Sebastian Tynkkynen vastaa omassa blogissaan näyttelijätär Krista Kososen julkisuudessa esittämiin, perussuomalaisten vaalivoittoa koskeviin kummasteluihin, joissa otetaan etäisyyttä kaikkeen mitä tämän puolueen koetaan edustavan ja ihmetellään missä näitä merkillisiä äänestäjiä oikein elää, kun näyttelijätär itse ei omissa piireissään ole törmännyt yhteenkään sellaiseen.Mutta onko tuossa asetelmassa sinänsä, tai historiallisesti, mitään ihmettelemistä? Suomalainen kulttuurielämä on perinteisesti ollut sukujen ja klaanien, nykyisin myös ideologisten klikkien hallitsemaa, mistä lienevät niin monien teatterilaisten tai elokuva-alan ammattilaisten avioliitotkin tyypillisiä esimerkkejä. Kuplissahan kulttuuri-ihmiset ovat aina eläneet.
Eikä liene väärin myöskään väittää, että nimenomaan kulttuuri-ihmisille kaikenlaiset itseidentiteettiongelmat -- ja niin muodoin myös kaikki nykyinen "identiteettipolitiikka" -- ovat tyypillisiä. Kun yksilön henkiset resurssit ovat jatkuvassa käymistilassa, hän tarvitsee myös ylimääräistä ryhmävahvistautumista. Vahvat ryhmäsamaistumiset "omien rintamaan" taas ylläpidetään vahvojen viholliskuvien avulla.
Kun koko yhteiskunta elää murrosaikoja, ja sosiaalinen eheys kriisiytyy, jakautuminen mielipideblokkeihin on väistämätöntä. Siihen kuvaan kuuluu, että niin monet määrittelevät itseään kielteisestä käsin. Otetaan etäisyyttä vihollisiin, joiden päälle lyödään likainen leima.
Näissä asioissa on osin kyse ihmisen ikuisista ominaisuuksista. Osin on kyse suomalaisen kulttuurielämän historiallisista rasitteista ja yhä jatkuvasta keskenkasvuisuudesta. Osin on kyse yhteiskunnan nykyisestä kriisiytymisestä, jonka seurauksena kaikenlaiset kahtiajaot tulevat vain kasvamaan.
(21.4. 2015)
--------------
Hyvä vitsi, kyllähän ne naurattavat. Mutta oikeasti tällaisia ideologiset kliseet itseensä imeneitä ja jokaisessa repliikissään aatteellista vahvistautumista tavoittelevia "kulttuurivaikuttajia" ei varsinaisesti tarvitse kukaan muu kuin toinen samanlainen "itsenäinen ihminen". Sellainen toki tarvitsee hyvinkin kipeästi.
Se itsenäinen ihminen on siis sellainen joka on valanut jalkansa johonkin aatteelliseen astiaan ja seisoo sitten omilla jaloillaan horjumatta. Astian maku on makea.
Ne ovat nämä kulttuurikeskustelut nykyään yhtä leimaamista. Leimat lentävät ja niitä liimataan hyvin, hyvin, hyvin sitkeällä syljellä sen verran paksusti ettei mitään yleisinhimillistä enää jää näkyviin.
"Rasisti!" "Fasisti!" "Persu!" Maailma on taas täynnä noitia, ja noitaoikeudenkäynnit lynkkausmielialoineen kytevät. Ei noidilta itseltään kukaan koskaan ole kysynyt ovatko he noitia. Eikä kukaan uskossaan vahva epäillyt etteikö noitia olisi olemassa.
(22.4. 2015)
---------------
Luin kirjoituksen. Näin siinä lähinnä yrityksen selittää nykyistä yhteiskuntailmapiiriämme lähtien 60-luvulla angloamerikkalaisesta maailmasta alkaneen, länsimaihin levinneen ja lopulta yleismaailmallisia vaikutuksia saaneen nuoriso- ja arvovallankumouksen pohjalta. Yritys itsessään on kunnianhimoinen. Sellaisia soisin itsekunkin enemmän harrastavan.
Mutta en oikein usko että nuo tapahtumat tulisivat selitetyiksi pelkästään aatteellisten ismien vuorovaikutuksilla. Toki kyse oli uusista opeista, ja selvästi myös sukupolvisidonnaisista elämäntunnoista, mutta mukana ilmiössä oli myös muita "tietoisuutta muokkaavia" taustatekijöitä. Sellainen, ja varsin varteenotettava, oli television nousu uutisvälityksen ykköskanavaksi.
Emme mielestäni myöskään voi selittää 80-luvulla tapahtunutta rahataloudellista ekspansiota ja yleismaailmallista yrityskulttuurien muutosta, jossa ekonomistit valtasivat ennen toimialasidonnaisten yritysjohtajien paikat, ottamatta huomioon ATK:n vaikutusta numeerisen ajattelutavan legitimoijana.
Puhtaasti aatteellisten ismien kehyksissä tapahtuvan historianselittämisen vastapainoksi ei ainakaan kannata asettaa omakohtaista koettua "todellisuutta" kuten Riikka Yrttiaho omassa skribenttiharjoitelmassaan tekee. Niihin pätee vain yksi laki, joka kuuluu: mitä vieraantuneempi todellisuudesta yksilö on, sitä enemmän hän käyttää todellisuusefektejä ollakseen omissa ja muiden silmissä uskottava.
On ymmärrettävää, että nimenomaan taiteilijoille ja taiteellisille sieluille todellisuusefektit ovat tärkeitä. Tämähän näkyi paljonpuhutun kohun nostattaneen näyttelijättären lausunnoissa. Eivät ne silti jää pelkästään esteetikkojen sielunmekanismeiksi. Muistamme vielä esimerkiksi miten taannoinen vesisänkykirjailijatar, eduskunnan puhenainen Riitta Uosukainen julkaisi teoksen jossa nimitteli edustajasisariaan sangen myrkyllisesti ja puolusteli tekstiään jälkikäteen suunnilleen sillä että "hän oli vain rehellinen omalle kokemukselleen".
Vähän ihmettelen tätä Uuden Suomen julkaisupoliittista linjaakin, jossa juurikin kaikenlaisten koulutyttömäisten skribenttien tekstit nostetaan toimituksen kunniapaikoille pyörimään.
Kun omakohtainen kokemus alkaa vajota todellisuusefekteiksi ja todellisuusefektit muuttua totuudellisuuden kriteereiksi, ollaan menossa aivan väärään suuntaan. Silloin on mahdotonta kohottaa omaa päätä yhteisöllisten vedenpintojen yläpuolelle ja tavoitella yleisemmin ilmiöitä tarkkailevaa positiota.
Kokemukselliset ihmiset elävät eräänlaista sisäänlämpiävää heimoelämää, jolle ajattelun metatasot ovat tuntematon ilmiö. Heimoelämässä kaikki kokemuksellinen on "totta", eivätkä edes ulkoapäin "leikeiksi" määriteltävät rituaalit perustu "vapaaehtoiseen" osallistumiseen. Esimerkiksi tribaalikonflikteissa esiintyvää väkivaltaa ei voi selittää päämäärärationalismin raameissa. Muistettakoon, että aggressiot taannuttavat kehittyneemmätkin yhteiskunnat nopeasti, esimerkiksi omassa sisällissodassamme esiintyi tribaalikonfliktin piirteitä ja itsetarkoituksellista ritualistista väkivaltaa.
Yhteiskunnalliset kahtiajaot ovat tavattoman taannuttavia ilmiöitä. Me taidamme nyt elää yhteiskuntatilanteessa jossa vallankumoukselliset tunnot alkavat puolin ja toisin tulehtua. Meidän tulisi olla paremmin perillä siitä miten helposti regressiot saavat vallan ja miten tärkeää olisi varjella omaa sosiaalista eheyttämme nykyistä valppaammin. Tässä ei ole kyse mistään "impivaaralaisuudesta", vaan paljon nykyistä valistuneemmasta suhtautumisesta yleisinhimillisiin sosiaalisuuden perustekijöihin.
Ne eivät ole valinta- tai asennekysymyksiä. Ne eivät ole vain arvokysymyksiä. Ne eivät edes sijoitu yksilötasolle, eivätkä ratkea yksilöihin keskittymällä. Ne ovat pohjimmiltaan sosiaalisen lajin perimmäisiä olemassaolonkysymyksiä, elämän tai kuoleman kysymyksiä.
Oma parlamenttimme toistaa ranskalaista mallia, jossa erilaisten mielipidesuuntien edustajat asetetaan salissa puoliympyrän muotoiseen kaareen kuin viuhkaan, jossa monenlaisten näkökulmien olemassaolo havainnollistuu ehkä paremmin kuin englantilaisessa mallissa, jossa valmiiksi kahtiajaettu istuntosali jakaa edustajat valmiisiin vastakkaisiin rintamalinjoihin. Voisimmeko koskaan ymmärtää, että oma edustuksellisen vallankäyttömme kehikko antaisi hyvät lähtökohdat muullekin kuin vahvalle, suoraan monisatavuotisesta alistushistoriasta nousevalle kansalliselle taipumuksellemme kahtiajakautua jyrkästi kaikissa aatekysymyksissä.
Mustavalkoisten asetelmien esiin provosoiminen kaikissa mahdollisissa asiayhteyksissä palvelee tietysti kaupallisen tiedonvälityksen tarpeita. Silti soisi että muunlaistakin kirjoittelua sekä harrasteltaisiin että julkaisijoiden taholta suosittaisiin.
(23.4. 2015 )
-----------------
Kuvailemme instituutioita konsulttijargonilla, joka aikanaan oli ensimmäinen kerros siinä itsetarkoituksellisten käsitteellisten päällysrakenteiden rappauksessa, joka lopulta muurasi umpeen niin instituutioiden tuottavuuden kuin yksilöiden vapaan hengityksen. Eipä sitä aitoa "luovuutta" minkään "hyvinjohdetun" laitoksen mistään raosta enää ulos virtaa.
Jos emme harhauttaisi itseämme konsulttijargonilla ja "johtamisen" kaltaisilla käsitteillä, näkisimme selvemmin miten instituutiot todellisuudessa muuttuvat automotiivisiksi, sisältä tyhjiksi koneistoiksi. Ilmiö on itse asiassa paljon laajempi, se on olemukseltaan regressiota, repressiota ja depersonalisaatiota, jonkinlainen ajanhenki-ilmiö, eikä se rajoitu vain sellaisiin yhteiskunnan toimintoihin joilla on nimi ja näennäinen dynaaminen tavoite.
Koko "taloutemme" on eräänlainen numeeristen päällysrakenteiden automotiivinen helvetinkone, jossa kaiken lisäksi on se valuvika, että autonomisoitunut rahatalous on irronnut reaalitaloudesta. Mitä "paremmin" talouden numeroilla menee, sitä enemmän häviää maailmasta perustavanlaatuisia ihmiselämän ehtoja, kuten esimerkiksi yhteiskuntien sosiaalinen eheys.
Klassisen kirjallisuuden sivistämät ihmiset voivat ymmärtää vaistonvaraisesti autonomisten rakenteiden naurettavuuden. He ovat ammentaneet sitä koskevaa metaforista kuvausta viime vuosisadan suuresta maailmankirjallisuudesta. Sisältä ontoiksi muuttuneet instituutiot ovat todellakin eräänlaisia "miehiä vailla ominaisuuksia" -- juuri sitä mistä Musil niin hykerryttävästi kirjailee suurteoksessaan.
Kun katselee ympärilleen ja kuuntelee esimerkiksi näiden ideologioihinsa hurahtaneiden poliitikkojen yläkerrastakin vielä katon läpi nousevia "käsitekärkiä", kyllä mieleen tulee Kakania kaksoisvalotuksineen ja pyntättyine pöhöttyneine merkkihenkilöineen.
Liian monella elämänalalla käsitteistöt ovat "kasvaneet yli" ja muuttuneet pelkäksi tyhjäksi ylärakenteeksi. Meillä on jopa uusia tiedonaloja, joilla hirvittävät oppisanastot patevöittävät yhtä hyvin opillisia kuin rinnalla eläviä aatteellisia ismejä. Kuinka pitkään yliopistokin on ollut todellisuudessa Kakania?
Ajatelkaa miten tervehdyttävää olisi, jos esimerkiksi mitään täsmällistä merkitsemättömän ja itse asiassa täysin käsittämättömän, mutta nyt miltei jokaikisessä yhteydessä käytetyn "velka"-sanan sijasta käyttäisimme enemmän käytännön todellisuuteen kytkeytyvää ja itse ilmiötä paljon paremmin kuvaavaa käsitettä "lainakauppa". Sitä voisi vielä täsmentää parilla attribuutilla: "Aktiivinen operatiivinen lainakauppa."
Onko jollakulla tiedossaan käsitesabotointia parempaa keinoa tämän nykyisen konsulttijargon-perinteen ja automotiiviseksi muuttuneen numerotalouden hajottamiseksi ikään kuin sisältäpäin?
Hegelhän aikoinaan de facto onnistui hajottamaan idealismin perinteen lisäämällä ja konstruoimalla käsitteenkäyttöön mielettömiä ylikierroksia. Hän substansioi adjektiiveja ja pyöritteli subjektit ja objektit sekaisin. Jotain samanlaista tarvitsisimme nyt. Sen pitäisi olla jollain uudella tavalla purevaa, sillä se itsessään naurettava parodia jota poliitikkomme tahattomasti nyt päästelevät suustaan otetaan vielä liian laajasti ihan tosissaan.
( 25.4. 2015)
-------------------
Ilmeisesti toimittajan arkipäivä on raakaa sen-lauluja-laulat-kenen-leipää-syöt -nöyristelyä, koskapa ammattilehdessä kompensaationa tarvitaan komeita kokosivun omakuvia ja konformistisia kiilto-, anteeksi henkilökuvajuttuja. Todellakin, jokin urbaanisinipunavihreä propagandistinen yleissävykin lehteä leimaa.
Toki ontto nostatus, ammattitovereiden selkääntaputtelut ja kammottava keskinäinen kehu kuuluvat monenkin ammatin sisäkuvaan. Mutta nimenomaan toimittajien odottaisi olevan omaehtoisia, älykkäitä ja ajattelukykyisiä ihmisiä. Eivät ylpeys, kunnian- tai häpeäntunnot ole ajattelijan ominaisuuksia. Ne ovat alkeellisen ryhmävahvistautumisen tunnusmerkkejä.
Totuus toimittajiemme moraalisesta kunnosta on aika raaka. Totuuksina tarjoillut jutut tuppaavat usein olemaan jokseenkin johdattelevia. Sitä ei kannata puolustella "lukevan yleisön palvelemisen" argumentilla, joka käytännössä legitimoi valehtelun koska suuri lukijakunta ei mitään niin inhoakaan kuin kuulla totuutta jostain asiasta.
On vain kaksi vaihtoehtoa, joista toimittajat voivat valita. Kuten Dennis Potter tylysti totesi: "Joko tehdään ennestään tyhmistä ihmisistä vielä tyhmempiä, tai sitten yritetään edes kirjoittaa jotain viisaasti". Hän antoi elämää tuhoavalle konnalleen jopa nimen: "Rupert (Murdoch)". Vain jälkimmäinen vaihtoehto tarjoaa mahdollisuuden oppia itse lisää ja ajatella paremmin.
Raha ei saa määrätä sitä mitä totuutena pidetään. Mutta mistä löytyisi se suomalaisen valtamedian ensimmäinen journalisti joka kysyisi, miksi suursijoittajat, kuten Soros, masinoivat kansainvaellusta Eurooppaan?
( 25.4. 2015)
-----------------
Olen sen verran iäkäs että muistan nuo pelon ajat, jolloin sanomalehdistä luettiin jatkuvasti isommilla pommeilla tehdyistä räjäytyksistä. Sen verran maailmanmenosta jo tajusin, että huomasin asian kouraisevan monia ja totisesti.
Ydinaseiden kilpavarusteluahan koekielto ei lopettanut. Einsteinin henkisen perinnön jatkajana itsensä noteeraava fyysikko Stephen Hawking laskeskeli joskus 80-luvulla, että yhteen aikaan supervaltojen varastoissa oli niin paljon ydinaseita, että oltaisiinpa ne räjäytetty missä päin maailmaa tahansa, niiden ilmakehään aiheuttama säteily olisi riittänyt tappamaan jokaikisen ihmisen 16 000 eri kertaan.
Se on täysin todellisuudentajuton kierre, tuo tapa, jolla militaarimieliset tavoittelevat sotilaalliselle voimalleen "uskottavuutta". He pitävät itseään nimenomaan "realisteina", yms, mutta juuri kaikki reaalitaju heidän ajattelustaan ja toimistaan puuttuu. Hawking naureskelikin halvaantuneesta suupielestään, että suurvallat voisivat aluksi vaikkapa puolittaa ydinasearsenaalinsa ihan "uskottavuuden" nimissä.
Tuollaiset "uskottavuutta" tavoitellessa tapahtuvat suhteuttamisharhat ja lopulta vallan saava täydellinen tolkuton todellisuudentajuttomuus ovat aika peri-inhimillinen ominaisuus, joka koskee kaikkea sellaista ajatteluamme jossa jonkin abstraktin muodon, kuten numeerisen objektivaation, varassa yritämme ajatella totuudellisesti.
Vastaavanlainen tilannehan koskee esimerkiksi reaalimaailmasta irronnutta raha-ajatteluamme, jossa rahajärjestelmä ja pankkijärjestelmä ovat sulaneet yhteen eikä mitään hillitsevää raha-auktoriteettia maailmassa enää ole. Niin sanottua "velkaa" on maailmassa, siis valtioilla, julkisyhteisöillä, yrityksillä ja yksityisillä yhteensä tätänykyä noin kaksisataa tuhatta miljardia euroa, mikä on sellainen summa jota kukaan ei koskaan voi "maksaa takaisin". Itse asiassa summa on ehkä viisituhatkertainen siihen nähden mitkä ovat maailmantalouden reaaliset "velanhoitomahdollisuudet".
Sekin on siis täyttä huuhaata, yhtä todellisuudentajutonta meininkiä kuin militanttien puheet "puolustuksen" sotilaallisesta "uskottavuudesta". Mutta kuten militaarimielistenkin tapauksessa, myös "velkaan" suhtaudutaan ikään kuin se olisi jokin reagoimisen ansaitseva "realiteetti", ja poliitikot ovat aivan valmiita eliminoimaan maailmasta sosiaalitukien varassa eläviä köyhiä ihmisiä jotta "budjetin kestävyysvaje" mukamas "tasapainoittuisi" eli "uskottava velanmaksukyky" säilyisi.
( 26.4. 2015)
----------------
Tämän sitaatin sisällössä jokseenkin kaikki vaatisi korjausta, paitsi kirjoittajan motiivi, joka sekin vaatisi korjausta, jos tarkoituksena on vain purkaa ärsyyntymistä väärän käsitteidenkäytön johdosta.
Mainittu Rousseau sijoittaa visionsa "yhteiskuntasopimuksesta" kauas aikojen alkuun, ihmissuvun aamuhämärään, jolloin yksilöt hänen mukaansa sopivat keskenään siitä että yhteenliittyminen on järkevää. Tämä kuviteltu sopimus tehtiin vapaaehtoisesti, mutta se tarkoitti todellisuudessa sitä, että yksilöt alistuvat vapaaehtoisesti valtion tahtoon.
Sillä "valtio" oli Rousseaulle kuten muillekin aikalaisille jonkinlainen Suuri Yksilö, siis Yhteiskuntaruumis, sanokaamme että Korpus josta ei ole pitkä matka korporaatioon. Sillä oli jopa oma tahto, niin sanottu "yleistahto".
Tällainen valistusvuosisadalla vallinnut käsitys jonkinlaisesta aivan omaehtoisesta valtioruumiista seurasi suoraan uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneesta individualismista. Jos psykohistoriallisia termejä viljellään, kyseessä oli heräävän yksilöidentiteetin projektio yhteisötasolla.
Valistuksen ihmiskuva oli varsin alkeellinen ja todellisuudentajuton. Ajan henkeä seuraten se oli varsin yli-ihanteellinen. Esimerkiksi tämä mainittu valistusfilosofi Rousseau asetti pohjat kokonaiselle uudelle tiedonalalle, kasvatusopille, kirjallaan "Emile", jossa kuvasi seikkaperäisesti miten ihminen voi ihan itse kasvattaa itsensä pikkuvauvasta aikuiseksi käyttäen yrityksen ja erehdyksen metodia.
Valistusajan ihmiskuva esitti todella "vapaata" ja itse omat valintansa tekevää yksilöä. No, kasvatustiede on toki kasvanut irti kaikista Emile-harhakuvista, mutta samaan aikaan opillisia muotojaan saanut talousajattelu elättää yhä vieläkin valistuksen ajan harhaa "vapaasta toimijasta".
Talousajattelu on uudella ajalla kategorisoituneiden ja omat suureensa ja mittayksikkönsä kehittäneiden erityistieteiden joukossa ainoa, joka jäi jo lähtökuopissa ptolemaiolaiselle kannalle. Eli talous"tieteessä" realiteetit asetetaan talousmaailman keskipisteestä, niin sanotusta "taloudellisesta toimijasta" käsin. Tällainen lokatiivinen perusjäsennys estää empiirisille tieteille ominaisen objektivaation.
"Raha" yrittää olla yhtä aikaa sekä suure että mittayksikkö onnistumatta kummassakaan. Talousajattelun yritys apinoida tieteiden malleja epäonnistui surkeasti. "Rahassa" jäikin elämään keskiaikainen, pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, joka numeerisessa objektivaatiossa noituu ymmärryksemme näennäiseksaktiudellaan.
No niin. Mitä siis pitäisi sanoa yleensä Rousseausta, valistusajasta ja sieltä kotoisin olevasta, historiallisesti aivan harhaisesta talousajattelustamme? Ehkä voisimme sanoa, että tekivätpä oman paikallissarjamme mutapainipoliitikot mitä tahansa, taidan toistaa: mitä tahansa, sillä ei ole paljoakaan merkitystä yrityksessä jotenkin korjata tai oikaista nykyisiä talousvaikeuksia.
Kaikki maailman talousvaikeudet johtuvat talousjärjessä jo alunperin olleista valuvirheistä, jotka nyt historiallisesti täydellistyessään ovat irrottaneet rahatalouden reaalitaloudesta niin että kaikki järkiajattelun normaalisti mahdollistama asiahallinta on tullut mahdottomaksi.
Numerot ovat menneet omia teitään, rahajärjestelmä ja pankkijärjestelmä ovat sulaneet yhteen, eikä mitään pätevää raha-auktoriteettia voi olla.
Maailmassa on tällä hetkellä valtioilla, muilla julkistalouksilla, yrityksillä ja yksityisillä niin sanottua "velkaa" yhteensä noin kaksisataa tuhatta miljardia euroa. Se on noin viisituhatkertainen määrä siihen nähden mitkä ovat reaaliset velanmaksumahdollisuudet. Kukaan ei tule koskaan maksamaan maailman "velkoja" kenellekään takaisin.
Ja kaikki tämä on siis tehty "järjen" nimissä. Tilanne on, kuten olen ennenkin esittänyt, vähän samanlainen kuin ydinasevarastojen kokoaminen kilpavarustelun aikaan. Varastoissa oli ydinaseita niin paljon, että räjäytettiinpä ne missä päin maapalloa tahansa, niiden ilmakehään aiheuttama säteily olisi riittänyt tappamaan jokaikisen ihmisen 16 000 eri kertaan.
Mutta sotilaat vaativat varustelua "uskottavuuden" nimissä. Aivan samoin nykyiset taloususkonnon talousmilitantit vaativat valtioita leikkaamaan köyhiltä sosiaalituet ja yksityistämään kaikki "tuottavat" toiminnat nimenomaan "uskottavan" velanmaksukyvyn nimissä.
Se on aivan täydellistä järjettömyyttä. Mutta mitäpä ei "vapaa toimija" olisi tehnyt ja tekisi todistaakseen liberaalin "vapautensa"?
( 28.4. 2015)
--------------------
