 |
| Kansallisvaltio on vapauksiaan vaatineen kansan kapina, jota edustaa Marianne |
1.
Moniarvoisuus on yksilön kannalta etäisyyttä, jonka hän on saavuttanut suhteessa omaan kasvukulttuuriinsa -- etäisyyden saavuttamiseksi täytyy yksilöllistymiskehityksessä päästä pitkälle. Moniarvoisuus on käytännössä mahdollista vain maallistuneiden, ei-tunnustuksellisesti ajattelevien ihmisten kesken. Tällaisille yksilöille vain ihminen ja elämä ovat korkeimmat arvot, eikä mikään tunnustuksellinen yhteisöarvo nouse ihmiselämän ja yksilön pyhittämisen yläpuolelle.
Moniarvoinen demokratia, josta niin paljon puhutaan, on yhteisöllinen kehitysaste, jossa vallan voimaviivat kulkevat "alhaalta ylöspäin", yksilöistä yhteisön suuntaan. Demokraatti muodostaa mielipiteensä itse, tuntee empatiaa ja omantunnonetiikan mukaista kohtalonyhteyttä kanssaihmisiinsä, eikä elä ulkoaohjautuvasti normimoraalin määräämissä kunnian- ja häpeäntunteissa.
Oman aikamme yhä suhteellisen ryhmäsidonnaisia yhteiskuntia on nimitetty mm. "yhtenäiskulttuureiksi". Yhtenäiskulttuurit voivat katsoa toisiaan peilistä, ne voivat harrastaa ystävällisiä suhteita tai sotia -- olla toisiinsa "monikulttuurisessa" suhteessa. Pitemmälle jatkuva yksilöllinen eriytyminen muuttaa yhteisöllistä todellisuutta niin että voidaan puhua "moniarvoisuudesta" tai "moniarvoisesta demokratiasta". Moniarvoiset demokratiat eivät sodi keskenään (Doylen laki), mutta ne eivät myöskään voi elää sisäkkäin minkään yhtenäiskulttuurisen, sosiaalisesti sitovan yhteisön kanssa.
2.
Paradoksit, jotka tässä yhteydessä tulevat esiin, ovat: yksilön kohdalla raudanluja symbioottinen varhaislapsuuden perusturvallisuus mahdollistaa myöhemmässä elämässä pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen, ja: yhteisön suhteen perustavanlaatuisen yhteisöllisen eheyden olemassaolo mahdollistaa yksilöllisen erilaisuuden. En ole varma millainen kuva voisi parhaiten esittää tilanteen, ehkä jokin sellainen jossa yhteisö näyttäytyisi yksilön syvärakenteena. Vitalismi on tällainen syvyyssuuntainen kytkentä tai voima.
Minulla on se käsitys, ettei yksilöllinen eriytyminen ja henkilökohtainen kasvu irti omasta kasvukulttuurista ole mahdollista muualla kuin omien joukossa. Tämän voisi ottaa "kulttuurin" määritelmäksi: kulttuuri on se mistä yksilö voi autonomiakehityksensä myötä kasvaa moniarvoisuuteen. Tämä määritelmä sulkisi siis pois mahdollisuuden kasvaa kulttuurista monikulttuurisuuteen.
3.
Nyt tulee vaikea kohta monille muillekin kuin perussuomalaisen puolueen yhtenäiskulttuurisiivelle. Moniarvoista demokratiaa ei voida asein puolustaa. Moniarvoinen yhteiskunta nimittäin regressoituu välittömästi takaisin tunnustukselliselle asteelle mikäli aggressioon sorrutaan.
Kysymys siinä on aivan samasta yhteisöllisen kehityksen laista, jonka vaikutuksesta myöskään moniarvoinen demokratia ei pysty sulattamaan piiriinsä ensimmäistäkään omiin, ihmistä ja elämää suurempiin tunnustuksellisiin arvoihin vihkiytynyttä, suurta sisäistä sosiaalista sitovuutta ylläpitävää "kulttuuria". Moniarvoisuus voi toteutua vain yksilöllisesti pitkälle eriytyneiden ihmisten keskuudessa.
Itse asiassa monikulttuurisuudesta, sen rikkaudesta tai köyhdyttävyydestä, ei pitäisi puhua ollenkaan, ellei samassa yhteydessä otettaisi ensin kantaa kysymykseen moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden suhteesta.
Moniarvoisuus voi perustua vain sille että ihmisarvo ja ihmiselämä kohotetaan selvästi ja eksplikoidusti kaikkien muiden arvojen yläpuolelle. Yksikään moniarvoinen demokratia ei voi sulattaa piiriinsä yhtäkään tunnustuksellisesti ajattelevaa ryhmää. Demokratia ja teokratia eivät voi elää sisäkkäin.
4.
Olen kuitenkin aika varma siitä, että monikulttuurisuudella tarkoitetaan yleisesti sitä että maahantulijoiden omat tunnustukselliset tunnot otetaan lähtökohtaisesti legitimoituina, ja kulttuurin tuella tarkoitetaan sellaisten ryhmäidentiteettien tukemista, jotka ovat moniarvoiselle demokratialle myrkkyä.
Kysymys moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden suhteesta on liian kipeä käsiteltäväksi. Siksi ainoa tapa ratkaista se on ollut sortuminen kulttuurirelativismiin. Tämä merkitsee käytännössä arvonkieltämistä -- ja moniarvoisuus on nimenomaan arvojen arvo.
Meidän pitäisi yhä selvemmin eksplikoida puheissamme ero moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden välillä. Ne eivät ole vain eri asioita, vaan ne ovat toisensa pois sulkevia vastakohtia. Jos emme opi tätä eroa tekemään, yhteiskuntamme sortuvat tunnustuksellisesti kokevien ja ajattelevien ihmisten ja ryhmien kyvyttömyyteen omaksua autenttista omantunnonetiikkaa ja sen pohjalle rakentuvia ihmisoikeusihanteita.
5.
Kulttuurirelativismi on ollut se oppi mihin on jo sorruttu, kun käsitteellistä selvyyttä ja eroa moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden välillä ei ole osattu tehdä.
Demokratia sellaisena kuin se meille eurooppalaisen uuden ajan kasvateille näyttäytyy on historiallinen ilmiö. Se on syntynyt ja kehittynyt aivan tiettyyn aikaan aivan tietyssä paikassa aivan tietynlaisten ajattelun paradigmojen vaikutuksesta.
Demokratialla on ehtonsa ja edellytyksensä -- sellaisia ovat kognitiivisella puolella esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito, edustuksellisuuden idean tajuaminen, kyky muodostaa mielipiteitä, ja yhteiskunnan taholla esimerkiksi läpinäkyvyys, niin että kansalaiset voivat tietää mistä missäkin asiassa on oikeasti kyse.
Arendtilaisesti ajattelen, että aidossa demokratiassa "vallan voimaviivat" kulkevat alhaalta, kansasta, ylöspäin, edustuksellisen vallan käyttäjiin. Tällainen "edustuksellisuuden" kognitio on eurooppalaisen uuden ajan tuotetta, ja se voidaan ajatella samaa sukua olevaksi paradigmaattiseksi jäsennykseksi kuin mikä ilmenee empirismissä induktiivisena päättelynä yksittäisestä yleiseen.
Moniarvoinen demokratia on arendtilaisessa arviossa demokratian korkein aste. Se kuitenkin edellyttää nimenomaan yksilöllisesti pitkälle eriytyneitä ihmisiä. Se ei ole mahdollista sosiaalisesti sitovissa ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä, joissa ajattelu on tunnustuksellista ja "totuudet" ryhmävahvistamista.
Moniarvoisuus on siis jonkinlainen arvojen arvo. On puhuttu siitä, etteivät maailman demokraattisimmat maat ole sotineet eivätkä tule sotimaan toistensa kanssa. Luulen, että tämä pitäisi yleisemmin ymmärtää. Moniarvoista demokratiaa ei voida asein puolustaa.
Ilmiö tunnetaan Doylen lain nimellä. Se kertoo yksinkertaisesti, että moniarvoisuudella on tietty ihmisen ja elämän ehdottomana kunnioittamiseen kytkeytyvä arvosisältönsä.
6.
Ei ole olemassa mitään yleistä mekanismia jolla kulttuurit liukenisivat toisiinsa. Voi tapahtua aivan päinvastoin: sulautumisen sijasta kulttuurit lukittautuvat tai peräti provosoivat toistensa pahimmat ominaisuudet pintaan.
Ajallisella perspektiivillä ei tässä ole väliä. Melkein tuhat vuotta jatkuneesta rinnakkain- ja sisäkkäinelosta huolimatta suomalaiset ovat yhä ruotsinkielisten alistama kansa, joka on myrkyttänyt mielenmekanisminsa pysyvillä dualismeilla. Alistamis- ja alamaisasenteet ovat meihin historiallisesti niin sisäänsyövytettyjä, että olemme euroopanennätyskansaa toinen toisemme kiusaamisessa. Meillä on myös taipumusta projektiivisiin vihantuntoihin -- esimerkiksi ryssävihaa tunnemme vahvemmin kuin vaikkapa N-liiton miehittäminä olleiden maiden kansalaiset. Missään muualla maailmassa ei ole itseään demokratiaksi kutsuvaa maata, jossa muutaman prosentin entistä herrakansaa edustava vähemmistö voisi de facto pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä.
Kansallinen kohoaminen historian suosta on vaikeaa ellei mahdotonta. Moniarvoisuus on mahdollista yhteisössä jossa yksilöt ovat yksilöllisesti pitkälle eriytyneitä. Tällöin he ovat saaneet tarpeellisen välimatkan omaan kasvukulttuuriinsa. Tällaiset yksilöt eivät kuitenkaan voi "puolustaa" ajatteluaan, koska "puolustautuminen" edellyttää yhteisöllisten rintamalinjojen vahvistamista.
Monikulttuurisuus on yhteisöllinen tragedia. Ihmisen ainoat mahdollisuudet kehittyä ihmisenä ovat siinä että hänen oma kulttuurinsa tarjoaa hänelle sisäisen perusturvallisuuden jonka varassa hän voi kasvaa irti oman kulttuurinsa ryhmävahvistuksen asteelta.
Emme osaa noteerata moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden vastakohtaisuutta, koska olemme huonoja ryhmäpsykologiassa. Kaiken lisäksi näyttää siltä, että tällä hetkellä ryhmäpsykologinen ymmärryksemme on vähenemään päin. Individualistinen sokeus kasvaa, emmekä pysty arvioimaan kulttuureja kovina kognitiivisina tosiasioina emmekä ihmisiä ryhmäsidonnaisina olentoina.
7.
Yhteiskunnallispoliittisen keskustelun taso on Norjan tapahtumien jälkeen romahtanut. Ilmeisesti meillä tilanne on pinnanalaisesti ollut koko vaalienjälkeisen ajan hyvin kireä, ja jako hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen lisää jännitteitä koko ajan. Nyt ylilyöntejä tapahtuu keskustelun kaikilla tasoilla päivittäin.
Perussuomalaisten valtava vaalivoitto perustui siihen paljon myönnettyä yleisempään kielteisyyteen ja varauksellisuuteen jota Suomessa tunnetaan maahanmuuttajia kohtaan. Maahanmuutto ei ole vain yhteiskunnallisen hajoamisen indikaattori vaan myös sen katalysaattori.
Taustalla on historiallisesti alistetun kansan taipumus jakautua aina verisesti kahtia. Kriisiytyessään tämä kansakunta kaivaa alistajan ja alistetun roolit asennearsenaalistaan ja käy toinen toisensa kimppuun tuhoamistarkoituksessa.
Niin sanotun "suvaitsevaiston" sensuurivaatimukset tulevat yhä yltymään. Yhä useamman keskustelufooruminen ylläpito tulee myymään moniarvoisen demokratian ihanteet arvottoman ja harhaisen monikulttuuripropagandan hinnalla.
Perustavanlaatuinen käsitesekaannus -- moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden tosiasiallinen toisensa pois sulkeva vastakohtaisuus -- jätetään selvittämättä. Keskustelu muuttuu yhä tunnustuksellisempien ismien käsitteistöillä tapahtuvaksi näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyksi.
8.
Menemme näinä päivinä niin pahasti analyyseissamme harhaan, ettei synteeseja edes kannata ajatella. Edessä on paljon todennäköisemmin pelkkää ideologisella tasolla poukkoilevaa käsitekaaosta kuin edellytyksiä ensisijassa tarvittavien analyysien tekoon.
Yleisesti ottaen luulen, että "hallitus-Suomi" tulee onnistumaan vapaan keskustelun suitsimisessa ja uuden -- eli itse asiassa vanhan jo osin yhtenäiskulttuurin myötä selätetyn -- puhumattomuuden kulttuurin elvyttämisessä.
Kun henkinen hajoaminen tapahtuu, keskustelu käy mahdottomaksi.
---------------------------------------
Lisäykset:
Tämä kirjoitus oli kommentoitavissa oleva kopio 23.7.2012 julkaisemastani kirjoituksesta, joka puolestaan oli koottu toisinto vuosi aikaisemmin Norjan tapahtumien jälkeen kirjoittamastani blogista ja sen kommenteista.
Julkaisin tekstin kolmannen kerran uudestaan, lähinnä järkyttyneenä siitä miten vähän mitään edistystä ylimalkaan tapahtuu niissä keskusteluissa joita maahanmuuttoaiheesta ja niin sanotusta "rasismista" meillä käydään.
Emme edelleenkään osaa erottaa yhteisötasoa ja yksilötasoa toisistaan. Suhtaudumme "rasismiin" ikään kuin siinä olisi kyse vain yksilön arvoista ja asenteista.
Yhteiskunnallinen keskustelumme ei tosiaankaan ole vuosien aikana kehittynyt mihinkään. Päinvastoin: tänä päivänä keskinäiset rintamajaot ovat entistäkin jyrkempiä ja lukittautuminen oman ryhmän tunnustukselliseen ajatteluun vain lujempaa.
Ja, todellakin, ihan näinä päivinä jälleen kiihtynyt maahanmuutto- ja rasismikeskustelu todistaa mielestäni sen miten maahanmuuttajat toimivat kansallisen keskinäisen kahtiajakotaipumuksemme akseleraattoreina saaden meidät kansakuntana yhä lähemmäs tilannetta jossa yhteiskuntarauha on vaarassa.
---------------------
Opillisesti -- ja taivas varjelkoon, tarkoitan tässä oppihistoriaa, en sitä tapaa jolla likimain kaikki ajattelumme muuttuu nykyään opilliseksi -- rasimissa oli kyse 1800-luvun mittaan kehittyneestä biologian ja ihmiskuvan liitosta, joka oli siis osa aivan legitiimia oppihistoriaamme. Nykyisen wikipedia-tietosanakirjatiedon kulta-aikana "rasismista" on tullut juureton aate, joka on saanut kavahduttavan demonisoidun luonteensa toisen maailmansodan jälkeen natsi-Saksassa harjoitetun joukkotuhonnan paljastuttua.
YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus kirjoitettiin noiden kokemusten järkyttämänä ja puhtaasti yksilöoikeudellisesta näkökulmasta. Tämä yksilönäkökulma vastaa koko eurooppalaisen uuden ajan jatkuvasti vahvistunutta ja lopulta sokeuden asteelle kasvanutta individualismia. Yksilönvapaudet ja -oikeudet pyrittiin julistuksessa määrittelemään täsmällisesti -- sensijaan juuri mitään ajatuksia ei uhrattu sen pohtimiseen millaisia edellytyksiä yhteisöillä pitää olla jotta yksilöoikeudet niissä ylimalkaan voisivat toteutua.
Elämme yhä tuollaisessa individualistisen ihmiskuvan harhassa. Sokeutemme on nyt totaalista. Sijoitamme yksilön jonkinlaiseen abstraktiin tyhjiöön -- yksilöllä ei ole oman kulttuurisen historiansa taholta mitään rasitteita kannettavanaan eikä hänen yksilöllistymisensä määrää siedä arvioida -- ja tällaisen täysin abstraktin atomistisen yksilöolennon ihmisarvoa, oikeuksia ja vapauksia yritämme sitten vaalia ja vaatia. Se on harhaista ja ihanteellista puhetta, eikä ole ihme ettei sillä ole saatu ihmisoikeusloukkauksia poistumaan.
Tämä ihmiskuvaharha koskee koko eurooppalaista ajattelua. Meillä suomalaisilla sitten on vielä aivan oma erityinen kansallinen tilanteemme, koska olemme historiallisesti vuosisataisesti alistettua kansaa. Alistamisen seurauksena meillä on vahva latentti antagonismi sieluissamme ja taipumus dualistisiin ajatusjäsennyksiin. Herran ja alamaisen roolit ovat osa meemistä itseidentiteettiämme, ja kohtelemme toisiamme kaltoin -- kiusaamisilmiöt ovat institutionalisoituneet yhtenäiskulttuuri-instituutioihimme -- ja sama kansallinen psykopatia toteutuu myös katutasolla, jossa jokainen vastaantulija sijoittuu aina joko itsemme ala- tai yläpuolelle.
Meidän kannattaisi panna maahanmuuton suhteen kaikki jarrut päälle. Siitä olisi pelkästään hyötyä eikä mitään häiriötä kenellekään. Paitsi tietysti niille jotka kokevat vieraskulttuurien kanssa seurustelun omaa narsismiaan palkitsevaksi. -- Ensimmäinen hyöty olisi se että pääsisimme keskuudessamme paremmin suorittamaan jonkinlaista historiamme obduktiota, kansallista psykoanalyysia. Tarvitsisimme sellaista. Meillä on kansallisesti varsin paha tilanne seitsemän sadan vuoden ruotsinkielisen hallinnon jälkeen.
Tarvitsisimme myös jonkinlaisen aikalisän nykyisessä kansallisessa kahtiajakautumistilanteessamme, josta viime eduskuntavaalien yllättävä tulos antoi jo jonkin signaalin. Epäilen, että meillä on yhteiskunnan pinnan alla muhimassa vähän samanlainen legitimaatiokriisi, johon itäblokin maat sortuivat kun niiden muodollinen hallinto romahti. Jos kohtaamme tuollaisen tilanteen vasta kun tulehdus on päästetty liian pitkälle, emme ehkä selviä yhtä verettömästi kuin itäblokki suhteellisesti ottaen selvisi.
-----------------
"Maahanmuuttoteollisuus" on hyvä sana. Myöhemmin "turvapaikkabisnes" tai "vastaanottotoiminta." -- Siitä näkökulmasta maahanmuuttoasioita pitäisi katsoa enemmän. Raadollista rahaa -- pois omien tarvitsijoiden ulottuvilta. Näissä yhteyksissä kaikki mikä menee vieraille on omilta kansalaisilta pois. Ja kysymyshän on myös kielipolitiikasta -- eiväthän ruotsinkieliset seudut suinkaan sattumalta ole haalineet maahanmuuttajia.
Ilkeä yksityiskohta on se, että maahanmuuttajiin suunnataan aktiivisia avustustoimia samaan aikaan kun suomalaiset sosiaalivirkailijat tutkimuksen mukaan kohtelevat omia avuntarvitsijoita kahdeksan kertaa syyllistävämmin ja tylymmin kuin pohjoismaiset kollegansa.
---------------------
Perussuomalaisia ovat äänestäneet varmasti hyvin erilaiset ihmiset. Ilmiö onkin mielestäni nimenomaan yhteiskunnallinen -- yhteiskunnan pinnanalaisista paineista ja hajoamisesta kertova -- eikä suinkaan poliittinen, ei varsinkaan puoluepoliittinen.
Ruotsinkielisestä yläluokasta olisin huolissani, sillä se ei ole vain ruotsinkielinen eliitti, vaan historiallinen voima. Eliitin olemassaolo ja itseoikeutettu oikeassaolo on jokin kansallis-yhteiskunnallinen vakio, jako, joka on syöpynyt jokaiseen mieleen. Emme pysty kyseenalaistamaan auktoriteettien ansiotonta arvonnousua. Jos voisimme nähdä sisäänpäin, kielimaailmojemme institutionalisoituneisiin rakenteisiin, se varmasti eläisi jossain mieltämisen mekanismien syväkytkennöissä, siinä metafysiikassa, joka spenglerilaisittain jokaiseen kieleen sisältyy.
---------------
Vallitsee historiallisesti mielenkiintoinen tilanne. Moniarvoinen demokratia on jotain jonka historia on kehittänyt -- nimenomaan ihan tietty historia, tiettyinä vuosisatoina tietyn kulttuurin piirissä, eli eurooppalainen uusi aika "kartesiolaisen" rationaalisuutensa tuotteena -- mutta sen perusasetukset eivät ole "olemassa" ulkoistettuna missään, vaan kaikki ratkaiseva sijoittuu jokseenkin kokonaan korviemme väliin.
Silti se on jotain "todellista" -- siis niin todellista kuin mikään ikinä ihmiselle voi olla. Emme voi mitenkään astua ulos niistä rationaalisuuden raameista, joissa historia vaikuttaa -- omalla kohdallamme määräävät individualismi, kansallisvaltio yksilöminuuden projektiona, demokratia ja lopulta moniarvoinen demokratia. Ne ovat historiallisesti kehittyneet, ne ovat historiallisia ilmiöitä.
Omassa ajassaan elävän yksilön silmät eivät normaalisti näe kovinkaan paljon sen laatikon ulkopuolelle, johon hän on syntynyt. Jokainenhan meistä syntyy ikään kuin "valmiiseen maailmaan", jossa kieli, sen käsitekoneistot ja niillä jäsentyvä maailma "järkineen" on jo olemassa. Kun silmämme saamme auki, omaksumme oman osamme jo olemassaolevasta yleisestä tavasta hahmottaa maailmaa ja kasvamme siihen "sisään", emmekä enää missään vaiheessa elämäämme pysty näin lähtökohta-asetuksia muuttamaan, vaan koko "minuutemme" on jonkinlainen elämänmittainen projekti, joka lähinnä säätelee niiden historiallisella järjellä värjättyjen silmälasien taitto-ominaisuuksia jotka ylisukupolvinen aika on meille syntymälahjana antanut.
Historian ymmärtäminen on aika vaativa ajattelun laji. Kirjoitamme normaalisti historiaa tapahtumahistoriana, ja oppikirjahistoria saa painotuksia sen mukaan minkälaatuisia tapahtumia valikoimme. Psykohistoria on oman aikakautemme, eurooppalaisen uuden ajan tuotetta -- kuten koko ihmistieteemme, valtiotieteistä sosiologian kautta psykologiaan. Sellaiset kysymykset ovat valintoina edelleen auki, kuten onko "taloustiede" ihmistiedettä -- käyttäytymistiedettä -- vai onko se jokin autonomisempi "tiedon laji".
Itse olen kokenut sellaiset talousajattelijat antoisiksi jotka edes yrittävät määritellä taloutta jostain kulttuuriantropologian tai ajatushistorian suunnasta. Esimerkiksi Hayek teki tällaisen yrityksen, joka on hyvin mielenkiintoinen vaikkakin täysin pätemätön -- sen sijaan esimerkiksi Immanuel Wallerstein onnistuu tavoittamaan jotain olennaista ajatusilmiöiden luonteesta kirjoittaessaan historiallisesta kapitalismista.
 |
| Hayekin "hajautetun järjen systeemi" |
Yhteen kysymykseen kannattaa palata. Jos joskus saavutamme jotakin hyvää, kuinka puolustamme sitä muun maailman barbarismia vastaan? Tosiasia on: moniarvoista demokratiaa ei voida asein puolustaa. Menetämme sen sinä hetkenä jolloin joukkomittaiseen väkivaltaan sorrutaan. Aggressio merkitsee aina regressiota, ja moniarvoinen demokratia on jotain jonka kantimet ovat vain omien korviemme välissä -- ajattelussamme. Se on varsin järisyttävä juttu. Kaikkea sellaista joka on esineistä ja "tuolla ulkona" voimme "puolustaa", vaikka millä keinoilla, mutta niitä ajatustekijöitä jotka määräävät tavat joilla hahmotamme todellisuutta ja arvoja emme pysty millään muulla tavalla varjelemaan kuin pitämällä aivoistamme huolta.
--------------------
Oppitunti sosiologian peruskysymyksistä. Kannattaa astua aina vielä yksi askel taaksepäin, ottaa lisää tarkasteluetäisyyttä ja miettiä edessä olevaa tilannetta ikään kuin sen laatikon "pohjalta" josta tarkastelua suoritetaan. Jos laatikon reunat -- käsitekehikot -- näkyvät, voimme tarkastella myös niitä kantimia joissa havaintojamme tehdään.
Meillä on korviemme välissä nyt noita nimettäviä ajatustyökaluja: joukko, ristiriita, auktoriteetti, esimerkin voima, jne. Sosiologia tieteenä on tällaisia "elementtejä" täsmentänyt. Esimerkiksi yksi sosiologiatieteen autonomisuuden oppi-isä, Emile Durkheim, mietti millainen olisi se asia, tai ilmiö, joka periaatteessa ei selittyisi yksilön ominaisuuksilla vaan tarvitsisi aivan välttämättä jonkinlaista yksilön ulkopuolista näkökulmaa tullakseen ymmärretyksi.
Hän päätyi tutkimaan itsemurhaa. Se ei oletusarvoisesti oikein sovi mihinkään yksilön henkiinjäämisohjelmaan -- kuitenkin yksilöt tekevät itsemurhia. Niinpä Durkheim tutki itsemurha-ilmiötä ja päätyi siihen että vaikuttimena saattaisi olla jokin ympäristön ristiriidoista yksilössä kehittyvä häiriö. Yhtenä sellaisena normittomuus, "anomia".
Sosiologia metsästää tällaisia yksilötasolle palautumattomia sosiaalisia vakioita, ja jos sosiologia haluttaisiin paradigmatasolla karrikoida, voisi motto olla: "Sosiologian mukaan tilaisuus tekee varkaan." Vielä täsmentäen niin, että jos oikein ilkeä sosiologi alkaisi tilannetta manipuloida, useimmista meistä tulisi varas ihan siitä riippumatta millaisia yksilöllisiä ominaisuuksia olemme kokeneet ja kuvitelleet itsellämme olevan.
Hätkähdyttävällä tavalla tämä asetelma tulee esiin ns. Stanley Milgram -kokeessa, joka on toistettu monissa maissa aina samanlaisin tuloksin.
Kokeessa koehenkilöille ilmoitetaan tutkittavan oppimiskykyä, ja koejärjestelyssä kokeenjohtaja sulkee yhden testattavan sähkötuoliin koppiin, josta toiseen koehenkilöön on vain ääniyhteys. Tämän toisen on opetettava kopissa olijalle epämielekkäitä tavusarjoja, ja jos opetettava vastaa väärin, annettava tälle sähköisku.
Toistuvista vääristä vastauksista annetaan aina voimakkaampi sähköisku. Opettajalla on edessään rivi nappuloita, niiden vieressä selvät kyltit, joissa sähköiskujen volttimäärät ja sanallinen kuvaus on esitetty. "Heikko", "Kohtalainen", "Vahva" ... viimeisessä nappulassa lukee "Hengenvaarallinen!".
Sähköiskujen voimistuessa opettelija -- joka tosiasiassa on näyttelijä, jonka äänet tulevat nauhalta -- alkaa valittaa ja huutaa lopulta tuskasta. Kysymys kuuluu: kun kokeenjohtaja käskee, kuinka moni aivan meistä tavallisista ihmisistä on valmis antamaan tuon viimeisenkin, hengenvaarallisen sähköiskun? Vastaus on kaikkialla missä koe on toistettu ollut sama: noin kaksi kolmesta ihmisestä.
Tällaista on siis tietyssä tilanteessa manipuloitu "vapaa tahtomme". Se osoittautuu aikalailla erilaiseksi kuin mitä ovat kuvitelmat omasta harkintakyvystämme. Auktoriteeteilla on meihin hypnoottinen vaikutus -- kun uskomme auktoriteettiin, siirrämme helposti oman vastuumme niille. Jopa siinä tapauksessa että meillä on kaikki tarvittava tieto siitä että auktoriteetti teettää meillä jotain joka voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa ihmisen kuoleman.
Ja nyt palataan sosiologiasta siihen ryhmäpsykologiaan, joka historiallisesti on jäänyt kehittymättä. Emme todellakaan tiedä mikä tuo hypnoosi-ilmiö -- jossa tahto siirtyy hypnotisoidulta hypnotöörille -- oikein on. Emme tiedä mistä puhumme kun puhumme "tahdosta". Silti käytämme tätä sanaa niin arkielämässämme kuin tieteellisissä teorianmuodostuksessakin. Kaikkein irvokkain sovellus tahto-sanasta taitaa sisältyä liberalismin mielikuvaan "vapaasta toimijasta", joka vapaasta tahdostaan solmii toisen yhtä vapaan toimijan kanssa molemminpuolisesti hyödyttäviä kauppoja.
Useimmista meistä tulisi siis ei vain varas vaan jopa tappaja ihan siitä riippumatta millaisia yksilöllisiä ominaisuuksia olemme kokeneet ja kuvitelleet itsellämme olevan. Meissä vaikuttavat kollektiiviset voimat ovat paljon ensisijaisempia ja vahvempia kuin yksilön omat mahdollisuudet. Miksi emme ymmärrä mitä tämä tosiseikka yhteisöllisestä peruslaadustamme merkitse esimerkiksi erilaisten "kulttuureiden" törmätessä toisiinsa? Kuvittelemme että kaikki tällaisissa törmäyksissä meitä anomisoivat tekijät voitaisiin ratkaista vain "käyttäytymällä paremmin" -- kuten rasistijahtaajat normatiivisessa sokeudessaan asian ilmaisevat.
 |
| Milgram: Puuttuuko kilteiltä normimoralisteilta omatunto? |
-------------------
Kollektiiviset voimat ihmisessä ovat regressiivisiä tekijöitä ja yksilöllinen eriytyminen ja autonomia taas "kehitysominaisuuksia" -- eli siis kehityksellä on selvä suunta ja se on karkeasti sanoen jotain sellaista kuin kulttuurievoluutiossa historiallinen kehitys laumaolennosta yksilöolennoksi.
Ja yksilöllinen minätietoisuutemme pikemminkin painaa nuo kollektiiviset joukkodynamiikan voimat jonnekin tiedostamattomaan -- freudilaisittain ehkä "alitajuntaan" -- kuin pyrkii havainnoimaan ja tunnistamaan niiden vaikutuksia.
Hypnoosi on ilmiö, jossa nykyisin yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme "tahto" palautetaan erityistä regressoivaa menetelmää käyttäen alkuperäisen laumaolennon omaaman sosiaalisen tahtotoiminnon tasolle. Mutta hypnoositila ei ole oikeastaan mikään kaikesta muusta psyykentoiminnastamme erillinen tai irrallinen "häiriötila", vaan koko ajan olemassaoleva kognitiivinen "tapahtuma" -- se on siis rakenteellisesti meihin istutettu, historialliset kehityskerrostumat vain normaalioloissa ikään kuin peittävät sen vaikutukset näkyviltä.
Jos kaipailemamme ryhmäpsykologian tiedonala olisi joskus päässyt kunnolla kehittymään, emme olisi niin avuttomia tällaisten ihmisen lajityypillisten kollektiivisten joukkovoimien havainnoimisessa, kuvailemisessa ja selittämisessä.
Vielä viime vuosisadan alussa esiintyi joukko ajattelijoita, jotka yrittivät viedä ihmistieteiden ihmiskuvaa tuohon ryhmäpsykologiseen suuntaan. Esimerkiksi Kropotkin, Le Bon ja Freud olivat tällaisia. Freudin keskeneräiseksi jäänyt pieni tutkielma-hahmotelma "Joukkopsykologia ja egoanalyysi" on muutama vuosi sitten ilmestynyt myös suomeksi, yhtenä viimeiseksi julkaistuista Freudin kirjoitelmista. Tämä jälkijättöisyys kuvannee hyvin sitä miten harhaisesti nykyisten individualististen painotusten aikana osaamme arvioida Freudin tuotannon prioriteetteja.
 |
| Yksi edelleen eniten inspiroivista |
Näissä blogeissa tehdään näitä epätoivoisia yrityksiä määritellä joitain ryhmäpsykologisen ajattelun mahdollisia lähtökohtia. Olen näköjään näiden viime vuosien varrella aika usein palannut toistelemaan näitä samoja teesejä.
-------------------
Mitä "arabikevääseen" tulee, olen tuollaisten sisällissotien suhteen jokseenkin pessimistinen. Kaikki sodat regressoivat joukkomittaisesti, ja sisällissodat ovat sieltä raaimmasta ja pahimmasta päästä. Sisällissodat ovat seurausta pitkään pinnan alla muhineista aggressioista, ja kun väkivalta puhkeaa ikään kuin samaa kieltä puhuvien ja samaa yhteiskuntatodellisuutta tunnustavien kesken, se on todella primitiivistä ja raakaa. Sisällissodissa esiintyy tyypillisesti itsetarkoituksellista ja jopa ritualistista väkivaltaa. Se sijoittuu siis kaiken niin sanotusti "päämäärärationaalisen" ajattelun alapuolelle.
Näinhän olivat asiat omassakin sisällissodassamme. Emme ole noista joukkomittaisista taantumista toistaiseksi selvinneet. Ne sementoivat kansallista kahtiajakotaipumustamme, vaikka kuinka yrittäisimme pyyhkiä tietoisesta ajattelustamme kaikki muistot, kaikki kertomukset ja vaikkapa vielä kaikki sotaa assosioivat sanammekin. Silti nuo kognitiiviset regressiomekanismit eläisivät tajuntamme hämärissä poimuissa, joissa ne vaikuttaisivat sinne istutettujen suggestioiden tavoin.
Omat ehdotukseni "kansallisen psykoanalyysin" tarpeellisuudesta nousevat tarpeesta nostaa noita tietoisuudessamme näkymättömiä tekijöitä tietoisuuteen ja näkyville, niin että esimerkiksi syyt joiden vuoksi nimenomaan suomenkieliset sairastavat masennusta kansantautina tulisivat ymmärretyiksi. Tällä hetkellähän tilanne on kai lähinnä sellainen, että jos asiaa alettaisiin kunnolla tutkia, ruotsinkielinen vähemmistömme kokisi sen jonkinlaisena suomalaismoukkien rasistisena hyökkäyksenä "suojelutarpeessa olevaa" kielivähemmistöä vastaan.
-------------------
Erityistieteemme ovat syntyneet ja kehittyneet eurooppalaisella uudella ajalla ja jatkuvasti vahvistuvan individualismin määräämässä järjestyksessä. Esimerkiksi kansallisvaltio -- jota valtiotiede sitten "tutkii" -- on yksilöidentiteetin projektio. Valtiotiedettä ei kannata eikä edes voisi palauttaa talousmaantieteeseen, koska valtiota koskeva ajattelumme ei ole sama asia kuin maahan sidottu talous.
Vastaavasti psykologiatiede yrittää kuvata ihmistä yksilönä, vaikka yksilö on historiallinen ilmiö. Harhaan mennään tietysti tässäkin tapauksessa. Individualistinen ihmiskuva sinänsä on suurta harhaa.
Mutta jonkinlaista psykologista näkökulmaa toki tarvitaan -- ja tämä tarve palautuu siihen tosiasiaan että ihmistä voi ymmärtää vain toinen ihminen. Mikään malli, teoria tai mittalaite ei pysty ymmärtämään ihmistä.
Olen usein viitannut esimerkkinä siihen, että raiskatuksi tullut uhri kokee säännönmukaisesti syyllisyyttä. Se on esimerkki inhimillisestä reaktiosta, tunteista ja ajatuksista, joita ei pysty ymmärtämään millään "päämäärärationaalisella" tai muuten "järkevällä" tavalla. Siinä tarvitaan freudilaista syvää ymmärrystä, ja sellaista vain ihminen voi toiselle ihmiselle tarjota.
--------------------------------
Iindividualisaatio on merkinnyt historiallisesti halvaannuttavaa invalidisaatiota. Siteeraan omaa tekstiäni:
""Tapa jolla individualistinen ihmiskuvamme ja yksilöpsykologinen ajattelu on sokaissut meidät näkemästä ryhmäsidonnaisuuden ilmiöitä on suorastaan järkyttävä. Koettuamme viime vuosisadalla kaksi maailmanpaloa -- joiden tarkastelu joukkopsykoosien muotoina on sekin jäänyt muutamien freudilaisten tulkitsijoiden varaan -- olemme päätyneet jopa muotoilemaan ihmisoikeudet yksilöoikeuksina -- ikään kuin ihmisoikeudet voisivat toteutua ihanteellisesti autonomisessa yksilöyksikössä ja jonkinlaisessa sosiaalisessa tyhjiössä hänen ympärillään.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa vain muutama muodollinen kohta ohjeistaa yhteiskuntaa ja asettaa vaatimuksia yhteisön suuntaan. Niissä ei tietenkään esitetä mitään mikä millään lailla viittaisi yhteisöjen ryhmäpsykologisiin ominaisuuksiin tai yhteisöjen keskinäiseen kehitysasteeseen.
Globalisoituvassa maailmassa kulttuurien kohdatessa joudumme automaattisesti vaikeuksiin. Näiden vaikeuksien perimmäistä laatua ja luonnetta emme ymmärrä, vaan yritämme ratkoa esiinnousevat konfliktit ikään kuin niissä olisi kyse ihmisoikeuksista -- yksilöoikeuksista. Suku-, klaani-, heimo- ja perheyhteiskunnat sisäänlämpiävine “mafioineen” eivät kuitenkaan salli yksilöilleen mitään senkaltaista psyykkistä kehitystä, joka tekisi yksilöoikeuksista puhumisen mitenkään mielekkääksi heidän suhteensa.
Individualistinen ihmiskuva on eurooppalaisen uuden ajan ajatteluparadigmojen lopputulemaa. Se saattaa edustaa jossain mielessä kehittyneintä ajattelua mitä ihmiskunta on toistaiseksi keskuudessaan tuottanut. Tämän toteaminen on kuitenkin kulttuuri- ja moraalirelativistisessa maailmassa jostain syystä aivan hirvittävä rikos ja kohta "vihapuhetta" esimerkiksi kaikkia sukuklaaniyhteiskuntien kasvatteja kohtaan. En ymmärrä tällaista tilannetta.
Individualismimme on kasvanut totaalisen sokeuden asteelle -- kohotamme tietyn ihmiskuvan mukaiset ominaisuudet arvoon, mutta emme pysty tuomitsemaan "kulttuureita" jotka epäävät yksilöiltään mahdollisuuden yksilölliseen kasvuun ja eriytymiseen. ""
------------------------
Tavallaan on enemmän historiallisesti ymmärtävää puhua "kansoista" kuin "valtioista", koska ihminen on lajityypillisesti läpikotaisin sosiaalinen olento ja kautta koko lajihistorian yhteisöt ovat olleet ensisijaisia yksilöominaisuuksiin nähden, kun taas "valtioiden" muoto on ollut aina tyypillisesti aikakauden mukainen.
Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneet ja kehittyneet kansallisvaltiot ovat individualismin hedelmiä -- ne ovat yksilöminuuden projektioita. Niille annettiin jopa yksilönimiä niiden syntyvaiheessa -- ja koko se mielle- ja metaforamaailma jolla niitä on kuvattu palauttaa "valtion" jonkinlaiseksi suureksi orgaaniksi, laajennetussa mittasuhteessa olemassaolevaksi yksilöksi.
Uuden ajan oppihistoriassa esimerkiksi talousajattelun miellemaailma on kokenut saman johdonmukaisen kehityksen. Keskiaikaisesta "suuresta tilikirjasta" sai mallinsa merkantilismi, fysiokratismissa sitten viljeltiin jo puhtaasti elimistöllisiä metaforia. Mielikuva rahasta talousruumiin verenkiertona on hyvin tyypillinen. Valistuksen ajan rousseaulaisen sopimusyhteiskunnan ominaisuuksia kuten "yleistahtoa" ei voi edes ymmärtää, ellei tajua tapaa, jolla yksilö- ja yhteisömielikuvat läpäisevät valtioajattelussa toisensa.
Liberalismi "näkymättömine käsineen" on saman miellemaailman tuotetta. Siinä teoriaa jäi rasittamaan myös valistuksen yli-ihanteellinen ihmiskuva, joka uskoi yksilön täydelliseen omaehtoisuuteen ja "vapauteen". Esimerkiksi Rousseau kirjoitti kasvatusopin perusteoksen, "Emilen", jossa ihminen kasvattaa ihan itse itsensä pikkuvauvasta aikuisikään käyttäen yrityksen ja erehdyksen metodia. Kasvatustieteessä toki kaikki Emilet on jo aikapäiviä hyljätty, mutta vastaava kuvitelma "vapaasta toimijasta" elää edelleenkin liberalistisessa talousteoriassa.
Sanottakoon tässä vielä, ettei "kansallisvaltio" ollut suinkaan ainoa uuden ajan tietomuoto, joka sai ominaisuutensa yksilöidentiteetin projektiona. Esimerkiksi niinkin "objektiivisessa" tieteessä kuin fysiikassa sen avainkäsite, "voiman" käsite, on syntynyt ruumiintuntojen ulkoistumana.
-----------------
Tunsin 60-luvulla itseni aikalailla ulkopuoliseksi. Vaikka ilmassa oli tuo nuoriso- ja arvovallankumouksen kaikkimahdollistava uusi "vallankumousmieliala", jokin siinä tavassa jolla kaikkein fiksuimmatkin nuoret tuolloin harjoittivat tunnustuksellista ryhmävahvistautumista uusien aatteiden ja poliittisten ideologioiden kulisseissa -- se ei koskaan nielaissut minua.
Tunsin olevani ulkopuolinen tarkkailija, suhtauduin kaikkiin ideologioihin varauksella, harrastin hiljaisuudessa Wittgensteinia -- kuitenkin sitten kun todellista rohkeutta vaadittiin, esimerkiksi provokatiivista lain kanssa vastakkain asettumista kuten ns. aseistakieltäytyjien yllytysoikeudenkäynnissä tapahtui, olin kyllä ihan eturintamassa tietä avaamassa, ikään kuin.
Luulenpa että se oli jotain noille ajoille ominaista -- opiskelijanuoret olivat sanoissaan ja kapakkaelkeissään räyhäköitä, mutta kun tuli kysymykseen ihan todellinen kysymys sanojensa takana seisomisesta, silloin isä ja äiti ja oma ura painoivat vaa'assa paljon enemmän kuin oikeustaistelu. Siinä oli selvä ero esimerkiksi niihin silloisiin amerikkalaisiin kansalaisoikeustaistelijoihin nähden, joita kutsuimme tänne kotosuomeen seminaaripuhujiksi ja tutustuttaviksi.
Kuusikymmenlukulaiset katosivat politisoituneeseen, pohjimmiltaan tsaristiseen ja stalinismin mukana uudelleen ylöslämmitettyyn virkamieskoneistoon. Muutamia epäpolitisoituneita saattaa yhä olla elossa. Nuorisovallankumous tapahtui mitä ilmeisimmin aikalailla isäkapinan merkeissä, ja patristisille vallankumouksille kautta historian on ollut ominaista että ne syövät omat lapsensa. Isät kukistetaan astumalla isän asenteen sisäistäneinä isien jälkiin ja paikoille. Ikuinen Oidipus-tragedia.
--------------------
Todellinen muutos edellyttää aina tiettyä sisäistä rehellisyyttä -- "autenttisuuden etiikkaa" jos Charles Taylorin termiä käytetään.
Näissä maahanmuuttokeskusteluissakin vastakkain ovat tosiasiassa autenttisuuden etiikka ja joukkomittaisesti taantunut, yhtenäiskulttuurisiin asenteisiin vetoava ulkoaohjaava normimoraali.
Suomalaiset vaativat suomalaisilta normimoraalia. Pitää käyttäytyä hyvin, olla vieraanvarainen, kohtelias ja ystävällinen, jne jne. "Rasismi" on huonotapaisuutta, huutelua kadulla, vihaa, sopeutumattomuutta tilanteeseen jossa vastapuolena yhä useammin on joku kokonaan toisen historian kasvatti, toisen yhteisöllisen kohtalonyhteyden edustaja.
Ja juuri tällaisten seikkojen vuoksi maahanmuutto-ongelmissa ja "rasismissa" on tosiasiallisesti kyse keskeisesti meitä suomalaisia koskevista kansallisen kahtiajakautumisen kuvioista, eikä mistään mikä opillisesti nousisi historiallisen rasimin pohjalta.
Tapa jolla rasistijahtia ja vihapuhevainoa yhteiskuntaeliitin taholta harjoitetaan toistaa vain meille ominaista kansallishistoriallista rasitetta. Siinä on se tragedia, ettei se toistamalla häviä vaan pelkästään vahvistuu. Se on itse itseään ruokkiva kierre, josta ei koskaan päästä, koska irtipääsy edellyttäisi ensin eliitin ja rahvaan kansallisen keskinäiskytkyn purkamista.
Sitä taas ei tule tapahtumaan niin kauan kun näiden kysymysten yhteisöllistä ominaislaatua ei ymmärretä vaan puhutaan "rasismista" ikään kuin se olisi ratkaistavissa jonkinlaisena arvo- ja asenneongelmana. Ikään kuin kyse olisi käyttäytymisvalinnoista. Ikään kuin lajityypillisesti sosiaaliset olennot voisivat yksilötason sopimuksia tekemällä tehdä tyhjiksi historiallisesti kehittyneet kulttuurierot.
------------------
Oman ajattelun lähtökohtien kyseenalaistamisessa mikään siihen liittyvä ei ole helppoa. Eivät kysymykset eivätkä vastaukset.
Normaalistihan me keskusteluissa ikään kuin heittelemme käsitteitä pöydälle ja pelaamme niillä jonkinlaista korttipeliä -- natsi- ja rasistikortit ovat nykyisin valttia. Käsitteistä muodostuu väitteitä, ja väitteitä asetellaan toistensa lomiin niin että jonkinlaisia dominovaikutuksia syntyy, ja sitten kuvitellaan että joku voitti tämän-ja-tämän pelin, joku taas hävisi.
Mutta tiedollisten käsitteiden pelissä toimitaan todellakin pöydän tasolla, pinnan tasolla, vaikka itse ajattelun edellytykset ovat jossain todella syvällä -- pöydän jalkojen, lattian, ja lopulta maaperän kallioissa. Jos pääsisimme romauttamaan perustat ja pystyttämään rakennelmat uudestaan, pelaisimme kaikki pelit ihan toisenlaisin edellytyksin ja ehdoin.
"Helppo" tai "vaikea" -määreitä voisi ehkä käyttää siten, että tiedollisten ajatusten kyseenalaistaminen ja kehittäminenkin on vielä aika helppoa, mutta tiedon premissien kyseenalaistaminen edellyttää jo niin paljon ajatusvoimia, että se suurimmalta osalta ihmisiä jää heidän elämäniässään tekemättä. Heille elämä on vain jatkuvaa "uuden oppimista", siis uusien tietojen omaksumista samana pysyvään muuttumattomaan kognitiiviseen runkoon. Piaget'n termeillä ilmaisten: assimilatiivista ajattelua rapataan yhä paksummalti akkommodatiivisesti samana pysyvään alustaan.
Jos ajattelupremissejä pystyy kyseenalaistamaan, niiden alla sijaitsevat sitten vielä tunteet ja tuntemukset, niiden alla perusturvallisuuden ja "varmuuden" (Wittgenstein) vahva peruskallio. Ja jos hyvin halutaan ajatella, ihan sinne perustoihin pitäisi päästä. Hyvä ajattelu edellyttää kykyä sietää suurta sielullista epävarmuutta, ja syvässä ajattelussa ollaan aina aika vaarallisillakin vesillä, koettelemassa noin niinkuin psyyken perimmästä eheyttä.
Oivallukset saattavat sinne perimmäiseen pimeyteen hyvinkin porautua. Oivallusten salamaniskut. Samalla ne antavat hyvän kuvan siitä mitä ajattelu laajemminkin on -- oivalluksen salamaniskut tarvitsevat myös "pimeytensä", jota valo sitten pääsee leikkaamaan. Emme voi koskaan elää pelkän "oikean" tiedon varassa, vaan oikea tieto tarvitsee aina rinnalleen väärän tiedon tuen. Tämä on seikka jota emme normaalisti oikein hahmota, koska haluamme pitää ajattelumme valokeilassa vain sen mitä pidämme oikeana, ja tukirakenteet jäävät taustan pimeään.
--------------------------
Konrad Lorenz tuli omaan elämääni 60-luvun puolivälin jälkeen kun muuan sadankomitealaista pasifismia totaalisesti inhonnut lääkäri vetosi toistuvasti Lorenzin nimeen perustellessaan omaa "kovaa realismiaan" maanpuolustuskysymyksissä. Jossain vaiheessa vuosia myöhemmin Lorenzin kirjoja osui käsiini, ja varsinkin 1973 kirjoitettu teos "Kahdeksan kuolemansyntiä", jossa tehdään yhteenvetoa elämänmittaisesta tutkimustyöstä ja mietiskelystä, osoittautui kyllä mielestäni kaikkea muuta kuin militaarimielen ylistyspuheeksi.
Tuossa teoksessa nimettiin ydinasevarustelu yhdeksi kuolemansynniksi. Kirja on aika napakka julistus, vaikka voimme sen ohjelmallisista kohdista olla nyt montaakin mieltä.
 |
| Geenit eivät ehkä olekaan legopalikoita |
Emme todellakaan tiedä mikä erottaa "elollisen" aineen "elottomasta". Elämän perusmekanismit, jotka myös noissa solujen erilaistumisiin ja erikoistumisiin liittyvissä ihmeissä näyttäytyvät, ovat toistaiseksi täysiä mysteerejä. Lorenz teki vähän samaa työtä kuin mitä esimerkiksi Rupert Sheldrake on tehnyt myöhemmin -- muotoilee kuvauksia solutasojen ja kulttuuritasojen välille. Sellainen voidaan tehdä legitiimisti, tekemättä vääryyttä niin sanotuille tosiasioille.
Ja kuvaus on aika hätkähdyttävä, jos viestin omaksuu syvällisesti. On turhaa yrittää sopeuttaa toisiinsa sopimattomia kulttuureita keskenään, jos jokainen solu jossain elämän perustasolla panee hanttiin. Seurauksena ei ole vain kulttuurien sairastuminen, vaan myös elämänvoimien ja itse elämänkin menettäminen.
Solutason tosiasioille tehdään eniten vääryyttä jos ne kuvitellaan tiedetyiksi. Nythän kolkuttelemme niitä rajoja -- geeniteknologia mahdollistaa valintoja, joista emme tiedä, tekisikö luonto niitä koskaan. Vulgaaripositivistiset tiedemiehet eivät taida olla kovinkaan herkkiä tunnistamaan ja tunnustamaan tällaisia rajaviivoja ja mahdollisia rajoituksia. Heille etiikka merkitsee tekniikan kehittämistä. Tekniikan historia taas antaa aika masentavan kuvan siitä miten moniin ihmistä häiritseviin ja orjuuttaviin asioihin vuosien varrella on odotettu tekniikalta helpotusta -- ja saatu aina vain kireämpi, aina vain vaativampi ja stressaavampi yhteiskunta ja elämä.
Jos Lorenzissa voi aistia saksankielisen sivistyksen spenglerilaisen perinteen, Sheldrake puolestaan on mielestäni tiedonfilosofisesti valistuneempi. Hänen menestysteoksensa "A New Science of Life" lähtee liikkeelle aikalailla samoista embryologisista havainnoista joita Lorenzkin kelaili. Jokin pyrkimys irti kartesiolaisen käsitettävyyden ontologisesti sulkeutuvista kehistä tekee Sheldrakesta mielenkiintoisen. Kirjan lukeminen oli ainakin minulle varsin inspiroiva kokemus, ja myöhemmin olen selaillut samaa aihepiiriä perusteellisemmin käsittelevää "The Presence of the Past", joka myös on yllättävän "filosofinen" teos.
Sheldrake "asettaa kysymysmerkit tarpeeksi syvälle", alkaen teesistä, että alkuräjähdysteorian mukana evolutiivinen ajattelu on tunkeutumassa fysiikkaankin, ja niin sanotut "luonnonlait" saattavat olla pikemminkin luonnon "tapoja" kuin pysyviä ikuisesti muuttumattomia totuuksia.
 |
| à la Sheldrake: sama muotorakenne, morfinen resonanssi |
----------------------
"Ryhmäsidonnaisuuden" käsitettä koskeva ihan perustavanlaatuinen väärinkäsitys pitäisi ensin korjata: "sosiaalinen sidonnaisuus", tai ehkä vielä paremmin "sosiaalinen sitovuus", on yhteisön, ei yksilön ominaisuus -- eikä yhteisön sosiaalinen sitovuus ole mikään positiivinen, tavoiteltava asia, vaan se on jokaisen yksilön, jokaisen sielun pohjalla oleva primitiivinen "yhteisöolento". Siis se lajityypillinen alkuperäinen tapa jolla alkulauman ihmiset muodostivat joukkona reagoivan yhteisöorgaanin.
Yksilöllinen eriytyminen on lajikehityksen tulosta. Nykyisin kuvittelemme ja koemme monet alkujaan vain yhteisötasolla olemassa olleet ominaisuutemme yksilöominaisuuksiksi. Esimerkiksi yksilöllinen, "vapaa" tahto on tällainen koettu mutta jossain suhteessa kuviteltu ominaisuus. Erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen yksilöllinen tahto voidaan edelleenkin siirtää yksilöltä toiselle. Hypnoosi siis elvyttää lajikehityksellisesti varhaisen "kollektiivisen" tai sosiaalisen tahtotoiminnon, josta kehitys on kymmenien ellei satojen vuosituhansien mittaan jalostanut yksilöominaisuuden.
Ihmisyhteisöillä on erilaisia kulttuurisia ratkaisuja lajityypillisen sosiaalisen sidonnaisuuden -- yhteisön tarjoaman sosiaalisen turvallisuuden -- saavuttamiseksi. Jos vastakkain asetetaan "kulttuuri" jossa keskinäisyhteyttä ja turvallisuutta on vuosisatojen ajan opittu tavoittelemaan esimerkiksi yhteistä vahvaa viholliskuvaa ylläpitämällä ja toisaalta kulttuuri, jossa yksilöllistä eriytymistä ja yksilön vapautta -- yksilönvapauksia ja -oikeuksia -- pidetään aivan ensiarvoisina päämäärinä, törmäyskurssi on varma.
Ja mikä pahinta: tällaiset kulttuurit eivät koskaan sopeudu toisiinsa, vaan kohdatessaan vain suojautuvat toisiltaan ja repivät toistensa pahimmat puolet esiin. -- Tämä on tosiasia, josta kaiken maahanmuuttokeskustelun pitäisi lähteä liikkeelle sen sijaan, että nyt kuvitellaan kyseessä olevan vain yksilötason ongelmien -- sen etteivät vieraita vastaanottavat jaksa olla tarpeeksi empaattisia ja ystävällisiä kokonaan toisenlaatuista ihmisyyttä edustavia maahantulijoita kohtaan.
-----------------------
Yhteisöillä on omat ominaisuutensa. Esimerkiksi valtarakenne, johtajat ja johdettavat -- nämä rakenteet ja roolit syntyvät jokaisessa yhteisössä, omasivatpa yhteisön jäsenet millaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia tahansa. Sosiologia tutkii tällaisia yksilöominaisuuksista riippumattomia yhteisöllisiä vakioita.
Myös yhteisössä vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden -- ryhmäsidonnaisuuden -- aste on sosiologinen vakio. Se on yhteisöominaisuus, ei yksilöön palautuva seikka. Hyvin ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä millään yksilöominaisuuksilla ei ole juuri minkäänlaista merkitystä.
Ryhmäsidonnaiset -- jatkuvaa ryhmävahvistautumista tarvitsevat, tunnustuksellisia, usein ihmistä ja elämää suurempia "totuuksiaan" varjelevat -- kulttuurit eivät voi muodostaa minkäänlaista kosketuspintaa yksilölliseen eriytymiseen kannustaviin kulttuureihin nähden. Siksi esimerkiksi maahanmuuttajia ei koskaan saisi olla niin suuria joukkoja että ryhmävahvistautumisen ilmiö käynnistyy. Sillä on lajityypilliset vahvat taipumukset käynnistyä jo hyvin pienen joukon piirissä. Kun niin käy, kotoutumista ei koskaan tapahdu.
Se on yhteisöllinen tosiasia, joka ei mitenkään riipu siitä mitä yksilöt yksilöinä kokevat, tahtovat tai ilmoittavat syyksi johonkin tekoonsa.
---------------------------------------
