 |
| Tampere, raatihuone ja keskustori, punavankien kokoamispaikka |
1.
Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaisille edelleenkin tärkeä, miltei pyhä kirja, joka ilmestyessään kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen antoi rintamamiehille äänen ja kertoi sodasta näiden näkökulmasta. Se täytti sodanjälkeisen traumaattisen puhumattomuuden tyhjiön, ja siitä tuli välittömästi hyvin kysytty ja kohuttu teos. Se on edelleen kaikkien aikojen myydyin suomalainen kaunokirjallisuuden tuote, jos jätämme laskuista pois koulukirjoina käytetyt Kalevalan, Vänrikki Stoolin tarinat ja Seitsemän veljestä.
Linnan romaani kuvasi kansan sotakokemuksia rivimiesten tasolla, ja viisikymmenluvun yhä tiukasti valtiokirkollisessa yhtenäiskulttuuri-Suomessa, jossa erikseen oli olemassa virallisesti muotoiltu julkinen totuus ja erikseen todellisuus jonka rivikansa oli kokenut, kirja onnistui koskettamaan jotain kansallista kipukohtaa. Käynnistyi hirveä huuto ja älähtely puolesta ja vastaan. Kirjallisuuden tehtävä täyttyi.
2.
Meille ei ehkä enää tuota vaikeuksia asettaa tuolloin käytyä kansalaiskeskustelua kantimiinsa ja analysoida sitä mistä siinä oli kyse. Ei ollut kyse vain kukkoilevan päällystön typeryydestä, lammiolaisen tai koskelalaisen johtamistyylin eroista, tai saksalaissympatioiden ja suomalaissuuntauksen yhteensopimattomuudesta -- kyse oli paljon laajemmista kansallisista mielenmaisemista, siitä mistä niin sanottu suomalainen herraviha laajemminkin kumpuaa.
Militaaris-isänmaallinen Suomi oli aiemmin puhunut sota-asioista ammattisotilasasioina tiettyjä kiertoilmauksia käyttäen, ja siinä kyse oli toki paljon totaalisemmista ajattelun rajojen asetuksista kuin vain niistä hienohelmasynneistä joille Tuntemattomassa sotilaassa irvailtiin -- siis että olisi pitänyt sanoa "pensasneuvostoliittolainen" eikä "puskaryssä". Kyse oli ylimalkaan tavasta, jolla vaikenemisen raja asetetaan -- mitä sai sanoa ääneen ja miten, ja mistä puhuminen koettiin tai tulkittiin sopimattomaksi, tuomittavaksi, tarvittaessa rangaistavaksikin.
Sodasta oli puhuttava -- kuten eräiden mielestä pitäisi edelleenkin puhua -- päällystön ylevöittämällä kielellä, jossa miehet "täyttivät tinkimättä velvollisuutensa" ja "Suomi sai torjuntavoiton". Vaikka ajopuuteoriat ja erillissotatulkinnat ovatkin pikkuhiljaa väistymässä kun sotahistoriankirjoituksemme avautuu todellisuudentajuisemmille kuvauksille, silti joukossamme on edelleen niitä joiden ajattelu omaksuu lähtökohtaiset valtiosubjektiharhat ja uskoo että sota on kuvattavissa enemmän strategian kuin tragedian kehyksissä.
 |
| Kansalliset traumat, kolmen sodan kuvaajia |
3.
Kuinka yhteiskunnassa syntyy sellainen juopa virallisen puhetavan ja yksityisen todellisuuskokemuksen väliin -- juopa jonka syvyyttä ja leveyttä Tuntemattoman sotilaan saama vastaanotto niin hyvin mittaa? -- Tässä tulemme todella tärkeiden kysymyksenasettelujen piiriin.
On yhteiskuntia joissa jo normaalioloissakin hyvin tarkkaan varjellaan tiettyjä tabuja. Niissä on asioita, joista on joko vaiettava, tai sitten puhuttava aivan erityisin kiertoilmauksin. Miksi jotkut yhteiskunnat pysähtyvät varjelemaan tabujaan, niin että ne muuttavat yhteiskunnan lopulta tunnustuksellisen sisäänlämpiävän ajattelun ja sisäisen normipaineen totalitaristisiksi koneistoiksi -- kun taas toiset yhteiskunnat sallivat laajan keskustelun ja monenlaisten mielipiteiden riitasoinnutkin?
4.
Näitä kysymyksiä selvitettäessä on palattava aivan perusteisiin, sinne mistä puheemme ja ajatuksemme alkavat.
Inhimillinen kieli käsitekoneistoineen ja kaikki käsitteellisen ajattelun sisällöt ovat sosiaalista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus -- ja sosiaalisena muodosteena kielen tehtävänä on luoda yhteyksiä ja säilyttää sosiaalista kiinteyttä. Tämän tarkoituksensa kieli täyttää parhaiten kun se toimii likimain signaalin tavoin -- kun sen käsitteet ovat kiinteitä, kun yksimielisyys luo yhteyttä, eikä mitään käsitteellistä kyseenalaistamista tai epäselvyyttä ja epävarmuutta, eikä ainakaan mitään selvää kritiikkiä esiinny.
Voisimme sanoa: siellä missä yhteiskunta käyttää kieltä ja käsitekoneistoja yhtenäisyytensä ja yksimielisyytensä ylläpitämiseen, siellä yhteiskuntaa leimaa aivan tietynlainen yhteiskuntailmapiiri. Yksimielisyyden "ankkuripaikoiksi" kehittyy tiettyyn kieleen ja käsitteistöön -- jonnekin käsitteenmuodostuksellisen hämärän syvätasoille -- pikkuhiljaa kivettyviä "tunnustuksellisia" positioita, "varmuuden asemia", joista ajattelun tiedollisella tasolla kasvaa uskon- ja opinkappaleita.
Tietyt asiayhteydet saavat erityisen "pyhityksen", ja aina kun puhe kääntyy tähän suuntaan, mielet vakavoituvat ja ajattelu lakkaa. Harras alistuvuus saa vallan. Esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa tuttu pyhä kolminaisuus "koti, uskonto, isänmaa" on toiminut tuolla tavoin hartauden ankkuripaikkana. -- Toinen juttu on sitten se, että suomalaiset ovat hartaan alistuvaista kansaa myös siksi että heitä rasittaa vuosisatainen vieraskielisen hallinnon perinne.
 |
| Sillanpään sisällissotakuvauksen loppu: Juhan hauta, minuuden hauta |
5.
Niinpä kun tällainen yhteiskunta kriisiytyessään tiivistää rivinsä, jokainen sen jäsen kokee normipaineen, varsinkin kohdatessaan asioita joita tabu ympäröi. Itsekuri ja kuri kulkevat tässä systeemissä sisäkkäin -- kun ajattelulle on asetettu sisäiset ankkurit ja aitaukset, nämä rajat ulkoistuvat myös yhteiskunnassa ja heijastuvat yhteiskuntailmapiirissä.
Kuri syntyy yhtäältä yksilön korvien välissä, toisaalta sillä on sitä vastaavat ulkoiset ilmentymänsä. Inhimillinen kieli -- ja varsinkin sen syvätasot -- ovat tässä avainroolissa -- nimenomaan kieli on se sosiaalinen muodoste joka luo yhteisyyden ja ilmaisee ne pohjimmiltaan moraaliset tunnot jotka yhteisöstä yhteisön tekevät. Jos yhteisö kriisiytyy, silloin yksilötunnot katoavat kuvasta ja kielen pohjimmaiset ominaisuudet ottavat vallan.
Se on yleisinhimillinen totuus, tuo että jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Mutta se merkitsee meille suomensuomalaisille jotain joka on juuri meille ominaista -- joka on syntynyt omasta alistetun kansan historiastamme.
Sanoisin että meillä on vahva taipumus omaksua altavastaajan rooli ja lujittaa rintamalinjoja taisteluun. Todellakin, sisu on suomalainen ominaisuus -- mutta ei ole pelkästään hyve jos yhteiskunnassa vallitsee jatkuva luja totaalinen yhtenäisyys. Sellainen johtaa rigorismiin, niin hengen kuin rakenteidenkin jäykistymiseen.
Kaikki uutta luova ajattelu, joka asettaa käsitteitä uusiin järjestyksiin ja muuttaa käsitesisältöjä, on jäykistyneessä yhtenäiskulttuuri-yhteiskunnassa jokseenkin mahdotonta.
 |
| Haanpään depersonoitunut talvisotakuvaus, aikanaan osin sensuroitu |
6.
Sellainen yhteiskunta, joka sietää poikkeavaa puhetta ja ajattelua, on varmasti kehityskykyisempi kuin yhteiskunta, jossa kaikki muutos on alun alkaen tukahdutettu tai torjutaan.
Suomessa vallitsi suhteellisen tiukka valtiokirkollinen yksiarvoinen yhtenäiskulttuuri vielä sodan jälkeenkin -- ja juuri Linnan teos oli ilmestyessään 1954 ensimmäisiä todellisen normipaineista vapautumisen ja uusien puhealueiden avautumisen merkkejä. Seuraavina olivatkin sitten kymmenen vuotta myöhemmin tapahtunut Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynti, ja samalla vuosikymmenellä rantautuivat myös yleismaailmallisen nuoriso- ja arvovallankumouksen laineet Suomeenkin.
Murros yhtenäiskulttuurista kohti keskustelevampaa ja moniarvoisempaa demokratiaa tapahtui olennaisesti kielen ja käsitekoneistojen tasolla. Puhumattomat aihealueet nostettiin esiin, ja vaikka torjunta aina aluksi on hurjaa, vähitellen kieleen kehittyi uusia sanastoja ja niiden käyttötapoja, ja seuraavalla sukupolvella oli jo syntyessään väljemmät raamit puheilleen ja ajatuksilleen.
Myös moraalin laatu koki murroksen -- yhtenäiskulttuurille on ominaista normimoraali, ulkoa tuleva normipaine, jota yksilöiden kokemat kunnian- ja häpeäntunteet ylläpitävät. Sensijaan moniarvoisessa yhteiskunnassa moraali perustuu enemmänkin omantunnonetiikkaan, jossa olennaista on empatia ja eläytyminen ja yksilön oma kokemus oikeasta ja väärästä.
Tämä moniarvoistumiskehitys kokee nyt haaksirikon kun tunnustuksellisia yksiarvoisia maahanmuuttaja"kulttuureita" tuetaan aktiivisesti ja suojellaan niiden tabuaineksia "monikulttuurisuuden" nimissä -- tajuamatta että moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
7.
Suomensuomalaisten erityinen rooli historiassaan alistettuna kansana jota on hallinnut vierasta kieltä puhuva herrakansa on muovannut kansapsyykemme myös sillä tavalla että jossain mielemme alkuperäisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen perustasolla me lataamme asenteisiimme vahvan latentin antagonismin.
Historia alistettuna kansana on jättänyt mieleemme vahvan taipumuksen dualismeihin, kaiken kahtiajakamiseen. Ajattelumme on kahden kerroksen kaksinapaista ajattelua -- sen perusjäsennyksen pohjalta esimerkiksi kuilu yhteiskuntaa hallitsevan eliitin ja ns. tavallisen kansan välillä on Suomessa suuri. Samoin on ollut virallisen julkisen elämän ja kokemuksellisen yksityisen elämän ero kuin yöllä ja päivällä. Edes sota ei siis tuota kahtiajakaumaa pystynyt poistamaan -- ainoastaan traumoittamaan koko kansan.
Moraali on ollut ulkoa ohjaavaa normimoraalia, jolla kansan aggressiota on yritetty suitsia. Esivallalla on tässä ollut tehtävää -- suomalaisten aggressiivisuutta ei kannata ihmetellä, se on purkauksellista koska se nousee satojen vuosien historiallisen alistamisen alta.
Sitä yritetään suitsia edelleenkin -- yhteiskunnan valtaeliitti kokee tälläkin hetkellä "impivaaralaisen" rahvaan nimenomaan uhkana ja yrittää kaikin kurinpalautuksen keinoin toteuttaa taltuttamisen. Kuin itsestään eliitin käsiin ilmestyvät historiasta tutut keinot: äärimielipiteiden vainoaminen, sensuuritoimien toteuttaminen, pakkoruotsin sementoiminen, alkoholipolitiikan kiristäminen, jne.
 |
| Myös Linnan romaania sensuroitiin, vain aurinko armahti lopussa jermut |
8.
Demokratiamme on ollut käytännössä puoluepukareiden ylläpitämää puolueparlamentarismia, ja tavallaan irvokkain tilanne sijoittuu poliitikon ja hänen oman äänestäjäkuntansa väliin.
Suomalaiselle poliitikolle äänestäjä on enemmän vihollinen kuin ystävä -- poliitikon on valehdeltava, liehiteltävä, luotava utopioita ja lupauksia, käytettävä kaikki kiertoilmaisunsa ja pulmuspuheensa voittaakseen äänestäjän puolelleen. Ja todella -- jokainen ääni on kallis ja kelpaa, ja jokaisen äänen voittamiseksi poliitikko on valmis niin itsepetokseen kuin petokseenkin.
Kulunut vuosi oli jälleen yksi kansallisesti raskas lenkki toisiinsa kytkettyjen kahleiden ketjussa. Kansallinen hajoaminen jatkui, ja kansallinen sairaus oirehtii pahimmin siellä missä hajoamisen historialliset syyt pyrkivät eniten pinnalle. Ei suinkaan ole sattumaa että pakkoruotsi on meille niin ylikäymätön kysymys. Olemme maailman ainoa "demokratiaksi" itseään kutsuva valtio, jossa parin prosentin historiallista herrakansaa edustava kielivähemmistö voi pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä. --
Yhteiskuntamme mitä ilmeisimmin mieluummin hajoaa sisäisesti ennen kuin kielikysymyksen kipeyttä päästään millään kansallisella psykoanalyysilla käsittelemään.
9.
Synkästä historiastamme ja yhtenäiskulttuurin painolastista on muutamia muitakin aivan erityisiä, kansallisesti omalaatuisia seurauksia. Yksi on se tapa, jolla suhtaudumme koulutukseen.
Kaikki valistus, tieto ja opiskelu, ovat olleet meillä olleet lähinnä sosiaalisen nousun välineitä -- suomalainen kunnioittaa oppiarvoja ja -sivistystä, koska kouluttautumalla hän on uskonut nousevansa parempien ihmisten tasolle. Huonoa omanarvontuntoamme on tähän asti paikannut ja varmaan paikkaisi edelleen hivelevästi peruskoululaistemme menestys pisa-testeissä, jne. Sellaisesta me kyllä kannamme huolta --
-- mutta samalla ummistamme silmämme siltä, että suomalaislapset voivat koulussaan huonosti, anteeksi, ennätysmäisen huonosti. -- Vain kahden kerroksen, kahden todellisuuden ajattelu elää tässäkin ja voi hyvin.
Nyt suomalainen yhteiskunta on kuin peruskoulun laajentuma. Julkisvaltaan äänestetään edelleen tekopyhimmät poliitikot, joiden hallitusvallan alla sitten voidaan yhä pahemmin. Se on pahemminvointiyhteiskunnan kokokuva.
 |
| Jumalanpilkkaoikeudenkäynti oli bättre folkin projekti |
10.
Kansallisen kahtiajaon rajalinja on tämän vaalikauden ajan kulkenut välillä hallitus-Suomi -- perussuomalais-Suomi. Kaikki ne määreet -- ne silmälasit joiden läpi eliitti näkee "impivaaralaisen" rahvaan -- ovat vastaavanlaisia määreitä joilla historiallinen herrakansa aikanaan leimasi kaikki suomensuomalaiset.
Nykyisen eliitin tuntema ylemmyys ja rahvasviha nousevat suoraan automaattisesta samaistumisesta herrakansan historialliseen rooliin. Herrakansan silmin suomirahvas on sivistymätöntä, väkivaltaista, huonotapaista, ryypiskelevää ja heti vetelehtivää kun vain valvova silmä vähänkin välttää. Nämä asenteet ovat tragedian toinen puoli. Toinen on se, että "parempaa elämää" tavoitteleva rahvas todellakin on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen samat standardit kuin parempiosaiset, siis ne, jotka luokittuvat paremminvoiviin, joilla muka menee paremmin.
Meillä ei ole todellista vaihtoehtoa. Ainakaan politiikka ei tarjoa sitä. Kansallinen psykoanalyysi tarvittaisiin, mutta edes sairaudentuntoa ei esiinny.
En tiedä hirvittävämpää herrakansan henkisen sairauden oiretta kuin ovat tämän yhteiskuntatilanteen epätoivoiseksi kontrolloimiseksi käynnistetyt äärimielipiteiden eliminointipyrkimykset, rasistijahti ja vihapuhevaino, jotka jo ovat johtaneet noitaoikeudenkäyntejä muistuttaviin näytelmiin. Luulisi että jokainen ajatteleva ihminen kavahtaisi tällaisia ilmiöitä.
Mutta ei -- jotain vielä hirveämpää sisältyy siihen, että jopa tässä yhteydessä leimatut Perussuomalaiset itse ovat olleet valmiita tuomitsemaan äärimielipiteiden esittäjät omissa joukoissaan.
Siinä toteutuu jokin historian ironia -- saatuaan jalkansa salongin ovenväliin rahvas on valmis mihin tahansa mielistelläkseen herrakansaa. Oman sisäisen rasistijahtinsa ja puhdistuksensa käynnistävä puolue haluaa korneimmalla mahdollisella tavalla todistaa salonkikelpoisuutensa -- se toimii saman kaavan mukaan kuin millä toisarvoisiksi luokitellut suomensuomalaiset ovat historiallisesti pyrkineet osoittamaan lojaalisuutensa ja tarpeellisuutensa.
11.
Kaikesta tapahtuneesta kehityksestä ja edistyksestä huolimatta emme ole toistaiseksi mitenkään selvästi päässeet irti meitä vaivaavista historiallisista voimista. Emme kahtiajakautumistaipumuksesta emmekä edes yhtenäiskulttuurista.
Uusimpana katalysaattorina kahtiajaon auki repimiselle toimivat maahanmuuttajat, joita eliitti on valmis aktiivisesti auttamaan samaan aikaan, kun omiin köyhiin suunnataan yhä selvempää syyllistämistä ja tekopyhiä "syrjäytymisenestotoimia". Niihin kiiruhtavat nyt kaikki, presidenteistä alkaen.
Mutta jokainen valopilkku joka puhuu sosiaalisen hajoamisen nykyvaiheesta käyttäen asioista niiden oikeita nimiä, syljetään kaikilta tahoilta sammuksiin. "Vaikene, rasisti!"
Yhteiskuntamme sosiaalinen eheys lisääntyi koko Kekkosen ajan, tuottavuus kohosi ja tuloerot pienenivät, kunnes Koivisto masinoi maassa käyntiin rahataloudellisen ekspansion. Se huipentui 80-luvun lopun kasinotalouteen, ja kuplatalouden romahtamista seurannut lama antoi Esko Aholle ja Iiro Viinaselle mahdollisuudet -- tai kukaties korkeammalta kansainväliseltä taholta tulleen käskyn -- valjastaa valtio vetämään veloiksi muuttuneita "luottoja".
Siitä lähtien sekä taloudellinen tuottavuus on laskenut että tuloerot taas kääntyneet repeämään. Nyt elämme jälleen katkerasti kahtiajakautuvassa yhteiskunnassa, jossa sammutetaan lyhty toisensa jälkeen -- ja rahat kannetaan kansainvälisten pankkiirien, bankstereiden talousorgioihin.
Valtionvelka on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto.
12.
Palatkaamme vielä Tuntemattomaan sotilaaseen. Herrat lauloivat saksankielisiä natsilauluja teltoissaan ja löivät päänsä Karjalan mäntyyn. Sotilaan rooliksi jäi raaka tappaminen. Rintamasotilaiden kieltä puhuvaa kirjaa sensuroitiin mamsellien mieliksi niin, että kirjan kuudennesta painoksesta lähtien sotilaiden repliikeissä olleita kirosanoja karsittiin. Ne olivat silloin "äärimielipiteitä", jotka eivät saaneet sivistyneeltä eliitiltä lupaa olla julkipainettuina.
 |
| Alkuperäiskäsikirjoitus julkaistiin v. 2000 |
Nykyaikana aseet hoitavat sotimisen ja tietokoneet pörssin. Uhkakuvat ovat aivan uudenlaisia. Vaarana on että välineiden järki siirtyy koko todellisuuden järjeksi, ja lopulta koneet ottavat vallan ihmiseltä.
Eikö joku usko että tämä vaara on todellinen? Riittää että vilkaisemme historiaan: suurvaltojen ydinasevarustelun täydellinen mielettömyys kylmän sodan päivinä kertoo ettei ihmisjärki hallitse tai hillitse itseään. Suurvaltojen herrat rakensivat "sotilaallista turvallisuutta" tavoitellessaan sellaisen määrän ydinaseita, että olisipa ne räjäytetty missä päin maapalloa tahansa, niiden ilmakehään aiheuttama säteily olisi riittänyt tappamaan jokaisen ihmisen 16 000 eri kertaa. Eikö siinä ilmene melkoinen rahvasviha?
Talousajattelu on saman hillittömän, hallitsemattoman ahneuden taudin ilmentymä. Talouden järki on jo siirtynyt todellisuuden järjeksi -- näemme koko todellisuuden vain talouden merkityslaajentumana. Maailman rikkain yksi prosentti ihmisiä omistaa miltei kaiken mikä omistettavissa on. Sitä ei häiritse se ettei se koskaan pysty millään järjellä hyödyntämään edes 1/16 000 rikkauksistaan.
Taloudellinen "kilpavarustelumme" on kasvanut järjettömyyden asteelle. Mikään ei koskaan riitä, ei kenellekään. Ohjelmoitujen koneiden käymien pörssipelien lopputulema kertoo että taloutta vaivaa sama totaalinen ajattelukyvyttömyys joka kilpavarustelunkin sai aikaan. Ainoat repliikit joita kuulemme ympäriltämme hokevat "kilpailukyvyn" tärkeyttä.
Taloususkonnon magia saa kansan hartaasti näitä saarnoja kuuntelemaan. Ne paaluttavat tabun, asettavat rajan, josta vaikeneminen alkaa. Rahvas ei voi sanoa "Ei!", jos se haluaa olla tarpeellinen.
 |
| Puuvillatehtaankatu 15 Tampereella |
---------------------------
Lisäyksiä:
Demokratiamme on käytännössä puoluepukareiden ylläpitämää puolueparlamentarismia, ja tavallaan irvokkain tilanne sijoittuu poliitikon ja hänen oman äänestäjäkuntansa väliin. Suomalaiselle poliitikolle äänestäjä on enemmän vihollinen kuin ystävä -- poliitikon on valehdeltava, liehiteltävä, luotava utopioita ja lupauksia, käytettävä kaikki kiertoilmaisunsa ja pulmuspuheensa voittaakseen äänestäjän puolelleen. Ja todella -- jokainen ääni on kallis ja kelpaa, ja jokaisen äänen voittamiseksi poliitikko on valmis niin itsepetokseen kuin petokseenkin.
Kulunut vuosi oli jälleen yksi kansallisesti raskas lenkki toisiinsa kytkettyjen kahleiden ketjussa. Kansallinen hajoaminen jatkui, ja kansallinen sairaus oirehtii pahimmin siellä missä hajoamisen historialliset syyt pyrkivät eniten pinnalle. Ei suinkaan ole sattumaa että pakkoruotsi on meille niin ylikäymätön kysymys. Olemme maailman ainoa "demokratiaksi" itseään kutsuva valtio, jossa parin prosentin historiallista herrakansaa edustava kielivähemmistö voi pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä. -- Yhteiskuntamme mieluummin hajoaa sisäisesti ennen kuin kielikysymyksen kipeyttä päästään millään kansallisella psykoanalyysilla käsittelemään.
-----------------
Siellä missä on kaksi kieltä, siellä on kaksi yhteisöä, kaksi historiaa, kaksi kulttuuria ja kaksi moraalia. Tämä on tosiasia. Jos kaksi kieltä haluaa olla tasa-arvoisia, niiden on kohdattava yhteisellä, kolmannen kielen maaperällä. Tällaiseksi yhteiseksi kieleksi on järkevää valita englanninkieli, koska englanti on maailmankieli jolla kaikki yleisinhimillinen sivistys on saatavilla.
Englanninkielen voi sanoa kuuluvan yleissivistykseen. Sen sijaan suomi tai ruotsi eivät siihen kuulu. Ne voivat olla vain kumpikin oman kulttuurinsa portteja yleissivistykseen. Kielikeskustelu -- tai oikeastaan kieliriita, jonka olennaisin sisältö on ruotsinkielisten sokea pyrkimys historiallisen kulttuurihegemoniansa säilyttämiseen -- ei nykyisistä lähtökohdistaan tule etenemään mihinkään. Viivytystaistelu riittää ruotsinkielisille. Sitä voi jatkaa ikuisesti.
Vain tunnustamalla historialliset lähtökohdat kielikysymys asettuu oikeaan valoon. Siinä valossa pakkoruotsista irti pääseminen on vain lapsenaskel todellisen kansallisen psykoanalyysin mahdollistamiseksi.
--------------------
