 |
| Potter kuolemansairaana Channel 4:lla maaliskuussa 1994 |
Maailmassa ehkä eniten tv-draamaa uudistanut brittinäytelmäkirjailija Dennis Potter sanoi hyytävässä jäähyväishaastattelussaan Melvyn Braggille suunnilleen niin, että "kaikki maksaa sen mitä se maksaa, ja jos halutaan jotain tehdä, sen hinta on maksettava". Eli siis jokseenkin päinvastoin kuin se rahan ohjastama lähtökohta, jossa ensin asetetaan budjetti ja aikataulu, ja lopuksi tingitään kaikista tavoitteista niin ettei mitään muuta kuin tietty rahan ja ajan käyttö toteudu.
Elettiin vielä maailmanlaman aikoja, mutta Dennis Potter toki oli monessa muussakin suhteessa aika pessimistinen. Hänellä oli täysin ylivertainen ura takanaan, mutta hän totesi, että jos hänen olisi pitänyt aloittaa tänä päivänä, hänestä ei olisi koskaan tullut mitään. Nykyisin ei ole varaa mihinkään kokeiluihin, ei mihinkään uuteen. Kaupallisuus on painanut kaiken turvallisiin uomiin -- tuotetaan vain sitä mitä on ennenkin tuotettu, mille on jo olemassaolevat markkinat.
Kuulostaako niin niin niin tutulta? YLE esittää tätänykyä vain uusintoja uusintojen perään. Elämme pian kuin ainakin sosialistisessa maassa, jossa joka päivä kuullaan televisiosta saman talousasiantuntijan tai puoluejohtajan puhe. Moniko halusi tätä vaaliuurnilla äänestäessään? No, joka tapauksessa, sitä nyt saadaan mitä on tilattukin. Kaupallista mielenylennystä ja miellyttämispyrkimystä, ympäripyöreää "yhteiskuntakritiikkiä" ja samoja mielipideautomaatteja haastattelevia ajankohtaisohjelmia.
Katselin jokin aika sitten uudelleen dvd:lta "Laulavaa salapoliisia". Siitä tuli Potterin uran kulmakivi, vahvasti kaksivalotteinen, kauhea ja kaunis, paikka paikoin kovaksikeitetyn ja parodisen dekkaripintansa alla niin järkyttävän herkistävä, että mietin miten yleensä pystyn jatkamaan katselua.
Mieleeni tuli toinen tarina, kirja ja elokuva, nimittäin Bradburyn "Fahrenheit 451" ranskalaisohjaaja Truffautin eleganttina filmatisointina. Siinä on kohtaus jossa palomies Montagin vaimon naistuttavat kokevat järkytyksiä kuullessaan vasten tahtoaan lauseita kielletyistä kirjoista. Yksi heistä purskahtaa hirveään hervottomaan itkuun: "En voi kestää... nuo kaikki tunteet..." -- Voiko noin todella tapahtua. Kyllä voi.
On mahdollista että "Fahrenheitin" painajainen toteutuu. Kaupallisuus tekee meistä lopulta suojattomia omia tunteitamme vastaan. Emme enää pysty elämään elämäämme muuten kuin vyllättyinä ideologisiin ja efektiivisiin korviketodellisuuksiin.
Joskus koko taloususkonnon mytologia vaikuttaa sellaiselta monelle tarpeelliselta korvikeselitykseltä. Korvikemaailmalta, joka antaa meille luvan paeta barbariaa jota talouden numeroiden oikeuttamana harjoitetaan. Sitä tehdään "realismin" nimissä, mutta se on pohjimmiltaan sitä ettemme pysty sietämään totuutta. Totuutta siitä mitä talous tekee esimerkiksi jo niille jotka eivät halua sisäistää kilpailuasenteita.
Ihmisen alkuhistoriassa oli varmaankin juuri niin ettemme tienneet mikä oli "sisällämme" mikä taas tuolla "ulkona". Emme tiedä sitä vieläkään -- sitä tutkiva filosofian suunta on nimeltään fenomenologia, ja sen olennaiset kysymykset liittyvät nimenomaan siihen kuka meissä puhuu ja mihin puhuja sijoittuu.
Sanotaan että ajattelu on jonkinlaista psyykensisäistä vuoropuhelua. On perustavanlaatuisia ajattelun rakenteita, kuten kysymykset ja vastaukset -- ja juuri nämä perustavanlaatuiset jäsennykset, jonkinlaiset psyykemme alkuhahmot jotka syntyvät hahmonmuodostuksen hämärässä rakentavat sitten johdannaisinaan kokonaisia ajatusmaailmoja.
Niissä elämme. Fenomenologiaa: "Kieli on talo jossa elämme." Lausetta käytti kauniisti sveitsiläissyntyinen ranskalaisintellektuelli elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard muistaakseni filmissä, jonka nimi taisi olla "Kaksi tai kolme asiaa jotka tiedän hänestä". -- Kohtauksessa äiti lukee lapselle iltasadun, peittelee vähän ja jää hetkeksi sängyn äärelle. Lapsi kysyy yllättäen: "Äiti, mitä on kieli?" Ja äiti vastaa vakavana tuon: "Kieli on talo jossa elämme."
Sisällä tai ulkona on yksi perusjäsennys. Sellaisia "lokatiivisia asemointeja" aivoissamme ja ajattelussamme muodostuu. Olemme kaksijakoisia olentoja, ja jäsennämme tyypillisesti kaksiulotteisesti. Oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas. Minä ja sinä, mennyt ja tuleva. -- Kaksinapaisista asemoinneista konstruoituu nelijako, joka omasi maagisen merkityksen keskiajalla. Siinä saattaa olla jokin alkuidea, joka rekapituloituu. Olemassaolo on kvartetto, ja neljän kvarteton runosikermän kirjoitti myytteihin hyvin perehtynyt T S Eliot. Filosofi voisi taas kysyä: mitä hyötyä tai iloa olisi soittaa jousikvartetto aina vain nopeammin ja tehokkaammin? Musiikki ottaa sen ajan jonka se ottaa, se ei ole kilpajuoksu kappaleen loppuun.
 |
| Medieval four, maaginen kaiken selitys |
Kaikkialla on vastassamme ajatushistorian haaste: kuinka eläytyä menneisiin aikakausiin jolloin koko ajattelulaatu oli olennaisesti toisenlainen kuin nykyinen maailmankokemuksemme. Se on tietysti mahdollista vain niissä rajoissa joissa itse pystymme hyödyntämään omia varhaiskehityksen kokemuksiamme ja persoonakohtaista psyykkistä kehityshistoriaamme -- kalibroimaan sitä siihen mitä historiassa on tapahtunut.
Ajattelu muodostaa -- tai on pohjimmiltaan -- aina jonkinlainen koherenssi. Tämä juontuu suoraan ihmisen sosiaalisuudesta, kielen ja ajattelun luonteesta sosiaalisina muodosteina, ja kielen-ajattelun taipumuksesta etsiä vakiintuneita muotoja. Siksi historiallisia aikakausia muodostuu -- siis sellaisia aikoja jolloin jokin paradigmaattinen ajatustekijä kiinteytyy niin että vuosisatojen "järki" perustuu joillekin pysyville ominaisuuksille.
Uudella ajalla meitä on siunattu dynaamisella ajantajulla, mutta ikään kuin näiden hengenlahjojen historiallisina ivamukaelmina kirjoitamme historiankirjoja tapahtumahistoriana. Teemme historiallisia elokuvaspektaakkeleita sijoittaen nykyihmisen historiallisiin lavasteisiin, jne. Emme nauti auringonlaskusta kun se tapahtuu, vaan haluamme ikuistaa sen filmille. -- Erich Fromm taisi puhua länsimaisesta nekrofiliasta valokuvauksen yhteyksissä.
Käydessäni jokin aika sitten apteekissa minulle tuli äkkiä Fahrenheit-olo. Siellä oli sekä asiakastiskille että takaseinällä noita isoja kuvaruutuja, joissa toistuivat lääkemainokset. Muutama kymmenen ihmistä istui penkeillä odottamassa vuoroaan, ja tuijotteli tylsän näköisinä noita tauluja. Enää ei puuttunut muuta kuin että he olisivat mutisseet hiljaa toistellen suussaan mainosten sanomia.
Elämme masentavia aikoja. Ja on oikea havainto, että jokin kahtiajakava vastakohta-asetelma nousee julkiselämään kuin itsestään. Etologinen toimintadraivi, lapsenomainen tai -tasoinen optimismi, naminami-positiivisuus, motorinen "ajattelu" ja kaikenlaisen "suorittamisen" ihannointi järkiharkinnan sijaan ovat aikamme trendejä. Filosofienkin joukosta lähinnä yrityskonsultteja muistuttavat hahmot nousevat pinnalle. Karikatyyreja karikatyyriseen taloustodellisuuteemme.
Mutta masentumisen suhteen muistuttaisin myös suomalaiskansallisesta historiasta -- en lakkaa toistelemasta miten merkittävä selittäjä roolimme historiallisesti alistettuna kansana on.
Jokin aika sitten törmäsin tutkimukseen jossa kartoitettiin peruskoululaisten masentuneisuutta, ja todellakin, jo siellä osa porukasta on pahasti siipi maassa. Mutta tämä näytti koskevan vain suomenkielisiä lapsia -- samalla paikkakunnalla, samojen sosiaaliryhmien taustalta tulevien ruotsinkielisten lasten keskuudessa masennus oli harvinaista.
---------------------
Linkki:
Dennis Potter -essee kotisivuillani
----------
