Mikael Jungnerin pitäisi osoittaa avoin "erokirjeensä" suoraan henkilölle, joka tosiasiassa romautti Jungnerin nyt taakseen jättämän puolueen. Se henkilö oli Paavo Lipponen.Lipponen sieppasi sekavuustilassa olleen puolueen pankkirötösherra Sundqvistin jäljiltä Lappeenrannan puoluekokouksessa, josta tv-uutiset välittivät kansalle kuvaa tuoliinsa sammuneesta Risto Kuismasta. Lipposen johdolla SDP saikin suuren vaalivoiton 1995, mutta ilman omaa ansiotaan. Voiton toi oppositiossa oleminen -- kun kansa oli kiukkuinen, kyllästynyt ja kurkkuaan myöten täynnä Esko Ahon ja Iiro Viinasen "lamanhoitoa".
Mutta Lipponen petti äänestäjät täydellisesti jatkamalla Viinasen kurjistamispolitiikkaa, vieläpä ihan Viinasen itsensä heiluttaessa edelleen säästösaksia tahtipuikoissa. SDP:n alamäki alkoi täsmälleen siitä.
Lipponen saattoi toki itse kokea kääntäneensä talouden vastatuulessa seilanneen Suomen valtiolaivan selvemmille vesille. Mutta mikään ei enää ollut niinkuin ennen. Tuottavuus oli lakannut kasvamasta, tuloerot alkoivat revetä. Numerot lakkasivat mittaamasta hyvinvoinnin reaalista tilaa. Tänä päivänä rahakauppiaat tekevät ennätystuloksia, vaikka niin sanottu reaalitalous on totaalisesti toimintakyvytön. Kuinka se on mahdollista? Ihmeitä tapahtuu?
Tosiasiassa tuo 90-luvun lama käänsi puolueen toimimaan köyhiä ihmisiä vastaan. Lipponen paljasti todellisen karvansa, hän oli pankkiherra pankkiherrojen joukossa. Voimaa ihaileva voimapoliitikko. Köyhyyden suhteen hän oli kova ja kylmä kuin kivi. Sen sijaan joku voimahahmo junaili Arja Alhon kautta selittämättömän ja selvittämättömän armahduksen Ulf Sundqvistille. Sepä olikin hieno ja moraalinen tapaus, jonka siunaamalla jo siinä vaiheessa de facto entisen työväenpuolueen johtaja osoitti todellisen lojaalisuutensa suunnan.
Hah hah, sanoisin.
Yhtä paljon kuin Lipponen saattoi inhota köyhiä, yhtä paljon hän näytti ihailevan kaikkea valta- ja voimapolitiikkaa. Vallan ytimiin piti päästä. Yhden kerran 2000-luvun alussa hänelle tulikin tilaisuus USA:n presidentin kritiikittömään nuoleskeluun. Noita Jäätteenmäen kautta sittemmin esiin nousseita tapahtumia ei tässä maassa ei toistaiseksi ole selvitetty, eikä ilmeisesti tulla koskaan täysin selvittämäänkään.
Köyhien unohtaminen ja Suomen kansallisen edun myyminen liittovaltiomuotoa toimintakulissikseen hamuavalle ylikansalliselle lainakauppakoneistolle. -- Ne olivat SDP:n historialliset virheet. Ja ne henkilöityivät hyvin pitkälle Lipposeen. En viitsi edes kysyä, mikä missäkin tai kaikessa oli sihteerikön rooli.
Niin kauan kun mitään historiaan suuntautuvaa totuuskomissiotoimintaa ei SDP:n sisällä tapahdu, puolueessa vallitseva moraalitrauma syö puoluetta sisältäpäin. Mitään edellytyksiä uudelleenorientoitumiseen ei oikeasti ole.
On myös odotettavissa, että historiallista haaksirikkoaan puhumattomuudella hautaava puolue hautaa samalla loputkin kannatuksestaan. Hedonististen hulmuliinojen liehuttaminen tai muu romantisointi, sen enempää kuin yksilöideologisten kaupallisten konsulttioppien pelastussanoma ei vetoa köyhyyteen vähitellen vajoavaan keskiluokkaan.
(14.5. 2015)
--------------
Ehdotuksesi kuuluu: "Pidetään yksi areena yhteiskunnallisille ja talouden asioille, uskonnolliset omalle sivustolle."Mutta ei kai koskaan saisi unohtaa, että "taloushan" on uskontoa. Eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt talousajattelumme on mutatis mutandis versio keskiajalla vallinneesta teokraattisesta maailmanjärjestyksestä.
"Talous" on maailman uusi valtauskonto. "Raha" on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto. Ja usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen on oma moderni versiomme iankaikkisuudesta.
Kuten keskiajan ihminen koki todellisena, että maailma hänen ympärillään muodostui "Jumalan tahdosta", aivan vastaavasti me nyt koemme todellisena, että maailma ympärillämme muodostuu "Talouden realiteeteista".
"Talouden" ongelmat ovat pohjimmiltaan tajunnallisia, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen ongelmia. Talous on uskonnollista, ei tiedollista ajattelua. Taloustiede ei ole mikään tiede, niin paljon kuin se on historiallisesti yrittänytkin apinoida uuden ajan uusien erityistieteiden malleja. Talouden reaaliset ongelmat eivät tule koskaan ratkeamaan ellemme pysty nostamaan käsittelyyn talousajattelumme uskonnollista peruslaatua.
Numeeriset "perustelut" noituvat ymmärryksemme numeerisuuteen kuuluvalla näennäiseksaktiudella. Mutta numeroiden "objektiivisuus" on olemuksellisesti numeroihin, ei niiden todellisuussuhteeseen kuuluva ominaisuus.
Numeerinen raha-arvonmuodostus on lopulta vain todellista sisältöä vailla oleva abstraktio. Raha-ajattelu voi autonomisoitua ja irrota reaalitaloudesta. Silloin "taloudesta" tulee sitä mitä se nykyisin on, tietynlaista tunnustuksellista auktoriteettiuskoa, jolla ei ole todellisuudenhallintaan tarvittavaa ominaisuutta.
(16.5. 2015)
--------------
Kyllä minä ainakin pelkään ihmisiä joilla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä.Eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt talousajattelumme on historiallisesti kehittynyttä harhaa. Se apinoi erityistieteitä, joilla kullakin on omat suureensa ja mittayksikkönsä, mutta jo lähtökuopissa talous jäi "ptolemaiolaiselle" kannalle, eli talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, taloudellisesta toimijasta käsin.
Mikään luonnontieteille, siis insinööritieteille, ominainen objektivaatio ei talousajattelussa ole mahdollista. Taloudessa ei ole olemassa mitään kokonaishallintaa. Talous on paradoksaalinen järjestelmä, jossa siitä, että jokainen toimija toimii kannaltaan järkevimmällä ja tehokkaimmalla tavalla, ei suinkaan seuraa, että asiat kokonaisuudessa muuttuisivat paremmiksi.
Minä ainakin pelkään insinööriajattelua, joka suhtautuu valtiontalouteen kuin valtio olisi taloudellinen toimijayksikkö muiden toimijoiden joukossa. Pelkään insinööriajattelua, joka sortuu näennäispätevöittämisen harhaan jakaessaan isot ongelmat pienemmiksi ja kuvitellessaan että kokonaisuus näin saadaan hallintaan.
Kun "taloutta" pannaan "kuntoon" voidaan menettää yhteiskunnallinen eheys, jonka olennaista roolia kaiken inhimillisen toiminnan perusedellytyksenä poliittisiin valtataisteluihin omistautuneet puoluepukarit tuskin tajuavat. Minä ainakin pelkään heitä.
Anna Kontulan "ajattelusta" en sano mitään. Mutta "rahan" ja "veren" asetti eurooppalaisen talousharhan historiallisessa täydellistymisessä vastakkain jo Spengler. Spenglerhän jäljitti historiasta lukemattomia tapoja joilla "raha"-käsite on eri aikoina ymmärretty ja joissa ei todellakaan ole mitään keskinäistä "pätevyysjärjestystä".
Nyt elämme raha-ajattelun autonomisoitumisen ja reaalitaloudesta irtoamisen aikaa. "Velasta" on ensin tehty numeerisen kasvun moottori, ja kun mitään toimivaa raha-auktoriteettia ei numeroiden itse itsensä oikeuttavassa maailmassa ole, velkasummat ovat räjähtäneet tähtitieteelliseksi.
Kukaan ei koskaan tule "maksamaan takaisin" edes viidettätuhannetta osaa ylöskirjatuista "veloista". Ne ovat pelkkää systeemivirhettä, jota poliitikot toki voivat käyttää hyväkseen järjestääkseen yhteiskuntaa joidenkin toimijoiden edun mukaiseksi.
Ja todistaakseen oikeaksi sen ainoan "lain" joka talousajattelussamme tosiasiassa pätee. Se laki kuuluu:
Ns. "taloudelliset realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut.
Minä ainakin pelkään näitä poliitikkojamme joille ei ole juuri järkeä siunautunut, mutta jotka ovat sokeita omalle pahalle tahdolleen.
Niko Sillanpää kannanotossaan maalailee Anna Kontulan aatteineen ja aatteen agentteineen yhden väriseksi. Mutta ei pidä unohtaa taustaa.
Ajatushistorian perspektiivissä mm. Marx oli läntinen ajattelija, ja sosialismi sijoittuu oksana siihen puuhun jonka opillinen runko vahvistui valistusajalla. Sosialismi perustuu siis liberalismin käsitteenmuodostukselle, se on pikemmin liberalismin lahko kuin mikään erilaista järkeä edustava vastakohta.
Sosialistinen suunnitelmatalous on mahdollista nähdä eräänlaisena karikatyyrina liberalisminkin tavoittelemasta taloudellisesta kokonaishallinnasta. Ja voidaan ajatella, että N-liiton romahduksessa kyse oli niin ikään numerotalouden irtoamisesta reaalimaailmasta. Siihen samaan saattaa loppua myös tämä markkinataloudesta rahatalouskapitalismiksi täydellistynyt läntinen liberalismin haara.
Spengler näki uudella ajalla tapahtuneen kehityksen vähän näin. "Länsimaiden perikadon" kääntäjä Yrjö Massa ei ole sisällyttänyt suomennokseen Spenglerin laajahkoa lukua rahakäsitteestä, mikä luku ainakin minulle antoi aivan ratkaisevia oivalluksia aikanaan kun näitä talousjärjen kysymyksiä itselleni selvittelin.
Insinöörit pitäytykööt insinööritieteisiin. Niiden on toki jo mahdollista palvella jo kokonaan toisenlaisia tarpeita kuin mitä insinööritaidon taannoiset ensimmäiset mestarinäytteet, ihmisiä kappaleiksi repivät kidutuskoneet, tekivät. Mutta nykyisin on silti kysyttävä "yleisen hyvän" perään -- en usko että rahaohjasteinen talous olisi järjestelmä joka toimiessaan ikään kuin automaattisesti tuottaisi hyvää ja järjestäisi ihmisten elämän.
(16.5. 2015)
-------------------
Muistettakoon, että Väinö Linnan kirja oli se joka puhkaisi sotatrauman aiheuttaman puhumattomuuden. Se kuvasi sotaa rintamamiehen kokemuksen kautta.Rintamamiehen ääntähän yhtenäiskulttuuri-Suomen ylin kansankerros ei ensin millään hyväksynyt eikä ehkä edelleenkään suostu kuulemaan. Jo ennen kuin kirja julkaistiin, käsikirjoituksesta oli poistettu pasifistisia kohtia. Ruotsinkielisten naisten mieliksi karsittiin kirjasta kirosanoja muistaakseni kuudennesta painoksesta alkaen. Sotilaan sopi mennä rintamalle kuolemaan, mutta kiroilla ei saanut.
Sotilasjohdossa oli näräisintä porukkaa. Esimerkiksi kirjasta tehdyn elokuvan valmistumista yritettiin sabotoida. Silloinen pääministeri Kekkonen puuttui asiaan ja antoi Laineelle tukensa.
On ehkä vähän vaikea myöntää, etteivät ne ole ollenkaan sama asia, tuo sotilasjohdon "maanpuolustustahto" ja toisaalta rintamamiesten "maanpuolustustahto". Niitä on kaksi, noita tahtoja. On kaksi tapaa kokea ja korostaa sitä "yhtenäisyyttä", jota "maanpuolustustahto" pitää sisällään. Sotilasjohto samaistuu valtaan, katsoo ylhäältä alas, on sisäistänyt ja käyttää kuria, ja on valmis teloittamaan alaisia mikäli yhtenäisyys uhkaa hajota. Rintamamiesten yhtenäisyys on taas keskinäisyhteyttä, "kaveria ei jätetä" -henkeä.
Kansallinen yhtenäisyys on nimenomaan historiallista kohtalonyhteyttä, ei vallan sanelema rakenne.
Tossavaisen ei ehkä kannattaisi valita puolta Varusmiesliiton ja Aseistakieltäytyjäliiton välillä, vaan orientoitua juurikin tuon viittaamansa Linnan perinnön pohjalta. Kuulen Tossavaisen puheessa militantin kurin kaikuja.
Itse kieltäydyin aseista niinä aikoina jolloin Einsteinin - Russellin perustaman, ydinasevarustelun ja maanpäällisten ydinkoeräjäytysten vastaisen rauhanliikkeen agiteeraavat vaikutukset saapuivat Suomeen. Kuulin vielä siihen aikaan viranomaisten suista enemmän tai vähemmän peiteltyjä teloitusuhkauksia, ja tunnistan ehkä liiankin herkästi tuollaiset äänensävyt edelleenkin.
Nyt voin vain todeta, että olenpa pitkän elämän saanut elää, kun tuollaisia äänenpainoja tulee itseään "toisinajattelijaksi" luonnehtivan mielipiteilijän suusta.
(17.5. 2015)
----------------
"Raukat vain menköhön merten taa." -- Tämän päivän raukat ovat niitä joiden rahat menevät merten taakse veroparatiiseihin. Eräiden arvioiden mukaan puolet maailman rahoista olisi jo siellä.Oman arvioni mukaan juuri tuollaisten "isänmaallisten" ihmisten suussa elää yhäkin vanha sodanaikainen määritelmä "käpykaartilaisesta". Se pitäisi jo korvata ajanmukaisemmalla, joka osoittaisi verosuunnittelijoihin ja -keinottelijoihin.
Verokeinottelijat eivät ole "julkkiksia", vaan pikemminkin päinvastoin. Välttelevät julkisuutta ja piileskelevät, kuten käpykaartilaiset ainakin.
Kyllähän noita sotahistoriamme kipeitä termejä edelleen toistellaan. Milloin minkinlaisessa yhteydessä.
"Tuntemattomasta sotilaasta" on vuosien varrella tullut eräänlainen pyhä kirja, jota siteerataan tunnustuksellisesti kun halutaan kiteyttää mitä on suomalaisuus tai maanpuolustustahto. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin.
Muistettakoon, että Väinö Linnan kirja oli se joka puhkaisi sotatrauman aiheuttaman puhumattomuuden. Se kuvasi sotaa rintamamiehen kokemuksen kautta.
Rintamamiehen ääni kuitenkin oli se, jota yhtenäiskulttuuri-Suomen ylin kansankerros ei edes kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen vielä hyväksynyt eikä ehkä edelleenkään suostu kuulemaan. Jo ennen kuin kirja julkaistiin, käsikirjoituksesta oli poistettu pasifistisia kohtia. Mamsellien mieliksi karsittiin kirjasta kirosanoja muistaakseni kuudennesta painoksesta alkaen. Sotilaan sopi mennä rintamalle kuolemaan, mutta kiroilla ei saanut.
Sotilasjohdossa oli näräisintä porukkaa. Esimerkiksi kirjasta tehdyn elokuvan valmistumista yritettiin sabotoida. Silloinen pääministeri Kekkonen puuttui asiaan ja antoi ohjaaja Edvin Laineelle tukensa.
On yhä vieläkin ehkä vähän vaikea myöntää, etteivät ne ole ollenkaan sama asia, tuo sotilasjohdon "maanpuolustustahto" ja toisaalta rintamamiesten "maanpuolustustahto".
Niitä on kaksi, noita tahtoja. On kaksi tapaa kokea ja korostaa sitä "yhtenäisyyttä", jota "maanpuolustustahto" pitää sisällään. Sotilasjohto käyttää kuria ja on valmis teloittamaan alaisia mikäli yhtenäisyys uhkaa hajota. Rintamamiesten yhtenäisyys on taas keskinäisyhteyttä, "kaveria ei jätetä" -henkeä.
Vaikka Linnan kirjasta tuli kirjallisuudenhistoriamme eniten myyty teos (jos otetaan laskuista pois koulukirjoina käytetyt Kalevala, Vänrikki Stoolin tarinat, Seitsemän veljestä), kirjan kuvaamat erot yhteiskuntakerrosten välillä eivät ole suinkaan poistuneet. Ehkä päinvastoin. Erot ovat jälleen kasvamaan päin.
Sanotte nyt: "Kun ei pysty keskustelemaan itse asiasta niin parasta on koettaa siirtää keskustelu ihan muulle alueelle." -- Mutta ei tässä nyt niin käy.
Itse asiassa juuri te itse, hyvä blogisti, nostitte käsitteen "käpykaartilainen" sodan ajoilta nykypäivään:
"" Raukkoja ja käpykaartilaisia. Ajatusmaailmassa on jotakin pahasti vinossa. Ei kai vaan poika ole isäänsä huonompi?""
Tuollaiseen nostamiseen kuitenkin tarvittaisiin moralismin ja muun asenteellisuuden lisäksi sitä asiaakin. Sitä on tarjolla uudemmassa historiantutkimuksessamme, jossa noita sodanaikaisia "ajatusmaailmoita" on yritetty kartoittaa entistä yleisinhimillisemmistä lähtökohdista.
Emme enää pysähdy rintamakuvaan, jossa upseerit hoilaavat teltoissaan saksankielisiä natsilauluja ja rintamajermut purnaavat ja hautovat kapinaa, joka jonain epätoivon hetkenä kesällä -44 päätyi paoksi. Nyt tiedämme miten mielet murtuvat. Ihan siitä riippumatta mitä kansallisuutta huonosti kohdellut sotilaat ovat.
Viittasin tuolla aiemmassa kommentissani siihen, että meillä sotatrauma oli niin vahva, että sodan jälkeen kesti kymmenen vuotta ennen kuin ensimmäinen varsinaisesti rintamamiesten kokemusta kuvaava kirja ilmestyi.
Väinö Linna teki meillä vähän samanlaisen purkutyön kuin juuri jokin aika sitten kuollut Günter Grass ja Heinrich Böll tekivät Saksassa. Linna sai kokea korkean sotilastahon vihan, ja Saksassa asiat olivat vielä hullummin. Siellä "isänmaalliset" kansalaiset heittelivät kirjailijoita mädillä hedelmillä kun nämä uskaltautuivat julkisesti esiintymään.
Eikä tuo surutyö vieläkään ole ohi. Siitä kertovat hyvinkin tällaiset Ilaskiven blogin kaltaiset kirjoitelmat, joissa yhä edelleen yritetään elvyttää sodanaikaiset "yhtenäisyyttä" moraalipaineen varassa vaativat asenteet.
Jos itse asiasta halutaan keskustella, "käpykaartilaisen" käsitettä on ensin pystyttävä lähestymään asiallisesti, ja jos siihen kytketty moraalipaine pyritään nostamaan nyky-yhteiskunnan raameihin, on oltava valmis myös siihen, että joku ottaa esille sen mitä "oman edun asettaminen yhteisen edun sijalle" konkreettisessa nykytodellisuudessamme tarkoittaa.
Mutta vanha totuus taitaa olla, että kun ei pysty keskustelemaan itse asiasta niin koettaa estää keskustelua laajenemasta koskemaan itse asioita.
(17.5. 2015)
---------------
Maanpuolustukseen ja pasifismiin liittyviä periaatekysymyksiä käsitellään yleensä joko moraalisina tai sitten enemmän tai vähemmän järkiperäisen päämäärärationaalisuuden sävyssä.Moraalia korostettaessa "pasifismi" näyttäytyy opillisena eettisenä suuntauksena. Sellaisena sen arvot siirtyvät sitten myös keinoja ja päämääriä jäsentelevän järkiajattelun puitteisiin, ja opillisena oksymoronina on sitten esimerkiksi sellainen lopputulema jonka blogisti on muotoillut otsikokseen: militaarit ovatkin oikeastaan parhaita, palkattuja pasifisteja.
Ikään kuin pasifistinen moraali voitaisiin ilmoittaa militaarin päämäärärationaalisuuden puitteistuksessa.
Pasifismia ei ehkä kannattaisi ajatella ollenkaan "opillisesti". Opillisuus on eurooppalaisella uudella ajalla tiedonalojen jatkuvasta pirstoutumisesta seurannut ajattelulaatu, eivätkä opilliset todistelut päde esimerkiksi moraalikysymyksissä. Ne eivät edes lisää ymmärrystämme sen suhteen minkälaatuisista asioista moraaliongelmissa on kyse. Ettei esimerkiksi ole olemassa yhtä moraalilaatua, vaan kullakin yhteisöllä on aina oman kehitysasteensa ja -laatunsa mukainen moraali.
Nämä tässä kyseessä olevat asiat selviäisivät enemmänkin kehitysajattelun kuin moraalioppien tai älyä typistävän päämäärärationalismin raameissa. On tosiasia, ehkä toistan tämän: on tosiasia, että aggressio merkitsee aina regressiota, ja joukkomittainen aggressio merkitsee joukkomittaista regressiota.
Joukkomittaiseen regressioon vajottaessa niin moraalin kuin järkiajattelun taso laskee. Oikeastaan on turha pohtia rauhantilan vallitessa sitä miten sodan aikana toimitaan. Joukkomittainen regressio ei ole hallittavissa harjoittelemalla toimintakaavoja edeltäkäsin. Se mitä militantit mieluusti harrastavat -- haastavat itseään joka ainut arkipäivä kohtaamaan väkivaltatilanteita -- itse asiassa amputoi kriittistä järkeä jo lähtökohtaisesti.
Kehityskysymyksiä voidaan ajatella etologisessa perspektiivissä sortumatta idealismiin. Inhimillinen kehitys on tosiasia. Ihmisen alkulaumat organisoituivat enemmän fyysisen vallan, väkivallan, kuin tiedollisten premissien, asiahallinnan ja luotettavuuden mukaan. Nyt on toisin: tätä maailmaa ei enää hallita fyysisellä väkivallalla, vaan esimerkiksi fysiikan tiedoilla.
Kehittyneet yhteiskunnat järjestäytyvät tiedollisen asiahallinnan ohjaamina. Historiallisesti tieto on kasautunut rauhan kausina -- jopa aseet joiden tulivoima nyt noituu ymmärryksemme efektiivisyydellään, ovat tulleet mahdollisiksi ajattelijoiden ajatustyön seurauksena.
Ne valinnat, joita meidän olisi näitä "pasifismikysymyksiä" käsitellessämme tehtävä, ovat toisenlaisia kuin mitä näissä keskusteluissa nousee esiin. Ideologis-opilliset julistukset puolesta tai vastaan kannattaisi jättää omaan arvoonsa. Inhimillisen kehityksen tosiasia tulisi tunnistaa, tunnustaa ja ottaa huomioon.
Emme esimerkiksi saisi puhua joukkomittaisista aggressioista kuin niihin ei aina välttämättä liittyisi älyllisten kykyjen ja psyykkisten resurssien romahtaminen. Kehittyneissä yhteiskunnissa emme enää voi nimetä "puolustettavia arvoja" ikään kuin kehittyneet arvot voisivat jatkaa olemassaoloaan joukkomittaisen aggression ja regression jälkeenkin.
Opillinen ajattelu yhdistyneenä normatiiviseen moraaliin tuottaa nyt puolin ja toisin keskustelussa täysin todellisuudentajuttomia kannanottoja.
Siis täsmennetään tämä vielä: tässä keskustelussa tyypillisen militaristin puolustuspuheenvuoro luettelee joukon yhteiskunnan mahdollistamia ja tarjoamia "hyviä" asioita, joista jokainen yksilö on elämässään saanut "nauttia", ja asettaa toiseen vaakakuppiin yksilön velvollisuuden "vastavuoroisesti" puolustaa tätä hyvää yhteiskuntaa.
Mutta juuri tällaista ylihistoriallista vaihtokauppaa emme voi kehittyneessä yhteiskunnassa enää tehdä. Yksilö voi puolustaa "hyviä" asioita vain tuottamalla omalta osaltaan noita nimettyjä hyviä asioita. Joukkomittainen aggressio toisi mukanaan joukkomittaisen regression ja pyyhkäisisi historiaan ne yhteisöedellytykset, joiden varassa "hyvä" yhteiskunta on kehittynyt.
Ihmisen alkulaumoissa valtahierarkiat perustuivat fyysiseen voimaan, ja tuolloin laumojen välienselvittelyissä ei menetetty laumaa organisoivia ominaisuuksia. Aggressioilla ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan ensimmäistäkään ajatusongelmaa. Yksi ynnä yksi on kaksi, eikä sitä ratkaista lyömällä nyrkillä silmään tai ampumalla vastustaja.
Nyt yhteiskunnallinen elämä ja keskinäinen organisoitumisemme perustuvat asiahallintaan ja kykyymme tuottaa uutta tietoa. Nämä ominaisuudet katoavat ajattelustamme sukupolvien ajaksi ellei pysyvästi jos joukkomittaiseen aggressiotaantumaan ajaudutaan.
Muuten: tästä samasta aiheesta -- maanpuolustahdosta -- on käyty enemmänkin keskustelua täällä Uuden Suomen puheenvuoropalstalla. Hiljattain esimerkiksi kunnianarvoisa ylipormestari Raimo Ilaskivi esitti omia pohdiskelujaan aiheesta.
Ja jos Ilaskiven suusta valuvat käsitteellisesti sekavat mutta ympäripyöreydessäänkin inhottavasti vihjailevat mussupuheet olivat jonkinlaista moraalipannussa pohjaanpalanutta kaurapuuroa, täytyy sanoa, ettei keskustelun laatu paljoa parane siitä jos tällaiseen käsitepuuroastiaan tökätään ammattisotilaan teräslusikalla.
Kun asioita pyritään esittämään yleisellä tasolla kannattaisi todellakin ensin täsmentää ja eksplikoida ne näkökulmat ja puitteistukset joissa käsittely tehdään. Heti kättelyssä ei kannattaisi unohtaa perustavanlaatuisia tosiasioita, kuten aggression ja regression väistämätöntä kytkentää.
Ei kannattaisi myöskään käyttää moralisoivia äänenpainoja ellei ole selvittänyt itselleen sitä moraalilaatujen eroa, joka vallitsee toisaalta yksilöllisesti eriytyneessä kehittyneessä yhteiskunnassa ja toisaalta militaaris-totalitaarisen käskyvaltaorganisaation tilaan taantuneessa yhteisössä.
Merkillistä on mielestäni, että kun militaariapologiaa yritetään tehdä vetoamalla yksilöjen keskinäisyhteyteen, ja kun keskustelun paatos kääntyy kohti "maanpuolustusvelvollisuuksiaan väisteleviä" yksilöitä, tässä moralisoinnissa ilmenevä individualismi ei perustu siihen että esimerkiksi valtiosubjektiharhoista olisi päästy irti. Päinvastoin, edelleenkin uhkaava "paha" omaa saman joukkomittaisesti "väkivaltaisen" ja "alistavan" luonteen kuin tomijasubjekteina hahmotetut vihollisvaltiot.
Keskinäisyhteyttä tai vetoamista läheisten suojeluun ei eriarvoistuvassa yhteiskunnassamme ehkä kannattaisi ollenkaan käyttää maanpuolustustahdon motivoimiseen. Läheisten suojelu nostaa perusturvallisuuden tunteet pintaan. Yhteiskuntatilanteemme on toisaalta aika traumaattinen, kun läheistensä parhaaseen suojeluun pystyvät rikkaat ovat vieneet veroparatiiseihin ne miljardit, joita muodollista kansanvaltaa edustava hallitus sitten perii yhteiskäyttöön takaisin vähemmillä mahdollisuuksilla varustetuilta ja sosiaaliseen turvattomuuteen tuomituilta rivikansalaisilta.
Keskustelussa ei missään yhteydessä ole myöskään viitattu siihen, että sotakokemukset eivät suinkaan oikeasti yhdistä kansakuntia, vaan repivät sisäisiä julkilausumattomia haavoja. Esimerkiksi meillä viime sodan jälkeinen trauma oli niin syvä, että vasta kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen puhkaisi Väinö Linnan kirja sen puhumattomuuden pinnan, jonka alle rintamamiesten kokemus oli ollut haudattuna.
Ammattisotilaat olivat tuolloinkin ja vielä pitkään kirjan ilmestymisen jälkeen sotajalalla rivimiehiä vastaan. Sen yleisen totuuden merkitys, että kaikissa sodissa ratkaisevimmat rintamalinjat eivät suinkaan kulje taistelevien osapuolten välillä vaan osapuolten sisällä, kannattaisi ottaa huomioon myös näissä "maanpuolustustahtoa" käsittelevissä keskusteluissa.
(27.5. 2015)
---------------
Raha on ajat sitten noussut siivilleen. Vain muutama prosentti kaikista rahaliikkeistä tehdään jalat maassa.Ja inhimillinen harakka, joka on mieltynyt kiiltäviin metalleihin ja uskoo esimerkiksi kullan arvoon, on niin ikään noussut siivilleen. Ja räksyttänyt se on miltei ikiajat.
Ja se tulee ihan varmasti jatkamaan räksytystään tulevastakin hallituksesta käsin. Sen räksytys ei tule koskaan loppumaan. Seuraavakin hallitus tulee räksyttämään samat räksytykset.
Sillä ei tämä raha- eli velkaohjasteinen talous tule koskaan miltään osin millään lailla "tasapainottumaan". Valtiontalouden tasapainottamista seuraa vain seuraava valtiontalouden tasapainottaminen.
Niin se on. Sääli hyviä ihmisiä. Hyviä kansalaisia. Sääli niitä jotka nykyisten köyhien jälkeen joutuvat seuraavina tasapainotusleikkausten kohteiksi.
Vain hallitukset tulevat räksyttämään. Ne lentävät aina edeltäjäänsä korkeammalla.
Eipä hallitusohjelmassa ollut mitään uutta niille jotka ovat kokeneet säästöpolitiikan seurauksia käytännössä.
Ei säästö- ja leikkauspolitiikka ketään tai mitään pelasta. Se on epätoivoinen yritys pelastaa raha-arvoja, joita ei alunperinkään olisi pitänyt irrottaa systeemin toiminnasta tai luoda arvonlaajennusoperaatioissa.
Reaalimaailma ei kestä kuin sen verran kuin se kestää. Ihminen ei muutu rahaksi, vaikka rahan kuvitellaan muuttuvan vaikka miksi. Ei raha ole muuta kuin kuin kuvitelmien kanssa tehtyjä sopimuksia, joiden "uskottavuuden" joutuu maksamaan joku muu kuin itse anekauppias. Köyhä ihminen voi vain kuolla rahaan liitettyjen kuvitelmien tieltä pois.
Kyllä säästöpolitiikka tappaa. Friedmanin opetuslapsen Thatcherin politiikka maksoi ihmishenkiä. Määrä oli hirvittävä, se voitiin dokumentoida esimerkiksi sairaalakuolemia vertailemalla. Saman opetuksen toimeenpanijat Suomessa, numeerisen rahapolitiikan, "rahamarkkinoiden", runnaaja Mauno Koivisto, ja myöhemmin Esko Aho ja Iiro Viinanen maksattivat monetaristiset kuvitelmat myös ihmishengillä. Kun rahamarkkinat lakipisteessään romahtivat saavutettiin itsemurhakuolemissa tilastoennätys, 1500 henkeä vuodessa.
Ja siitä lähtien rahan ongelmat on hoideltu de facto ihmisiä eliminoimalla. Ja nyt olemme seuraavan pakkoharvennuksen edessä.
On turha puhua "taloudellisista realiteeteista", koska niillä ei ole muuta kuin uskonnollislaatuisen valtalegitimaation arvo. Ihmiset ovat aina tarvinneet ihmistä ja elämää suurempia "totuuksia" tehdessään pahaa toisilleen. Ei taloususkonnossa ole muusta kysymys. ("Talouden kovuus on itse elämän kovuutta" -- Sixten Korkman.)
Kreikka-ohjelmasta voidaan toki puhua kuin palatsissa kasvanut ja rujoon todellisuuteen jouduttuaan järkyttynyt nuori Buddha. Sille joka tietää mitä huono-osaisuus on, tuossa ei ole mitään uutta.
Voidaan sanoa: "Kuten Sipilä tänään presidentti Niinistön tapaan totesi, ettemme voi enää velaksi elää ja jättää tuleville sukupolville velkaamme maksettavaksi."
Käsitys, että pääsisimme enää milloinkaan irti "veloista" on täysin todellisuudentajuton. "Velka" on vain kulissi globaalin vallan uusjärjestelyille. "Velalla" ei ole enää mitään tekemistä niiden käsitesisältöjen kanssa joita liitämme "velan ottamiseen".
Herrat saavat vääntää naamat vakavina numeerisia juttujaan. Siitä on Paasikiven viisaudet kaukana. Ajatuslokaatiot heittävät nyt häränpyllyä. Sen sijaan että esimerkiksi kysymme: "Keneltä leikataan, keneltä sitten pitäisi leikata?", meidän pitäisi pystyä kysymään: "Kenelle me leikkaamme?"
""Mitä sinä Seppo tekisit valtiontalouden kuntoon saattamiseksi?""
Eiköhän ihan ensimmäiseksi pitäisi pystyä näkemään maailma oikein. Vasta sitten aukeavat perspektiivit tekemiselle. Nyt eletään vielä aivan hapantuneiden talousoppien noitumina.
Kaipaisin hallitusneuvotteluja joissa neuvoteltaisiin esimerkiksi kansainvälisen lainakaupan yleisestä legitimaatiosta. Kun valtiot velkaantuvat, tuleeko niistä velkojien omaisuutta?
Ja totean vielä, että säästö- ja leikkauspolitiikassa ei ole kysymys mistään muusta kuin epätoivoisesta yrityksestä legitimoida raha-arvoja joita ei alunpitäenkään olisi pitänyt irrottaa reaalikierroista tai luoda nykyisen, taloushistoriassa koskaan ennen näkemättömän rahaekspansion mahdollistamissa arvonlaajennustapahtumissa.
En tiedä miksi tällaisia asioita ei uskalleta muotoilla ja sanoa ääneen. Ehkä siksi että kaikki nämä niinistöt, sipilät, soinit ja stubbit pelkäävät noita rikkaita veroparatiisiloisia. Tai ehkä on tavallaan näiden kaikkien etu että talousmoralismin kärki kääntyy veroparatiisiloisista osoittamaan niitä joiden kuvitellaan loisivan toimeentulotuilla. Todellinen tajunnallinen taikatemppu.
On hullua kysyä mitä pitäisi tehdä valtionvelalle kun valtio on enää kansainvälisen lainakaupan lypsy-yksikkö. Valtion varsinaisia tehtäviä ei enää pystytä hoitamaan. Pystytään vain näyttelemään vakavaa naamaa täydellisen mielettömyyden peittelemiseksi ja tappamalla köyhimpiä kansalaisia muille pelotukseksi.
Tämä politiikka varmistaa käytännössä vain sen että rahaohjasteinen lypsykaava toimii ja uudet sukupolvet tullaan taas valjastamaan uuden velan alle. Aina ollaan sopivassa haarukassa. Ei tämä uusi systeemi nimittäin koskaan maksamalla tule loppumaan.
Sekö on sitä siiville nousun politiikkaa? No, enkeleitähän siinä syntyy.
Kyllä sitä hoetaan hokemasta päästyäkin: "Menoja on nyt vain pakko leikata."
Rahan ketjun lenkeillä on jokaisella kaksi nimeä. Toinen on "menot", toinen "tulot". Ei ole olemassa ei-kenenkään rahaa, johon voisi kohdistaa vain raha-abstraktioon itseensä vaikuttavia toimia. Ei ole mahdollista "leikata" jostain jonkun menoja jotka eivät olisi jossain jonkun toisen tuloja.
Tuosta sitten pitäisi ajattelun alkaa. Seuraavaksi pitäisi kyetä ajattelemaan läpi se että rahaohjasteisen talouden ja yksityisen raha-auktoriteetin jatkuvasti laajentaman rahaekspansion ainoa mahdollinen vastavoima olisi valtio. Eikä ole mahdollista suorittaa valtiontaloudessa leikkauksia, jotka talouden kokonaisuudessa eivät vaikuttaisi uutta leikkaustarvetta lisäävästi.
Ja sitten pitäisi pystyä kysymään että mistä tässä leikkauspolitiikassa pohjimmiltaan on kyse. Mitä tapahtuu todella? Ja siinä jää käteen se perimmäinen totuus, että niin sanotut "taloudelliset realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut.
"Talous" on sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhät eliminoidaan. Ei millään leikkauspolitiikallakaan mitään muuta sisältöä ole. Ei sillä "valtioita" saati yhteiskuntia pelasteta, vaan tehdään valtioista kansainvälisen lainakaupan lypsylehmiä. Rahan ketju on velkavankeuden ketju, eikä sitä valtiota koskaan tulla siitä irti päästämään. Se ei ikinä enää siitä lentoon lähde.
Rikkaat rikastuvat, köyhät eliminoidaan. Rikastumisella ei ole ylärajaa, koska se on numeerista eikä todellista. Numerot eivät pääty mihinkään. Köyhätkään eivät lopu koskaan, koska yhä uusista tuloluokista tulee köyhiä. Se "taloudessa" tapahtuu todella. Rikkaat rikastuvat, köyhät eliminoidaan.
( 28.5. 2015)
---------------
Kommentoijista joku sanoo: "Reaalitalous" on siis yhtä kuin luontaistalous, kuin maatalous."Ei ole. "Talous" on vain eri asia kuin "raha", jota koskevan ajattelun historiallisista vaihteluista esimerkiksi Spengler antaa varsin vaikuttavan kuvauksen "Untergangin" luvussa "Talouselämän muotomaailmoista". Ehkä yksi tapa määritellä "reaalitalous" on se että kaikista "talouselämään" liittyvistä mielikuvistamme karsittaisiin pois kaikki se käsiteabstraktioon ja käsitesisältöön kuulunut vaihtelu, jossa "rahaa" on eri aikoina ajateltu.
Oma raha-ajattelumme apinoi eurooppalaisella uudella ajalla syntyneitä ja kehittyneitä erityistieteitä ja niille kullekin ominaisia suureita ja mittayksiköitä. Tämä apinointiyritys epäonnistui kuitenkin surkeasti, ja niinpä meillä on käsissämme "rahaa", jossa tosiasiassa elää vain keskiajalta periytynyt pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma.
"Rahan" määreettömyyttä ovat toki korostaneet muutkin kuin Spengler. Itse vaikutuin esimerkiksi Keynesin kirjaa lukiessani siitä miten paljon hän kehitti kokonaan uusia rahaa kuvaavia ominaisuuksia. Mielestäni hänet pitäisi muistaa myös tästä puolestaan, ei vain siitä että hän korosti valtion roolia suhdannevaihtelujen tasaajana.
"Perustarpeet" ovat legitiimi ihmistä kuvaava käsite. Näin siitä huolimatta että "psykologinen ihmiskuva" on paljolti uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen individualismin tuottamaa harhaa, ja että "psykologia on nuori tiede jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus". -- Maslowia saa yksityiskohdissa kritisoida vapaasti, ihmisellä on joka tapauksessa perustavammanlaatuisia ja toissijaisempia tarpeita.
Olen monta kertaa todennut, että filosofit ovat periaatteessa nykyään pätevämpiä puhumaan rahasta kuin talousoppineet. Tiettyjä talousajattelun historiallisia muutoksia, kuten neljänkymmenen viime vuoden kuluessa räjähtänyttä rahaekspansiota, ei voi selittää minkään "talousajattelun" oppisuunnan käsitepuitteistuksissa. Sen selittämiseen tarvitaan ajatushistoriaan ja rationaalisuuden laatuihin paneutuvaa analyysia.
Tiedonalojen pirstoutumisesta käsiimme jäänyt "opillinen" ismi-ajattelu korostaa käsitteiden määrittelemistä, mikä on siis deduktiivinen ajatusliike. Elämme keskellä uudestaan syntynyttä keskiaikaista käsiterealismia.
Ja niin edelleen. Mutta, kuten näissä kommenteissa joku toteaa, ylipormestari tuskin on asettanut blogiaan tänne siksi että sortuisimme tähän mitä käytännön halki-poikki-pinoon -realistit pitävät sofismina, vaan hän on pannut tänne bloginsa... hmmm, no, en itse asiassa tiedä miksi.
Joka tapauksessa nämä "keskustelut" ovat mielestäni lähinnä tyhjän jäynäämistä. Käytännössä "talous" on sitä että rikkaat rikastuvat ja köyhiä ihmisiä eliminoidaan. Tässä suuressa tosiasiallisessa kuviossa rikkaiden systeemille vapaaehtoisesti luovuttamat rahat eivät missään päädy köyhien käsiin, vaan ovat tavallaan vain systeemin ruokkimista ja korkeintaan rikkaiden kesken tapahtuvaa koketeeraavaa uusjakoa.
"Keskustelu" on turhaa ja toivotonta. Käsiterealismia. En aio jatkaa tätä.
Eurooppalaisella uudella ajalla empirismin perinne, siis loogisen empirismin, loogisen positivismin, positivismin perinne, on tuottanut hyödyllisintä tietoa siellä missä tutkittavana on ollut niin sanotusti ihmisestä riippumaton todellisuus.
Sielläkin kuvailevien lähtökohtaisten käsitteiden on oltava kyseenalaistettavissa. Kysymysten ja vastausten ontologista kehää ei saa sulkea. Käsitteitä rukataan kokeissa saadun empiirisen reaalivasteen vaatimalla tavalla.
Sanoin että talousajattelumme on uudelleensyntynyttä keskiaikaista käsiterealismia. Kysymykset ja vastaukset sulkeutuvat toisiinsa, eivätkä käsitteiden tiukkaakin tiukemmat määrittely-yritykset toisilla käsitteillä tuo minkäänlaista lisäarvoa. Kaikki talousajattelumme ajatusliikkeet ovat deduktiivisia.
Keskiajalla nominalistit lopulta avasivat ovia käsitehäkkeihinsä sulkeutuneille skolastikoille. Uuden ajan talousajattelu jäi kuitenkin keskiaikaisen teokratian toistoksi, vaikka se omaksuikin ajatusmuotoja kehittyvistä erityistieteistä.
Skolastiikka sopii koulumestareille. Talousajattelu pyhittää numerot. Numerot ovat käsiterealistisista yleiskäsitteistä käyttökelpoisimmat, koska kaikkivoipaisuuskuvitelma voi elää sisällyksettömissä muodoissa. Spengler ennusti, että uuden ajan talousajattelussa ajautuvat vastakkain lopulta muoto ja sisältö, "raha ja veri".
Talousajattelumme käsitteistä ei kannata kysyä mitä ne tarkoittavat, vaan kannattaa kysyä mikä on tarkoittamisen mieli. Minkä rationaalisuuslaadun mukaista "tarkoittamista" halutaan kuvata.
Esimerkiksi "perustarpeet" ovat legitiimi ihmistä kuvaava käsite. Näin siitä huolimatta että "psykologinen ihmiskuva" on paljolti uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen individualismin tuottamaa harhaa, ja että "psykologia on nuori tiede jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus". Maslowia saa kritisoida vapaasti, ihmisellä on joka tapauksessa perustavammanlaatuisia ja toissijaisempia tarpeita.
Olen monta kertaa todennut, että filosofit ovat periaatteessa nykyään pätevämpiä puhumaan rahasta kuin talousoppineet. Tiettyjä talousajattelun historiallisia muutoksia, kuten neljänkymmenen viime vuoden kuluessa räjähtänyttä rahaekspansiota, ei voi selittää minkään "talousajattelun" oppisuunnan käsitepuitteistuksissa. Sen selittämiseen tarvitaan ajatushistoriaan ja rationaalisuuden laatuihin paneutuvaa analyysia.
Ja niin edelleen. Kaikki se mitä tässä yhteydessä on sanottavaa, on jo sanottu. En usko että toistelemalla onnistuttaisiin edes kolhaisemaan skolastiikan pintaa. Ei ole toiveita siitä että kukaan ymmärtäisi, koska se päällimmäiseksi edellyttäisi mm. halua ymmärtää. Halu nokitella ja haluttomuus ymmärtää eivät näytä aiheuttavan asianomaisissa mitään häpeää.
Kyllä se nyt näyttää siltä että tämä saa puolestani jäädä tähän. Oikeastaan tämä on jo jäänyt jonnekin tuonne matkan varrelle.
Ylipormestarille tietä antakaa. Hän puhuu aina asiaa.
(2.6. 2015)
--------------
