lauantai 19. lokakuuta 2019

Maahanmuuttokritiikin alkeet kaikille puolueille (27.1. 2013)

 

Politiikka on rikki


Perussuomalaiset ovat gallupeissa saatujen kannatuslukujen haltioittamina nyt voimiensa tunnoissa, ja yhtenä puoluepropagandan teemana näillekin palstoille naulataan maahanmuuttovastaisia teesejä. Perussuomalaisten perustelut eivät kuitenkaan ole järin perusteellisia, joten ajattelin auttaa heitä kuin myös kaikkia muitakin puolueita esittämään pätevämpää maahanmuuttokritiikkiä.

Maahanmuuttokritiikissähän on pohjimmiltaan kysymys länsimaisista arvoista, demokratiasta, yksilönvapauksista ja -oikeuksista, joita on opittava ajattelemaan oikeassa käsitepuitteistuksessa, eli sellaisessa yhteisöjä koskevassa kontekstissa, jossa abstraktit yleiskäsitteet saavat mahdollisuuden muuttua todellisemmiksi. Yksilönvapaudet ja -oikeudet eivät voi toteutua tyhjiössä.

Meidän kaikkien -- puoluekantaan katsomatta -- tulisi olla yksilöoikeuksien puolestapuhujia sosiaalista sidonnaisuutta ylläpitäviä yhteisöjä ja ryhmävahvistautumista tarvitsevia "kulttuureja" vastaan.

Tämä länsimainen arvopohja tulisi hyväksyä jokaisessa puolueessa, eikä sitä saisi jättää persujen yksinoikeudeksi. Korostan, ettei itselläni ole puoluepoliittisia systemaattisia suosikkeja, ja mielestäni persut tarvitsevat pätevän maahanmuuttokritiikin ohjausta siinä missä muutkin poliittiset suuntaukset.

Pätevä kritiikki voisi alkaa hetkestä jolloin yksilö syntyy tähän maailmaan. Jokainen syntyy jo olemassaolevaan elämänmuotoon ja kielimaailmaan -- eli siis kulttuuriin, jos laveasti puhutaan. Yhteisössä vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden aste määrää, minkä otteen tämä valmiina "annettu" todellisuus yksilöstä ottaa ja saa.

Siellä missä yhteisön sosiaalinen sitovuus on suurta, siellä yksilöiden ajattelusta tulee tunnistavaa ja toistavaa, eli laadultaan tunnustuksellista. Tällöin yksilöt jatkuvasti tarvitsevat ja saavat toisiltaan vahvistusta omalle "ajattelulleen". Tällaiset yksilöt ovat ulkoaohjautuvia, ja he elävät normimoraalin, kunnian- ja häpeäntuntojen määräämässä maailmassa. Tällainen yhteisö ei siedä erilaisuutta eikä muutosta -- ne ahdistavat ja nostattavat torjuntatarvetta, joka kasvaa helposti aggressioksi.

Nyt tulee perussuomalaisille vaikea paikka. Esimerkiksi suomalainen valtiokirkollinen yhteiskunta eli sosiaalisesti sitovaa yhtenäiskulttuurivaihettaan jonnekin 60-luvulle saakka, jolloin vasta vapautuminen pääsi ratkaisevasti käyntiin. Tuolloin yleismaailmallisen nuoriso- ja arvovallankumouksen vaikutteet virtasivat myös Suomeen, ja koti-, uskonto- ja isänmaa -tunnustuksellisuus alkoi ratkaisevasti rakoilla.

Voi kuvitella, mitä tällainen murros kulttuurille merkitsee. Ikään kuin olisi jokin kulttuurinen vedenpinta, ja kun tarpeeksi monet yksilöt ovat onnistuneet nostamaan päänsä tämän vedenpinnan yläpuolelle, yhteisöä määräävä sosiaalinen sidonnaisuus yhtäkkiä menettää auktorisoivan otteensa ja ratkaisevan roolinsa, ja yksilölliset ominaisuudet alkavat merkitä enemmän kuin sosiaaliset siteet.

Jos joku perussuomalainen haikailee vielä sumean tunnustuksellisen yhtenäiskulttuurin aikoihin, ja jos hänen aggressiivisen maahanmuuttokriittisyytensä motiivina on paluu impivaaralaiseen suomalaisuuteen, hänen kannattaisi ensin muuttaa menneisyydestään nykyaikaan ja vasta sitten orientoitua uudelleen monikulttuurisuuden mukanaan tuomiin ongelmiin.

Moniarvoisuus on yksilön kannalta etäisyyttä, jonka hän on saavuttanut suhteessa omaan kasvukulttuuriinsa -- etäisyyden saavuttamiseksi täytyy yksilöllistymiskehityksessä päästä pitkälle. Moniarvoisuus on käytännössä mahdollista vain maallistuneiden, ei-tunnustuksellisesti ajattelevien ihmisten kesken. Tällaisille yksilöille vain ihminen ja elämä ovat korkeimmat arvot, eikä mikään tunnustuksellinen yhteisöarvo nouse ihmiselämän ja yksilön pyhittämisen yläpuolelle.

Moniarvoinen demokratia, josta niin paljon puhutaan, on yhteisöllinen kehitysaste, jossa vallan voimaviivat kulkevat "alhaalta ylöspäin", yksilöistä yhteisön suuntaan. Demokraatti muodostaa mielipiteensä itse, tuntee toki empatiaa ja omantunnonetiikan mukaista kohtalonyhteyttä kanssaihmisiinsä, mutta ei elä ulkoaohjautuvasti normimoraalin määräämissä kunnian- ja häpeäntunteissa.

Nyt tulee vaikea kohta monille muillekin kuin persuille. Moniarvoista demokratiaa ei voida asein puolustaa. Moniarvoinen yhteiskunta nimittäin regressoituu välittömästi takaisin tunnustukselliselle asteelle mikäli aggressioon sorrutaan. Samoin moniarvoinen demokratia ei pysty sulattamaan piiriinsä ensimmäistäkään omiin, ihmistä ja elämää suurempiin tunnustuksellisiin arvoihin vihkiytynyttä "kulttuuria". Moniarvoisuus voi toteutua vain yksilöllisesti pitkälle eriytyneiden ihmisten keskuudessa.

Itse asiassa monikulttuurisuudesta, sen rikkaudesta tai köyhdyttävyydestä, ei pitäisi puhua ollenkaan, ellei samassa yhteydessä otettaisi ensin kantaa kysymykseen moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden suhteesta.

Moniarvoisuus voi perustua vain sille että ihmisarvo kohotetaan selvästi ja eksplikoidusti kaikkien muiden arvojen yläpuolelle. Yksikään moniarvoinen demokratia ei voi sulattaa piiriinsä yhtäkään tunnustuksellisesti ajattelevaa ryhmää.

Olen kuitenkin aika varma siitä, että monikulttuurisuudella tarkoitetaan yleisesti sitä että maahantulijoiden omat tunnustukselliset tunnot otetaan lähtökohtaisesti legitimoituina, ja kulttuurin tuella tarkoitetaan sellaisten ryhmäidentiteettien tukemista, jotka ovat moniarvoiselle demokratialle myrkkyä.

Kysymys moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden suhteesta on liian kipeä käsiteltäväksi. Nämä käsitteethän eivät ole mitään synonyymeja, vaan tosiasiassa sulkevat toisensa pois. Mutta kun tätä ei pystytä käsittämään eikä myöntämään, päädytään käsitesekaannukseen.

Yksi huono tapa ratkaista kahden toisensa pois sulkevan moraalilaadun ongelma on sortuminen kulttuurirelativismiin. Tämä merkitsee käytännössä arvonkieltämistä -- ja moniarvoisuus on nimenomaan arvojen arvo.

Kysymys ja valinta on pakko tehdä: haluammeko olla länsimaisen demokratian, yksilönvapauksien ja -oikeuksien puolustajia sosiaalista sidonnaisuutta ylläpitäviä yhteisöjä ja ryhmävahvistautumista tarvitsevia "kulttuureja" vastaan.

Kaikki puolueet ovat näissä kysymyksissä niin hukassa, että on syytä miettiä vain sitä, mistä vähittäinen uudelleenorientoituminen lähtisi edes hieman käyntiin.

Meidän pitäisi yhä selvemmin eksplikoida puheissamme ero moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden välillä. Ne eivät ole vain eri asioita, vaan ne ovat toisensa pois sulkevia vastakohtia. Jos emme opi tätä eroa tekemään, yhteiskuntamme sortuvat tunnustuksellisesti kokevien ja ajattelevien ryhmien kyvyttömyyteen omaksua ihmisoikeusihanteita.



-----------------------


Lisäykset:


Demokratiassa on kyse paljon, paljon, paljon pitempään historialliseen perspektiiviin asettuvasta ilmiöstä kuin mikä on esimerkiksi suomalaista yhtenäiskulttuuria 60-luvulta alkaen murtanut arvovallankumous.

Demokratia on historiallinen ilmiö, eikä edustuksellista demokratiaa nykymuodossa esiintynyt missään maailmassa aiemmin. Vasta eurooppalaisella uudella ajalla naksahtivat yhteen ne kognitiiviset tekijät, jotka mahdollistivat yhtäältä individualismin, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratian, ja toisaalta todellisuuden objektivoinnin, empirismin, luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.

Noiden nimenomaisten, eurooppalaisen uuden ajan ajatteluparadigmojen seurauksena maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmissuvun historian miljoonan aiemman vuoden aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä väheksyä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuisuutta.

Moniarvoinen demokratia on tämän nimenomaisen demokratian korkein aste. Se voi toteutua vain individualistien -- yksilöllisesti pitkälle eriytyneiden -- ihmisten yhteisössä. Se on arvojen arvo, joka edellyttää että vain ihminen ja elämä ovat kaikkein pyhimpiä asioita -- eikä tämä näkemys voi mitenkään sulautua yhteen minkään ihmistä ja elämää suurempia arvoja tunnustavan "kulttuurin" kanssa.

Yksilöajatteluun perustuva länsimainen järjestelmä ja yhteisövoimiin palautuva ryhmäsidonnainen, ryhmävahvistautumista tarvitseva järjestelmä eivät voi toteutua yhtä aikaa. Ne edustavat täysin eri suuntiin meneviä yhteisöominaisuuksia.

----------------

Korostan, että visiointini on nimenomaan historiallista. Puhun ilmiöistä historiallisina ilmiöinä.

On mielestäni merkkejä siitä, että eurooppalainen uusi aika elää jo täydellistymisensä jälkinäytöstä, ja todellakin niin sanotun "kartesiolaisen rationaalisuuden" eväät on syöty. Osinhan maailmantila on nyt jo kestämättömällä pohjalla -- sama rationaalisuus joka yhtäältä on luonut edellytykset teollisten maiden hyvinvoinnille, on toisaalta tuhonnut kykymme käyttää järkihyveitämme yhteisen edun palveluksessa.

Mutta tiedämme vain sen mikä on tässä ja nyt -- tiet joita pitkin on tultu siihen missä nyt ollaan. Ja tässä näyttää nyt tältä. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo, emme esimerkiksi tiedä mitään niistä järjen laaduista jotka tulevat seuraamaan kartesiolaista paradigmaa -- jos nyt ylimalkaan näistä nykykriiseistä elävinä selviydymme.

Selviytymistä koskevalla kysymyksellä on kuitenkin selvä muoto: ihminen on aina selviytynyt ja selviytyy, jos ylimalkaan selviytyy, vain yhteisöinä, ei yksilöinä. Siksi sillä mikä koskee yhteisöjä ja niiden sisäisen eheyden ehtoja on niin tärkeä rooli. Juuri nyt emme oikein taida ymmärtää tällaisia yhteisöllisiä tekijöitä. Esimerkiksi maahanmuuttoa ajatellaan vain paksujen yksilösilmälinssien läpi, jolloin yhteisötekijöitä ei ollenkaan hahmoteta.

---------------------------

Heikki Hyötyniemi sanoo, että ""... kulttuuri on kuin "käyttöjärjestelmä" jonka sisällä voit valita erilaisia "ohjelmia", arvojen painotuksia (jos kulttuuri sen sallii) ...""

Vertausta voitaisiin täsmentää. Kulttuuri-käyttöjärjestelmän juuritiedostot ovat syvällä, eikä viimekädessä niiden ja rakenneraudan -- elimistön -- välillekään voi vetää mitään muuta kuin käsitteellisen rajan.

Kulttuurissa pinnalla kelluvat nämä rihkamat, joissa on aina mukana kaikenlaista roskaakin. Siis kaikki se irtain aines, jota niin monet kuvittelevat koko "kulttuuriksi" -- tavat, välineet, elämänmuodon arkiorganisaatio, ruuat, vaatteet, jne. Syvemmällä on sitten pysyvämpiä rakenteita, esimerkiksi suomalaisille ominainen taipumus dualistisiin alistamis-alamaisasenteisiin, jne.

Syvimmällä on sitten sitä hahmon- ja käsitteenmuodostusta, josta mm. Wittgenstein oli niin kiinnostunut. Ajattelun syviä tajunnallisia alkioita -- kuinka muodoton saa jossain mielen pohjalla muodon, kuinka ajattelun paradigmaattiset perusjäsennykset asettavat aikakausille ominaisia raiteita joita pitkin järjen ja päättelyn junat kulkevat.

Kaikkein syvimmällä palataan lajihistoriallisesti varhakantaisimpiin primitiivisiin reaktioihin, sellaisiin kuin esimerkiksi "tahdon" varhainen kollektiivinen muoto oli, sosiaalinen tahtotoiminto. Ollaan tekemisissä "tahdon" ja "vallan" alkuperäisten ominaisuuksien -- joita nyt voimme nimittää "yhteisöominaisuuksiksi" -- kanssa.

Sieltä ovat peräisin hierarkiat, joissa jokainen vastaantulija sijoittuu joko itsen ylä- tai alapuolelle, tai jossa Vuori jolla on Vuoren ominaisuuksia muihin Vuoriin nähden moninverroin koetaan VuoriHallitsijana tai VuoriJumalana. -- Ikään kuin psykopatia olisi ollut maailman ensimmäinen Uskonto.

Psykopatian rinnalla kulkee Narsismi -- ihminen joka kurkistaa peiliin, näkee kaikkialla itsensä, sieluttaa maailmansa omilla ominaisuuksillaan. Näin kaikkien Selitysten varhainen muoto on Narsismi.

Luonnon voimat, jotka myös Ihmisessä näyttäytyvät ja saavat ilmauksensa, eli nostattavat näitä elämänvirtoja ja -pyörteitä, syvistä pohjavirroista aina kaikenlaisiin kansalaiskeskustelun pintakuohuihin asti -- juuri tuollaisista ajatuksista aikanaan "Narkissos-esseet" lähtivät liikkeelle.

-------------------

Yhteisössä vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden aste on sosiologinen vakio, ja on väärinymmärtämistä kuvitella että ryhmäsidonnaisuus olisi erilaatuista eri yhteisöissä. Eriasteista se voi olla -- ja on. Juuri tästä sosiaalisen sidonnaisuuden asteesta on kysymys, kun päädytään toteamaan, ettei yksilöllisen eriytymisen suuntaa dynaamisesti tavoitteleva kulttuuri voi mitenkään integroitua staattista, palauttavaa ryhmävahvistautumista tarvitsevaan kulttuuriin.

On ylimalkaan mammuttimittaluokan ajatusharha, että kaikki kulttuurit ennemmin tai myöhemmin sopeutuisivat toisiinsa. Ei niin välttämättä käy. Yhtä hyvin kulttuurit voivat vain provosoida toisistaan pahimmat puolet esiin.

---------------

Kaikki "maahanmuuttokriittisyys" menee tätänykyä ikään kuin automaattisesti Perussuomalaisten piikkiin. Siinä kuitenkin on oikeasti kyse paljon isommista asioista -- koko länsimaisen ajattelumme pohjarakenteista, jotka totisesti koskevat meitä kaikkia eikä vain Perussuomalaisia.

Jos voisimme jotenkin nähdä puoluepoliittisen lokerikon tai siivilän läpi sen, hmmm, sanoisinko esimerkiksi "yhteisöllisyyden peruskysymyksiä koskevan" yhteiskuntatilanteen, jossa elämme, jokin olemassaoleva uusi orientoituminen siellä taustalla kuitenkin on muodostumassa. Kuten aiemmin todettiin, tyytymättömyyden määrä lisääntyy, ja pinnanalainen pahan olen paine sai muiden kanavien puuttuessa viime eduskuntavaaleissa aikaan Perussuomalaisten jytkyvaalivoiton.

Nämä omat poimintani yritän tehdä pikemmin tuolta pohjaviritysten syvyydestä, en puoluepinnan tasolla. Ja siellä pohjallakin olen hahmottavani esimerkiksi sellaisia jakoja kuin jako "suvaitseviin" maahanmuuttoidealisteihin ja "rasisteihin" -- eikä niissä käsitepuitteistuksissa joissa minä yhteisötodellisuutta jäsennän ole epäilystäkään siitä etteivätkö "suvakit" olisi perustavanlaatuisissa asioissa aivan väärässä, kun taas "rasistit" ovat joissain asioissa aivan oikeassa.

--------------------

Blogissa oli viittaus perussuomalaisiin, joista joku "haikailee vielä sumean tunnustuksellisen yhtenäiskulttuurin aikoihin" ja jonka "aggressiivisen maahanmuuttokriittisyytensä motiivina on paluu impivaaralaiseen suomalaisuuteen".

Enpä tiedä olenko oikeassa, mutta tämän blogitekstin kirjoittamisen aikoihin (reilusti ennen viime eduskuntavaaleja, edellissyksynä, tarkalleen 27.10.2010, jolloin Perussuomalaisten nouseva gallupsuosio alkoi selvästi näkyä) tuota "tunnustuksellisuutta" mielestäni maahanmuuttokriittisten asenteissa vielä oli. Nyt sitä on jo mielestäni vähän vähemmän.

Kun jokseenkin sama teksti julkaistiin silloin, kommentit perussuomalaisten suunnalta hyökkäsivät tämäntyyppistä perusjäsennystä ja päättelyä vastaan. Nyt on toisin. Jokin on muuttunut.

Itse keskityn yhä näennäissivistyneistömme näennäissivistykseen ja suuntaan kritiikkini siihen tympeän itseriittoiseen tapaan, jolla he kuvittelevat olevansa oikeassa. "Rasistit" ovat toki monissa olennaisissa asioissa vaistomaisesti paljon oikeammassa kuin kulttuurieliitti.

-------------------

Käyttäytymisen selittäminen viittaamalla "geeneihin" on toistaiseksi aika falskia selittämistä. Kukaan ei toistaiseksi tarkkaan ottaen tiedä miten pitkälle tällaista selitysperustetta voidaan viedä. Silti näennäispätevyys tällaisten käsitteiden ympärillä on niin hämäävää, että jopa oikeudenkäynnit pyörittelevät käsitettä kuin sillä olisi vähintäänkin kriminologiassa täsmällinen sisältö.

No, juristit ovat tavallaan oma ihmisrotunsa. Ehkä se on geeneissä.

Luulen että keskusteluissa usein käytetään "geeni"-käsitettä siinä kohdassa jossa oikeasti halutaan ja pitäisi viitata syvätasolla vaikuttaviin yhteisötekijöihin. Eli siihen tapaan, jolla ylisukupolviset yhteisövoimat vaikuttavat ja tulevat ilmi yksilössä. Mitä tällaiset tekijät sitten ovat, sen määritteleminen on meille vaikeaa, koska meillä ei ole kunnollista ryhmäpsykologista käsitteistöä käytettävissämme yhteisötodellisuuden kuvaamiseen ja selittämiseen.

Se taas johtuu oppihistoriallisista syitä. Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneet erityistieteet tavoittelivat autonomiaa, ja ihmistieteissä psykologian irtoaminen sosiologiasta tapahtui vahvan autonomiapyrkimyksen hengessä, jolloin psykologiasta tuli korostetusti yksilöpsykologiaa. Niinpä sellaiset ilmiöt, jotka sijoittuvat yhteisötodellisuuden ja yksilötodellisuuden välimaastoon -- kuten kollektiivinen tahtotoiminto -- ovat toistaiseksi jääneet perusteiltaan selittämättömiksi.

Voimme vain katsoa yksilöä ja hänen yksilöominaisuuksiaan, ja mitä syvemmälle katsomme, sitä paremmin näemme että jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Mitään keinoa repäistä yksilöminuus irti yhteisöpohjasta ei ole. Kaiken lisäksi yhteisö on paitsi sosiaalinen myös historiallinen, ylisukupolvinen muodoste. Esimerkiksi inhimillinen kieli on intersubjektiivinen ylihistoriallinen elementti, jonka käsitekoneistot jotenkin välittävät sosiaalisen ja historiallisen jatkuvuuden paljon sosiaalisidonnaisemmin kuin mitä pelkästään yksilöä tutkien voimme tajuta.

Kieli -- sen käsitekoneistot, ajattelu ja totuus -- ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja siksi kieli on luonnollinen yhteisöjen perustekijä. Jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa, kuten Spengler aikanaan sanoi. Emme tarkkaan tiedä missä ja miten tämä syvätaso välittyy sukupolvelta toiselle -- siitä voidaan toki esittää teorioita. Keskusteluissa on mahdollista viitata "geeneihin", mutta emme tiedä mitä se todellisuudessa tarkoittaa. On mahdollista yrittää Sheldraken tapaan tavoitella kartesiolaisen rationaalisuuden ylittäviä selitystapoja, mutta niistäkään emme toistaiseksi tiedä perimmäistä pätevyyttä.

------------------

Kulttuurirelativismiin kuuluu enemmän tai vähemmin julkilausuttu käsitys kulttuureiden keskinäisen vertailun kieltämisestä -- ja naiivein seuraus tästä on pitää kaikkia kulttuureja "samanarvoisina". -- Tällaiselle falskille kulttuurirelativismille en lämpene. Mielestäni inhimillinen kehitys on tosiasia.

Ihminen on niin lajina kuin yksilönä nimenomaan kehittyvä olento. Lajikehitys on historiallinen tosiasia, johon liittyen esimerkiksi yhteisöjä voidaan arvioida niissä vallitsevan sosiaalisen sidonnaisuuden asteen perusteella. Samoin yksilö kehityksessään kasvaa varhaislapsuuden symbioottisesta riippuvuudesta aikuiseen autonomiaan, jonka saavuttamisessa vain yhteisöllinen sosiaalisen sidonnaisuuden vedenpinta asettaa hänen yksilölliselle eriytymiselleen rajan.

Tämä näkemykseni on hyvin "frommilainen". Psykoanalyysi kaikenkaikkiaan ottaa yhdeksi lähtökohdakseen ihmiskuvan, jossa yksilö nähdään oman henkilöhistoriansa, ympäristönsä, kulttuurinsa ja aikansa artefaktina.

Psykoanalyysi oppina on joutunut postmodernismin uhriksi. Kun kaikki syvemmät tekijät kielletään ja niihin menetetään yhteys, mikään koherenttinen ei enää sido maailmaa hallittavaksi kokonaisuudeksi. Kulttuurirelativismi on tyypillisesti postmoderni hajoamisilmiö -- sikäli siis kun se käsitetään yleisen arvottamisen mahdottomuutena.

Sokeuden asteelle kasvanut individualismi saa meidät sulkemaan silmämme ihmisen yhteisölliseltä taustalta, ja harhaisesti määrittelemme jopa tuollaisen taustan hahmottamisen "rasismiksi", tms. Aivan samaa muotoa oleva ajatusvirhe tapahtuu hajonneessa rationaalisuudessamme silloin kun kuvittelemme että mahdollisimman universaali, yleinen "raha" voi toimia "talousmaailman" rakennusaineena ja korvata yhteisöllisenä kattorakenteena jopa kieleen ja kulttuuriin perustuvat kansallisvaltiot.

Itse olen "rasisti" nimenomaan samassa mielessä ja samoin perustein kuin olen "eurovaltion" vastustaja.

---------------

Meillä ei oppihistoriallisista syistä ole kunnollisia käsitteitä ihmisen yhteisöominaisuuksien kuvaamiseen ja selittämiseen. Olemme heikoilla jäillä aina kun yritämme jotenkin ilmaista tapaa jolla yksilö on yhteisönsä määräämä. Vaikka tämä sidonnaisuus on tosiasia, emme saisi ilmaista sitä muodossa jonka joku rasistijahtaaja saattaa tulkita vihapuheeksi.

Toinen juttu on se että monilla tahoilla on kasvava tarve saada "rasismin nousu" kuriin. Siihen on olemassa motiivi kaupallisen sensaatiolehdistön piirissä, siihen on motiivi ideologisesti orientoituneen erkkolaisen lehdistön ja kokoomuslaisesti orientoituneen YLE:n taholla. Siihen on olemassa motiivi omaan näppäryyteensä sotkeutuneiden virka- ja lakimiesten itse itsensä oikeuttavassa koneistossa, ja siihen on olemassa motiivi mielipidepelureiden eli hallitus-Suomen konsensusrintamassa irtopisteitä poimivien poliitikkojen keskuudessa.

Kun sekä tarvittava tulkintaepämääräisyys että motiivi lukea maahanmuuttokritiikkiä kuin inkvisitio raamattua ovat olemassa, ei pidä yllättyä, jos asiallisetkin tekstit päätyvät leivättömän pöydän ääreen.

--------------------

Yhteisöominaisuuksien vankina olemisessa on kyse ihmiselle lajityypillisistä, primitiivisistä ominaisuuksista, jotka palautuvat jonnekin alkulaumassa vallinneiden laumareaktioiden tasolle. Tuolloin sellainen nykyisin yksilöominaisuudeksi mieltämämme asia kuin "tahto" oli vielä kollektiivinen reaktio, eikä käsitteitä "tahto" ja "valta" olisi tuolloin vielä voinut erottaa toisistaan.

Näitä varhakantaisia "ajattelumuotoja" on varsin vaikea tajuta, ellei ensin opi hahmottamaan oman ajattelun "koherenttisia" ominaisuuksia. Jos yksien ja samojen käsitteiden yksillä ja samoilla merkityksillä yritetään selittää kokonaan eri ajatuskoherensseissa kuvattavia ja selitettäviä ilmiöitä, käsitesekaannukset ovat heti läsnä.

Esimerkiksi sosiologisen ja psykologisen näkökulman ero. Sosiologi jäljittää yksilötasolle palautumattomia sosiaalisia vakioita -- sellaisia kuin esimerkiksi näissä yhteyksissä usein mainitsemani kussakin yhteisössä vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Sillä mikä tuo aste on, on tietysti seurauksensa jotka näkyvät jokaisessa yhteisön kasvattamassa ihmisessä, mutta itse ilmiö on laadultaan sosiologinen, ei psykologinen.

Ja koska ihminen on lähtökohtaisesti lajityypillisesti sosiaalinen olento, yhteisöolento, kaikella mikä määrää yhteisöjen ominaisuuksia on ensisijainen valta siihen nähden mikä ilmenee yksilöissä.

---------------

Toki ihmisyksilöt voivat tunnistaa tosissaan yleisinhimillisiä ominaisuuksia yli kaikkien kieli- tai kulttuurirajojen. "Sosiologisessa" kontekstissa yksilöiden "kokemuksellista" ajattelua ei ole -- sosiologiassa puhutaan yksilötasoille palautumattomista yhteisöilmiöistä.

Näissä yhteyksissä kysymys on siis yhteisöominaisuuksista, ei siitä mikä on yksilöille ominaista. Yhteisöt ovat niitä olemassaolevia "realiteetteja" jotka törmäävät maahanmuutto-ongelmissa toisiinsa -- eikä tällaisia törmäyksiä voi mitenkään estää millään yksilöominaisuuksien avuilla.

On mahdollista, etteivät tietyt yhteisöt tai jotkut kulttuurit koskaan sopeudu toisiinsa -- että ne vain kaivavat toinen toisensa pahimmat puolet pintaan. Paljon aikalaistasolla ilmenevää yksilöajattelua syvemmät yhteisövoimat ovat silloin liikkeellä.

Emme me ole minkään ylikulttuurisen ajattelutavankaan hallitsijoita. Jo käännettäessä kieltä toiseen hukataan osa alkuperäiskielen ajattelun metafysiikasta -- se on kuin rajan yli matkustettaessa osa matkalaukuista hukkuisi raja-asemalla, ja hukkuneiden tilalle olisi kohdemaassa ostettava uudet, toki mahdollisimman samoilta vaikuttavat laukut.

Ja kielestä toiseen kääntymättömyyden ongelma koskee myös ajasta toiseen kääntämistä. Meillä ei ole oikein mahdollisuuksia ymmärtää esimerkiksi antiikin kreikkalaisten ajatus- tai miellemaailmaa, joka oli kovasti erilaatuinen kuin omamme. -- Mutta tämä aihe menee sitten jo kauemmas siitä mistä nyt on puhuttu.

---------------

Myös "tiede" sellaisena kuin me tämän käsitteen nykyään ymmärrämme, on eurooppalaiselle uudella ajalle sijoittuva historiallinen ilmiö. -- "Ihmisjärjellä on monia muotoja, ja sekin erityinen muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva." -- G H von Wright.

Kun tieteellinen "teoria" levitetään jollekin todellisuutta kuvaavalle käsitepinnalle, ollaan aina tekemisissä tietyn aikalaisjärjelle ominaisen kuvaus- ja selitystavan kanssa. Ne ilmiöt, joista meidän pitäisi näissä kulttuurien kohtaamisongelmien yhteydessä saada ote, pakenevat käsistämme -- käsitteidemme otteesta -- koska uudella ajalla tapahtunut ihmistieteiden toisistaan eriytyminen sattumoisin jätti aukkokohdan sosiologian ja psykologian väliin.

Tästä johtuen emme tähän mennessä esimerkiksi ole saaneet hyvää kuvausta emmekä ollenkaan selitystä hypnoosi-ilmiöstä, jossa käyttäytymisemme palautuu alkuperäisten yhteisöominaisuuksien ja -voimien valtaan. Meillä ei ole kielessämme näitä ilmiöitä hyvin kuvaavia käsitteitä, eikä niin ollen ajattelukaan tätä ilmiötä koskien onnistu.

Olemme siis aikamoisessa avuttomuuden tilassa. Se kaikkinainen hämmennys ja käsitesekaannus, joka nyt maahanmuutto-ongelmien -- jotka eurooppalaisessa mitassa ovat todellisia, vanhojen yhteiskuntien sisäistä vakautta uhkaavia ongelmia -- suhteen vallitsee, ei suinkaan ole omassa kansalaiskeskustelussamme syntyneiden rintamalinjojen -- "sivistyneistö-suvaitsevaiston" vs. "rasistien" -- tai keskusteluun osaaottavien kansalaisten syytä, vaan sillä on paljon, paljon, paljon syvällisemmät syynsä.

Tämä meidän keskustelumme on ehkä pintakuohua pintakuohunkin päällä. Se nousee suoraan suurimmiten suomalaiskansallisuutemme pohjalta -- se on yksi tapa, jolla historiallisesti alistetulle kansalle ominaiset kahtiajakavat asenteet saavat taas yhden kanavan manifestoitua.

Oma ohjelmajulistukseni tätä koskien oli tuossa blogin loppulauseissa:

""Kaikki puolueet ovat näissä kysymyksissä niin hukassa, että on syytä miettiä vain sitä, mistä vähittäinen uudelleenorientoituminen lähtisi edes hieman käyntiin.

Meidän pitäisi yhä selvemmin eksplikoida puheissamme ero moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden välillä. Ne eivät ole vain eri asioita, vaan ne ovat toisensa pois sulkevia vastakohtia. Jos emme opi tätä eroa tekemään, yhteiskuntamme sortuvat tunnustuksellisesti kokevien ja ajattelevien ryhmien kyvyttömyyteen omaksua ihmisoikeusihanteita. ""

-------------

Vaikeutena on se että yritämme puhua yksilötasolle palautumattoman yhteisötodellisuuden asioista, joita oikeastaan ei ole kielemme käsitekoneistoissa toistaiseksi oikein olemassakaan.

Viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä muutamat ajattelijat tekivät yrityksiä jonkinlaisen ryhmäpsykologisen ihmiskuvan hahmottamiseksi. Esimerkiksi Kropotkin, Le Bon ja Freud olivat tällaisia. Freudin kirjoitelma "Joukkopsykologia ja egoanalyysi" suomennettiin muutama vuosi sitten -- viimeisimpänä kaikista Freudin kirjoista -- ja se antaa hyvän kuvan siitä miten kesken nämä arvaamattoman tärkeät käsite-erittelyt tällä ihmiskuvauksen alueella jäivät.

Toinen seikka puuttuvan käsitteistön lisäksi ovat puuttuvat puhetavat. Ei ole mitään vakiintunutta tapaa puhua asioista joiden ominaispaino on tavaton mutta joille ei toistaiseksi sen enempää tieteen kuin kansalaiskeskustelunkaan areenoilla ole annettu mahdollisuuksia.

On ehkä heittäydyttävä Hegeliksi ja yritettävä ensin vain hajottaa olemassaolevaa individualistista ihmiskuvaa. Hegelhän substantivoi adjektiiveja ja keksi ikään kuin uusia sanaluokkia hajoittaakseen kantilaisen perinteen. Hän oli ajatushistoriallinen provokaattori -- puhui sekavuuksia niin lennokkaasti että sai kokonaisen sukupolven innostumaan ja seuraamaan.

Mutta, mutta. Tietenkään se ei tänä postmodernin aikana enää toimi. Meillä on näitä nuoria sekavuuksia suoltavia filosofeja, joilla omat poliittiset seuraajansa. Sekin konsti on käytetty. Ehkä täytyy tyytyä vain siihen viisaaseen wittgensteinilaiseen neuvoon, että on ammuttava lukuisia nuolia eri suunnista -- niin vähitellen hahmottuu se missä maali on vaikka emme sitä suoraan näkisikään.

Nuolien ampuminen kuitenkin periaatteessa täsmälleen päinvastaiseen suuntaan tapahtuva toimi kuin "Tractatuksen" vaikenemiskäsky tai muistutukset vielä siitäkin miten sitkeästi ihminen jaksaa kolistella käsitehäkkinsä kaltereita.

Nuolet ammutaan tässä nimenomaisessa tapauksessa kielimaailman rajojen ulkopuolelle. Emme ole silloin jääneet ansaan kärpäslasiin, emmekä tarvitse sellaisesta ulos johtavaa karttaa. Olemme "varmuuden" pohjalla, mutta kuin huomaamatta kävelemässä vetten päällä tai aukkojen yli.

Emme ole myöskään täsmentämässä käsitteidemme merkityksiä -- ei meidän pidä yrittää korjata rikkinäisiä hämähäkinverkkoja pelkin sormin. Meidän on vain katsottava yhä lähempää ja yhä tarkemmin, ja sitten kehitettävä käsitteet sille mitä emme ennen nähneet.

Sellainen on normaalisti historiallinen prosessi. Se on jäänyt tekemättä, tapahtumatta, ja siksi historia nyt jyrää meitin. Kansallisvaltiot hajoavat kun ihmisten välit venyvät ja aukot laajenevat. Muukalaiset täydentävät tämän tuhon, sisäisen hajoamisemme.




----------------------------