 |
| Identiteettejä, ismi-ideologioiden ituja |
Ehkä eniten ihmetystäni herättänyt seikka viime viikon kohupuheenaiheen, Jyväskylässä tapahtuneen äärivasemmiston ja äärioikeiston keskinäisen kärhämöinnin julkisuuskäsittelyssä oli se, että aikuiset ihmiset ihan vakavissaan alkoivat puhua "poliittisen väkivallan rantautumisesta Suomeen" -- ikään kuin puhtaasti joukkopsykologiaan kuuluva ilmiö, siis nuorille ihmisille ominainen fundamentalismi, pitäisikin äkkiä ottaa äärimmäisen vakavasti -- kuin kyseessä olisi koko yhteiskuntaa uhkaava väkivaltaistumisen tartunta.
Mihin ymmärrys nuorten ajattelun rajoittuneisuudesta on jäänyt? Eikö kukaan enää suhtaudu luonnostaan varauksellisesti näiden intomielisten verbaaliakrobaattien loputtomaan puhetulvaan, sanansuoltamiseen, heidän hirveään ja lievästi sanoen älyttömään älämölöönsä, tarpeeseensa todistaa jatkuvasti omaa oikeassaolemistaan?
Eikö kukaan osaa jättää omaan arvoonsa heidän lapsellista tarvettaan lakkaamatta "argumentoida" "aatteidensa" puolesta, tavoitella varmuutta ikään kuin varmuus todellakin olisi lopullinen ratkaisu ja todiste oman ajattelun totaalisesti oikeasta laadusta? Miksi kukaan ei kuittaa näitä hieman ylikasvaneita teinipoliitikkoja sanomalla yksinkertaisesti: olisi toistaiseksi kehittävämpää kysellä kuin syytää varmoja vastauksia.
Kun tällaiset nuoret sitten nahistelevat keskenään, miksi siitä pitäisi olla niin huolissaan tai suorastaan kauhuissaan? Siksikö että he ennen pitkää äityvät tappelemaan kaduilla ja toreilla verissäpäin, tuhoavat julkista omaisuutta ja tarvitsevat pitkiä poliisirivistöjä mielenosoitusrintamien pitämiseksi toisistaan erillään? --
Mutta eikö se kaikki ole enemmänkin nimenomaan psykologiaa? -- Eikö se pitäisi nähdä nimenomaan nuorten epäkypsyytenä, regressiivisenä käyttäytymisenä, sortumisena primitiivireaktioihin? Eikä suinkaan minään yleisenä uhkana kaikelle sille yhteiskuntajärjestykselle joka pysyy pystyssä ei suinkaan poliittisten äärimielipiteiden vaan aivan päinvastoin, saavutetun poliittisen vakauden, säätelyn, eturistiriitojen käsittelyn ja ristiriitojen paineessakin tavoitetun koherenssin ansiosta?
Miksi emme siis yksinkertaisesti sano: keskinäisellä rähinöinnillään nuoret lähinnä kukkoilevat ja kanailevat omissa joukoissaan. Lähinnä toisiaan vastaan. -- Mutta eipä sieltä synny tarvittavia kestävämpiä eväitä yhteiskunnan rakennustyöhön. Eikä nuorille ominainen varmuudentavoittelu edes ole oikein kehityskelpoinen lähtökohta paremman ajattelun saavuttamiseksi.
Sillä jos hyvällä ajattelulla jokin sille tyypillinen ominaisuus on, se on kyky kestää syvää epävarmuutta. Hyvä ajattelu ei ole totuuksien muotoilemista ja julistamista, vaan totuudellisuuden ehtojen tunnistelua. Hyvä ajattelu ei ole pino "oikeaa" tietoa, vaan elämänmittainen annos tiedonfilosofiaa ja -kritiikkiä. Hyvä ajattelu ei koskaan ole vain toinen laita kahdesta äärimmäisyydestä, vaan nimenomaan tapa jolla äärimmäisyydet aina tarvitsevat toisiaan ja luovat toinen toisensa toistensa kautta. Jos jokin varmasti tuhoaa hyvän ajattelun, se on pyrkimys varmuuteen.
Miksi nyky-yhteiskuntamme on muuttunut jonkinlaiseksi nuorten ihmisten hiekkalaatikoksi, jossa yhteiskunnallinen keskustelukin käydään pitkälti keskenkasvuisten ehdoilla?
Onko kyseessä vain kaupalliselle maailmankulttuurille ominainen nuorisokulttuurin kaikkinainen suosiminen -- nuorethan ovat merkittävä kuluttajaryhmä, ja nuorisokulttuuri on kaupallisuuden keskiössä. Nuoret idolit mielipiteilevät paitsi musiikistaan tai muusta "taiteestaan" myös maailmanmenosta ylipäänsä. Rokkitähden ja filosofin ero on kuroutumassa umpeen, samoin kukatahansajulkkiksen ja kulttuuri-intellektuellin ero. Televisiossa haastatellaan hädin tuskin murrosiästä selvinneitä yhteiskuntakriitikoita, ja toimittajaksi kelpaa joku jolla on muotivaatteet päällä ja jonka kuontalo on meikkaamossa suittu kuntoon.
Kohta joku väittelee alle murrosikäisenä tohtoriksi aiheesta "Freudin psykoanalyysin jälkeenjääneisyys nyky-yhteiskunnassamme", ja väitöskirjaa lennätetään ympäri maailmaa näytteenä suomalaisen kouluopetuksen ylivertaisuudesta, ja senjälkeen tekstiä käytetään Jyrki Kataisen hallituksen sosiaalipoliittisena ohjeena.
Olenko ehkä ainoa jota puistattaa tämä yhteiskunnan muuttuminen hiekkalaatikoksi? Jota puistattaa päivittäin törmätä sellaisiin ilmiöihin joita hiekkalaatikolla on totuttu hoitelemaan -- että kun Matti haukkuu Pekkaa sammakoksi, Pekan asianajaja alkaa heti puuhastella uutista Turun Sanomiin ja miettii kannattaisiko nostaa kunnianloukkaus- vai kansanryhmää vastaan kiihottamissyyte? Että kun sammakot pullistuvat ja paisuvat kohu-uutisiksi, kohta koko kansan poliittinen eliitti on jakamassa samaa soppaa, ja keskustelupalstojen ihmeihmiset miehittäytyvät kukin rintamalinjoilleen ja omiin poteroihinsa ja riehunta ideologioiden lippuja heilutellen alkaa?
Mikä on tämän, hmmm, sanoisinko yleisen yhteiskunnallisen keskustelun tason laskun taustalla? Ei riitä että itseään sivistyneinäkin pitävät ihmiset ovat tiedonfilosofisesti täysin pimeitä ja valistumattomia, ei riitä että yhteiskuntakriitikoilta ei suju enää kritiikki vaan tyydytään kriitikon imagon jäljittelyyn, ei riitä että mediakritiikin kärki on tylsynyt vaan mediakritiikkiä harrastavat enää median omat edustajat -- kuinka tällainen yhteiskunta voi ylimalkaan toivoa löytävänsä enää totuuden missään kysymyksessä?
Kuinka tällainen yhteiskunta voi enää säilyttää itsekunnioituksensa? Aikuisen itsekunnioituksensa? Kuinka se pystyy suhtautumaan nuoriin nuorina ja lapsiin lapsina? Kun se sallii itse itselleen olla lapsi, olla lapsellinen? -- On ikään kuin haluaisimme paeta ottamasta vastuuta lapsistamme heittäytymällä itse heidän tasolleen, lapsen maailmaan.
Miksi yhteiskunta on muuttunut nuorten yhteiskunnaksi? Miksi nuoret ovat muuttuneet lapsiksi? Kummallinen on asetelma jossa nyt elämme. Siinä kyseessä ei nyt nähdäkseni ole mikään ikuista laatua oleva vanhan ja nuoren polven vastakkainasettelu, jossa vanhat vaalivat konservatismiaan ja konformismiaan kun taas nuoret tuovat kehiin omat "raikkaat ajatuksensa". --
Yhteiskunta on nyt tässä suhteessa kääntynyt päälaelleen: nyt tuntuu siltä kuin ideologisiin oppisanastoihinsa käpertyneet nuorisopoliitikot varjelisivat varmaa verbaalikonservatismiaan, jossa he muotoiluihinsa tiukasti pitäytyen toistelevat papukaijatotuuksiaan, kun taas, luultavasti, vanhat ja viisaat, jotka elivät oman nuoruutensa historiallisesti poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa hurja usko ideologioihin oli tunnusomaista koko sodanjälkeisen sukupolven maailmanlaajalle kulttuuri- ja arvovallankumoukselle, nyt olisivat menettäneet uskonsa poliittisiin ideologioihin ja politiikkaan ylimalkaan -- ja aivan kuin vanhoilla nyt olisi varaa epävarmuuteen, ja sitä tietä myös hyvään ajatteluun.
Onko tämä oikea kuvaus nykyisestä tilanteesta?
En omissa silmissäni näe oikeastaan mitään merkittävää eroa äärivasemmistolaisen "kirjallis-sivistyneen" sanansuoltamisen ja äärioikeistolaisen "yhteiskunta-aggression" välillä. Hyvin toimeentulevien ja hyviä pöytätapoja sivistyksen merkkinä pitävien herraskaisperheiden lapset -- taivas varjelkoon miten usein nimenomaan vasemmistoaktiivit tulevat ihan erinomaisen hyvinvoivista perheistä -- ovat kautta historian kiusanneet naapurin yksinkertaisempia herkästi suuttuvia poikalapsia. Juuri samalla tavalla taitavat nykyiset äärivasemmistolaiset tosiasiassa tarvita ja kaivata kiusattavikseen vähän yksioikoisempia äärioikeistolaisia junkkareita.
Hiekkalaatikkotouhua. En näe mikä millään asiatasolla näitä toisiaan hiekkalaatikolla tarvitsevia roolileikkijöitä erottaisi toisistaan. Ehkä nyky-yhteiskunnassa on todellakin niin kuin Mikael Jungner omassa blogissaan todistelee -- ettei osaaminen enää ole tavoitteiden keskiössä, vaan nyt on keskityttävä asenteisiin. Ikään kuin kaikessa siis pitäisikin olla kysymys vain asenteista. Kun yhteiskunta painuu asennetasolle, nykypolitiikka tulee paremmin ymmärrettäväksi.
Esimerkiksi tulee ymmärrettäväksi miksi äärivasemmistolaiset saavat tyydytyksensä nahistellessaan äärioikeistolaisten kanssa samaan aikaan kun heidän oma puolueensa toimii hallituksessa, joka tekee rahaohjasteisinta ja todella äärioikeistolaisinta politiikkaa mitä tässä massa on ehkä koskaan harjoitettu.
Politiikkaa joka takaa eurooppalaisille keinottelijoille ja lainakauppiaille näiden saatavat samaan aikaan kun oma maa hajoaa sosiaalisesti ja hajoaminen täydennetään vasemmiston ylistäessä kaikensallivaa maahanmuuttopolitiikkaa ja maahantulijoiden aktiivista auttamista -- niin sanottua "positiivista syrjintää" -- jotta kaikkein köyhimmät oman maan avuntarvitsijat varmasti ja aivan takuulla tuntisivat itsensä kolmannen luokan kansalaisiksi.
----------------------
Lisäykset:
Sanavalinta "keskinäinen kärhämöinti" on aivan tarkkaan harkittu ja erityisen tietoisesti valittu. Se kuvaa mielestäni sitä tapaa, jolla äärivasemmiston ja äärioikeiston keskinäinen nokittelu on eurooppalaisessa mittakaavassa jo institutionalisoitunut. Nämä veljekset kuin ilvekset järjestävät omia tilaisuuksiaan, mielenosoituksiaan, johon vastapuoli saapuu kuin tilattuna omine vastamielenosoittajineen. Nahistelu alkaa sitten kun puheet on pidetty, viimeistään.
 |
| He tarvitsevat toisiaan niin |
Kyse on aatteellisesta agiteeraavasta aggressioon johtavasta toiminnasta -- ja mitä tähän Suomen versioon tulee, siinäkin on mielestäni kyse päällimmäisenä nimenomaan ja vain agiteeraavasta toiminnasta. -- Tämä tietysti kertoo myös jotain siitä miten vähän arvostan heidän kirjallisia tuotteitaan. Nekin ovat mielestäni lähinnä aatteellista toimintaa.
Käsitys, jonka mukaan kyseessä oli kirjaesittely, on nähdäkseni putken läpi nähty totuus. Kyse oli oikeastaan kaikkea muuta kuin puhtaasta kirjatapahtumasta.
----------------
Vaikeinta ei ehkä ole hyväksyä sitä että katutasolla on se ja sama kuka järjestää, kuka aloittaa, ja kuka on "laillisemmalla" asialla -- siis tuo hiekkalaatikoilta tuttu kumpi-löi-ensin -leikki. Vaikeinta on hahmottaa sitä että ajattelu, totuudet, kaikki aatteelliset totuudet -- muodostuvat valosta ja varjosta, hyvästä ja pahasta, totuudesta ja vääräksi määritellystä.
Ääriliikkeet ovat elimellisesti yhtä ja samaa, ne muodostavat symbioosin ja tarvitsevat välttämättä toisiaan. Ei niitä voi mitenkään erottaa toisistaan, sillä niiden käyttövoimana on täsmälleen sama toinen toiseensa kiinnittyvä ja toinen toisensa kimppuun hyökkäävä aggressio.
On aivan sama minkälaisten ideologisten termien varassa nuorten puhtaasti psykologisia ongelmia jalostetaan -- todellisuuteen törmäämisen lähinnä uskottavuushaasteena kokevien nuorten ja heidän ääriliikkeidensä argumentit ovat aina vain pintaa, ihan riippumatta siitä miten "opilliselta ja oppineelta" ideologinen jargoni saadaan vaikuttamaan.
--------------
Totta kai toisiaan vasten asettautuvissa ääriliikkeissä on "sisällöllisiä" eroja. Voimansa ne kuitenkin saavat toistensa vastustamisesta. Se, mikä tekee niistä ääriliikkeitä on jotain joka täytyy kuvata ja selittää joukkopsykologian eikä poliittisten ihanne- tai ohjelmajulistusten puitteistuksessa.
"Erilaiset näkemykset" ovat pelkkää älyllistä pintaa, kun motivaatio on aivan muuta laatua. Olen blogissa lähinnä käsitellyt kysymystä mikä estää meitä näkemästä tätä laatua -- nuorille ominaista kypsymättömyyttä ja heidän taipumustaan ääriasenteisiin.
Yksi syy sokeudellemme on, että haluamme tulkita täydellisenkin älyttömyyden ikään kuin se sijoittuisi joihinkin suurempiin "poliittisen järjen" kuvioihin. Se kertoo jotain siitä millainen -- miten sokea ja vahva -- on oma ryhmävahvistautumisen ja tunnustuksellisen ajattelun tarpeemme.
-----------------
Ovatko sukupolvien väliset ymmärryskuilut nyt erilaisia kuin koskaan ennen.
Esimerkiksi Neil Postmanin pohjalta voisi konstruoida kuvauksia siitä miten lapsuuden -- ja nuoruuden -- hahmottaminen omaksi erityiseksi ikäkaudeksi on historiallisesti hyvin myöhäsyntyistä -- sitä on esiintynyt vasta noin puolentoista vuosisadan ajan. Nuorisokulttuurin nousu, jonka perua sitten nykyinen sokeus nuorten kehittymättömyyttä kohtaan on, ehkä jotenkin palaa takaisin aikaan jolloin eroja ei nähty.
Olemme ehkä taas menettämässä kehitysajatuksen. Niin monet seikat näyttäisivät liittyvän tämän perspektiivin menetykseen. Emme pysty puhumaan alkukantaisista kulttuureista alkukantaisina, vaan hukutamme ne relativismin sumuun. Emme enää näe psykoanalyysin skarppia ihmiskuvaa, vaan hävitämme kehitysominaisuuden ihmiskuvastamme. Jne.
---------------------
Tunnustuksellisesta ajattelusta: Juuri uskonnollisille lahkoille ja aatteellisille järjestöille taitaa olla tunnusomaista nimenomaan se, että hyvin lähelle toisiaan sijoittuvat opilliset "totuudet" herättävät toisissaan ihan hirvittävää tuhoamistarvetta -- paljon suurempaa kuin mitä kokonaan eri uskonnot tai ihan erilaisista lähteistä ideansa ammentavat aatteet tekevät. Tämä on ymmärrettävää psykologisen identifikaation ja projektion mekanismien vaikutuksena. Oman peilikuvan on oltava halutun näköinen -- ja siksi kaikki mikä muistuttaa vastustajassa itseä on tuhottava.
Juuri siksikin nämä nimenomaiset ääriliikkeet -- äärivasemmisto ja äärioikeisto -- niin herkästi tunnistavat toisensa ja hakeutuvat jatkuvasti toistensa kimppuun. Niillä on niin paljon yhteistä sielussaan.
-----------------
Tietyllä tavalla käsitettynä kysymys "kuinkahan paljon enemmän maahanmuuttajat tekevät väkivallantekoja kuin äärioikeisto" on oikeutettu.
Yksi tämän kohujulkisuuden sivuvaikutushan on, ettemme enää pysty orientoitumaan todellisuuteen suhteellisuudentajuisesti. Todellakin: me mieluummin messuamme suureen ääneen maahanmuuttajien "ihmisoikeuksista" ja nostamme heitä jalustalle ja vastaavasti projisoimme kaiken mahdollisen pahuuden omia avuntarvitsijoitamme kohtaan. Tämä pahuuden uussuuntaaminen on nimenomaan vasemmistolaisille ominaista -- he itse nimittävät sitä "kansainväliseksi solidaarisuudeksi", "antifasismiksi" tai "rasismin vastustamiseksi".
En tiedä missä määrin oikeutettua on ajatella, että maahanmuuttajien tekemät systemaattiset rikokset tulevat mahdollisiksi, ovat seurausta tai johtuvat suoraan ylisuvaitsevaisesta ajattelustamme. -- Tässä meillä on asia, johon pitäisi paneutua ihan kulttuuritaustojen moraalisia ominaislaatuja huomioon ottaen.
Rikostilastothan eivät kerro minkälaatuista on tekijöiden moraali. Eettiset tunnot voivat olla periaatteessa joko normimoraalisia, jolloin yhteisön paine ja yksilön kokemat kunnian- ja häpeäntunteet toimivat käyttäytymisen säätelijöinä, tai sitten omantunnonetiikkaa, jolloin empatia ja samaistuminen teon kohteeseen toimivat ohjaajina.
Tätä eroa eivät tilastot näytä. Maahanmuuttajien mukana tuleva kasvanut rikollisuus saattaa osaltaan johtua myös normimoraalisen paineen katoamisesta uudessa kulttuuriyhteydessä. Esimerkiksi vahvaa sukupuoliseparaatiota ylläpitävien yhteisöjen miehet saattavat raiskata myös sen seurauksena että omaksuvat uuden kulttuurin.
-----------------------
Poliittisesti aktiivisten nuorten teoreettinen lahjakkuus ei ole samaa kuin sosiaalinen ja empaattinen lahjakkuus. -- Juuri näin. Tätä toteamusta täytyy kuitenkin täydentää ja tähdentää sitäkin, ettei teoreettinenkaan ote näillä nuorilla ole pitävä. Lipsuu, ja pahasti.
 |
| Ideologiaa Suomessa, ei sosiologiaa |
Esimerkiksi, mitä tuohon kirjaan tulee, toistan:
""Esiintyykö ko. kirjassa esimerkiksi termi sosiaalisen sidonnaisuuden aste? Kuinka monta kertaa kirjassa mainitaan ryhmävahvistautuminen? Tekeekö joku kirjoittajista rajanvetoja ideologioiden ja yleensä tunnustuksellisen ajattelun välillä? -- Tai ylimalkaan: millaisia ovat ne yleiset joukkopsykologian puitteistukset, joissa ideologisia ilmiöitä kirjassa tarkastellaan?
Kun tällaisten "kirjojen" ainoa varsinainen "sisältö" on sivuuttaa yleiset ajatteluominaisuudet ja tarkastella todellisuutta ideologioiden pohjalta -- jolloin on mahdollista luoda käsiteyhteyksiä niin että uskotaan esimerkiksi tietyn fundamentalismin olevan tietyssä yhteydessä tiettyyn ideologiaan -- silloin määrittelylle "äärioikeistosta kertova kirja" syntyy kytkentä nimenomaan "äärivasemmistolaiseen liikehdintään".
Kysymyksessä on kahden ääriliikkeen symbioosi. Se toteutuu niin ontologioiden -- opillisten kysymysten ja vastausten -- poliittis-ideologisen terminologian ja julistuksen, propagandanteon, kuin myös nyt näköjään käsirysyn tasolla.
Tällaisten seikkojen näkeminen, eritteleminen ja esille nostaminen niin että ne asettuvat tarkasteluissa päällimmäisiksi, edellyttää älyllistä rehellisyyttä ihan erilaisessa mielessä kuin ideologinen tunnustuksellisuus sallii.""
-------------------
Edustan siis näkökulmaa, jossa sekä äärivasemmisto että äärioikeisto näyttäytyvät nimenomaan ääri-ominaisuutensa läpi.
Ja tuo ääriasennoituminen on ominaista nimenomaan nuorille, täynnä ideologista tunnustuksellisuutta oleville ihmisille. Syy miksi he hakeutuvat etsimään todellisuusefektiä aggressioista ja väkivaltakonflikteista on nimenomaan heidän ideologisen ajattelunsa elämälle vieraassa todellisuudentajuttomuudessa.
Eikä tähän todellisuusefektihakuisuuteen kannata aikuisten vanhempien suhtautua ikään kuin siihen sisältyisi jokin koko yhteiskuntaa uhkaava poliittisen väkivallan vaara.
Efektihakuisuus poliittisen toiminnan pohjimmaisena motivaationa on jotain ihan muuta kuin esimerkiksi tarve päästä käsitteelliseen selvyyteen edes joistakin aivan perustavanlaatuisista asioista. Älyllinen rehellisyys niin rankka haaste, että en oikein tiedä miten sitä voisi kuvata.
Sen tavoittelemisessa ei ole mistään ulkopuolisesta tahosta apua. Ei ainakaan ryhmävahvistautumista tarjoavista taistelutovereista. Ei sen enempää olalletaputtelijoista kuin mitätöijistäkään. Pahin vastustaja on -- kuten uskoakseni haluat sanoa -- oma itse. Totuus tuntuu joskus olevan se helpoin houkutus joka on mieluinen itselle.
Itsepetos on meissä aina läsnä. "Totuudenrakkaus" ja itserakkaus heittäytyvät helposti kavereiksi. Eikä auta sekään jos rakastuu itsekritiikkiin ja nauttii itsensä ruoskimisesta. Se on yksi uhriajattelun ansoista.
Se on sellaista kamppailua, aika kuluttavaa, jos minulta kysytään. Silti se on ainoa mahdollisuus, jos aikoo säilyttää aikuisen itsekunnioituksensa. Aika helppoa ulkoistaa sitä noin kuin minäkin tuossa blogissa osaksi tein -- mutta kun se on kohdattava myös itsessä.
----------------------
En ole koskaan ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, vaikka olen joinakin aikoina toiminut esim. joidenkin työväenlehtien avustajana. En ole syrjinyt niitäkään. Olen esim. kirjoittanut kirja-arvioita ja muita kulttuuriartikkeleita ennen taistolaisaikaa Kansan Uutisiin kuin myös myöhemmin mm. Suomen Sosialidemokraattiin.
Olen kirjoittanut myös mm. ylioppilaslehtiin, eri alojen kulttuurijulkaisuihin, yleisaikakauslehtiin, paikallislehtiin, maakuntien ykköslehtiin, jne. Puoluekantaani ei juuri koskaan ole kyselty näissä yhteyksissä. Taistolaiset ovat olleet ainoa ryhmä, jonka taholta olen koskaan joutunut johdonmukaisen kampituksen kohteeksi. Toki edelleenkin joudun satunnaisten kampittajien ja parjaajien kohteeksi, mutta en ole kokenut näitä vainoja johdonmukaisina enkä järin järkyttävinä. Näitä sekoiluja ja vastaavia panetteluja on nähty.
Einsteinilais-russellilaista aseistakieltäytyjäpasifismia edustava Sadankomitea-rauhanjärjestö, jossa toimin, joutui aikanaan myös taistolaishyökkäyksen kohteeksi. Tiesin siinä yhteydessä joutuneeni erityisesti hampaisiin -- yksi syy tuolloiseen epähenkilöksi päätymiseen saattoi johtua varsin rohkeasta artikkelistani, jonka Ylioppilaslehden päätoimittaja Ritva-Liisa Sumu oli julkaissut lehdessä kunniapaikalla, "epistolana".
Artikkelissa käsiteltiin kysymystä miten voisimme puolustautua niin sanotuilla väkivallattoman vastarinnan menetelmillä, jos N-liitto miehittäisi maamme. Voi uskoa, että sellainen artikkeli oli siihen aikaan valtavirta-ajattelussa aika poikkiteloinen teko. Sumulla kuitenkin riitti kanttia sen julkaisemiseen.
Sain artikkelista hyvin hitaasti mumisevaa palautetta ihmisiltä, jotka sittemmin ovat toimineet ulkopolitiikkamme virallisissa tehtävissä.
Minua on eri elämänvaiheissa suoremmin tai epäsuoremmin lähestytty kaikkien muiden puolueiden paitsi ruotsalaisten taholta kysellen halukkuuttani asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Tätänykyä katselen elämääni taaksepäin aika tyytyväisenä siitä etten koskaan erehtynyt mukaan puoluepolitiikkaan.
Olen säilyttänyt asemani ulkopuolisena tarkkailijana, ja mitä paremmin olen paneutunut ajatushistoriaan -- joka käsittääkseni edellyttää elämänvaiheiden muodostamaa monikerroksista ajattelua -- sitä onnellisempi olen ollut siitä etten koskaan sortunut ja sitoutunut mihinkään tunnustukselliseen ideologiaan.
Toisaalta puolueettomuus tekee kuitenkin myös suojattomaksi kaikenlaisia leimaamisia ja halpamaisia palstamarionettien ilkkumisia ja mitätöintejä kohtaan. Tällaisissa palstakeskustelijoissa on myös paljon niitä, jotka lokeroivat mielipiteet joka tapauksessa johonkin poliittiseen lokeroon. Minuakin haukutaan yhtä lailla vasemmistokommariksi kuin luullaan joskus oikeistolaiseksi.
Sitten on vielä niitä, jotka ovat omaksuneet tietyt teemat tai ideologiat yksityisomaisuudekseen, jota he mustasukkaisesti varjelevat. Heitä loukkaa, että puhun samoista teemoista kuin he, mutta kokonaan eri puitteistuksessa.
----------------------
Mikä on tämän, hmmm, sanoisinko yleisen yhteiskunnallisen keskustelun tason laskun taustalla? Ei riitä että itseään sivistyneinäkin pitävät ihmiset ovat tiedonfilosofisesti täysin pimeitä ja valistumattomia, ei riitä että yhteiskuntakriitikoilta ei suju enää kritiikki vaan tyydytään kriitikon imagon jäljittelyyn, ei riitä että mediakritiikin kärki on tylsynyt vaan mediakritiikkiä harrastavat enää median omat edustajat -- kuinka tällainen yhteiskunta voi ylimalkaan toivoa löytävänsä enää totuuden missään kysymyksessä?
Kuinka tällainen yhteiskunta voi enää säilyttää itsekunnioituksensa? Aikuisen itsekunnioituksensa?
Mennään ehkä ojasta allikkoon jos ja kun nyt näyttää todellakin käyvän niin, että "radikalisoituminen" lukitsee rintamalinjat entisestään, ja kohta koko Suomi on totalitaristinen koneisto joka jauhaa Jyväskylän tapahtumia. -- Juuri niinhän totalitarismissa "totuuksille" käy. Kun toistetaan, väitteet kivettyvät ja alkavat toimia "faktoina". -- Sille tiellehän näyttävät jo aiheesta käydyn keskustelun ja kommentoinnin joukossa jotkut suuntaavan. Aletaan jauhaa tapahtumia "faktoina" -- ikään kuin totuus todellakin olisi jokin pino kiveksi muuttunutta "tietoa".
Assimilatiivista muuria sementoidaan, eikä sitten kivettyneessä mielessä enää pääse yksikään uutta valoa tuova oivallus läpi.
---------------
Kannattaa tässä vaiheessa kysyä, miksi käy niin, että mitä enemmän Jyväskylän kirjastossa tapahtuneen kärhämöinnin yksityiskohdista saadaan tietoa, sitä selvemmin "väkivaltaefekti" nousee esiin.
Ja miksi aivan paradoksaalisesti käy niin, että mitä selvemmin näemme "tekijät" -- siis täsmennämme mielikuvan siitä että nämä muutamat todella ovat vain väkivallan asialla -- sitä yleispoliittisempana me tuomitsemme tapahtuneen.
Eikö tämä paradoksi tarvitse selitystä? Yhtäältä väkivalta näyttäytyy yhä itsetarkoituksellisempana väkivaltana, toisaalta me koemme sen nimenomaan vahvistavan omaa poliittista tulkintaamme asioista ja käytämme sitä epäröimättä ideologisen julistuksen legitimoimiseen.
 |
| Liehu punalippu, riehu punapappi, kiehu punasappi (Arvo Salo) |
Juuri tällaiseenhan nuo kivettyneet "tosiasiat" houkuttelevat. Ne luovat vahvaa vaikutelmaa siitä että kyseessä on institutionalisoitunut väkivalta -- ja aivan kuin tämän väkivallan itsetarkoituksellisuus olisi tekijä joka oikeuttaisi tulkinnan poliittisessa kontekstissa.
Outoa. Mutta itse asiassa juuri niin väkivaltaefektit vaikuttavat. Juuri tämä efekti on se tekijä, jonka vuoksi väkivalta houkuttaa poliittisia nuoria. Se on se sama tekijä -- todellisuusefekti, joka muuttuu totuudellisuusefektiksi ja antaa ideologiselle poliittiselle julistukselle uskottavuutta -- jonka vaikutuksesta esimerkiksi tämä näennäisesti "intellektualismia edustava" kirja "Äärioikeisto Suomessa" on kirjoitettu. Ja josta syystä sitä näin kierretään propagoimassa.
Kannattaa kysyä, miksi nämä vasemmistonuoret ovat niin pohjattoman kiinnostuneita väkivaltaisesta äärioikeistosta? Mikä on kytkentä, joka vetää näitä nimenomaisia ääriryhmiä keskinäiseen kärhämään?
Kun tällaisten "kirjojen" ainoa varsinainen "sisältö" sivuuttaa joukkopsykologian ja muut yleiset ajatteluominaisuudet ja tarkastelee todellisuutta ideologioiden pohjalta -- jolloin on mahdollista luoda käsitekytkentöjä esimerkiksi niin että uskotaan tietyn fundamentalismin olevan tietyssä yhteydessä tiettyyn ideologiaan -- silloin "äärioikeistosta kertova kirja" toimii vain yhtenä syöttinä, provokaationa, jonka tosiasiallinen tarkoitus on ärsyttää vastapuoli yli primitiivireaktiokynnyksen.
Silloin kirja on vain osa mielenosoituksellista "äärivasemmistolaista liikehdintää".
Äärivasemmistolainen liikehdintä vetää täällä -- kuten se Euroopassa on jo pitkään vetänyt -- peräänsä äärioikeistolaisen liikehdinnän. Ja on se ja sama tapahtuuko myös toisinpäin, tai missä järjestyksessä tapahtuu. Se ei itse ilmiöön eikä sen selitykseen vaikuta.
Kysymyksessä on kahden ääriliikkeen symbioosi, toisiinsa takertuminen. Se toteutuu niin ontologioiden -- opillisten kysymysten ja vastausten -- poliittis-ideologisen terminologian ja julistuksen, propagandanteon, kuin myös nyt näköjään käsirysyn tasolla.
Tämä on se kokonaiskoherenssi, jossa näitä nuorten aatefanaatikkojen "poliittisia" mittelöitä pitäisi käsitellä. Mutta ei käsitellä. Sen sijaan pilkotaan esille irrallista "faktaa" ko. Jyväskylän kirjanesittelytilaisuudesta. Mitä "paikkansapitävämpää" tämä irtofakta on, sitä kauemmas se vie meidät näkemästä sitä mistä tällaisissa kärhämissä pohjimmiltaan on kysymys.
--------------
Itse asiassa tämä keskustelu on jatkuessaan yhä selvemmin todistanut, että psykologinen käsitepuitteistus pystyi jopa ennakoimaan nämä keskustelussa nyt yhä selvemmin esille tulevat ja vahvistuvat sävyt.
Eli siis käy niin, että mitä enemmän "faktatietoa" tapahtumista saadaan, sitä selvemmin sieltä erottuu "väkivallan" komponentti, joka aikaansaa "uskottavuusefektin" niin että on yhä vaikeampaa nähdä asia psykologisena ja yhä helpompaa nähdä se poliittis-ideologisena.
Todellisuusefektin efektuaalinen mahti on valtava. Se on kuin suora isku silmiin -- silmät menevät umpeen heti, ja paha ja hyvä asettuvat sillä siunaamalla paikoilleen. "Me" hyvät ja "ne" pahat. Hyvä ideologia ja paha ideologia.
Kohta on aivan turha yrittääkään muistuttaa että hei, kyseessä on kuitenkin puhtaasti psykologinen väkivalta-ilmiö.
------------------
Ikä on kuitenkin se tekijä joka jää määrääjänä käteen -- juuri nuorille on ominaista olemassaolonkokemus, jossa itsemäärittely nousee eksisteeraamisen keskiöön. Jotain juuri tuollaista tarkoitin kun yritin sanoa että nuoret tavoittelevat uskottavuutta ideologisen samaistumisen kautta, ja itsetuhon, tuhon ja väkivallan efekteillä vahvistetaan sitten uskottavuutta omissa ja muiden silmissä.
Naomi Klein taisi puhua merkkivaatteista jonkinlaisina nykyajan heimoidentiteetteinä. Merkkiin identifioituminen riittää antamaan kokemuksen siitä että "on jotakin". Poliittinen ideologia on suunnilleen samanarvoinen, saman tarpeen toimittava asia.
Onhan noilla poliittisilla äärisuunnillakin historiassa ollut ikiomia "heimovaatteitaan", ja siinä mielessä todellakin "vaatteet on mun aatteet".
Ulkoisesta habituksesta ei ole pitkä matka sisäiseen habitukseen, siis siihen millainen roolimalli antaa sisäistä ryhtiä. Kyllähän kunkin aatesuunnan poliittiset nuoret aikalailla stereotyyppisiä ovat, niin pukeutumiseltaan kuin varsinkin "mielipiteitään". Sen ääneen toteaminen voi tietysti loukata heitä.
Ja, todellakin, tämä tällainen pelkkään itseidentiteetin tavoitteluun pohjautuva toiminta on jotenkin aivan legitiimiä, se lankeaa nuorille kuin itsestään. Olemassaolevat roolimallivaihtoehdot valitsevat nuorten puolesta. Joukkopsykologiset tekijät ja voimat määräävät. Juuri siitä on kysymys.
------------------------
Keskustelutaitojen taantuminen on käsittääkseni tapahtunut muutaman nuorimman sukupolven aikana, ja jos tragedialle pitäisi antaa jokin nimi, se voisi olla vulgaaripositivismin voittokulku.
Siinä on kyse tiedonfilosofisesti äärimmäisen yksipuolisesta korrespondenttisen totuudellisuuden ihannoinnista -- "tosiasioiden" tai "faktojen" ansiottomasta arvonnoususta -- ja yhä lisääntyvästä kyvyttömyydestä hahmottaa koherenttisia kokonaisuuksia.
Osana tätä pelkistyvää mielenmaisemaa toimivat "oikean päättelyn" tai "oikean väittelyn" säännöt, joita noudattamalla kuvitellaan kaiken pätevöityvän. Ikään kuin kaikki pitäisi palauttaa yleispäteviin sääntöihin ja kiistämättömiin lähtökohtiin -- vaikkapa "tosiasiaan" että 1 + 1 = 2 tai muuhun sellaiseen -- jolloin "mielipiteetkin" näyttäisivät "perustelluilta".
Laajasti ottaen tällainen henkinen viritys lähenee keskiaikaista skolastiikkaa, jollain dedusoitiin kaikki mahdolliset ongelmat takaisin raamatuntulkinnalliseen yhteyteen. Silloin Wikipedian nimi oli siis Raamattu, ja "oikea päättely" palautti maailman mahdolliset epäselvyydet Raamatussa ilmoitettuun totuuteen.
Sellaiseksi on nyt nuorten ikäpolvien ajattelu muuttumassa. Rinnan tämän "oikeiden päättelysääntöjen" kunnioittamisen kanssa auktorisoituu keskiaikainen käsiterealismi, jossa lähtökohtainen käsitteenmuodostus jää päättelyn ulkopuolelle ja kokonaan kyseenalaistamattomaksi.
Kohta kukaan ei enää pysty esittämään mitään mikä mitenkään muuttaisi kaiken perusteita. Syvällinen ajattelu, jossa tapahtuu kokonaan uutta käsitteenmuodostusta, jää ensin käsittämättä, siksi hyväksymättä, ja pian täydellisesti syntymättä.
Sitten elämme maailmassa, jossa oikeastaan ohjelmoidut koneet voisivat hoitaa kaiken ajattelun. No, oikeastaanhan ne tekevätkin sitä jo. Pörsseissä suurin osa kaupoista tapahtuu ohjelmoitujen tietokoneiden kesken. Ihminen on enää näiden talouspelien pelinappula.
Tragedia täydellistyy, kun pelinappulat alkavat ojentaa toisiaan: "No, äläpäs nyt häiritse peliä siinä, käyttäydypäs sääntöjen mukaan!"
-----------------------------------
