 |
| Mallikkaasta jengiväkivaltauutisoinnista malliksi kuvakaappaus yhteiseltä YLE-X:ltämme |
1.
On aika järkyttävää, että niin moni ihminen kokee kuuluvansa sen-ja-sen aatteen kannattajiin. Moni ei koe mitään epäilyttävää siinä että omaksuu ideologisia "näkemyksiä". Moni päin vastoin kokee ajattelunsa pätevöityvän löytäessään yleisemmin "hyväksyttyjä" oppijärjestelmiä.
Myös melko lailla kuvitteelliset yhteiskunnalliset viiteryhmät, kuten "intellektuellit", ovat siinä mielessä "todellisia", että joku saattaa niihin oikeasti samaistua ja kokea siten ryhmävahvistautumisen tuntoja. Tässä mielessä "intellektuelleihin" samaistuvat ovat todellakin eräänlaisia breivikeja, jotka elävät omissa suuruudenhulluissa kuvitelmissaan, joissa rintamapäällikköjen lailla johtavat liput hulmuten omia taistelujoukkojaan.
Puheet intellektuelleista, tai esimerkiksi "vaikuttajayksilöistä", "kulttuurielämästä" tai jostakin sen osa-alueesta kuten "taiteilijoista", "kirjailijoista", "kriitikoista", jne, ovat vaarallisia puheita, koska niissä viljellään ymmärrystä noituvia yleiskäsitteitä. Todellisuudessa tyhjien yleiskäsitteiden varaan voidaan rakentaa käsiterealistisia kytkentöjä, kuten "kuuluuko se-ja-se siihen-ja-siihen joukkoon".
Opillisilla ismeillä on oma roolinsa tässä roolileikissä. Aatteelliset ismit ovat pitkälle maallistunutta mutta pohjimmiltaan vahvasti tunnustuksellista ajattelua. Niin tiedolliset kuin aatteellisetkin ismit kehräävät "totuutensa" omien avainkäsitteidensä ympärille.
Yleiskäsitteiden varassa etenevän kulttuuri- tai kansalaiskeskustelun "logiikka" on semanttista mekaniikkaa. Jos se olisi mahdollista, Aristofanes nauraisi sille. Sofismia. Oman aikamme yhteiskunnallista keskustelua täydellisempää historiallista toistumaa sofismista en pysty edes kuvittelemaan.
2,
Maahanmuuttajanuorten jengien tehtailemat, kantasuomalaisiin suuntautuneet "knock out" -väkivallanteot, joiden motiivina lienee pohjalla vaikuttavan rasismin lisäksi on nostattaa tekijöissä adrenaliinihumala, yritettiin poliisin ja sosiaaliviranomaisten vaikenemispolitiikan keinoin pitkään pitää piilossa. Vasta 70 hyökkäyksen jälkeen jostain vuoti tietoa "kaveriporukoiden" olemassaolosta ja toiminnasta julkisuuteen.
Nyt sitten samat viranomaiset varoittavat lynkkausmielialoista. Siis samat viranomaiset jotka ensin salasivat tiedot. Kuka opettaisi näille sensoreille, mistä loukatut kansalaistunnot, oikeutettu viha ja lynkkausmielialat syntyvät? -- Eivät ainakaan viranomaiset tai journalistit, eivät myöskään "monikulttuurisuutta" sokeasti "arvona" toitottavat poliitikot. He kaikki yrittävät selvitä kulttuurien yhteentörmäyksestä älyllisillä väistöliikkeillään -- ja moralisoimalla niitä jotka haluaisivat puhua suoraan.
Suomalaisessa valtalehdistössä lyövät kättä journalistinen kyvyttömyys ja pelkuruus. Lehdistö meillä on niin toimittajien kuin toimiteltavienkin narsistisen nenänkaivuun areena. Murdochmeininkiä. Missä ne journalismin oikeat käsitepuitteistukset piileskelevät? Milloin joku alkaa puhua yhteiskunnan ilmiöistä käyttäen oikeita käsitteitä? Milloin opitaan, että on puhuttava erikseen esimerkiksi uskonnosta ryhmäsidonnaisuuden ilmiönä ja uskonnosta yksilön uskonnollisten tunteiden suojelu-yrityksinä?
3.
Viime päivinä nämä nettipalstoja ja ajankohtaiskeskusteluja paljon puhuttaneet maahanmuuttajanuorten knock out -pahoinpitelyjengit ovat saaneet puolustelijoita jopa sellaisten vanhempien taholta joiden omat lapset ovat joutuneet tuollaisten hampaat murskanneiden iskujen kohteiksi.
Tällainen puolustelu ei tietenkään ole mikään sinänsä yllättävä asia, oikeastaan aivan päinvastoin. Jos joku omaa hyvin "tunnustuksellisen" vakaumuksen -- esimerkiksi siitä miten hienoa "monikulttuurisuus" on -- kaikki vakaumuksen puolesta annettavat uhrit tuppaavat vain kasvattamaan tarvetta uskoa omiin "arvoihin". Kriisiytynyt yksilö ei pysty -- eikä myöskään kriisiytynyt yhteiskunta -- muuttamaan arvojaan, vaan taantuu yhä syvemmälle jo omaksumiensa arvojen tunnustuksellisuuteen.
Ja arvoajattelun todistelukulisseissa nousevat esiin kliseiset käsitykset siitä, että kyse ei olisi mistään käyttäytymistä determinoivista kulttuurisista tekijöistä, vaan aivan samoista seikoista jotka omassa yhteiskunnassammekin selittävät sosiaalisten häiriöiden syitä -- tekijöiden iästä, heidän omista "syrjityiksi" tulemisen kokemuksistaan, yleisestä syrjäytymisestä, jne.
Tätä "ymmärtävää" sävyähän keskustelussa esiintyy paljonkin, nimenomaan niiden taholta jotka mielellään vetävät yhtäläisyysmerkit maahanmuuttokriittisyyden, muukalaisvastaisuuden ja rasismin väliin. "Ymmärtäminen" tässä yhteydessä näyttäytyy lähinnä konventionaalisina selityksinä -- viitataan "yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen" ynnä muihin maahanmuuttajien sosiaalitaustaan liittyviin seikkoihin.
Tässä näkökulmassa nuoret tekijät itse eivät ole omaan tilaansa syypäitä. Ymmärtäjät haluavat uskoa siihen että aktiivisempi kotouttaminen, ennaltaehkäisevä sosiaalityö, harrastusten tarjoaminen, kouluttautumisen tekeminen houkuttelevaksi, yms. sosiaalitoimenpiteet ajan mittaan oikaisisivat pahan tilanteen.
4.
"Ymmärtäminen" tajunnantapahtumana tässä yhteydessä tarkoittaa lähinnä sitä, että ilmiötä ja tapauksia pyritään määrittelemään ja selittämään niillä typistetyillä yleiskäsitteillä jotka yhteiskunnallisessa keskustelussa "hyväksytään" -- mikä käytännössä jättää käsiin käsitteet, joilla keskustelussa harrastetaan falskia leimaamista.
Yhteiskunnallinen keskusteluhan synnyttää ja kiteyttää aina kaikilla aihealueilla tiettyjä avaintermejä, joille on ominaista nimenomaan se että ne voivat toimia "leimoina" -- ja juuri tämän leimausefektinsä ansiosta ne kelpaavat myös selityksen päätepisteiksi. Se on leimakäsitteille nimenomaan ominaista -- ne omaavat kyvyn toimia keskustelussa sekä lähtökohtina että päätepisteinä.
Yleiskäsitteiden kyvystä noitua ymmärrystä on hyvä esimerkki jo eräs jengejä puolustelevan blogin otsikko: "Nuorisoväkivalta -- asianomistajan näkökulma". Oikeasti nuorisoväkivalta on yhteisöilmiö -- joukkoregression vallassa tehdään tekoja joita yksikään joukon jäsenistä ei yksinään tekisi -- ja tällainen yhteisöilmiö on asia jota kukaan yksityinen ei voi "omistaa". Yhteisöilmiöt ja yksityinen "näkökulma" sellaisena kuin se esimerkiksi juristeriassa nostetaan pöydälle ovat erilaatuisia, keskenään yhteensovittamattomia asioita.
Joukkoregressio ja joukkosuggestiot saattavat ilmetä eriasteisina eri kulttuuritaustalta tulevissa joukoissa. Jokaisella yhteisöllä on sille ominainen sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Kun joukkomittainen taantuminen ajaa aggressioihin, raaka väkivalta on tietenkin aina ja kaikkialla samanlaista, eikä kulttuurieroja enää voi noteerata. Meidän tulisi kuitenkin säilyttää järkemme niin ettemme esimerkiksi suvaitsevuuden nimissä hyväksyisi kulttuureja joissa yksilöllistä eriytymistä ja erilaisuutta arkielämässäkään ei sallita.
Järkemme kuitenkin häviää käsitesekaannuksiin -- pyörittelemme yleiskäsitteitä ilman sen syvempää ymmärrystä. Käytämme esimerkiksi käsitteitä "monikulttuurisuus" ja "moniarvoisuus" kuin ne olisivat toistensa synonyymeja. Todellisuudessa ne ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
5.
Keskustelujen aiheenkäsittelyt tuppaavat jäämään pelkiksi käsitesekaannuksiksi. Esimerkiksi "nettipoliisi" Marko Forss omassa mielialoja rauhoittelevassa kirjoituksessaan koetti korjailla mielikuvia joiden mukaan kyseessä olisivat sataprosenttisesti vain maahanmuuttajataustaiset, tai ylimalkaan hyvinorganisoituneet "jengit", tai että nuorten pahoinpitelijöiden motiivit olisivat nimenomaan "rasistisia".
Kannattaako vääriä mielikuvia sitten korjailla falskeilla yleiskäsitteillä, joilla vasta onkin helppoa noitua ymmärrys? Ympäripyöreiden yleiskäsitteiden varassa on myös helppoa ajautua aivan naurettavaan sanankäyttöön. Sellaisesta sai kommentaattoreilta huomiota Forssin kirjoituksessaan käyttämä ilmaisu "ryöstöt ja muu hölmöily". Miltä kuulostaisi esimerkiksi ilmaisu "hampaiden iskeminen tohjoksi ja muu hassuttelu"? --
Asiallisesti ottaen Forss on väärässä miltei kaikissa käsitteellisissä väistöliikkeissään. Kyseessähän ovat nimenomaan omia sääntöjään keskuudessaan kehittävät jengit, joiden sekavassa käyttäytymisessä ilmenevä joukkoregressio ei suinkaan tee ryhmistä mitenkään vaarattomampia kuin mitä ovat tiukoin säännöin sidotut ja sisäisen kurinalaisuuden määräämät "varsinaiset jengit". Oikeastaan päinvastoin -- juuri ryhmäpaineen alle taantuneet satunnaiset mellakoitsijat voivat tehdä tuhoisinta jälkeä. Sitä että mukana on sekalaista sakkia ei siis pidä kirjata millekään plussatilille.
Forssin omasta kuvauksesta käy myös ilmi mm. että "ryöstetyt" puhelimet yms. arvoesineet usein särjetään -- tekoja ei siis tehdä ryöstämis- ja hyötymistarkoituksessa, vaan "puhtaassa" tuhoamistarkoituksissa. Poliisi ei myöskään näytä kiinnittäneen mitään huomiota siihen, että "knock out" -peliin liittyy jengiläisten keskinäinen pistetili siitä, kuka saa valitun uhrin silmissä heräämään eniten pelkoa ja kauhua. -- Tällainen tribaalikonflikteille ominainen itsetarkoituksellinen ja ritualistisia piirteitä saava väkivalta kertoo miten syvästä joukkoregressiosta näiden jengien kohdalla on kyse.
Astetta pitemmälle eskaloituneena samanlaatuinen joukkoregressio on kyseessä niissä eurooppalaisissa kaupungeissa joiden lähiöissä poltetaan autoja, jotka myös ovat tyypillisiä primitiivisen vihan kohteiksi joutuvia status- ja kulttiesineitä.
Meille nämä muualla jo pitkälle edenneet sosiaalisen hajoamisen ilmiöt ovat uusia, mutta niihin suhtaudutaan ikään kuin tuntisimme ne jo perinpohjin ja kuin oma yhteiskuntamme olisi muihin eurooppalaista kulttuuri- ja ajatteluperinnettä edustaviin kansakuntiin nähden jokin täydellinen poikkeus. Kuin vastaava hajoamiskehitys ei olisikaan meillä edessämme.
Tämän merkillisen suhtautumisen syistä valtamedia ei "rasismin" pelossaan halua keskustella. Itsensä "nollatoleranssin edustajana" noteeraava osapuoli lähtee keskustelussa liikkeelle ikään kuin valmiista lopputuloksesta, eikä lähtökohtaista käsitteenmuodostusta pystytä kyseenalaistamaan.
6.
Kaikissa primitiivisissä kulttuureissa tehdään perusvalintoja ja ratkaisuja juuri aikuistumisen ja sukukypsyyden kynnyksiä ylitettäessä. Rituaalit jotka juuri näihin liittyvät, ja elämänmuotojärjestelyt jotka institutionalisoivat miehen ja naisen roolit, ovat kunkin kulttuurin keskeisiä ja vahvaa sementoitumista vaativia vakioita.
Ilman psykoanalyyttista tulkintamallia meidän on vaikea ellei mahdotontakin ymmärtää miten psyyken pohjimmaiset urautumiset ja kulttuuriset raiteet asettuvat kunkin kulttuurin kehityshistoriassa paikoilleen. Alkulaumat ja primitiiviset yhteisöt elivät vaarallista ja suojatonta elämää, ja siksi niiden sisäinen sosiaalinen sitovuus oli miltei refleksinomaista -- vain koko valtaorgaanin ehdoton kollektiivinen reagointi mahdollisti selviytymisen ja hengissä pysymisen.
Tällainen vahva ja itseään vahvistava sosiaalinen sitovuus elpyy jengikäyttäytymisessä. Siksi jengeissä tehdään tekoja joita yksikään jengin jäsen ei yksilönä, yksinään, tekisi.
Yhtäältä pelko, toisaalta "valta" -- joka vasta miljoonien ja miljoonien vuosien kehityshistoriassa saattoi jalostua yksilölliseksi kokemukselliseksi "tahdoksi" -- määräävät edelleen kaikkea mikä sosiaalisesti sitovassa kulttuurissa ja viimekädessä ryhmäyhteydessä tapahtuu.
7.
Voimme rekonstruoida ne monet vaihtoehtoiset tavat, joilla eri kulttuurit ovat ratkaisseet esimerkiksi sukupuolten keskinäisen eron ja läheisyyden ongelmat. Se analyysi olisi pitkä ja seikkaperäinen ja selittäisi paljon siitä mitä eriasteinen sukupuoliseparaatio on eriviritteisissä suurissa kulttuureissa saanut aikaan.
Kun ankaraa sukupuolierottelua ylläpitävissä kulttuureissa miesten maailma erotetaan naisten maailmasta -- ja todellakin jo pieniin lapsiin suhtaudutaan sukupuolisina olentoina -- peloilla on kokonaan toinen rooli kuin sukupuolisesti sallivissa ja sekoittuvissa kulttuureissa.
Patriarkaatit ovat tyypillisesti "machokulttuureita", joissa sekä miesten väliset että sukupuolten väliset suhteet perustuvat pohjimmiltaan pelkoon. Juuri pelko on nimittäin se alkuperäinen motiivi, johon yksilö vastaa "rohkeudella", joka sitten yhteisössä institutionalisoituu miesten välisenä kilpailuna ja sotaisuutena sekä väkivaltaisina seksuaalisuhteina naisiin.
On puhuttu paljon siitä, etteivät raiskaukset ole varsinaisesti seksuaalisen nautinnon tavoittelemista, vaan nimenomaan pikemminkin väkivaltarikoksia. Jos asiaa evoluutiopsykologian ja -sosiologian pohjalta tarkastellaan, monet seikat selittyvät ja käyvät ilmiselviksi. Raiskaaja ei todellakaan hae uhrinsa kasvoilta vastavuoroisia nautinnon ilmeitä, vaan häntä kiihottaa nimenomaan alistaminen ja uhkaaminen -- pelon näkeminen uhrin silmissä.
Kun nyt puhutaan maahanmuuttajanuorten jengien harrastamista "knock out" -miehuuskokeista, joissa satunnaisesti valittu uhri lyödään tajuttomaksi, ja joissa jaetaan -- kuin seurapeilissä ikään -- pisteitä siitä miten paljon pelkoa saadaan ensin uhrissa heräämään, siinä on kyseessä todellinen kulttuurinen ominaisuus ja yhteentörmäys, jonka pohjimmaista luonnetta -- esimerkiksi sen sukulaisuutta raiskausrikoksiin -- oman "tiedollisesti" orientoituneen hyvinvointiyhteiskunnan yhteiskuntatutkijat saati katutasolla toimimaan joutuvat poliisit tuskin kovin syvällisesti ymmärtävät.
8.
Sen lisäksi, että maahanmuuton mukana väistämättä seuraavista ikävistä ilmiöistä viimeiseen saakka vältetään puhumista, itse todistelu, silloin kun se yhteiskunnallisen häiriön lisääntyessä käy välttämättömäksi, yrittää pysytellä puhdasoppisen "ihmisoikeusideologian" pelisäännöissä. Näille säännöille on ominaista nimenomaan puhdas ideologinen idealismi -- yleiskäsitteillä on kaikenselittävä ominaisuus, ja niistä pidetään sataprosenttisen tiukasti kiinni.
Kukaan ei tunnu huomaavan miten epä-älylliseksi tämä keskustelu on jo vajonnut. Kun käytetään esimerkiksi yleiskäsitettä "jengi" eikä lähtökohtaisesti nosteta pöydälle aikuistumisen alkeiden oppikirjaa -- eikä eritellä sen enempää esimerkiksi kulttuurieroja sukupuoliseparaation suhteen kuin sitä että alle ja päälle murrosikäisten "jengit" ovat tietenkin erilaisia, ja vielä erilaisempia ovat varttuneiden ja paatuneiden organisoidut rikollisjengit -- kyllä siinä selitykset sekaviksi jäävät. Aivan olennaiset selittävät seikat, kuten se että maahanmuuttajajengit raiskaajien tapaan etsivät uhreikseen nimenomaan pelkoefektin tarjoavia kohteita, jäävät tyystin pimentoon.
Juristeriassa keskitytään rikosnimikkeiden tunnusmerkistöön ja korvataan ihmistieteet sosiologia ja psykologia esimerkiksi säätämällä täsmällinen alaikäraja jonka ylitettyään pahantekijä vasta päätyy leivättömän pöydän ääreen. Yhtälailla myös möbleeratun huoneen päivällispöydässä pettää arvostelukyky kautta linjan.
Kun kaikki "rasismi" on sataprosenttisen tuomittavaa, kukaan ei huomaa kysyä, voidaanko todellakin ihan tosissaan pohtia sitä toimivatko esimerkiksi 13-vuotiaat pahoinpitelijät "rasistisista" motiiveista? Käsi pystyyn, kuka on sitä mieltä, että 13-vuotias yleensäkään voi olla "rasisti"? Entä 10-vuotias? No missä sitten kulkee se täysikasvuisuuden raja, jonka ylittämien oikeuttaisi puhumaan "rasistisista motiiveista" tai "rasisteista"?
Ja sitten alkaisivat ne todelliset kysymykset. Onko se raja ylimalkaan jokin ikäraja, vai jokin yleinen kulttuurinen kehityskynnys? Mistä sitten tuossa "kehityksessä" olisi kyse? Ovatko nämä kynnykset erilaisia eri yhteisöissä? Pärjäämmekö nykyisillä falskeilla yleiskäsitteillämme, jos yritämme määritellä sitä yhteisöllistä tai psyykkistä kehitystekijää joka määrittelisi milloin ideologiasta voidaan puhua "rasismina" tai yksilöstä "rasistina"?
9.
Kysymys on yksinkertainen: miksi tällaiset maahanmuuttajakulttuureihin olennaisesti kuuluvat huomionarvoiset seikat jäävät meiltä huomaamatta ja ottamatta huomioon? Miksi meidän on mahdollista puhua maahanmuuttajakulttuurien ilmiöistä ikään kuin niitä voitaisiin kattavasti kuvata samoilla yleiskäsitteillä joilla olemme oman kulttuurimme "vastaavia" ilmiöitä käsitelleet?
Käsitesekaannuksiin on monta syytä. Niitä ei mielestäni voida ymmärtää ennen kuin olemme tarpeeksi paneutuneet omaan kansalliseen kehityshistoriaamme. Jos näkisimme oman ominaislaatumme paremmin, silloin ehkä ymmärtäisimme miksi emme pysty selvästi näkemään meille vieraiden kulttuurien ominaisuuksia.
Oma suomalaiskansallinen tilamme ja tilanteemme on tietyssä suhteessa aivan erityinen. Suomensuomalaiset ovat vuosisataisesti alistettua kansaa, joka on historiastaan sisäistänyt vahvat alamaisasenteet. Vaikka itsenäistyimme, säilyivät kaikkea kahtiajakavat antagonistiset asenteet tiukasti yksiarvoiseen yhtenäiskulttuuriimme sisäänkudottuina aina pitkälle sodanjälkeiseen aikaan. Jonkinlaista kansallista kypsymistä on tapahtunut vasta aivan viime vuosikymmeninä.
Kuitenkin olemme edelleenkin monilla mittareilla mitattuina eurooppalaisten joukossa poikkeuksellinen kansa nimenomaan alistushistoriasta juontuvien haudattujen aggressioidemme -- kuten itsetuhoisuuden ja masennuksen, venäläisvihan, perheväkivallan, toinen toisemme työpaikka- ja koulukiusaamisen, jne -- suhteen. Nämä repressiivisesti alaspainetut ja torjutut vihantunteet ja käsittelemätön viha ovat tosiasiassa pelkojemme takana -- olemme kansa joka pelkää itseään.
Tätä pelkoa emme tunnista saati tunnusta. Se tulee näkyviin vain epäsuorina ilmentyminä -- yhtäältä noina kielteisinä piirteinä jotka todellakin ovat mitattavissa. Olemme eurooppalaisittain hyvin poikkeavaa ja sairasta kansaa. Toisaalta pelko tekee meidät kyvyttömiksi katsomaan omaan sisimpämme ja mihinkään syvempiin syihin. Pelkäämme, olemme epävarmoja ja varauksellisia, ja pelkoa on tehokkainta torjua varmuudella, jyrkillä mustavalkoasenteilla, sementoimalla mielipiderintamia.
Kun esimerkiksi avoimen keskustelun foorumina aiemmin kunnostautunut Uusi Suomi julistaa nyt "valinneensa oman puolensa" ja "omaksuneensa nollatoleranssin rasismin suhteen", se kertoo lähinnä pelosta ja kyvyttömyydestä -- se on epätoivoista yritystä ratkaista yhteiskuntamme lisääntyvä kriisiytyminen sensuurin linjoja jyrkentämällä.
10.
Niinpä kykymme käsitellä omaa vihaamme tietoisesti ja julkisesti ovat olemattomat. Ainoaksi ratkaisuksi tarjoutuu suoraan huonosta ruotsalaisesta historiallisesta hallintokulttuurista nouseva säätelymentaliteetti ja kontrollipolitiikka, käytännössä poliittisen valtakoneiston ja valtalehdistön taholta tuleva ideologinen ohjailu yhdistyneenä virkakoneiston taholta tulevaan auktoriteettiohjailuun.
Niinpä puolueparlamentarismi on meillä estänyt aidon demokratian kehittymisen. Politiikanteko on ollut olennaisesti kontrollipolitiikan tekoa, ja kansalaisten kaikkinainen valvonta on ollut hallinnon itselleen sisäistämä tehtävä. Maahanmuuttopolitiikan suhteen tämä on tarkoittanut ankarassa säätelyhengessä ylläpidettyä ja kyseenalaistamattomilla yleiskäsitteillä tylysti -- jopa noitaoikeudenkäyntien mallin mukaan -- toteutettua "ihmisoikeusideologiaa". Eli käytännössä "virallista monikulttuuripolitiikkaa" ja "nollatoleranssia" tukevaa sensuuria, vihapuhe- ja rasistivainoa.
Ei suinkaan ole sattumaa että suomalaisessa yhteiskuntailmastossa pinnanalaisen myrskyn uhka aina nostattaa vallanhaltijoiden taholla sensuuri- ja kontrollipoliittisen kurinpalautustarpeen, joka ilmenee kautta linjan koko hallintokoneiston laajuudella. Ei rasistivaino ole yksittäinen ilmiö -- saman pelokkaan kansallisen alitajunnan ryhtiliikkeitä ovat monet näennäisesti "aivan eri asiat" kuten esimerkiksi pakkoruotsin varmistelu ja rahvaan alkoholinkäytön vahtaaminen.
Valitettavasti nämä pelon sanelemat ratkaisut eivät edesauta kansallista kypsymistämme eivätkä anna meille lupaa ajatella yhtään paremmin. Samalla tavalla kuin työpaikoilla ja kouluissa kiusaamme toisiamme, aivan vastaavasti vahdimme toisiamme ylevien, mutta todellisen ymmärryksen puuttuessa täysin itseään vastaan kääntyvien periaatteiden -- kuten "ihmisoikeuskäsitteiden" -- nimissä, ja olemme kaikin tavoin hämärien mutta valtamagialle tuiki tarpeellisten falskien yleiskäsitteiden vankeja.
Tarvitsisimme ehdottomasti jonkinlaista kansallista psykoanalyysia. Mutta meiltä puuttuu jopa sairaudentunto -- emme uskalla katsoa itseämme peilistä todetaksemme, että juuri me emme omassa kehityksessämme tee itsellemme muuta kuin vahinkoa kiusatessamme toisiamme kontrollipoliittisia muureja pystyttäen.
11.
Kansallinen poikkeavanlaatuisuutemme torjutaan yhteiskunnallisen keskustelun käsitepinnalta niin totaalisesti, että on mahdollista falskin logiikan varassa jopa muotoilla argumentteja joissa verrataan omaa väkivaltaisuuttamme maahanmuuttajataustaiseen väkivaltaan. Mekaanisen tasa-arvon vaatimus elää ja voi hyvin käsitemaaperällä, joka on kehittynyt peittämään eikä paljastamaan erilaatuisuutta.
Siinä jää sitten sanomatta, että tällä tiellä ei oma väkivaltaisuutemme tule koskaan korjautumaan. Emme todellakaan tajua millaisia temppuja kansallinen alitajuntamme meille tietoisuutemme tasolla tekee.
"Ymmärtämisen" ja "hyväksymisen" ei pitäisi olla sama asia, mutta valitettavasti me olemme nimenomaan sillä tavoin historiallisesti vammautuneita ettemme oikeasti ymmärrä itseämme, ja juuri ymmärtämättömyydessämme hyväksymme maahanmuuttajakulttuureille ominaisen tribaaliväkivallan. Jos ymmärtäisimme itseämme ja omaa kansallista vammautuneisuuttamme, silloin ehkä voisimme ymmärtää maahanmuuttajakulttuureita kuitenkaan hyväksymättä niiden raakoja alkukantaisia ominaisuuksia.
Meidän pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja todeta, että kansakuntana meillä itsellämme on vielä vaikea kasvuvaihe edessämme. Emme tässä keskenkasvuisuuden tilassamme kestä keskinäisyhteisyyttämme repiviä tekijöitä läheskään siinä määrässä kuin historiallisesti omaan autonomiaansa kasvaneet vanhat eurooppalaiset valtiot. -- Eivätkä edes ne kestä aivan erilaista ihmisyyttä edustavista kulttuureista tulevaa maahanmuuttoa. Mutta niissäkin kaikki puhe ihmisyyden eroista leimataan mussukäsitteistöjään pyörittelevien "humanistien" taholta dehumanisaatioksi.
12.
Ei siis suinkaan ole sattumaa, mutta ei myöskään ole kenenkään etu, että esimerkiksi poliisin tiedottamista säätelee sisäinen ohjeistus, jossa korostetaan ettei rikoksentekijöiden etnistä taustaa saa kertoa ellei se ole välttämätöntä esimerkiksi tekijän tunnistamiseksi ja yleisövihjeiden saamiseksi. Samantapainen on lehdistön "moraali" näissä kysymyksissä.
Se mikä sensoreilta jää kertomatta on, ettei itsesensuuri perustu pohjimmiltaan moraaliin vaan pelkoon. Sitä että nimenomaan sensuuri on seurauksiltaan tehokkain tapa padota yhteiskunnan pinnanalaisia paineita ja nostaa lynkkausmielialat hallitsemattomien purkausten tasolle -- sitä ei uskalleta edes ajatella. Sensuuri merkitsee alamaisten kannalta sitä että vallanhaltijat valehtelevat, ja kun vallanhaltija valehtelee kansalle, hän halveksii kansaa. Loukatut kansalaistunnot nostattavat oikeutettua vihaa.
Psykologinen ymmärryksemme on siten niin oman kansanpsyykemme suhteen kuin myös yksilötasolla niin hukassa ja harhassa kuin vain olla voi. Suhtautumisemme maahanmuuttajajengien väkivaltaan on pelon sanelemaa. Kansallisella tasolla meitä vaivaa ilmiö jota nimitetään "Tukholman syndroomaksi".
Sillä tarkoitetaan tilannetta jossa väkivallan uhriksi joutunut taantuu psyykkisesti symbioottisemmalle tasolle, samaistuu väkivallantekijään, jolloin ristiriita hyökkääjän suuntaan lievittyy ja oma -- tietoinen ja tiedollinen -- "arvomaailma" käsitteellisesti muotoutuu oikeuttamaan pelon torjuntaa. Ei myöskään ole ihme että kansalaiskeskustelussa esiintyy niin paljon näitä Tukholma-syndroomaa toistavia puheenvuoroja -- liennytykseen tähtääviä "ymmärrysyrityksiä".
Ne ovat itse asiassa niin yleisiä, että lehdistö ja muu media voi niihin vetoamalla oikeuttaa tosiasiallisen vastuuttomuutensa ja sortua kontrollipolitiikan vallankäyttäjäksi. Tiedonvälitys kokee oikeaksi kertoa kansalle sen mitä kansa haluaa kuulla. Näin lehdistön ei tarvitse tuntea syyllisyyttä journalistisesta kyvyttömyydestään, eikä kansalaisten tarvitse älyllisesti ryhdistäytyä. Teeveen tähtitoimittajat voivat edelleenkin melskata falskeilla yleiskäsitteillä, kisata mielipiderintamien kansallisessa paikallissarjassa ja keskittyä narsistiseen nenänkaiveluunsa.
---------------------
