 |
| Kansakunnan kaapin päällä Orwellin Isoveljen Valvova Silmä |
Kurkkua kuristavaksi sääliksi muuttunutta myötähäpeää tuntien seurasin sitä käsittämättömällä tavalla itse itsensä oikeuttavaa ja Perussuomalaisia ihan lähtökohtaisesti syyllistävää tapaa, jolla YLE:n ajankohtaistoimitus käsitteli eilisessä A-studio -tv-lähetyksessä viikon takaista Jyväskylän kirjaston "puukotusta".
Toimitus teki joukon journalistisia kardinaalivirheitä, jotka eivät olisi kunniaksi edes missään yksityisiä etuja tavoittelevassa propagandakoneistossa, ja jotka valtiollisessa, parlamentaristista tasapuolisuutta ainakin julkilausuttuna ihanteena tavoittelevassa YLE:ssa voisivat johtaa suoraan toimittajien potkuihin, jos tiedonvälityksellä yleensä olisi jokin moraali. Äärivasemmistolaisen kirjan härski esittely mainostamismielessä on vain yksi yksityiskohta aivan asiattomasta menettelystä.
Jos esimerkiksi ohjelma-aiheen inserttiä tarkastellaan, sitä ei suinkaan oltu laadittu esittelemään euroopanmittaisesti ilmenevää poliittisten ääriryhmien lisääntyvän väkivaltaisuuden syitä, vaan johdanto tarjosi katsojalle vain valmiit moraaliarvostukset, joiden pohjalta tuomio tiettyyn poliittiseen suuntaan viitaten voitiin julistaa ennen kuin mitään studiokeskustelua asioista oli edes vielä käyty.
Insertissä näytettiin eurooppalaista mellakkakuvaa, ei kysytty yhtään kysymystä jonka pohjalta olisi voinut nousta jokin uusi jäsennys suhteessa siihen mikä yleensä koetaan syynä mikä seurauksena, haastateltiin "asiantuntijaa" ikään kuin tällaisista aiheista omaa lusikkaansa poliittisessa sopassa hämmentelevä kansalaiskeskustelija voisi toimia joukkopsykologisten ilmiöiden ymmärtäjänä, marssittiin poliittisen palatsin käytävillä kokoamassa poliittisten propagandistien valikoituja kannanottoja, joihin toimittaja myöhemmin keskustelussa viittasi ikään kuin nekin olisivat jonkinlaisia asiantuntijalausuntoja.
Ainakin "vihollinen" onnistuttiin jo lähtökohdissa demonisoimaan toimituksellisin ottein tehokkaammin kuin yksikään ääriliike mihinkään äärimmäiseen demonisointiin pystyy. Harmin paikka, että demonisointi onnistuu vain sillä ehdolla, ettei pelon kohdetta tuoda kunnolla päivänvaloon. Pelkoa jotain paholaismaista pahuutta kohtaan onnistutaan nostattamaan vain mikäli kohde pysyy pimennossa. Niin pelon lietsominen on ikiaikaisesti noitaoikeudenkäynneissäkin toiminut -- noitien on uskoteltu harrastavan keskiyöllä pimeässä salaisia paholaisenpalvontamenojaan.
Jos nyt studion kirkkaiden valojen alle olisi raahattu vaikka joka toinen niistä kymmenkunnasta suomalaisesta "äärimielipiteitä omaavasta äärioikeistolaisesta" jotka kaiken tämän meuhaamisen ja messuamisen todellinen aihe ovat, olisivatko nämä ääriyksilöt herättäneet enemmän naurua kuin pelkoa? Kuka korkeasti ihanteellisia demokratia- ja sananvapaus- ynnä muita oikeusjulistuksiaan kuohkaavista poliitikoista oikeasti kestäisi kohdata kasvoista kasvoihin muutaman maanläheisen perusjuntin, joita ei mitenkään voi kuvitella samassa maailmassa salonkien poliittisten hienohelmojen kanssa?
Mutta uskottava se on. Kun toiseen vaakakuppiin pannaan toimittajien sensaationtarpeet ja poliittisten propagandistien ihanteelliset ideologiset julistukset, ja toiseen vaakakuppiin muutama toivoton tapaus, muutama menetetty ihminen, kyllä ne sivistyneet viisaine sanoineen siinä vaa'assa enemmän painavat. Mutta ettei kävisi ilmi miten suhteettomaan asetelmaan kaikki tämä ihanteellisuus itsensä perustaa, se toinen kuppi kannattaa jättää näyttämättä ja näyttää siinä kohdin keskieurooppalaista mellakkakuvaa.
Perussuomalaisia käy sääliksi, koska he joutuvat tässä yleisiin mittoihin paisuneessa noitaoikeudenkäynnissä käytännössä syyllisten vaakakuppiin. Heillä ei ole juuri mitään mahdollisuuksia puolustautua -- pahuus projisoidaan heihin, koska he ovat tunkeutuneen mukaan osaksi sitä sosiaalipiiriä jossa inkvisitio pitää valtaansa ja hallitsee. Siinä toteutuu tavallaan edustuksellisen demokratian irvikuva, yksi puolue joutuu edustamaan kaikkea sitä pahuutta mitä muut puolueet aivan epätoivoisesti tarvitsevat pitääkseen yllä syyllistämisen ja tuomitsemisen moraalista selkärankaa.
On varmaan houkuttavaa poliittisen eliitin keskinäisen konsensuksen puolustamiseksi projisoida kaikki pahuus yhteen demonisoituun poliittiseen siipeen. Kun moraalista pahuutta käytetään aseena, sitä vastaan on varsin vaikea puolustautua. Konsensuseliitti voi aivan hyvin virallistaa syytökset esimerkiksi institutionalisoimalla tilanne -- eliitti voi eristää noidaksi ja syylliseksi leimatun puolueen ja kieltäytyä kaikesta yhteistyöstä tämän kanssa. Naapurimaassa Ruotsidemokraatit pantiin boikottiin, ja myös meillä äärivasemmistolaiset ovat esittäneet Perussuomalaisten totaalista boikotoimista.
Lisääntyvä väkivalta voi olla vain indikatiivinen jäävuoren huippu siitä yleisesti yhteiskunnassa lisääntyneestä syyllistämisen ja leimaamisen ilmapiiristä, joka varsinkin viime eduskuntavaalien aivan poikkeuksellisen tuloksen jälkeen on ikään kuin perinteisen poliittisen eliitin puolustusreaktiona syntynyt. Eliitti ei pysty katsomaan suoraan kasvoista kasvoihin, silmistä silmiin sitä lisääntyvää yhteiskunnallista pinnanalaista pahaa oloa, jonka seurausta "vaalijytkykin" oli. Poliittisen pelin tasolla voidaan kansa pyyhkäistä pöydältä ja keskittyä suoraan vastustajaan.
Eliitti projisoi oman syyllisyytensä, ulkoistaa oman pahuutensa "ääri-ilmiöihin". Mikään muu ei oikein selitä miksi reaktiot ovat niin voimakkaita ja miksi niille on tunnusomaista nimenomaan pysyttäytyminen poliittisten ideologioiden ja voimajakojen tasolla. Kaikki halutaan nähdä periaatteellisena, koska periaatteiden tasolla voidaan yleiskäsitteellistä leimaamista vapaasti harjoittaa. Kun yleiskäsitteet ovat kyllin yleisiä, niistä tulee näennäisesti niin yleispäteviä että YLE:kin voi yhtyä antamaan oman tunnustuksellisen panoksensa yleisen syyllistämisen ja lynkkausmielialan nousuun.
Yleiskäsitteillä on helppoa noitua ymmärrys. Poliittiset ideologiat ovat ehkä kaikista yleiskäsitteellisistä käsitekoneistoista kaikkein harhaanjohtavimpia. Ne ovat kehittyneet enemmän peittämään todellisuutta kuin paljastamaan mistä missäkin asiassa oikeasti on kyse.
Nyt keskustelussa loitsutaan ilmoille taikasanoja "poliittinen väkivalta", "Jyväskylän puukkohyökkäys", "epädemokratia", "halla-aholaisuus", "poliittinen toimintavapaus", "uhkailut", "äärioikeisto", "liike", "myötäileminen", "selkeä irtisanoutuminen", jne, jne, mutta kaikki mikä keskustelua ylläpitää, on julkilausumatonta. Pelkoa, syyllistämistä, pahuuden projisointia. Mitä alhaisimpia motiiveja, siis. Mitä hienoimmissa käsitteellisissä kehyksissä, siis.
Tästä yhteiskunnallinen keskustelu tuskin pääsee enää alaspäin. Ollaan pohjalukemissa. Kansalaiskeskustelun käpertyminen merkityksettömiin yksityiskohtiin ei auta asettamaan oikeita kysymyksiä. Syitä ja seurauksia ei halutakaan nähdä ketjuina -- omat lähtökohdat otetaan itseoikeutettuina ja keskustelussa on kyse vain oman varmuuden sementoimisesta.
Eliitin kurinpalautuspolitiikka, jota nyt yhteiskunnan koko rintamalla toteutetaan -- kaupallisen lehdistön, YLE:n, poliittisen hallitus-Suomen ja oikeuslaitoksen toimesta -- lukitsee olemassaolevaa jakoa julkilausuttuihin yhteisiin valheisiin ja pinnan alla muhivaan tyytymättömyyden ja pahan olon kasvuun. Kaikki tämä sataa loppujen lopuksi persujen laariin.
----------------------------
Lisäyksiä:
Yritän irrottaa oman henkilöni ja henkilöhistoriani irti tarkastelemistani asioista -- viime vaalien aivan poikkeuksellinen tulos ja sen seurauksena syntynyt poliittinen tilanne eivät totisesti ole minun aikaansaannoksiani. On tosiasia, että joka viides äänestäjä äänesti Perussuomalaisia. Se ei olut seurausta siitä että Perussuomalaisissa olisi ollut jotain loistavaa, vaan siitä, että yhteiskunnassamme vallitsee tavaton pinnanalainen paha olo ja purkautumispaine.
Seuranneet reaktiot kertovat jotain. Jo virallisessa ulkolaisen lehdistön vaali-infotilaisuudessa valehdeltiin Perussuomalaisista. Seuraavina päivinä aloitti kulttuuriväki adressin keräämisen irtisanoutumiseksi perussuomalaisesta impivaaralaisuudesta. Kansallinen kahtiajako siis repesi saman tien. Ei ole mikään ihme, että hallitusneuvotteluissa perinteiset puolueet lopulta löysivät toisensa ja maa jakautui hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen.
Kurinpalautus on ollut hallitus-Suomen vaistomaista politiikkaa. Siihen on ryhdytty laajalla rintamalla, muutenkin kuin vain propagandapuheissa ja lehdistön ja YLE:n uutis- ja sanavalinnoissa. On luotu ja legitimoitu sananvapautta kontrolloivaa ilmapiiriä, kehitelty nettisensuuria, loitsuttu "vihapuheet" tuomiolle ja rasistit roviolle -- jopa historiallisesti eliittiä edustavaa pakkoruotsia on sementoitu ja jopa kansan juomatapoja on taas käyty kieltolakimentaliteetilla valvomaan.
Kaikki tuo on psykologisesti tulkittavissa vain syyllisyyden projektiona, oman pahuuden ulkoistamisena tähän "impivaaralaiseen rahvaaseen", joka jotenkin uhkaa kunnon ihmisten kunnollista eliittieksisteeraamista. Ei siinä ole kyse mistään muusta. Kysymys on esitettävä koskien sitä, miksi itseään sivistyneinä ja viisaina pitävät ihmiset eivät pysty katsomaan peiliin. Siksikö että toimittajat ovat maailman narsistisin ammattikunta?
-------------------
Se on kaikenkaikkiaan aika merkillinen ilmiö tuo "yhteiskunnallinen legitimiteetti", joka joillain asioilla on ja joka tekee toisista asioista laittomia. Tämän itse itsensä oikeuttamisen, legitimiteetin, ilmentymiähän myös nämä kansalaiskeskusteluissa yleisesti käytetyt leimaavat yleiskäsitteet ovat.
Sotia edeltävänä aikana oli rikollista olla "kommunisti", sodanjälkeisenä aikana kukaan ei uskaltanut julistautua "hyvien ja luottamukseen perustuvien naapuruussuhteiden" viholliseksi. Yhteiskunnassa on aina jokin Suuri Yhteinen Valhe, jota jotkut aivan erityisesti vaalivat ja jota kaikkien on pakko tunnustaa. Useimmat toki ihan tietämättä edes että on kyseessä valhe, tietämättä että tunnustavat.
Nyt näyttää siltä että jokin suuri "suvaitsevuuden ja sivistyksen" valhe valtaa kaikkien mielet. Siinä on jotain hyvin ihanteellista ja hienoa, ja monien on helppo siihen samaistua. Jotain siinä on kuitenkin perin pohjin vinossa, ellei peräti sairasta, koska se kytkeytyy niin vahvasti selvään syyllistämiseen, pahuuden projisoimiseen, leimaamiseen.
Yleiskäsitteet, joita leimaamisessa käytetään, ovat petollisia juuri siksi että ne nauttivat niin yleistä -- suuren yhteisen valheen antamaa -- legitimaatiota. Siksi on YLE:n toimittajillekin ihan mahdollista omasta journalistisesta moraalistaan joustaen omaksua leimaavia yleiskäsitteitä jonkinlaisena asiallisena käsitepuitteistuksena -- aivan kuin asiaohjelmaa todellakin voitaisiin toimittaa kyseenalaistamatta sellaisia ilmaisuja kuin "äärioikeisto", "demokratiauhka", "rasismi", jne.
YLE:n ohjelmasäännöstössä on jopa virallistettu "monikulttuurisuuden edistäminen". Sitäkään ei kukaan ole koskaan miettinyt sen enempää -- se on typerä propagandasana, jonka tosiasiallista vastakohtaisuutta siihen moniarvoisuuteen jota YLE:n toki tulisi edustaa ja edistää, ei ole havaittu. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuushan ovat tosiasiassa toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
Kaipa monet näistä kontrolli- ja kurinpalautuspolitiikan puuhastelijoista kokevat olevansa ihan oikealla asialla. Monet historian hirmutekijät -- oikeastaan kaikki heistä -- ovat kokeneet ja sanoneet toimivansa oikeuden puolella pahuutta vastaan. Kukaan ei oikeastaan koskaan ilmoita motiivikseen pahuuden tekemistä. Sitäkin selvempää on, että juuri pahuuden projektioista usein on kyse. Ihmisten enemmistö tunnustaa suurta yhteistä valhetta nimenomaan siksi, ettei sen tarvitsisi kohdata totuutta itsestään.
-------------------------
Erityisesti se tapa jolla yleiskäsitteet noituvat ymmärrystä pitäisi mielestäni nostaa enemmän esille ja jos mahdollista, pyrkiä sitä purkamaan.
Juuri näiden täysin käsittämättömien yleiskäsitteellisten leimojen jatkuva liehuttaminen on nyt vallannut kansalaiskeskustelun -- ja se näyttää siis nyt olevan ihan legitiimiä myös "ajankohtaisuutta" tavoittelevassa YLE:n journalismissa. Ikään kuin puheen laatua ei ollenkaan voisi nostaa.
Kyllä sosiologeillakin olisi sanottavansa ääriliikkeiden synnystä, niiden vaikutuksista ja esimerkiksi siitä miten niitä parhaiten vahvistetaan. Ja niitä vahvistetaan parhaiten juuri pyrkimällä leimaamaan ja eristämään ne.
Jostain syystä meille nyt on tärkeämpää sulkea omat silmämme ja pitää kiinni niistä niin sanotuista "mielipiteistämme". Ne eivät ole oikein minkään arvoisia, mutta sitäkin sitkeämmin ne nousevat ja ovat kiinni jossain suttuisen sielumme syyllistämis- ja leimaamistarpeissa.
Ja todella, todella, todella surkeata on että nämä varsinaiset mielipidemestaroijat, toimittajat, käyttävät koko ammattitaitonsa vain mielipidesopan keittelyyn. Heidän pitäisi pystyä vähän pätevämpään aiheenkäsittelyyn. Mutta he kai kokevat että mielipidekuohun päällä ollaan toimituksellisen maineen oikealla aallonharjalla.
-----------------------
Voisin tietysti kertoa jotain omasta henkilöhistoriastani siinä tarkoituksessa, että kävisi täysin selväksi etten itse todellakaan sijoitu näihin elitismin ja junttisuomalaisuuden vastakohta-asetelmiin ja rintamalinjoihin millään prototyypillisellä tavalla. Olen ollut esimerkiksi aseistakieltäytymisen aktiivinen esitaistelija -- olen tullut jopa raastuvanoikeudessa tuomituksi vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen niin sanotussa aseistakieltäytyjien yllytysjutussa -- enkä ole koskaan näitä aseistakieltäytymisen pioneerivaiheitani mitenkään peitellyt.
 |
| 1v 4kk ehdotonta vankeutta... |
 |
| ...natsi-Saksasta kopioidun lain mukaan |
Se kaikki kuului mielestäni tietynlaiseen edelläkävijän rooliin. Aseistakieltäytyminen on nyky-yhteiskunnassa niin yleistä, että esimerkiksi presidentin poika tai ev. lut. kirkon arkkipiispa ovat sivareita. Kaikenkaikkiaan asevelvollisuutensa siviilipalveluksena on tässä maassa suorittanut isohkon kaupungin väkiluvun verran miehiä, ja heidän joukossaan on nyt varmasti niin paljon niin monenlaisia ihmisiä, ettei heitä enää juuri sivariuden määreellä kannata määritellä.
Minulla ei ole koskaan ollut yhtä ainoaa poliittista kotia. Olen kirjoittanut nuoruudessani kulttuurijuttuja mm. Kansan Uutisiin. Kulttuuritoimituksen esimiehenä siellä tuolloin -- ennen taistolaisaikaa -- toimi aivan erinomaisen sivistynyt vanha rouva Margaretha Romberg, joka luki kaiken maailmankirjallisuuden, kaunokirjallisuuden aina alkukielellä. Hän puolusti minua, "metafyysikkoa", poliittisia puhdasoppisia vastaan väittäen, että on lehden sivistyneisyyden merkki, että sillä on myös kirjoittajia, jotka eivät ole puoluepoliittisesti vaan ainoastaan sivistyksellisesti orientoituneita.
Kirjoitin sitten Kansan Uutisiin mm. sangen esseistisen kirja-arvioinnin Alan Richardsonin apologeettisesta teoksesta "Uskon pääpuolustuslinjalla", jota silloin Myllypuron kirkkoherrana toiminut ja myöhemmin teologian tohtoriksi väitellyt Timo Vuorinen oli minulle suositellut. (Se on ilmestynyt toisesta painoksesta alkaen nimellä "Usko ja ajattelu".) Vuorinen piti artikkelistani, puhui siitä noin tunnin puhelimessa. Tuolloinkin elettiin aikaa jolloin uskonnon ja tieteen välinen keskustelu kävi kuumana, silloin tietysti nuoriso- ja arvovallankumouksen ja yhtenäiskulttuurin murtumisen oheisilmiönä.
Kansan Uutisissa kaikki eivät varmaan pitäneet tavasta jolla apologiaa olin esitellyt. Heille kysymys uskonnosta "kansalle syötettynä oopiumina" oli selvä. He eivät halunneet että joku "filosofi" sotkisi heidän ympyröitään. -- Mutta eipä tämä vielä mitään. Se vastaanotto oli vielä omissa premisseissään mielekäs ja järkevä, ainakin verrattuna siihen miten uskonnollisella puolella reagoitiin kirja-arvosteluuni.
Lehti sai nimittäin uskonnollisilta järjestöitä tulikivenkatkuisia kirjeitä, joissa oltiin mustasukkaisesti loukkaantuneita siitä että kommunistinen lehti oli nyt ruvennut käsittelemään uskonnollisia kysymyksiä, vaikka sillä ei voi olla mitään käsitystä teologisista kysymyksistä. Yksi jonkin kirkon nuorisojärjestön kirje oli kaikkein huvittavin: siinä sanottiin suunnilleen että: "Kun otsikko on tuo ja alaotsikossa annetaan ymmärtää että käsiteltäisiin Richardsonin kirjaa, miksette sitten ole julkaisseet tätä juttua vaan juttu käsitteleekin jotain filosofiaa? Ettekö uskallakaan julkaista arviointia ko. kirjasta?" -- Näin kirjeessä tivattiin ja kysyttiin. Meni siis yli lipan, silloinkin.
Niin kuin se taitaa mennä aika monelta nytkin. Sellaista se on, näiden vakaumuksellisten ja tunnustuksellisten kesken. Ole siinä sitten heidän kanssaan kristillinen. Ei ole mikään helppo homma. Tunnustukselliset haluavat omistaa totuuden siitä asiasta mihin sokeasti uskovat -- ja on vähän turhaa tai ainakin turhauttavaa yrittää heille vierestä sanoa, että käsitteet ovat kyllä ihan "yleisessä omistuksessa" ja että itse asiassa yksityinen kieli on mahdottomuus.
Saati sitten sanoa, että tunnustuksellisuus ja ryhmävahvistautuminen eivät ole totuudellisuuden kriteereitä -- tai etteivät ihmiset oikeasti muutu leimanimiensä sisällöksi, eivät saa arvoa ja merkitystä myöskään siitä että ulkopuolinen leimaa heitä jonkin opin tai joukon yhteyteen.
-----------------------
Silloin todellakin jonkinlainen "yleisvasemmistolaisuus" oli ilmassa. Sitä ei pidä tulkita puhtaasti poliittiseksi, eikä varsinkaan puoluepoliittiseksi. Asia on nimittäin paljon yleisempi -- se kuuluu siihen että historiassa uudet totuudet muodostuvat usein vastakohtina edeltäjilleen. Suomalaisessa yhteiskunnassa pitkään -- vielä muutaman vuosikymmenen sodan jälkeenkin -- vaikuttanut koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuuri mureni nimenomaan "vasemmistolaiseksi" nimetyn ajattelun merkeissä.
Tämä historiallinen ilmiö on tietenkin eri asia ja pitää irrottaa siitä tunnustuksellisuudesta, joka erityisesti poliittisiin totuuksiin vihkiytyneiden ihmisten ajattelua motivoi ja vahvistaa. Se on tiettyjen yksilöiden ominaisuus, ja esimerkiksi minä en sattumoisin ole sellainen ihminen.
----------------------------
Toki kaikkia tunteita voi kaataa ja kaadetaankin muiden niskaan. Herkimmät ihmiset ovat niille alttiita, kovimmat ihmiset ovat immuuneja kaikelle. Silti, syyllisyyttä voi aivan hyvin projisoida toiseen ihmiseen. ... On ihmisiä, jotka reagoivat omaan syyllisyyteensä syyllistämällä muita. Se kai vaatii jonkinlaista samaistumista silti.
Sanoisin, että tunteet ovat jossain joukkosielun sydämessä, ne siirtyvät affektitartuntana yksilöstä toiseen. Esimerkiksi jo synnytysosaston vauvahuoneessa ne parahtavat joukolla itkemään kun yksi parahtaa.
Jossain psyyken nollapisteessä "sinä" ja "minä" ovat alkuperäinen, yksi ja sama asia. Samoin tuho ja itsetuho. Samoin uhri ja syyllisyys. Vain Freud pystyy selittämään miksi esimerkiksi raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä.
Projektio on mekanismi joka järjestää psyykeä tietoisuuden pinnan ylle ja alle. Tietoinen minä on hallinnan minä, järkevä -- niin erilaista, tai suorastaan erilaatuista kuin "järki" eri historian aikoina onkin. Tietoinen minä on myös aina "hyvä", moraalinen minä.
Se mikä on "alitajunnassa" on enemmän lajityypillistä. Voi olla että se on myös primitiivisempää, pahempaa. Näin siitä huolimatta että on väärin sanoa että ihminen olisi "pohjimmiltaan paha".
------------------------
Puhetapojen -- käsitteiden- ja kielenkäyttötapojen -- muutoksessa on sitä paljon puhuttua "kolmenkymmenen vuoden kulttuurivitkaa". Yhteiskunnallinen muutos, siis todellinen muutos, on aina vähemmistövetoinen prosessi. Jokin vitka on aina olemassa ennen kuin edelläkävijöiden ideat lanseerautuvat laajemmille joukoille. 70-luvun taistolaislaulujen estetiikka manifestoitui uudestaan Ultra Bra -yhtyeen hiteissä, useampana vuosina ihan ykköshiteissä.
Kokoomuksen puoluehistoriassa on varmaan merkkipaaluja, yksi aatteellisiin sisältöihin vaikuttanut lienee kristillisten irtautuminen vahvistamaan ikiomaa puoluettaan. Se vapautti Kokoomusta puhtaan talouspuolueen suuntaan, mutta varmaan vaikutti myös yleisemmällä tavalla vapauttaen käsitteitä joilla koti- uskonto, isänmaa -jargonia oltiin totuttu jauhamaan.
Demokratia-sanan käyttöönotto lienee sitten jo pitemmälle lievittyneen tunnustuksellisuuden mukanaan tuomaa. Sinänsä demokratiasta puhuminen on kuitenkin oikeistopiireissä jäänyt nimenomaan "hallintoidean" tai "mahdollisuuksien tasa-arvon" tasolle. Historiallista sisältöä ei ole pystytty omaksumaan. Demokratiahan ei ole vain muodollinen hallintojärjestelmä, vaan edellyttää ehtoinaan ihan tiettyjä sivistyksellisiä kriteereitä, esimerkiksi lukutaitoa, "edustuksellisuuden" kognitiota, ja kykyä muodostaa omia mielipiteitä.
----------------------------
Seuraa pseudokaunokirjallinen, nathaliesarrautemainen tropismi, tai ehkä italocalvinomainen Herra Palomarin havainto, tai huomio:
Kadulla vastaan tuli nuori tyttö, hyvin huolitellusti ja varmaan muodikkaasti pukeutunut, pitkäsäärinen pitkissä housuissa, hyvin säntillisin askelin, korot kapsuen kip kap kop. Hän oli varmaan nähnyt paljon vaivaa kauniiksi laittautuessaan, liekö peilin edessä opetellut nuo filmitähden itsevarmat elkeet -- hän imi tupakkaa sormet suupielissä, pitkään, nautinnollisesti. Jokin siinä tavassa jolla ihminen saa omanarvontunteensa samaistuessaan ihan totaalisesti johonkin roolimalliin, ulkokohtaisella orientaatiollaan, liikahdutti minua.
Minä mietin miten menisin hänen ohitseen ilmaisematta mitään esimerkiksi siitä kurkkua kuristavasta säälistä, joka oli yksi tunteistani. En oikein uskaltanut tunteakaan mitään, kun vaistomaisesti pelkäsin että voisin tuhota koko omanarvontunnon hentoisen rakennelman jollain äärimmäisen pienellä hyväksymättömällä, tylyllä tai vain väärällä tavalla varauksellisella eleellä. Hetken koin olevani Herra Palomar havaintoja tekemässä, ja ehkä se pelasti minut. Ja tytön, olen aivan varma siitä.
Sitten mietin, että se saattoi olla oikeasti tuo sama tunne, jonka mainitsin tuossa blogin alussa: yhtä aikaa säälin ja tuomitsemisen tunne. Tunne siitä että voisi itse olla tuossa jamassa, tuossa tuolissa puhumassa toimittajan narsistisella itsevarmuudella ja -rakkaudella läpiä päähäni. Todistelemalla tunnustuksellista roskaa ruudun toisella puolella tuijottaville ja tyhmiksi luokitelluille katsojille.
Voin vain kiittää hyvää onneani ettei minusta koskaan tullut toimittajaa. Enkä koskaan sortunut puoluepolitiikan houkutuksiin -- lähtenyt mukaan ideologioiden taisteluun totuuksien kustannuksella. Siinä ei todellakaan ole mitään omia ansioitani, se on seurausta pikemminkin elämän sattumuksista -- ei siitä että aina olisi ollut niin viisas kuin nyt siinä suhteessa koen olevani. Tai siis en viisas, pikemminkin onnekas.
--------------------
Kun YLE:n toimittajat haluavat ajankohtaisohjelmissaan toteuttaa propagandistisia "opetustarkoituksiaan", kannattaisi niiden asiantuntijoiden joita ohjelmiin pyydetään antamaan lausuntojaan olla paljon enemmän varuillaan sen suhteen etteivät he tule härskisti hyväksikäytetyiksi. Kannattaisi lähteä liikkeelle enemmänkin epäluulosta ja omata tarpeen vaatiessa kanttia kieltäytyä menemästä mukaan propagandistiseen manipulaatioon. Nyt jos koskaan tarvittaisiin yhteiskunnassa ihmisiä jotka sen sijaan, että omaa vahvistautumista tavoitellessaan ottavat kiihkeästi kantaa, pystyisivät sanomaan selvästi "Ei!" niille jotka näitä nykyisiä kurinpalautusmyllyjä pyörittävät.
Itse asiassa olen itse ollut mukana tekemässä omaa vähemmistöäni -- aseistakieltäytyjiä, jotka siihen aikaan edustivat kaikkea mahdollista yhteiskunnanvastaista pahuutta mitä kunnolliset militaari-isänmaalliset suomalaiset kuvitella saattoivat -- käsittelevää tv-ohjelmaa, ja tuolloin 60-luvun lopulla meillä oli kanttia pyytää ohjelmaan sosiologi Yrjö Littuselta asiantuntijalausunto koskien sitä, miten yleinen hyväksyntä tai hyljintä vahvistavat tai heikentävät vähemmistöjä.
Littunenhan oli erityisesti sosiaaliseen sidonnaisuuteen perehtynyt yhteiskuntatieteilijä. Hänen lausuntonsa kuului aiheenkäsittelyyn. Hän totesi, että vähemmistöjen hyljeksiminen ja eristämisyritykset pikemminkin lisäävät vähemmistön voimaa kuin auttavat vähemmistön hävittämisessä.
Kun joltain asiantuntijalta seuraavan kerran kysytään jotain ääriliikkeitä koskevaa -- ja "sopivilta" asiantuntijoilta vuorenvarmasti tullaan kysymään koska toimittajat eivät ikinä opi mitään vaan luulevat jo osaavansa kaiken tarpeellisen ja toistavat samoja kuvioita ihan rituaalinomaisesti -- heidän pitäisi osata vastata Littusta siteeraamalla. Silloin asiantuntijaa ei ainakaan käytetä hyväksi minkään yksipuolisen ja typerän poliittisen parjauskampanjan ohjelmoinnissa.
---------------------
Tarkastelin asiaa lähinnä YLE:n toimittajien rimanalituksen ja yleisen journalismin tason laskun kannalta. A-studio oli vain esimerkki siitä miten yhteiskunnallista keskustelua aletaan käydä keskustelussa pinnalla olevien, voimakkaasti arvovarautuneiden ja tunnustuksellisiin tarpeisiin sopivien, niihin kehittyneiden yleiskäsitteiden varassa, ja unohdetaan, että toimittajien pitäisi pystyä asettamaan kysymykset toiselle tasolle kuin missä kannanottajat omaa taisteluaan käyvät ja omaa vahvistautumistaan tavoittelevat.
Sosiologian kanta ääriryhmiin tai yleensä vähemmistöihin olisi tässäkin mielessä ollut yksi tasoittava ja analyyttisempi tekijä. Nyt tyydytään hämmentämään samaa käsitesoppaa jota poliittisen propagandistit puolin ja tosin keittelevät. Siitä ei sen selvempää tule. Kun analyyttisempia näkökulmia ei tarjota, kansalaiskeskustelukin pysähtyy näiden omasta "mielipiteestään" vakuuttuneiden ääritosikkojen monomaaniseksi älyllisesti tylsämieliseksi jänkytykseksi.
Yhdenrivinrääpäisyjä, mutta ah, totuudellisuudestaan niin vakuuttuneita. Niitähän näissä nettikeskustelussa riittää. Käpertymistä yksityiskohtiin, usein henkilöitä, ei asioita koskeviin. Yhtäältä hirvittäviä yleiskäsitteitä, joihin on syötetty kaikki mahdollinen vastapuolen pahuus. Toisaalta totaalista sokeutta oman ajattelun epäanalyyttisyyden suhteen.
--------------------------
Esimerkiksi selailemalla toimittajien ammattikuntalehteä "Journalistia" selviää hyvin pian että päällimmäisenä kyse on aivan valtavasta narsismista. Itsetyytyväisempiä ja enemmän omaa henkilöään esilletuovia ihmisiä tuskin voi olla olemassa.
Julkkikset eivät ole mitään näiden todellisten ammattijulkkujen rinnalla. Jos pitäisi pohtia syitä sille miksi journalismin taso on vuosikymmen vuosikymmeneltä niin rajusti laskenut -- miksi henkilöjutut korvaavat asiajutut, miksi kuvat korvaavat kirjoitetun tekstin -- kyllä siihen ehkä kaikkein eniten käytännössä on vaikuttanut toimittajien narsistisuus.
Klagesin oppi ilmeliikkeistä sanoi suunnilleen niin, että jokaista tietoista ilmeliikettä värittää odotus ilmeellä aikaansaatavasta vaikutuksesta. Asia havainnollistuu jokaiselle joka seuraavan kerran A-studiota -- tai mitä tahansa näistä toimitetuista asia- tai ajankohtaisohjelmista -- katsoessaan panee hetkeksi tv:n äänen pois ja tarkkailee toimittajien ilmehdintää.
Vaikutelma on suorastaan shokeeraava. He tuntuvat oikein kylpevän omahyväisyydessään. Kun äänen kääntää päälle, ei ole ihme että suusta tulee vain enemmän tai vähemmän peiteltyä "sivistymättömän impivaaralaisuuden" tai "raa'an rasismin" vastaista propagandaa.
Möbleerattujen huoneiden kalusteita, nämä toimittajat.
 |
| Journalisti etsii toimittajaa, tosiaankin |
--------------------
Ajattelun tragedia niin "persuvihaajien", "rasistijahtaajien" kuin "toimittajienkin" kohdalla taitaa olla sitä muotoa, että he kaipaavat ajattelulleen vahvistautumista, ja vahvistautuminen ollaan valmiita ottamaan vaikka totuuden kustannuksella.
Jos ihmisen kaikki ajatusliikkeet keskittyvät oman oikeassaolemisen toisteluun ja todisteluun, eipä siinä jää sijaa eikä tilaa uudistaa edes pinnallisimpia "mielipiteitä", saati sitten että ajattelun premisseihin päästäisiin.
Traagista on että niin sanottu "sivistyskin" -- lukeneisuus ja aktiivinen osallistuminen -- monelle ovat aika ulkoisia "statusarvoja". Sellaiset ihmiset ottavat oppisivistyksenkin jonkinlaisena roolina, ikään kuin kaikki olisi pelkää pätemis-, imago- ja identiteettiongelmaa.
Keskusteluissa keskitytään sitten henkilöihin, ad hominem -revittelyyn, mielipiteilyyn ihmisistä, ei asioista. Sellaistahan netin keskusteluketjussa tuntuu olevan suurin osa.
En oikein ymmärrä mitä järkeä tai hyötyä siitä kenellekään on. Jos oma elämä on todellakin varaa jättää elämättä ja jos omat oivallukset kelpaavat vain korvattaviksi jostain "suuresta yhteisestä valheesta" poimituilla stiiknafuulioilla, mitä siihen enää voi sanoa?
-------------------------
Paljolti 1900-luvun tiedonfilosofia keskittyi selvittämään kielen, ajattelun ja totuuden suhdetta. Toimittajien ammattikunta ei ole paneutunut kielen filosofiaan, vaan uskoo pärjäävänsä valtiotieteellisellä käsitteistöllä. Tässä he erehtyvät yhtä perinpohjaisesti kuin toinen kriisiyhteiskunnassamme äkkiarvaamatta avainasemaan nouseva ammattikunta, nimittäin juristeristit. Myös lakien tulkitsijoiden pitäisi olla oikeasti paneutuneita käsitetiedon yleisiin ongelmiin, sillä kun lakitupaan nyt tuodaan juttuja joissa on kyse esimerkiksi siitä mitä saa puhua ja mitä ei, lakitekstin kirjoittamisessa tarvittava tekninen osaaminen ei enää auta ymmärtämään asioiden todellisia sisältöjä. Ihan päinvastoin.
On mielestäni aika mielenkiintoista, että oikeus sananvapaustapauksia ratkoessaan on esimerkiksi sortunut irrottamaan lauseita niistä konteksteista joissa se mitä on esitetty saa merkityksensä. --
Mutta toki meillä oikeusistuimet voivat olla viisaampia kuin koko 1900-luvun tiedonfilosofia. Antoihan KKO Halla-aho-päätöksessään ymmärtää että se tietää mikä on omiaan edistämään uskontojen välistä keskustelua. Sitäkään ei yksikään kielen, ajattelun ja totuuden suhteita pohdiskeleva filosofi uskaltaisi väittää tietävänsä.
Jos kuvitellaan, että jonkin oikeuskäsittelyyn poimitun kyseenalaisen lauseen kaikki merkitykset muodostuvat lauseen sanoista ja jäävät lauseen sisälle, silloin lausetta voidaan arvioida ikään kuin se sulkeutuisi omaan totuuteensa. Että lause siis muodostaa oman ontologisen kehänsä. Tästä lähtökohdasta oikeus voi sitten keskittyä esimerkiksi miettimään loukkaako jokin lause mahdollisesti maailman kaikkia muslimeja, jne.
Se on aika hurja epäsuhta. Että poimitaan siis jokin lause, suljetaan se välimerkkien antamalla valtuuksilla omaan ontologiseen merkityspiiriinsä, ja käytetään sitten tätä lausetta suhteutettuna vaikkapa maailman kaikkiin muslimeihin. Onko naurussa pitelemistä?
Eli oikeuden on mahdollista leikata lause siitä kontekstista jossa se on esitetty ja liimata se toiseen, hypoteettiseen kontekstiin. -- Mutta toki oikeus on niin viisas instanssi, että se tällaiset tiedonfilosofiset temput osaa tehdä. -- Siinä siirtymävaiheessa täytyy kuitenkin hetken aikaa kuvitella, että lause on mahdollista nostaa taustaliemistään irti -- ja että siihen tällöinkin jää jokin sille itselleen ominainen totuus, sen varsinainen merkitys ja "elämä". Se on kuin kappale joka on sahattu irti juurista ja versoista ja on ihan oma kompakti esineinen kohde. Paitsi että se sielutetaan halutulla tavalla, että se kuvitellaan yhä eläväksi. -- Tällaista kielenkäsitystä voitaisiin nimittää esimerkiksi "mekaaniseksi". Sellainen kieli on käyttökelpoista mekaanisen normimoraalin -- vaikkapa silmä silmästä -periaatteen -- soveltamisessa.
Mietin tässä yhteydessä jälleen kerran, missä meillä olisi ensimmäinen omalla järjellään ajatteleva lakimies, joka irtisanoutuisi tällaisesta oikeudenkäytöstä ja sanoisi julkisesti ääneen selvästi: "Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!"
---------------------------------
