 |
| Oivallusten salamaniskut tarvitsevat ympäröivän pimeytensä |
1.
"Asioilla on aina kaksi puolta." "Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.""Jos haluat ruusuja, saat myös piikkejä." "Synkimmälläkin pilvellä on hopeareunus." --
Tällaiset toteamukset kertovat jotain siitä miten me ihmiset ikään kuin alitajuisesti jossain mielemme kerroksessa tiedämme, että näennäiset vastakohtaisuudet aina jollain lailla palaavat toisiinsa. Asioiden ääripäät lähenevät toisiaan. Kansanperinteen sanonnat toistelevat miten ilo ja suru kutoutuvat toisiinsa ja kohtaavat toisensa, ja kansanviisauksilla kerrotaan, että tuntemuksemme, niin vahvoja kuin ne kokemuksellisesti voivatkin olla, saattavat myös helposti kääntyä päinvastaisiksi. "Itku pitkästä ilosta."
Tuntemusten ja tunteiden vastakohtapareille on olemassa yksinkertainen elimistöllinen selitys. Samat rakenteelliset mekanismit meissä tehtailevat sekä tietyn tunteen että sen vastakohdan. Fysiologisesti olemme homeostaattisten tasapainotilojen järjestelmiä. -- Ihmisinsinööri väittäisi, että elimistöllinen mekanismimme on ikään kuin lukemattomien vaakakuppien liikettä, kemisti kertoisi miten tuotamme kehoomme aineita ja vasta-aineita, ja elämändraaman asiantuntija muistuttaisi, että ilmeliikkeidemme naamareissa kuminauhat kiristyvät ja kirpoavat ja ilmentävät niin tunteen kuin sen vastakohdankin.
Esimerkiksi itku ja nauru käyttävät ilmeliikkeinä samoja kasvolihaksia, ja joskus jostain valokuvasta saattaa olla vaikea sanoa itkeekö siinä oleva henkilö vai nauraa. Hervoton nauru saa kyyneleet silmiin. Olen tuntenut mielensä tasapainon menettäneen konkurssiyrittäjän, joka hiihteli hiljakseen kokonaisen talven järvenselkiä ennen kuin pystyi taas hillitsemään vuorotellen esiin nousevia itkun- ja naurunpyrskähdyksiä.
 |
| Vastakohtaparit: maamerkit, taivaan merkit |
2.
Narkissos-myytti kertoo boiotialaisesta nuorukaisesta joka rakastui omaan pelikuvaansa. Myytin perinteinen tulkinta puhuu itserakkaudesta, narsismista. Myytti on kuitenkin mahdollista tulkita myös toisella tavoin tai ainakin toisin painotuksin. Esimerkiksi Marshall McLuhan lähtee liikkeelle siitä, ettei Narkissos mitenkään voi tietää, että kuvajainen on hänen oma peilikuvansa. Narkissos reagoi kuvajaiseen kuin itsen ulkopuoliseen olentoon. Vastakkain ovat siis "minä" ja "maailma".
Kun Narkissos hymyilee, maailma vastaa. Narkissos puolestaan vastaa taas maailmalle. McLuhanin sanoin Narkissoksesta tulee "oman itsensä servomekanismi". Minä resonoi ja vahvistaa itseään suhteessa maailmaan. Ei liene sattumaa, että kreikkalaisen myytin jälkimaailmalle välittänyt roomalaisrunoilija Ovidius kertoo myös tarinan Narkissoksesta ja Ekhosta, Kaiku-Keijusta.
Tällainen tulkinta tuntuisi jättävän enemmän tilaa "minän" alkuperäisen rakenteen dualistisuudelle. Narkissoksen maailma muodostuu hymystä ja epätietoisuudesta, kysymyksestä ja vastauksesta, toivosta ja epätoivosta. Vastakohtaparit muodostavat minuutta sen alusta alkaen. Alkuperäistä havaintoa ja reagointia seuraavat tunteiden vastakohtaparit, ja jos maailmasta saadaan tietoa, sekin jäsennetään käsitteellisten vastakohtien akseleilla.
Minuutta ei siis ehkä pitäisi niinkään ajatella alkuykseydestä vähitellen irti kasvavana, perusnarsismin ympärille kietoutuvana vyyhtenä, vaan alusta alkaen dualististen vastakohtaparien rakennelmana.
Kun ihmislapsen silmä aukeaa, se näkee valoa ja varjoja, suurempia ja pienempiä, ja myös hyviä ja pahoja asioita. Tunteet ja tieto ovat tässä katsannossa samanmuotoisia rakenteita: kuten tunteilla reagoidaan välittömästi ja laidasta laitaan, myös maailman tiedollisiin haasteisiin vastataan vastakohtaisilla symbolisilla käsitepareilla, ja todellisuutta pyritään hallitsemaan kuvauksen ja selityksen tosi-epätosi -akselilla. (Narkissos-esseet)
 |
| Vastakohtaparit: kumuloituvat tunteet ja tiedot |
3.
Tunteet ja ajatukset nousevat siis samanlaisten elimistöllisten mekanismien pohjalta ja ovat mielenliikkeinä samanmuotoisia. Elimistöllisten tasapainotilojen ja -mekanismien pohja on myös ajattelumme pohja. Ei ole mitään todellista rajaa tai kynnystä siinä missä tuntemukset loppuvat ja hahmon- ja käsitteenmuodostus alkaa. Tunteet ja ajatukset eivät ole ollenkaan eri asioita eivätkä niin kaukana toisistaan kuin mitä käsitteillämme ne pyrimme eriyttämään.
Kuten elimistömme reagoi ärsykkeisiin laidasta laitaan, ja samat rakenteelliset tekijät tuottavat sekä tuntemuksen että vastatuntemuksen, samoin myös tiedollinen ajattelumme operoi vastakohtia erottavalla hahmonmuodostuksella ja vastakohta-akseleita rakentavilla käsitepareilla. Tunteet ovat jotain alkuperäistä, ja niiden pohjalle hahmottuvat ajatusten muodot -- ja vaikka käsitteellisesti määrittelemme esimerkiksi inhimillisen kielen kehitysasteet eri laatuisiksi -- signaalit, symptomit, symbolit -- todellisuudessa sen enempää tunteen ja ajatuksen kuin eri kehitystasoille sijoittuvien kieli-ilmaisujen väleihin ei voi vetää rajaviivoja. Ne ovat samaa inhimillisen kehityksen jatkumoa kaikki.
Vain ufoteoreetikot yrittävät erottaa kaikelle elämälle ominaiset elimistölliset mekanismit vain ihmiselle ominaisesta tietoisesta abstraktista ajattelusta. Heille tämä erottaminen on tärkeää koska se oikeuttaa heidän ideansa jonka mukaan korkeampi äly olisi jotain aivan erilaatuista kuin mikään mikä maapallolla muuten evoluution myötä kehittyi -- ja tämä laatuperuste oikeuttaa väitteen että äly on tuotu tänne ulkoavaruudesta ja istutettu vain ihmisen perimään.
Mutta tavallaan meistä useimmat syyllistyvät samaan kuin ufoteoreetikot uskoessaan siihen että ajattelu ja esimerkiksi "tieto" olisivat jotain joka irtoaisi elimistöllisistä systeemeistä. Että niin sanottu "käsitteellinen ajattelu" saisi koko ominaislaatunsa ja pätevyytensä suhteessa "tuonne ulos", "ulkomaailmaan" -- esimerkiksi siihen kuinka "paikkansapitävää" niin sanottu "tieto" on suhteessa "minän" kohtaamaan "maailmaan" --- siis ulkoiseen, "ihmisestä riippumattomaan" todellisuuteen.
Ei suinkaan ole sattumaa, että nykyisessä "käsitteellisen tiedon" maailmassamme nimenomaan ufouskovaiset ja skepsis-huuhaa-vulgaaripositivismia edustavat "tiedeuskovaiset" ovat napit vastakkain. Jossain syvällä primitiivisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen tasolla he nimittäin kilpailevat oikeudesta aivan samoihin, samanmuotoisiin ajatuskuvioihin.
 |
| Nouseva ukonilma, kumuloituvat vastavoimat |
4.
Miettiessämme inhimillisen kielen -- hahmon- ja käsitteenmuodostuksen -- ongelmia, törmäämme ensimmäiseksi kielen perustavimmanlaatuiseen ominaisuuteen -- siihen, että kieli on sosiaalista muodostetta. Kielen evoluutio kertoo siitä että ihminen on sosiaalinen laji, olemuksellisesti yhteisöolento. Yksityinen kieli on mahdottomuus. Intersubjektiivinen kieli käsitekoneistoineen elää kuin eräänlainen pilvi ihmisten päiden yläpuolella, vain vähitellen muuttuen, ja muodostaa sen ajatusilmaston jossa sukupolvet maailmansa kokevat ja elämänsä elävät. "Kieli on talo jossa elämme."
Ihmisen alkulaumojen on täytynyt olla vahvasti sosiaalisesti sitovia. Valtahierarkian niissä on ollut pakko olla luja, ja johtajan merkkisignaaleiden välitön ja ehdoton seuraaminen on ollut välttämätöntä selviytymisen ja henkiinjäämisen mahdollistamiseksi. Ihminen on alun alkaen sosiaalinen laji, laumaeläin, ja noissa alkuperäisissä elämänoloissa oli hyvin vähän sijaa esimerkiksi yksilöllisyydelle.
Myös ihmismielen alkuperäinen magia -- se joka jossain vaiheessa ihmisen varhaisvaiheen kehitystä sai ilmaisunsa yleistävässä hahmon- ja käsitteenmuodostuksessa, ensimmäisissä yleiskäsitteissä, jotka olivat ihmisen ensimmäisiä "jumaluuksia" -- se magia oli pohjimmiltaan sosiaalista, valtamagiaa. -- Voidaan sanoa, että ihmisen alkuhistoriassa ne ilmiöt joita nyt nimitämme "vallaksi" ja "tahdoksi" olivat yksi ja sama asia. "Kollektiivisen tahtotoiminnon" mekanismit ovat yhäkin aivoissamme jäljellä, ja ne voidaan sieltä elvyttää erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia käyttäen, jolloin nykyisin yksilöominaisuudeksi mieltämämme "tahto" yllättäen saadaankin siirtymään henkilöltä toiselle.
On huimaava ajatus, miten jokaisen yksilöpsyyken pohjalla aina on yhteisö. Yksilöllistyminen on kehitysominaisuus -- mutta yhä tänäkin päivänä, jos yksilöt kriisiytyvät ja regressoituvat, heissä pääsevät valloilleen primitiiviset kollektiivivoimat. Esimerkiksi maahanmuuttajien lähiömellakoissa joukot tekevät tekoja joita yksikään mellakkaryhmän jäsen ei yksinään tekisi. -- Valitettavasti ihmistieteemme eivät pysty selittämään sellaisia ilmiöitä kuin joukkohypnoosi, eivätkä nämä yhteisöilmiöt suinkaan ratkea esimerkiksi harjoittamalla niin sanottua "suvaitsevaista maahanmuuttopolitiikkaa".
Spengler totesi, että jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa. Kieli ei ole vain sanasto ja kielioppi, vaan historian ratkaisu ajattelun koherenssin ongelmiin. Kieli muodostaa kansan ja kannattelee historiallista kohtalonyhteyttä. On tosiasia -- ehkä toistan tämän: on lähtökohtainen tosiasia -- että siellä, missä on kaksi kieltä, on kaksi yhteisöä, kaksi historiaa ja kaksi "kulttuuria".
Näitä inhimillisyyden syvimpien kerrosten hienovirityksiä meidän pitäisi miettiä silloin kun erilaista ihmisyyttä edustavien kulttuurien kohtaamisongelmat käyvät hallitsemattomiksi, ja myös silloin, kun oma yhteiskuntamme uhkaa erilaisten raastavien kiistakysymysten yhteydessä hajota sisäisesti -- siihenhän meillä kansana on taipumusta historiallisten voimien vaikutuksesta. Silloin tarvitaan sellaista ymmärrystä jota ei synny, kun tiedollisten käsitekoneistojen varassa tavoitellaan mekaanista tasa-arvoa.
Yleiskäsitteitä jauhavia käsiterattaita kansalaiskeskustelijat nimittävät "logiikaksi". Pitäisikö itkeä vai nauraa?
 |
| Alkumagian vielä eriytymättömät vastavoimat |
5.
Maailmanhistoriasta ei löydy vertaa sille yksilöllistymiskehityksen ekspansiolle, jota eurooppalainen uusi aika merkitsi. Vastavaikutuksena -- vastareaktiona, vastakohtana, toisena ääripäänä -- sille minäpersoonan totaalisesti hukanneelle depersonalisaatiolle joka läpi koko tuhatvuotisen keskiajan vallitsi, uusi aika havahdutti yksilöllisen olemassaolon korkeimpaan potenssiinsa. Kun keskiajalla skolastikot -- aikakauden parhaat ja terävimmät älyt -- olivat oman aikalaisrationaalisuutensa puitteissa voineet jopa epäillä omaa olemassaoloaankin, sitä vastaan asettui nyt kartesiolaisen järjen kirkas oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa!"
Uusi aika kirkasti kartesiolaisen Subjektin, persoonallisen "Minän", joka asettui tarkkailemaan Objektiksi muuttuvaa "Maailmaa", ulkoista Todellisuutta. Subjektin ja Objektin vastakkainasettuminen oli se uusi ja ihmisen historiassa ennennäkemättömän voimakas maailmanhahmottamisen paradigmaattinen perusjäsennys, jonka seurauksena olivat eriytyvän Subjektin puolella individualismi, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratia, ja Objektivoituvan Todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. Tämän eurooppalaisen uuden ajan ajatteluparadigman vaikutuksesta maailma on nyt muutaman viime vuosisadan aikana kokenut muutoksen, joka on tuhatkertainen verrattuna ihmissuvun historian koko aiemman miljoonan vuoden aikana tapahtuneeseen muutokseen yhteensä.
Subjektin ja Objektin vahvaan vastakohta-akseliin resonoi uudella ajalla koko joukko muita mielen akseleita. Voimakkaan objektivaation mukana Materian ja Hengen, Ruumiin ja Sielun, materialismin ja spiritualismin vastakohta sai yhden ilmentymänsä kehittyvissä erityistieteissä, joissa luonnontieteet ja ihmistieteet suunnistivat toisistaan poispäin. Luonnontieteiden sisällä materiaalisten kohteiden käyttäytymislakeja tutki fysiikka, aineiden aineensisäisiä reaktioita ja muutoksia kemia. Eloton ja elollinen asettuivat jakolinjaksi -- vieläkin nimike "orgaaninen kemia" on jäänne tästä jaosta. Biologian pohjalta eriytynyt ihmistiede kuten kansatiede sisällytti ensin itseensä rotu- ja kulttuuritiedon. Rasismi oli aikanaan tiedon eturintamaa. Koko uuden ajan jatkuvasti vahvistuneen individualismin kantoaaltoa mukaillen varsinaisista ihmistieteistä ensin syntyi valtio-oppi, sosiologia, siitä eriytyi psykologia.
Näin vastakohtien resonanssit hahmottivat ja antoivat muodon koko uuden ajan uudelle tiedolliselle ajattelulle. Toinen suuri kehityslinja on syntyneiden erityistieteiden jatkuva sisäinen pirstoutuminen. Erityistieteet kehittivät ensin omat, kullekin tiedonalalle ominaiset suureensa ja mittayksikkönsä -- mutta kukin tiedonala jakautui sitten tutkimuskohteiden mukaisiin osa-alueisiin, sitten koulukuntien ja oppisuuntien mukaisesti. Lopulta olemme päätyneet eräänlaiseen "ismien" maailmaan, jossa kaikki ajattelu ja tieto on laadultaan "opillista" ja jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.
 |
| Tietoisuuden kerrosten välinen jännite |
6.
Ajattelulla on historiassa monia muotoja, eri aikakausien rationaalisuus on ollut olemuksellisesti erilaatuista -- ja kuten mm. G H von Wright on kirjansa "Tiede ja ihmisjärki" loppupäätelmissä todennut, myös se erityinen järjen muoto, joka on saanut ilmauksensa "tieteessä", on ollut aikojen varrella muuttuva. Emme juuri nyt, oman aikalaisajattelumme ehdoilla, osaa ajatella "ajattelua" historiallisena ilmiönä. Emme pysty ymmärtämään, että ajattelulaadut ovat olleet eri aikakausina erilaisia, ja että aikalaisrationaalisuus ja siinä ilmenevä "järki" eivät suinkaan ulotu tai koskaan nouse oman historiallisen piirinsä ulkopuolelle.
Subjektin eriyttänyt ja todellisuutta objektivoiva "kartesiolainen" järki saavutti tietyssä mielessä ylittämättömät päätepisteensä viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä, jolloin Einsteinin suhteellisuusteoriat mullistivat fysiikan maailmankuvan, Freudin psykoanalyysi mullisti ihmiskuvan, ja Wittgensteinin tiedonfilosofia selvitti kielen, ajattelun ja totuuden suhdetta. Kaikki nämä kolme hengentyötä sisälsivät pohjimmiltaan samanlaisen, samanlaisia akseleita ja asemointikuvioita toteuttavan kartesiolaisen järjen täydellistymän -- jokaisessa työssä maailmaa tarkkaileva Subjekti kalibroi itsensä ja oman tarkkailija-asemansa sisällyttäen sen uudella tavalla tarkasteltavaan Objektivoituvaan Todellisuuteen.
Voi olla että siinä kohdassa ajatushistorian kaarta on jokin lakipiste. Että ollaan sillanniskalla. On noustu, koottu askelia, tavoiteltu jotakin, haettu muotoa ja niitä käsiteakseleita joista kielen sillat saavat tukensa -- ja jossain kohdassa alkaa alamäki. Spenglerilaisittain ilmaisten, suuri kulttuuri on silloin kukkinut ja alkaa korjata satoaan. Löytämisen sijasta suoritetaan, kulttuurin hedelmät ovat "hyötyjä". Vaikka kaikki kasvaa, vauhti kasvaa, ja vaikka teollisuuden pyörät pyörivät yhä kiihkeämmin, jokin on poissa, kadonnut maailmasta. Jokin joka piti ajattelua koossa silloin kun tavoitteita vielä haettiin. --
Sitä sanotaan koherenssiksi, ja se on paljon ikuisempi totuudellisuuden laatu kuin uudelle ajalle leimaa antaneen empirismin ytimessä vaikuttanut halu kuvata todellisuutta sellaisilla käsitteillä, joiden yksityiskohtainen yhtäpitävyys todellisuuden ilmiöiden kanssa voidaan mitata. Koherenttiseen kokonaiskuvaan kuuluivat luontevasti myös arvot ja arvopäämäärät -- sensijaan mitattavissa oleva totuus pelkistyy enemmän "faktaksi", mittayksiköiksi, tai yleisemmin formalismiksi, laadun sijasta määrälliseksi kvantifikaatioksi, numeeriseksi "totuudeksi". Vaikka olemme uudella ajalla empirismin ja luonnontieteiden ansiosta saavuttaneet historiassa aivan ennennäkemättömän todellisuudenhallinnan, saman kehityskuvan nurja puoli kertoo että samassa suhteessa olemme menettäneet kykymme käyttää tietoa minkään yleisen hyvän palveluksessa.
 |
| Koherenssin ja korrespondenssin välinen jännite |
7.
Eurooppalaisesta edelläkävijä-ajattelusta -- en tarkoita tällä muutamia harvoja EU- ja eurokriittisiä intellektuelleja vaan muodollisesti legitiimistä vallastaan nauttivaa taloudellispoliittista eliittiä -- arvopäämäärät ovat tosiasiassa kadonneet -- ne ovat muuttuneet mukahumanististen juhlapuheiden kliseiksi, joille ei enää ole katetta niissä käytännön pyrkimyksissä, joissa enää vain numeerisen kasvun vaatimukset painavat. Surkean "suvaitsevan" mukahumanismin kulisseissa luonnontieteet korvautuvat talousajattelulla, joka sanelee ehdot sille millaista "hyvinvointia" maailmaan tuotetaan. Se sanelu on tylyä ja täysin järjetöntä -- ei tuoteta sitä mikä on tarpeellista vaan sitä, mikä tuottaa.
Siis sitä minkä tuottamisessa numeerinen raha "kasvaa" parhaiten. Emme enää aseta päämääriä ja mieti millä keinoilla niihin pääsisimme -- nyt uskomme että "talous" on jokin systeemi joka toimiessaan kuin automaattisesti tuottaa lisääntyvää hyvinvointia kaikille. Ei muka tarvitse muuta kuin huolehtia tuottavuudesta -- siitä että numeeriset rahasummat kasvavat. Se on suurta aikalaisjärjen harhaa. --
Talous toimii koherenssin korvikkeena -- ja juuri talousajattelun puitteistuksissa maailmaan nousi viime vuosisadalla totalitarismeja, joissa inhimilliset arvot muuttuivat irvikuvikseen ja ajattelun koherenttinen totuudellisuus korvattiin korviketieteellä, tosikovalla -- tosiuskovalla -- tieteellä. -- Marxin hylännyt marxilaisuus halusi itselleen nimenomaan "tieteellisyyden" leiman, samoin natsismi elvytti ja ylevöitti käyttöönsä "rotutieteen". -- Nämä totalitarismit nostivat kunniaan kaikki suorittamisen ja tehokkuuden ihanteet -- niitä ylläpidettiin puhtaaksiviljellyllä ajattelukurilla -- lopulta kaikille elämänaloille laajenevilla pakoilla.
Korviketotuus, korviketodellisuus, tehokkuus ja kuri, pakottaminen. Kuulostaako tutulta? Taloustotalitarismin tunnusmerkit? Pakko, pakko ja pakko. Talouskasvun pakko -- seurauksena koko yhteiskuntaa hallitsevat pakot. Koulutuspakko, sivistyksen pakkopulla, pakkoruotsi, pakkosuvaitsevuus, talouspakko, pakkotuottavuus, tuotteiden pakotettu vanheneminen, pakkosäästöt, pakkosupistukset, kuntien pakkoliitokset, pakkoraittius, pakkovastiketyö -- pakko, pakko ja pakko.
Näin käy kun historiallinen aikalaisjärki hajoaa käsiin ja kuihtuvat ne ajatteluvoimat, jotka oman aikamme erityislaatuisuuden aikaansaivat. Koherenttinen kokonaisajattelu tulee siis julki enää poliitikkojen juhlapuheissa -- ja niissä kaikki puhe "arvoista" on todellakin pelkkää klisettä, sanahelinää, irtotietoa, mihinkään todellisuutta todellisuudessa masinoivien talousvoimien yksittäisten tilinpidollisten nollapisteiden diktatuuriin liittymätöntä. Eurooppalaisella uudella ajalla vahvistuneen individualismin yhteisöprojektioina syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot saavat nyt hajota, ja niiden korvikkeeksi, todellakin: korvikevaltioksi, kyhätään yksinomaan rahan, yhteisvaluutan varaan perustettavaa ja "taloususkonnolla" hallittavaa EU-liittovaltiota.
Se tulee kaikista juhlapuheissa hehkutetuista "eurooppalaisista arvoista" huolimatta toteuttamaan ja kammottavissa pakkotoimissaan ylittämään viime vuosisadan totalitarismit.
 |
| Taivaanrannalle projisoidut jännitteet |
8.
Koherenttinen kokonaishallinta on paitsi valtakuvioita koskevasta myös tiedollisesta ajattelustamme kadonnut, ja sen on korvannut pirstoutunut tilkkutäkkitieto, täydellisesti objektivoitunut tositieto, se pätevä ja perusteltu -- vastaavanlainen tiedon irvikuva joka talousvallan puolella on kruunattu kovan talous"tieteen" näennäiseksaktilla, kovalla korrespondenttisella numeerisella "totuudellisuudella".
Sama koherenssin katoamisen kokonaiskuva "tiedollisesta" näkökulmasta esittää tiedonalojen pirstoutumista ja päätymistä "opillisten ismien" maailmaan. Kovin moni uskoo pirstoutuneeseen tositietoon, ja yhtä moni ei osaa ollenkaan hämmästellä tapaa, jolla tässä irtotiedon maailmassa tiedolliset, opilliset ja aatteelliset ismit elävät rinnakkain ja jopa toisiaan todistellen ja tukien. Siinä missä koherenssi oli kokonaista pelkkää puhdasta laatua, siinä korrespondenssi puolestaan idealisoi kaiken formalismeiksi ja objektivoi todellisuuden puhtaaksi kvantifikaatioksi -- ilman ainoatakaan arvosisältöä. Mutta kuka kertoisi aikamme aikalaisjärjen valistamalle "ajattelijalle", että laatu ja määrä ovat eri kategorioita -- etteivät aatteelliset kannat saa tiedollisista perusteluista mitään pätevyyttä tai muutakaan lisä-arvoa?
Korrespondenttisen totuudellisuuden ja irtotiedon maailmassa alamme käyttää käsitteitä ihan tietyllä tyypillisellä tavalla. Mielemme ei enää rakenna suuria kokonaiskuvioita -- kielellisten käsitteiden vastakohta-akselit eivät enää muodosta suuria visioita, "suuria kertomuksia" -- vaan käsitteet muuttuvat autonomisiksi, itse itsensä oikeuttaviksi, itseriittoisiksi. Lähtökohtaisia käsitteitä ei enää pystytä kyseenalaistamaan, ne otetaan annettuina ja kovina kuin kivi.
Todellisuutta kuvailevia käsitteitä -- sellaisia kuin "talous", "demokratia", "kehitys", "ihmisoikeudet", jne -- on autonomisessa käsiterealismin maailmassa sitten mahdollista päälleliimata ilmiöihin selityksen nimissä, ja niitä pystytään "pätevästi" yhdistelemään ihan miten tahansa. -- Nykyajattelullemme ominaisille visionaarisille irvikuville, eli kaikille "ismeille", on tyypillistä nimenomaan se että ne rakentuvat omien "avainkäsitteidensä" ympärille. "Ismeille", olivatpa ne tiedollisia tai aatteellisia, riittävät niiden omat oppisananastot, joilla individualistisen sokeuden maailmassa luodaan sanamaaginen, lumoava, hypnoottinen korviketotuudellisuuden suggestio.
Ajattelu muuttuu joukoksi avainsanoja, jonkakaltaisia toki uusi aika on pitkässä vuosisataisessa perspektiivissä kirjannut ensyklopedioihin ja lopulta omana tietokoneaikanamme nykyiseen sananselitysraamattuun, Wikipediaan. Uusi aika alkoi Nicolaus Cusanuksen avatessa omiin käsiterealismin käsitehäkkeihinsä vangeiksi jääneille keskiajan skolastikoille ovia uuteen maailmaan -- Cusanus oli ensimmäinen jonka oivallukset "coincidentia oppositoriumista", vastakohtien yhteenlankeamisesta, saattoivat jäsentää läpi koko keskiajan käytyjä väittelyitä niin sanotuista "universaaleista" eli yleiskäsitteiden "todellisuudesta". --
Keskiajan käsiterealistin maailmassa yleiskäsite, esimerkiksi jokin lajinimike, sanotaan vaikkapa "koira", oli "todellinen olemus" joka sijoittui "totuudelliseen todellisuuteen". -- Nyt me olemme taas wikipedia-sanakirjatiedon myötä vajoamassa eräänlaiseen skolastiseen käsiterealismiin, jossa "ismien" maagiset taikasanat riittävät meille vakuuttuaksemme ajattelumme "pätevyydestä" ja "perustelujemme" oikeellisuudesta.
Kyvyttömyys kyseenalaistaa lähtökohtaisia käsitteitä -- yleisesti ottaen täydellinen kyvyttömyys "asettaa kysymysmerkkejä tarpeeksi syvälle" (Wittgenstein) -- on "tiedon" pirstoutumisen seurauksena eurooppalaisella uudella ajalla vain kasvanut. Olemme päätyneet erityiseen "opilliseen" ajattelulaatuun, jossa lopulta tiedolliset ja aatteelliset ismit resonoivat kielimuodoiltaan toisiaan tukien. Avainkäsitteiden käsiterealismi taantuu maagisiksi taikasanoiksi -- niitä ovat "talouden" taika- ja komentosanat, ideologiset ja poliittiset leimasanat, lopulta normatiiviseksi taantuvan ja noitaoikeudenkäynneiksi palaavan oikeudenkäytön juristeriassa omaksutut tabukäsitteet.
 |
| Asetammeko kysymysmerkit tarpeeksi syvälle |
9.
Sanoisin että tässä kyseeseen tulevien ajatteluominaisuuksien kartoittamisyritykset eurooppalaisen ajattelun piirissä sijoittuvat -- ajanjaksolla alkaen uuden ajan sarastuksesta -- esimerkiksi sellaisten merkkipaalujen kuin Cusanuksen ja nykyloogikko Quinen väliin. "Coincidentia oppositorumista" kartesiolaisen oivalluksen loogiseen lopputulemaan, viimeiseen koherenttisen totuudellisuuden julkilausumaan, toteamukseen että "olemassaolo on sijoittumista arvona variaabelille".
Kun kartesiolainen järki täydellistyy ja kokonaisuuksia rakentavien vastakohta-akseleiden hallinta lopullisesti hajoaa, palaamme käsiterealismiin ja yrityksiin määritellä käsitteet toisillaan. Emme enää ymmärrä edes vastakohta-akseleita, vaan ominaisuudet alkavat ajatuksissamme elää autonomisina todellisuuden kosketuskohtina. Jos vaadimme itseltämme tai toisiltamme "tiedollisia" perusteita, silloin käännymme käsitemäärittelyjen puoleen -- mutta kokonaisten laajojen ajatuskannakkeiden sijaan löydämme määrittelymaaperän vain käsitteen oman akselin toisesta ääripäästä.
Emme ymmärrä että tässä järjenkäytössämme itse asiassa kaikki käsitteet joilla ajatuksemme muodostuvat saavat kuvittelemamme "pätevyyden" ensijassa suhteessa omaan vastakohtaansa -- ikään kuin käsitteen omaan potentiaaliseen negaatioon. -- Ja tällainen vastakohta-asemointi palvelee ainoastaan ajattelumme kahtiajakautumisen taipumuksia, joilla nimenomaan aatteellisessa ismivahvistautumisessa on olennainen rooli. -- Emme enää pysty ymmärtämään, että tiedollisesti ottaen jokainen käsite on Quinen teesin mukaisesti jo tajunnalliselta muodoltaan vastakohta-akseli.
En tiedä, onko historialliselle tiedonalojen pirstoutumiselle kehitettävissä vastavoimia. Yhteen aikaan ajattelin, että yritys risteyttää tiedonaloja yli toistensa raja-aitojen voisi toimia korjausliikkeenä. Ainakin se auttaisi näkemään millainen tiedollinen ansa itseriittoiset tiedon kategoriat ovat.
 |
| Jokainen käsite on tajunnallinen vastakohta-akseli |
10.
Kansalaiskeskusteluja käydään täydellisen ymmärtämättömyyden tilassa ajattelumme todellisten loogisten ehtojen suhteen. Ihmiset uskovat maailman voivan muodostua autonomisten käsitteiden varassa kootusta pelkästään "oikeasta" tiedosta -- ikään kuin ajattelu ei jatkuvasti tarvitsisi eikä sen pitäisi hyödyntää yhtä lailla epätotuutta kuin totuutta. Aikamme suurin ajatusharha on autonomisoitunut numeerinen rahatalous -- se ei enää siedä kasvuvaatimustensa rajoitteeksi ja rasitteeksi reaalitaloutta, reaalimaailmaa, joka lopulta on muuttunut jonkinlaiseksi taloustotuuden epätotuudeksi, esteeksi, riippakiveksi, karsinnan, säästöjen ja leikkausten, elämän pakkotuhonnan ja hävittämisen taistelukentäksi.
Niin sanottua "talouskasvua" -- eli tosiasiassa "rahan" tuottoa -- vaaditaan taloususkonnon maagisten "realiteettien" suggeroimassa, numeerisen näennäiseksaktiuden maailmassa. Valtion keskuspankin johtaja voi vaatia kunnioitusta keinottelijoita kohtaan -- ikään kuin nämä tosiaankin olisivat oikea raha-auktoriteetti ja edustaisivat jonkinlaisia "talouden luonnonlakeja". Ikään kuin demokratian vuoro tulisi vasta sen jälkeen kun rikkaiden ihmisten edut eli niin sanotut "taloudelliset realiteetit" olisi turvattu. Yksikään suuri sanomalehti tai muu media ei kerro, että yhteiskunnat -- kansallisvaltiot -- oikeasti tarvitsisivat kipeästi nimenomaan reaalitaloutta joka ei kasva.
Automotiivisen totalitaristisen ajatuskoneen -- taloustotalitarismin -- maailmassa vallitsee traaginen tilanne. Kaikki, ehkä toistan tämän: kaikki nykyiset talousvaikeudet johtuvat rahatalouden autonomisoitumisesta ja sen irtoamisesta reaalitaloudesta. Tämä prosessi on ollut osa eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisen" rationaalisuuden täydellistymistä, eikä talouden nykyisiin ongelmiin ole olemassa muuta kuin pitkään historialliseen perspektiiviin asettuva vastaus. Ongelmat palautuvat rationaalisuutemme paradigmaattisiin perustekijöihin, emmekä edes pysty muotoilemaan kysymyksiä niin että reformit mahdollistuisivat.
Tiedollisesti ottaen ajattelun tragiikka taas tiivistyy kansalaiskeskusteluissa, joissa yksi yleisimpiä täydellisen ymmärtämättömyyden osoituksia on jatkuva vaatimus "käsitteiden määrittelemisestä" ja "väitteiden perustelemisesta". Ei ymmärretä että mitä täsmällisemmin käsitteet määritellään, sitä täsmällisempiä käsitteet ovat vain suhteessa omaan vastakohta-akseliinsa. Tai että "perustelut" olisivat oikeasti perusteluja vasta kun useita akseleita -- useita näennäisesti aivan "eri asioita" -- sulatetaan samaan vaakakuppiin.
Niinpä ajattelun sairaudet ovat paljon, paljon, paljon traagisempia kuin näissä "keskusteluissa" koskaan yleisesti ymmärretään. Oikeassaoleminen on irtiotto totuusasteikon variaabelilta -- oikeassaolija sahaa koko ajan oksia joilla istuu. Ajattelulla ei juuri ole syvyyssuuntaista, kokonaisuuksia hahmottavaa ominaisuutta. Kaikki käytössä olevat yritykset "pätevöittää" keskustelun tasoa tosiasiassa toimivat vain erilaisten aatteellisten tai tiedollisten "ismien" mielipiderintamien sementoimisen työkaluina.
Elämän voimat rakensivat ihmisolennon kaksijakoisten vastakohtien varaan. Eurooppalainen uusi aika oli sen kehityshistorian kliimaksi. Nyt hukkaamme sisäiset resurssimme itse itseään ruokkivaan kontroversaalisuuteen -- opillisiin ja aate-ismeihin, ideologioihin, poliittisiin leimoihin, mielipiderintamiin, toinen toisiaan vahvistaviin viharyhmiin.
On vain näennäisesti paradoksaalista, että kiihkouskovaisesta voi tulla kiihkoateisti, tai päinvastoin, porvarisperheen pojasta tulipalotaistolainen, tai työläiskodin tyttärestä parhaiten pukeutuva hienohelma, tai kommunistista kapitalisti, tai päinvastoin, tai vihreästä idealistista autoileva kulutuskeikari tai -keisari -- sellaista tapahtuu joka päivä. Mutta mitään opillisia pintoja syvempää muutosta ajattelussa ei tapahdu.
En tosiaankaan ole oikeastaan koskaan -- ja olen harrastanut julkista kirjoittelua noin viidenkymmenen vuoden ajan -- päässyt todistamaan sellaista ihmettä, että jossain väittelyssä joku olisi muuttanut oman ajattelunsa perusteita ja alkanut ajatella pohjimmiltaan eri tavalla. Kansalaiskeskustelu heijastaa vain tarvetta vahvistautua omissa mielipiteissä ja saada samanmielisiltä regressoivaa ryhmävahvistautumista.
Niinpä se on aika turhaa, tämä kirjoittelumme täällä tai muualla.
----------------------------
