 |
| Kaikki on lähtökohtaisesti kaksiarvoista |
1.
EU-vaalien lähestyessä kiihtyy myös kaikenlainen periaatekeskustelu itse EU:sta ylikansallisena järjestelmänä. Onko EU yhä selvemmin realisoituvine integraatiosuunnitelmineen verrattavissa historiassa jo toteutuneisiin liittovaltiomuodostelmiin, sellaisiin kuin USA tai edesmennyt Neuvostoliitto? --
Tätä keskustelua käydään sellaisten yleiskäsitteiden kuin esimerkiksi "historia", "demokratia", "talousjärjestelmä", jne, pohjalta, ja keskustelulle on ominaista, etteivät keskustelijat pysähdy miettimään miten mielipide-erojen merkittävimmät tekijät sisältyvät jo noiden lähtökohtaisten käsitteiden syvämerkityksiin.
Käsitteitä käytetään leimoina. Esimerkiksi: "EU:iin liittymisestä päätettiin demokraattisella kansanäänestyksellä." Siis riittää että johonkin lätkäistään päälle leima: "Demokraattinen!" -- Se missä määrin leima hautaa näkyviltä täysin päinvastaisia sisältöjä, jää käsittelemättä. Julkisuudessa ei loppujen lopuksi ole juurikaan nostettu esiin sitä tapaa, jolla niin sanottu valtalehdistö Aatos Erkon aloitteesta keskenään salaa sopi ennen EU-kansanäänestystä siitä ettei EU-kielteisiä uutisia julkaista.
 |
| Yksityistetyn totuuden mies |
2.
Kuinka mielipiteitä muodostetaan, kun jokin olennainen osa mielipiteisiin vaikuttavia tosiasioita jää mediaeliitin päätöksellä piiloon?
Julkisuuspintaa on koko itsenäisyyden ajan vahdittu aika tarkoin ja varsin pienen eliitin toimesta. Yhden omistajan -- aikanaan Suomen rikkaimman miehen -- yhden lehden valta-asema on taannut sen, ettei kunnollista kriittistä journalismia ole maassa koskaan päässyt syntymään. Erkko perusti jopa oman toimittajakoulunsa välttääkseen "vasemmistolaisen" yliopistokoulutuksen saaneita. -- Ja nyt, tänä päivänä, tuo sama itsevaltaisesti totuuksia julistava totalitaristinen asenne on edelleen yhtä voimissaan -- mutta journalismi ideologisesti jokseenkin päinvastaista, "punavihreää".
Sama tilanne -- eliittiin samaistuva ja indoktrinaatioasenteet omaksunut "kansaa valistava" journalismi -- vallitsee yhä edelleen. Vallan muoto on suora putki, vain ideologia on kastettu uudessa vihkivedessä. Se on jo jälkijättöistä ajattelua, taannoisten edelläkävijöiden jo hapantuneita oppeja. -- Ja siksi niin sanotulle vaihtoehtomedialle on taas tilaus. Siihen valtamedia on reagoinut siilipuolustuksella ja sensuurivaatimuksilla.
Yksi tapa ylläpitää valtaa mediajulkisuudessa on pysyttäytyä määrätietoisesti väärissä yleiskäsitteissä, joilla tiettyjä aihepiirejä pelkästään käsitellään. Kun puhutaan "maahanmuutosta" tai "turvapaikoista" ajattelu aidataan sellaisiin käsitteellisiin kehiin joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä todellisuudessa tapahtuu. Kukaan ei puhu esimerkiksi kulttuureista kovina kognitiivisina tosiasioina -- siitä, etteivät toisilleen sosiodynaamisesti erisuuntaiset kulttuurit koskaan tule sopeutumaan toisiinsa.
Yleiskäsitteillä on helppo noitua ymmärrys. Siellä missä todellisuus on jo puettu yleiskäsitteiden kaapuihin, siellä on enää turha keskustella siitä mistä todellisuudessa on kyse.
3.
Jos haluaisimme käsitteellistää todellisuuden oikein, meidän pitäisi käyttää jokaista lähtökohtaista käsitettämme rinnakkain ja sisäkkäin sille vastakohtaisten merkitysten kanssa.
Yleiskäsitteiden luonteesta pitäisi puhua enemmän. Emme oikein helposti ymmärrä, että mielessämme kaikki käsitteet muodostuvat oikeasti kaksikomponenttisina -- toisiaan täydentävinä komplementaarisina vastakohtapareina -- tiettyä todellisuuden hahmottamiselle ominaista kaksijakoisuutta kuvastaen. Jokainen määre sisältää vastamääreensä, suuruus edellyttää pienuuden, valoa vastaa aina jokin varjo. Emme tietäisi mikä on hyvää ellei maailmassa olisi vastaavaa pahaa.
Wittgensteinin filosofiaa, varsinkin kielen kuvateoriaa, voidaan tulkita niin, että kaikilla asiaintiloilla maailmassa on olemassa negaatio. Eli kaikki mikä "sanoo" jotakin on lähtökohtaisesti vähintään kaksiarvoista ja siksi epämääräistä. Selvää, kirkasta, on vain logiikka, joka koskee vain ajattelun muotoja, ei sisältöjä. "Esimerkiksi säästä et tiedä mitään, jos tiedät, että ulkona joko sataa tai ei sada."
Ja sitten se vaikea, kaikkea lähtökohtaista käsitteenmuodostusta koskeva asia. Vastakohdat eivät ole koskaan todellisuudessa kaukana toisistaan, vaan samaa, maailmaa käsitteellisesti kiinteyttävää akselia, jopa osin aina toisiinsa sisäänrakennettuina.
 |
| Olivatko muka Hitler... |
 |
| ... ja Stalin toistensa vastakohtia? |
4.
Ei ole olemassa "demokratiaa" jossa eivät vaikuttaisi myös se sama valtamagia ja ne voimat, jotka vaikuttavat "totalitarismissa". "Demokratia" ei ole "hyvän" synonyymi, eikä "totalitarismi" vain "pahan valtakunta". Käsitteet kytkeytyvät toisiinsa pintaa syvemmillä tavoilla.
Annan esimerkin siitä miten yleiskäsitteet historian mittaan kiinteytyvät ja päätyvät aivan tiettyihin käyttöyhteyksiin. "Kansallisvaltio" ja "demokratia" kutoutuivat alkujaan keskenään samaan eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriaan -- ja tosiasiassa kognitiivisina emergensseinä ne liittyvät yhä todella elimellisesti toisiinsa -- kun taas nykyisin niin muodikas ylikansallisuus, "internationalismi", sen sijaan kietoutuu "totalitarismin" sosiopsyykkisiin mekanismeihin ja historiaan. --
Emme kuitenkaan osaa ajatella että nationalismi on osin synonyymi demokratialle, ja kansainvälisyys puolestaan on totalitarismeille ominaisten maailmanvalloituspyrkimysten osakomponentti.
5.
Kansalaiskeskustelussa kannanottomme muodostuvat yksinomaan vahvistamaan omia käsityksiämme -- omaksumiamme leimaavia käsitteellistyksiä -- moraalisesta hyvästä ja moraalisesta pahasta. Siksi "demokratia" on meille yleensä moraalisen hyvän synonyymi, ja kaiken moraalisen pahuuden me projisoimme käsitteeseen "totalitarismi".
Se että moraalisella painotuksella on tiedollisesti jäsentävässä käsitteellisessä ajattelussamme niin suuri rooli, se voisi olla ensimmäinen läksy joka meidän tulisi oppia -- jos kunnollista kansalaiskeskustelua haluaisimme. Mutta luultavasti emme halua. Haluamme että oman ajattelumme tunnustukselliset ominaisuudet hautautuvat näennäiseen käsitteelliseen pätevyyteen ja yleisesti hyväksyttyihin "perusteluihin".
Niinpä emme mitenkään pysty käsittämään, että kaikkea avoimuutta, kansainvälisyyttä, suvaitsevuutta, monikulttuurisuutta ja jopa rationaalisuuttamme ja muita moderneja arvojamme edustava EU voisi joiltain -- ellei peräti olennaisilta -- osin olla puhdas totalitarismi. Että se on todellisuudessa vain julma taloustotalitarismi. Että uudessa modernissa maailmassamme eniten vaikuttava tunnustuksellisen ajattelun laatu on talousajattelu -- taloususkonto -- ja että EU on tämän uuden valtamagian, taloususkonnon, toimintakulissi. Että EU on taloususkonnolla pyhitetty taloustotalitaristinen koneisto.
6.
Taloususkonto on uskontoa siinäkin mielessä että sillä on tuo tunnustuksellinen pyhityksensä. Talous ei suinkaan ollut vain marxilainen virallinen tieteellinen oppisisältö edesmenneen itäblokin koulutusjärjestelmässä, vaan se elää nyt nykyisessä länsimaisessa valtamaagisessa ajattelussa yhä virallisempaa legitimaatiota nauttien. Jokainen joka ymmärtää historiaa ja mekanismeja, jolla ihmismielessä moraalinen hyvä ja paha aina ovat toisiinsa elimellisesti kietoutuneita, ei voi olla järkyttymättä siitä tavasta jolla kaikkein valistunein eurooppalainen ajattelu nyt vuorostaan omaksuu kantaakseen itäblokkia rasittaneen tunnustuksellisen taloususkonnon perinteen.
 |
| Wallerstein: N-liitto oli kaikkein kapitalistisin |
Taloususkonto on pikkuhiljaa hivuttautumassa kouluopetukseen ihan virallisena oppiaineena. Isät ja äidit on saatu sen kannattajiksi. Tavallaan EU:n idealistisessa kannattamisessa onkin karseinta se, että taloustotalitarismillakin on kuuliaiset mallioppilaansa. On järjestelmän hyvyyteen aidosti uskovat ja järjestelmän hyväksi periaatteellista propagandatyötä tekevät "sosialismin rakentajat" -- on oppineet priimusmaisterit ja kiltit kielitaitoiset kulttuuritietoiset "kympin tytöt", joiden koko ajattelu on tunnustuksellista ja opittuja auktorisoituja totuuksia toistelevaa.
7.
Koulumenestyjät ovat ottaneet omikseen ja sisäistäneet ne käsitteellistykset joilla ylikansallisen talouden valtajärjestelmä on oman valtamagiansa legitimoinut, ja näihin lähtökohtaisiin käsitteellistyksiin he palauttavat kaiken järjestelmää vastaan kohdistetun kritiikin. He tulkitsevat toisinajattelun joko asiatasolla harhaiseksi, moraalisesti yhteiskunnanvastaiseksi tai sitten peräti mielenvikaiseksi -- aivan kuten puolueuskolliset kunnon kansalaiset sosialistisessa totalitarismissa tekivät. Nimittäisitkö tätä näennäistä "asiallisuutta" avaramielisyydeksi vai suljetulle järjestelmälle ominaiseksi tunnustuksellisuudeksi?
He osaavat vastata hyvin niihin kysymyksiin joiden käsitteelliset lähtökohdat he ovat itse asettaneet. Uusia lähtökohtaisia käsitteitä ei hyväksytä -- ne eivät edusta sen enempää auktorisoitua oppisivistystä kuin "realismiakaan". He eivät tunnista omaa konformismiaan tai omien käsitteellisten perustelujensa ontologisia kehiä -- he ovat omasta mielestään oikealla asialla ja kokevat vain puolustavansa totuutta. Nimittäisitkö näitä asenteita "demokratian" vai "totalitarismin" järjestelmään kuuluviksi?
 |
| EU tulee murentumaan kuten muutkin totalitarismit |
8.
Niin paljon kuin näissä "kansalaiskeskusteluissa" erilaisia käsitepinnoille leviteltyjä väitteitä esitetäänkin, ja niin paljon kuin käsitteitä näissä merkitysverkoissa viritelläänkin, juuri kukaan ei juuri koskaan todellisuudessa muuta omaa pohjimmaista ajatteluaan. Se tosiasia järkyttää minua päivä päivältä enemmän. Ainoa mitä nykyisissä kilometrikansalaiskeskusteluissa tapahtuu on, että väitteisiin joskus opitaan kehittämään uusia vastaväitteitä.
Mistä tämä "keskustelun" täydellinen hyödyttömyys kertoo? Nähdäkseni siitä, että lähtökohtaiseen käsitteenmuodostukseen ei edes haluta päästä käsiksi. Riittää että "oikea" ajattelu tunnistetaan, että sille annetaan oma tuki ja tunnustus. Onko tällainen ryhmävahvistautuminen demokratian vai totalitarismin ominaisuus?
-------------------
Lisäys:
"" Euroopan unioni ei ole demokratia. Se on demokratian vastainen harvainvalta, jota ohjaavat suurten jäsenmaiden hallitukset ja suuryritysten lobbarit. "" -- Vaan eivätpä myöskään kaikki eurooppalaiset valtiot taida täyttää aidon demokratian kriteerejä. Eivät ainakaan jos ne asetetaan arendtilaisittain, "alhaalta ylöspäin" kulkevien vallan voimaviivojen ja valtaeliitin nauttiman aidon luottamuksen perusteella. Autenttisuuden etiikka puuttuu, poliittiset valtataistelijat inhoavat omaa kannattajakuntaansa, jolle heidän on valehdeltava ja luvattava ummet ja lammet ääniä saadakseen ja tullakseen valituiksi parlamenttiin.
Suomi on eurooppalaisten valtioiden joukossa vielä aivan erityinen poikkeustapaus. Meillä on taakkanamme vieraskielisen hallinnon raskas alistushistoria, jonka jäljiltä suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuudet ovat poikkeuksellisen suuria. Meillä myös poliittinen eliitti omaa erityisannoksen eliitille siunautuvaa statusta ja vaikutusvaltaa, sosiaalista vakiota, jonka lumovoima noituu poliitikkojen ymmärryksen niin että he todellakin kuvittelevat kaikenlaiset "vallan ytimet" olemassaoleviksi tosiasioiksi. Meille aito demokratia on vielä hyvin kaukainen tavoite, ja unelmaksi se taitaa jäädäkin.
Demokratian sijasta Suomi on puoluepukareiden johtama puolueparlamentarismi, joka tarvitsee enemmän omaa institutionalisoitumistaan vahvistavia voimia kuin esimerkiksi uusia ajatuksia saati selvänäköistä toisinajattelua joka kertoisi kaikenlaisista mammuttimittaluokan ajatusvirheistä. Meillä poliittinen ja taloudellinen eliitti puhuvat samaa kieltä -- talouden kieltä, jossa numeraalit, ihan kardinaalilukusanat voivat toimia lauseiden subjektina. Ei pidä hämmästyä kun käy ilmi, että eliitin rahat pakenevat veroparatiiseihin ja ison osan todellista valtaa käyttää verovapaa säätiörälssi, joka aika ajoin rahoitussotkujen yhteydessä -- kuten nyt rakennettavan lastensairaalan tapauksessa -- nousee hieman julkisuuteen mamsellinpitsien reunojen raottuessa.
----------------------
