Pakkoruotsi (2.1. 2014)

Hegemonian historiallinen marssijärjestys

 Pakkoruotsissa ongelma on pakko, ei ruotsi. Ne jotka eivät halua kajota pakkoon, kääntävät keskustelun ruotsiin.

 Pakko on suoraa jatkoa vuosisataiselle ruotsalaisperuiselle huonolle hallintokulttuurille. Se on muokannut suomensuomalaisista hallintoalamaisia. Hallintokulttuuri on ollut huono vain suomalaisille, he kantavat alamaisuuden traumoja edelleenkin. Ruotsinkielisten mielestä ruotsalaishallinto on ollut suomensuomalaisille siunaus.

 Ne jotka pelkäävät pakon poistumista, pelkäävät historiaa. Se voi olla aiheellinen pelko. Historia vastaa usein niinkuin sinne on huudettu.

 Suomensuomalaiset ovat traumoittumisessaan täydellinen erityistapaus. Missään muualla maailmassa ei ole itseään demokratiaksi kutsuvaa valtioita, jossa parin prosentin historiallista herrakansaa edustava vähemmistö voisi pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä.

 Kysymys pakottamisesta pitäisi ratkaista ennen kuin mistään kielten tarpeellisuuteen tai ominaisuuksiin liittyvästä edes aletaan keskustella. Jos keskustelu joskus pääsee käsiksi itse asiaan, puhe pitäisi aloittaa inhimillisen kielen yleisiä ominaisuuksia kartoittaen, ei nostaen heti esille ruotsin ja suomen suhdetta.

 Jokainen kieli on historiallista ja sosiaalista muodostetta. Siellä missä on kaksi kieltä, siellä on kaksi yhteisöä -- kaksi historiaa, kaksi kulttuuria ja kaksi moraalia. Tämä on tosiasia.

 Jos kaksi kieltä haluaa olla tasa-arvoisia, niiden on kohdattava yhteisellä, kolmannen kielen maaperällä. Tällaiseksi yhteiseksi kieleksi on järkevää valita englanninkieli, koska englanti on maailmankieli jolla kaikki yleisinhimillinen sivistys on saatavilla.

 Yleissivistystä voi olla se mikä on yleispätevää ja yleisinhimillistä. Matematiikka, luonnontieteet, mutta myös ihmistieteiden perusteet ovat yleissivistystä. Englanninkielen voi sanoa kuuluvan yleissivistykseen. Sen sijaan suomi tai ruotsi eivät siihen kuulu. Ne voivat olla vain kumpikin oman kulttuurinsa portteja yleissivistykseen.

 Kielikeskustelu -- tai oikeastaan kieliriita, jonka olennaisin sisältö on ruotsinkielisten sokea pyrkimys historiallisen kulttuurihegemoniansa säilyttämiseen -- ei nykyisistä lähtökohdistaan tule etenemään mihinkään. Viivytystaistelu riittää ruotsinkielisille. Sitä voi jatkaa ikuisesti.

 Vain tunnustamalla historialliset lähtökohdat kielikysymys asettuu oikeaan valoon. Siinä valossa pakkoruotsista irti pääseminen on vasta lapsenaskel todellisen kansallisen psykoanalyysin mahdollistamiseksi.



--------------------------


Lisäyksiä:

Ilman patetiaa, perusasiat ovat aina vaikeimpia. Emme yleensä pysty asettamaan kysymysmerkkejä kyllin syvälle. Sekin voisi auttaa jos ymmärtäisimme että kyseessä ovat kysymykset, eivät vastaukset. Mutta liian moni ei ymmärrä edes lähtökohtia.

Pakkoruotsikysymys on lähtökohtaisesti jaettava kysymykseen pakosta ja kysymykseen ruotsista.

Sanon että pakko nousee historiasta. Historian voimat ovat yhteisövoimia, ne näyttäytyvät yhteisöilmiöissä, jotka ovat oma kategoriansa -- niitä ei voi palauttaa yksilöilmiöihin. Se, että sosiologia on omia vakioitaan muodostava tiedonala, on monille sekin varmaan varsin vaikeasti omaksuttavissa oleva asia.

Vuosisataisen alistamishistorian vaikutukset näyttäytyvät kielikysymyksen siinä osassa jonka nimenä on pakko. Kun sitten siirrytään siihen toiseen puoleen, jonka nimi on kieli, silloinkin pitäisi lähteä liikkeelle niin syvältä että ensin ymmärretään inhimillisen kielen perustavanlaatuinen rooli yhteisöilmiönä.

Ei juuri ole järkeä mielipiteillä ruotsinkielestä ellei ymmärrä edes millainen sosiaalinen ja historiallinen muodoste inhimillinen kieli on. Esimerkiksi että siellä missä on kaksi kieltä, siellä on kaksi yhteisöä -- kaksi historiaa, kaksi kulttuuria ja kaksi moraalia. Tämä on tosiasia.

Mutta tietysti inhimillinen kieli yhteisöilmiönä on sekin ihan mahdottoman vaikea asia. Jokseenkin sataprosenttisesti nämä "väittelyt" siirtyvät heti kättelyssä yksilötasolle. Tunteikkaat ja tohkeissaan esitetyt "perustelut" eivät juuri auta sitä joka haluaisi ymmärtää.

Itse olen aikalailla saanut näistä "keskusteluista" kyllikseni. Torjunta ja haluttomuus ajatella on vahvaa. Ylipuolustautuvien yksilöiden julmuus ja kovuus kukoistavat. Mitätöinti ja nimittely ehkä lämmittävät nimittelijää, mutta eivät auta ajattelemaan.

--------------------------

Oma kirjoitteluni on kertakaikkiaan itsekästä, se on pelkkää pyrkimystä käsitteelliseen selvyyteen -- ja tämä pyrkimys menee täysin päinvastaiseen suuntaan kuin kielen käyttäminen yhteisymmärrykseen pääsemiseksi.

Olen siis ajatushistorian harrastaja, ja vaikka saatan puhua yhteiskunnallisista asioista, en ole poliittinen henkilö, enkä pyri vaikuttamaan minkään ideologian nimissä. Se on ollut varsin vahva juoni koko elämäni näytelmässä.

Kommentointi saattaa tiettyyn määrään asti tukea uusien käsitteidenkäyttötapojen muodostumista -- ja pidinkin näissä kirjoitelmissani taannoin kommentointimahdollisuutta auki ja käytin itse pitkiä pohdiskelevia keskustelupuheenvuoroja. -- Mutta tietysti sitten kommentaattoreiksi tuli sellaisiakin, joiden suuntaan ymmärryskuilut olivat jo lähtökohtaisesti sen laatuisia että ne saattoivat vain syvetä. Kommenttipalsta alkoi täyttyä itsetarkoituksellisen mitätöivistä teksteistä, joiden sävy antoi ymmärtää että ne seuraisivat minua suunnilleen elinikäisesti.

Jouduin bannaamaan liian monta haistattelijaa, nimittelijää ja niitä, jotka käyttivät älyään pelkkään mitätöimiseen. Lopulta tuntui reilummalta sulkea koko kommentointi.

Puhun aika vaikeista asioista, ja olen kyllä miettinyt mahtaako jokin blogipalsta olla oikea areena harrastaa yksityistä tekstimietiskelyä. Asia ajatteluttaa minua.

Yksi eniten epämiellyttävyyttä aiheuttava seikka on, etten pysty oikein luottamaan tämän foorumin ylläpitäjiin. Siinä ei ole kysymys niinkään heidän kyvyistään, vaan, hmm, sanoisinko -- siitä että he mitä ilmeisimmin ovat tietyissä asioissa niin pelokkaita ettei kysymys edes ehdi koskemaan heidän kykyjään. He mieluummin käpertyvät konformismiinsa, ja heiltä jää ymmärtämättä, ettei heidän hellimänsä "pyrkimys yhteisymmärrykseen" sisällä eikä etenkään salli pyrkimystä ymmärrykseen.



-------------------------