1.
Tiedätkö mitkä ovat viimeisimmän gallupin mukaiset puolueiden kannatuslukemat? Hölmö olet, jos tiedät. Puolueiden kannatusjakauma ei nimittäin kerro oikein mitään oikein mistään millä olisi perustavanlaatuisen elämänmenon kannalta merkitystä. Olet sama ihminen tänään mikä olit eilen, ja olet olennaisesti sama myös huomenna, vaikka puolueiden kannatuslukemat olisivat kääntyneet päälaelleen. -- Oletko ylimalkaan koskaan kysynyt itseltäsi kuka tai mikä sinä oikein olet? Selviääkö se todellakin jotenkin puolueiden kannatuslukemista -- että eilen olit vielä niin-ja-niin suuren kannatuksen omaavassa lokerossa, tänään ihan erikokoisessa? Ja mikä on sinussa muuttunut? Jos jokin on, on aihetta huolestua.
Ajatus että kaikkien ihmisten pitäisi ylimalkaan sijoittua johonkin puoluelokeroon -- tai johonkin ideologiseen lokeroon, johonkin, mihin tahansa mielenliikkeitä merkitsevään, nimeävään, leimaavaan ja mittaavaan lokeroon -- eikö se ole jotenkin nurinkurinen? Jokin siinä on päälaellaan. Ikään kuin ihmisen täyteen ihmisyyteen kuuluisi että hän lokeroi itsensä ja muut lokeroivat hänet johonkin leimalliseen kastiin. Kastijaon on tarkoitus toteutua sataprosenttisesti -- jokaisen on pakko edustaa jotakin rotua, samalla tavalla kuin puolueiden kannatusten summa on aina sata prosenttia.
Tai aivan kuin meillä olisi keskuudessamme absoluuttisesti itse itsensä koko ajan toteuttava vertaisarviointi. Ihan viimeisen päälle tieteellinen vertaisarviointi, ihan viimeisen päälle huippuviisaitten huippujuttu. Jokainen on jonkun verrokki, jokaisen ominaislaatu on tilastotieteilijän viimeksi valmiiksi vertaama. Vertailu on verraton juttu.
Sellainen ajattelu olettaa aina valmiina annetut pilttuut, joihin se vaalikarjan ajaa. Eikä sinua pelasta edes se, että julistaudut "liikkuvaksi äänestäjäksi". Sekin on vain yksi käsitteellinen tapa vahvistaa olemassaolevan lokerikon statusta. -- Mitä vielä voisit yrittää? Voisitko ehkä muodikkaasti huutaa jakamattoman ihmisarvosi perään: "Hei, en ole sen-ja-sen puolueen lokerossa, en ole sitä-tai-sitä uskontokuntaa, en ole sen-tai-sen ismin kannattaja, en ole sen-ja-sen tiedonalan ekspertti, en maallikko suhteessa siihen-ja-siihen oppiin, en ylimalkaan sitä enkä tätä. Haluaisin olla vain ihminen, ihan pelkkä ihminen, en mitään sitä-tai-tätä. Vain perusihminen!" -- Ja sitten sinua katsotaan epäilevästi ja kysytään: "Olet siis perussuomalainen?"
2.
Entä jos sanot: "Politiikka ei kiinnosta minua!" Silloin sinua vasta hölmönä pidetäänkin. Olet tietämätön, sivistymätön, yhteiskunnallisista asioista syrjäytynyt reppana, joka ei osaa muodostaa kantaansa eikä valita puoluettaan tai edes puoltaan. Noitahan meillä riittää. Entä jos puolustaudut: "No, olen kyllä jonkin verran näitä yhteiskunnallisia kysymyksiä miettinytkin, mutta ei silti kiinnosta."
Silloin sinua pidetään käsittämättömänä ääliönä -- sillä yleispätevän näkemyksen mukaan kukaan ei voi olla sekä perehtynyt että tulla sitä tietä niin välinpitämättömäksi että syrjäytyy. Sehän olisi aivan nurinkurista. Jos joku paneutuu, hankkii tietoa, ottaa selvää, järkeilee ja miettii -- miten tällainen ihminen muka päätyisi politiikan ellei koko yhteiskunnan ulkopuolelle?
Sanonko jotain. Olisiko vaikea omaksua ajatusta, että politiikan ja yhteiskunnan ulkopuolelta löytyy tänä päivänä paljon älykkäämpiä, järkevämpiä, tietävämpiä, ajattelukykyisempiä ja ennen muuta todellisuudentajuisempia ihmisiä kuin politiikan pukareiden tai muuten kansakunnan kaapin päällä paistattelevien "edustusihmisten" joukoista? Että asiat tässäkin suhteessa ovat yllättäen kääntyneet täysin päälaelleen? Että oikeasti siinä missä gallup-aivot lajittelevat lajitovereitaan ja heidän nauttimaansa kannatusta, siinä kannattaisi katse kääntää kokonaan toiseen suuntaan ja alkaa kysellä, mitä lokeroiden väliin jää? Tai kysyä mitä esimerkiksi niin sanotuilla syrjäytyneillä olisi poliitikoille opetettavaa.
3.
Se on tuo sivistyneisyyden harha suunnaton. Sokeutta siitä nykyisin lähinnä seuraa. Ei enää arvata omaa tilaa, eikä varsinkaan anneta arvoa toisille -- niille jotka ovat oikeasti muita, aivan muita, aivan kaikkiin lokeroihin kuulumattomia muita.
Miten on mahdollista, että akateeminen luokittelija ja lokeroija, joka jakaa jäännöksettä koko objektivoimansa todellisuuden osoittamiinsa ja nimilapuilla varustamiinsa lokeroihin tai nelinkenttiin, eikä hyväksy ajatusta että yksikään olio tai olento jäisi kaikkien lokeroiden ulkopuolelle -- korkeintaan joku voi sijoittua kahden tai useamman lokeron reunalle kiikkumaan vaihtoehtojen välille -- voi samaan aikaan uskoa siihen että hän itse, omassa lokeroijan roolissaan, voisi toimia objektiivisesti, ikään kuin hän itse kuitenkin olisi juuri tuollainen kaikkien lokeroiden ulkopuolinen tarkkailija? -- Miten tällainen ylimalkaan on mahdollista? Ajatuksellinen taikatemppu, tutkijamünchhausenin lempilevitaatio?
Kyllä sille on tiedonfilosofinen selitys. Eikö juuri tällaisessa tarkkailija-asenteessa tule esiin kartesiolainen Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivointi kaikessa paradigmaattisessa asetelmallisuudessaan? Tarkkailija sijoittuu jonnekin näkökentän perimmäiseen nurkkaan, painaa selkäänsä yhä tiukemmin todellisuuden peräseinää vasten, ja mitä tiukemmin painaa, sitä enemmän hänet valtaa harha että hänen eteensä aukeaa koko todellisuus aivan jäännöksettömästi. Jäännöksettä se sitten lajitellaan ja luokitellaan.
 |
| Kartesiolainen silmä todellisuuden peränurkassa |
Kaikki minkä havainnoija näkee vaikuttaa havainnoijasta riippumattomalta -- se koetaan "objektiivisena", ja tästä objektiivisuudesta tulee lopulta "totuudellisuuden" tärkein kriteeri. Havainnoijassa itsessään jo lähtökohtaisesti olemassaolevat rajoitukset jäävät kokonaan tarkkailun sokeaan pisteeseen. Todellisuuteen suunnataan valo, mutta mitä voimakkaampi se on ja mitä paremmin se valaisee, sitä pimeämpään jää valaisija, tarkkailija itse.
Siinä meillä sitten on tämä peräseinän tutkija lokerikkojaan ja nelinkenttiään määrittelemässä ja mittailemassa, tajuamatta itse ollenkaan että juuri hän on se maailman eniten erikoishoitoa tarvitseva peräkamarin syrjäytynyt. Todellisuudesta syrjäytynyt.
4.
Eurooppalainen uusi aika on ollut isossa mittakaavassa jonkinlainen antiteesi keskiajalle, jolloin ihmisen yksilöminuus oli hukkunut raskaaseen depersonalisaation uneen. Individualismi on ollut uuden ajan ajattelun suuri kantoaalto, johon eriytyvän Subjektin puolella ovat resonoineet sellaiset ilmiöt kuin yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, ja Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.
On ehkä mahdollista sanoa, että tämä individualismin kantoaalto on agiteeraavimman aikansa jo elänyt, ja nyt ympyrä on jotenkin sulkeutumassa -- ajatteluumme alkaa taas muodostua samoja ominaisuuksia jotka hallitsivat ihmisten ajattelua läpi koko tuhatvuotisen keskiajan. Kuin olisimme aikamme pitäneet primitiivistä magiaa kurissa, mutta nyt viidakko alkaa taas villiintyä.
Niin paradoksaalista kuin se onkin, keskiaikainen skolastiikka käsiterealismeineen saattaa palata ajatteluumme. Siinäkin jokin ympyrä sulkeutuu. Inhimillisen tiedon laatutekijöitä koskien ja oppihistoriallisesti se voitaisiin kuvata näin: keskiaikaisen triviumin ja qvadriviumin korvasivat uudella ajalla todellisuuden objektivoinnin seurauksena syntyneet ja kehittyneet erityistieteet, joista kukin etsi omat suureensa ja mittayksikkönsä ja oikeutti niillä oman olemassaolonsa ja autonomiansa.
Erityistieteet jakautuivat sitten kukin sisäisesti tutkimaan eri kohteita ja osa-alueita, mutta tiedonalojen pirstoutuminen ei päättynyt siihen. Nämä alueet edelleen jakautuivat koulukuntiin ja oppisuuntiin -- niin että nyt elämme jo jonkinlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin opillisen ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.
Ismien maailmassa käsiterealismi syntyy uudelleen. Yleiskäsitteille syntyy niin vahva todellisuutta leimaava ominaisuus, että käsitteen merkitsemä kohde muuttuu olemassaolevaksi pelkän käsitteen vaikutuksesta. Mitä maagisemmasta -- siis mitä primitiivisempiä ihmisen pohjatuntoja koskettavasta -- ismistä on kysymys, sitä tulisempi on käsitteellinen polttorauta, jolla merkitty todellisuus "objektivoituu" olemattomasta olemassaolevaksi.
Niin sanottu "ontologinen todistus", jonka Anselm esitti vuonna tuhat ja risat -- todistus joka päätteli Jumalan olemassaolon siitä Jumalan ominaisuudesta, että Hän on täydellinen -- olisiko Hän muka täydellinen jos Hän ei edes olisi olemassa? -- palaa nyt omaan parhaaseen järkeemme sen täysvaltaiseksi pätevöittäväksi elementiksi. Juuri tällaista ontologiaa me nyt alamme jälleen käsiterealismin merkeissä järjellämme taas harrastaa. Jonkin ismin mukainen käsiteolento on olemassa, koska pätevä ismi sellaisen pätevästi määrittelee.
5.
Ajatelkaa vaikkapa rasismia ja käsitettä "rasisti". Sillä leimattu ihminen muuttuu oitis kaiken mahdollisen inhimillisen pahuuden kantajaksi -- käsiterealismi tekee tehtävänsä. Olemme palanneet keskiajalle, ja noitaoikeudenkäyntejä taas käydään. Niissä syytteet esitetään niitä varten erikseen kehitellyillä käsitekoneistoilla, juridisilla, käsitteellisillä kidutuskoneistoilla, jonka jälkeen rovioilla kytee jo tuli.
Palaamme lokeroiden peruslokeroihin. Ihmisyyttä ei enää hyväksytä ihmisyytenä. Inkvisition kysymys kuuluu: "Oletko noita vai et?" Se on puhtaasti ontologisen todistelumallin mukaisesti esitetty kysymys. Vastaukseksi ei kelpaa, että se on mieletön kysymys -- mieletön koska noitia ei oikeasti ole olemassakaan. Vastaus muodostuu vain käsitetodisteluista -- onko sinulla noidan ominaisuudet vai ei.
Noitaoikeudenkäynneissä tragedia seuraa siitä että kaikkien ajatukset ovat käsiterealistisella tavalla maagisia -- käsitteet oikeuttavat itse itsensä ja toinen toisensa, ja ne saavat pätevyytensä tiettyjen ismien puitteissa, vaikka niillä ei todellisuuden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä. Todellisuuteen vetoava puolustautuminen on siten mahdottomuus. Täydellinen järjettömyys voitaisiin kumota vain vielä suuremmalla järjettömyydellä -- järjellä ei järjettömyyden kuvioissa ole mitään roolia.
Emme kuitenkaan ymmärrä noitaoikeudenkäyntien luonnetta oikein, jos kuvittelemme että ne ovat vain inkvisition julmuutta, ja että todistelut -- jotka ovat aina hyvin seikkaperäisiä, kaikki todisteet ja sanakäänteet läpikäyviä, tuomiolauselmat huolellisesti muotoiltuja -- palvelisivat vain yksisuuntaista vallankäyttöä jossa inkvisitio tuomitsee noituutta harjoittaneen. Käsiterealismi elää kaikkien tajunnassa, niin syyttäjien kuin syytettyjenkin, ja se määrää myös sen kirjavan massan todellisuuskokemusta, joka pelon tai lynkkausmielialan vallassa kokoontuu rovion ympärille kauhunäytelmästä väristyksiä saadakseen.
Siksi kukaan ei tänä päivänä vastaa syytteeseen "oletko rasisti" huokaisemalla syvään ja selittämällä kärsivällisesti: "Noitia ei oikeasti ole olemassa." Ihmiset edelleenkin säikähtävät maagisia voimia ja kavahtavat: "Ei, ei, ei, en tietenkään ole rasisti!"
6.
Kaikki inhimillinen tositieto muodostuu niin sanotuissa ontologisissa kehissä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sanoen sitä, että tietoa muodostavat kysymykset ja vastaukset sulkeutuvat saman logiikan piiriin niin, että samojen rationaalisuusehtojen on toteuduttava sekä kysymyksissä että vastauksissa. Matematiikka, jota monet pitävät jonkinlaisena loogisen ajattelun huippuna, on sovellustasolla havaintoesimerkki siitä, että jos voidaan muotoilla ongelma, siihen on olemassa myös vastaus, koska niin kysymyksen kuin vastauksenkin on toteutettava samat loogisuusehdot.
Tiedon ontologinen kehä: ilmiö havaitaan, se leikataan irti todellisuuden aluttomasta ja loputtomasta jatkumosta, se yritetään kuvata sitä mahdollisimman hyvin kuvaavilla käsitteillä, koetellaan kokeellisesti empiirisen todellisuusvasteen saamiseksi, ja lopulta selitetään. Kautta linjan on käytettävä käsitteitä jotka validisti kattavat ilmiön -- on pysyttävä ikään kuin samalla maaperällä "alusta" "loppuun".
 |
| Ontologinen kehä |
Oikeasti todellisuudessa ei ole sellaisia asioita kuin "alku" ja "loppu". Ne ovat lähtökohtaista käsiterealismia. Oikeasti meidän on kuvattava ja selitettävä ilmiöt periaatteessa saman tyyppisillä, itsessään pelkkää käsiterealismia olevilla käsitteillä. Kuvauksen ja selityksen on täytettävä samat loogisuusehdot. "Arvoitusta ei ole olemassa", Wittgenstein sanoi.
Mutta onko niin, että myös inhimillisen tiedon historialliset ehdot muodostavat jonkinlaisia suljettuja kehiä? Mitä se merkitsee, että näennäisesti keskiajalle vastakkaisen, yksilöminuutta ja todellisuuden objektivoimista korostaneen kartesiolaisen ajatteluparadigman vaikutuksesta päädymmekin lopulta takaisin keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin?
Kartesiolaisen järjen parhaat saavutukset kumuloituivat viime vuosisadan alkuvuosikymmenille -- silloin niin Einsteinin suhteellisuusteoriassa, Freudin psykoanalyysissa kuin Wittgensteinin tiedonfilosofiassa todellisuutta objektivoiva Tarkastelija sisällytettiin ja kalibroitiin uudella tavalla suhteessa Objektivointiin -- eikä sen jälkeen varsinaisia kartesiolaisen paradigman vallankumouksia enää ole tapahtunut. Postmoderni maailma on ollut vain jonkinlainen hajoamistapahtuma, jossa kaikki muuttuu ensin juurettomaksi, sitten suhteelliseksi.
Relativismi, varsinkin arvorelativismi, jota erityisesti niin sanottu sivistyneistö ja suvaitsevaisto suosivat, on populismia pahimmillaan. Se on sitä populaarilla aivan pinnallisella tavalla, sama onko kyse tiedosta vai arvoista. Tiedonfilosofian puolella jopa Wittgensteinin kielipeli-ideoita on sovellettu postmodernin hengessä oikeuttamaan arvorelativismia tai vaikka puolustelemaan uskonnollisen ajattelun suhteellista totuudellisuutta. Edellistä on tehnyt Pekka Himasen opettaja Esa Saarinen "Sartre"-kirjassaan, jälkimmäistä Himasen ennätysnuorena tekemän väitöskirjan esitarkastaja Reijo Työrinoja omassa teologisessa väitöksessään "Uskon kielioppi".
Kaikuja todellisuuden peräkamarin peräseinältä? Postmodernissa maailmassa ne kaiut hajoavat, jäljelle jää vain pääministerille kelpaava taloususkonnollinen kakofonia.
7.
Noitaoikeudenkäyntien paluu on paradoksaalinen ilmiö, se on vuosisataisen eurooppalaisen järjen hajoamisen lopputulema, ja samaan kuvaan mielipideinkvisitioiden uuden nousun kanssa kuuluu koko joukko arkipäiväämme tunkeutuvia täydellisen järjettömyyden ilmentymiä. Kun avaamme aamulla lehden, luemme uutisotsikon: "Suomalaisista 79% uskoo nykyisen hallituksen jatkavan vaalikauden loppuun asti." Ja juuri hiljattain luimme yhtä ison otsikon: "Vain 30% suomalaisista tietää mitkä puolueet ovat edustettuina hallituksessa."
Mikä on se prosenttiluku kansasta, joka ei enää näe tällaisia tilkkutäkkitilastolukuja keskenään ristiriitaisina. Sata prosenttia?
Tieto päässämme elää jo niin pirstoutuneena, että nielemme päivä päivältä kaiken mitä eteen tulee ilman minkäänlaista nikottelua. Tieto on valtaa, ajattelemme, on hyvä tietää. Lue enemmän, tiedät enemmän. Oikeasti se menee jokseenkin päin vastoin. Lue enemmän, tiedät vähemmän. Kohta näet silmissäsi pelkkiä täpliä, se on sitä tietoa. Täplämiljardi sinne ja toinen tuonne. Mutta meillä ei ole nyt eikä tule tarvetta koskaan pysähtyä, nostaa päämme ylös, vedenpinnan yläpuolelle ja nähdä sitä suota johon olemme uponneet. Aniharva havahtuu ja sanoo: "Seis! Nyt riittää! Tämä ei ole enää täysjärkistä!"
Oikeastaan kyse ei ole enää edes pelkästä tiedon pirstoutumisesta ja maailman hajoamisesta. Peräkamareista on turvallista tarkastella maailmaa putken läpi. Olemme myös -- mahdollisesti juuri maailman näennäistä moninaisuutta ja monimutkaisuutta sietääksemme -- kehittäneet erityisen kyvyn kääntää päämme ja katseemme pois todellisuudesta, sulkea silmämme kaikelta siltä mikä mahdollisesti aiheuttaisi aivoissamme yhteensopimattomuusongelmia.
Meille on hiljalleen kasvanut kyky ottaa vastaan vain valikoituja aurinkoisia vaikutelmia todellisuudesta. Esimerkiksi etniset maahanmuuttajat me hyvin mielellämme koemme vain omaa tasaharmaata maisemakulttuuriamme rikastavina väriläikkinä. Nehän ovat kuin värielokuvissa kävisi. Olemme oppineet siirtämään todellisuuden ongelmat elokuviin, joissa ne aina ratkeavat ennen kuin "The End" tulee kankaalle. Tulemme teatterista ulos, mutta taju meiltä kyllä jäi sinne kankaalle.
8.
Tarjoamme mielellämme turvapaikan afrikkalaisen sodan uhrille, teemme tarvittaessa hänestä riipaisevan tv-dokumentin, mutta samaan kuvaan ei mitenkään mahdu mikään tieto siitä etteivät nuo lukutaidottomat ja fysiikan laeista mitään ymmärtämättömät ihmiset mitenkään ole pystyneet itselleen suunnittelemaan ja valmistamaan niitä tuliaseita joilla toisiaan ampuvat -- hetkinen, kuka ne on heille tehnyt ja myynyt?
Nyt tarvittaisiin laajempi kuva jossa aseteollisuus ja siihen rahansa sijoittaneet rikkaat ihmiset tulisivat näkyviin. Koska ilmestyy se sanomalehti, jossa kurjien, myötätuntoa ja sääliä herättävien, rampautuneiden ja vammautuneiden pakolaisten sijasta näytettäisiin näiden hyvinvoivien, kunnollisten kelpo kansalaisten, sijoittajapankkiirien ja asetehtailijoiden kuvat?
Luulenpa ettei sitä kuvaa tulla näkemään. Niin sanottu journalistinen kunnianhimo kohdistuu kurkkua kuristaviin pakolaisten kuviin, ei suinkaan tietoon niistä syistä ja seurauksista jotka todellisessa maailmassa vallitsevat. Päät kääntyvät kaikkialla kummasti kun pitäisi ryhtyä puhumaan niistä jotka sijoittavat aseteollisuuteen. Omaan lokeroon mennään piiloon pahaa maailmaa, seinät suojaavat, ja puhe, niin -- se on puolueuskollisen puoluekannattajan puoluepuppugeneraattorin puhetta. "Sota on ikuista, ei siitä päästä", sanoi äärioikeistolainen. "Meidän aseet on rauhanaseita", sanoi äärivasemmistolainen.
Me elämme globaalissa taloustotalitarismissa, jossa alamaisten on oltava tottelevaisia ja painettava päänsä kiltisti alas. Kaikki on totaalisti nurinniskoin. "Siellä kävellään joko päällään tai ilman päätä", kuten kommunisti Pentti Saarikoski vielä uskalsi runoilla N-liitosta. Vastaavaa uskallusta ei nykyisessä läntisessä dollari- ja eurotaloustotalitarismissa taida kellään enää olla.
-------------------------
Lisäyksiä:
Kirjoittelen luultavasti aikalailla erilaisista motiiveista lähtöisin kuin kansanedustajat. Nämä tekstit eivät todellakaan ole mitään poliittisia kannanottoja tai vaikutusyrityksiä -- nämä ovat vain julki asetettua yksityisajattelua, niin sanottua kyökkifilosofointia tai -psykologisointia, joka ei millään lailla yritä päteä yhdenkään lukijan silmissä.
Toki näillä on inspiraation lähteensä myös täällä Puheenvuoro-palstalla, mm. monen kansanedustajan jutut. Ne tulen useimmiten lukeneeksi. En kuitenkaan koe erityisesti osallistuvani mihinkään keskusteluun, sillä oman ajatteluni lähtökohdat ovat aikalailla oman elämänmittaisen "ajatushistoriallisen" harrastukseni asettamia, enkä keskusteluissa oikein voikaan omata muuta kuin eräänlaisen originellin syrjästäseuraajan roolin.
Ajatushistorian harrastaminen edellyttää oman tarkkailija-aseman tunnistamista -- ja sitäkin tietysti nämä pohdiskelut puolueettomuuden ja objektiivisuuden ehdoista osaltaan ovat. Meillä on kaikilla ajattelussamme rasitteita, ja jokaisen on sitten kehitettävä omia keinojaan nähdäkseen maailman oikein eikä vain jonkin putken läpi.
-----------------------
Luulen, että tämän blogin kieli- ja mielletyyppiteemaan liittyen voitaisiin kaivaa esiin Erich Frommin kirja "Olla vai omistaa" ja plarata sieltä käsille se kohta jossa puhutaan kielimuotojen muutoksista. Taisi olla jotenkin niin, että muut sanaluokat, vallankin verbit, antavat periksi substantiiveille, jolloin koko miellemaailma muuttuu esineistyneemmäksi, mikä taas palvelee myös omistamisen -- ja markkinatalouden kannalta katsoen myös kuluttamisen mielteitä.
Tragedia paljastuu kun ymmärretään, että esineistävä mieltäminen merkitsee kehityksellistä regressiota. Lapset hahmottavat mustetahratestissä esineitä. Moraalilaaduissa asian traagisuus paljastuu selvimmin -- mekaaninen normimoraali on ominaista nimenomaan kehittymättömille yhteisöille, joissa vallitsee suuri sosiaalinen sitovuus ja yhdenmukaisuuden paine. Silmä silmästä on äärimmäisen mekaanista moraalia. Koska nimenomaan moraali on ihmislajin vahvin sosiaalinen sidosaines, on mahdotonta että sisäistä ryhmävahvistautumista jatkuvasti tarvitseva normimoralistinen kansanryhmä ja eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt orgaanista omantunnonetiikkaa tunnustava kansa voisivat elää samoilla ehdoilla samassa yhteiskunnassa rinnakkain.
 |
| Mekaaninen normimoraali tai orgaaninen omantunnonetiikka |
Me emme normaalisti juuri korvaamme kallista sille mitä korviemme välissä mielletyyppien suhteen tapahtuu. Ajattelumme on meille suunnilleen sen suuruinen ongelma, että "kaikkihan osaavat ajatella". -- Mikään ei voisi vähemmän pitää paikkaansa.
Perustavanlaatuisiakaan kielen ja ajattelun ominaisuuksia ei normaalissa kansalaiskeskustelussa huomata -- jokainen ottaa omat miellemaailmansa kuin valmiina annetun totuuden, kyseenalaistamatta sitä varsinaisesti koskaan elämässään. Oman ajattelun lähtökohtien kyseenalaistaminen on luultavasti maailman vaikein asia. Jokaisella on ikään kuin pieni kourallinen kolikkoja lompakossaan, ja niillä ajatuksia vaihdellaan. Että rahaan liittyisi jokin ongelma -- että se on pohjimmiltaan rationaalisuuden ulkopuolelle jäävää magiaa, vain uskonnollisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto -- hittojako siitä, kunhan kauppa käy.
------------------------------
Ulkoisten statusten kautta tapahtuva leimaaminen on yksi juttu, mutta myös jonkinlaisten mielensisäisten paljastavien tunnusmerkkien etsintä on nykyään suosiossa. Tekstejä ja puheenvuoroja syynätään sanatarkasti etsien sitä kohtaa, joka "ilmiantaa" kirjoittajan tai puhujan -- että minkä-ja-minkä ismin mies se "todistetusti" nyt on. Kukaan ei saa sijoittua boksien ulkopuolelle.
Leimaamiskulttuurin rinnalla kasvaa aina ilmiantokulttuuri, itäblokissa esimerkillisesti esiintynyt. Sielullisesti ne ovat samaa sukua, mitalin molemmat puolet. Kuten sanoin, noitaoikeudenkäynneissä syytekirjelmät ovat aina hyvin seikkaperäisiä, todistelut hyvin yksityiskohtaisia. Kukaan ei sellaisen näennäiseksaktiuden hämäämänä enää kysy, onko jutussa alun alkaenkaan mitään järkeä.
Ilmiantokulttuuri pakottaa leimatut irtisanoutumiskulttuuriin. Se on kaikkein lapsellisin peli. Yksi keksii säännöt -- maagiset taika- eli leimasanat -- ja toisten on ikään kuin pakko leikkiä mukana. "Homo ludens" on hirvittävä olento. Ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri ovat totalitarismin tunnusmerkkejä. Sellaiset elävät jo keskuudessamme, ja voivat hyvin. Valitettavasti totalitarismiin kuuluu se että kaikki ihmiset voivat jatkuvasti huonommin. Totalitarismi on järjestelmä jossa depersonoituva järjetön magia ottaa lopulta kaiken vallan, eivätkä ihmiset mahda sille mitään.
-------------------
Kyllähän ne vaikuttavat, elokuvat. Elokuvat voivat luoda keinotekoisen maagisen todellisuuden, jossa yksilön "minä" häviää ja depersonalisaatio ottaa vallan. Se on siis välittömästi sama tapahtuma joka toteutuu paljon pitemmällä aikajänteellä yhteiskunnan totalitarisoituessa.
Stanley Kubrick, mestariohjaaja, kielsi 1970-luvun alussa valmistuneen elokuvansa "Kellopeliappelsiini" esittämisen Britanniassa, koska filmin väkivaltakohtaukset selvästi olivat vaikuttaneet joihinkin nuorisorikollisiin. Elokuva palasi teattereihin kai pari vuotta ennen mestarin kuolemaa 1999.
Virtuaalitodellisuuden vaikutuksista hätkähdyttävän dokumentin antoi myös Ranskassa tosi-tv -ohjelmana toteutettu Stanley Milgramin koe -- tämän kokeen normaalijärjestelyistä oli puhe edellisessä blogissa. Ranskalaiset loivat koelaboratorion tv-studioon ja uskottelivat koehenkilöille, että nämä ovat mukana tyypillisestä visailu- tai kilpailuohjelmassa, jossa tarjolla oli runsas voittopalkinto ja kulisseina sähköshokkilaitteisto.
Myös tuossa kokeessa kaksi kolmasosaa koehenkilöistä meni sähköiskuja antaessaan tappavan iskun voimakkuuteen saakka. Eli tv-studion lumoavien loistelamppujen alla tuo "inhimillinen draama" saatiin toimimaan tappavan sähköiskun auktorisoijana. Huolestuttavaa, huolestuttavaa.
-------------------------
Hahmon- ja käsitteenmuodostus ovat kaiken tietoisuutemme takaraja, tai tajunnallisen peräkamarin peräseinä -- miten vain haluatte sanoa. Voi olla että hahmonmuodostus on kulttuurin, käsitteenmuodostus taas tiedonfilosofian ongelma. Olemme eri historiallisina aikoina kokeneet varsin erilaisia asioita "totena". Tämä nykyisen ajattelumme perusta, kartesiolainen ajattelun perusparadigma, on reilun neljänsadan vuoden ikäinen. Noin suunnilleen.
Keskiajan parhaat älyt miettivät onko jokin yleiskäsite "todellinen olemus" vai ei. He saattoivat myös älyllisin perustein epäillä ovatko itse olemassa vai eivät. Emme enää tavoita tällaisia ajatushahmoja -- emme ainakaan sellaisina kuin ne koettiin keskiajan ihmisen päässä. Mutta ne, jotka ovat meille nyt ominaisia ja luontaisia, eivät periaatteessa edusta yhtään se absoluuttisempaa otetta todellisuudesta.
Opillisuus on osa omaa "totuudellisuuttamme". Muodostamme "sisäisesti ristiriidattomia" opillislaatuisia käsitetodellisuuksia. "Ismien" maailmassa myös ihmiset saavat identiteettinsä "-isteinä". Jos omaa hieman historiantajua ja ajattelukykyä huomaa miten naurettavia nämä identiteetit voivat olla. Oletko kapitalisti vai sosialisti? Oletko sovinisti vai feministi?
Oikeasti emme voi kysyä esimerkiksi: Oletko teokraatti vai demokraatti? Sellaista valintaa ei ole, koska teokratia on itseensä omilla ajatteluehdoillaan sulkeutuva maailma, josta ei ole ulospääsyä. Demokratia taas on olemuksellisesti "avoin yhteiskunta" (Popper). Siinä kaikki "ismit" ovat ikkunoita jotka voidaan tarvittaessa avata. Teokratia ja demokratia sulkevat toisensa pois, mutta tilanne voidaan nähdä vain demokratian suunnasta. Inhimillinen kehitys on niin sanoakseni yksisuuntainen perspektiivi.
Oma ongelmansa on sitten se mitä tässä blogissa yritin jäljittää -- että käsitetodellisuutta luomalla jotkut maagiset ominaisuudet ovat sellaisia että niiden varassa on mahdollista luoda olemassaolevia "henkilöitä". Keskiajalla luotiin noitia, nyt esimerkiksi näitä "rasisteja".
 |
| Kuvaus ja selitys, empirismi, tajunnanvirtaan upotettu noita |
----------------------
Tilastot ovat numeroiksi muutettuja yleiskäsitteitä. Numeerisuuden näennäiseksaktius noituu ymmärryksemme niin ettemme enää noteeraa kaikkia yleiskäsitteiden muodostamiseen liittyviä ongelmia. Numerot voivat näyttää ongelmattomilta, mutta yhtäkään ongelmatonta yleiskäsitettä ei maailmassa ole.
Kysymykset ovat ikään kuin muotoa: voiko mittaus koskaan olla tarkka, jos mitattava asia on aina jollain lailla epätarkka.
-----------------------
Tässä on opettavainen kysymys: Onko se silloinkin kommunismia, jos ajattelee kommunistisia ajatuksia, muttei tunnista itse niitä kommunistisiksi?
Tuossahan ne kaikki ongelmat ovat yhteen lauseeseen sisältyvinä. Sen lisäksi että tarvitsemme selvyyden näkökulmasta -- määrittelemmekö itse itseämme vai määritteleekö joku jotakuta toista -- tarvitsisimme tiedon siitä kuka ja missä muodossa on nämä määritelmät antanut.
Yksityistä kieltä ei voi olla olemassa -- kieli ja ajattelu ovat aina sosiaalista ja historiallista muodostetta -- joten mikään ajatus ei voi "alkaa" yksilöstä. Määrittelipä yksilö sitten itseään tai jotakuta toista, ajatukset muodostuvat "yleisessä" käsitetodellisuudessa, ja kysymykset siirtyvät sitten koskemaan sitä millainen tämä "yleinen" elementti on.
Kysymykset palautuvat kieli- ja tiedonfilosofiaan. Joudumme pohtimaan hahmon- ja käsitteenmuodostuksen ongelmia -- miten ne ovat muuttuneet historiassa, mitkä ovat nykyisin "tiedon" ehdot ja kriteerit, jne. Jos ja kun jäljitämme oman "järkemme" juuria, opimmeko myös näkemään niitä rajoituksia joita ajattelullamme tyypillisesti on, jne.
Maailmaa tarkkailevan Subjektin sijoittuminen jonnekin silmänpohjalle, näkökentän taimmaiseen pisteeseen, sekä painettuna todellisuuden peräseinää vasten -- se on kartesiolaisen paradigman peruspositio, peruslokaatio. Kaikki muu maailmassa seuraa tästä lokatiivista. Eteen avautuu koko maailma, maailmannäyttämö. Jos ajattelemme että silmät ovat esirippu jonka taakse "tietoisuus", mielen näyttämö, sijoittuu, puhumme niin sanotusta "kartesiolaisesta teatterista".
Teatteri-, elokuva- ja tv-alan ihmiset voivat puhua elämän ja draaman samuudesta -- ja niin todella on ollut jo antiikin ajoista alkaen, jolloin näyttelijät esittivät hyvin "yleispäteviä" hahmoja. Kreikkalaisilla ei ollut varsinaista psykologiaa, vaan jokainen henkilöhahmo edisti jotakin kiteytynyttä ideaa -- aivan kuten Olympoksella elelevässä jumalmaailmassa jokainen jumalhahmo edusti omaa toimialuettaan. --
Myös oman aikamme draama rakentelee mielellään henkilöhahmoja, jotka korostetusti ovat jonkin yhden tietyn ominaisuuden ruumiillistumia. Draaman henkilöhahmo on ihmisidentiteetti, jossa tunnistamme jonkin tietyn idealisoidun ominaisuuden. Siinä siis toteutuu tyypillisesti käsiterealismin idea -- ominaisuudesta syntyy olemassaolo.
Syyt sille miksi eurooppalaisen uuden ajan -- neljänsadan vuoden -- individualisaation historiavirrassa yksilöidentiteetit nykyisin alkavat vähän liikaakin muistuttaa käsiterealismin mekanismilla olemassaoleviksi muuttuvia ideahahmoja ovat tavallaan ymmärrettäviä, mutta ei niitä silti tarvitse hyväksyä. Enkä tarkoita sitä että Hitler pitäisi nähdä muutakin kuin vain kaiken inhimillisen pahuuden idealisoitumana, vaan esimerkiksi sitä, että useimmista asioista meidän pitäisi pystyä esittämään muitakin kysymyksiä kuin vain reagoimaan siihen nimileimaan, joka opin tai ihmisen päälle on raskaalla kädellä lätkäisty.
Esimerkiksi tuo "rasismi". Meidän pitäisi aina kysyä, onko tämän-ja-tämän ilmiön kohdalla kyse syystä vai seurauksesta -- eikä tyytyä siihen että pavlovin koiran kellot alkavat soida päässämme.
-----------------------
