 |
| Punainen on etualan väri, tulee lähelle, lämmittää |
1.
Ihmisen käyttäytyminen voi periaatteessa olla kahdenlaista, joko ekspressiivistä eli ilmaisevaa, jolloin on kyse tunteiden esiintuomisesta, siis kaiken mahdollisen mikä sielussa liikkuu pelon ja toivon, vihan ja rakkauden, jne, akseleilla ja haluaa jossain tilanteessa tulla julki -- tai sitten käyttäytyminen voi olla instrumentaalista, välineellisen järjen käyttöä, päämäärätietoista ja -rationaalista, jolloin se mitä yksilö tekee muuttuu keinoksi tavoitella jotain tiedossa olevaa päämäärää.
Tämä jako ei tietenkään ole ehdoton eikä ehkä edes todellinen, vaan käyttökelpoinen kuvailuakseli, jolla tarkastelijan on mahdollista katsella vähän kaikenlaisia tilanteita miettien mistä missäkin ilmiössä on oikeasti kyse. Jako on siis ajatustyökalu, mutta jätetään tässä yhteydessä käsittelemättä, kumpaan lokeroon ajattelu kuuluu, onko ajattelu tunteilua vai päämäärärationaalista välinejärkeä.
Todetaan aluksi vain, että puhtaasti ilmaisullinen kokemusmaailma saattaa ihan sellaisenaan olla täysin tyydyttävä, niin ettei se välttämättä johda mihinkään toimintaan -- eivätkö esimerkiksi taiteen tarjoamat elämykset ole sellaisenaan aivan riittäviä -- itse itsensä oikeuttavia? Vaikka esimerkiksi musiikki rekrytoisi ruumiin mukaan sykkeeseensä, sekin menisi edelleen ilmaisevan käyttäytymisen piikkiin.
Tämäkin mietintä saa jäädä vain mielen musiikiksi. Se on musiikkia meille, ajattelijoille. En itse tiedä missä rajat ajattelun ja toiminnan välillä kulkevat. En usko että kukaan tietää. Moni kokee tietävänsä, sen tiedän.
2.
Itse asiassa puhtaasti ilmaisullinen maailma, puhdas kokeminen, tunteista täyttyminen, on myös kaiken päämäärätavoittelun varsinainen "sisäinen" kohde. Katsokaapa ympärillenne tällä silmällä ja miettikää, miten mainosten maailma tarjoaa meille tavoiteltavaksi nimenomaan puhtaan kokemisen, puhtaan elämisen -- sanottaisiinko puhtaan olemassaolon hetkiä.
Mainoksissa esitellään ihmisiä jotka ovat saavuttaneet jonkinlaisen orgastisen onnentilan -- vaatemalleja kietoutuneena täydellisen tyydytyksen tuoviin pukuihin, kosmetiikan keinoin täydellisen itseidentiteetin saavuttaneita naisia, herroja istumassa totaalisen mukavasti uuden auton ohjaajanpenkillä kuin kaikkivaltias kuningas valtaistuimellaan, asuntoja joissa viihtyminen on maksimoitu, lomakohteita, joissa oleskelu toteuttaa aivan ideaalisen rentoutumisen kaikki tunnusmerkit. Meille tarjotaan kulinaristisia luksusaterioita kuninkaallisesti sisustetuissa möbleeratuissa huoneissa, mutta myös kesämiehen grillimakkarat ja siankyljykset edustavat aivan samaa orgastisen kokemisen kliimaksia.
Ensin saunaan kärsimään ja kiduttamaan ruumista kuumalla löylyllä, sitten pulahdus uimaan vilvoittaviin vesiin, taustalla ilta-aurinko joka maalaa taivaan ja värjää järvenselän punaisellaan -- siinäpä tyypillinen suomalainen olemisidylli. Todellinen niin niiin niin monelle.
Sanoisin: jos katsomme läpikaupallista maailmaamme miettien mikä sana tai lause parhaiten kuvaisi todellista unelmayhteiskuntaamme, se sana olisi: "olemisen" yhteiskunta. Juuri olemisen puhdas hetki ja sen saavuttaminen masinoivat koko yhteiskuntaamme toimimaan. Juuri siksi, että puhtaan rasitteettoman oleskelun saavuttaminen on todellisuudessa korkein tavoitteemme, juuri siksi me emme mitenkään pysty sietämään tilannetta jossa joku näyttäisi pääsevän tähän päämäärään uhraamatta minkäänlaista työpanosta tavoitteen saavuttamiseksi.
Itse asiassa olemme psykologisesti aika kieroutuneita olentoja. Meistä jokainen, me kaikki.
Kaikki päämäärärationaalisuutemme tähtää siihen että pääsisimme kaikesta päämääräntavoittelusta vapaaseen onnentilaan. Mutta todellisuudessa kaikki onnelat valitettavasti ovat vain tuulentupia, tai korkeintaan tilapäishökkeleitä. Todellisuudessa pysyvän mielenrauhan tavoitteleminen ei koskaan lopullisesti onnistu. Se on itse asiassa aika pirullisen sietämätöntä, ja juuri tämän sietämättömyyden me sitten pirullisella tavalla kostamme niille joiden kohdalla luulemme sen ilman mitään ponnisteluja ja omia ansioita onnistuneen. Eli yhteiskunnan sosiaalieläteille, työttömille ja syrjäytyneille.
3.
Jokainen kulttuuri, jokainen yhteiskunta ja jokainen ihmisyhteisö ratkaisee omalla, juuri sille itselleen tyypillisellä nimenomaisella tavalla ongelmat, joita olemisen ja tekemisen ristiriitaan aina väistämättä liittyy. Tämän rajapinnan sisäinen määrittyminen ja tapa jolla se yhteiskunnassa ulkoistetaan kertovat kulttuurin tai kansanpsyyken sielullisista syvärakenteista. Kuvittelemalla sisäiset tekijät jonkinlaisiksi yleisinhimillisiksi vakioiksi ja noteeraamalla vain "objektiivisia" ulkomaailman "tosiseikkoja" emme ymmärrä oikeastaan mitään todellista sen enempää itsestämme kuin maailmasta.
Jossain syvällä yhteisessä sielussamme olemme tehneet työjaon, jolla maailman asiat lokeroituvat oleviin ja tuleviin, päämääriin ja keinoihin. Olemme valinneet jopa oman tietoisuutemme asteen -- eli sen, missä määrin me itse normaaliyhteyksissä kyseenalaistamme omia jakojamme olemassaoleviin "tosiasioihin" ja niiden todellisiin tai ilmoitettuihin seurausmerkityksiin. Jos meillä saman kulttuurin, saman kansan ja yhteiskunnan jäsenillä on jotain yhteistä, tuo yhteisyys löytyy siitä nimenomaisesta tavasta jolla tietyt hahmonmuodostukselliset työnkuvat psyykemme pohjalla pelattavassa elämän korttipelissä on jaettu.
Tuollaisen yhteisen kokemistavan varjeleminen on yhteisön eheyden kannalta olennaista. Siksi me aivan vaistomaisesti jätämme keskusteluissamme perimmäiset psyykenjaot käsittelemättä. Kaikki keskustelut alkavat valmiina annetuista käsitteellisistä lähtökohdista, ja määrittelemme jopa "hyvän keskustelun" niin, että käytetyille käsitteille pitäisikin löytää yksi ja kaikille sama merkitys. Jos se oikeasti olisi mahdollista -- jos käsitteet oikeasti pätevöityisivät sillä että ne määritellään toinen toisillaan -- silloin tosiasiassa kaikki ajattelu lakkaisi ja keskustelu saavuttaisi pysähtyneen, hmmm, sanottaisiinko: puhtaan olemisen onnentilan.
4.
Keskusteluissamme meidän pitäisi ensin pystyä hylkäämään kaikki jo saavutettu ja olemassaoleva varmuus ja kaivautumaan uudelleen niin syviin lähtökuoppiin että jokin todellinen uudelleenorientoituminen ja muutos ensin lähtökohtaisen käsitteenmuodostuksen ja lopulta sitten tiedollisenkin ajattelun tasolla tulisi mahdolliseksi. Vaikeimmat kysymykset ovat juuri niitä joissa mielipidejakaumat syntyvät jyrkkinä ja joissa välittömästi päädytään rintamajakoon, jossa osapuolet keskittyvät vain vahvistamaan omaa varmaa oikeassaolemistaan.
Vaikeampiin kysymyksiin pitäisi kehitellä ihan uusia lähestymistapoja, uusia käsitteitä, joilla todellisten ongelmien todellinen laatu paljastuisi paremmin. Jos keskusteluissamme niin sanotut "kuumat puheenaiheet" toimivat vain mielipidesementoinnin välineinä, silloin väittelyistämme tulee päivittäisen vihapuhekiintiön täytettä ja julkisista keskustelupalstoista oikeassaolemisen onneloita.
Kysymyksiä pitäisi pystyä asettamaan myös niin, että jotain todellista edistymistä mielipiteenmuodostuksessa saattaisi tapahtua. Otetaan esimerkiksi kysymys, johtaako viha syvetessään ja saadessaan ihmisen täysin valtaansa aina väkivaltaan tai muuten tuhoavaan käyttäytymiseen? Miten kuvailemme tässä todellisuutta? Onko kysymys tunteista, vai pitääkö selitykseen ottaa mukaan sellaiset psyyken tekijät kuin tahto ja tarkoitus silloin jos tuhoamistarpeet selvästi suuntautuvat johonkin erityiseen kohteeseen -- päämäärään?
5.
Esimerkiksi rikoslaki tekee eron tapon ja murhan välille, ja erottaminen tapahtuu nimenomaan teon vaikuttimia ja kokonaiskuvaa arvioimalla. Tunnekuohun vallassa tehty surmatyö on tappo, kun taas selvää suunnitelmallisuutta ja keinojen valitsemista sisältänyt surmateko on murha.
Jostain oudosta syystä laki ei kohtele tappajaa niin ankarasti kuin murhaajaa, vaikka nimenomaan tunteidensa varassa reagoiva arvaamaton tappaja on yhteiskunnan kannalta paljon vaarallisempi olento kuin päämäärärationaalisesti käyttäytyvä ja uhrinsa vain tiettyjen hyötynäkökohtien mukaan valitseva murhaaja.
Tällaisen harha-arvioinnin syitä pitäisi pohtia. Se ei palvele yleistä etua, vaan se edustaa vain sitä tapaa, jolla olemme mielessämme jakaneet maailman asiat olemiseen ja tekemiseen, päämääriin ja keinoihin. Onko tappaja tässä jäsennyksessä -- kaikesta epäihanteellisuudestaan kokonaan riippumatta -- kenties jonkinlaisen "puhtaan olemislaadun" edustaja -- eli hän edustaa jotain joka on olemassa itsessään ja sijoittuu välineellisen järjen ja vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle? Ja murhaaja vastaavasti jotain jota on arvioitava päämäärätietoisuuden raameissa, jolloin itse tekokin näyttäytyy tietoisena valintana -- epäihanteellisen vaihtoehdon valintana?
Sanottaisiinko näin: tapon ja murhan keskinäisen tuomittavuuden ja rangaistavuuden arvioimisessa emme näe itse tekoa oikein, koska tapa jolla psyykemme jostain syvyydestään jakaa tietoisuuteemme pelikorttejaan antaa meille vääriin käsiin olemisen ja tekemisen valtit, ja kumoaa uuden noston mahdollisuudet kiinnittämällä koko huomiomme päämäärien ja keinojen parivalintoihin.
6.
Joskus 60-luvulla toimin aseistakieltäytymistä esilletuovan pasifismin esitaistelijana ja pidin satoja ellei tuhansia saarnoja erilaisissa keskustelutilaisuuksissa väkivallattomuuden aatteita propagoiden. Se oli sitä aikaa -- silloin absoluuttisen väkivallattomuuden puolestapuhujaa pidettiin raiteiltaan suistuneena täydellisenä haihattelijana, joka kaiken lisäksi veti lokaan kaikki perinteiset militaari-isänmaalliset pyhät arvot. "Partaradikaalit osaavat vain repiä, he eivät tarjoa keskusteluun mitään rakentavaa!"
Näin sanottiin. Ajatelkaa sitä asetelmaa: väkivallattomuuden saarnaajia pidetään ikään kuin "väkivaltaisina" repijöinä. Eikö siinä ole kyse jostain alitajunnan työnjaon ympärikääntymisestä -- että nähdään ulkomaailmassa jotain joka oikeasti on ongelma omassa sielussa?
Ääripasifistisen henkilöhistorian omaavana ihmisenä melkein lennän nyt hämmästyksestä seinälle kun yhtäkkiä Jyväskylän "puukotustapauksen" jälkeen yhteiskuntamme on täynnä kiihtyneitä ja tunteissaan kuohuvia ihmisiä, jotka eivät lakkaa vaatimasta että "kaikki poliittinen väkivalta on tuomittava aivan absoluuttisesti, aivan ehdottomasti ja aivan välittömästi". Yleinen kuohunta on tässä suhteessa aivan tolkutonta, eikä kukaan näytä jäävän miettimään voisiko kiihkon takana olla jokin aivan muu syy kuin todellinen ja aito väkivallan moraalinen tuomitseminen.
Hetkinen, hetkinen, tekisi mieli nyt sanoa. Nyt näyttää ihan siltä, että tässä on kyse jostain paljon syvemmästä ja aremmasta asiasta kuin tarpeesta tuomita kymmenen Suomessa "järjestäytyneesti" toimivan "äärioikeistolaisen" rauhanomaiselle demokratialle aiheuttama "uhka".
Nyt on ilmiselvästi kysymys jostain joka taas osuu jonnekin piilotajunnan arkaan paikkaan, herättää siellä ihan sietämättömän tarpeen torjua jokin oikeasti kyseessäoleva sielunkipeys ja kiirehtiä aivan epätoivon vimmalla leimaamaan syyllisyyttä johonkin harhaiseen kohteeseen, joka tosiasiassa on tähän valtavaan torjuntareaktioon yhtä syytön kuin joku syrjäytynyt on syytön siihen, ettei tasavallan presidentti osaa puhua olemisyhteiskunnasta alitajunnan tuotteena.
7.
Viime viikolla kotkalainen perussuomalainen Freddy van Wonterghem sai hovioikeudesta tuomion "kiihottamisesta kansanryhmää vastaan". Tuomio edustaa oikeusasteen muodostamaa "prosessuaalista totuutta". Kyse oli Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla toukokuussa 2011 käydystä kiivaasta keskustelusta, mielipidetaistelusta, jossa käsiteltävänä oli tuolloin uutisissa esillä ollut tapaus, jossa
""14-vuotias koulutyttö Hena Akhter tuomittiin islamilaisella fatwalla, eli imaamin antamalla uskonnollisella määräyksellä, julkisesti ruoskittavaksi. 101 ruoskaniskua käsittänyttä rangaistusta ei ehditty suorittaa loppuun asti, sillä Akter menetti tajuntansa jo 70 iskun jälkeen. Verisenä sairaalaan toimitettu Akter todettiin kuolleeksi ja virallinen ruumiinavaus löysi kuolinsyyksi itsemurhan. Mitään merkkejä raipaniskuista ei löytynyt kirjattavaksi sen jälkeen, kun veri oli pyyhitty pois ruumiin iholta.""
Sharia-lain mukaista tuomiokäytäntöä palstalla puolustelleen nimimerkin kanssa käydyssä väittelyssä Freddy lopulta suutahti niin, että sortui "samalle aaltopituudelle" vastaväittäjänsä kanssa ja huitaisi lopuksi: ""”Minun puolesta Saudit tehkööt omassa maassa mitä haluavat, se ei kuulu meille. Positiivisena asiana voidaan pitää, aina kun tapetaan muslimi tyttö, saadaan yksi potentiaalinen muslimien synnyttäjä pois pelistä.”"
Tämä lause irrotettiin tuomioistuimen toimesta siitä keskustelukontekstista jossa se esitettiin ja jossa sen merkitykset muodostuivat, ja yhteyksistään irrottuna lausetta pidettiin kaikkia maailman muslimeja loukkaavana, jolloin rikosnimike "kiihottaminen kansanryhmää vastaan" toteutui. Mutta Freddyn saama tuomio herättää vaikeita kysymyksiä. Ne pitäisi nyt pystyä muotoilemaan oikein, niin että jokin muuten sielujemme pimeisiin syvyyksiin jäävä perimmäinen kipeys pääsisi näkyville, eikä koko aihetta koskeva keskustelu muodostuisi jälleen pelkäksi piilotajunnan peikkojen peittely-yritykseksi.
8.
Asetan vastakkain kaksi nyt vähän ajan sisällä yhteiskunnassamme noussutta vahvaa reaktiota väkivalta-aihetta kohtaan. Toinen on Jyväskylän tapauksesta noussut valtava kohu, johon jokainen poliittinen tai muuten vain mielipiteistä elämänsisältönsä saava kansalainen kantoi oman tuohtumuksensa peliin. Toinen on Freddyn tuomiosta käyty keskustelu, jossa myös mielipiderintamat näyttävät hyvin jyrkästi jakautuvan. Kysyn: mikä näitä yllättävästi aivan samaa rajaviivaa toteuttavia keskusteluja jossain alitajunnan tasolla yhdistää?
Toisessa tapauksessa väkivallan tuomitseminen oli periaatteellista, ja se huudettiin tunnustuksellisesti julki muodossa jossa -- siitä huolimatta että nyt saattoi kyseessä olla yksittäistapaus -- vaadittiin ehdotonta yleistä tuomitsemista. Toisessa tapauksessa päin vastoin kaikkea yleistä tuomitsemista nimenomaan yritetään välttää -- sitä kierretään kuin ihan sietämättömän kipeää kohtaa -- jopa niin, että yhteydestään väkisin irrotettua lausettakin käytetään todistuskappaleena yleistämisen tuomittavuudesta.
Mitä joidenkin päässä oikein tapahtuu kun väkivalta poliittisella taholla tuomitaan, ehdoitta, epäröimättä, välittömästi, absoluuttisesti? Mitä tapahtuu kun oikeudessa tuomitaan "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" yhtä kyselemättä, epäröimättä, ehdoitta, absoluuttisesti?
Kysymys: miksi näyttää siltä kuin ihmiset, jotka kiihkeästi tunteiden vallassa vaativat ehdotonta yleistä väkivallan tuomitsemista Jyväskylän yksittäisen puukotustapauksen yhteydessä, voisivat olla samoja ihmisiä, jotka eivät vastaavalla tavalla aivan ehdottomasti riennä yleisesti tuomitsemaan sitä kiihkoislamilaisessa maailmassa esiintyvää väkivaltaa, johon Freddy 14-vuotiaan kuoliaaksi ruoskitun tytön yksittäistapauksen yhteydessä otti kantaa?
Eivät nämä ole selviä tapauksia. Mukana on liian paljon tunteita, liian vääristyneitä päämääräjärjen värittämiä määritelmiä.
9.
Tarvitsisimmeko me suomalaiset jonkinlaista kansallista psykoanalyysia, jossa sielunsyövereiden asiantuntijat saattaisivat sanoa jotain omasta suomalaiskansallisesta alitajunnastamme, jossa mitä ilmeisimmin piilee mitä ihmeellisimpiä kieroutumia -- käsittelemättömiä mielentunkioita, joihin kajoamista varjelemme niin kansalaiskeskustelun sementoituneiden oikeassaolorintamien kuin jopa oikeus- ja tuomiolaitoksemme itselleen ottaman, pohjimmiltaan yhteiskuntapoliittisen tulkintavallan kautta?
Oma kansallinen historiamme vuosisataisesti vieraalla kielellä hallittuna ja alistettuna kansana on ollut omiaan syövyttämään sieluihimme vahvat lähtökohtaiset alistamis- ja alamaisasenteet, auktoriteetin kunnioittamisen ja samanaikaisen herravihan, jotka jo itsessään jakavat kansanpsyykemme kahteen kerrokseen -- siihen mitä julkisesti saa puhua ja siihen, mikä on painettava alitajuntaan. Niin ollen meillä on erityinen taipumus varastoida sielumme pimeyteen kipeitä ja vaikeita asioita.
Puhuminenkaan ei auta, jos siitä historiallisten voimien vaikutuksesta muodostuu vain keino sementoida vallitseva mielensisäinen jako tietoisesti käsiteltävissä oleviin ja alitajuntaan painettuihin asioihin.
Mitä enemmän nykytyylillä puhumme, sitä paksummalti muuraamme umpeen alitajuntamme tunkiot. Se merkitsee että purkauksellista väkivaltaa tulee esiintymään yhä lisää. Se synnyttää kierteen. Se merkitsee että väkivallan tuomitsemisesta tulee yhä selvemmin eliitin keino ottaa etäisyyttä sen omassa alitajunnassa ajatuksia vainoaviin "tunkioihmisiin". Tuomarit saavat kasvavat valtuudet karsia julkisuudesta kaikkea mikä häiritsee mielipiteitään sementoivaa eliittiä.
10.
Kansallinen psykoanalyysi voisi olla jokin keino myöntää historiallisesti vaikuttavien voimien ja nykyhetken kestämättömän yhteiskuntatilanteen olemassaolo. Jo tämän myöntäminen saattaisi olla askel parempaan suuntaan. Mutta onko yhteiskuntamme poliittisten päättäjien joukossa ainoatakaan -- ehkä sanon saman uudelleen: ainoatakaan -- henkilöä joka tohtisi sanoa ääneen tällaisen kansallisen psykoanalyysin tarpeellisuuden?
Kysymys on aiheellinen. En tiedä ensimmäistäkään poliitikkoa joka olisi ehdottanut sellaisen suuren selvitystyön tekemistä, joka nostaisi nimenomaan kansallisesti kipeitä aiheita -- kuten kysymystä siirtomaaherruuden jatkumisesta pakkoruotsin muodossa -- päivänvaloon ja käsiteltäväksi.
Ehkä meillä on vain niitä, jotka rahoittavat 700 000 eurolla filosofi Pekka Himasen hankkeita "kestävän kehityksen" ihanteiden ylöskirjaamiseksi. Sekin on tosiasiassa yritys sementoida jotain.
Mistä yleinen vaikeneminen, pään pensaaseen pistäminen kertoo? Se kertoo siitä miten syvällä kynnetään. Se kertoo siitä että tie on valittu eikä kääntymiseen enää ole mahdollisuuksia. Se kertoo siitä että on hirttäydytty totuuksiin jotka ovat valhetta.
Historiallinen hirttolava tulee kokoamaan sensaatiolehdistön mainostamana ympärilleen valtavia lynkkausmielialan kiihottamia kansanjoukkoja, jotka vakuuttuvat omasta oikeassaolemisestaan ja vaativat inkvisiittoreilta yhä uusia näytösoikeudenkäyntejä ja uhreja kokeakseen puhtaan tuomiohurmion hetkiä.
--------------------------------
Lisäyksiä:
Emme voi ollenkaan ymmärtää tiettyyn kulttuuriseen väkivaltaan liittyviä ilmiöitä -- siis että miksi joissain kulttuureissa, yhteiskunnissa tai yhteisöissä, on ylimalkaan mahdollista että raiskauksen uhrista tuleekin syyllinen tapahtuneeseen -- ellemme pysty esittämään kysymyksiä koskien psyyken syvyyksien hahmonmuodostus- rooli- ja työnjako-ongelmia. Niitä blogissa yritin pohdiskella.
Freudilaisittain ottaen yhteiskunta, jossa esimerkiksi raiskauksen uhrista tulee syyllinen tapahtuneeseen, on sairastuttanut alitajuntansa pahasti. Mutta oman yhteiskuntamme sairaus on jotain aivan samanlaista: mehän jostain syystä pelkäämme ja väistämme aivan viimeiseen asti esittämästä mitään yleistävää ja poikkipuolista lausuntoa tällaisista pahasti vinoutuneista yhteisöistä.
Ikään kuin tässäkin tapauksessa meidän olisi pitänyt ajatella että raiskattu tyttö, fatwan määrännyt imaami, ruoskiva pyöveli, jne, olisivat kaikki yksilöitä ja kyse kaikkiaankin olisi yksittäistapauksesta, eikä tekoon liittyisi mitään mikä laajentaisi merkityksiä teon ulkopuolella olevaan islamilaiseen maailmaan.
Miksi emme sitten ajattele Jyväskylän puukottajasta noin? Miksi on legitiimiä nostaa aivan valtava haloo joka nimenomaan laajentaa merkityksiä yksittäisen tekijän ja tapahtuman ulkopuolelle aatteellisten järjestöjen ja opillisten totuuksien kautta yleiseksi poliittista kannanottoa ja tuomitsemista vaativaksi asiaksi?
Jokin tolkuton epäsuhta tässä on. Ja sen synty sijoittuu kyllä tuonne pimeän alitajunnan meille tekemiin tajuntatemppuihin, joita emme itse edes näe, joiden kataluutta oman ajattelumme sairastuttamisessa emme tajua emmekä tiedosta, ja joiden esillekaivamista olemme kaiken lisäksi valmiita kaikilla mahdollisilla ajatusvoimillamme estämään.
Olemme ikään kuin itse itsemme pahimpia vihollisia -- se että uhri ja syyllinen voivat vaihtaa paikkaa, on vain yksi muunnos tästä alitajunnan roolipelistä.
Ja, ajatelkaas, blogitekstiä kirjoittaessani itse huomasin usein karttelevani kärjistäviä ilmaisuja juuri tuosta konformistiseen hyväksyntään pyrkivästä syystä. Ajattelen ikään kuin: eivät nuo omaa lynkkausmielialaansa ymmärtämättömät "sivistyneet ja suvaitsevaiset" voi olla pohjimmiltaan pahoja ihmisiä. Täytyy löytyä jokin käsitteellinen kosketuspinta, jossa he voivat kohdata itsensä niin että näkevät oman peilikuvansa pelästymättä sitä mitä näkevät.
Ikään kuin se olisi mahdollista. Taidan menettää uskoni siihen että se olisi mahdollista.
----------------
Yksi kuvaamisen ja selittämisen sekä ymmärtämisen avainsana voisi olla identiteetti.
Varhaisessa lapsuudessa "keskustelumme" alkavat jo paljon ennen puheen oppimista -- meissä jokaisessa syntyy ensin hahmo -- sanottaisiinko tässä yhteydessä jopa että käsitehahmo -- "sinä", eli meitä hoivaavan ihmisen hahmo, ja vasta myöhemmin muodostuu "minä" eli jokin sellainen psyykemme ominaisuus, jonka varassa koemme olemassaolomme jatkuvuuden.
Ajattelumme on jonkinlaista "sisäistä vuoropuhelua" eri ajatushahmojen -- identiteettien -- kesken. Puheen ominaisuudet kehittyvät signaaleista symptomien kautta symboleihin, mutta tuo identiteettiominaisuus läpäisee kaikkea kehitystä. "Asiat" muodostuvat kokoavista näkökulmista, ja jopa tiedonfilosofia viime vuosisadalla päätyi siihen että "lauseella" voi olla jokin maailmaa identifioiva kuvankaltainen ominaisuus (Wittgenstein).
Koemme että se on nimenomaan "minä", siis minä itse, joka "ajattelee", mutta se nyt on vain yksi kokemus ja näkökulma. Itse asiassa emme koskaan pääse irti tuosta varhaislapsuuden symbioottisesta alkutilasta, jossa ensimmäinen hahmomme tulee "tuolta ulkoa" ja "minä" luo siihen suhdetta.
Kaikki elämämme myöhemmätkin "keskustelut" ulkoisten subjektien kanssa ovat todelliselta merkitykseltään itseidentiteettimme rakennuspalikoita. On aiheita jotka puhuttelevat meitä erityisillä tavoilla -- ja jos omassa yhteiskunnassamme on aiheita, jotka puhuttelevat monia aivan erityisillä tavoilla, silloin olisi syytä kaivaa tietoisuuden pinnan alta ne syyt, joiden vuoksi nuo kipukohdat sijoittuvat sinne minne sijoittuvat.
Yhteiskunnallisen keskustelun arviointi on tehtävä nimenomaan "kipupisteiden" pohjalta -- ei suinkaan esimerkiksi "objektivoimalla" esille "faktatietoa" jotka "osoittaisivat" miten tärkeästä tai vähämerkityksellisestä asiasta "asiallisesti ottaen" on kysymys. Emme elä "faktoissa" vaan todellisuudessa jonka kaikki merkitykset ovat kielellis-psykologisia.
"Kieli on talo jossa elämme", heideggerilaisittain.
Olemme ikään kuin alusta alkaen paitsi lajityypillisesti sosiaalisia olentoja myös symbioottisessa suhteessa ulkoisen todellisuuden kanssa. Käyttämiämme välineitä koskien Marshall McLuhan opillisti hienolla tavalla tämän symbioosimme välineiden kanssa. Sitä ennen sen oli jo tehnyt Wittgenstein huomauttaessaan, että kaikki kieli on elimellinen osa elämänmuotoa -- että "ilmaisulla on merkityksensä vain elämän virrassa".
Mutta nythän me esimerkiksi tässä Freddyn oikeustapauksessa joudumme toteamaan, että suomalainen oikeusaste on viisaampi kuin koko 1900-luvun tiedonfilosofia. Yksittäinen lause voidaan irrottaa merkitysyhteydestään ja käsitellä sitä kiinteänä -- ikään kuin lauseen totuus identifioituisi siihen itseensä -- ja julistaa tuomio niiden merkitysten perusteella joita lauseella saattaisi jossain hypoteettisessa kontekstissa olla.
Sellaista tämä "kansalaiskeskustelu" nyt on. Se on kansalaisten keskustelua eliitin psyykkistä ja opillista itsepuolustelua ja -suojelua vastaan. Kun ihmisen "itse" muodostuu oikein sairaasti, sen sisäinen vuoropuhelu muuttuu ja vääristyy, ja silloin koko yhteiskunta saattaa sairastua.
Jostain tuollaisesta meillä suomalaisilla on historiallisten rasitteidemme kautta kyse. Me olemme alistettua kansaa, joka ei ole toistaiseksi selviytynyt identiteettikriiseistään. Siksi auktorisoimme toinen toisiamme, alistamme tai käperrymme alistetuiksi. Tragedia on se, ettei alistajamme ole koskaan ollut holhoaja, vaan hyväksikäyttäjä.
--------------------------
Nyt syrjähyppy syvyyspsykologiaan. "Jumalainen näytelmä" on kielellisesti elastisempi Elina Vaaran "korjailemana" suomennoksena kuin Leinon hieman sublimoidumpaa, tai koukeroisempaa runokieltä käyttävässä ensisuomennoksessa.
Elina Vaara oli naimisissa yhden suomalaisen kirjallisuuden harvalukuisista nerotyypeistä, Tatu Vaaskiven, kanssa. Vaaskivi kirjoitti 30-luvun loppupuolella kaksi suurenmoista maailmankatsomuksellista teosta, toisen Freudin ja toisen Spenglerin pohjalta -- "Vaistojen kapina" ja "Huomispäivän varjo" -- kaksi teosta, joita edelleenkin kannattaisi lukea niiden valtavan visionäärisyyden vuoksi, vaikka joistakin yksityiskohdista nyt voidaankin olla muuta mieltä.
Mielipiteet -- ja mitä "faktoihin" tulee, niin myös nekin -- ovat pelkkää ajattelun pintaa. Todelliset ajatuksia raiteilleen ohjaavat voimat ovat paljon parhaitakin faktoja syvemmällä, ja ne määräävät myös sen faktojen -- tai muiden "kieli-identifikaatioiden", kuten "mielipiteiden" -- valikoiman johon pinnalla takerrutaan. Faktat ja mielipiteet voivat olla jossain katsannossa ihan samanarvoista kamaa -- eli aika arvotonta.
 |
| Runokuvat kolmesta elementistä |
Jos Dantea käytetään metaforisesti, juuri Helvetti ja Kiirastuli ovat ne inhimillisesti tärkeimmät paikat. Taivaassa kaikki on itsestäänselvää, siellä kehitys on kokonaan loppunut. Se on todellakin eräänlainen oleskeluyhteiskunta, jossa kaikki on mainosmaisen makeaa, eikä edes toivoa ole koska sitä ei tarvita.
Kiirastuli on tavallaan pysyvä tajunnallinen rakenne. Freudilainen tulkinta tilanteesta on se, että ihmis- ja itseidentiteetti meissä muodostuu ihan lähtökohtaisesti dualismeina. Psyykemme ei siis mitenkään irtoa elimistöllisistä homeostaattisten rakenteiden dualismeista ja niiden pyrkimyksistä tasapainotiloihin, vaan psyyke on alusta alkaen vastakohtaparien rakennelma.
Kaikki perustunteemme muodostuvat akseleista, ja vastasyntynyt sitten alkaa kokemuksen perusteella rakentaa sitä konstruktiota josta muodostuu lopulta "minä". Siellä on siis elimistö ja kaikenlaisia unohduksiin painuvia mutta yhtä kaikki rakenteeseen istutettuja tekijöitä takana.
Kokemukset palaavat aina perusdualismeihin, ja pahat kokemukset jonnekin syvälle hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärän taakse, jossa on kyse enää elimistöllisistä tuntemuksista. Siellä uhrin ja syyllisen roolit sulavat yhdeksi ja samaksi, ja tulevat sitten pahojen kokemusten vaikutuksesta ulos niin tai näin. Siinä tapauksessa että kulttuuri on hyvin primitiivinen -- ja huomautan, että maailmassa on edelleen tavattoman primitiivisiä kulttuureja -- niin ettei kehittynyttä itsetietoisuutta ole tai se on vain orastavaa, silloin koko yhteisö saattaa näissä yhteyksissä menettää järjen ja taantua tilaan jossa syyllinen ja uhri vaihtavat rooleja.
Tietoisella ja ihan tiedollisenkin ajattelun tasolla on edelleen kyse dualismeista -- määrittelemme maailman vastakohtaisten ominaisuuksien varassa, ja jos määritelmämme on hyvä sekin asettuu toden ja epätoden vastakohta-akselille. Opillinen ajattelulaatumme nousee pohjamudasta sekin, emmekä me niin järin viisaita ole näissä ihmisen pohjarakenteita koskevissa kysymyksissä. Eläytyminen on ainoa tiedonhankinnan lähtökohta, ja itsekukin on aikalailla vaikeuksissa omaa varhaista lapsuuttaan esiin kaivellessaan.
Psykoanalyytikot yrittävät ensin analysoida itsensä ja kalibroida tämän analyysin toisilla analyytikoilla -- ja vasta tällaisen kalibroinnin jälkeen on mahdollista että heistä löytyy sellaisia yleisiksi pätevöityviä valmiuksia joilla jonkun ihmisen ongelmia voidaan ottaa oman nahkan alle ja miettiä mikä siellä on sortunut tai menee ristiin, onko kyseessä äiti vai isä.
Freudilaisuus on huonossa huudossa nykyään lähinnä kahdesta syystä. Toinen on tieteessä yleistyvä vulgaaripositivismi, siis tiedonfilosofia joka ei enää tunnista eikä tunnusta tiedon laatuongelmia. Toinen on individualismin kasvaminen sokeuden asteelle, jolloin ihmiskuva muuttuu juurettomaksi ja menetämme yhteyden kehityshistoriallisiin tekijöihin.
Freudilainen ajatteluperinne on kuitenkin nähdäkseni ihmisen ymmärtämisen kannalta ainoa joka pystyy esimerkiksi selittämään miksi raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä ja häpeää.
---------------------
Myös wittgensteinilaisittain ajatellen inhimillinen kieli on elimellinen osa elämänmuotoa -- ja koko sosiaalinen todellisuus kaikkine siinä ilmenevine roolituksineen, reaktioineen, asenne- ja suhtautumistapoineen, ihmiskuvineen ja -malleineen jollakin lailla sisältyy kieleen. Mikä tämä tapa kaikenkaikkiaan on, sille meillä ei varmasti ole ainakaan toistaiseksi mitään seikkaperäistä selvitystä. Paras luonnehdinta on mielestäni Spenglerilta: "Jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa."
Kielen alkeismuodot häviävät jonnekin lähtökohtaisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen hämäriin, mutta varmaa kai on, että jossain määrin kieltä pitkän historian varrella ovat muovanneet ne yleiset olosuhteet joissa ihmiset ovat eläneet. Emme mielestäni voi mitenkään kuvitella että joissain hyvin erilaisissa ulkoisissa olosuhteissa mikään kieleen implikoituva todellisuuskokemus voisi olla samaa -- kyllä kieli siltä osin on nimenomaan elämänmuodon ulottuvuus. Miten pitkälle näitä johtopäätöksiä sitten voidaan vetää, kuka tietää -- mielestäni kuitenkin esimerkiksi niin sanottu "järki" ei milloinkaan pääse irti kielen häkistä, vaan voi toteutua ainoastaan niillä ehdoilla jotka kieli sille asettaa.
Psykologia on historiallisesti hairahtunut individualismin piikkiin, enkä oikein usko että "psykologinen ihmiskuva" riittäisi käsittelemään näitä kielen ja ajattelun alkumuotoihin sisältyviä kysymyksiä. Psykologit ovat esimerkiksi kehitelleet "kulttuurivapaita älykkyystestejä" tajuamatta miten harhaisia tuollaiset yritelmät ovat.
Kieli ei oikeastaan ole seuraus eikä aiheuttaja vaan jollakin lailla se itse tapahtuma, todellisuus. Emme me pääse minnekään kielen häkin ulkopuolelle tarkastelemaan todellisuutta sieltä. Ongelmamme ovat lähinnä muotoa: miten paljon voimme kielellä kuvata kieltä itseään. Wittgenstein teki tässä suhteessa mammuttiurakan, hänen hengentyönsä on nähdäkseni ihan yhtä merkittävä kartesiolaisen rationaalisuuden kliimaksi kuin mitä olivat Freudin psykoanalyysi ja Einsteinin suhteellisuusteoria.
------------
