 |
| Lapsuus on historiallisesti vielä hyvin nuorta |
1.
Emme odota lapsilta samaa mitä odotamme aikuisilta, emmekä kohtele lapsia niin kuin he olisivat aikuisia. Lapsuuden erottaminen erityiseksi ikävaiheeksi ei kuitenkaan ole länsimaisen kulttuuripiirimme historiassa kovinkaan vanha asia. Neil Postmanin mukaan sitä on harrastettu ehkä vajaan parin vuosisadan ajan. Historiallisessa kokokuvassa eräässä nurkassa näemme miten teollistumisen mukanaan tuoman kaupunkiköyhälistön kurittomia lapsia koottiin kouluihin enemmän sosiaalisen kontrollitarpeen kuin sivistämispyrkimysten vuoksi.
2.
Ihmiselämän jako lapsuuteen ja aikuisuuteen on paljon laajemmalle ajatustaustalle levittyvä erotusperuste kuin vain rajapyykki tietyn täysi-ikäisyyttä merkitsevän elinvuoden kohdalla. Emme esimerkiksi pidä lapsia vastuullisina kaikista teoistaan, aikuisuus on vastuun ottamista.
Laajennettuna tämä vastuullisuuden idea merkitsee sitä että lapsista kantavat vastuun aikuiset, ja vasta aikuistuttuaan lapsi vuorostaan asettuu kantamaan vastuun seuraavasta sukupolvesta. Lapset ovat tässä kuviossa vastaanottajia -- heitä ohjataan, kasvatetaan ja opetetaan, ja jossain vaiheessa heidän olisi sitten sisäistettävä saamansa sivistys niin, että he vuorostaan omaksuvat opettajan roolin jäljestätulevien suhteen.
3.
Tämä trivia menee sekaisin, kun tuomme mukaan tosiasian, etteivät kaikki lapset suinkaan kasva autonomisiksi aikuisiksi, vaan tarvitsevat jatkuvasti ulkopuolista tukea, ohjaavia auktoriteetteja, sääntöjä ja järjestystä, jopa kontrollia ja kuria pysyäkseen ikään kuin näennäisesti itsenäisinä ihmisinä. Vaikka kaikki aikuisuuden ulkoiset tunnusmerkit ja määreet olisi täytetty -- mehän määrittelemme aikuisuutta aika paljon ulkoisten, fyysisten tunnusmerkkien mukaan -- silti jokin olennainen, ajattelun omaehtoisuuteen kuuluva ominaisuus jää osalta täysi-ikäisiä saavuttamatta.
Eivätkä tämän tragedian mittasuhteet jää kuvan nurkkaan, päinvastoin. Voidaan sanoa, että suurin osa, valtaosa aikuisista ei koskaan ajatuksellisessa mielessä aikuistu. Suurin osa ihmisistä katsoo auktoriteetteja ylöspäin läpi elämänsä. Esimerkiksi samaistuminen parempiosaisiin, siis "sosiaalisesti ylöspäin", on sääntö, josta seuraan muun muassa että poliittinen valta kasautuu kaikkein auktorisoiduimmille yhteisen valheen tunnustajille. Käytännössä se tarkoittaa, että alamaisasenteet sisäistänyt kansa valitsee "demokraattisesti" päättäjikseen talouskurittajia.
4.
Valtaosa meistä on isoiksi kasvaneita lapsia. Olemme sisäistäneet kasvatuksen vaikutukset, mutta emme koskaan kypsyneet sisältä. Jäimme ulkokohtaisiksi, ulkoaohjautuviksi olennoiksi, jotka jokaisessa tilanteessa orientoituvat suhteessa siihen mitä kokevat ulkomaailman heiltä odottavan.
Pahimmillaan koemme primitiivisten ihmisten tavoin kunnian- tai häpeäntuntoja -- riippuen siitä onnistummeko miellyttämään ja menestymään vai onko kohtalomme tulla joukon keskuudessa nolatuiksi ja nokituiksi. Kunnia ja häpeä ovat mahtavia voimia, ne ohjailevat kokonaisia kulttuureja. Mitä isompi rooli niillä on aikuisten elämässä, sitä lapsenomaisempi ja kehittymättömämpi kulttuuri on.
5.
Miksi niin itsestäänselvästi käsitämme ja määrittelemme aikuisuuden pelkkänä täysi-ikäisyyskysymyksenä? Miksi emme tarkastele toisiamme sillä silmällä että missä määrin tuo-ja-tuo yksilö oikeasti on aikuinen? Saati sitten että arvioisimme oman kulttuurimme ja yhteiskuntamme tilaa siltä pohjalta miten paljon auktoriteettiuskovaisuutta, ryhmävahvistautumista ja tunnustuksellista ajattelua siinä esiintyy? --
Näihin kysymyksiin on hyvin yksinkertainen vastaus: koska tällainen arvioiminen olisi aikuisten tehtävä, mutta me olemme suurimmilta osin lapsia. Vain aikuiset pystyvät ymmärtämään mitä on olla lapsi -- lapset eivät koskaan voi ymmärtää mitä olisi olla aikuinen. Keskenkasvuisten aikuisten keskinäisarvioista ei synny minkäänlaista yhteisymmärrystä, ja siksi olemme vaistomaisesti väistäneet kaikki niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin kehitystasoja koskevat kysymykset. Ja jotta tämä yhteinen älyttömyys olisi hyväksyttävää, nimitämme sitä hienolla nimellä: kaikelle sama arvo, tasa-arvoisuus.
6.
Kyvyttömyydestä käsitellä oman kansallisen keskenkasvuisuutemme ongelmaa seuraa kansallisen itsepetoksen lisäksi muutamia suoranaisia ja varsin traagisia seurauksia. Yksi niistä on sokeus oman kehityshistoriamme suhteen. Koska Ruotsi on historiallinen Isämme -- meillehän toitotetaan jopa kansallisesta televisiostamme sunnuntai-iltapäivisin parhaaseen katseluaikaan miten "Suomi on ruotsalainen" -- oma aikuistumisemme voisi periaatteessa tapahtua vain kasvamalla irti Ruotsin vaikutuksesta.
Mutta se ei tule onnistumaan niin kauan kuin meillä on keskuudessamme vielä niitä joille aikuistuminen ei ole merkinnyt oman autonomian ja identiteetin saavuttamista vaan ulkoatulleen historiallisen sivistyshegemonian sisäistämistä. Tämä ristiriita näkyy esimerkiksi pienen vähemmistön puhuman ruotsinkielen yhä nauttimasta auktorisoinnista -- historiallinen sivistyseliitti toimii edelleenkin suomalaisten isähahmona.
7.
Kuuliaisen mallioppilaan asenteemme nousee suoraan omasta alistetun kansan historiastamme. Kerjäämme hyväksyntää siinä missä meidän pitäisi itse ottaa vastuu omasta kohtalostamme.
"Kelpaammeko eurooppalaisiksi?" -- kyselemme. "Mitä meidän pitää tehdä, että kelpaisimme?" "No, mutta, hyvänen aika, mehän olemme jo eurooppalaisia -- emmekö kuulukin länteen emmekä tuonne inhaan itään?" "Oli todellinen onni, että meitä niin pitkään hallitsi nimenomaan Ruotsi -- ajatelkaas missä olisimme nyt, jos historiallisena isänämme olisi ollut itänaapuri!" --
Kenen äänenpainoja tällaiset ovat, ellei sivistyshegemonialle kuuliaisen mallioppilaan. Mikä olikaan ohjelman "Suomi on ruotsalainen" ensimmäinen väite? Se oli viittaus itärajaan ja "kyllä isä tietää" -nälväisy: "Tuollaista meilläkin olisi nyt jos Ruotsin sijasta Venäjä olisi ollut isäntämme."
8.
Traaginen asennevamma on miellyttämispyrkimys eurooppalaiseen suuntaan. Olemme ratkaisseet kansainvälistymisen hyvin yksinkertaisella reseptillä: kysymys on pelkästään hyväksynnän kerjäämisestä. EU on meille ehdottoman hieno ja hyvä asia, ihan riippumatta siitä onko siitä todellista kokonaista kansallista hyötyä vai kypsymisemme peruuttamattomasti estävää haittaa. Tätä nimittäin kannattaisi kysyä -- kysyä ihan vakavasti, vastausta tietämättä ja antamatta.
Me nimittäin emme ole mikä tahansa kansa, vaan mallioppilaan ja impivaaralaisen, hallitus-Suomen ja perussuomalais-Suomen kansa. Olemme toinen toisemme kiusaamisessa eruroopanennätyskansa, masentuneisuudessa ja itsemurhissa ennätyskansa, projektiivisissa vihantunteissa euroopanennätyskansa, ulkoaohjatussa koulumenestyksessä jopa maailmanennätyskansa -- samalla kun kilteimmät koululapsemme viihtyvät sisäisesti kouluissa ennätyshuonosti.
Ja vuosisataisen alamaisroolin omaksuneina ja sisäistäneinä olemme kaikkea aina kahtiajakava, kahden kerroksen, bättre folkin ja suomalaisrahvaan, kahden totuuden, julkisuuden ja yksityisyyden jyrkkien vastakohta-asettelujen kansa -- markkinavoimista otetaan niskalenkki julkispolitiikassa, veroparatiisit ovat yksityistaloutta, hyvinvointiyhteiskunta elää juhlapuheissa, pahoinpitelyt tehdään kotona. --
9.
Kansalliset hyveemmekin ovat historiastamme sisäistettyä selviytymiskeinoja, joilla olemme oppineet todistamaan tarpeellisuutemme meitä hallinneille herrakansoille. Olemme ahkeria ja rehellisiä, luotettavia ja lainkuuliaisia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja uskomme lujasti siihen että oppisivistystä hankkimalla voimme nousta paremman väen piiriin. Ulkoaohjautuvina ihmisinä uskomme kaikkia mahdollisia auktoriteetteja, olipa auktoriteettiaseman näille antanut sitten sukutausta, varallisuus, pappissäätyisyys, tai vaikkapa kyläkoulun opettajan virka.
Ulkoaohjautuvien ihmisten tyypilliseen tapaan kuvittelemme että jokainen toimii yksinomaan statusasemaa tavoittelevasta motiivista. Niin sanottu "suomalainen kateus" on nimenomaan ulkoaohjautuvan ihmisen kokemus siitä että joku nauttii ansiottomasti jostain statuksesta. Ajatus, että aikuisen ihmisen pitäisi sisäistää omat lähtökohtansa, etsiä ja löytää oma, muiden elämään vertautumaton todellisuuskosketus, on ulkoaohjautuvalle aivan saavuttamaton.
10.
Mallioppilas osaa olla vain kiltti ja kuuliainen. Ulkoaohjautuva voi osata monia asioita, mutta hänellä ei voi olla tervettä roolia sairaassa maailmassa. Siinä hänet on tuomittu joko hyväksikäyttäjäksi tai hyväksikäytetyksi. Suomalaisella on kansallisen historiansa vaikutuksesta taipumusta äärimmäisyyteen kummassa tahansa roolissa. Suomalainen on joko menestyjä tai uhri.
Suomalainen valtaeliitti on omituinen hyvävelikerho, jossa akateeminen, poliittinen ja taloudellinen sisäpiiripeli ja julkista sanaa hallitseva mediamanipulaatio asettuvat kaikki samalle puolelle, ja niin sanottuun tavalliseen rahvaaseen otetaan oikein joukolla etäisyyttä. Se on merkillinen valtakuvio, jota ei voi selittää muuten kuin historialliselta pohjalta -- vuosisataisesti alistetun kansan sisäistämien sielunjakojen pohjalta.
Tarvitsisimme kipeästi jonkinlaista kansallista psykoanalyysia. Sellaisesta kannattaisi maksaa psykoanalyytikoiden koulukunnalle monta miljoonaa -- ja sellainen pitäisi todella teettää sen sijaan, että nyt poliittinen eliitti heittää rahat hukkaan tilaten huuhaafilosofisia taloususkontunnustuksia.
-----------------------------
Lisäyksiä:
Kun kansallinen historiamme tulkitaan kuin se olisi yhden primitiivisen heimon historiaa, monet muutkin asiat kuin vain niin sanotut "suomalaiset hyveet" asettuvat paremmin kohdalleen.
Ei meillä esimerkiksi ole ollut maailmassa poikkeuksellista tilaajapohjaisen laajalevikkisen sanomalehdistön perinnettä siksi että olisimme jotenkin hyviä ja tiedonnälkäisiä lukijoita, vaan siksi että primitiivisen kansan tavoin olemme uskoneet lujasti siihen että kaikki mikä on painettu on totta.
Eivätkä meillä miltei kaikki tekniset laitteet radiosta alkaen olisi tehneet suhteellisen leviämisen euroopan- tai maailmanennätyksiä ellemme pohjimmiltamme olisi yhä kaikista teknisistä leluista luonnonkansan tavoin maagisesti lumoutunutta porukkaa.
Eikä terveydenhoitomme olisi jossain vaiheessa olisi tavoitellut mallikelpoisuutta, ellemme me niin idealisoisi ja ihailisi valkotakkista sydänkirurgia elämän ja kuoleman herrana.
Onko siis merkitystä sillä, että historian todelliset vaikuttimet kaivetaan esille ja kansan "oma tila" arvioidaan realistisemmin? Omasta mielestäni se on kaiken kypsymisen ensiehto. Mutta meiltä puuttuu toistaiseksi kaikki sairaudentunto omaa tilaamme ja tolaamme koskien. Väittelyt, joita tällaisillakin palstoilla käydään, tavallaan vain sementoivat pintatasoa.
-------------------
Tekstissäni taitaa kuultaa kaikuja sekä Neil Postmanilta että Marshall McLuhanilta.
Muistettakoon, että Postman oli alkujaan pedagogi -- koulu-uudistamisesta innostunut luovan ajattelun propagandisti, joka yhdessä Charles Weingartnerin kanssa kirjoitti raflaavan mutta hyvin inspiroivan teoksen "Uutta luova opetus". Kirjassa esitetään murskaavalla tavalla miten paljon opettamiseen ja oppimiseen liittyy kaikenlaisia ennakkoluuloja ja vääriä näkemyksiä -- ja kirjan yleissävy on niin optimistinen että hirvittää.
Tästä koulu-uudistusoptimistista tuli sitten suhteellisen lyhyessä ajassa mediakriitikko ja teknologiapessimisti. Luulen, että hän vain törmäsi näihin asioihin käytännössä -- oli pakko alkaa miettiä syitä sille miksi lapset ja nuoret eivät enää pystyneet jäsentämään päässään yhtään pitempiä lauseita, tai miksi koherenttinen kokonaisajattelu hajosi.
Sitten hänestä tuli myös historiallisesti orientoitunut kulttuurikriitikko, ja esimerkiksi kirja "Building a Bridge to the 18th Century" on ainakin minulle ollut yksi parhaimmista johdatuksista valistuksesta moderniin ja postmoderniin maailmaan. Siis nimenomaan kriittinen katsaus.
Hän taisi elämänsä loppupuolella tulla yhä valmiimmaksi vaikka minkälaisiin keinoihin joilla nykyistä ajattelua hajottavaa kehitystä vain voisi vähänkin vastustaa. Mikä tahansa, jopa liittoutuminen konservatiivisten uskontokuntien kanssa, tuli oikeutetuksi, kun tavoite oli estää kaiken armoton pinnallistuminen.
McLuhanin perimmäinen sanoma taitaa olla aikalailla sama -- välineiden vaikutus on paljon suurempi kuin mitä niillä välitettävien tiedollisten tai muiden sisältöjen. Välineet ovat se tekijä joka muuttaa kognitiota. Välineiden vaikutus koskee ajatusmuotoja, ja on vähän vaikea sanoa, missä määrin mcluhanilainen tarkastelutapa riittää sitten selittämään esimerkiksi historiallisten ajatusparadigmojen muutoksia. Välineellinen järki ja päämäärärationalismihan ovat tyypillisesti tietyn historiallisen aikakauden, eurooppalaisen uuden ajan, ajattelua.
Kieli ja ajattelu ovat joka tapauksessa sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja ajattelun syvätasolla on hyvinkin pysyviä, aivan perustavanlaatuisia tapoja hahmottaa todellisuutta. Ja koska kieli on syntynyt nimenomaan säilyttämään ihmisyhteisöjen pysyviä ominaisuuksia, historiallisella ajattelulla on institutionaalinen merkityksensä.
---------------------------
Kiltin kympin tytön tragedia. Juoksu "tasa-arvoisuuden" valmiiksi kalkituilla kilparadoilla. Yhtäältä pärjääminen miesten ehdoilla. Toisaalta joukkovoima, naisten esiinmarssi, naisvaltaisuus. Esimerkiksi tapa, jolla sanomalehdistökin on mennyt mukaan naisten- ja aikakauslehdille ominaiseen tapaan suurentaa kuvia ja pienentää tekstin osuutta ja henkilöidä kaikki vähäkin asiasisältö -- onko se "naisellinen" kehitystrendi? Voisi olla.
Yritysmaailmassa pärjäävät kuulemma nykyään vain "hyvät tyypit". Kaikkinainen imagonrakentelu koetaan ihan kyseenalaistamatta legitiiminä. Mikä on näennäistä, se on olennaista, kuten Pentti Saarikoski taisi jo sanoa.
Taistolaisporukka oli omien kokemusteni mukaan ensimmäinen, joka oikein etsiytyi ja hakeutui "todellisuusefektien" piiriin. Se mikä tekee efektin -- vaikutuksen -- on olennaisinta. Todellisuusefekteistä tulee totuudellisuusefektejä. -- Kaipa myös elämälle vieras idealistinen ideologiajulistus -- onko sellainen jotenkin "naisellista" kielenkäyttöä? --
Taistolaiset tarvitsivat todellisuus- ja totuusefektejä. Mitään ei heiltä puuttunut yhtä kipeästi kuin kosketusta todelliseen elämään. Ehkä siihen sitten sisältyi haasteita, joissa harkintakyky petti. Efektejä haettiin myös mahdollisimman ikävillä tavoilla, lojaalisuuslistoja laatimalla, luopioita tunnistamalla. Jopa soittelemalla häirintäsoittoja poliittisille vihollisille.
Siinä on jokin ikuinen kuvio -- kaikki nuoret äärimmäisyysihmiset aina tavoittelevat uskottavuutta omissa ja toistensa silmissä sen kautta että etsitään tai järjestetään jokin konflikti -- teatraalinen "todellisuusefekti". Ääriliikkeiden mielenosoitukset päättyvät keskinäiseen kärhämöintiin -- palaamme todellakin Impivaaraan, Jukolan ja Toukolan poikien tappeluksiin.
Nämä täydelliset lapsellisuudet nostetaan meillä poliittisessa keskustelussa otsikoihin, ikään kuin ne olisivat todellakin koko yhteiskuntaa uhkaavan poliittisen väkivaltaistumisen merkkejä. Eivät ne ole. Ne ovat osa tätä yleistä lapsellisuuttamme.
Leimasanat ovat todellisuus- ja totuudellisuusefektejä. Ikään kuin taistolaiset olisivat onnistuneet -- yhteiskuntamme on muuttunut tunnustukselliseksi totalitarismiksi. Kukaan ei enää uskalla ajatella omilla aivoillaan.
--------------------------------
Kysymys kaksikielisyydestä on erottamaton osa kansallisen ominaislaatumme analyysista. Olemme eurooppalaisittain hyvin erityinen kansa kahtiajakautumistaipumuksessamme ja kaikissa asenteissamme ilmenevän vahvan dualistisuuden vuoksi. Sille on olemassa vain pitkään historialliseen perspektiiviin asettuva vastaus.
Kuten blogitekstissä totesin, olemme toinen toisemme kiusaamisessa eruroopanennätyskansa, masentuneisuudessa ja itsemurhissa ennätyskansa, projektiivisissa venäläisvihan tunteissa miltei euroopanennätyskansa, ulkoaohjatussa koulumenestyksessä jopa maailmanennätyskansa -- samalla kun kilteimmät koululapsemme viihtyvät sisäisesti kouluissa ennätyshuonosti.
Emme voi saavuttaa tällaisten kansallisten ominaisuuksiemme suhteen mitään itseymmärrystä ellemme pyri selittämään mistä tällaiset piirteet johtuvat. Oma näkemykseni on että niillä on syvät juurensa siinä että olemme niin monia vuosisatoja olleet vieraalla kielellä hallittuja alamaisia.
Nämä kansalliset ominaispiirteemme eivät häviä keskuudestamme vielä moneen, moneen sukupolveen. Mielestäni jokin kynnys voitaisiin ylittää, jos näistä ongelmista laadittaisiin psykoanalyytikoiden, psykohistorioitsijoiden ja yhteiskuntaoppineiden toimesta jonkinlainen kattava selvitys. Samalla esimerkiksi pakkoruotsista vapautuminen voisi olla jonkinlainen pieni ensiaskel suomalaiskansan aikuistumiseen.
-------------------------------
Esimerkiksi projektiivisuus kansallisena psyykenominaisuutena on asia, jota ei mitenkään pysty selittämään muuten kuin ajattelun dualismien kautta. Tutkimusten mukaan eurooppalaisista vain kosovolaiset tuntevat syvempää ryssävihaa kuin suomalaiset. Siis ei edes N-liiton miehittäminä olleissa maissa koeta samanasteista venäläisvastaisuutta kuin meillä. -- Viimeisin tutkimus eurooppalaisten kansojen tuntemasta venäläisvastaisuudesta on Euroopan Neuvoston teettämä ja vuodelta 2007.
Tällaiset seikat tarvitsevat selityksensä. Kun tämä ja monet muut meille ominaiset mutta eurooppalaisittain hyvin poikkevat piirteet summataan yhteen, käy mielestäni ilmi että ainoa mahdollinen selitysperuste kaikelle on historiamme alistettuna kansana.
Ja tämä ei sitten ole mikään pelkästään omakohtaisiin vaikutelmiin tai muuhun mutuun perustuva ajatuskuvio -- kritiikkiä psykohistoriallista tulkintaa kohtaan saa esittää, mutta mieluummin ei mielikuvatasolla eikä vain henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuen. Turun bättre folk ei sinänsä liity mitenkään esimerkiksi suomalaisten ennätysmäiseen koulu- ja työpaikkakiusaamiseen.
-----------------------------
Tilastot ovat todellakin vain yksi särmä siitä kansallisesta kompleksista joka kokonaisuudessaan tarvitsisi selvittämistä.
Miksi olemme myös kiusaamisessa poikkeavanlaatuisia? Mistä kertoo esimerkiksi se, että kiusaamisilmiöt ovat historiallisesti keskittyneet yhtenäiskulttuuri-instituutioihin, kirkkoon, kouluun, kasarmille?
Miten on selitettävä selvä itsetuhoinen taipumuksemme? Kuinka on tulkittava joissakin koululasten masentuneisuutta koskevissa tutkimuksissa viitteet siitä, että samassa kaupungissa samalta sosiaalitaustalta tulevista lapsista suomenkieliset masentelevat, mutta eivät ruotsinkieliset? Jne, jne.
Meillä on kokonainen kompleksi kansallista poikkeavanlaatuisuutta odottamassa selvitystä. Kaikki nämä yksittäiset asiat olisivat tarpeeksi vakavia jo itsessään -- mutta entä jos ja kun ne kaikki kietoutuvat yhteen samaan kansanpsyykkiseen traumaan? Historiallisesti alistetun kansan traumaan? -- Tarvitsisimme laaja-alaisen selvityksen.
Kyllähän näistä asioista joissakin yhteyksissä -- kuten pakkoruotsista puhuttaessa -- nousee aina laajempi peiton kulma koholle. Mutta sitten törmätään kysymykseen: "Mitä sitten pitäisi tehdä? Mikä auttaisi, konkreettisesti, tässä ja nyt?"
Ja vaikeaa siihen on vastata vallankin jos tajuaa millaisista historiallisista voimista on kysymys. Kaikki perustavanlaatuiset ajatushahmot ja -jäsennykset viipyvät kielen ja ajattelun syvärakenteissa pitkään -- ne ovat nimenomaan yhteisön pysyvyyttä ylläpitämään kehittyneitä inhimillisiä ominaisuuksia.
Traagista on tajuta, etteivät oikein mitkään käytännön tason toimenpiteet muuta itse ajattelun syviä pohjarakenteita -- ja jos saisimme toinen toisemme kaltoinkohtelemisen yhdessä paikassa hillityksi, sama ilmiö nousisi ennen pitkää esiin jossain muussa yhteydessä. Projektiivinen mielenlaatu etsii aina ilmiasunsa, jossa se nousee esiin ja myrkyttää jonkin osa-alueen elämästä.
Juuri tämä kansallisen traumamme mammuttimittaluokka on seikka joka mielestäni edellyttäisi ihan toisenlaista suhtautumista ja vakavuutta haasteen vastaanottamisessa. Oma esitykseni on tuo syvyyspsykologisesta ja psykohistoriallisesta näkökulmasta laadittava "kansallinen psykoanalyysi". Sellaisen me tarvitsisimme.
Valitettavasti en näe oikein missään suunnassa vakavaa valmiutta tällaisen selonteon tarpeellisuuden myöntämiseen. Tuossa täytyisi sitten luoda kollektiivi yliopistojen historian laitosten, psykoanalyytikoiden ja muiden mahdollisten asiantuntijaryhmien kesken. On tietysti tiedonfilosofisesti harhaanjohtavaakin puhua psykoanalyyttisen näkökulman "objektiivisuudesta" -- mutta sen validiudesta voi olla varma.
Näkökulmani ei siis oikeastaan ole ollenkaan "vain" tilastollinen, vaan, sanoisinko historiallisesti yleistävä. Lisäksi on mielestäni niin, että itsetuho ja aggressiivinen tuhoava käyttäytyminen pitäisi jotenkin tilastoida yhdessä. Se olisi jossain freudilaisessa mielessä ehkä eniten oikeaa tilastotietoa antava tapa. Kun nämä molemmat ovat tilastoluvuissa korkealla, se kertoo että pinnan alla on jotain vialla.
-----------------------------
Mielikuvat "hyvästä ajattelusta" voivat nousta varsin erilaisilta pohjilta. Mikä auktorisoi hyvän ajattelun? Yhdelle on olemassa jokin "yleinen tieteellinen pätevyys", "ansioituneisuus" tai "vaikuttavuus oman tiedonalan piirissä" -- sellaisia arviointiperusteita, joissa subjektiivisuutta on mahdollista joillakin dokumentaarisilla määräperusteilla konfirmoida objektiivisuudeksi.
Tällainen ajattelu tunnistaa ja tunnustaa jatkumoiden ja perinteiden olemassaolon ja ainakin jonkinlaisena taustakuviona vetoaa niihin ja kokee ne vahvistuksena. Akateeminen maailma tavallaan institutionalisoi tällaisen ajatteluperinteen.
 |
| Postman versus postmodernismi |
Vaikeuksiin tällainen perinneajattelu joutuu silloin kun se taantuu uusskolastiikaksi, akateemisen maailman sisäänlämpeäväksi käsiterealismiksi. Sellaisessa juurettomien, pirstoutuneiden tiedollisten "ismien" maailmassa me nyt elämme. Tunnustuksellisuus tulee taas muotiin. Se on jotain aivan päinvastaista historialliselle edistymiselle. Pitäisi kysyä esimerkiksi miksi kaikki viime vuosisadalla eniten vaikuttaneet ajatusvallankumoukset -- fysiikan maailmankuvan mullistanut Einsteinin suhteellisuusteoria, ihmiskuvan mullistanut Freudin psykoanalyysi ja kielen, ajattelun ja totuuden suhteita selvittänyt Wittgensteinin tiedonfilosofia -- tulivat varsinaisen akateemisen maailman ulkopuolelta. Onko hyvän ajattelun ja auktorisoidun tiedonhallinnan välillä sittenkin jokin ratkaiseva kuilu?
Toisaalta "hyvä ajattelu" voikin määrittyä puhtaammin subjektiiviselta kannalta, nimenomaan jonkinlaisena "inspiroivana" ajatteluna. Tällöin jokainen joutuu etsimään omat puhuttelevat suosikkinsa ajattelijoiden joukoista. On myös mahdollista että varsin erilaiset ajattelijat ovat tarpeen eri elämänvaiheissa. Voisiko esimerkiksi olla niin, että nuoret tarvitsevat vakuuttavia auktoriteetteja, koska nuoret luonnostaan ovat konservatiiveja, eikä heillä ole vielä mahdollisuutta ajatella omilla aivoillaan?
Inspiroivat ajattelijat voivat olla myös sellaisia, jotka puuhaavat oikeiden kysymysten kimpussa vaikka eivät esitäkään mitään nerokkaita ratkaisuja. Jos ajatellaan esimerkiksi herroja Sacks, Zizek ja Soros, vain ensimmäisenä mainittu on mielestäni "ajattelijana" moitteeton. Inspiraatio edellyttää myös että vakiintunut ajattelu saadaan pohjiaan myöten sekaisin. Tällaiseen ei pysty kuka tahansa vaikuttaja -- eikä siihen ole olemassa mitään institutionalisoitunutta keinoa.
Oivallusten salamaniskut tarvitsevat myös ja ehkä nimenomaan ympäröivän pimeytensä. Perinteen valaisemilla terasseilla kilistellään menestyksen kunniaksi ja Titanicin kannella orkesteri soittaa harmonisia säveliä, mutta missä hyvä ajattelu tapahtuu? Jossain mielen peräkamareissa, joita on helppo kammota ja inhotakin -- on helppoa kääntää pää sinnepäin missä vain aurinko paistaa. Tämä pään poispäin kääntäminen on meille jotenkin normaalireaktio, luontevaa ja, kuten totesin, kunnioitettavaakin, vaikka historia asettaisi siinäkin suunnassa eteemme esimerkkejä siitä miten iso itsepetos siinä tapahtuu.
-------------
Kansallinen psykoanalyysi ei ole saturnalia-tonttuhattuun sonnustautunut joulupukinpartainen Sigmund Freud istumassa sohvanpäädyssä kuuntelemassa divaanilla loikoilevan Suomi-neidon huolia.
Kansallinen psykoanalyysi voisi olla esimerkiksi koordinoitu joukko suoritettavia tutkimuksia tai jo suoritettujen tutkimusten uudelleen läpikäyntejä kiinnittäen huomiota aivan erityisiin seikkoihin. Mainitsin tuolla esimerkkinä koululasten masentuneisuuden kartoituksessa esiin tulleet viitteet siitä, että samassa kaupungissa samalta sosiaalitaustalta tulevien suomenkielisten koululaisten kärsiessä masennuksesta vastaavat ruotsinkieliset eivät oireile.
Suomalaista itsetuhoa tai aggressiivista, tuhoavaa käyttäytymistä ei ole tietääkseni tutkittu kielijakautuman kannalta. -- Mitä kaikkea muuta ei ole tutkittu? -- Juuri tällaisia kysymyksiä pitäisi ensin käydä läpi. Vaikka suomalaisille ominaisiin alamaisasenteisiin viitataankin joissakin töissä, sekin asia on nimenomaan kielijaon pohjalta vielä selvittämättä.
Ideologioista puhuessani mainitsin Kaczynskin. Olen varsin vakuuttunut siitä ettei ideologioita pitäisi käyttää selittäjänä tällaisten yksilöiden käytökselle. Ideologiat eivät ole sellaisia asioita, joiden mukana jokin inhimillinen pahuus -- tai hyvyys -- "tarttuisi" kuin jokin tauti ihmisestä toiseen. Aina kun selitämme käyttäytymistä viittaamalla tietoiseen ajatteluun -- "hän ajatteli sen-ja-sen opin mukaisesti" -- olemme ratkaisevasti väärillä jäljillä.
Totuudellisuuden tunnustukselliset -- ryhmävahvistautumiseen kytkeytyvät -- ominaisuudet saavat ilmiasunsa ideologioissa, mutta opillisuuden antama legitimaatio ei ole erilaista erinimisissä opeissa. Ryhmävahvistautumisen mekanismi ei välitä tippaakaan siitä millainen uskonto, ideologia, oppi tai muu tunnustuksellinen "totuus" on kyseessä.
Kaikki fundamentalismi on kaikkialla maailmassa samanlaista: yksilöllinen kriittisyys katoaa kuvasta, joukkovoimat saavat vallan, depersonalisaation vallassa tehdään jotain mitä yksikään yksilöistä ei yksin tekisi. Yksilöllisyyden kadotessa katoavat myös vastaavat toimijasubjekteja määrittävät kielimuodot -- toimijasubjektiharhojen vallassa vallan saavat esimerkiksi passiiviset verbimuodot, "ideologia on ylhäältä annettu", jne --
Totuudellisuuden kriteereitä on arvioitava eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneen kartesiolaisen rationaalisuuden puitteissa, jolloin vastakkain asettuvat koherenttinen ja korrespondenttinen totuudellisuus. Näistä ajatushistorian perspektiivissä edellinen on hävinnyt valta-asemansa jälkimmäiselle, jonka valta on nyt kasvanut niinkin sokaisevaksi, että ideologioidenkin voidaan kuvitella olevan joko enemmän tai vähemmän "tosia".
-----------------------------
