 |
| Runomitta, aika ja algoritmi, ovat matematiikan alkeismuotoja |
1.
Jalanjäljet hiekassa, tai minne niitä ikinä jääkin, ja jälkien seuraaminen -- se saattoi olla ensimmäinen kirjoitettu kieli. Joku on jättänyt jälkensä tähän, mennyt tästä tuonne, tuossa pysähtynyt ja katsellut ympärilleen. Mihin tästä seuraavaksi? Jälkien lukemisen taito oli ensimmäinen lukutaito. -- Oleminen ja aika, lukeminen ja aika, ne ovat kietoutuneet toisiinsa aivan alusta alkaen.
 |
| Perspektiiviä kirjoitustaidon kognitioon ja evoluutioon |
2.
Jos joku osaa kertoa miksi matka ja aika muodostavat kognitiossamme saman miellemaailman, hän ansaitsee filosofin nimen ja arvon. Matkaa ja aikaa kuvataan samoin metaforin, niiden kuvaamiseen käytetään samoja määreitä. Kauas ja kauan. Pitkä matka ja pitkä aika. Ja kuitenkin ne ovat olemuksellisesti omaehtoisia -- voimme kuvitella tilan ilman aikaa, ajan ilman tilaa. Niin ihminen on pitkään historiassaan kuvitellut. Vasta suhteellisuusteorian jälkeinen fysiikka tietää, sanon uudestaan: tietää, että matka ja aika ovat yhtä ja samaa. Kokemuksellisesti ne ovat eri asioita, arkikokemuksessamme varsinkin.
3.
Siellä missä lukutaito vallitsee, siellä ihmisten kyky elämänhallintaan on suurempi. Siellä pystytään mieltämään syyt ja seuraukset, pystytään miettimään menneisyyttä ja oppimaan siitä. Menneisyys ja tulevaisuus ovat olemassa. Esimerkiksi kehittyvässä maailmassa lukutaitoprosentin kasvu ja liikasyntyvyyden vähentyminen vastaavat täsmällisesti toisiaan. Lukeminen ja aika ovat se kognitio, joka nostaa elämänhallinnan uudelle tasolle.
 |
| Kieli pysähtyy äänen perusyksikköön, käsi vangitsee ajan kirjoitukseen |
4.
Amerikkalainen koulukriitikko josta tuli mediakriitikko, Neil Postman, esitti länsimaisen kulttuuripiirimme historiaan liittyvän kysymyksen: "Miksi Rooman valtakunnassa jo olemassaollut lukutaito rapistui ja katosi jokseenkin kokonaan keskiajalle tultaessa?" Postmanin mielestä tämä kysymys on historiaa koskevista kysymyksistä tärkein. Jos tietäisimme vastauksen tähän kysymykseen, itseymmärryksemme lisääntyisi aivan ratkaisevasti. -- Kuinka suuri historiallinen taantuma syntyy? Mitä kaikkia ominaisuuksia, kykyjä ja valmiuksia, yleisen psyykkisen taantuman myötä menetetään? Millaiset asiat aivoissamme kytkeytyvät toisiinsa -- kun yksi kyky yhtäällä häviää, miksi myös toinen toisaalla katoaa?
 |
| Mitä pitempi lapsuus, sitä parempi |
5.
Lukutaito ja ajantaju ovat toisiinsa jollakin kulttuurille ominaisella tavalla sisäänkudottuja. Länsimaisessa kulttuurissa myös ajantaju ja perspektiivin hahmottaminen näyttäisivät esiintyvän yhdessä. Aika ja matka ovat yhtä ja samaa. Kun lukutaito keskiajalle tultaessa katosi, katosi myös ajantaju ja kyky nähdä perspektiivi. Maailma pysähtyi, kuvat jähmettyivät pyhyyttä ilmentäviksi ikoneiksi, kirkkomaalauksissa kuvattiin raamatun tapahtumia. Ne olivat lukutaidottomalle rahvaalle kirjoitettua kuvakieltä. Niissä kuvissa ei esiinny perspektiiviä, vaan niin sanottu arvoperspektiivi -- tärkeämmät henkilöt kuvataan suurempina kuin vähemmän tärkeät.
Tuhannen vuoden mittaisen joukkotaantuman hellittäessä ja eurooppalaisen ihmisen uudestisyntyessä, renessanssissa, elpyi niin lukutaito, ajantaju kuin perspektiivikin. Maailma muuttui kolmiulotteiseksi, katseet kääntyivät maan tasalta ylös gotiikan katedraalien huimaaviin korkeuksiin, kellot alkoivat soida ja mitata aikaa. Myös maalaustaiteeseen ilmestyi perspektiivi. -- Jos ymmärtäisimme tätä historiaa, ymmärtäisimme ihmistä.
6.
Antiikin kreikkalaisten ajattelu, heidän miellemaailmansa, muodostui eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista, ideoista. Me osaamme kuvitella kuvan joka esittää kohdetta -- mutta kreikkalaisten ideakuva "esitti" yhtä lailla erityisiä kuin yleisiä kohteita, erityisiä ominaisuuksia tai yleisiä laatuja, toimintaa tai yleisiä tapahtumisen lakeja. Koska kuvat olivat olemuksellisesti "pysäytettyä" todellisuutta, niiden sisältämä ideainen "totuus" perustui samaistumiseen -- se oli laadultaan ikään kuin ikuista, ikuistavaa, myyttistä totuutta. Pysäytetyn ajan ja samaistumisen maailmassa syysuhdetta ei ollut olemassa, eikä myyteissä esiinny esimerkiksi sattuman käsitettä.
 |
| Pysähtynyt, myyttinen ja ideainen totuus, totuuden alkeismuoto |
Mielikuvat ja kielikuvat ovat ajattelumme perusaineksia. Koska inhimillisen kielen perusfunktio on keskinäisyhteyden synnyttäminen ja sosiaalisen eheyden ylläpito, kielen rakenteisiin kehittyy nimenomaan pysyvyyttä edustavia, samoina pysyviä elementtejä. Kreikkalaisten ajattomat ideakuvat olivat tällaisia -- johonkin vastaavanlaiseen, mutta olemuksellisesti enemmän kielen tasolla toteutuvaan, palattiin keskiajalla, jolloin raamatulliset opilliset dogmit koettiin eräänlaisina kaiken todellisuuden palautuspisteinä. Raamatuntulkinta oli ainut oppineisuuden laji, kaikki totuus oli ilmoitettuna olemassa pyhissä kirjoituksissa, tarvitsi vain tunnistaa ja löytää se sieltä.
7.
Tunnustuksellinen ajattelu tekee yhä näin, palauttaa todellisuutta opillisen totuuden yhteyteen. Tunnustuksellisesti ajatteleva ihminen kokee että totuus on jossakin auktoriteettitekstissä jo ilmoitettuna, oma ajattelu saa sieltä vahvistuksensa. Totuudella on tämä ikuinen ominaisuutensa. Keskiaikaisen raamatun paikalla tosin omana aikanamme on useimmiten jonkin poliittisen puolueen jäsenkirja, tai jonkin aatteellisen tai tiedollisen "ismin" oppikirja. Omankin aikamme oppineisuus on useimmiten oppineisuuden osoittamista -- oman ajattelun kytkemistä olemassaolevan auktorisoidun ajattelun institutionaalisiin puitteisiin.
On hämmästyttävää, että jokin syvä, perusinhimillinen tekijä ihmisen ajattelussa on jossakin muodossa pysynyt samana läpi ihmisen historian. Jos jossakin eroja havaitaan, ne ovat lähinnä seurausta kulttuuripiirien jo varhaisvaiheessa omaksumista erilaisista kognitiivisista perusratkaisuista, kuten äänne- tai kuvakirjoituksen valinnasta ja vakiintumisesta. Kulttuuripiirien rajat ovat tajunnallisia kynnyksiä, joita ei tosiasiassa pystytä ylittämään -- edes saman kulttuuripiirin ihmiset eivät pysty täysin ymmärtämään eri aikakausina eläneitä veljiään, ja yli kulttuurirajojen voivat astua vain ne jotka eivät ymmärrä ihmisestä mitään.
 |
| Historian tärkein taite: "minä" syntyy renessanssissa: perspektiivi ja ajantaju (McLuhan) |
8.
Eurooppalainen uusi aika toi mukanaan vahvan individualismin. Maailmanhahmottaminen perustuu "minän" ja "maailman" vastakkain asettumiseen -- niin sanottu "kartesiolainen paradigma" määrää nykyisen "tositietomme" laatua. Ei suinkaan ole sattumaa, että sivistyksemme on niin olemuksellisesti kirjallista -- teologisen selittämisen perinne elää myös tieteellisen selittämisen syvärakenteessa, totuudella on koherenttinen ominaisuutensa, vaikka korrespondenssi valloittaa tieteen näyttämön pääroolin.
Eriytyvä Subjekti ja Objektivoituva todellisuus ovat ne vastanavat, joiden välinen jännite on eurooppalaisella uudella ajalla tuottanut Subjektin puolella individualismin, yksilönoikeudet ja -vapaudet sekä demokratian, ja vastaavasti Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismin, luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.
Nämä uuden ajan ajatustyökalut ovat olleet niin ennennäkemättömiä ja tehokkaita, että niiden vaikutuksesta maailma on muutaman viime vuosisadan aikana muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden kuluessa yhteensä. Mitään syytä millään tavalla vähätellä eurooppalaisen ajattelun ainutlaatuisuutta ja vaikuttavuutta ei ole.
9.
Kartesiolainen paradigma toimii parhaiten kun tutkimuksen ja tiedonhankinnan kohteena on ulkoinen, ihmisestä riippumaton todellisuus. Sen sijaan Subjektin itseymmärrys jää tässä maailmanjäsennyksessä pakostikin vähän paitsioon. Individualismi on idealisoinut Subjektinkin tutkimuskohteeksi, jonka "lait" se kuvittelee selvittävänsä siinä missä se selvittää Objektivoimansa luonnonkin lait.
Kartesiolainen paradigma ei kuitenkaan ole kaikkivoipa. Taivas varjelkoon, se ei ole edes täydellinen siinä missä se on toiminut parhaiten -- eli sellaisten luonnonhallintaa mahdollistaneiden erityistieteiden kuin fysiikka ja kemia palveluksessa. -- Aika harva meistä asiaa tarkemmin ajateltuaan esimerkiksi uskoo, että "todellisuus" oikeastikin jakautuisi erityistieteiden ja niistä kullekin ominaisten suureiden ja mittayksiköiden lokeroihin -- että todellisuus lokeroituisi fysiikaksi, kemiaksi, biologiaksi -- sillä todemmalta tuntuu se että todellisuus on jakamaton, se on mikä se on, ja omat inhimilliset yritelmämme saada se kuvailluksi ja selitetyksi ovat sitten aina vajavaisia.
Subjektin mahdollisuudet ymmärtää Subjektia rajoittuvat ihmistieteiden kategorioihin, joissa jo tutkimuksen lähtökohtaisesti edellyttämät kuvailevat käsitteet ovat ongelmallisia, aikalaisrationaalisuuteen kokonaan sidottuja ja olemuksellisesti ei-objektiivisia. Uuden ajan individualismi on mahdollistanut Objektivaation, mutta Objektivaatio ei mahdollista Subjektin ymmärtämistä.
10.
Historiaa voidaan kuvitella myös eräänlaisena insinööritieteenä, jossa jotkut historialliset luonnonlait vallitsevat ja selittävät mistä minäkin aikana on ollut kyse. Luonnontieteiden vahvana nousukautena 1800-luvun jälkipuoliskolla myös historiatiedettä ajateltiin todellisuudenhallinnan mahdollistavana välineenä, jolloin historian voimien hallinta antaisi avaimet ohjata tulevaisuus haluttuihin uomiin. -- Sellaisissa "suurissa kertomuksissa" kuin darwinismi ja marxismi on helppo ottaa mukaan juuri tätä kohtalonomaista historiallisten lakien pauhua, jolla asiansa osaavat julistajat saattoivat auktorisoida opetuksiaan.
Historialliseen välttämättömyyteen ja omaan rooliinsa sen toteuttajana ovat uskoneet hirmuvaltiaat, ja samoihin asioihin tuppaavat uskomaan myös ne jotka historian opetuksista varoittavat.
Ihmistieteet olivat noina 1800-luvun jälkipuolen aikoina vasta lapsenkengissään. Oikeastaan ne jäivätkin kehityksessään heikoille juuri siksi että kartesiolainen paradigma jylläsi insinööritieteiden puolella niin tavattoman vahvasti. Sosiologiasta ja psykologiasta huolimatta emme edelleenkään omaa todellisuutta vastaavaa ihmiskuvaa, jossa ihminen näkyisi lajityypillisesti ryhmäsidonnaisena ja esimerkiksi "kollektiivisen tahtotoiminnon" omaavana olentona. Emme kaikista hienoista insinööritaidon tuottamista aivokuvantamislaitteistamme huolimatta edelleenkään osaa selittää esimerkiksi hypnoosi-ilmiötä, jossa "tahto" siirtyy henkilöstä toiselle.
Historia voisi olla sellainen tiedonala, joka tarjoaisi meille yhden mahdollisuuden syventää itseymmärrystämme. Tällöin painopisteen pitäisi siirtyä faktisesta tapahtumahistoriasta kulttuuri- ja aatehistorian kautta johonkin, jota laajasti ottaen voisi nimittää "psykohistoriaksi". Jos sellaiseen sitten tuotaisiin mukaan vielä tiedonfilosofinen aspekti, jokin oikea, joskin vasta orastava ote todellisuuteen voisi tulla mahdolliseksi.
 |
| Kognition historia, kaiken historia |
---------------------
Lisäys:
Käytän tilaisuutta kertoakseni muutamia asioita joista aina joskus olen tuntenut tarvetta puhua, mutta jotka olen kokenut jotenkin toisen tason jutuiksi varsinaiseen kirjoittamiseen nähden. Tämänkin on nyt tarkoitus olla aiheeseen sisään kutoutuvaa selitystä, ei selittelyä.
Olen tyyppi joka ajattelee kirjoittamalla -- tarvitsen aina kynän ja paperia, ja ajatukseni tuppaavat muotoutumaan jossain syvällä, alkuperäisessä, hyvin epämääräisessä käsitteenmuodostuksen hämärässä. Siellä syntyy myös uusia sisältöjä eivätkä vain tietyt jo olemassaolevat sisällöt etsi kulloisiakin ilmaisumuotojaan. Siellä on melestäni kysymys jostain muusta kuin esimerkiksi vasta-argumenttien kehittelystä tai muusta reaktiosta jossain "keskustelussa" esitettyihin väitteisiin.
Olen toki elämäni varrella osallistunut satoihin eri aiheisiin keskustelutilaisuuksiin ja julkisiin väittelyihin, mutta niissä puhuminen on todellakin jotain aivan muuta kuin varsinainen ajatustyö -- puhuminen on vaikutusyritys, kannanottoja annetussa tilanteessa, nyrkkeilyottelu käsitteellisessä kehässä. Huomautan, että historian suurimmat pahantekijät ovat olleet nimenomaan suuria puhujia -- eivät kirjoittavia ajattelijoita. Mitä enemmän itselleni on ikää karttunut, sitä enemmän olen tuntenut houkutusta vain varsinaiseen ajatustyöhön -- en totisesti halua mitenkään "vaikuttaa" muihin ihmisiin. Poliittisesti, varsinkaan puoluepoliittisesti orientoitunut propagandisti en onneksi ole ollut koskaan.
Niinpä se on nyt suoraan sanoen aika itsekästä, tämä kirjoitteluni täällä. Näissä teksteissä on kysymys ajattelulle pohjaa antavasta "holismista", sen päivittäisistä elvytysyrityksistä -- siis jostain joka muodostaa alkuperäistä ajattelun kokonaisuutta, eikä oikeastaan liity mihinkään siihen-ja-siihen keskusteluaiheeseen tai asiayhteyteen. Ajattelun "holismi" on kaikelle ajattelullemme ja kaikille ajatuksillemme yhteinen pohja, yleinen tekijä, se "jokin", joka kaikesta ajattelustamme ja kaikista ajatuksistamme tekee juuri meidän itsekunkin "omia" ajatuksia.
Vaikka puhumme milloin tästä milloin tuosta, ajattelumme holismin kannalta emme koskaan puhu "eri asioista", vaan ikään kuin toteutamme aina oman kokonaisen ajattelijapersoonamme elämänmittaista projektia. Ja jos haluamme ajattelijan esille itsestämme, meidän on nimenomaan levitettävä näkyville ne näennäisesti aivan erilaiset puolet, joissa sama holismi saa toteutumansa. -- Haaste on juuri siinä, että ymmärretään ajattelun sisäinen eheys, vaikka ajattelija näyttää ristiriitaiselta.
Kirjoitukset ovat käsitteellistyksiä, joissa ajattelumme pohjatekijät saavat kulloisenkin, siis kulloisiinkin aihepuitteisiin kuuluvan ilmauksensa. Wittgensteinilaisittain sanoen ne ovat ikään kuin eri suunnista johonkin koskaan kokonaan näkyvillä olevaan maaliin ammuttuja nuolia, joiden perusteella kuitenkin saamme jonkin käsityksen siitä missäpäin maali sijaitsee.
Valitettavasti US-Puheenvuorossa ei ole sellaista palstalokeroa, jonka otsikkona lukisi: "Jos haluat laajemman otoksen niistä eri suunnista ammutuista nuolista joita tämä blogisti on omaan maaliinsa ampunut, lue hänen tuotannostaan seuraavat hänen itsensä suosittelemat kirjoitukset." -- Joten käytännössä minun on sitten "suositeltava omia kirjoituksiani" -- millä ei siis nyt ole mitään tekemistä esimerkiksi sen kanssa olenko noihin valikoimiini blogituotannon edustajiin itse tyytyväinen. Taivas varjelkoon, en ole. Ne edustavat siis silmissäni sekä periaatteellista että omaa inhimillistä rajoittuneisuuttani.
Kun joskus yli kolme vuotta sitten aloitin blogien kirjoittelemisen, ajattelin kirjoittaa blogin joka vuodenpäivälle. Huomaan, että sellainen määrä on nyt täyttymässä. Yhä useammin minua on nykyisin epäilyttänyt tämän julkisuuden hyöty. Itselleni, kenellekään. Jos blogikirjoittelu ymmärretään siten kuin se tällä palstalla likimain pelkästään ymmärretään -- niin sanottuna "yhteiskunnallisena keskusteluna", jossa vastapuolen nimittely ja mitätöinti jylläävät -- mikään yhtään syvällisempi teksti ei tässä ympäristössä menesty. Päivänpolitiikka jyrää kaiken alleen.
Tässä tilanteessa tarvittaisiin tuota nimenomaista keskustelun laatua kohottavia avauksia -- mutta blogistit tyytyvät pureskelemaan annettuja aiheita aina samoihin ikuisiin mielipiderintamiin jakautuen. Ryhmävahvistautuminen on tämän yhteiskunnallisen keskustelun mekanismi, eikä näissä keskusteluissa juuri koskaan juuri kukaan omia mielipiteitään muuta. Pelkkää oivalluksetonta vahvistautumista nämä ovat. Hyvä kriittinen journalismi voisi joskus jakaa mielipiteitä uudella tavalla, mutta siihenhän journalistiemme kyvyt eivät näytä riittävän.
-----------------
