Irkkuverta suonissaan kuljettava kanadalaissyntyinen kirjallisuusmies ja mediafilosofi Marshall McLuhan näki nerokkaalla tavalla paitsi sen yleisen symbioottisen yhteyden joka ihmisellä kautta historiansa on ollut "välineistöönsä" -- erityisesti viestintävälineisiin -- myös tavan jolla kuuloaistin resursseihin pohjautuva retorinen kognitiivinen perinne eroaa uudella ajalla korostuneesta silmän ja visuaalisen kognition varaan rakentuvasta ajattelusta. Ylläoleva kuva on McLuhanin ja Quentin Fioren teoksesta "The Medium is the Massage", jossa tekstiä ja visuaalisia efektejä risteyttämällä onnistutaan kertomaan jotain hyvin olennaista "tajunnallisista alkioistamme".
-----------------
Monet ihmettelevät miksi määrällisesti ottaen vähäinen maahanmuuttokysymys herättää niin kiivasta ja kärjistynyttä yhteiskunnallista keskustelua. Asiaan on yksinkertainen vastaus. Määrät ovat eri asia kuin laatu.
Asian purkaminen kannattaa aloittaa aivan alusta. Ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja lajityypilliseen sosiaalisuuteemme kuuluu, että meissä vaikuttavat yhteisövoimat ovat paljon perustavanlaatuisempia kuin mikään mitä yksilöllinen eriytyminen on kehityksen myötä tuonut mukanaan.
Esimerkiksi kulttuurievoluution mahdollistava kieli on sosiaalista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus. Puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on iso kehityskynnys, ja kirjoitus- ja lukutaidon omaksuminen muuttaa laadullisesti koko kognitiota. Retoriikan maailma hahmottuu ja jäsentyy korvan ja kuuloaistin kognitiivisten reunaehtojen varassa, kirjoitettu kieli edellyttää tiettyjen, nimenomaan visuaalisuuteen liittyvien kehityskynnysten ylittämistä.
Puheesta kirjoitukseen siirtyminen on eräänlainen ihme. Se mikä oli ennen välittynyt korvan ja kuuloaistin kautta, alkaa virrata tajuntaan silmän ja näköaistin välityksellä. Eikö olekin ihmeellistä, että puhe voidaan nähdä silmillä?
Kuinka tuollaiset tajunnanmuutokset yleensä ovat mahdollisia? Mitä kaikkea ne aivoissamme saavatkaan aikaan ja merkitsevät?
 |
| Eurooppalaisen individualismin silmä avautui renessanssissa |
Esimerkiksi: lukutaidottomilla ihmisillä ei missään ole perspektiivin ja ajan tajua. Mikään asia ei heidän päässään jäsenny mihinkään peräkkäisyyttä tai porrasteisuutta edellyttävään käsittelykehikkoon. Vasta kirjoitus- ja lukutaito tuovat mukanaan tilaulottuvuuden mallintamisen ja asiahallinnan edellytykset. Mutta ei ole suinkaan samantekevää, omaksuvatko kulttuurit kehityksellisenä ratkaisunaan äänne- vai kuvakirjoituksen. Perspektiivin ja ajan taju on ilmeisen erilainen äännekirjoituksen omaksuneiden kuin kuvakirjoituksen omaksuneiden kulttuurien piirissä.
Tiedonalaa joka on tällaisista kysymyksistä kiinnostunut sanotaan sosiaali- tai kulttuuriantropologiaksi. Eurooppalaisen uuden ajan ihmistieteiden kategoriassa tämä tiedonala taisteli itselleen autonomian ja paikan aputieteidensä, arkeologian, historian, etologian, sosiologian ja psykologian pohjalta.
Tiedonalan ensimmäisinä edustajina voidaan pitää siirtomaavallan aikaisia maailmanmatkaajia. He olivat seikkailijoita ja "tutkimusmatkailijoita", jotka metsästivät ekstriimejä elämyksiä. Heitä seurasivat matkakirjallisuutta nojatuoleissaan tutkailevat oppineet, jotka raporttien pohjalta tekivät yleisiä johtopäätelmiä. Kulttuuriantropologian varsinaisiksi klassikoiksi vakiintuivat ne, joilla oli jo odotuksia ja valmiita tulkintamalleja, kun he hakeutuivat primitiivisten ihmisten piiriin kenttätyöhön havaintoja tekemään.
Kulttuuriantropologian klassikoista Ruth Benedict ja Margaret Mead muodostivat parivaljakon, jonka ajattelu vaikutti laajasti ja paradigmaattisesti niihin tapoihin joilla edelleenkin yhteiskunnallisia kysymyksiä lähestymme. Tämä naispari sementoi sen mitä näin jälkeenpäin sanotaan "kulttuurirelativismiksi" ja mikä nyt merkitsee käytännössä sitä, että elätämme mielessämme täydellisen todellisuudentajuttomia kuvitelmia "monikulttuurisuuden" yhteiskuntia rikastuttavasta vaikutuksesta ja kaiken lisäksi sekoitamme "monikulttuurisuuden" sen tosiasialliseen vastakohtaan, yksilönvapaus- ja -oikeuskysymyksissä kehittyneeseen "moniarvoiseen" yhteiskuntaan.
Benedictin idea oli, että jokainen kulttuuri on itsessään täydellinen. On lukematon määrä eri tapoja joilla ihmiset voivat ratkaista elämänpiirissään kohdatut ongelmat, ja jokainen tapa, eli jokainen "kulttuuri", on joukkomittainen kokonaisvaltainen ratkaisu, jota ei pidä arvioida ratkaisutapoihin tuijottamalla ja niitä muiden kulttuureiden vastaaviin vertaamalla, vaan sen perusteella miten ehjän kokonaistasapainon kulttuuri on omassa piirissään saavuttanut.
Tätä kulttuurirelativismin ideaa Benedictin piti ajaa läpi vahvistuvan individualismin maailmassa, joten luontevaa oli, että hän selitti kulttuuriset ratkaisut yksilöiden tekemien valintojen seurauksiksi. Kulttuurit ovat siis paitsi itse itsensä oikeuttavia ja siten kaikki yhtä "hyviä", myös erinomaisen legitiimejä siksi, että ne kaikesta erilaisuudestaan ja näennäisesti häiritsevistä piirteistään huolimatta perustuvat ihmisten vapaasti tekemiin valintoihin.
Parivaljakon relativistiset asenteet puki selvemmin yhteiskuntaideologisiin ilmiasuihin suhteen nuorempi osapuoli, feminismin ja sukupolvikapinan puolestapuhuja Mead. Hän esitti kirjassaan "Ikäryhmien ristiriidat" (suom. 1971) pelkistetyn näkemyksen jonka mukaan yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa sukupolvet saattavat erilaistua ja erkaantua toisistaan niin että niistä voidaan puhua erillisinä "kulttuureina".
Vaikka onkin Meadin mielestä ymmärrettävää, että ihmissuvun varhaisissa vaellusvaiheissa lukutaidottomissa yhteisöissä vallitsi patriarkaattinen järjestys, jossa vanhempien kunnioittaminen kuului asiaan koska ikääntyneet omistivat kaiken muistiin kootun tiedon ja viisauden, sellainen ei enää päde nykymaailmassa, jossa nuoret ovat monissa suhteissa fiksumpia kuin vanhempansa.
Mead kuoli 1978. Maailmanlaajuisen nuoriso- ja arvovallankumouksen, suuren sukupolvikapinan, ajoista on kulunut jo kohtalaisen kulttuurivitkan edellyttämä aika, ja hippiaikojen kulttuuri-ideat ovat lanseerautuneet niin että ne nyt ovat osa joviaalia valtavirta-ajattelua. Ympyrät ovat jopa osin jo sulkeutumassa, ja esimerkiksi Rachel Carsonin kirjasta käynnistyneen "vihreän politiikan" aikakausi on jo huippunsa ohittanut, niin että jäljellä on enää omiin "arvoihinsa" pitäytyvää feministis-patriarkaattista konservatismia. Alkuperäiset asiasisällöt ovat laimentuneet ja liuenneet kun laajemmat mutta ajattelukyvyttömämmät kannattajajoukot -- eli niin sanottu "jäljestätulevien valtava lauma" -- on omaksunut ohjelmallisiin julistuksiinsa vain kaikkein eniten tunteisiin vetoavat eskatologiset julistukset.
Peruuttamattomia virheitä on matkan varrella tapahtunut. Kulttuurirelativismin idea sivuutti paljon olennaisemmat kysymykset kulttuurien kehitysasteesta. Kehitysperspektiivin puute nosti pinnalle täysin virheellisen käsityksen siitä että yksilöt voisivat olla "vapaita" myös kehittymättömissä kulttuureissa. Tosiasiassa juuri sosiaalisen sidonnaisuuden aste erottaa kehittymättömän ja kehittyneemmän kulttuurin. Yksilöllisyydestä ylimalkaan voidaan puhua vain yhteisöissä joissa sosiaaliset paineet eivät enää määrää käyttäytymistä eivätkä yksilöt orientoidu pelkkien kunnian- ja häpeäntuntojen pohjalta.
Mammuttimittaluokan ajatusvirheet tuottavat mammuttilaatuisia hallitsemattomia seurauksia. Sellainen on esimerkiksi juuri tuo eurooppalaisia kansallisvaltioita sisältäkäsin nyt hajottava kehittymättömien kulttuurien maahanmuutto, jota edelleenkään ei pystytä tarkastelemaan muista kuin kulttuurirelativismin lähtökohdista.
Paradoksaalista on, että Benedictin ja Meadin omistakin lähtökohdista voitaisiin päätyä kulttuurien keskenään sekoittamisen tuhoisuuteen, mutta sellaista päättelyähän emme harrasta. Miksi emme? Siksi että tiedettäkin tehdään motivaation pohjalta, eikä "tutkimustuloksia" koskaan käytetä juuri muissa kuin niissä puitteissa joissa ne palvelevat motivaatiota.
"Faktoihin" vetoavat kaikkein kiihkeimmin ne, joilla on kuumeisin tulkintatarve.
Näin tietysti varsinkin ihmistieteissä joissa pyritään selittämään ihmisen käyttäytymistä. Tutkijan motivaatio liukenee kuvauksen ja selityksen käsitevalintojen myötä tutkittavan käyttäytymisen omaamaan motivaatioon. Tutkija voi ymmärtää tutkittavaa vain niissä rajoissa jotka tutkijan oma ymmärrys määrää. Emme voi hypätä ulos tästä inhimillisen tiedon ontologisesta kehästä ja sisäisestä symbioosista.
Varsin karikatyyrisen esimerkin ihmistieteilijän vahvan tulkintamotivaation harhaanjohtavasta vaikutuksesta antoi mainittu feministitutkija Mead, joka erehtyi kirjoittamaan kirjan Samoan saarten alkuasukkaiden seksuaalitavoista sen pohjalta, mitä saarelaiset hänelle lähinnä vitseinä ja vedätyksenä kertoivat. Mutta yksittäisten tutkijoiden lisäksi kokonainen aikakausiajattelu saattaa omata vahvan tulkintatarpeen ja selittää ilmiöt juuri itselleen tyypillisellä tavalla.
Eurooppalaisen uuden ajan individualismin kasvatteina me emme osaa arvioida kehittymättömiä kulttuureita kulttuureina. Emme edes pysty myöntämään itsellemme etteivät näiden kulttuurien kehitysongelmat suinkaan ratkea "yksilöoikeuksien" puitteistuksessa. Niin sanottu "jakamaton ihmisarvo" on vain itsestään selvä lähtökohta, josta esimerkiksi kehityksellisten erojen tarkastelun tulisi lähteä liikkeelle. Me kuitenkin vetoamme "ihmisarvoon" silloin kun haluamme pysäyttää kysymykset ja panna pisteen keskustelulle.
Ihmisarvoideologiat, niin vetoavia kuin ne yksilötasolla ovatkin, rajaavat kysymyksenasettelumme käsitepuitteistuksiin, jotka käyttävät omaa yksilöllistä eriytyneisyyttämme jäsennyksen lähtökohtana. Kulttuuriantropologiastamme ei ole juuri apua, koska senkään piirissä ei ole kehittynyt kykyä kyseenalaistaa kulttuurirelativismia ja määritellä inhimillistä kulttuurikehitystä yleispätevämmillä mittareilla.
Kulttuurien ongelmat ovat yhteisöongelmia, niissä on kyse yhteisövoimista, yhteisöominaisuuksista ja yhteisöilmiöistä, eikä mitään tästä voida palauttaa yksilötasolle.
On meille ominaista todistella, ettei maahanmuuttokysymys voi olla ongelma, koska maahanmuutto on määrällisesti niin vähäistä. Maahanmuutolla voi kuitenkin olla aivan muita kuin määrällisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi toisilleen sosiodynaamisesti vastakkaiset kulttuurit saattavat tehokkaasti kääntää toistensa kielteiset puolet esiin, ja tämä yhteisöilmiö voi olla todellinen ihan siitä riippumatta onko joukossa yksilöitä, jotka tuntevat esimerkiksi romanttista vetoa kulttuurirajan yli.
Kulttuurien todellinen yhteensopimattomuus saattaa tulla ilmi nimenomaan sellaisissa yhteyksissä joissa kosketuspinnoiksi joutuvat ylläviitatut kognitiiviset peruserot. On uskoakseni aivan mahdotonta toteuttaa minkäänlaista synteesiä oman länsimaisen varsin visuaalisen kognitiolaatumme ja kuvakiellolla ajattelukielloille vahvistusta hakevien kulttuurien kesken. Kyseessä siinä eivät ole vain erilaiset, vaan omassa motivaatiossaan ja yleisessä psyykendynamiikassaan aivan päinvastaisiin suuntiin pyrkivät kulttuurit.
Kysymystä siitä miksi määrällisesti vähäinen maahanmuutto nostattaa niin vahvan vastareaktion voitaisiin siis tarkastella muistakin näkökulmista kuin niistä, jotka nyt määräävät niin sanotun "sivistyneistön" ja "suvaitsevaiston" ajattelua. Ensin pitäisi tietysti myöntää, että tämän kysymyksen kipeys on jotain todellista, ja siihen pitäisi suhtautua kuten selitystä edellyttävään tosiasiaan yleensäkin suhtaudutaan.
Meillehän on, kuten Heikki Hyötyniemi osuvasti sanoo, nykyisin ominaista jonkinlainen nurinkäännetyn Humen giljotiinin loukuttaminen. Hume totesi, ettei tosiasioista voi johtaa moraaliarvostelmia, mutta mepä mieluusti johdamme moraaliarvostelmistamme vaatimuksia sen suhteen mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla.
Kulttuurirelativismiin pitäytymällä ja kehitysperspektiivit kieltävällä "järjellä" me emme näissä kysymyksissä pitkälle pötki. Näkökulmien uudelleen arvioiminen pitäisi mieluusti tehdä ennen kuin eurooppalaiset yhteiskunnat sortuvat, kun niille itselleen demokraattisina kansallisvaltioina ominainen ja välttämätön yhteisödynamiikka hajoaa.
Juuri sillä tiellä olemme, ja yksi osoitus siitä on se miten kipeätä keskustelua maahanmuutto-ongelmat varsin laajasti herättävät. Se on indikaattori joka tarvitsee selitykseksi ihan muuta kuin nurinkäännetyn Humen giljotiinin ja tiedonhistoriallisesti harhaisia oppisisältöjä.
----------------------
Lisäyksiä:
Kansanedustaja Reijo Tossavaisen viljelemä käsite "mukasuvaitsevaisuus" on tietysti näppärä yritys ottaa etäisyyttä ja astua ulkopuolelle käsitekehästä joita itsensä "sivistyneiksi" ja "suvaitseviksi" määrittelevät ihmiset reviirikseen pystyttävät. Kyllä minä ainakin olen ymmärtäväni millaisia ihmisiä Tossavainen käsitteellään tarkoittaa.
Vuoden 2011 vaalien jälkeenhän tällaisten ihmisten etujoukko tuli esiin julkilausumallaan, jossa sanouduttiin irti kaikesta mitä impivaaralainen perussuomalaisuus edustaa. Saman asenteen kaikuja kuultiin nytkin vaalituloksen säikähdyttämien kulttuuri-ihmisten kuten esimerkiksi näyttelijätär Krista Kososen suusta. "Tämä ei ole minun Suomeni."
"Suvaitsevuuden" kaltaisia käsitteitä voidaan käyttää vain itsensä ylentämiseen tai toinen toisensa leimaamiseen, ellei sanalle sitten määritellä jotain yleisesti pitävämpää sisältöä.
Monikulttuurisuutta kritisoiva lääkäri Niko Sillanpää tunnistaa sivistyneistön suvaitsevuusideologian pohjalla olevassa moraalipaatoksessa sen, että länsimaiset ihmiset tuntevat olevansa kehittymättömälle maailmalle jotain velkaa. Yleisen syyllisyyden lievittäminen tapahtuu sitten annostelemalla ylimääräistä sympatiaa kaikkia vähemmistöjä kohtaan ja osoittamalla aktiivista huolenpitoa varsinkin vieraista kulttuureista saapuvia kohtaan.
Kyllä tuo kaksinaismoraali toimiikin "mukasuvaitsevaiston" tunnistimena. Samat ihmiset jotka vaativat maahanmuuttajien aktiivista auttamista ja "positiivista syrjintää" ovat hipihiljaa esimerkiksi siitä tutkimustuloksesta, jonka mukaan sosiaalivirkailijamme kohtelevat suomensuomalaisia asiakkaitaan kahdeksan kertaa pohjoismaisia kollegoitaan tylymmin ja syyllistävämmin.
Toinen tie voisi olla tutustuminen "kulttuurirelativismin" aatteelliseen syntyhistoriaan. Falski kulttuurirelativismi ja moraalirelativismi antavat aivan tietynlaatuisen opillisen oikeutuksen sulkea silmät kehittymättömien kulttuurien kehittymättömyydeltä.
Relativistiset asenteet johtavat lopulta siihen, että kansalaiskeskustelussamme argumentti "yleisestä jakamattomasta ihmisarvosta" ei suinkaan toimi itsestäänselvänä lähtökohtana esimerkiksi kehityksellisten erojen kartoittamiseen, vaan sillä pyritään nimenomaan tyrehdyttämään ja panemaan piste kaikelle kehittymättömyyttä esiin nostavalle keskustelulle.
Itse kirjoittelin yllä jutun kulttuuriantropologipariskunnasta Ruth Benedict ja Margaret Mead, joiden oppihistoriallinen panos kulttuurirelativististen ajattelumallien yleismaailmalliseen lanseerautumiseen on ollut huomattava.
Erilaisten suvaitsevien ihmisten joukossa olen mielelläni niin sanottu "rasisti", koska koen ettei yksilöä voida irrottaa yhteisöllisestä taustastaan, joka kaiken lisäksi on vieläpä paljon määräävämpi kuin mitä mikään yksilöllisen eriytymisen mukanaan tuoma ominaisuus on. Olen ainakin tietynlainen kulttuurirasisti. En kuitenkaan ole perussuomalainen, mikä saattaa hankaloittaa joidenkin ihmisten mielipuuhanaan harrastamaa leimaamista ja lokeroimista.
Mutta en usko että maailman kaikki ihmiset todellakaan olisivat samalla tavalla ja samassa mitassa kehittyneitä, eikä kehittymättömien "kulttuureiden" kehittymättömyydessä ole mielestäni mitään säilyttämisen arvoista. Ja todetessani tämän tunnen kohtelevani ihmisiä ihmisinä, niinkuin ihmisiä mielestäni pitää kohdella ihmisinä, eikä minään teoreettisten ihmisarvoideologioiden abstraktiona ja opillisena todistuskappaleena.
-----------------------
""... Ruotsin poliittisen kartan muutos, jossa suvaitsevaisena itseään pitävät piirit ovat - syyttömyysoletuksen perusteella kai - sulkeneet yhden poliittista kannatusta saaneen puolueen kokonaan yhteistyön ulkopuolelle: "Teidät eristetään...""
Tämä ruotsalainen malli, jota Suomessa saattaisi samanhenkisyyden nimissä kutsua myös "suomenruotsalaiseksi malliksi", osoittaa aika traagisella tavalla sen miten eliittiyksilöiden kipeä oikeassaolemisen tarve kääntyy yhteisötasolla oikeudelliseksi olemiseksi.
Yhteiskunta on sosiaalidynamiikaltaan hyvin yksisuuntainen koneisto. Vain eliitillä voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Kun valta ja ymmärrys ajautuvat ristiriitaan, valta on se josta ei luovuta. En tiedä keinoa, enkä usko että kukaan keksii keinoa, jolla "sivistyneet" ja "suvaitsevaiset" ihmiset saataisiin tajuamaan, että "rasistit" ovat maahanmuuttokysymyksissä enemmän oikeassa kuin eliitti.
Kun kyse on ryhmävahvistautumisesta ja tunnustuksellisesta ajattelusta, mitään ulospääsytietä tilanteesta ei ole. Rintamalinjat voivat vain sementoitua. Lopulta ei auta edes se vaikka muutamat mielipidejohtajat sanoutuisivat irti umpikujaan johtavasta ajattelusta, kuten Mona Sahlin ilmeisesti yritti tehdä.
Onko Niinistö sitten Suomen Mona Sahlin? Jaa-aa. Toistaiseksi ollaan varovaisten kiertoilmaisujen harmaalla alueella. Puhutaan naama harmaana hartaalla sävyllä niin ylimittaisia yleiskäsitteitä käyttäen että ovet ovat auki ihan minkälaisille tulkinnoille tahansa. Eliitti puhuu politiikkaa.
------------------
