Kekkonen, suomettuminen, Sofi ja sofismi (8.5. 2015)

Kekkonen, graffiti-ikoni, kirkkomaalaus lukutaidottomalle kansalle

Urho Kekkonen syntyi, kun viime vuosisata syntyi, ja kun Suomi syntyi, Kekkosen elämä ja Suomen elämä kutoutuivat yhteen, historian köydeksi. Kekkonen oli kontrovertti hahmo, jota vihattiin ja rakastettiin, hän oli suvereeni vallankäyttäjä, jota vuorineuvokset kirosivat mutta pelkäsivät, mutta joka sai kansalta aidon luottamuksen.

Kekkonen oli sodan ja rauhan mies, siis "Sodan ja rauhan" mies. Tolstoin suurromaani on täydellisen hämmentävä. Hitaasti lukijan tajuntaan muodostuu kokemus ihmiselämän mittayksiköistä. Siitä miten ihmiset muuttuvat elämänsä mittaan. Kirjan lopussa henkilöt ovat elämänsä eläneet ja ovat aivan eri ihmisiä kuin lähtiessään liikkeelle.

Niin kävi Kekkosellekin. Suomen syntyessä hän joutui pojankloppina osallistumaan punakapinallisten teloituksiin. Toisen sodan jälkeen tuon poliittisen suunnan konkurssi oli selvä, mutta kaikki eivät pystyneet orientoitumaan uudelleen. Paasikiven kelkasta putosi mm. Tuure Junnila, joka lopun elämänsä käytti yrityksiin todistaa miten väärässä uusi linja oli. Kerrotaan kuitenkin, ettei hänkään pysynyt aivan loppuun asti samana.

Kekkonen omaksui, jatkoi ja syvensi Paasikiven linjaa. Kun sotatraumasta oli toivuttu kymmenen vuotta, sota-aiheen käsittely rintamamiesten kokemuksellisesta näkökulmasta tuli kirjallisuudessa mahdolliseksi. Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" purki liian pitkään tukahdutettuina olleita kansalaistuntoja. Teoksen filmatisointi vaati pääministeri Kekkosen antamaa taustatukea. Sotilasjohto nimittäin yritti vielä tuolloinkin sabotoida ja heittää kapuloita rattaisiin.

Kekkonen halveksi sotilaita ja esimerkiksi antoi aidon tukensa Suomeenkin 60-luvulla saapuneelle sadankomitealaiselle aseistakieltäytymisliikkeelle. Tiedän tämän, koska tieto tästä on välitetty minulle hänen lähipiiristään. "Näistä asioista ei tässä maassa kukaan joudu vankilaan niin kauan kuin minä olen täällä presidenttinä", hän oli sanonut. Se oli noita aikoja, jolloin me kansalaistottelemattomat taistelimme oikeudessa saadaksemme vakaumuksemme hyväksytyksi.

Kekkosen rooli kirjailijoiden suojelijana, kuten esimerkiksi jumalanpilkasta syytetyn Hannu Salaman armahtajana, ja kansalaiskeskustelun käynnistäjänä, minkä hän masinoi ns. reporadion (Eino S Repo, kesk) ja yhteiskuntakriittisten toimittajien kuten Reino Paasilinnan (sdp) kautta, ei oikein sovi yhteen niiden joko kommunistiagenttia, sananvapaussensoria tai militanttia diktaattoria esittävien mustamaalausten kanssa jollaiseksi hänen vihaajansa yrittävät nyt hänet töhriä. Historian köysi on monisäikeinen ja liukas, ja ne jäljestätulijat, joiden käteen on jäänyt vain köyden pää, eivät nyt tiedä mitä vetävät.

Kirjoja joihin erilaiset presidentit ovat ottaneet eri tavoin kantaa

Vihaajat ovat nimittäneet Kekkosen neljännesvuosisadan mittaista presidenttikautta diktatuuriksi, ja tietyllä tavalla määritellen Suomi yhteiskuntana elikin noina aikoina vielä niin sanotusti "talmonilaisen totalitaristisen demokratian" kehitysvaihetta. Sellaiselle tiellehän Venäjä nyt saattaa olla vasta astumassa. Mutta jos demokratia määritellään arendtilaisittain, kansan tuntemaksi aidoksi luottamukseksi, Suomessa ei ennen eikä jälkeen Kekkosen ole ollut yhtä demokraattista presidenttiä.

Se millä Kekkonen ansaitsi tavallisen kansan syvimmän luottamuksen oli idänsuhteiden hoito. Meillä oli naapurissamme arvaamaton valtio, jossa käytiin armottomia sisäisiä valtataisteluja. Suomen presidentti ei siinä tilanteessa olisi voinut tehdä mitään muuta niin suurta virhettä kuin mikä olisi tapahtunut jos hän olisi päästänyt ulkopolitiikan ohjat täällä hajoamaan puoluepukareiden riitaisiin käsiin.

Ihmiset haluavat rauhaa, eivät sotaa. Kansat eivät sodi keskenään, ja jos valtioissa vallitsee todellinen demokratia, valtiot eivät sodi keskenään. Ilmiö tunnetaan "Doylen lain" nimellä. Luoja varjelkoon kansoja johtajilta jotka eivät ymmärrä historiaa eivätkä ymmärrä mitä rauha kansalaisille merkitsee. Mikään kansa ei ansaitsisi nuorta kilpailuhenkistä ja taistelunhaluista nulikkaa johtajakseen.

Nuoret nulikat saattavat todella kirjoittaa maailmahistorian uusiksi Georgian tai Ukrainan kaltaisten tapausten varassa. Tuntuu siltä että he ovat valmiita toistamaan maailmansodankin uusiksi saman "intellektualismin" todistamiseksi.

Mitään päivämääriin sidottua totuutta aggressioista ja regressioista ei ole. Ne ovat ihmislajin ikuisia ilmiöitä. On sama elämmekö primitiivisten yhteisöjen aikaa vai huipputeknologialla tuotettujen tuliaseiden aikaa. Ihmisen aggression ja regression kytkentä on aina sama. Siellä missä kriisit eskaloituvat, siellä joukkovoimat ottavat vallan, ja kun kriisi jatkuu ja syvenee, yksilöllinen kriittinen järki häviää, ja voiton ottaa taantuma yhä syvemmälle lajin primitiiviseen historiaan.

Natsit nakkelevat kirjoja rovioon 1933 -- kohta poltettiin ihmisiä

Konflikteissa on olemassa vain kahtiajakoja. "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella!" Nyrkki lentää. Kuka tässä tilanteessa kertoisi, ettei väkivallalla koskaan ole ratkaistu ainoatakaan ajatteluongelmaa. Yksi ynnä yksi on kaksi, eikä sitä ratkaista nyrkiniskulla. Ihmisen ainoa mahdollisuus hallita todellisuutta on rationaalinen ajattelu, mutta konfliktiin vajonneen mielessä ainoa ulospääsy on vastustajan tuhoaminen.

Väkivallan alkukantaista lapsellisuutta ei tajuta, päinvastoin. Koska kuolema on peruuttamaton, väkivaltaan suhtaudutaan korkeimpana totuutena.

Kun omille heikkouksilleen sokeat uhoajat ajautuvat vastakkain, ainoa todellinen ulospääsymahdollisuus olisi se, että kahtiajaon ulkopuolelle jäävät ymmärtäisivät, miten välttämättömiä tällaisissa konflikteissa olisivat vastakohtia "komplementoivat", kolmatta vaihtoehtoa edustavat voimat.

Länsi ja itä todellakin tarvitsisivat väliinsä puolueettomia ja liittoutumattomia maita, joilla olisi kykyä ymmärtää konfliktin kummankin osapuolen näkemyksiä. Suomella voisi geopoliittisista ja historiallisista syistä olla mahdollisuus komplementoivan roolin omaksumiseen. Kekkonen halusi että Suomi saattaisi toimia maailman lääkärinä, ei tuomarina. Se oli niin sanotun "suomettumisen" perimmäinen sisältö.

Puolueettomuuspolitiikka olisi oikeasti rohkeinta politiikkaa. En tiedä miten EU voisi sen estää, jos sitä todella haluaisimme toteuttaa. Mutta nyt sen sijaan meilläkin pelkurimaiset poliitikot mieluummin sortuvat mukaan kahtiajakoihin, alkavat valita puolta ja vaativat kansalaisilta samaa. Nulikoiden ymmärrys käpertyy keskinäisiin ideologisiin kärhämiimme, joissa "Kekkonen" toimii kirosanana ja "suomettuminen" opillisena likasankona joka paiskataan varovaisuutta varjelevien niskaan.

"Suomettuminen" oli viisainta valtiomiestaitoa aikana, jolloin elimme keskellä typerintä ja valheellisinta mahdollista maailmaa. Se onnistui, koska selvisimme. Rauha säilytettiin. Kun nyt hylkäämme "suomettumisen" opetukset, elämme pian jälleen keskellä typerintä ja valheellisinta maailmaa, ja arvatkaa, vallitseeko kohta rauha.

Toimiminen suurvaltakonfliktien ulkopuolella vaatisi enemmän henkisiä resursseja kuin mihin tämän hetken päättäjillämme riittää kykyä. Kyse aktiivisessa "puolueettomuuspolitiikassa" ei ole passiivisesta jättäytymisestä suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle, vaan sen "kolmannen osapuolen" roolin tunnistamisesta, joka kahtiajakautuvassa maailmassa lopulta todella tarvitaan ellei tavoitteena, itse tarkoituksena, ole sota viimeiseen mieheen.

Kahtiajakautuvien näkemyksellisten teesien ja antiteesien ainoa kehitysmahdollisuus on synteesi. Synteesin mahdollisuus edellyttää kuitenkin että konfliktiin ajautuneiden osapuolten välillä on harmaa alue, jolla diplomatia voi toimia.

Ehkä eniten itseäni surettaa se, että kirjallinen intellektualismi ja rauhantahtoisuus eivät enää kulje käsi kädessä. Se perinne meiltä meni Kekkosen myötä. Koiviston kirjallinen käsityskyky ilmeni ivassa, jolla hän tuhahtaen mitätöi Iranin ajatollah Khomeinin kirjailija Salman Rushdielle langettaman kuolemantuomion, fatwan. "No, onhan se sellainen... eräänlainen mediatapaus."

Monet pitivät Koivistoa intellektuellina

Montako kaunokirjaa Koivisto oli lukenut? Mitä hän oli ymmärtänyt "Sodasta ja rauhasta"?

Esko Seppänen kirjoitti juuri jutun yhdestä myydyimmästä nykykirjailijastamme, Sofi Oksasesta. Seppänen nimitti kirjailijattaren "suomettumisen jumalattareksi". Itse nimittäisin kuitenkin Sofi Oksasta ennemminkin sofismien kuin suomettumisen jumalattareksi. Se, ettei kirjailijalla ole kykyä käsitteellisiin erittelyihin, on mielestäni paljon perustavanlaatuisempi ammattivamma kuin pinnallinen poliittinen mielipide.

Kirjallisuuslehti Parnasso 1/2007 julkaisi Oksasen laajan artikkelin, jossa pohdiskeltiin vahvan paatoksen vallassa kysymystä miksi Hitlerin natsi-Saksassa tapahtuneet hirveydet herättävät meissä kauhua ja saavat meiltä moraalisen tuomion, kun Stalinin suorittamille puhdistuksille suunnilleen tyydytään hymähtelemään.

Sofi Oksanen -- kirjallinen tai muu mediatapaus?

Oksanen ei kuitenkaan kertonut, että kysymykseen on ihan oikea vastauskin. Hän halusi vain saarnata. Hän on yksi niitä nykyisin niin yleisiä "mielensäpahoittajia", jotka ovat kääntäneet Humen giljotiinin ylösalaisin. Kun Hume totesi, ettei tosiasioista voi johtaa moraaliarvostelmia, mielensäpahoittajat johtavat moraaliarvoistaan vaatimuksia sen suhteen mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla olemassa.

Se, että suhtaudumme Hitleriin eri tavoin kuin Staliniin on tosiasia. Se on todellinen ilmiö, joka vaatisi selityksen tosiasiana. Selitykseksi ei riitä väite että meillä on jotenkin "huono" moraali. Mekaanisen tasapuolisuuden vaatimus ei ole moraalia vaan sofismia.

Jo sosiologian perustaja Emile Durkheim puhui omilla termeillään erosta "mekaanisen" normimoraalin ja "orgaanisen" omantunnonetiikan välillä. Suomalaisen sosiologian grand old man, Erik Allardt, korosti tätä jakoa kehityskysymyksenä. Ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja kaiken sosiaalisuuden sitovin liima-aine on nimenomaan moraali. Emme voi sekoittaa sosiodynaamisesti eri suunnista vahvistusta hakevia moraalilaatuja -- kehityserot ovat kulttuurista myrkkyä.   

Torjumme vaistomaisesti itsellemme vieraan moraalilaadun. Kulttuurinen hylkimisreaktio johtuu nähdäkseni siitä että osaamme vaistomaisesti asettaa yhteiskunnat jonkinlaiselle kehitykselliselle mitta-asteikolle. Emme suhtaudu esimerkiksi primitiivisten kansojen heimosotiin samalla tavalla kuin kehittyneiden kansallisvaltioiden keskinäisiin konflikteihin. Mikään mikä sijoittuu "kehittymättömyyden" kyltin alle, mukaanlukien tällaisten yhteisöjen ihmiset, ei vertaudu mihinkään mitä arvioimme aivan erilaiselta lähtötasolta ja erilaisten odotusten pohjalta.

Tämä vaistomainen suhtautumisemme ei ole huonoa moraalia, vaan kertoo siitä, että moraalitunnot meissä luonnostaan liittyvät lähimpiin ihmisiin ja niihin, jotka ovat kanssamme samanlaisia. Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaalisuuden tosiasia on myös moraalin lähtökohta. Niin paljon kuin kaikenlaisia yleisiä "ihmisoikeusideologioita", jne, viljelläänkin, ne ovat vain käsitteellisiä yrityksiä levittää abstraktioiden varassa luontaista moraalitajuamme yli niiden rajojen joissa se luonnostaan toimii.

Niin hyvinä ja varsinkin hyväksyttävinä kuin näitä yrityksiä pidämmekin, käsitteellisen tiedon varaan rakennettu moraali on kuitenkin aina eri asia kuin kokemukselliset moraalitunnot. Tätä tarkoittaa Humen giljotiini.

Toinen juttu on se, että kriisiytyessään kaikki yhteiskunnat taantuvat primitiivisemmälle asteelle. Kehittynytkin demokratia voi kokea joukkomittaisen taantuman totalitarismiksi, jossa luottamukseen perustuvaa vallankäyttöä ei enää esiinny vaan kaikki tapahtuu kuin tunnottoman koneiston toiminta. Tällaisen taantuman aiheuttama moraalinen krapula on aivan toinen asia kuin totalitarismi siellä missä milloinkaan ei yhteiskunnallisessa kehityksessä vielä ole edetty edes demokratian kynnykselle.

Sofi Oksanen voisi lueskella esimerkiksi brittihistorioija Jonathan Gloverin teosta viime vuosisadan maailmanlaajasta barbariasta. Glover käsittelee ja luokittelee aivan luontevasti konflikteja niiden taustalla vaikuttavan yhteisöllisen kehitysasteen mukaan.

Nobelisti William Golding kuvaa teoksessaan "Kärpästen herra" taantumailmiötä. Hän käyttää kulissina lapsiyhteisöä, ja totisesti: juuri siitä on kyse kehittyneen yhteiskunnan vajotessa totalitarismiin. Paluusta lapsenasteelle.

On sinänsä vähän järkyttävää todeta, ettei meillä hyvät myyntiluvut kuitannut Sofi Oksanen taida ymmärtää mitään maailmankirjallisuuden huipputeoksesta. Suomalainen kirjallinen intellektualismi elää edelleen mekaanisen normimoraalin maailmassa, kuplassa, jossa se vaatii ja vaalii mekaanisesti määriteltyä -- yliyleistetyillä, yliylevöitetyillä yleiskäsitteillä määriteltyä idealistista "ihmisarvo- ja -oikeusideologiaa". -- Toinen "suomettuneisuudella" mielellään elämöivä menekkiteosten tekijä, Jari Tervo, uskaltaa toki tv-viihdeohjelmassa nakata raamatun olkansa yli lattialle, mutta rohkeus ei riitä saman tempun toistamiseen koraanilla. Mekaaninen tasa-arvo loppuu siihen paikkaan kun orgaaninen kulttuurikonflikti tulee todelliseksi.

Monet pitävät Tervoa...

Sellaisia mediatapauksia, nämä kirjalliset kulttuuri-intellektuellimme. 

Sen enempää oma kaunokirjallinen "eliittimme" kuin poliitikkojemme idealistisin kärki mm. "vihreän" Heidi Hautalan johdolla ei pysty tunnistamaan eikä tunnustamaan yhteisötodellisuuksissa vallitsevia tosiasiallisia kehityseroja. Hautala jaksaa moraalipaatoksen vallassa paasata siitä miten hitaasti "demokratiakehitys" Venäjällä etenee, ellei se peräti mene taaksepäin.

No, eurooppalaisilta meni neljäsataa vuotta individualisaation saavuttamiseen. Sille kehitykselle ei ollut suunnannäyttäjää eikä akseleraattoreita, mutta se ei myöskään pysty kiirehtämään yhdenkään muun yhteiskunnan kulttuurikehitystä. Vain omin voimin omaa tahtiaan kehittymällä kulttuurit voivat säilyttää sisäisen eheytensä.

Niin kirjoittajilla kuin poliittisten viha- ja palopuheitten pitäjillä riittäisi perehtymistä yleisinhimillisiin lähtökohtiin. Siihen mitä niistä on jo sanottu ja vielä voidaan sanoa. Mutta heille riittää oma impivaaralainen kulttuurikuplansa, jossa he uskaltavat pilkata "persuja".

Ihmisarvoidealisteille moraali on todellakin jotain julistuksenomaista ja teoreettista, jotain käsitteellis-abstraktista, ideaa, joka voidaan liimata elämänmuodostaan irtileikatun ja jonkinlaiseen puhtaaseen tyhjiöön asetetun "yksilön" päälle. Ihmisoikeudet ovat näille idealisteille normatiivisia moraaliarvostelmia, joiden varassa vaaditaan todellisuutta muuttumaan epätotuudeksi.



--------------------------