 |
| Kansikin kuin pelikortti |
1.
Äärivasemmiston ja äärioikeiston keskinäinen kärhämöinti Jyväskylän kirjastossa on nostattanut kiihkeän kansalaiskeskustelun, josta ei ideologisten lippujen heilutusta ole puuttunut. Poliittisen tunnustautumisen tarve muuttaa kannanotot tunnustukselliseksi ryhmävahvistautumiseksi, jolla ei juuri kenenkään ajattelua muuteta -- päin vastoin, sementoidaan vain entisestään olemassaolevia poliittisia sympatioita ja antipatioita.
Nähdäkseni tämä keskustelun tunnustuksellinen luonne on sekä turhaa että ajattelun kannalta tuhoisaa. Menetämme aivan olennaisia näkökulmia supistaessamme fokusointimme putkeen, jonka läpi tähtäämme vain ideologiseen vastustajaamme. Aivan ensimmäiseksi menetämme sen näkökulman joka hukkuu keskustelun kuumuudessa intohimojen sumennukseen -- nimittäin tuon nimenomaisen ryhmävahvistautumisen näkökulman.
Juuri erityinen tunnustuksellisen ryhmävahvistautumisen tarve on nimittäin se tekijä joka kaikista ääriliikkeistä tekee ääriliikkeitä. Ääriryhmien syntymisessä ja yhteishengessä välttämätön tekijä on erityinen ryhmäsidonnaisuus -- eikä sellainen suinkaan ole seurausta mistään tietystä, siitä-ja-siitä ideologiasta, vaan kyseessä on ryhmänmuodostuksen ominaisuus, joka saattaa ilmetä periaatteessa ihan minkä tahansa uskonnon, aatteen, opin tai ideologian nimissä.
Kuten usein toteamme, fundamentalismi on fundamentalismia, olipa kyse mistä ismistä tahansa. Ilmeisesti emme kuitenkaan koskaan katso peiliin tarpeeksi syvälle huomataksemme, että jokaisessa meissä väijyy sisällä pieni fundamentalisti. Sopivan avainärsykkeen saatuamme itsekritiikki pettää ja intoudumme mukaan taistelurintamalle, ottamaan kantaa, puolustamaan omia joukkojamme, lyömään vastustajaa.
Fundamentalismiksi juttu muuttuu juuri siinä vaiheessa kun lakkaamme oppimasta uutta ja tunnemme saavamme kannoillemme vahvistusta omilta joukoiltamme.
2.
Kaikille yhteisöille on ominaista sosiaalinen sidonnaisuus, ja jokaista ryhmää määrää nimenomaan sille ominainen sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Siellä missä sosiaalinen sidonnaisuus on vahvaa, siellä yhteisön jäsenet tarvitsevat ja saavat toisiltaan ryhmävahvistautumisen kokemuksia.
Kun sidonnaisuus on vahvaa, ajattelu muuttuu tunnustukselliseksi. Juuri tunnustuksellinen ajattelu on ominaista kaikille ääriryhmille. Äärivasemmisto tai äärioikeisto -- yhteistä on se tapa jolla ryhmän sisällä jäsenet saavat toisiltaan ajatuksilleen vahvistusta.
Sosiaalinen sidonnaisuus ei suinkaan erota kahta vastakkaista opillista ideologiaa toisistaan, vaan nimenomaan yhdistää niitä. On sosiaalisen sidonnaisuuden kannalta aivan sama tunnustetaanko joitain tiettyjä arvoja vai tunnistetaanko nämä arvot kieltämällä ne ja kannattamalla vastakkaisia arvoja. Ideologiat joiden nimissä nämä perusvanlaatuiset sosiaaliset ilmiöt aina tapahtuvat ovat tavallaan dualismeja -- ne muodostuvat valosta ja varjosta, arvoista ja vasta-arvoista. Esimerkiksi historiallinen aatekehitys tapahtuu usein usein niin että uudet totuudet muodostuvat vastakohtina edeltäjilleen.
Se että opilliset tunnustukset muodostuvat vastakohdista -- että ne tosiasiassa eivät ole vastakohtia, vaan toisiaan tarvitsevia palapelin paloja -- on aivan perustavanlaatuinen asia, joka kuitenkin hukkuu silmistämme heti kun samaistamme itsemme ideologisten taistelujen toiseen puoleen ja haluamme saada vahvistusta omalle tunnustuksellisuudellemme. Hukkaamme näin itse ilmiöiden kokonaisymmärtämisen kannalta aivan olennaisen näkökulman.
Äärivasemmisto ja äärioikeisto ovat tosiasiassa ennemminkin riitainen aviopari kuin mitään eri aateperhettä edustavia vaihtoehtoja. Ne ovat sangen vahvoin ideologisin sitein toisiinsa yhteenliitetyt, samaa lihaa ja verta. Kun ne ääri-ilmiöinä yhä tiukemmin kietoutuvat toistensa viharakkaussuhteeseen, ja kun verta alkaa jossain vaiheessa vuotaa, kysymys on enemmänkin siitä että ne ovat kiusanneet toisiaan ja kaivaneet verta toistensa nenästä -- ei mistään yleisesti yhteiskuntaa uhkaavasta väkivaltaistumisen vaarasta.
3.
Suomalaiset ovat historiallisesti alistettua kansaa, jolle alistamis- ja alamaisasenteet sekä kaikki muutkin dualistiset jaot ovat historiasta sisäistettyjä väistämättömyyksiä. Ei ole sitä kysymystä, joka ei kansaamme jakaisi kahtia. Teemme euroopanennätyksiä toinen toistemme kiusaamisessa ja kaltoinkohtelussa, yhtäältä olemme hyökkääviä ja täynnä pyhää vihaa ja toisaalta masennus on kansantautimme.
Meikäläisissä mielenmaisemissa mikä tahansa päiväkohtainen puheenaihe saattaa kiihkoutua yli äyräidensä, ja surkeinta on, että nämä päiväperhoskysymykset sitouttavat meidät tunnustuksellisiin kannanottoihin, joista sitten suomalaisella sisukkuudella pidämme kiinni. Emme ikään kuin pysty antamaan itsellemme aikaa, emme halua ottaa tarkasteluetäisyyttä, emme jaksa rauhassa kulkea omia polkujamme tapahtumapaikkojen ympäri kyllin kauan ja katsella niin laajalti että erilaiset näkökulmat mahdollistuisivat.
Niinpä tunnustuksellisen vahvistautumisen tarve hukuttaa todellisuuden- ja suhteellisuudentajumme. Ajatelkaapa miten nytkin on käymässä. Äärivasemmistolaisten ja äärioikeistolaisten nuorten keskinäinen avioriita häivyttää silmistämme maailman todelliset tunnustukselliseen ryhmävahvistautumiseen liittyvät ongelmat, joista kokonaisten toisiinsa sopeutumattomien kulttuurien kohtaamisongelmat ovat vakavimpia.
Hetkessä unohdamme, että maailmassa sosiaalisen sidonnaisuutensa asteessa aivan toista ongelmaluokkaa olevat kulttuurit ovat kansoittamassa maahanmuuttajina eurooppalaisia vanhoja valtioita -- eikä niiden sopeutumisongelmia ole missään onnistuttu ratkaisemaan.
Meilläkin niitä koskeva keskustelu käpertyy ideologiseksi ryhmävahvistautumiseksi joko "suvaitsevaiston" tai "maahanmuuttokriitikoiden" puolille. Nytkään tässä Jyväskylän tragikomediassa tarjoutuvaa tilaisuutta oppia jotain oman kansalaiskeskustelumme sisäänlämpiävästä tunnustuksellisesta luonteesta emme käytä, vaan riehaannumme mukaan mellakoiden maailmaan.
4.
On olemassa muuan seikka joka sosiaalisten rakenteiden tasolla erottaa äärivasemmistoa ja äärioikeistoa.
Se voitaisiin nimetä esimerkiksi korvaavan yhteiskuntafantasian tarpeeksi. Tämä on seikka joka erottaa äärioikeiston äärivasemmistosta. Äärioikeistolla ei ole mitään senkaltaista legitiimia -- yleistä yhteiskunnallista hyväksyntää nauttivaa -- järjestöä tai yhteisyyttä tukenaan, joka esimerkiksi näillä äärivasemmistolaisnuorilla omassa Vasemmistoliitossaan on.
On kuitenkin tunnusomaista äärioikeistolaisille että he kuvittelevat -- fantasioivat -- muodostavansa järjestäytyneen ryhmän, organisoidun liikkeen, jolla on oma sisäinen hierarkiansa, ohjelmalliset tavoitteensa ja kunniakas tehtävänsä. Esimerkiksi Breivik puhui paljon euroopanlaajuisesta organisaatiosta -- ja kaikki nämä puheet olivat mitä todennäköisimmin pelkkää projektiivista kuvitelmaa.
Itse asiassa näiden kuvitelmien todistaminen "todellisiksi", siis uskottavuuden tavoittelu sekä omissa että muiden silmissä, oli ja on kaikissa muissakin vastaavissa tapauksissa se varsinainen motiivi, joka ensin väkivaltaan ja viimein hirmutekoihin aina ajaa.
Mutta juuri tällaisten omatekoisten yhteiskuntaprojektioiden olemassaolo kertoo jotain aivan olennaista siitä mistä näissä yhteiskunnanvastaisissa pienryhmissä on kysymys. Taustalla on aina jokin niin kipeä kehitysvaihe, traumoittunut todellisuuskosketus, että se on vaatinut luomaan kokonaisen fantasiamaailman saadakseen lievitystä.
On kysymys siitä että ollaan ajauduttu oikeasta sosiaaliyhteydestä syrjään. On jouduttu tyhjän päälle, hyväksynnän piiristä kokonaan pois ja ulos, ja ajauduttu korvikkeeksi kehittelemään virallisen yhteiskunnan korvaavaa fantasiaa.
5.
Sanotaan tämä varmuuden vuoksi vielä uudestaan:
Jos kysytään, miksi jotkut ihmiset tarvitsevat itselleen tällaisen keinotekoisen ikioman yhteiskuntaprojektion, vastaus on aika traaginen. He tarvitsevat psyykkisen projektionsa siksi, että he eivät ole kelvanneet oikeaan yhteiskuntaan.
Heille ei ole löytynyt siinä paikkaa, ei tehtävää, ei arvoa. Ihminen on pohjimmiltaan niin vahvasti sosiaalinen olento, että kun hänen omanarvontuntonsa normaalissa sosiaaliyhteydessä tulee kielletyksi, hän luo itselleen kuvitelman sosiaaliyhteydestä jossa hän saa arvonantoa. Sanoisin: saa ihmisarvonsa.
On vanha totuus, josta ei koskaan muistuteta tarpeeksi usein. Se on, että jokainen yhteiskunta on oman fasisminsa ja rasisminsa ansainnut. Ne ovat ilmiöitä jotka eivät nouse tyhjästä, vaan ovat hyvin johdonmukaista seurausta harjoitetusta sosiaalipolitiikasta.
Eikä tässä äärivasemmistonkaan, siis vallankumouksellisen ääriliikkeen ohjelma niin kaukana ole. "Voima, jonka järjestelmä jättää käyttämättä, on se voima, joka kumoaa järjestelmän", marxilaisuus sanoo.
Myös sosialismi oli ihmiskoe, utopia, fantasoitu yhteiskuntakokeilu, jonka oli määrä korvata historiallinen yhteiskuntamalli -- sosialistinen korvikevaltio, korviketodellisuus, tieteen korvaava marxilainen tiede, ikioma sosialistinen totuus, "sosialismin rakentaminen".
Ne menivät menojaan. Mutta niitä elvytetään uusien fantasioiden muodoissa. Vastustajia tarvitaan, sillä yhteinen demonisoitu vihollinen on ryhmävahvistautumisen tärkein työkalu. Sitä taas haetaan tässä ja nyt.
Yhteiskuntajärjestelmä taistelee ääriliikkeiden kannatuspohjan kasvamista vastaan parhaiten juuri sellaisen bismarckilaisen sosiaalipolitiikan keinoilla, jonka Kekkonen aikanaan pelottelemalla vuorineuvoksia idänkortillaan ajoi läpi. Se olisi yhä edelleenkin hyvä johtotähti, jos meillä olisi edes hiven sitä ymmmärrystä kansallisen kahtiajakautumisen tuhoisuudesta, joka Kekkosella oli.
-----------------------------
Lisäykset:
Sadat puheenvuorot ja tuhannet kommentit, joita jo vuorokauden kuluessa tällaisesta aika marginaalisesta, lähinnä muutamien ääri-ihmisten ympärille keskittyneestä kärhämöinnistä on syntynyt, kertovat jotain niistä pinnanalaisista jännitteistä ja ladatusta lynkkausmielialasta joka yhteiskunnassamme nyt vallitsee.
Tarvitaan vain jokin sensaationsiemen, neliömillimetrin kokoinen mustetahra, kun jo tulkinnat ja merkityslaajentumat ryöstäytyvät irti ja mielipidesota alkaa. Eikä siinä ole kysymys ollenkaan mistään mielipiteilystä, vaan ainoastaan vastapuolen leimaamisesta, pahuuden projektiosta ja demonisointitarpeista -- eli juuri niistä motiiveista, jotka kaikkia äärilikkeitä psykologisesti muotoilevat.
Äärivasemmiston ja äärioikeiston keskinäinen kärhämöinti on levinnyt pitkin Eurooppaa monien vuosien kuluessa. Jopa niin että asetelmat ovat pitkälle institutionalisoituneet -- aina kun mielenosoituksia järjestetään, vastapuoli saapuu omine vastamielenosoittajineen paikalle.
Tällaista tilannettahan seurattiin jokin aika sitten Jyrki Richtin tekemässä tv-raportissa, jossa mukana kommentoijana ollut Dan Koivulaakso ei edes paikan päällä silminnäkijänä pystynyt hyväksymään että hyökkäävä osapuoli oli sillä kertaa äärivasemmistolainen, ei äärioikeistolainen rintama.
Ääriliikkeet ovat elimellisesti yhtä ja samaa, ne muodostavat symbioosin ja tarvitsevat välttämättä toisiaan. Ei niitä voi mitenkään erottaa toisistaan, sillä niiden käyttövoimana on täsmälleen sama toinen toiseensa kiinnittyvä ja toinen toisensa kimppuun hyökkäävä aggressio.
On aivan sama minkälaisten ideologisten termien varassa nuorten puhtaasti psykologisia ongelmia jalostetaan -- todellisuuteen törmäämisen lähinnä uskottavuushaasteena kokevien nuorten ja heidän ääriliikkeidensä argumentit ovat aina vain pintaa, ihan riippumatta siitä miten "opilliselta ja oppineelta" ideologinen jargoni saadaan vaikuttamaan.
-----------------
Kirjastossa oli esittelyssä "äärioikeistosta kertova kirja". Kirjoittajat ja esittelijät olivat vasemmistolaisia, mutta kirjaan tulisi muka suhjtautua kuin se olisi "yhteiskuntatiedettä". Kuitenkin ihan kirjaa lukematta voin satavarmasti kertoa, ettei kirjassa esiinny esimerkiksi termiä "sosiaalisen sidonnaisuuden aste". Voin todeta satavarmasti, ettei kirjassa mainita kertaakaan ilmiötä nimeltä "ryhmävahvistautuminen". Voin olla vuorenvarma siitä ettei kirjassa kukaan kirjoittajista tee rajanvetoja ideologioiden ja yleensä tunnustuksellisen ajattelun välillä. Kukaan ei pohdi, millaisia ovat ne yleiset joukkopsykologian puitteistukset, joissa ideologisia ilmiöitä validisti pitäisi tarkastella.
Kun tällaisten "kirjojen" ainoa varsinainen "sisältö" sivuuttaa yleiset ajatteluominaisuudet ja jää lähtökohtaisesti omaksuttujen "annettujen" ideologioiden pohjalle -- jolloin on mahdollista luoda vain käsiterealistisia ymmärrysyhteyksiä niin että uskotaan esimerkiksi tietyn fundamentalismin olevan tietyssä yhteydessä tiettyyn ideologiaan -- silloin määrittelylle "äärioikeistosta kertova kirja" syntyy kytkentä nimenomaan "äärivasemmistiolaiseen liikehdintään". Se on hölmölän "tiedettä".
Konfliktissa on kysymyksessä on kahden kilpailevan ja kipuilevan ääriliikkeen symbioosi. Se toteutuu niin ontologioiden -- opillisten kysymysten ja vastausten -- poliittis-ideologisen terminologian ja julistuksen, propagandanteon, kuin myös nyt näköjään käsirysyn tasolla. -- Tällaisten seikkojen näkeminen, eritteleminen ja esille nostaminen niin että ne asettuisivat tarkasteluissa päällimmäisiksi, edellyttää älyllistä rehellisyyttä ihan erilaisessa mielessä kuin ideologinen tunnustuksellisuus sallii.
-----------
Vasemmistoliiton puoluejohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on kiirehtinyt kirjoittamaan asiasta oman blogitekstinsä, joka propagandistisessä yksisilmäisyydessään ylittää monien täällä esiintyvien yhdentotuudenjulistajien saati sitten Arhinmäen omien joukkojen, siis kansan syvistä antirasistisista vihapuheriveistä lähtevät hyökkäykset.
Teksti on otsikoitu sankarimartyrologisesti "Väkivallan edessä emme taivu". Kirjoitus sisältää ylidramatisoidun kuvauksen siitä mitä tyhmäpäisessä käsirysyssä yleensä tapahtuu ja päätyy tietenkin perussuomalaisten syyllistämiseen tapaukseen liittyvistä käänteistä. Propagandaa tympeimmillään, siis. Kulttuuriministerin kynästä, siis.
Näkemyksellisesti arveluttavin kohta on kuitenkin tämä: "Kyse on siitä, että väkivallalla tai sen uhalla halutaan rajoittaa ihmisten mielipiteen- ja ilmaisunvapautta, kokoontumista ja toimintaa. Erityisen raukkamaista tämä on siksi, että se kohdistuu ihmisiin, jotka toimivat ihmisten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta ja yrittävät samalla varoittaa syrjinnän ja rasismin vaaroista."
Tällaisesta näkemyksestä jossa esimerkiksi vasemmistopuolueen oma rooli äärimmäisen rahaohjasteista politiikkaa harjoittavassa äärioikeistohallituksessa kuitataan kunniamaininnalla, samalla kun syrjintä ja rasismi nähdään ikään kuin syynä kaikkeen pahuuteen eikä suinkaan totaalisesti epäonnistuneen sosiaalipolitiikan seurauksena voisi hyvin yksinkertaisesti todeta: siinä tuskin ollaan vahingossa ajauduttu harhateille, siinä täytyy olla kyse aivan tietoisesta härskistä vääristelystä ja mielipidesikailusta.
-----------------------
Vasemmiston historiallinen tragedia on, ettei sillä ole oikeaa läpiajateltua ihmiskuvaa ja yhteiskuntaihannetta. Vasemmisto on aina halunnut vain päästä osalliseksi siitä hyvinvoinnista joka paremmalla väellä jo on. Sen hyvinvoinnin laatu on korostetun individualistista.
Liberalismi on eurooppalaisella uudella ajalla vahvistunut rinta rinnan lisääntyvän individualismin kanssa. Tällähavaa olemme suorastaan individualistisen sokeuden vallassa -- niin ettemme esimerkiksi pysty edes käsittämään tuollaisia asioita kuin sosiaalisen sidonnaisuuden aste tai ryhmävahvistautuminen. Kuvittelemme "tahdon" yksilöominaisuudeksi, emmekä pysty eläytymään tapaan, jolla "tahto" ja "valta" olivat ihmisen alkulaumassa yhteisöominaisuuksia.
Liberalismi on ottanut niskalenkin vasemmistosta, niin sanoakseni. Samaan sokeuteen kuuluu, ettei vasemmisto pysty ryhmittäytymään vastavoimaksi eurooppalaisia vanhoja yhteiskuntia sisältäpäin hajottaville hyvin ryhmäsidonnaisille maahanmuuttajakuttuureille.
Mutta enpä oikein usko tuohon Perussuomalaiset-puolueeseenkaan. Siinä ei niitä tarvittavia järjen jättiläisiä ole tarpeeksi, ja hekin joutuvat omassa puolueessaan altavastaajiksi -- kohdellaan kuin todellisia rikollisia, vaikka tuomiot ovat tosiasiassa tulleet ajatusrikoksista.
-------------------
Filosofialla ja poliittisella ideologialla on -- tai mielestäni ainakin pitäisi olla -- se ero, että filosofia yrittää sanoa jotain suhteessa todellisuuteen -- siis puhua esimerkiksi todellisuuden perimmäisestä laadusta -- kun taas ideologia on nimenomaan tunnustuksellista vahvistautumista -- samanmielisyyttä -- palveleva oppi.
Perussuomalaiset-puolueen ideologista hajanaisuutta on päivitelty ja kauhisteltukin, mutta toinen näkökulma asiaan tietysti voisi olla se, ettei tiukan ideologian muotoileminen mitenkään tekisi puolueesta sen parempaa. Ehkä päinvastoin -- jos puolueen kannatuksen taustalla on se minkä luulen siellä olevan, eli yhteiskuntamme pinnan alla vallitseva tyytymättömyys ja uudenlaisen poliittisen sisällön tarve, silloin on ehkä kaikille parempi ettei opilliseen sulkeutumiseen edes pyritä, vaan annetaan noiden nousevien elämänvirtojen pyörteillään viedä tilannetta eteenpäin.
Opilliseen ontologiaan sulkeutumisen sijasta puolueen "filosofia" voisi todellakin olla esimerkiksi juuri sitä muotoa jossa ikään kuin kirjain kirjaimelta naputetaan asia seinälle, sana sanalta rivi riviltä, ja kun viimeinen rivi on valmis, siihen isketään piste. Se on sillä kertaa siinä. Ja sen ympärillä on sitten sen hetken ajan jotain mistä voi hyvin pitää kiinni.
"Kieli on talo jossa elämme" -- tai "olemme" heideggerilaisittain -- ja voi olla paikallaan orientoitua politiikan maailmaan enemmän laavun kuin kivitalon perspektiivistä.
----------------------
Monet monet monet keskustelukommentit ovat sävyltään kärhämän jompaa kumpaa ääriosapuolta Ideologisesti syyllistäviä. Se tavallaan manifestoi ja dokumentoi hyvin sitä, mihin ideologiat ovat kaikkein käyttökelpoisimpia -- oman ryhmän samanmielisyyden vahvistamiseen ja muiden eristämiseen -- eli vastapuolen sijoittamiseen syyttämisetäisyyden päähän. Juuri tästähän blogissa yritettiin puhua.
Ääriasenteet -- opillinen fundamentalismi -- ovat kuitenkin tosiasiassa mahdollisia ihan siitä riippumatta minkä uskonnon, aatteen, ideologian, opin tai -ismin nimissä ryhmäsidonnaisuutta vahvistetaan. Ei siinä äärivasemmistolla ja äärioikeistolla ole muunlaista eroa kuin tuo blogissa mainitsemani vasemmistonuorten parempi legitimaatio -- heillähän on ihan legitiimi taustajärjestö, jopa puoluekoneisto, jonka nimiin he saavat samaistua.
Mutta ääriasenteet ovat psykologinen, eivät poliittinen ilmiö. Ne ovat esimerkiksi tavallisia nuorten, eivät varttuneiden ja kokeneiden ihmisten keskuudessa. Mielen kerrostuminen iän myötä muuttaa psyykenrakenteet ja -toiminnot niin että suhteellisuuden- ja todellisuudentajulle syntyy enemmän sijaa. -- Tämä ei ole siis mitään ikääntymisen ylistystä tai konservatismin puolustelua, sillä esimerkiksi konservatismi takertumisena tiettyihin turvaa tuottaviin opillisiin muotoiluihin on tunnusomaista nimenomaan nuorille, ei ajattelukykyisille ihmisille, jotka pystyvät sietämään hyvän ajattelun edellyttämää syvää sielullista epävarmuutta.
Poliittisten ideologioiden rooli mielen maisemissa on nimenomaan ryhmiä synnyttävää ja niiden sisäistä yhteisyyttä syventävää. Ei tästä ilmiöstä mitenkään pysty irrottamaan psykologiaa pois. Kun puhutaan ääri-ilmiöistä, kyse on pelkästään psykologiasta. Ja se psykologia on aivan sama olipa kyseessä mitä tahansa opillista totuutta tunnustava ryhmä.
Se että esimerkiksi nyt on olemassa tilanne, jossa vasemmistoliittolainen -- varmaan omiensa joukossa ryhmävahvistautumista nauttiva -- ministeri Arhinmäki on mukana toteuttamassa juoksupoikana hallituksen äärimmäisen rahaohjasteista kokoomuspolitiikkaa, ei mitenkään voi olla psykologisia tekijöitä tarkastelevan blogistin syytä. Se on vain sen tosiasian yksi ilmenemismuoto, etteivät poliittiset ideologiat takaa harjoitettavan politiikan sisältöä, vaan toimivat enemmänkin vain oman ryhmän ryhmävahvistautumisen ja tunnustuksellisuuden välineenä.
Kuten aiemmassa kommentissa taisin todeta, eurooppalaisessa mittakaavassa äärivasemmisto ja äärioikeisto ovat jo institutionalisoineet keskinäisen kärhämöintinsä. Siksi aloitin blogin tuolla lauseella jolla sen aloitin. Se on mielestäni hyvin turhauttava tosiasia todettavaksi. Se kertoo että varsinkin nuoret ihmiset tänäkin aikana ovat onnettomasti oman opillisuutensa vankeja -- tunnustuksellisen ajattelun papukaijamaisia toistajia ja vahvistajia.
Siinä on jotain elämällevierasta, kuten tietysti nuoruuden opillisissa haihatteluissa aina. Todellisuusefektiä tarvitaan jotta uskottavuus omissa ja tovereiden silmissä säilyisi ja vahvistuisi. Paremman puutteessa kelpaa siis nahistelu ideologisen vastaparin kanssa -- se on se symbioosi josta yritin myös puhua. Ja poliisin kanssa nahisteleminenhan on aina ollut kaikenlaisten anarkistien initiaatioriitti. --
Mutta vasemmistoliiton kannalta kyllä vakavinta on, että nuori polvi on saanut koko puolueen kapinallisuutensa vahvistamisen areenaksi. Ei ole edes väliä sillä että käytännössä ollaan mukana todella härskissä äärimmäisessä oikeistopolitiikassa -- sekin on vain jatkuvuutta takaava kulissi, jonka suojassa on mahdollista jatkaa ideologisia haihatteluja.
----------------------
En erityisesti pidä mistään väkivallasta. Sitä vastaan voidaan kuitenkin orientoitua vasta kun lähtökohtaisesti määritellään se seuraukseksi jostakin eikä pidetä sitä lähtökohtaisena pahuutena, syynä puhuuteen jota tehdään ja tapahtuu.
Esimerkiksi väkivaltarikolliset ovat jokseenkin poikkeuksetta joutuneet kokemaan lapsuudessaan itse väkivaltaa, ruumiillisen kurituksen tai aikuisten hallitsemattomien aggressioiden seurauksena. "Sosiaalinen periytyvyys" on väkivaltakäyttäytymisessä olemassaoleva tosiasia.
Viittasin blogin lopussa Kekkoseen, joka saamani ensikäden todistuksen mukaan piti vuorineuvoksia pelossa idänkortillaan ja pakotti nämä hyväksymään "bismarckilaisen" sosiaalipoliikkansa -- siis sosiaaliturvan korottamisen tasolle jossa sosiaalinen ahdinko ei enää voisi olla syy sosiaalisen häiriön lisääntymiseen. Tämä on mielestäni hyvin ajateltu.
Sosiaalisen tasauksen toteuttamisen pitäisi olla kaikkien hallitusten ensisijaisena poliittisen ohjelmana -- ja ihan siitä riippumatta eletäänkö hyviä vai huonoja aikoja. Yhteiskuntapolitiikan ylimalkaan tulisi olla politiikan ainoa tai ainakin ensisijainen toimikenttä -- mutta nythän se on jokseenkin viimesijaisin arvo, jota toteutetaan, jos ylimalkaan koskaan toteutetaan, vain sillä ehdolla että "ensin kakkua on kasvatettava ennen kuin sitä aletaan jakaa". Käytännössä kakun jakamisen hetkeä ei koskaan ole tullut.
Voi olla että mielikuva nalkuttavasta akasta ja väkivaltaisesta ukosta osuu jossain mielessä oikeaan. Itse muistuttaisin kuitenkin myös siitä, että äärivasemmistolaiset nuoret, joilla ideologisiin kikkailuihin on kapasiteettia ja aikaa, ovat yllättävän usein lähtöisin aivan erinomaisen hyvinvoivista kodeista.
---------------------------------
Mikä olisi hyvä yhteenveto tällaisesta tapauksesta, jonkakaltaisia tulemme varmuudella tästedes näkemään yhä enemmän, koska yhteiskuntamme ei suinkaan ole eheytymään päin, vaan kahtiajaot tulevat vain lisääntymään. -- Mikä vetää ääriliikkeitä toistensa kimppuun?
Jos niille olisi tärkeintä niiden oma opillinen sanottava, voisi kuvitella että ne pikemminkin ottaisivat toisiinsa niin "tiedollista" kuin fyysistäkin etäisyyttä ja keskittyisivät oman totuudellisuutensa tunnustamiseen. Mutta on olemassa jotain joka on tällaista tiedollista ajattelua paljon vahvempaa ja joka saa ne hamuamaan ja hakeutumaan toistensa lähituntumaan.
Kyse on siitä, että kaikki "tunnustuksellinen" ajattelu on tosiasiassa taantumista kehityksellisen varhaisvaiheen symbioottiseen yhteyteen, ja tällaisessa "kaikkiallisuuden" tilassa taistellaan aina alkukantaisella raivolla elämästä ja kuolemasta. Kaikki ääriajattelu on nimenomaan taantunutta ja tunnustuksellista ajattelua. Ääriajattelijat itse eivät koskaan tajua omaa tunnustuksellisuuttaan. Siitä kaikkein havainnollisimman todistuksen antaa yhteiskunta joka kahtiajakautumisen seurauksena ajautuu totalitaristiseen tilaan -- totalitarismeissa ei koskaan ole "totalitaristeja", siinä on vain oikeassaolijoita.
--------------
