 |
| Aho ja Viinanen, tylyt hymymiehet lamahallituksessa 1991-95 |
Laadukkaiden juttujen tekeminen talousasioista on vaikeaa ellei mahdotonta.
Kaikkien kanssa ei kannata edes keskustella. Kuinka esimerkiksi kansantaloudesta voi keskustella niiden kanssa, jotka käyttelevät yritysmaailman näkökulmalle ominaisia käsitteitä ja uskovat, että valtiontalous on jonkinlainen Oy Suomi Ab?
Tai kuinka väitellään niiden kanssa, jotka uskovat palikkatason totuuksiin, sellaisiin kuin: "Raha on arvon mitta." Raha-arvonmuodostus on vain pieni osa raha-ajattelua, jonka ongelmat kokonaisuudessaan ovat nimenomaan ajattelun, so. tietyn vuosisatojen perspektiivissä muotonsa saaneen inhimillisen rationaliteetin obgelmia. Filosofit ovat pätevämpiä puhumaan rahasta kuin ekonomistit.
Monet talousihmisetkin toki tietävät, etteivät liberalistisen perinteen peruslauseet merkitse mitään maailmassa, jota määrää omaa imaginaarista kuplaelämäänsä elävä, tietokonepäätteillä reaaliajassa ryntäilevä tuhansien miljardien dollareiden keinottelupääoma. Mutta koska talousteoria on rationaliteettikriisissä, he eivät myöskään löydä parempia uskontunnustuksia.
Useimmilla ei ole tarvittavaa hengenvoimaa ajatella läpi sitä, missä määrin rahataloudellinen lähtökohta ja reaalitalous nykyisessä kriisissä sulkevat toisensa pois. Talouden numerot ovat nollasummapeli, jota voittojen kirjautuminen ja pääomien kasaantuminen pitää käynnissä ja jonka kasvu perustuu toisen kertaluokan logiikkaan.
Käytännössä markkinat lopettaisivat ennen pitkää itse itsensä, ellei valtiontalouden puitteissa koko ajan tehtäisi uusjakoa, New Deal. Mutta milloin talousuutisissa kuullaan pohdiskelua aiheesta sosiaalisten tulonsiirtojen merkitys markkinataloudelle?
Niidenkään kanssa ei kannata keskustella jotka uskovat, että nykyisessä kriisissä on kyse vain jostakin tavallista syvemmästä, mutta periaatteessa normaalista talouden kausivaihtelusta. Tulemme ehkä piankin näkemään mm. senkin ihmeen, että jos ja kun "nousu" Suomessa käynnistyy ja ekonomistit pääsevät vaahto suupielissään esittelemään hyviä tunnuslukuja melkein kaikilta talouden aloilta, samaan aikaan kolmasosa kansasta kamppailee suoranaisten toimeentulovaikeuksien kanssa.
Mitä silloin sanovat kyynikot, jotka olankohautuksella hyväksyvät kansan kahtiajaon tai pitävät sitä suorastaan luonnonjärjestykseen kuuluvana?
Heitäkin odottaa yllätys: myös parempiosaisten elänä polarisoituvassa yhteiskunnassa käy tiukemmaksi. Mitä rajumpi kahtiajako, sitä rajumpi pudotuspeli jäljellejääneiden joukossa. Kuten nousu ei tule tasoittamaan tuloeroja, se ei tule tasoittamaan kenenkään elämää. Kasvu vaatii aina uhrinsa.
Sitäpaitsi kasvu missään teollisuusmaassa ei tule olemaan pitkäaikaista saati pysyvää. Kasvuun on sisäänrakennettu monia seuraavan, vielä armottomamman romahduksen elementtejä.
Poliitikot ovat liikuttavan yksimielisiä ja naiiveja uskoessaan talouskasvun siunauksellisuuteen. Muita keinoja työttömyyden lievittämiseen ja edes jonkinlaisen hyvinvoinnin takaamiseen he eivät näe.
Useimmille tulee sitten täytenä yllätyksenä se, että investoinnit, joiden liikkeellelähtöä he nyt odottavat miltei pelastususkonnollisella hartaudella, tulevat keskittymään nimenomaan erilaisten prosessien automaatioasteen kasvattamiseen, mikä tehokkaasti poikii yhä uusista ihmisryhmistä työttömiä.
Ei kannata panna päätä pensaaseen. Ekologiset syyt ovat vain yksi väistämätön realiteetti, jonka vuoksi kasvutaloudellinen ajattelu on tullut tiensä päähän. Kyse on välittömästi myös siitä, etteivät talouden hallitsemiseksi tarkoitetut monet teoriat enää päde, eikä talouselämän legitiimeinä pitämille menettelytavoille löydy poliittisia valjaita. Raha on maailmanlopun konsultti.
John Kenneth Galbraith on sanonut, että hallitusten olisi viisainta hylätä talousteoriat. Sen sijaan, että ne nyt yrittävät epätoivoisesti panna kuntoon talouden numeroita, niiden pitäisi keskittyä panemaan kuntoon ihmisten elämä. Sosiaalinen tasaus ei ole vain paras, vaan tosiasiassa ainoa lamalääke.
----------------------------
Lisäyksiä:
Ex-demarikansanedustaja Kimmo Kiljunen kirjoitti eilispäivänä tällä palstalla SDP:n kannatuksen romahtamisesta ja puolueen kriisistä. Kiljunen totesi:
"" SDP sai vuonna 1995 suurimman vaalivoittonsa toisen maailmansodan jälkeen. Kannatus oli 28,2 %. Sen jälkeen puolueemme on ollut koko ajan hallitusvastuussa yhtä vaalikautta lukuun ottamatta. Tulos: olemme menettäneet lähes puolet kannattajistamme. ""
Yhtälö on kuitenkin paljon yksinkertaisempi kuin kiertelevä selitys. Kyse on siitä, että jos hallituksessa tekee päinvastaista politiikka kuin millä kannatusta on saatu, kannatus romahtaa. Jatkakaa samalla lipposlaisella linjalla ja päädytte nollille.
Kiljunen esitti hallitusvastuussa olemisen lisäksi koko joukon muitakin syitä jotka hänen mielestään selittävät kannatuksen romahdusta. Nämä syyt näyttivät Kiljusen visiossa pääasiassa sijoittuvan puolueen ulkopuolelle, olosuhteisiin, eikä puolueen harjoittama politiikka jostain kummasta syystä mahtunut Kiljusen kritiikin kohteisiin.
Kuitenkin, jos palautamme mieleen nuo 90-luvun alun lama-ajat, jolloin Ahon-Viinasen hallitus harjoitti julmaakin julmempaa ja oikeistolaisesta oikeistolaisempaa kurjistamispolitiikkaa, kyllä sieltä löytyy varsin selväpiirteinen kehityskuva ja syyt niin SDP:n silloiselle nousulle kuin siitä käyntiin lähteneelle ja näihin päiviin jatkuneelle romahdukselle.
Kokonaisuudesta puhuen: Itse asiassa me emme tiedä totuutta tavoista, joilla valtio noina vuosina valjastettiin vetämään 80-luvun lopun yksityisen kasinotalouden konkurssista syntynyttä velkarekeä.
Kannattaa kysyä, milaisia marionetteja nämä miehet, Esko Aho ja Iiro Viinanen, olivat. Kannattaa kysyä, vaikka vastausta ei tule koskaan saamaan.
Jotain kokonaisuudesta näyttäytyy esimerkiksi siinä, että kun Ahon-Viinasen hallituksen politiikka joutui kansalaisten keskuudessa tavattomaan epäsuosioon, seuraavissa vaaleissa SDP sai tuon Kiljusenkin mainitseman ennätysmäisen vaalivoittonsa. Mutta muuttuiko Lipposen vaalivoiton jälkeen jokin tai edes mikään talouspolitiikan perusteissa ja linjassa?
Kansan suureksi tyrmistykseksi Iiro Viinanen jatkoi Lipposen hallituksessa valtiovarainministerinä. Se oli kuin märkä rätti äänestäjien silmille. Lipposen vaalivoitto ei merkinnyt yhtään mitään. Noina aikoina monet muutkin uusjaon avainpaikoilla toimineet jatkoivat, vaikka heidät olisi pitänyt etusidonnaisuuksien perusteella jäävätä, kuten Arsenal-roskapankin johtaja.
 |
| Viinanen jatkoi Lipposen hallituksessa samaa politiikkaa |
Viinanen luopui vasta, kun jokin homma oli hoidettu. Mikä homma? Kysyä saa, vastauksia emme tule saamaan. Politiikka on paljon likaisempaa peliä kuin yksikään kunnon kansalainen osaa edes kuvitella, eikä meillä ole tässä maassa esimerkiksi sellaista kunnollista journalismia, joka kaivaisi totuuksia esiin.
Suomalainen lehdistö on pelokkaiden myötäilijöiden ja konformistien narsistinen esilläolofoorumi. Kansalaiskeskustelu on jonkinlaista politiikan penkkiurheilua, jonka ahkerat harrastajat eivät itse tajua minkä karhunpalveluksen he politiikan laadulle tekevät.
 |
| Politiikka on vain kulissia |
-----------------
Lisäyksiä:
Ylläolevan blogikirjoituksen sävy saattaa hyvin herkkävaistoisessa lukijassa herättää hieman hämmennystä -- siinä ehkä voi aistia jotain joka palaa menneisyyteen. Se onkin otsikkoa myöten vanha tekstini, julkaistu 9.2. 1994 Demari-lehden "Kriittinen talous" -palstalla. Siis aikalailla päivälleen kaksikymmentä vuotta sitten.
Siihen aikaan ei vielä edes yleisesti puhuttu rahataloudesta ja reaalitaloudesta eri asioina. Mutta muuten: Kuten voitte huomata, sen enempää omat perustavanlaatuiset käsitykseni kuin juuri mikään asiakysymys ei noista ajoista ole muuttunut. Samat toimijatahot olivat samalla tavalla ja yhtä väärässä silloin kuin mitä ovat nyt.
------------------
Mutta varmaa mielestäni on, ettei köyhille tyly talouspolitiikka suinkaan ole ollut ainoa syy miksi demareiden suosio on romahtanut. Yksi tragedian juoni liittyy Lipposen ihailemaan mutta kansalle vastenmieliseen voimapolitiikkaan -- ei vain tapaan jolla hän meni talousoikeistosta vielä oikealta ohi ja oli suositumpi kokoomuslaisten kuin omiensa keskuudessa, vaan myös tapaan jolla hän esim. puhui "vallan ytimistä" tai kävi Valkoisen Talon rappusilla nuoleskelemassa Bush nuorempaa tämän Irak-hyökkäyksen kynnyksellä.
On mielestäni täysin käsittämätöntä että Lipponen sai vielä nytkin parin prosentin kannatuksen presidentinvaaliehdokkaana. Mistä ihmeestä sellaisetkin ihmiset vielä löytyivät? -- Mutta jos puolueen linja ei tee täyskäännöstä se tulee romahtamaan Lipposen syviä saappaanjälkiä noudattaen.
------------------
Yrmeä, ylimielinen ja tyly suomalainen valta- ja demaripoliitikko Paavo Lipponen nousi otsikoihin helmikuussa 2011 sen johdosta, että on Wikileaks-paljastusten mukaan vuotanut vuonna 2004 presidentti Tarja Halosen ja Putinin välisten keskustelujen sisältöä amerikkalaisille. Kun paljastus tuli julkisuuteen, Lipposen ainoa kommentti oli: "So what?"
Eli tyylinsä mukaisesti tämä valtakeskittymiin ja -ytimiin ja militaarivoimiin uskova Suomen päänatottaja ilmaisi olleensa mukana jossain, jonne tavankansalaisilla ei juuri ole asiaa eikä näinollen mitään ymmärrystäkään asioiden päälle. Repliikki on vähän kuin paiskaisi märällä rätillä äänestäjien naamaan ja pyyhkisi pöydän puhtaaksi. Pysykäähän ruodussa, tykinruoka.
Mielenkiintoista kyllä, vuotopaljastus ja Lipposen raktio eivät jääneet silleen, vaan herättivät keskustelua. Presidentti Halonen katsoi viisaaksi ottaa etäisyyttä Lipposeen ja saattaa yleiseen tietoon, ettei hän ole ohjeistanut Lipposta toimimaan viestipoikana USA:n suuntaan.
Tämä irtiotto julkilausuttuna on mainio polititinen veto, jossa yhtä aikaa toteutuu Lipposen pudottaminen ja oikeastaan Halosen itsestäänselvä kieltäytyminen omasta osuudestaan. Ei kai olisi mahdollistaan, että Halonen ilmoittaisi antaneensa Lipposelle vinkin tietojen vuotamisesta amerikkalaisille?
Saas nähdä, mitä vuoto vielä poikii. Suomessa politiikka on sillälailla epätervettä, että täällä sisäpiiri toimii kaukana kansasta ja keskinäisten valtataistelujensa intohimojen sumentamana, joten aina on mahdollista että eliitin suojamuurin äkkiä reikiintyessä esiin pääsee mitä käsittämättömimpiä järjettömyyksiä. Kansalla on kiitollinen rooli jälleen kerran todeta miten vähällä järjellä mutta kyltymättömän pahalla tahdolla ja sisulla sitä hallitaan.
Wikileaks-vuodot mahdollisesti lähenevät niitä lähihistoriamme dramaattisia kohtia, joissa Lipposen amerikkaihanteellinen valtapolitiikka tuotti karseimmat tuloksensa, ja onkin ehkä syytä muistin virkistämiseksi hieman kerrata, mitä noina USA:n Irak-hyökkäystä edeltäneinä kuukausina -- ajalla syksystä 2002 juhannukseen 2003, jolloin Jäätteenmäki erosi pääministerin tehtävistä -- oikein tapahtui. On syytä hieman verestää muistijälkiä ja koota tiivistelmä siitä miltä tapahtumaketju uutistietojen pohjalta tehtyjen johtopäätelmien valossa näytti.
Syksyllä 2002 presidentti Bushin hallinto alkoi valmistella sotaoperaatiotaan, ja tätä pohjustamaan julkaistiin uutta ulkopoliittista virallista linjaa julistava ohjelmapaperi, "Kansallisen turvallisuuden strategia". Se aiheutti tavattoman laajan keskustelun maailmalla kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden keskuudessa. Paperi oli varmasti maailman keskustelluin asiakirja noina viikkoina.
Ohjelmapaperissa Bushin hallinto käytännössä irtisanoutui YK:n peruskirjasta ja julisti ottavansa omankädenoikeuden suorittaa ennaltaehkäiseviä iskuja kohteisiin jotka se itse määrittelee turvallisuusuhkiksi. Myös termi "koalitio" sai määrityksensä tässä ohjelmajulistuksessa, eli USA ilmoitti yrittävänsä ensisijaisesti toimia YK:n kanssa yhteistyössä, mutta ellei tämä onnistu, se toimii yksin tai yhdessä "samanmielisten maiden koalition" kanssa.
Näin ollen sekä Suomen hallituksella että USA-vierailuun valmistautuvalla Lipposella piti olla aivan vesiselvä näkemys siitä että "koalitiolla" tarkoitettiin nimenomaan vaihtoehtoa, joka tulee kysymykseen vain siinä tapauksessa ellei USA pääse yhteistyöhön YK:n kanssa.
Silti Lipponen päästi joulukuun 2002 vierailullaan neuvottelussa nimenomaan Irakista puhuttaessa Bushin kiittämään Suomen hallitusta koalitioon liittymisestä. Tämä käy ilmi myöhemmin ilmitulleesta muistiosta. Kyseisenä ajanhetkenä suomalaiset kuitenkin saivat tv-ruuduistaan katsella kuinka hörähtelevä pönäkkä pääministeri kätteli Bushia Valkoisen talon portailla ja vakuutteli: "Suomen kansa tukee politiikkaanne."
Yksi ja toinen suomalainen taisi sinä hetkenä tuntea pääministerin myyneen maansa. Samoihin aikoihin tehdyn kyselytutkimuksen mukaan nimittäin kahdeksan kymmenestä suomalaisesta ilmoitti vastustavansa USA:n aikeita hyökätä Irakiin.
Koalitiossa oli siis kyse ihan siitä nimenomaisesta sotakoalitiosta. Samasta koalitiosta, josta Suomen suurlähettiläs Valtasaari vielä hyökkäyspäivän aamuna pantiin varmistamaan, ettei Suomi vain enää esiintynyt listalla. Tämä varmistusasia kävi ilmi Jäätteenmäen oikeudenkäynnin esitutkintamateriaalista.
Suomessa Irak-kysymys muodostui poliittiseksi paikallisotteluksi demareiden ja Jäätteenmäen väille, ja ilmeisesti puhtaasti lippospuolustelun tarkoituksiin kehittyi keskustelussa oppi "monista eri koalitioista", yms. Nämä sekoilut ehkä kannattaa jo tässä vaiheessa unohtaa. Ne kertovat vain siitä hämärtämisestä ja epäselvyydestä johon asiat kietoutuivat ja jonka läpi hallituksen kuin varsinkaan Lipposen todellista roolia oli mahdoton nähdä.
Emme vieläkään tiedä, mitä diplomaattisissa kulisseissa noina viikkoina ja kuukausina oikein tapahtui. Vaikka Suomi ei lipposlaisella innolla koalitiolistalle halunnutkaan, se osallistui tuon koalition ohjeistamistilaisuuteen, ns. Grossman-briefingkokoukseen. Siellä ilmeisesti sovittiin mm. "Uhkaava taivaanranta" -operaatiosta, eli irakilaisdiplomaattien kiristämisestä ja karkoittamisesta. Karkoitusasiasta ei ole myöhemminkään annettu selvitystä.
Kansalaiset saivat tv-uutisia katsellessaan jälleen kerran ihmetellä, miten Petri Sarvamaan aihetta koskenut raportti oudosti hävisi kuvaruudun särinään ennen kuin arkaluontoiseen kohtaan päästiin.
Vielä EU-huippukokouksessa huhtikuussa Kreikassa Suomea edustanut Lipponen antoi lehdistötilaisuudessa käsittämättömän epäselvän lausunnon siitä, kuuluuko Suomi USA:n sotakoalitioon vai ei. "Ei kuulu, Suomi on tässä muuttanut linjaansa", Lipponen ensin töksäytti.
Sitten televisio-uutisten kuvassa näkyi miten hänen käteensä työnnetään jostain sivusta pieni paperilappu, jota hän jää hieman hölmistyneenä tavaamaan. "Eeeei... siis ei ole muuttanut kantaansa...", Lipponen tavaa. Ja sitten käsittämättömiä naurunhöröhdyksiä päälle.
Suomen hallitus antoi myöhemmin USA:n sotakoalitiolle tukea mm. kouluttamalla sotilaspoliiseja ja antamalla Helena Rannan asiantuntemus -- josta aiemmin oltiin erittäin tarkkoja, että hänen valtuutuksensa tuli vain YK:lta -- suoraan sotakoalition käyttöön.
Näillä Irak-asioilla ei käsittääkseni ole välttämättä tekemistä tapaus Jäätteenmäen kanssa. Siinä saattoi olla kyse todellakin vain poliittisen paikallisssarjan valtataistelusta. Jäätteenmäki toimi viestintuojana jonka kautta ensimmäiset tiedot Suomen linjan epäselvyyksistä vuotivat lähestyvien eduskuntavaalien vaalikeskustelussa julkisuuteen. Ehkä hän joutui koston kohteeksi.
Irak-politiikan kannalta kysymys oli ennen muuta hallituksen täysin epämääräisestä linjasta ja Lipposen henk. kohtaisesta USA-mielisyydestä ja mahdollisesta törttöilystä.
Jäätteenmäen todellisista motiiveista on aika mahdotonta sanoa mitään. Kysymys hänen kunniasa palauttamisesta on asia erikseen -- kenties joskus vielä saadaan tietoa siitä miten puhtailla aseilla vaiko vain vaalitaktisilla tempuilla hän taisteli.
Maan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta UTVA "täsmensi" neljä kertaa Irak-kysymystä koskevia lausuntojaan, joten mitään selvää linjaa ei oikeastaan asiaan saatu missään käänteessä. Emmekä edelleenkään tiedä millaista peiteltyä yhteistyötä on tehty USA:n laittoman sotahankkeen kanssa.
Ehkä nämä nyt sitten ovat asioita joista me suomalaiset joskus saamme enemmän tietoa -- sikäli kun sellaista sitten esim. Wikileaksin tapaisten toimijoiden kautta tulee esille. Saa nähdä. Kohta tiedämme mitä nyt julkisuuteen vuotavien dokumenttien varassa on mahdollista arvailla.
Jos jotain käy ilmi, on pelättävissä, että paperit kertovat yhden järkyttävän historian sivun siitä vähästä järjestä jolla meitä on hallittu. Ehkä hallitaan tänäkin päivänä.
 |
| Brittityöväenpoliitikko Blairkin veljeili G W Bushin kanssa |
Määrätietoisuudesta, jolla meikäläinen valtamedia kiirehti muodostamaan haluamansa "kokonaiskuvan" Irak-gatesta ja Lipposen roolista siinä, kertoo omalla tavallaan Pekka Ervastin raporttikirja "Irakgate -- Pääministerin nousu ja ero". Se julkaistiin 2004.
Kirjan omistusoikeudet ovat Sanoma Oy:lla ja Ilta-Sanomilla, joka viittaa suoraan tahoon, joka Lipposen tukirakennelmia pystytti. Kirjan alaotsikko tiivistää sen millaisessa puitteistuksessa noita lähihistorian tapahtumia haluttiin katseltavan.
Kirja mitä ilmeisimmin kiirehdittiin markkinoille tyydyttämään ensimmäisenä aiheen ympärille syntyvää ja kerääntyvää kysyntää. Näin kirjan merkitys keskustelun ohjaajana ja kysynnän tyydyttäjänä voitiin optimoida.
Kirja on mielestäni sisällöllisesti hyvin määrätietoinen vääristely-yritys. Asioista kirjoitetaan erinomaisen journalistisen taitavasti ja uskottavuutta tavoitellen. Silti esimerkiksi "Kansallisen turvallisuuden Strategia" -ohjelmapaperia ja "koalitio"-käsitettä ei käsitellä.
Saattaa olla että minulla on väärä muistikuva, mutta jotenkin päähäni on jäänyt, että Ervasti muodossa tai toisessa palkittiinkin tekemästään kirjasta. Muistan ainakin, että jokin tällä tavoin tulkittavissa oleva uutinen aiheutti minussa pahoinvointia ja ajattelin: "Mahtaako tuo tyynnyttää omantunnon äänen?"
Luulen, että Suomessa jokainen poliittinen toimittaja tietää monenmoisia sisäpiirijuttuja paljon enemmän kuin koskaan uskaltaa ulos kertoa. Tämä aiheuttaa tietynlaista ammattistatuksen nousua -- tunnetaan tavallaan, että kuulutaan samaan sisäpiiriin valtaapitävien kanssa.
Kun journalisti omaa salatietoa, hämn taantuu primitiivisen poppamiehen tasolle. Se on oikeastaan ainoa tekijä, joka rappeutuneen ja korruptoituneen politiikan maailmassa luo toimittajaan omituista sisäistä ryhtiä. Se samaistaa hänet eliittiin ja saa hänet ottamaan etäisyyttä lukijoihin, joita hän pitää mieluummin tietämättömyydessä kuin koskaan pelaa kaikki korttinsa pöytään.
Olemme pieni ja poliittiselta kulttuuriltaan liian sisäänlämpiävä maa. Täällä ei ole tästä johtuen edellytyksiä kunnolliseen tutkivaan journalismiin. Sisäpiiri on käytännnössä hyvin yksimielinen kaikkien salaisuuksien säilyttämisen tärkeydestä.
(Poiminta blogikirjoituksesta "Paavo Lipposen ihmeelliset seikkailut" 3.2. 2011)
-------------------------
