Ajan ja ikuisuuden ongelmia pohtivat kosmologit, ja heistä vallankin ne niin sanotusti "tieteisuskovaiset" joille on ominaista samaistua "tieteen" auktoriteettiin, ovat kykenemättömiä sisäistämään "fenomenologista" näkökulmaa ilmiöihin.
Tieteen ihanteena on tutkia "ilmiöitä", mutta miten todellisuudesta käsitesaksilla leikataan "ilmiö". Onko "ihmisestä riippumattoman todellisuuden" jatkumossa esimerkiksi "alkuja" ja "loppuja" vain ovatko tällaiset käsitteet "olemassa" vain ihmisen korvien välissä?Huomattakoon, ettei tällaisten käsitteiden avulla ilmiöiden tutkimuksessa saavutettu todellisuudenhallinta ratkaise ongelmaa suhteestamme "ihmisestä riippumattomaan todellisuuteen". Fenomenologian ongelma koskee lopulta "kuvausta" ja "selitystä", ja kysymys on sitä muotoa, missä määrin mikään mallintamisen mekanismi voi varautua omaan puutteellisuuteensa.
Esimerkiksi "matematiikkaa" pidetään yhtäältä tieteen työkaluna, mutta jotkut kokevat sen jopa "itse luonnon kielenä". Ovatko matemaattiset mallit kuitenkaan eri asia kuin verbaaliset mallit? Mikä on matematiikan ja metaforan suhde? Eivätkö ne jossain syvän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen hämärässä yhdy, palaudu ja sula toisiinsa?
Onko meidän mahdollista tietää, missä "todelliset" kosketukset "ihmisestä riippumattomaan" ulkomaailmaan tapahtuvat, vai ovatko kaikki ajatustyökalumme vain historiallista jatkumoa muodostavaa tiedollista ajatusperintöä, jonkinlaista kulttuurievolutiivista tietoinstituutiota?
Ei ole edes tapaa, jolla tällaisia kysymyksiä voitaisiin asettaa niin, että kirkastuisi mistä positiosta kysymykset asetetaan. Käsitteellisen ajattelun lähtökohdat jäävät väistämättä käsitetasolle. Kaikki "järki" on aina rajoitettua aikalaisrationaalisuuden järkeä. Se ei koskaan riitä. Emme voi kieltää, etteikö metafysiikka olisi olemassa.
Näyttää selvältä että iso osa "tiedollista" ajatteluamme palautuu "käsiterealismiksi" ja onnistuu tavoittamaan vain esimerkin omasta rajoittuneisuudestamme.
Käytämme esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin "geenit" ja "meemit" yrittäessämme kuvailla ja eritellä sitä miten paljon olemustamme ja käyttäytymistämme määräävät yhtäältä rakenteelliset toisaalta opitut ja ympäristöstä tulevat seikat. Historian instituution vaikutusvoimat jaetaan näin kahteen lokeroon.
Mutta ne ovat, niin sanoakseni, vain näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyä. Ne ovat järkiajattelumme tyypillistä käsitepintaa. Ne ovat luonnontieteille tyypillisten käsitteiden käyttöä ihmistieteiden maaperällä. Elleivät ne ole peräti vääriä lokeroita, joilla emme tavoita oikeata kuvaa todellisuudesta, eivät ne ainakaan ole kaikkein olennaisimpia lokeroita.
Olennaista olisi esimerkiksi tietää mikä meissä on yhteisöllistä vaikutusta, mikä jää yksilön valtaan. Geenien ja meemien sijasta meidän tulisi pyrkiä selvittämään sitä mikä rooli yhteisöllä ja yksilöllä on. Yhteisöissä, ryhmissä ihmiset tekevät tekoja joita he eivät yksin ollessaan missään nimessä tekisi. Mikä ero on yhteisöihmisen ja yksilöihmisen välillä.
Meidän pitäisi sisäistää durkheimilaisen sosiologian lähtökohdat ja aina muistaa tosiasia, että on olemassa yhteisöilmiöitä jotka eivät palaudu yksilötasolle. Meidän pitäisi oppia puhumaan näistä yhteisöilmiöistä, yhteisöjen yhteisöominaisuuksista. Meidän pitäisi nähdä yhteisöjen erilaisuus sen sijaan, että nyt hullun lailla hoemme yksilöjen kaikinpuolista samanarvoisuutta.
(15.4. 2014)
--------------
Siksi että "omistamisen" mielle syntyy vasta yksilöllisen eriytymisen myötä, eikä "omistamista" mitenkään voida noteerata alkuperäisessä kollektiivisen "vallan ja tahdon", siis primitiivisen kollektiiviminuuden tilassa. Omistamisen kokemus on niin sanoakseni yksilöllistyneen minän erityinen objektivaatiokanava.
Vastaavanlaista käsiteanakronismia esiintyy kautta koko kirjan. Voimme toki eritellä pitkään ja liimailla nimilappuja esimerkiksi Rousseaun käsityksiin luonnonantimien "omistamisen" mahdottomuudesta, ja kyllä, hedelmät kuuluvat kaikille eikä maata saata kukaan omistaa. Mutta opettaako tällainen opillinen tarkastelu mitään? Todistelu lähtee liikkeelle "luonnonantimista", vaikka varsinainen ongelma koskee tapaa, jolla "omistaminen" objektivoi todellisuutta.
Miksi noteeraamme "tiedoksi" tiedon siitä mahtoiko Rousseau olla opillisesti "kollektivisti" vai "yksilöajattelun" esitaistelija?
Kuinka kaikki tällainen käsiteanakronismi sitten vältettäisiin? Sortuminen opillisuuteen on uuden ajan aikalaisharhaa, eikä historiallisesti kehittyneelle joukkomittaiselle rationaalisuusharhalle ole vaihtoehtoa.
Miten aikalaisajattelun lähtökohtia kyseenalaistetaan? Miten "kysymysmerkit asetetaan tarpeeksi syvälle", kuten Wittgenstein vaati?
Joitakin "ikuista ihmistä" koskevia määreitä meidän täytyy joka tapauksessa käyttää. Niiden pitäisi vain olla sellaisia että ne pystyisivät palautumaan kunkin aikakauden ajatteluedellytyksiin ja määrittämään merkkipaaluja yleisinhimillisen "kehityksen" mittapuussa. "Yksilöllinen eriytyminen" voisi olla yksi tällainen käsiteakseli.
Tuo Vorländerin kirja oli, kuin sattumoisin, hyllyssäni Hannah Arendtin "On Revolution" -teoksen vieressä. Se herättää tietysti heti assosiaatioita.
Vaikka kaikki "ihmistä suuremmat", siis kaikki maagista valtaa edustavat, uskonnolliset, hallitsijaa kohtaan tunnettuun lojaliteettiin tukeutuvat, säätypohjaiset, yms, perusteet jätettäisiin käyttämättä, vielä jää jäljelle esimerkiksi se tapa jolla vallankumoukselliset kautta aikain kokevat "tekevänsä totta" historiallisesta välttämättömyydestä. Jokin "historiallinen oikeutus" on se asia joka vallankumouksellisten mielissä objektivoituu.
"Historia" näyttäisi taisteluhuutona kuuluvan samaan sarjaan kuin jumalallinen peruste ja oikeutus. Objektivoinnista seuraa subjektivoiminen, "historia" on yksi toimijasubjektiharha muiden vastaavien joukossa.
Historiankirjoittajat tarttuvat omaan aikalaisajatteluunsa ja maalailevat historialliset tapahtumat "annetuilla" käsitteillä ja rationaalisuusehdoilla. Kaikkein kammottavin historioitsemisen laji on sotahistoriointi, jossa valtiosubjektiharhat nykyäänkin vielä elävät.
Valtiosubjektiharhan elättäminen päämäärärationalismin ajatuslavasteissa on oman aikamme harhaa. Se saa täydellisen järjettömyydenkin näyttämään järkevältä.
Missä olisi historiantutkija joka lähtisi liikkeelle siitä että aggressio merkitsee aina väistämättä regressiota. Ettei valtarakenteiden näennäinen "täsmentyminen" käskyvaltasysteemissä merkitse tosiasiassa muuta kuin kriittisen ajattelukyvyn romahtamista. Kautta linjan.
Suuri sosiaalinen sidonnaisuus ja ryhmävahvistautuminen ovat normaalitila alkukantaisissa yhteisöissä. Yksilölliseen eriytymiseen perustuvissa yhteiskunnissa ne merkitsevät psyykkistä taantumaa, yhteisövoimien häiriötilaa. Taantuman ja militarisoitumisen myötä seuraava sokeus "omien" joukossa saa yhä määräävämmän otteen.
Esimerkiksi kolmannen valtakunnan totalitarismi sairastutti myös juutalaisyhteisöt, joiden johtajat mielistelivät natseja ja myivät omiaan. Eichmannin oikeudenkäyntiä seurannut Hannah Arendt raportoi tästä ja tuli hylätyksi jopa läheisimpien ystäviensä taholta.
Hänen opetuksensa ovat yhä meiltä oppimatta. Missä on sotahistoria, joka näkee sodankäynnin inhimillisenä häiriötilana. Olisiko nyt hiljattain suomennettu "Komppania K" ehkä sellainen kirja?
(28.4. 2014)
----------------
Sana "idiopatia" tarttui silmiini kumitellessani viime kesänä Turun kauppatorin halpakirjakojulta ostamaani Paavo Virkkusen teosta "Filosofian alkeiden oppikirja" vuodelta 1915. Kyseessä on ensimmäinen painos tekijän sittemmin jokseenkin täydellisesti uudelleenmuokkaamasta tekeleestä. Siellä "idiopatia" ei tosin tarkoittanut tuota mitä edellä kaavailin.
Luulenpa että tulen hykerrellen ja mitä nautinnollisimmin tunnoin lukemaan tuon teoksen. Siitä voi oppia omien ajatusmuotojemme taustasta, siis ajattelumme historiasta, paljon sellaista mikä mistään nykyajan kirjasta ei enää välity.
Kirjoittaja esimerkiksi käyttää tiuhaan numerointia (1), 2), 3)... jne) tai aakkosia ( a), b), c)... jne) jäsennelläkseen esitystään täsmällisesti. Sävy ei ole vain muodollisen pedanttinen, se on tunnustuksellinen, eksaktiutta tunnustava. Se on näennäispätevyyttä, jonka nyt, kun pedanttisesti numeroidut asiasisällöt eivät enää nykysilmissä näytä järkeviltä vaan täydelliseltä käsitepöhöltä, saattaa vapaasti kokea naurettavassa valossa. Se tekee siis parodiansa itse.
Ja yleiskäsitteellinen vyörytys on mahtavaa, ja puhtaasti tekijän omaa. Hän ei juurikaan siteeraa tai hae tekstiviittauksin tukea muusta kommentaarikirjallisuudesta. Suoraan joihinkin klassikoihin toki viitataan. Kirjan loppua kohden käy sisällöllinen sanoma, eli kannanotto kristillisen valistuksen puolesta, yhä selvemmin eksplikoiduksi. Sekin vaikuttaa kuin saarnan kohokohta. Se on jokin sivistyksemme malli, kirjallisen sivistyksemme prototyyppi. Sen raunioilla yhä elämme, nostellen yksittäisiä särkyneitä sirpaleita edelleen käsiimme ja niiden kylkiä ikään kuin omalla käsitesyljellämme kiillotellen.
(9.8. 2014)
-------------
Jos emme kuitenkaan usko siihen että "todellisuus" jotenkin jakautuisi uuden ajan erityistieteiden lokeroimiin kategorioihin, vaan että "todellisuus" on jakamaton ja omat erityistieteemme vain yrityksiä saada "todellisuudesta" jokin tai joitakin otteita, ja jos ymmärrämme miten me kunkin erityistieteen lähtökohtaisilla käsitesaksilla vain leikkaamme "ilmiön" irti todellisuuden jatkumosta, eikä näin saavutettu todellisuudenhallinta mitenkään tyhjennä koko "todellisuutta", silloin me itse asiassa olemme tiedonfilosofisesti ottaen jo omaksuneet "komplementaarisuuden" lähtökohdat.
"Komplementaarisuus" ei nimittäin voi tiedonfilosofisesti ottaen tarkoittaa muuta kuin nimenomaan sitä, että erilaiset kokoavat näkökulmat "todellisuuteen" ovat legitiimeja. Ei ainoastaan, vaan myös silloin kun kyseessä ovat vastakohta-akselit. Luulen että puhuessaan "kielipeleistä" Wittgenstein tarkoitti myös, siis myös, jotain tämäntapaista. "Kielipeli" on aina yritys ampua metaforan jousella nuoli todellisuuden maaliin, jota emme koskaan kokonaan näe, mutta jonka "todellisuus" ja "totuudellisuus" varmistuu kun kuulemme napsahduksia.
Aikalaisajattelumme harhaisuutta voitaisiin kuvata metaforisesti niin että kokemamme "totuus" olisi kuin nuppineula, jonka upotamme aivan tiettyyn kartan kohtaan. Uskomme että jos neula osuu oikeaan paikkaan, olemme oikeassa. Mutta "totuus" oikeasti ei ole neula, vaan koko kartta. Eikä vain ajatusmaisemaamme esittävä kartta, vaan kokonainen pino karttoja, jotka historiallisesti ovat esittäneet tätä "samaa" maisemaa.
Ja meillä pitäisi olla röntgenkatse, joka porautuisi kilometrejä syvään pinoon tällaisia historiallisia karttoja. Vasta syvyysulottuvuuden mukaantulo voisi paljastaa meille ne "lokatiiviset" kiintopisteet, joista kaikkein tärkein, siis "totuutta" eniten muodostava, ajatteluominaisuutemme muodostuu.
(26.8. 2014)
----------------
Voimmeko sanoa että "numeroiden olemassaolo" on ajatonta? Aika taitaa aina olla merkki dynamiikasta. Mutta nämä kaksi eivät kohtaa keskinäissidoksin, ne ovat toisiinsa jonkinlaisessa "komplementaarisessa" täydennyssuhteessa. Onko se sitten "merkityssuhde"?
Antiikin kreikkalaisten miellemaailmassa "syyt" sisältyivät ominaisuuksina olioihin. Se on yksi historiallinen ratkaisu olemisen ja ajan komplementaariseen suhteeseen. Kun nyt kuvaamme "todellisuuden" dynaamisena, ja selityksessämme operoimme "voimilla", "verbeillä", se on toisenlainen ratkaisu.
Oleminen ja aika asetetaan siinä jälleen keskinäisyhteyteen, mutta niiden perimmäinen eri"laatuisuus" ei tietenkään näin häviä. Se häviää vain silmistämme. Sen häivyttää näkyviltä aikalaisjärkemme. Katoamistemppu on aikalaisrationaalisuutemme valtavin harha.
Aika harva tajuaa, että "oleminen" ja "aika" ovat eri kategorioita. Että oleminen, siis olemassaolo sinänsä, tai heideggerilaisittain mahdollisesti "dasein", on ajatonta. Oleminen ja aika suhtautuvat toisiinsa kuten olio ja ominaisuus. Tai kuten Kohde ja Liike, kuten Subjekti ja Predikaatti.
Zen-filosofiaa on joskus määritelty yrityksenä "hallita olemisen ja tekemisen väliä". Ehkä itämaiset aikakäsitykset todella poikkeavat länsimaisista, ja heille tuo "olemisen" ja "tekemisen" ero hahmottuu jotenkin "todellisempana".
(4.10. 2014)
--------------
Taloudesta puhutaan järjen kulisseissa, yleiskäsitteitä ketjuttaen, eikä lähtökohtia kyseenalaisteta. Vastaavalla tavalla ketjutetaan talouden rahavirtojen numeroitakin, ja numeerinen näennäiseksaktius tyydyttää "totuudellisuuden" kriteerit. Kukaan ei huolestu siitä ettei "päättelyn" ketjuille ole mitään yleisesti "pätevää" lähtöpistettä, eikä niinmuodoin sangen erilaisille lopputulemillakaan ole toinen toistaan parempaa totuusarvoa.
Päättelyn lenkit lähtevät liikkeelle aina kulloistenkin todistelutarpeiden edellyttämästä nollakoordinaatista, ja matemaattisiksi malleiksi, yleispäteviksi, siis ikään kuin "esimerkillisiksi" koetut tulot ja menot lavennetaan sitten koko talousmaailman ominaisuuksiksi ja Suureksi Talousopilliseksi Selitykseksi.
Taloususkontoon hurahtanut ihminen näkee koko maailman ja elämän "talouden" merkityslaajentumana. Pitäisikö sitten itkeä vai nauraa, kun samaan hengenvetoon väitetään "taloudellisten lainalaisuuksien" olevan ihan "tieteellisiä" totuuksia. Eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneille erityistieteille kuitenkin on ominaista nimenomaan se, että niistä kukin käyttää omia suureitaan ja mittayksiköitään, eikä yksikään erityistiede yritä selittää toisen tiedonalan tietoa yleispäteväksi.
Talousajattelu ei olekaan tiedettä, vaan uskontoa. "Raha" on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto, ja usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen on oman aikamme "iankaikkisuutta". Kuten uskonto koskee kaikkea, koko elämää, niin että siitä muodostuu helposti ihmistä ja elämää suurempi Totuus, samoin oman aikamme Talous yrittää "perimmäisenä totuutena" sanella kaikki elämän "realiteetit".
Ei se siihen oikeasti pysty. Talousajattelua hallitsee yksi ainoa "totuus", yhtälö, joka kuuluu: "Niin sanotut "taloudelliset realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut."
Eikä tietenkään kenenkään, toistan: kenenkään ole tässä talousjärjen läpäisemässä maailmassa mahdollista sanoa: "Kaikki talousajattelumme on vain suunnatonta aikalaisrationaalisuuden harhaa. Elämme taloususkonnon vallassa ja koemme, että maailma ympärillämme muodostuu "taloudellisista realiteeteista". Aivan samoin keskiajalla ihmiset elivät tuhat vuotta sen kokemuksellisesti todeksi uskotun kuvitelman vallassa, että maailma heidän ympärillään muodostui "Jumalan tahdosta"."
Huvittavaa on, että "maailman hauskimmaksi" Amerikoissa valittu Ismo Leikola kertoi stand up -komiikkaesityksessään vitsin pankeista, joille valtiot ovat velkaa "enemmän kuin mitä maailmassa on rahaa". Valtioilla on kuitenkin armeijat, mitä pankeilla on? "Kolme kanssavirkailijaa ja siivoojanainen." -- Tämä vitsi lähti heti lentoon, se leviää internetin yms. välityksellä nyt ympäri maailmaa. Toisin sanoen tapahtuu taas Andersenin sadun ihme: "Tuolla on pieni lapsi joka sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita."
Valta ja hallinta ovat ajattelussamme yksi ja sama kognitiivinen tekijä. Vaikka "valtaa" ajateltaisiin sosiaalisena ilmiönä, hallinto ja hallinta ovat yhtä ja samaa kudosta. Pankkien valta on sitä valtaa jonka eurooppalaisella uudella ajalla Korkeimmaksi Voimaksi ja Selitykseksi koettu taloususkonto on pyhittänyt. Myös sodat ovat yhä uskonsotia, ne soditaan taloustunnustuksellisesti toisiaan uhkaavien rintamien välillä.
Stephen Hawkingilta rähjäisen naurun saanut tosiasia, että suurvallat kilpavarustelussaan rakensivat maailmaan sellaisen määrän ydinaseita, joka olisi riittänyt tappamaan jokaisen maapallon ihmisen 16 000 kertaa, voidaan sellaisenaan viedä myös taloudellisen kilpailun piiriin. "Velka", eli spekulatiivinen sijoituspääoma, on todellakin pian kymmen-, sata-, tuhat- tai kymmeniä tuhansia kertoja suurempi kuin mitä on yhdenkään ihmisen elämänmitassa toteutuva reaalinen mahdollisuus velanmaksuun.
Silti yksilöt piinaavat toisiaan ja eliminoivat keskuudestaan niitä jotka koetaan talouden rasitteiksi. Köyhät ovat taloususkonnollisessa mielessä syntisiä tai harhaoppisia. Taloususkonto antaa aikalaisrationaalisuuden mukaiset, vaikuttavat ja vakuuttavat, ihmistä ja elämää suuremmat aseet, joilla rikkaiden edut "todistetaan oikeaksi" ja tulkitaan todellisuus Taloudellisen Selityksen käsitteistöllä.
(2.11. 2014)
-----------------
Yhtäältä psykoanalyysin "popularisoijia" nimitellään "kyökkipsykologeiksi", toisaalta ollaan valmiita kiistämään psykoanalyysilta ylimalkaan kaikki "tieteellinen" arvo. Esimerkiksi Ihanuksen teksteistä löytyy kumpaakin sävyä.
Syvyyspsykologia ei kuitenkaan voi perustua mihinkään "objektiivisiin" tai muuten "tieteellisiin" työkaluihin, eikä se koskaan voi olla "opillisessa" mielessä "totuudellista", koska "ymmärtämisen" ytimessä on sellainen eläytyminen ja samaistuminen, jonka täytyy löytää sisältönsä kaikkien tiedollisten käsitepintojen alta. Psykoanalyysikin on pätevää siellä missä se on vähiten "tieteellistä".
Näin ollen myös psykoanalyysin, tai yleensä syvyyspsykologian, popularisointia ei pitäisi ollenkaan arvioida ikään kuin sillä voisi olla jokin suhde "tieteelliseen pätevyyteen". Popularisoinnilla voi olla vain suhde itse ihmisen ja elämän ymmärtämiseen. Esimerkiksi maailmankirjallisuus voi olla parempaa psykoanalyysia kuin käsiteteoreettinen opinnäyte.
Samoinhan kirjailijat voivat olla parempia sosiologeja kuin durkheimilaisia lähtökohtia sisäistämättömät oppisivistyneet yhteiskuntatieteilijät. Yksilötasolle palautumattomia ryhmäilmiöitä voidaan kuvaamalla saattaa ymmärrettävämmiksi, mutta on kyseenalaista, onko yhteiskuntateoretisoimisessamme käytössä sellaisia käsitteitä, joilla yhteisöilmiöitä voitaisiin hyvin kuvata ja selittää.
(4.11. 2014)
-------------
Tällä kehitystiellä lopulta emme enää pohtisi kysymystä ideamaailman todellisuudesta vaan "todistaisimme" arkimaailman saavan "todellisuutensa" vain siinä käsitetodellisuudessa, joka ainoana mahdollisena ajatushistoriallisena "avaruutena" sulkee kaiken "tietomme" piiriinsä.
Jokin tuollainen "kehitys" ilmenee myös sarjassa Husserl, Heidegger ja Levinas. Ensin on ideoiden tunnistaminen ideoina, sitten olemiskäsitteiden "kartesiolainen" lokaatio ja pohdinta, ja lopulta nostetaan esiin kieli merkittävimpänä "yhteisenä" tekijänä. Niin Wittgensteinkin näkee inhimillisen kielen.
Ideoiden tunnistaminen ideoina voi olla mahdollisinta esimerkiksi sellaisten käsitteiden kuin "nolla" tai "ääretön" kohdalla. Miksi äärettömät näköalat tuovat mukanaan myös etiikan? Siksi, että äärettömän edessä olemme kaikki tasavertaisia, tasa-arvoisia.
(4.11. 2014)
---------------
Morrisin menestyskirja oli täynnä tuollaisia normaalijäsennykset armottomasti murentavia eläintieteellisiä havaintoja. Lukija kokee vähintäänkin lievän järkytyksen joka sivulla -- kysyy itseltään, voiko tämä-ja-tämä asia todellakin olla ihmisapinan lajihistorian vaikutuksesta näin-ja-näin. Ja joutuu toteamaan: olemme todellakin "alastomia apinoita". Siihen poikkeamaan, karvattomuuden ongelmaan, Morris ei tarjonnut yhtä ratkaisua, sellaisen esitti sitten myöhemmin Elaine Morgan.
Oma lukukokemukseni aikanaan oli vahvasti "freudilainen". Itse asiassa Morris on tavallaan psykoanalyytikko, vaikka hänen analyysinsa kohde ei ole niinkään psyyke kuin apinalajimme ulkoinen habitus -- silti koko se evoluutiohistoriallinen visio jonka hän silmiimme rekonstruoi, on olemuksellisesti myös psyykkinen. Se nimittäin selittää myös tuntemuksiamme, kertoo niiden synnyt syvät, ja purkaa siten myös ihmispsyyken eläintieteilijän kirjoituspöydälle.
Varsinaisen psykoanalyysin, vieläpä freudilaiseen mieliteemaan, seksuaalisuuteen keskittyen kertoo Morrisin myöhempi teos "Hellyyden anatomia". Kirja sisältää muun muassa tarkan kartoituksen siitä elekielestä ja elimistöllisistä reaktioista, jotka säännönmukaisesti seuraavat kiihottumista ja aste asteelta taannuttavat parin takaisin varhaisen symbioosin täydellistymään, yhdyntään. Tämä kuvaus on eräänlainen nurinkäännetty aikuistumisen kehityskertomus, jossa yksilön autonomia kehityskerros kerrokselta puretaan takaisin varhaisen lapsuuden likimain refleksisiin elintoimintoihin.
Morris kirjoittaa suhteellisen puhtaasti eläintieteilijänä, mutta jos hän olisi antropologi tai sosiologi, hänen esityksensä laajenisi helposti kulttuuritutkimuksen tai joukkopsykologian suuntaan. Voin kuvitella jungilaisen tai frommilaisen version kaksisuuntaisesta sukupuolisen kypsyyden kehitysakselista. Kaikissa primitiivisissä kulttuureissa tehdään perusvalintoja ja ratkaisuja juuri aikuistumisen ja sukukypsyyden kynnyksiä ylitettäessä. Rituaalit jotka juuri näihin liittyvät, ja elämänmuotojärjestelyt jotka institutionalisoivat miehen ja naisen roolit, ovat kunkin kulttuurin keskeisiä ja vahvaa sementoitumista vaativia vakioita.
Ilman psykoanalyyttista tulkintamallia meidän on vaikea ellei mahdotontakin ymmärtää miten psyyken pohjimmaiset urautumiset ja kulttuuriset raiteet asettuvat kunkin yhteisön kehityshistoriassa paikoilleen. Alkulaumat ja primitiiviset kulttuurit elivät vaarallista ja suojatonta elämää, ja siksi niiden sisäinen sosiaalinen sitovuus oli miltei refleksinomaista -- vain koko valtaorgaanin ehdoton kollektiivinen reagointi mahdollisti selviytymisen ja hengissä pysymisen.
Yhtäältä pelko, toisaalta "valta" -- joka vasta miljoonien ja miljoonien vuosien kehityshistoriassa saattoi jalostua yksilölliseksi kokemukselliseksi "tahdoksi" -- määräsivät kaikkea mikä tapahtui. Ja juuri Morrisin kirjassa esitetyn "hellyyden anatomian" pohjalta voimme rekonstruoida myös ne monet vaihtoehtoiset tavat, joilla eri kulttuurit ovat ratkaisseet esimerkiksi sukupuolten keskinäisen eron ja läheisyyden ongelmat.
Se analyysi olisi pitkä ja seikkaperäinen ja selittäisi paljon siitä mitä eriasteinen sukupuoliseparaatio on eriviritteisissä suurissa kulttuureissa saanut aikaan. Kun ankaraa sukupuolierottelua ylläpitävissä kulttuureissa miesten maailma erotetaan naisten maailmasta -- ja todellakin jo pieniin lapsiin suhtaudutaan sukupuolisina olentoina -- peloilla on kokonaan toinen rooli kuin sukupuolisesti sallivissa ja sekoittuvissa kulttuureissa. Patriarkaatit ovat tyypillisesti "machokulttuureita", joissa sekä miesten väliset että sukupuolten väliset suhteet perustuvat pohjimmiltaan pelkoon. Juuri pelko on nimittäin se alkuperäinen motiivi, johon yksilö vastaa "rohkeudella", joka sitten yhteisössä institutionalisoituu miesten välisenä kilpailuna ja sotaisuutena sekä väkivaltaisina seksuaalisuhteina naisiin.
On puhuttu paljon siitä, etteivät raiskaukset ole varsinaisesti seksuaalisen nautinnon tavoittelemista, vaan nimenomaan pikemminkin väkivaltarikoksia. Jos Morrisin "hellyyden anatomian" pohjalta tarkastellaan, asia käy ilmiselväksi. Raiskaaja ei todellakaan hae uhrinsa kasvoilta vastavuoroisia nautinnon ilmeitä, vaan häntä kiihottaa nimenomaan alistaminen ja uhkaaminen -- pelon näkeminen uhrin silmissä.
Kun on käynyt ilmi, että maahanmuuttajanuorten jengit maailmalla harrastavat niin sanottuja "knock out" -miehuuskokeita, joissa satunnaisesti valittu uhri lyödään tajuttomaksi, tai kuoliaaksikin, ja jaetaan kuin seurapeilissä ikään pisteitä siitä miten paljon pelkoa saadaan ensin uhrissa heräämään, siinä on kyseessä todellinen kulttuurinen yhteentörmäys, jonka pohjimmaista luonnetta -- esimerkiksi sen sukulaisuutta raiskausrikoksiin -- hyvinvointiyhteiskunnan yhteiskuntatutkijat tai katutasolla toimimaan joutuvat poliisit tuskin kovin syvällisesti ymmärtävät.
(Liittyen juttuun "Maahanmuuttajanuorten väkivaltaisuudesta" 15.10. 2014)
--------------------------
