- mutta tuollainen mitätöinti on tietenkin vain vulgaaripositivistinen anakronismi, se kun kuvittelee että mielen impressiot ja mielteet olisivat jotenkin "opillisia", että ne esimerkiksi kuuluisivat varsin myöhäsyntyiseen "fysiikan käsitteistöön".

Nehän eivät kuulu -- sen sijaan fysiikan käsitteistö itsessään on syntynyt itsehavainnosta ja -refleksiosta, kun eurooppalaisen uuden ajan alussa, jolloin yleinen filosofointi ei vielä ollut eriytynyt erityistieteiksi vaan ideat saattoivat hyödyttää ja hedelmöittää toisiaan vielä yli myöhemmin syntyneiden raja-aitojen, kartesiolaiseen paradigmaan kuuluva todellisuuden objektivaatio oli ensin kääntynyt yhtä lailla sisäiseen havaintoon kuin ulkoisen todellisuuden tutkimukseen. Mielenliikkeiden analysointi tehtiin samalla objektivoivalla tarkkuudella jolla myöhemmin ulkomaailmaa mitattiin ja määritettiin -- ja juuri tämä olemuksellinen samankaltaisuus, samanlaatuisuus ja -muotoisuus, siirsivät sisäisen havainnon projektiivisesti -- sanoisimmeko tässä siis "makroskoopin" välityksellä -- objektivoituvaan todellisuuteen, jolloin myös "fysiikka" sai esimerkiksi "voiman" ja "energian" käsitteensä. --

Eurooppalaisen uuden ajan alku kartesiolaisine järjen paradigmoineen voi mallinnettuna tuottaa varsin kauniita vintage-koneita, joita on vaikea lakata ihastelemasta vaikka Hyötyniemen mainiosti kuvailemat virtauspumput, männät ja kiertokanget ajautuisivatkin anturimittausten pettäessä ja kompleksisuuden kasvaessa hallitsemattomaan toiminnalliseen kriisiin, kouristuksiin, kohtauksiin ja pitkäaikaissairauksiin. Se mikä tässä vintage-kuvassa jää vähemmälle huomiolle on juurikin tuo koko aikakausi -- että tässä eletään ajallisesti omaehtoista todellisuutta, jolloin muotoilun lisäksi myös yhteiskunnassa tapahtuva sosiaalinen, yhteisövoimia koskeva muutos on valtava. Ei olisi eurooppalaista uutta aikaa ilman visuaalisuutta, ei ilman visuaalisen kognition emergoimaa individualismia. Kartesiolaisen paradigman ydin on individualismi -- Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivaatio. -- Siksi meidän pitäisi pysähtyä myös näiden mallien äärelle ja nähdä ne vähän erilaisin silmin. Niiden erinomainen visuaalinen viehättävyys ei ole itseisarvoinen seikka, vaan olemuksellinen osa sosiaalista muutosta. Ne kertovat suhteesta Subjektin silmän ja Maailman mallin välillä. Ehkä ne kertovat individualismin ideasta ja ihanteesta. -- Kun nykyisin puhumme "koneälystä", "tekoälystä", tai sellaisten erityisistä ominaisuuksista kuten "singulariteetista", jolla termillä tietääkseni nimitetään pistettä jossa koneen kapasiteetti ylittää ihmisaivojen mekaanisen suorituskyvyn, miten paljon mietimme tällöin "ihmisälyä" vain koneen ominaisuuksien pohjalta? --

Ja päinvastoin: missä määrin jätämme miettimättä sitä perustuvanlaatuista tosiasiaa, ettei mitään yksilöön eristettävissä olevaa, historiasta, ajasta ja kulttuurista, lähtökohtaisista mielen malleista, järjen varsin erilaisista ja erilaatuisistakin paradigmoista irrotettavaa ja joillakin erityisillä järjen eväillä "abstrahoitua" ihmisälyä ole olemassakaan -- että kaikki ihanat kuvitelmamme jostain sellaisesta ovat vain silmiämme viehättäviä vintage-mallistoja, viisikymmenluvun amerikanautoja, mekaanisia morsiamia, symbioottisia aistimusulokkeita, mcluhanilaisia uusia ulottuvuuksia -- pohjallaan edelleen yö- ja päiväeläimen ja -elämän jako ylijännitteiseen sosiaalisuuteen ja keräilykulttuuriin, pyhän ja profaanin perustavanlaatuinen ero, nimikkeillä suljettavat suuren samuuden piirit -- totemistisen totuudellisuuden, kaikkein varhakantaisimman totuudellisuuden laadun elimistöllisiksi urautuneet ohjelmat, jotka ovat eurooppalaisen historian eräässä erityisessä vaiheessa tuottaneet koneistojen individualistiset ominaisuudet -- jotka eivät kuitenkaan ole mitään itsessään ja itsenään toteutuvaa, ideoina irrotettavaa ja toistettavaa, yhtä vähän kuin sielumme on irrotettavissa ruumiistamme, tai teilhardilainen "aineensisäinen henki" voi aineestaan vapautua. -- On merkillinen, oman aikamme peräseinän täydellisiä käsitesekaannuksia hyvin kuvaava seikka, että nimenomaan vulgaaripositivistit, jotka syvästi halveksivat ja kieltävät kuolemattoman sielun, ovat syvimmin rakastuneita tällaisen sielun vintage-mielikuvaan, ideaan "tekoälystä".


Se että kartesiolaisen järjen parhaat apuneuvot, kuten empirismi ja matematiikka, luonnostaan kasvavat kaiken järkiajatteluksi tunnistetun ja tunnustetun alueelle -- kattaen myös ihmistieteitä, joihin positivismin metodit todellisuudessa varsin vajavaisesti ja vaikeasti sopivat -- on tietysti jossain määrin ymmärrettävää. Ikään kuin "luonnonlaeista" todellakin seuraisi jollakin logiikalla se että myös kaiken ihmisyhteisöjä koskevan tulisi olla kuvattavissa ja selitettävissä "luonnonlakien" kaltaisen palautuspisteistyksen kautta. Niin ei ole, ja syyt seuraavat suoraan kaiken kartesiolaisen rationaalisuuden paradigmasta -- kun kaikki tieto rakentuu tarkkailevan Subjektin ja tarkkailtavan Objektivoituvan todellisuuden akselille, tämä tieto luonnostaan voi koskea vain sitä ulkoista todellisuutta joka asettuu tarkasteltavaksi. Niinpä kartesiolainen Silmä painaa selkänsä mahdollisimman tiiviisti todellisuuden peräseinää vasten, jolloin syntyy illuusio siitä että se näkee koko todellisuuden. -- Mutta itseään se ei voi nähdä. Se voi parhaimmillaankin vain tunnistaa itsessään ne ehdot joilla se todellisuutta tarkkailee ja kalibroida itsensä suhteessa positioonsa. -- Näinhän kalibroi itsensä Einsteinin suhteellisuusteoreettinen tarkkailija, ja näin kalibroi itsensä freudilainen mielen syvätasojen mallintaja. -- Näin Wittgenstein kalibroi kielen mahdollisuudet -- mutta tosiasiaksi jää, että empirismi tuottaa parhaat todellisuudenhallinnan edellytykset vain suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen, kun taas kaikessa mikä koskee ihmistä, jo kuvaileviin käsitteisiin sisältyy olemuksellisesti selitystä, ja paras metodi on vain "katsoa läheltä ja tarkkaan".

Jos inhimillisen totuudellisuuden olemuksellisia laatuja katsotaan eurooppalaisen ajattelun pitkässä historiallisessa perspektiivissä, myyttinen totuudellisuus, joka oli samaistavaa ja siinä mielessä teokraattisen totuudellisuuden tapaan kaikkiallista -- antiikin kreikkalaiset jumalat eivät todellakaan konkreettisesti olleet tavattavissa Olympos-vuorella, vaan vuorikin oli osa myyttistä maisemaa -- ajatonta ja ikuista, ideoihin, eräänlaisiin todellisuuden pysäytyskuviin palautuvaa -- itse asiassa vuorijumala palautuu kauemmas primitiiviseen hämärään kuin ihmishahmoiset jumalat -- ja kreikkalaisten kunniaksi on kirjattava että heidän jumalansa olivat nimenomaan ihmishahmoisia, miltei lihaa ja verta -- myyttisen totuudellisuuden samaistavaan laatuun kuului että kaikki koski miltei yksinomaan ihmistä, hänessä viriäviä tuntoja ja hänen elämänmuotoaan. Ideat eivät olleet "objektivoitua" todellisuutta, vaan yleisiä toistuvia hahmoja, ei vain esineisiä kohteita, vaan myös ominaisuuksia tai toiminnallisuutta. Myyteissä, kuten sanottu, ei ollut sen enempää sattuman kuin deterministisen syyn ja seurauksen käsitteitä -- edes antiikin ehkä "kehittynein" filosofi, Aristoteles, ei rakentanut maailmaa vaikutussuhteista, vaan sisällytti "syyt" olioihin niiden ominaisuuksina -- eikä hän kehittänyt logiikkaansa dynaamisen seuraussuhteen varaan, vaan sisällyttämällä staattisia ideoita toisiinsa. -- Emme voi mitenkään pitää Aristotelesta luonnontieteilijänä -- kaikkea muuta. Niiltä osin kuin hän onnistui ihmistä ja ikuisia ongelmia kuvaamaan, hänen käsitteistönsä ovat eläneet yli aikojensa ja toimineet eräänlaisina munankuorina joihin kukin eurooppalainen aika on sijoittanut omalle miellemaailmalleen ominaiset sisältönsä. -- Ja tämä oman uuden aikamme kartesiolainen rationaalisuus kaikessa välineellisyyden ja hyödyntämisen vimmassaan tietenkin tekee Aristoteleesta oppisisällön oppisisältöjensä joukkoon erittelemättä sitä mikä on historiallista anakronismia mikä taas muodostunut matkan varrella kun olemme taittaneet ajatushistorian taivalta ihanilla vintage-käsitekoneistoillamme. -- Eikö tämä juuri ole "opillisen sivistyneisyytemme" kiusallisin ja suurin kompastuskivi? -- Että voimme ottaa sanan sieltä toisen täältä, tulkita ne oman aikalaisjärkemme puitteistuksessa, muodostaa niistä oman opillisen konstruktiomme -- jonkinlaisen ikiomiin aivosoluihimme visusti piilotetun "tekoälyn" -- ja uskoa sen totuudellisuuteen, sen autenttisuuteen, jopa sen historiallisuuteen?


Meidän ei tarvitse konstruoida koko ajatushistoriaa, koko eurooppalaisen ajattelun tietä antiikin kreikkalaisista Rooman valtakunnan romahduksen kautta tuhatvuotisen keskiajan minäpersoonan totaalisesti hukanneen depersonalisaation kautta gotiikan korostamiin vertikaalilinjoihin, jotka elvyttivät syvyysperspektiivin ja ajantajun ja uudestisynnyttivät kauan kadoksissa olleen visuaalisen sielun. -- Sitä emme kuitenkaan saisi missään yhteydessä jättää korostamatta miten ratkaisevasti visuaalisiin emergensseihin -- mukaan lukien lukutaito ja kirjallisuus -- koko eurooppalaisen uuden ajan kartesiolainen paradigma ja rationaalisuus ovat perustuneet. -- Mutta voisimme ehkä tehdä täysin päinvastoin: voisimme palauttaa mielemme peräseinälle naulattuja käsitekylttejä pitkässä perspektiivissä taaksepäin ja saada jonkinlaista ymmärrystä sen suhteen miten vähän niihin sisältyy mitään autenttista sisältöä tai tietoa. Esimerkiksi sellainen käyttämämme käsite kuin "yksilöllinen vapaa tahto" pyyhkiytyy tajunnastamme olemattomiin heti kohta kun sen seinältä irrotamme. Emme todellakaan ole mitään "yksilöllisen tahdon" alkupisteitä, vaan sosiaalisen "vallan" varsin vahvasti vääristämiä tapahtumakoordinaatistoja. Jokainen joka on tutustunut sosiaalipsykologiassa niin sanottuun Stanley Milgramin kokeeseen hätkähtää sitä toistuvasti saatua tulosta jonka mukaan kaksi kolmasosaa ihan täysjärkisistä länsimaisista ihmisistä on tietynlaisen auktoriteetin vaatimuksesta valmis "tieteelliseksi" lavastetussa koetilanteessa antamaan kammioonsa suljetulle koehenkilölle jatkuvasti vahvistuvia sähköiskuja siitä huolimatta, että tämä valittaa, parahtaa, huutaa tuskasta ja vaatii lopulta kokeen lopettamista -- ja vaikenee sitten yhtäkkiä kokonaan. Tästä huolimatta kaksi kolmesta on valmis antamaan vielä kovimman, "hengenvaaralliseksi" merkityn sähköiskun. -- Me tiedämme että "yksilöllinen vapaa tahto" on jokseenkin totaalisesti manipuloitavissa kun auktorisoitua valtaa tilanteessa käyttää esimerkiksi valkotakkinen "tieteellinen" auktoriteetti. -- Mutta opimmeko oman "tahtomme" tyypillisestä heikkoudesta mitään? Eivätkö samat ihmiset jotka uskovat sivistykseen ja tieteeseen ole juuri niitä joiden mielestä uskonnonvapauden nimissä pitää jättää puuttumatta joillekin uskonnoille ominaiseen auktoriteettien sokeaan tottelemiseen? --

Sosiaalipsykologia voisi opettaa meille millainen rakenne "minä" oikein on -- että on esimerkiksi subjektiminä ja objektiminä, myös "toisen" tai "toiseuden" hahmo -- ja durkheimilaiseen sosiologiaan ja antropologiaan palattaessa voisimme oppia miten nyt "yksilölliseksi ja vapaaksi" kuvittelemamme "tahto" lopulta palautuu ja liukenee totaalisesti sosiaaliseen "valtaan". Tällaisen liukenemisen mekanismi nähdään jo hypnoosi-ilmiössä, jossa ei siis ole kysymys siitä että yksi "minä" manipuloisi toista, vaan joka toteutuu mielemme syvimpien pohjakerrosten kollektiivisilla ehdoilla -- ikään kuin kaikki olemassaolomme "realiteetit" -- mukaan lukien kaikki "tiedolliset" realiteetit -- palautettaisiin muutamiin ajatustemme tähtikuvioiden alkuperäisimpiin ankkureihin -- ja joista käsin koko konstellaatiota saadaan taivutetuksi millaisen kokonaiskoordinaatiston vääristymiin tahansa. -- "Tahto" palautuu "valtaan", mutta myös olemassaolomme keskipisteeksi kokemamme "minä" palautuu "kollektiiviin" -- ja mitä sitten olisi sanottava niin monista "minän" kokemuksellisten ominaisuuksien mukana kehittyneistä ja vain omassa aikalaistodellisuudessamme "merkitystä" omaavista käsitteistä? -- Palautuuko kaikki "tietommekin" totuuden alkuperäisempiin olemuslaatuihin? Palautuvatko nyt meille korostuneina esiin nousevat vastakohtaisuudet -- kuten nykyisin niin kipeä kysymys "miehen" ja "naisen" eroista, sukupuolieroista ja -rooleista, "patriarkaatin" ja "matriarkaatin" järjestelmistä -- miten paljon kaikesta siitä minkä nykyisin olemme jonkin "ismin" leimalla leimanneet häviää maailmasta kun todelliset sisällöt palautetaan läpi käsitepinnan ihmisen alkulaumassa vallinneiden alkuperäisten jäsennysten mukaiseksi? Mitä merkitystä silloin on kaikella tällä huudolla ja vimmalla jonka keskellä nyt elämme?


Yksi syy sille miksi Hyötyniemen tapa mallintaa ihmismieltä puhuttelee minua on se että nämä vintage-koneistot tarjoavat viehkon vaihtoehdon totisille ismiuskonnoille ja hihamerkkireaktioille. Ajatushistoriaa ei pysty harrastamaan hetkeäkään jos kokee jonkin "ismin" omakseen ja totuuden tunnustukselliset ominaisuudet houkuttelevat. Jos joku kokee tarpeelliseksi tehdä valintaa klassisen liberalismin ja perinteisen marxismin välillä, tai rakentaa siltoja uusliberalismin ja feministisen marxismin välille, tai jos joku saa vahvistusta ja voimaantuu irtisanoutumalla joulupukkijumalasta, kun taas joku toinen konformistisesti sovittelee että tokihan kaikissa uskonnoissa on jotain hyvää -- ajatushistorioitsijalla ei mihinkään tällaiseen ole yhtään mitään lisättävää. Kaikin mokomin. Kaikin mokomin. Mikään "minän" ismi-identiteetti ei kuitenkaan ole muuta kuin kaislikon huojuntaa tuulien tuivertaessa, ja ilmiö on sama, tuulipa kesällä tai talvella. -- Vertaukset voivat ja saavat olla raamatullisia, koska raamattuun ei liity sen enempää positiivisia kuin negatiivisia maagisia voimia, se on vain raamattu. Se on kuin Raymond Carverin varis, josta hän runoilee: "Varis lensi ikkunani viereiseen puuhun. Se ei ollut Ted Hughesin, tai Galwayn varis. Ei Frostin, Pasternakin, tai Lorcan varis. Ei yksi Homeroksen variksista, taistelun jälkeen, hyytyneestä verestä kylläinen. Tämä oli vain varis." -- Oman aikamme sairas taipumus ismi-identiteetteihin on ajatushistoriallisesti ottaen pitkän kehityksen tulos. Uuden ajan alussa todellakin tarkkailevan kartesiolaisen Subjektin mielenkiinnon kohteina olivat yhtä lailla mielenliikutukset -- se mikä oli mielen sisällä -- kuin ulkomaailman objektivointi, mutta uudet tiedonalat, erityistieteet, hahmottuivat visuaalisen kognition pohjalta, ja empiirinen metodi tuotti tulosta nimenomaan ihmisestä riippumattoman todellisuuden tutkimisessa. Uudet tieteiden kategoriat hajosivat kuitenkin edelleen tutkimuskohteiden ja koulukuntien mukaan, ja tuon tien toisessa päässä elämme nyt siis eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää auktorisoimaan tutkittavien asioiden totuudellisuutta. -- "Suuret kertomukset", eli maailmaa laveasti kuvaavat ja selittävät koherenttiset kokonaisvisiot ovat ainakin näennäisesti jääneet taaksemme, ja niiden mukana murentui myös yksi tiedonhankintaa ohjannut premissi -- pohjimmiltaan teologisen selittämisen perinne jossa selitys koetaan sitä totuudellisempana mitä laajemman ilmiöjoukon selitys kattaa -- ja nyt akatemia, yliopistomaailma, on laidasta laitaan mitä irrallisimpien "ismien" lävistämä, eivätkä sen enempää opettajat kuin vielä enemmän eksyksissä olevat oppilaatkaan jaksa ajatella ainoatakaan ajatusta joka puhkaisisi "minää" muodostavat identiteettikuplat ja jaksaisi valaista todellista maailmaa edes eilispäivää, tai edellistä vuotta, tuskin vuosikymmentäkään kauemmas. ---

"Ismien" maailmassa totuudellisuus liukenee taas "kaikkiallisesti" -- palaamme siis jossain mielessä teokraattiseen maailmaan, jossa tiedollisen ja aatteellisen "vallan" tajunnalliset alkiot järjestyvät kognitiivisesti tunnustuksellisia mielenmekanismeja varten. Tiedon ja vallan tajunnallisten alkioiden "kaikkiallisuus" tarkoittaa sitä että tunnustus on sekä todellisuus että totuus. Tiedolliset ja aatteelliset ismit sulavat yhteen, ja tuovat ja suovat symbioottista turvaa "minästään" äärimmäisen epävarmoille ihmisille. Historiassa harvoin ihmiset ovat olleet niin suuren tietomäärän haltijoita ja niin eksyksissä kuin mitä uudet sukupolvet nyt ovat. -- "Tieto" ei suinkaan ole määrällinen suure, vaikka se sellaisena juuri nyt ymmärretäänkin. Määrällinen tieto on esimerkiksi "tekoälyn" tarvitsema mielikuva. -- Traagista on että eniten "tiedoillaan" loistavat nuoret vasemmistoälyköt, joiden tajunnassa on valmiiksi vahva antagonistinen lataus kaikkia reaalimaailman rasitteita vastaan. He elävät syntymähumalassa suuren yhteiskunnallisen symbioosin helmoissa ja vaativat, että "järjestelmän" on pidettävä heistä huolta. Sama suuri symbioottinen hahmo voi heidän mukaansa pitää myös huolta maailman kaikista pakolaisista, kaikista turvapaikanhakijoista, kaikista kansainvaeltajista. -- Jos heitä kritisoi heidän näkemystensä kehittymättömyydestä, he vastaavat yliälyllistetyllä teoreettisella käsitevyörytyksellä, jonka tosiasiallista onttoutta heidän on mahdoton tajuta. Edes räikeimpiä kognitiivisia dissonanssejaan he eivät puheissaan noteeraa. "Suurkapitalistit" ovat heidän pahimpia vihollisiaan -- aivan kuten "maailman hätääkärsivät" ovat muka heidän sydänystäviään. Mutta maailman kapitalistit ovat juuri niitä jotka haluavat ajaa kansainvaellukset liikkeelle ja toteuttaa väestönvaihdon Euroopassa. --

Kuinka me voisimme vapautua kaikista harhaisista käsitteistämme? -- Sellaisista kuin "yksilöllinen vapaa tahto", "patriarkaatti", "tietomäärä", "tekoäly", jne. -- Emmehän me voi purkaa vallitsevaa kielimaailmaa joka on ollut olemuksellinen osa ihmisyyttämme -- ja ihmisyyteemme kuuluvaa sosiaalista kudosta -- läpi koko kulttuurievoluution. Sosiaalisuutemme kulmakiviä ovat yhtäältä moraali -- joka pohjautuu siihen että jokaisen tajuntaan varhaisessa kehitysvaiheessa syntyy ensin hoivaajan hahmo, siis "sinä", ja vasta myöhemmin kehittyy se mistä sanomme "minä" -- ja tästä ihmis- ja itseidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan seuraa että elämme kaikki aina ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme -- ja toisaalta kieli, joka alusta alkaen on sama asia kuin "ajattelu", ja joka alusta alkaen on myös ja nimenomaan sosiaalista muodostetta. -- Emme voi irtisanoutua aikamme vallitsevasta kielimaailmasta, sillä se on korvaamaton osa elämänmuotoamme, jatkumoa, joka juuri tekee ihmisestä ihmisen, yksilöiden ylisukupolvisen jatkumon, asuntomme siinä maailmassa johon kosmos on hengen puhaltanut ja toistaiseksi elämän ehdot tarjonnut. "Kieli on talo jossa elämme." Meillä ei ole mahdollisuutta sanoutua kielimaailmasta irti, ei mahdollisuutta sanoutua vallitsevasta aikalaisjärjestä irti, ei juuri mitään mahdollisuuksia edes korjata karkeimpia ajatusvirheitämme -- miten meidän siis tulisi suhtautua siihen sisareen tai veljeen joka totisen torvensoittajan hartaalla vakavuudella puhuu "sattumasta" tai "välttämättömyydestä" kuin kuiskisi pyhiä totuuksia noviisin korvaan temppelin kaikkeinpyhimmässä perähuoneessa? --


Yksi filosofisesti houkutteleva vaihtoehto olisi kaiken "silleen jättäminen". Filosofin ei välttämättä tarvitse toimia totuuksien julistajana totuuksiin uskovien monenkirjavissa joukoissa -- filosofille voi riittää alkuperäisen kartesiolaisen paradigman ja järjen mukainen tarkkailija-asema. -- Niin aktiivisesti kuin Georg Henrik von Wright osallistuikin yhteiskunnalliseen keskusteluun, häntäkin "mietitytti paljon" tämä valintansa. Hänen esikuvansa Wittgenstein pyrki päinvastaiseen suuntaan, pyrki keskittymään yhä puhtaammin tiedonfilosofisiin ongelmiin. -- Mutta tietenkään "silleen jättäminen" ei olisi niin ihanteellinen vaihtoehto kuin miltä se teoriassa vaikuttaa. Juuri tässä on Hyötyniemi mielestäni syvällä tavalla oikeassa: vain vitaalisiin virtoihin osallistumalla, ajautumalla keskustelun ja kiihkonkin korkeimmilla laineilla, voi tavoittaa autenttiset aikalaistunnot ja -totuudet. Totuus ei ole "tietoa", ei "tahtoa" -- eikä "tekoäly" todellakaan ymmärrä totuudesta mitään -- mutta kokemuksellinen ote satunnaisiin tartuntapintoihin voi todellakin tarjota jotain "läheltä ja tarkasti".

Termin "taloususkonto" synnyssä oli jokin rooli von Wrightin kirjalla "Tiede ja ihmisjärki", joka on mitä kunnianhimoisin "suunnistusyritys" kattaen kaikki kartesiolaisen järjen eriyttämät tiedon rintamat. Tuosta kirjasta hahmottui minulle ensi kerran se valtava historiallinen perspektiivi, jossa asioita on tarkasteltava jos haluaa etteivät selitykset jää näennäisselityksiksi. -- Mehän olemme koko ajan yhä enemmän selittämässä kaikkea mahdollista nimenomaan "talouden" pohjalta -- "talouden" vaikutuksina, "taloudellisten etujen" tavoitteluna -- mutta koska nykyinen "talousajattelumme" on itsessään jotain joka ensin tarvitsisi analyysin ja selityksen, varsinainen ymmärryksemme ei kartu tippaakaan viittauksista "taloudellisiin" syihin. Muistan keskustelleeni taannoin tästä vielä tälläkin palstalla Olli Pusan kanssa ennen kuin tämän julkaisun toimitus suuressa viisaudessaan savusti hänetkin täältä pois. -- "Taloususkonto" valkeni minulle jotenkin kertakaikkisesti, koko perspektiivissään ja mittakaavassaan -- siis että nykyinen talousrationaliteettimme on todellakin suora jatke keskiaikaiselle teokratialle ja tunnustukselliselle uskonnollisuudelle. Että talousajattelu jäi ainoana uuden rationaalisuuden muodoista lokatiivisesti "ptolemaiolaisen" koordinaatiston varaan -- siis että taloudellinen toimija talousmaailmassa on kaiken keskipiste, ja toimijan tilinpidollinen nollapiste määrää mikä on plussaa mikä miinusta -- mutta myös mikä on syytä mikä seurausta. -- Ja että "rahassa", joka historiallisesti oli yhtäältä teologinen metamorfoosi keskiajan ehtoollismysteeristä ja transsubstantio-opeista sekä toisaalta jonkinlainen ratkaisu alkemistien yrityksiin muuttaa arvoton arvokkaaksi, jäi tosiasiassa elämään pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, joka itsessään palautuu tavattoman alkukantaiseen magiaan. -- Kirjoittelin näistä ideoista 80-luvun loppupuolella ahkerasti kymmenille, ehkä sadalle enemmän tai vähemmän tuntemalleni tai tietämälleni "ajattelevalle ihmiselle" ja suunnittelin tuolloin jopa perustavani eräänlaisen kirjallisesti toimivan "valistuneiden yhteyttä" varjelevan yhteisön -- mutta kaikki tuo tavallaan orientoitui uudelleen kun tietokoneet ja internet tulivat ja avasivat aivan uudenlaisen julkisyhteyden. Samalla myös taustalla vaikuttanut kasinon pyörittämä nousukausi päätyi rahaekspansioon ja romahdukseen, ja kaikki mitä sitten 90-luvun alun suuressa lamassa tuli esiin tuki kaikkia niitä käsityksiä joita oli rahan uskonnollisesta peruslaadusta muodostanut. -- Ennen pitkää julkaisin netissä myös monet "Narkissos-esseistä" jotka olivat jo eläneet koko ajan uudistuvissa muodoissa ja joita olin postitellut lukemattomille ihmisille joiden ajattelin ehkä olevan aiheista kiinnostunut. Noissa esseissähän ovat käsitykseni taloudesta nykyajan uutena maailmanuskontona jo aikalailla kiteytyneet sellaisiksi kuin mitä ne yhäkin ovat. --

"Taloususkonto" on käsitteenä lyönyt aika hyvin itsensä läpi, mutta monilta taitaa yhä jäädä ymmärtämättä että kyseessä ei ole vain kutsumanimi tai sanonta, vaan että "talous" on todellakin pohjimmiltaan samoista tajunnallisista alkioista rakennettua ajattelua kuin mitä kaikki uskonnot ovat olleet sitten alkuihmisten primitiivisten kehitysvaiheiden. Tällaiset alkuperäiset maagiset elementit eivät häviä ihmismielestä millään kehitysasteella -- ne vaikuttavat nimenomaan kaikkein vahvimpien ajatuskonstellaatioiden ankkuripaikkoina syvässä ajatusavaruudessa, ja juuri niiden valo on se ratkaiseva valo jonka koemme kirkastavan kaikkein kehittyneimmätkin korkeimmin abstrahoidut "tiedolliset" ajatuksemme. -- Ja tässä historiallisessa perspektiivissään, teologisten ajattelun muotojen metamorfoosissa -- prosessissa jossa mutatis mutandis toteutuu yhtä aikaa historiallinen muuttumattomuus ja muutos -- näyttäytyy jotain sellaista joka ajatushistorialle on juuri olennaista: näyttäytyy miten kaiken nimellisen ja näennäisen muutoksen ja vaihtelun takana jokin vakioinen säilyy. Jokin on ikään kuin, toistan: ikään kuin ikuista, jotkut mielen rakenteet toistuvat läpi uusien käsitekerrosten, ja jokin näköperspektiivi voi tavoittaa jotain joka vaikuttaa yhteisöjen, kansojen ja lajin historiassa, eikä vain yksittäisen yksilön mielen peräseinälle kiinni naulatuissa käsitteissä. --


Ajattelen ehdottaa, että näkisimme näin myös sen kipeän historiallisen totuuden suhteen, johon Hyötyniemi käyttää miltei eniten rivejä pitkässä, verbaalisesti rikkaassa ja rehellisyydessään pettämättömässä manifestissaan -- nimittäin historiallisesti alistetun suomalaiskansan monenlaisten mentaalisten traumojen ja kulttuuristen kärsimysten suhteen. Suomalaiset ovat epäilemättä olleet huonon hallinnon, halveksunnan ja rasismin kohde, ja kansalliset hyveemme ovat tosiasiassa historiasta sisäistettyjä selviytymiskeinoja, joilla olemme oppineet todistamaan tarpeellisuutemme ja lojaalisuutemme isännillemme. Olemme ahkeria ja lainkuuliaisia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja uskomme siihen että sivistämällä itseämme meillä on mahdollisuus nousta paremman väen piiriin. -- Mutta tämä hegemonia-asema joka ruotsalaisilla on alusmaansa suhteen ollut, ei todellakaan ole roistovaltioiden normaaleja rooleja yhtään hyveellisempi tai sivistyneempi. Kansojen historian näyttämöllä, johon Hegel valtiot sijoitti, ruotsalaisilla on ollut konnan eikä sankarin rooli. Yritykset kultakuorruttaa rasistista alistussuhdetta ovat luultavasti johtamassa Ruotsin vähän samanlaiseen historialliseen traumaan joka kouraisee syvälti saksalaisia heidän natsimenneisyytensä seurauksena. Myös Ruotsi on kyvytön terveisiin kansainvälisiin suhteisiin -- he osaavat vain näytellä "hyviksiä" ja piilottaa itseltäänkin omien rotuteoreetikkojensa vahvat julistukset. -- Käytännössä he sulkevat toinen toisensa pois terveen ihmisyyden piiristä -- heillä on kyllä hyvätapaisin sosiaalitekniikka, mutta kaikki autenttinen moraali -- myös yhteiskuntamoraali -- puuttuu. Sellaista kansakunta ei saa lahjaksi, vaan se voi syntyä vain yhteisten kokemusten ja kohtalonyhteyden kautta. Ruotsilla mitään sellaista historiaa ei ole. -- Ei suinkaan ole sattumaa, ettei Ruotsi ole hallinnut hyvinvointiaan -- että itse asiassa Suomi oli Kekkosen kauden jälkeen tavoittamassa Ruotsin etumatkaa. Ei suinkaan ole sattumaa, ettei Ruotsi ole hallinnut siirtolaispolitiikkaansa. Ei suinkaan ole sattumaa, että he ovat täysin kykenemättömiä puhumaan avoimesti maahanmuutto-ongelmistaan. Ei suinkaan ole sattumaa, että maahanmuuttokriittinen puolue on poliittisesti boikotoitu tässä itseään sivistyksen ja demokratian mallimaana pitävässä entisessä kansankodissa.

Euroopassa on kaksi samalla tavalla traumoittunutta valtiota: Saksa ja Ruotsi. Molemmat ovat materiaalisesti vauraita ja hyvinvoivia, mutta historiallisesti ja henkisesti pahoinvoivia. Kumpikaan ei tunnista eikä tunnusta vaivojensa alkuperää -- sitä että he ovat näytelleet tekopyhää näytelmää historian näyttämöllä. Kaikista natsihistoriaa ylöslämmittävistä dokumenteista huolimatta saksalaiset eivät edelleenkään ymmärrä miten alitajuinen kollektiivinen syyllisyys sokaisee heitä ja repressoi heidät nyt kykenemättömiksi torjumaan kulttuurisesti tuhoavia kansainvaelluksia. Samoin on ruotsalaisen vieraskoreuden laita -- he selvisivät sodasta mutta vain peittelyn taitoaan käyttäen. -- Me suomalaiset kovine kohtaloinemme vertaudumme todellakin paremmin Hyötyniemen esille nostamaan Puolaan. "Me" ei edelleenkään sisällä herroja jotka hoilasivat teltoissaan saksankielisiä natsilauluja. -- Hyötyniemi voi olla oikeassa siinä että katolisuuteen liittyy puolalaisilla historiallisia meemejä -- tajunnallisia alkioita -- jotka ovat auttaneet heitä säilyttämään itsenäisen ajattelun läpi kaikkien miehitysten ja alistamisen aikojen. Gdanskin lakkoja johtaneet olivat hartaita katolisia -- mihin siis N-liitto mureni? Onko joulupukkijumalan halveksijoilla jokin painava argumentti sitä vastaan että N-liitto hajosi? -- No, eipä juuri huolta, meillä kristillisen kirkon perinne ei ole sisällissodan häviäjiä tai lakkolaisia puoltanut. Eikä myöskään suojele kantasuomalaisia kansainvaellusten hajottavilta vaikutuksilta. -- Me emme ole voineet turvata omaan kirkkoomme, mutta meillä voisi olla nyt kansainvaellusten torjumisessa paljon opittavaa nykyisestä Puolasta -- toivokaamme ettei tämä maa koskaan anna periksi EU:n herrojen saamattomuudelle ja taakanjakosuunnitelmille.


----------------------


Lisäys:

Olen viettänyt päivän lueskellen Heikki Hyötyniemen loistavaa blogitekstiä.

Kirjoitin ylös ajatuksia joita teksti minussa herätti. Suurin osa kommentoinnistani on samassa järjestyksessä jossa tekstiä luin. Kaikki on täysin stilisoimatonta, eli välittömiä vaikutelmia.

Paljon siitä mitä merkitsin muistiin on luultavasti tuttua niille jotka ovat tekstejäni lukeneet. Jotain tässä kontekstissa on kuitenkin myös uutta.

Teksti on pitkä, mutta vain raapaisu sen rinnalla mitä kommentoin. Ehkä meidän pitäisi harrastaa enemmän tällaista -- vastata blogeihin blogeilla, eikä kommentoinnin onelinereilla.

Kiitän Heikkiä hienosta tekstistä. Tätä päivää en vaihtaisi pois.


---------------

Ei siirtolaisuus, ei maahanmuutto, ei turvapaikat, vaan kansainvaellus (1.4. 2018)

Käsite "kolmas maailma" levisi yleiseen tietoisuuteen, kun kylmä sota oli jäätävimmiltä vaiheiltaan ohi, ja itä-länsi-akselin sijaan alkoi hahmottua rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän vastakohtaisuus. Suurvallat tavallaan ulkoistivat ideologiset taistelunsa siirtomaihin, ja keskustelu orientoitui uusien käsitteiden varassa. Koska länsimaiden älyeliitti tunsi vahvoja vasemmistosympatioita -- se tekee avaukset ja asettaa avainkäsitteet -- termit kuten "imperialismi" ja sen kukistamiseksi tarvittava "kansainvälinen solidaarisuus" nousivat pintaan.

Vasemmistoideologian pohjalta nousevat kolonialismin ja "riistopolitiikan" vastaiset voimat nostattivat länsimaissa vahvaa moraalista painetta ja tukivat kolmannen maailman kapinoivia vapautusliikkeitä. Imperialismin peilikuva, internatsionaalinen marxismi oli voimissaan, nyrkit tanassa huudettiin sorron yöstä.

Tuo kaikki tekee nyt hieman ymmärrettävämmäksi sen, miksi vasemmisto yhä on valmis vaihtamaan oman maansa avuntarvitsijoiden edut kehitysmaista tänne virtaavien kansainvaeltajien etuihin -- tai, paremmin sanoen, uudistamaan ideologisen kuvitelmansa uuden tulevaisuuden raameihin. Vasemmiston varsinainen viholliskuva on aina ollut "vallitseva järjestelmä" -- ja kasvavat kansainvaeltajien joukot voidaan kuvitella juuri sellaisena voimana joka "pakottaa järjestelmän uusiutumaan". Luulen, että moni vanhakantaisempi vasemmistolainen -- jollaisia ihanteellisimmat nuoret juuri ovat -- uskoo jopa siihen, että tavalliset suomalaiset jossain vaiheessa alkavat sympatiseerata ja tuntea taistelutoveruutta maahantulijoiden kanssa.

Mutta kaikki tuo on vain hapantunutta vallankumousideologiaa, todellisuus oli toisenlainen. Kun Che Guevara painettiin paitaan, se oli lopun alkua. Mutta toisaalta sillä tiellä ollaan osin yhä. Myös niin sanotun arabikevään tapahtumat voidaan nähdä, jos niin halutaan, saman historiallisen jatkumon tuotteena. Valtion korkeimman vallan ei tarvitse olla vierasperäistä ollakseen kansalaisille vierasta. Vallankumouksellisia elähdyttää aina ja kaikkialla sama tarve lyödä alas koko vanha maailma. Eipä siitä jäljelle jääkään paljoa muuta kuin kivipölyä ja raunioita.

Ja joissakin entisissä siirtomaissa poimitaan jo vapautumisen hedelmiä -- uuden, perinteet ja instituutiot irtisanoneen ja tyhjän päälle kyhätyn järjestelmän ja järjestyksen väistämätöntä hajoamista ja ajautumista sisäiseen kaaokseen. Vallankumoukset harvoin tuovat vakaata valtaa, täysin päinvastoin. Ne ovat vain kierteen alku. Zimbabwen romahdusta näyttäisi nyt seuraavan myös Etelä-Afrikan romahdus. Valkoinen omistava väki on vuorostaan rotuvihan kohteena. He hakevat juuri tuhansittain turvapaikkaa Trumpin USA:sta.


Tämän historiallisen ajanjakson yhtenä varhaisena oheistuotteena syntyi siirtolaisuus alusmaista isäntävaltioihin. Sodanjälkeisellä kasvukaudella tarvittiin työvoimaa, ja vierastyövoima tarjosi helpon ja halvan ratkaisun. Kukaan ei pitkään aikaan ajatellut, että isäntämaihin syntyisi pysyvä asujaimisto. Tai että tämä asujaimisto muodostaisi yhteiskunnasta segregoituneita omalakisia, tosiasiassa autonomisia alueita.

Sellainen tapahtui kuin huomaamatta -- yksikään yksilö ei noteerannut mitä joukkovoimien vaikutuksesta tapahtui. Yhtäkkiä kautta Euroopan suuria kaupunkeja ympäröi alueita, joissa asuu valtaosin vieraskulttuurista väkeä. Kansainvaeltajien kasvavat virrat tietävät jo minne pyrkivät. Ne eivät ole loppumaan päin -- kaikki mitä olemme toistaiseksi nähneet on vasta vaatimatonta alkua.

Ja massoittuminen muuttaa itse ilmiössä vaikuttavat voimat ja koko ilmiön luonteen. Niin se käy. Kun pannaan tuhat ihmistä yhteen, kulttuuriset joukkovoimat ottavat vallan. Kulttuuri on joukkosielu -- jokainen yksilö käyttäytyy joukossa tavalla jolla hän ei yksin ollessaan käyttäytyisi. Kenenkään ei tarvitse erikseen noteerata muutoksia -- äkkiä eletään kuin eri maanosassa.


Maailmalla bestselleriksi nousseessa kirjassaan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam", joka on kattava kokonaisesitys kansainvaelluksesta, Douglas Murray kertoo kuinka vierastyövoimaa kutsuttiin ensin rotu- tai etnisillä nimikkeillä -- mutta sitä pidettiin sivistymättömänä ja leimaavana, joten alettiin viitata erilaisiin "kulttuureihin". Koska "kulttuuri" on käsitteenä sopivan epämääräinen eikä negatiivisesti varautunut, sen ajateltiin toimivan integroitumisen työkaluna. Kävi täsmälleen päinvastoin.

Kulttuurimääreet antoivat ryhmille ikioman identiteetin ja vahvistivat niiden sisäistä koheesiota ja repäisivät ratkaisevan kasvavan korjaamattoman kuilun niiden ja kantaväestön väliin.

Se on käsitteen "monikulttuurisuus" surkea syntyhistoria. Sillä tarkoitettiin aluksi hyvää. Siitä tuli kaiken sopeutumattomuuden oikeutettu motiivi.

Siirtomaapolitiikan, vierastyövoiman, pakolaisuuden ja nyt jo miljoonamittakaavassa tapahtuvan kansainvaelluksen ketju on ollut aukoton ja vailla varsinaisia vastavoimia. Se on hieman outoa, koska jo vuosikymmeniä on ollut nähtävillä että hallitsematon maahanmuutto johtaa vanhojen eurooppalaisten valtioiden taloudelliseen, sosiaaliseen, terveydelliseen ja myös "tiedollis-kognitiiviseen" romahtamiseen.

Tämä viimemainittu alkaa siitä, ettemme enää pysty puhumaan maahanmuuton kielteisistä puolista -- esimerkiksi suomalainen tiedonvälitys koko laveudeltaan, niin lehdistö kuin tv-kanavat, on painanut päänsä pensaaseen ja kieltäytyy terävästä maahanmuuttokritiikistä. Puhumattomuuden kulttuuriin on tietysti ollut omat syynsä, joista osa palautuu eurooppalaisuudessa vaikuttaviin kollektiivisiin voimiin, kuten toisen maailmansodan ja natsi-Saksassa paljastuneen joukkotuhonnan aiheuttamaan sotatraumaan ja yhä käsittelemättömään -- siis kaikesta kauhuefektien vatvomisesta huolimatta tosiasiassa käsittelemättömään -- syyllisyydentuntoon.


Kansainvaellukset ovat lähtöisin kehittymättömistä kulttuureista, joissa eurooppalaisen syyllisyydentunnon tai sitä kompensoivan humanismin kaltaisilla tekijöillä ei ole minkäänlaista roolia. Tullaan maista joissa ei koskaan ole ollut vakiintuneita oloja tai vakaata yhteiskuntajärjestystä, joka olisi kehittänyt yhteiskuntamoraalin. Kaiken lisäksi iso osa kansainvaelluksista tulee maista joissa teokratia on tehnyt demokratiasta vihollisen, eikä mitään yksilöajatteluun perustuvia oikeuksia tai vapauksia voida edes hahmottaa.

Kohtelemmeko näitä ihmisiä kuten ihmisiä pitäisi kohdella? -- Voisimme kysyä itseltämme: mitä tapahtuu ihmisille jotka ovat omaksuneet ulkoaohjaavan kovan normipaineen ja -moraalin ja saapuvat yhteiskuntaan, joka edellyttää yksilöiltään sisäistynyttä omantunnonetiikkaa?

Vain joukkoutuminen tarjoaa heille ratkaisun -- ja niin tie omalakisiin kulttuurighettoihin on paalutettu. Ne sementoituvat yhteiskunniksi yhteiskunnassa, ja niiden jatkuvaa eristäytymistä ja sisäisiä lakeja ei oikein missään vaiheessa ole edes yritetty päättäväisesti vastustaa. Ne ovat olleet helpoin ratkaisu kaikille -- niin poliitikoille, jotka itse asuvat kalliilla asuntoalueilla, kuin kulttuuriväelle, jolle on ominaista ylläpitää älyllisten erittelyjen edellyttämää ylimääräistä integriteettia ja kultturellia etnoetäisyyttä -- ja omalakiset alueet ovat ainoa ratkaisu varsinkin vaeltajille itselleen, koska he tarvitsevat pakopaikkaa kaikkia ylivoimaisia sopeutumis- ja kotoutumisvaatimuksia vastaan.

Syyt sille ettemme näe emmekä hyväksy näitäkään realiteetteja -- syvimmät alitajuiset syyt -- ovat varmasti tuo mainittu eurooppalainen syyllisyydentunto ja natsi-Saksan aiheuttama sotatrauma. Vain nämä syyt voivat selittää miksi nimenomaan Saksa painii näissä kansainvaelluskysymyksissä moraaliongelmien kanssa. Merkelin Saksa yrittää olla suvaitsevista suvaitsevin -- eikä siinä suinkaan ole kysymys muusta kuin saksalaisten omasta ongelmasta. Jos he todella näkisivät mikä normipaineen ja -moraalin alla kasvaneille ihmisille on ominaista, he ymmärtäisivät että mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvempia projektiivisia viholliskuvia ryhmävahvistautumiseen perustuvien kulttuurien täytyy sisällään kehittää omaa sosiaalista eheyttään varjellakseen.

Saksan yritys lievittää traumojaan suvaitsemalla siirtolaisvirtoja ei lopulta edes sitä itseään auta -- edessä on vain yhteiskunnan hajoaminen. Ja Saksan kyvyttömyys kostautuu koko Euroopalle. -- Murrayn kirjan sanomaa mukaillen: itse asiassa se tekee vain outoa itsemurhaa -- samalla Saksa vetää mukaansa muun Euroopan.

Poliitikot elävät menneisyydessä. Ideologiset liput liehuvat yhä. On aika toivotonta odottaa, että perinteet lakkaisivat vaikuttamasta ja silmät aukeaisivat. Maailmassa ajautuvat nyt vastakkain teokratia ja demokratia -- eikä mikään minkä me demokratiamme alustalla otamme arvojemme ja ajattelumme lähtökohdaksi, omaa mitään todellista sisältöä kokonaan erilaatuisten kulttuurien kohtaamisessa.


Tilanne on kestämätön. Vaeltajan rantautuessa Eurooppaan hänen tarvitsee vain sanoa maaginen taikasana "turvapaikka", ja heti hänelle lankeavat kaikki oikeudet, kun taas vastaanottajamaan hoidettaviksi jäävät kaikki velvollisuudet.

Eikä tilannetta käytännössä ole pystytty yhtään parantamaan silläkään, että suurin osa turvapaikkahakemuksista on hylätty. Palautukset eivät missään maassa ole onnistuneet kuin nimellisesti -- kukaan ei tiedä millaiset määrät täydellisen nimettömiä mihinkään rekisteröimättömiä ihmisiä elää joukossamme. Vaellusvirroissa vain viidakkorumpu kumisee ja nykyteknologialla viestit leviävät miltei valon nopeudella. "Astut kerran Eurooppaan, pysyt Euroopassa aina", on Murrayn mukaan yksi eniten levinneistä viesteistä.

Turvapaikka-ajattelua ei koskaan tarkoitettu ratkaisemaan kansainvaellusten kokoisia ongelmia -- mutta eurooppalaiset eivät salli itselleen edes tervettä järkiharkintaa. Käsittelemme kansainvaellusta ihmisarvo- ja -oikeuskäsitteistöillä, vaikka ilmiöllä, sen historialla, akuutilla tilanteella ja tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavalla koolla ei ole tosiasiassa mitään tekemistä turvapaikkapolitiikan kanssa.

Itse asiassa Eurooppa tekee mieluummin "outoa itsemurhaa" kuin sallii itselleen ajattelun vapauden ja järjen käytön. Tie romahdukseen on pedattu ihanteellisilla ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla -- joista tosiasiassa on muodostunut eurooppalaisen sivistyneistön sisäinen ideologinen leimasin ja keskinäisen kilpailun, poliittisen kahtiajaon ja moraalinokkimisen tabunomainen taika-ase. --

Koska puhumattomuuden tabu on totaalisen kyseenalaistamaton, se toimii myös eliitin viimeisenä älyllisenä väistöliikkeenä. Se on psyykkinen pakopaikka, itsesuojelun muuri, jonka ylläpitäminen on lopulta välttämätöntä siksi, että vain se varjelee sivistyneistöä näkemästä omaa älyllistä epärehellisyyttään ja kyvyttömyyttään.


Miksi nimenomaan kulttuuri-ihmiset ovat välttäneet vieraskulttuureista puhuessaan kaikkea heille yleensä ominaista analyyttista terävänäköisyyttä ja -kielisyyttä? Älymystön itsepetos on mammuttimittaluokkaa -- juuri älymystö kieltäytyy näkemästä historiallista jatkumoa siirtomaapolitiikasta siirtolaisuuteen, siirtotyövoimaan, pysyvään maahanmuuttoon, etniseen ja kulttuuriseen eriytymiseen ja eristymiseen -- ja käytännössä pahenevan sopeutumattomuuden toivottomiin ratkaisuyrityksiin eurooppalaisen sotatrauman synnyttämillä ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla, jotka nimenomaan opillisiin ismeihinsä kiinnittyville intellektuelleille tarjoavat houkuttelevia tulkinta- ja samaistumismahdollisuuksia. --

Puheet keskittyvät ja käpertyvät "turvapaikkapolitiikkaan", vaikka kaikki mitä todellisuudessa on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kaikkea muuta kuin vainottujen yksilöiden suojelemista mielipidevainolta. Nykyiseen täysin harhaisilla käsitteillä rakenneltuun mielikuvaan, jossa "turvapaikka-ajattelulla" yritetään epätoivoisesti koota yhteen, selittää ja selättää historiallisesti käsiteharhasta toiseen metamorfoitunut ja täysin kestämättömäksi muuttuva, koko Euroopan romahtamiseen johtava tilanne, on päädytty joko täydellisen ajatuskyvyttömyyden tai täydellisen itsepetoksen kautta.

Länsimaiselle älymystölle on ehkä aina ollut ominaista muotoilla argumenttejaan linnoittautumalla ideologissävyisten tiedollis-opillisten ismien taakse. Niillä on roolinsa nimenomaan eurooppalaisen sivistyneistön keskinäisessä älyllisessä välienselvittelyssä -- todellakin: ottakaa tarkasteltavaksenne mikä "maahanmuuttokeskustelu" tahansa, jo muutaman ensimmäisen puheenvuoron riveiltä löydätte kaikki tunnustuksellisia ideologisia totuuksia leimaavat avainkäsitteet. Ja tyypillistä on myös ideologisen vihollisen nimeäminen ja määritteleminen -- sehän on näissä älyllisissä käsittelyissä se aidosti älykköjä motivoiva osa. Siis pelkkä ilkeily --

Kuinka olisi odotettavissa että Eurooppa selviytyisi kohtalonkysymyksistään kun sen oma älymystö keskittyy todellisten ongelmien sijaan käsitteellisiin väistöliikkeisiin ja keskinäiseen sofistiseen kverulaatioon?


Ongelman historiallista laatua -- kokonaistilanteen kehittymistä siirtomaavallan perintönä väistämättömin eskalaatioaskelin -- vain aniharvat jaksavat ajatella läpi. Itse asiassa koko eurooppalainen keskustelu, myös se, joka noteeraa itsensä "sivistyneeksi" ja vieläpä "asiantuntevaksi", on vain erillisten ideologisten käsitepallojen ilmaan heittelyä. Siellä elävät edelleenkin omissa kuplissaan siirtotyövoiman aikaiset argumentit korvaavan työvoiman tarpeesta ja eurooppalaisten yksilöoikeuksien mukaiset mielikuvat kaikista uskonnoista vain uskontoina uskontojen joukossa. Eurooppalainen älymystö ei tee eroa teokratian ja demokratian välillä vaan maistelee suussaan mussuhumanistisia herkkujaan, ja nämä maut viipyvät pitkään samaan aikaan kun Afrikan väkiluku tulevalla vuosisadalla räjähtää miljardista neljään miljardiin joista yksi miljardi vastaan panemattomasti tulee vaeltamaan Eurooppaan.

Näkyvissä ei ole mitään mikä tulisi tuon tulevaisuuden estämään.

Teokratian ja demokratian kohtaaminen tulee olemaan tuhoisa. En ole itse elossa silloin kun se käytännössä tapahtuu -- mutta mikään ainakaan nykyhetkessä ei todista muuta kuin että eurooppalaiset humanistit tulevat toistelemaan omia mielikäsitteistöjään loppuun asti. Mikään ei saa heitä ymmärtämään ettei teokratiaa voi kuvata, ei selittää eikä hallita demokratian käsitteillä. Käsiterealistit haluavat hurmaantua suurista ylevistä yleiskäsitteistään, joiden varassa on "helppoa noitua ymmärrys" (Wittgenstein). Nykyisen "humanismin" ihmiskuva on tuollainen käsitteellinen ekstrapolaatio: siinä ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen yli-ihminen nauttii koskemattomassa kuplassaan abstraktia absoluuttista "ihmisarvoa ja -oikeuksia". -- Mutta kukaan ei käännä katsettaan reaalimaailmaan ja kysy, kuka, miten ja millä resursseilla nämä vaatimukset panee toimeen.

Humanistit eivät näe asioita, eivät joukkotodellisuutta, he näkevät vain idealisoidun yksilön.

Mitä vakuuttuneemmin ihanteellisuutta vaaditaan, sitä enemmän maahanmuuttokriitikoita tullaan vainoamaan. Ehkä tämä termi kannattaa toistaa: vainoamaan. Totalitarismin tunnusmerkit, kuten ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri, ovat jo olemassa omassa yhteiskuntailmastossamme. Totalitarismissahan ei ole totalitaristeja, vaan oikeassaolijoita. Nollatoleranssin vaatimukset esimerkiksi "rasismin" suhteen niellään kyselemättä. -- Kaikessa tässä on kyse kiihtyvästä yhteiskunnallisesta psykososiaalisesta taantumasta, kollektiivisen tajunnan tason laskusta, jossa demokratia alkaa olla taakse jäänyttä todellisuutta ja paluu teokratiaan on vauhdissa.


-----------------------

"Vallan" tajunnalliset alkiot (24.3. 2018)

 

Heidegger: oleminen kielen talossa

Peräkamarin poikakin asuu talossa jonka nimi on "kieli" Niinhän me kaikki: "Kieli on talo jossa elämme." Ja kuten kaikki jotka osaavat oman mielensä kamariin kurkistaa tietävät, siellä on peräseinä, johon on naulattu kylttejä, joihin on kirjoitettu kaikki meille tärkeät kielen käsitteet -- kaikki ajattelumme avainsanat, kaikki maagiset taika- ja komentosanat, kaikki maailman kuvaamisen ja selittämisen päätepisteet. Kaikki ajattelumme palautuu aina lopulta niihin. Ilman niitä jäisimme tyhjän päälle ja lauseemme sanoisivat suunnilleen yhtä paljon kuin "halitulijallaa".

Sanomme ajatteluksi sitä tietä -- eli tietoa -- jota pitkin katseemme kulkee peräseinän perimmäisiin käsitetotuuksiin. Filosofeilla on tälle hienompikin nimi, nimittäin ontologia. Sillä tarkoitetaan sitä että kysymyksemme näyttävät järkeviltä silloin kun ne on muotoiltu niillä käsitteillä joihin vastauskin lopulta palautuu. Ajattelu on silloin sitä että kysymysten ja vastausten on niin sanotusti täytettävä samat loogisuusehdot. Viime vuosisadan mahdollisesti eniten siteerattu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein totesi logiikan ontologisesta kehästä että "arvoitusta ei ole olemassa".

Logiikka tarkoittaa oikeastaan oppia jonkinlaisista muodollisista säännöistä joilla käsitteitä on kytkettävä ketjuksi yhteen niin että kysymyksistä päästään vastauksiin ymmärtämättä ettei päättely voi poiketa raiteiltaan sen enempää kuin ympyräreittiä ajava raitiovaunu. Vähän kuin yhtälö, johon lisätään ensin pysäkinväli kerrallaan kunnes päästään kääntöpaikalle jonka jälkeen käännytään takaisin ja vähennetään välimatka kerrallaan kunnes palataan kotisatamaan. Voisimme toteuttaa matkan puhtaina numeroina, koska matematiikka on aikalailla sama asia kuin logiikka, ja päättelymme näyttäisi tosi pätevältä, koska lopputulema olisi absoluuttisesti oikein.

Sellaistahan suuri osa "loogiseksi" kuvittelemaamme ja kokemaamme ajattelua on. Oikeasti logiikka pystyy päättelemään vain käsitteistä käsitteisiin päin. Me kuitenkin liimaamme raiteiden päälle faktisia numeroita tajuamatta että numeroiden faktaominaisuus on numeroiden eikä reaalimaailman ominaisuus. Esimerkiksi niin sanottujen numeeristen "taloudellisten faktojen" faktaominaisuus on numeroiden eikä niillä mitattavien sisältöjen ominaisuus. Ovatko päätökset -- päättelyt -- joita tehdään pelkästään numeroiden pohjalta siis absoluuttisen oikeita?

Smith näki reaalitalouden, ei numeromagiaa

Talousajattelumme, siis liberalismi, on kotoisin valistusajalta, ja kyllähän silloin kamarit kylpivät kymmenien kynttelikköjen valossa jossa muodollisesti moitteettomat hienohelmat tanssahtelivat hyvinkin säännönmukaisia askelkuvioitaan. Toki valaistus eli valistus loi tiedon valoa eurooppalaisen ihmisen mieleen. Kyltit loistivat kirkkaina ja hohdokkaimpina nuo kolme: "Vapaus", "Veljeys", "Tasa-arvoisuus". Silmistä loisti tuo valo, todellinen näkösäde maailmaan. Kun halu muuttaa maailmaa on kova, päätellään käsitteistä todellisuuteen päin.

Valitettavasti näkeminen ei todellisuudessa tapahdu tuossa järjestyksessä. Liberalistit kuitenkin viihtyvät yhä pörssisaleissaan numeerisia noteerauksia välittävien valotaulujensa välkkeessä.

Talousajattelu on ehkä traagisin esimerkki siitä mitä peräkamarien pojille tapahtuu kun he häikäistyvät kullan ja timanttien kimalluksesta ja muista näennäisistä vain nimellisistä noteerauksista. Todellisuudessa "talous" on omille raiteilleen lähtenyt käsitekoneisto, joka rahaan olemuksellisesti kuuluvan, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman vallassa ei pelkästään päättele, vaan myös päättää käsitteistä todellisuuteen päin. Se suunnaton vaunu ajelee omia aikojaan kunnes kaikki maailman omistus päätyy yksiin käsiin ja kaikki maailman ihmiset kuolevat pois "taloutta" rasittamasta. Niin se käy. Absoluuttinen totuus.

Kielemme talossa asuu hölmöläisiä, jotka yrittävät rahasäkeillä kantaa valoa pimeään huoneeseen. Mutta enää ei riitä ikkunoiden aukaiseminen, ei edes seinän sahaaminen. Jotta edes rumimmat ja rujoimmat mielen kamarin ajatussotkut, tunkiot ja likakaivot, saataisiin raivatuiksi, pitäisi se peräseinä nähdä paremmin. Vaikka kaikki "tieto", hyvä ja huono, on kamarin puolella ja palautuu peräseinän käsitteisiin, totuus ei ole seinän tällä puolella. Itse asiassa siellä seinän takana on toinen huone, ja vasta kun sinne sytytetään valo ja siitä suunnasta nähdään käsitteiden läpi, vasta silloin maailma valkenee.

Kaikki "tietomme" on rakentunut mielemme peräseinälle naulattujen lähtökohtaisten käsitteiden päälle, mutta tuon pohjimmaisen käsitteenmuodostuksen tason alla on vielä alkuperäisempi hahmonmuodostus. Ja nuo tajunnalliset alkuhahmot eivät ole "tietoa", vaan pikemmin ne ovat "vallan" alkioita.

Kerrataan. Muodollisten käsitteiden varassa voimme oikeasti päätellä vain käsitteistä käsitteisiin päin -- ja logiikka on vain tautologia. Tiedollisten käsitteiden kohdalla teemme virheen jos päättelemme niiden varassa käsitteistä todellisuuteen päin -- ilman todellisuusvastetta se on vain käsiterealismia. Mutta teemme myös virheen, jos viemme tiedolliset käsitteemme tietoisuuden pinnan alle ja yritämme niillä kuvata "vallan" olemusta. "Valta" on mikä se on, ja se tuottaa lopulta kaikki kuvaukset ja tiedon. "Valta" on jotain josta kulkee hyvin yksisuuntainen voimavirta "tietoon" päin.

"Vallan" alkioista tuli "tiedon" alkioita

Jossain sosiaalisen lajimme primitiivisessä alkuhämärässä "vallan" alkiot olivat olennainen osa kaikkea ajatteluamme. Ne ovat niitä maagisia tajunnallisia muotoja, joita Durkheim jäljitti tutkiessaan Australian alkuasukasheimojen toteemijärjestelmää ja joista hän kirjoitti monumentaalisessa "Uskontoelämän alkeismuodot" -teoksessaan. Hahmonmuodostuksen perustavanlaatuisimmat kategoriat, sellaiset joiden varaan rakentuvat käsityksemme "voimasta", "syystä ja seurauksesta", "ajasta", "tila-avaruudesta", "luokasta" tai "hierarkiasta", ovat olemuksellisesti ennemminkin "vallan" kuin "tiedon" laatuisia.

Ja juuri näiden "vallan" tajunnallisten alkioiden roolia siinä miten käsitteenmuodostuksen koneistot ja inhimillinen kieli rakentuvat meidän pitäisi ymmärtää enemmän. Eikä tämä ymmärrys saisi jäädä vain antropologien, sosiologien, sosiaalipsykologien -- tai vain filosofien -- erikoisosaamiseksi, vaan aivan erinomaisen tärkeää olisi että myös mahdollisimman monet niin sanotut tavalliset ihmiset jaksaisivat ajatella nämä perustavanlaatuiset asiat läpi. Miksi?

Siksi että jokaisen peräkamarin pojan pitäisi nähdä paremmin mitä siellä omien korvien välissä tapahtuu. Siksi että me kaikki olemme peräkamarin kasvatteja ja elättejä. Siksi että se mitä "elämäksi" nimitämme eletään miltei pelkästään peräkamarin peräseinän ehdoilla. Siksi että sen ymmärtäminen että näillä ehdoillakin on ehtonsa avaa silmämme näkemään miten perustavanlaatuisesti erilaisia erilaisten kulttuurien asettamat "vallan" ja "ajattelun" ehdot voivat olla. Siksi että voisimme järjellämme ajatella järkemme lähtökohtia ja ymmärtää, että järkemmekin on kulttuurista järkeä jota mahdollisesti missään muualla maailmassa ei esiinny.

Ja tietysti nimenomaan siksi, että ymmärtäisimme miten totaalisesti erilaatuisia erilaiset valtajärjestelmät voivat olla. Ettei esimerkiksi teokratiaa, jossa "valta" on olemuksellisesti "kaikkiallista", ajatonta ja mihinkään paikallistumatonta -- "Allah on suuri!" ei tarkoita samaa kuin persoonallista jumalaa palvovan uskonnon huudahdus "Jumala on suuri!" -- voi mitenkään, toistan: ei mitenkään sulattaa tai sopeuttaa demokratiaan, joka parhaimmillaan rakentuu ihmisten väliselle luottamukselle, joka fokusoituu ja henkilöityy, ja joka "annetaan" alhaalta ylöspäin erityisen "edustuksellisuuden" kognition varassa.

Teokratia ja demokratia ovat totaalisesti toisiinsa sopeutumattomia valtajärjestelmiä. Ja koska "vallan" tajunnalliset alkiot sijoittuvat syvemmälle kuin mikään "tiedollinen" -- ja myös syvemmälle kuin mikään käsitteellisillä säännöillä määritelty "moraali" -- meidän pitäisi pystyä ymmärtämään se absoluuttinen totuus, ettei mikään todellinen tieto tai autenttinen moraali kulje näiden valtajärjestelmien rajan yli. Ainoa todellinen vaihtoehto on: "Rajat kiinni!"

Meidän on toki erinomaisen helppoa huijata itseämme käsitteillämme. Varsinkin yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme tehokkaasti. Kun muutamme todellisuuden käsitteiksi ja käännämme ne kielestä toiseen tai kulttuurista toiseen, syntyy illuusio siitä että kyse on koko ajan samasta asiasta. Käsiterealismi on kuitenkin vain todellisuuden päälle naulattuja nimikylttejä, joilla ei tosiasiassa ole mitään tekemistä sen reaalimaailman kanssa mihin nimileimat on liimattu.

Vain liian pieniin ympyröihinsä käpertyneet peräkamarin pojat ja tytöt voivat kuvitella että heidän tähtisilmillään valaistaan ja pelastetaan maailma.

G H Mead: "minä" on "olemisen" raami

Jos joku sanoo "ihminen", sielumme silmiin piirtyy mielikuva yksilöstä.

Tällainen mielikuva on oman aikalaisjärkemme mukainen, historiallista ikää sillä on noin seitsemänsataa tai neljäsataa vuotta riippuen siitä, millaiset kriteerit "yksilöä" määrittävät. Jos takarajan taakse, keskiajan puolelle mennään, yksilöminuus hukkuu outoon depersonalisaation uneen. Eurooppa eli tuhat vuotta tajunnantilassa, jossa minää ei enää koettu olemassaolon, paikan ja ajan koodinaattien keskipisteenä, vaan ajan parhaiden älyjen oli mahdollista epäillä jopa omaa olemassaoloaan.

Keskiaikaa voidaan ajatella suurimittaisena historiallisena kehitystaantumana. Tapa, jolla Rooman valtakunnassa jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt, esimerkiksi lukutaito, katosivat maailmasta, kertoo ennen muuta siitä, ettei ihmisen kulttuurievolutiivinen kehitys ole mikään aikakirjoihin raamitettu välttämättömyys saati väistämättömyys. Päinvastoin. Kehityksellä on ollut monenlaisia mahdollisuuksia ja malleja, ja myös suurimittaisen historiallisen taantuman mahdollisuus on aina ilmassa.

Jos ikuista ihmistä jäljitetään, ihmisen alkuperäinen lähtökohtainen lajityypillinen sosiaalisuus on se tosiasia johon kaikki kehityksen variaatiot ja asteet voidaan palauttaa. Ihminen on alunalkaen sosiaalinen laumaolento, olemuksellisesti kollektiiviolento, hyvin tiiviissä symbioottisessa keskinäisyhteydessä elänyt ja olemassaolon taisteluistaan toistaiseksi selviytynyt. Jos tätä varhaisinta "ihmisyyden laatua" meistä kaikkien kehityskerrosten läpi jäljitetään, päädytään suunnilleen sellaiseen tajunnantilaan jota nykyisin nimitämme "hypnoosi-ilmiöksi". Siinä esimerkiksi sellaiset nykyiset käsitteemme kuin "valta" ja "tahto" sulavat yhteen ja vaikuttavat kollektiiviominaisuuksina koko laumaa läpäisten ja ohjaten.

Hypnoosi on alkuperäinen tajunnantila

Hypnoosista on paljon vääriä käsityksiä, jotka perustuvat lähinnä hypnoosinäytöksiin, estradiviihteen taikatemppuihin. Monet kuvittelevat että hypnoosi on jonkinlainen tajunnallinen kuriositeetti-ilmiö, manipuloimalla aikaansaatu häiriö tai jokin niksnaks-oikosulku aivoissa -- mutta on juuri päinvastoin: hypnoosi on tajunnantiloistamme alkuperäisin ja perustavanlaatuisin. Siitä kertoo esimerkiksi se, ettei hypnoottista tajunnantilaa voida oikeastaan erottaa aivotutkimuksessa. Aivomme toimivat mitä normaaleimmalla tavalla myös hypnoosiin vaivutettuina -- oikeastaan ne siinä palaavat varsinaiseen kotiinsa.

Tulkitsemme hypnoosi-ilmiötä väärin, koska katselemme sitä yksilömielikuvien vallassa ja varassa -- vaikka juuri hypnoosi edustaa kokonaan toisenlaista, alkuperäistä ihmisyyden kerrosta. Koska näemme vain yksilöitä, meille syntyy esimerkiksi se väärinkäsitys, että hypnoosissa olisi kyse valta- tai alistussuhteesta. Hypnoositila kuitenkin syntyy vain kollektiiviminuuden "sopimuksellisella" tasolla. Kukaan ei vaivu syvään transsiin tahtomattaan, eikä edes syvimmässä hypnoosissa pystytä määräämään koehenkilöä tekemään mitään mikä sotisi hänen moraaliaan vastaan. -- Hypnoosi palauttaa yksilön alkuperäiseen kollektiivitahdon tilaan, ja koska hypnoosi elvyttää nimenomaan kollektiivia suojelevat ominaisuudet, altruismi on vaikuttava tosiasia.

Niin sanottujen "Mantsurian kandidaattien" tapauksessa yritettiin sotavankeja kiduttamalla synnyttää erityinen suojareaktio, "pakominuus", "sivupersoona", jota olisi voitu manipuloida posthypnoottisilla suggestioilla suorittamaan surmatöitä vapautumisen jälkeen. Se ei onnistunut.

Yksilöminuuden roolista ihmisyytemme koko kehitysasteikossa saamme kuitenkin hätkähdyttävän kuvan kun syvähypnoosissa voimme luoda ihmiselle kokonaan uuden "minuuden" -- uuden olemassaolon koordinaatiston, uuden henkilöhistorian ja psyykkiset resurssit ja raamit, niin että persoonallisuustesteillä tällainen luotu "minuus" voidaan todella todeta eri henkilöksi. -- Mutta tässä tulemme sitten niihin rajoituksiin jotka lajityypillisen sosiaalisuutemme kultuurievolutiivinen kehityshistoria asettaa.

Suuret kulttuurit ovat varhaisessa vaiheessa tehneet kognitiivisesti ohjaavia valintoja, joiden yli mikään yleisinhimillinen mekanismi ei pääse. Esimerkiksi kulttuurisen kuvakiellon ja siitä seuraavan visuaalisten kykyjen amputaation piiristä emme voi millään keinolla siirtää yksilöä kokonaan toisenlaiset kognitiiviset perusratkaisut omaavan kulttuurin ja siinä vallitsevan ihmisyyden ja "järjen" piiriin. Kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, ja eriperusteiset kulttuurit voivat vain tuhota toisensa -- yhteisön ja yksilön sosiaaliset sidoslangat, "vallan" ja "moraalin" alkiot, ja myös, mikä on varmaan vaikeinta ymmärtää, "järjen" ja "tiedon" alkiot.

Emme voi myöskään siirtää kehittymättömästä yhteisöstä tulevaa yksilöä kehittyneeseen yhteisöön ja kuvitella, että yksilöminuudelle kaikki alkuperäiset rakennusainekset antava sosiaalinen raami muuttuisi toiseksi.

Oman kulttuurinsa artefaktina yksilö saattaa kuitenkin hypnoosissa liikkua hämmästyttävän rajattomasti ja hyödyntää suunnattomat määrät eri kehitysvaiheissa kerääntynyttä tietoa. Kokeet joissa esimerkiksi taannutetaan koehenkilöitä tiettyyn ikäkauteen kertovat siitä millaiset kulttuurikognitiiviset kyvyt ovat missäkin kehitysvaiheessa emergoituneet. Ihmismieli näyttää yleisesti ottaen hyvinkin kerroksellisesti rakentuneelta.

Freud: ihminen on sosiaalinen laji

Se suuri opetus, jonka hypnoosi-ilmiö voi meille antaa, on ihmiskuvan muutos. Nykyinen historiallisen individualismimme muodostama kuva yksilöllisyydestä on täydellisesti väärä. Itse asiassa se on pelkkää käsitteellistä sekaannusta -- käsiterealismia -- jonka vallassa emme pysty muodostamaan todellisuudentajuista käsitystä sen enempää yhteisöllisestä "vallasta" kuin yksilöllisestä "tahdosta". Kuvittelemme että yhteisöllinen "valta" on jokin yksilöiden välillä vaikuttava suhde, ja että yksilöllinen "tahto" omaa ratkaisevan roolin kun teemme sosiaalisissa tilanteissa valintojamme.

Kuvittelemme esimerkiksi että kaikki "valta" yhteisössä palautuu yksilöihin. Että jokaisessa yhteisössä on "vahvoja" vallankäyttäjiä, "johtajia" ja "johdettavia". -- Mutta näiden ikuisten sosiaalisten roolien olemassaolo kertoo ennemminkin nimenomaan sosiaalisten voimien olemassaolosta kuin yksilöiden ominaisuuksista. Durkheimilaisittain jokaisessa yhteisössä syntyy tiettyjä itseään täydentäviä rooleja ihan siitä riippumatta millaisia ovat yksilöiden ominaisuudet. -- Nimenomaan vallan kollektiiviset, jatkuvuutta takaavat "auktorisoivat" ominaisuudet luovat tietynlaiset valtahierarkiat ja roolit. Roolit ovat durkheimilaisittain sosiaalisia vakioita, jotka jatkavat olemassaoloaan samanlaatuisina ja suhteellisesti samansuuruisina vaikka populaatio uusiutuisi tai muuttaisi kokoaan. ---

Esimerkiksi eurooppalaisella keskiajalla valtahierarkiat olivat paikallisia ja konkreettisia, mutta vallan "kaikkiallisuudessa" on kyse siitä tavasta jolla valta tajunnallisesti auktorisoituu. Sitä teokratia tarkoittaa -- siinä yhteisöllinen valta on kaikkiallista -- se ei paikallistu eikä aktualisoidu missään fokuksessa, vaan vaikuttaa läpi koko depersonoituneen tajunnallisen todellisuuden.

Teokraattisen kaikkiallisen vallan maailmassa myös ihmisjärki on erilaatuista. Hämmästyttävän historiallisen havaintoesimerkin tästä tarjoaa raha-ajattelumme kehitys -- yhtäältä keskiajan teologian pyhittämä mysteeri, ehtoollistoimitus ja transsubstantio-opit, ja toisaalta maagien alkemiaharrastus tuottivat ne ajatusmuodot, jotka uudella ajalla kartesiolaisen heräämisen, Subjektin sekä todellisuuden Objektivaation myötä siirsivät "rahan" uusien erityistieteiden mallin mukaiseksi suureiden ja mittayksiköiden järjestelmäksi. -- Vasta kartesiolaisen järjen maailmassa "rahasta" varsinaisesti tuli mittayksikkö mittayksiköiden joukkoon. --

Mutta mitään kartesiolaista heräämistä tai valistusaikaahan ei islamin maailmassa ole koskaan koettu. Siellä kaikki "järki" on edelleenkin teokraattisella kannalla. --

Maagiset taikasanat tappelevat yläilmoissa

Euroopan keskiajan historiassa noitaoikeudenkäyntien hirvittävät näytelmät ovat kaikkiallisen vallan käsittämättömästä tajunnantilasta ja järjen laadusta opettava esimerkki: niissä niin syyttäjät, suuri rahvas kuin syytetty saattoivat kaikki yhdessä itkeä oikeudenkäynnin lopputulosta -- mutta kukaan ei mahtanut sille mitään. -- Aivan vastaavalla tavalla nykypäivän teokraattisessa järjestelmässä -- fundamentalistisen islamin maailmassa -- kunniamurhan tai terroriteon tekijä ei itse tosiasiassa voi mitään sille minkä täytyy tapahtua. -- Kun ajatollah langettaa kirjailija Rushdielle tappokäskyn, kaikkiallisesti auktorisoituvan vallan legitimaatio takaa että joku jossain ennemmin tai myöhemmin panee sen täytäntöön. --

Totalitarismi on taantunut järjestelmä, jossa jo vaikuttavat samanlaiset kollektiivitahdon ominaisuudet jotka historiallinen teokratia puhtaana omaa. Myöskään totalitarismin oloissa yksilöt eivät enää ole täysimääräisen "vallan" tai "tahdon" haltijoita, vaan asiat alkavat yksinkertaisesti "vain tapahtua". On siis harhaista yrittää selittää yksilöpsykologialla sitä miksi totalitarismeissa "arkipäivän banaalin pahuuden" kierrettä ei pystytä pysäyttämään. -- Se johtuu itse järjestelmän ominaisuuksista, "vallan" ominaislaadusta.

Omassa individualistisessa maailmassamme me emme enää näe näitä kollektiivisen "vallan" ja "tahdon" mekanismeja, vaan yritämme epätoivoisesti selittää kaiken tulkitsemalla skolastisia opillisia "totuuksiamme", tai selittelemällä esimerkiksi terroritekoja päämäärärationalismin puitteissa, tai katsoen ne seuraukseksi syrjäytymisestä, tms. -- Näissä yksilölähtöisissä selittelyissämme olemme niin totaalisesti harhassa kuin mikään järki ikinä olla voi.

Asioiden pitäisi olla toisin päin. Jos joku sanoo "ihminen", meidän pitäisi välittömästi nähdä silmissämme laji ja yhteisöt, kollektiivivoimat, kollektiiviominaisuudet ja kollektiivi-ilmiöt, kulttuuriset perusratkaisut ja jatkumot.


-------------