 |
| Wittgenstein oli 1900-luvun ehkä keskustelluin filosofi |
Kuvaamme maailmaa kielellä, sen lauseilla, jotka muodostuvat sanoista. Kielifilosofia muuttuu tiedonfilosofiaksi siinä missä alamme miettiä maailman ja tiedon suhdetta -- onko esimerkiksi kieli todellisuuden kuva, vastaako lauseen rakenne jotenkin maailman rakennetta, tai onko, tai onko oltava yhdellä käsitteellä aina yksi tietty täsmällinen merkitys.
Yhteiskunnallisessa ja yleisemminkin kansalaiskeskustelussa me tuon tuosta päädymme näiden samojen ongelmien äärelle vaikka paljon arkisemmalla tavalla. Esimerkiksi erimielisyyden tai epäselvyyden ratkaisemiseksi me yritämme täsmentää lauseidemme tärkeimmät käsitteet. Pidämme sitä järkevänä, ymmärtämisen edellytyksenä, yhteisymmärryksen kannalta välttämättömänä.
Eurooppalaisen uuden ajan ihmisinä kuvittelemme vaistomaisesti -- ja huomautan että tämä ei ole oksymoroni -- että lauseet rakentuvat sanoista, ja että jotkut lauseen sanat ovat merkityksenantajina tärkeämpiä kuin jotkut toiset. Jos lauseessa on jotain epäselvää, poimimme oitis tärkeimmät käsitteet käsille ja yritämme määritellä niiden merkitykset täsmällisemmin. Poistamme väärinkäsityksiä tekemällä itsemme ymmärrettäväksi.
2.
Tällaista näkemystä, jossa kokonaisuus kuvitellaan osista -- tietyssä mielessä itsenäisistä rakennuspalikoista -- koostuneeksi, sanotaan tiedonfilosofiassa merismiksi. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että kokonaisuus on osiensa summa, ja että periaatteessa on esimerkiksi mahdollista ratkoa isoja ongelmia pilkkomalla ne osaongelmiksi. Onko kieli sitten rakenneosista koostuva ajatuskokonaisuus?
Musiikki on mielenkiintoinen esimerkki ilmiöstä, jonka eritteleminen meristisen tarkastelun edellyttämiin rakenneosiin on ongelmallista. On helppoa sanoa esim. että "kaikki musiikki muodostuu seitsemästä sävelestä". Mutta “yksinkertaista musiikissa on vain sen pinta“ (Wittgenstein). Miten mitataan sitä vaikutusta joka noilla seitsemällä sävelellä ihmismieleen voi olla?
Analyysin tarvitsemat rakenneosat eivät ehkä ole irrotettavissa siitä kokonaisuudesta, jossa ne vaikuttavat ominaisimmalla tavallaan. Kuulemme musiikkia, emme yksittäisiä säveliä. Musiikkia on myös kuvailtava sellaisin käsittein, jotka sopivat musiikin kuvailuun. Yritys palauttaa musiikki yksittäisiin rakenteellisiin komponentteihin, kuten säveliin, ja yritys mitata näitä komponentteja fysikaalisin suurein, vaikkapa värähdysluvuin, johtaa harhaan.
Jos irrotamme yksittäisen sävelen musiikkikappaleesta, kaikki ne ominaisuudet, jotka tekivät siitä juuri sitä musiikkia jonka kuulimme, katoavat. Emme voi millään mittalaitteella tai millään logiikan koneistolla konstruoida niiden jälkiä tästä rakenneosasta.
Mallintamisen avulla on mahdollista luoda "keinotekoista" musiikkia, mutta tämä ei poista sitä ongelmaa, että kokonaisuudella on eri ominaisuudet kuin rakennuspalikoilla. "Elämysten" kartoittaminen aivofysiologisina tapahtumina taas sivuuttaa ja jättää kokonaan auki taiteenlajin sisäiseen dynamiikkaan liittyvät kysymykset arvoista ja mausta, vaikutussuhteista kehityksen perspektiivissä.
Jokin sitoo yksittäiset sävelet yhteen niin että tajuamme melodian ja harmonian. Tilanne musiikin suhteen ei ehkä ole olennaisesti erilainen kuin sanojen suhteen. Sanatkin saavat lopullisen merkityksensä siinä yhteydessä jossa niitä käytetään. “Sanan merkitys on sen käyttö“ kuuluu Wittgensteinin myöhäisfilosofian pääteesi. Sanojen, ajatuksen ja tunteen jatkumo on holistinen kokonaisuus, jota kuvaamaan tarvitaan erityisiä terminologioita. Kieli ei kuitenkaan ehkä itse osaa kuvata tapaa, jolla kieli kuvaa maailmaa.
3.
Kuten kaikkien pitäisi tietää, Wittgensteinin yhteydessä on tavattu puhua erikseen varhaisfilosofiasta ja myöhäisfilosofiasta, mitä jakoa varmaan on omiaan vahvistamaan se seikka, että tiedonfilosofi julkaisi ainoan elämänsä aikana julkaisemansa kirjan, "Tractatus Logico-Philosophicus" -teoksen, suhteellisen nuorena, 33-vuotiaana, ja toinen teos, josta tiedetään että hän kirjoitti sen julkaistavaksi, "Philosophische Untersuchungen", painettiin vasta hänen 62-vuotiaana tapahtuneen kuolemansa jälkeen.
Varhaisfilosofia oli varsin aksiomaattista, siinä esitettiin teoria kielestä todellisuuden kuvana, ajateltiin että lauseen rakenne vastaa maailman rakennetta, määriteltiin kielen rajat maailman rajoiksi, todettiin ettei kieli voi viitata itseensä ja lopulta johduttiin siihen hieman kummalliselta kuulostavaan lopputulemaan, että vaikka kielellä sanottaisiin kaikki mitä kielellä on ylimalkaan mahdollista sanoa, ei olisi vielä sanottu juuri mitään. Esimerkiksi etiikka ja estetiikka jäävät kielen ulkopuolelle.
Tällaista kielenkäsitystä voitaisiin hyvin pitää "meristisenä". Mutta myöhäisfilosofiassa soivatkin sitten aikalailla erilaiset sävelet -- siinä kieli käsitetään kuin musiikkina, josta yksittäisiä sanoja, ilmauksia tai edes sävelkulkuja -- niin sanottuja "kielipelejä" -- ei voi ottaa irti ja asettaa niitä kuin juoksusta ammuttua jänistä vitriiniin, tarkastella sitä analyyttisesti kuvitellen että näin paljastuisivat sen juoksun salat, siis mikä sitä piti hengissä ja vauhdissa.
Niin paljon kuin Wittgensteinin varhais- ja myöhäisfilosofian erilaisuutta onkin korostettu, itse asiassa niissä elää sama ongelmatiikka, vaikka ratkaisuja on haettu eri suunnista. Ne kutoutuvat ja kotoutuvat pintamateriaalinsa laatueroista huolimatta hyvin elimellisesti toisiinsa. Siinä missä "Tractatus" jättää tavallaan "tyhjää" filosofin käteen ja jopa vaatii filosofia luopumaan mielettömistä yrityksistään, siinä "Untersuchungen" ottaa "tyhjän" lähitarkasteluun ja toteaa, että mielekkyys, "musiikki", sijoittuu johonkin rakenneosien väliin -- ja juuri tuo väliin sijoittuva, rakenteita kuitenkin koossapitävä ja niille merkityksen antava tekijä onkin se tärkein, siitä huolimatta että se laadultaan on vain "puhdasta magiaa".
4.
Käsittääkseni käsitys filosofin roolista yhdistää Wittgensteinin varhais- ja myöhäisfilosofiaa. Filosofi on jonkinlainen reppana, joka turhaan iskee päätään käsitehäkkinsä seiniin tai pörrää vankina kärpäslasissa osaamatta ulos.
Häkki ei anna periksi vaikka käsitekaltereita kuvattaisiin, analysoitaisiin, määriteltäisiin, täsmennettäisiin, selitettäisiin pitkin ja poikin -- ei ole pääsyä kielen ulkopuolelle. Jos taas on jouduttu kärpäslasiin, ollaan vastaavanlaisessa käsitevankilassa, josta pakotie olisi periaatteessa helppo -- käännyttäisiin vain takaisin, avattaisiin käsitenyörit joihin ollaan hirttäydytty, oho, tuosta aukosta pakenisi miljoona kärpästä.
Näitä konsteja me yritämme käyttää nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussammekin käsite-epäselvyyksien kirkastamiseen. Nuorilla nettiajan ihmisillä on luja usko wikipedia-sanakirjatiedon autuaaksitekevään merkitykseen -- he eivät ymmärrä ettei kieli oikeasti muodostu pelkistä rakenneosista. Jos kielen "magia" temmataan kielestä pois, kaikki käsitteet tyhjenevät ja mielen meri kuivahtaa karikolle, niin paljon kuin käsitteet toisiinsa tukeutuen yrittäisivätkin rakenteita ylläpitää.
Itse asiassa käsitteiden täsmentäminen ja määritteleminen toinen toisillaan -- hermeneuttisten määrittelyketjujen muodostaminen -- onkin kaikkea muuta kuin "ajattelua". Se on jäniksen pyydystämistä käsitehäkkiin, sen vangitsemista, sen elämän mitätöintiä. Se on aivojen lasiseinien kiillottamista vitriiniksi, jossa eletään vain näyteikkunaelämää. Sopii ihmisille, jotka ovat valmiita hukkaamaan todellisuuden ja muuttumaan korvikeihmisiksi. Elämään korvike-elämää peilien ja imagorakentelun maailmassaan.
Niin nykyaikaiselta kuin tiedollinen imagonrakentelu saattaakin pinnalta vaikuttaa, pinta on petollinen. Kun ajattelu kuolee, käsitteet jähmettyvät ja kivettyvät, ja kaikki mitä mielessä tapahtuu muuttuu toistoksi. Muistakaa että logiikka on tautologia. Ajatusliikkeet eivät enää etsi uutta, ne keskittyvät palauttamaan maailmaa ja sen ongelmia jo olemassaolevan "käsitekiinteyden" yhteyteen. Tämä merkitsee sitä, että keskiaikainen deduktio, skolastiikka ja käsiterealismi palaavat keskuuteemme.
5.
Miettikääpä miten yleistä nykyisin on juuri tuonkaltainen palauttavaan, "deduktiiviseen", suuntaan tapahtuva ajatusliike. Miten yleistä on pyrkiä määrittelemään käsitteitä täsmällisemmin -- uskoen siihen että kun kaksi eri tavalla ajattelevaa ihmistä vain etsii yhteisen käsitemaaperän, silloin syntyy yhteisymmärrys.
Jos kieli olisi kiinteille käsitteille rakentuva merkitysverkko, silloin olisi mahdollista kaivatulla tavalla etsiä verkkojen solmukohtia ja punoa erilaiset ajattelut yhteen "yhteisymmärryksen" maaperää laajentamalla.
Mutta kieli ei ole sellainen verkko. Käsitteet saavat koko merkityksensä siinä ajattelukoherenssissa jossa niitä käytetään -- eikä näitä merkityksiä pystytä mitenkään "vangitsemaan" käsitteisiin niin että ne vain merkityksiä täsmentämällä välittyisivät koherenssista toiseen.
Tämä koskee niin tiedonalojen tai muiden vastaavien "ajatusalueiden" rajoja kuin ymmärryskuiluja kahden ihmisen välillä. Ei esimerkiksi ole mahdollista puhua "ihmisestä" yhteisöolentona samoilla käsitesisällöillä kuin puhutaan ihmisestä yksilöolentona. Ei auta ollenkaan, vaikka kuinka yrittäisimme löytää yhteisiä merkityssisältöjä käsitteelle "ihminen".
6.
Voisiko olla sitten muita mahdollisuuksia kuin yleisen ajattelun kivettäminen kohti keskiaikaista skolastiikkaa ja käsiterealismia? Onko mahdollista mitenkään heittää kapuloita sen kehityksen rattaisiin, jossa yksittäiset sanatkin nyt saavat niin valtavan symboliarvon, että se muuttuu signaaliarvoksi ja riittää sanan lausujan saattamiseen tuomioistuimen tuomittavaksi?
Tämä kysymys on ehkä nykyisen yhteiskuntakeskustelun vaikein haaste. Kuinka oppisimme puhumaan ongelmista niin ettemme sulkisi käsitteitämme häkkeihin tai jäisi niiden vangiksi, pörräämään kärpäslasiin, listimistä odottaen. -- Kun Wittgenstein on meitä näiden ongelmien hahmottamisessa auttanut, voisiko filosofian historiasta löytyä neuvoja sille miten henkinen kuolema vältettäisiin?
Kant oli valistuksen filosofiruhtinas, joka muokkasi mammuttimaisia tutkielmiaan niin loputtomasti, todellisen skolastisen oppimestarin maailmansulkevalla otteella, että työn kestäessä avainkäsitteidenkin sisällöt ehtivät muuttua aivan toisiksi. Kantista innostunut Albert Schweitzerkin joutui teoksiin uutterasti paneuduttuaan toteamaan miten mahdotonta Kantin ajattelusta kokonaisuudessaan oli ottaa selvää. Valtavan ajatustyönsä tuloksena Kant oli yksityiskohtia ja tarkennuksia tekstiinsä jatkuvasti lisäämällä onnistunut hajottamaan ajattelun koherenssit -- sen hienon urkumusiikin, jota filosofisen pohdiskelunkin tulisi muistuttaa.
Mahtoiko Hegel jotenkin vaistota tämän hajoamismekanismin laatutekijät -- hän kun omaksi metodikseen kehitti nimenomaan kielen, joka ei pysynyt missään kieliopillisissa aisoissa, joka loi uusia sanaluokkia, vyörytti esiin maagista miellemaailmaa, joka jo efektiivisyydellään riitti hurmaamaan filosofian opiskelijoiden mielet? Ajatushistoria nostaa eteemme tämän kysymyksen: olisiko filosofian -- ja mahdollisesti koko eurooppalaisen ajattelun -- tuolloin voinut pelastaa mikään muu kuin hirveä hegeliaaninen käsiterönsyily, miellemaailmoilla mahtailu, provokatiivinen kielenhajoitustyö?
Ehkä meidän pitäisi nyt kehittää -- vastustaaksemme koko ajan vahvistuvaa skolastista käsitekivettymistä ja käsiterealistista signaalikieltä -- sietokykyämme aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kaikki "asiallisuutta" asenteena kunnioittavat ja yhä pienemmistä risahduksista loukkaantumisherkkyyttään yhä lisäherkistävät ihmiset yhä suuremmalla ja suvaitsevattomammalla huudolla vaativat. Ehkä meidän tulisi nostaa kunniaan normeja hajottava kielenkäyttö ja kieliopillisten rajojen rikkominen.
Ja wikipedia-tiedolle voisimme osoittaa sen paikan mikä tuhmalle ajattelemattomalle lapselle taannoin osoitettiin: komennus nurkkaan. Tule esiin kun osaat olla tekemättä vahinkoa.
--------------------------------------------
Lisäyksiä:
Käytin tekstissäni tiedonfilosofisena puitteistuksena lähinnä Wittgensteinia, mutta olisi ollut mahdollista käyttää fenomenologeja, tai Heikki Hyötyniemen vinkkaamaa hermeneutiikkaa, tai puhua esimerkiksi ontologisista piireistä tai kehistä.
Kaikissa näissä nähdään jokin perimmäinen todellisuuskytkentä suljettujen kiertojen kautta. Yhtäältä sillat "vertaismäärittelyihin" -- joissa yksittäistä käsitetasolla palautetaan yleiseen ja takaisin -- toisaalta "kehityspsykologian" suunnassa tapahtuvat kytkennät, joissa uutta kytketään aikaisempaan ja takaisin -- kaikessa tässä toteutuu tuo wittgensteinilainen kärpäsloukun idea.
Meidän pitäisi jotenkin tuoda tähän mukaan kehityksen ominaisuus, niin ettei kaikki muuttuisi vain saman kehän kiertämiseksi, käsitteiden ansaan jääneen kärpäsen yhä hurjistuneemmaksi surinaksi ennen tuupertumista.
 |
| Kärpäsloukku josta käsitteet eivät löydä ulos |
Niin sanotuissa "vihapuheissa" on juuri tämä ominaisuus. Niin paljon kuin "sivistyneet" ja "suvaitsevaiset" ihmiset käsitemyllyjään jauhavatkin, jokin tolkuton sokeus heidän touhussaan on. Miksi loukkaantumisherkkyys koko ajan kasvaa? Miksi lauseita voidaan jo irrottaa konteksteistaan ja tuomita ihminen melodiasta irrotettujen yksittäisten nuottien perusteella? Miten joku jo poimii yksittäisiä sanoja irti teksteistä ja on valmis sytyttämään rovion? -- Olenko kenties ainoa jota tällainen kehitys huolestuttaa?
Varsinkin kun tätä keskiajan, skolastiikan ja sanakirjainkvisition paluuta julistetaan "sivistyksen" ja "suvaitsevuuden" nimissä? Kun niin moni "suvaitseva" vihapuhuja viittaa niin ahkerasti wikipediaan? Kun keskustelut sitten muuttuvat jankutukseksi, jankutukseksi, jankutukseksi? "Oikeudessa tavataan" taitaa olla kohta pisin ja parhaiten jäsennelty virke monenkin palstan "väittelyissä".
Olet oikeassa. Hassua tämä on -- toistaiseksi. Vihapuhujat tekevät itsestään ennemminkin naurettavia kuin pelättäviä. Ja tämä koskee myös vihapuhujien ylintä kastia, makthavare-lakivirkamiehiä. Siellä on käsissä kaikkea asiaankuuluvaa, sokeria, surinaa, ja saippuaa kun käsien pesun aika koittaa. Mekö muka mihinkään mitenkään syyllisiä. Mehän olemme ne kaikkein sivistyneimmät, kaikkein parhaat, ihmisarvon puolustajat ja suuret humanistit. Määritelmällisesti jo viattomat.
------------------------------
Sellaisia käsitteitä jotka matkani varrelta ovat ajatteluuni vakiintuneet ja jääneet käsitteenmuodostuksen pysyviksi osiksi ovat omalla kohdallani mm. "taloususkonto" -- joka muuten on yleisessäkin käytössä aika hyvin lanseerautunut -- ja eräät tiedon- tai kielifilosofiset termit kuten tuo käsitteiden jäykistymistä, kivettymistä ja toisiinsa sementoitumista ilmaiseva "käsitekiinteys", edelleen joukkopsykologinen käsite "ryhmäsidonnaisuus" -- paremmin ilmaistuna kai "sosiaalinen sitovuus" -- johon olennaisesti kuuluu nimenomaan käsitekiinteä "tunnustuksellinen", ryhmävahvistautumista tarjoava ajattelu -- ja sitten vielä moraalifilosofian puolesta esimerkiksi sellaiset käsitevalinnat kuin "normimoraali" ja "omantunnonetiikka", joissa ilmenee durkheimilaisen sosiologian mukainen ero sen välillä eletäänkö sosiaalisesti sitovassa normipaineyhteisössä vai yksilöllisen eriytymisen sallivassa "demokraattisessa" yhteiskunnassa.
Kiitokset Hyötyniemelle tuosta tähän blogiin nostamastani "hermeneuttisista määrittelyketjuista".
----------------
Voisin sanoa jotain tuosta "elämänvoiman" käsitteestä -- siis siitä tavasta jolla jokin tuollainen käsite saadaan näiden vulgaaripositivististen pintaveikkojen taholla nähdyksi täysin naurettavana. Siinä hyvin esimerkillisesti tulee näkyviin miten paljon ymmärtämättömyys mahdollistaa "tieteellisyyden" leiman käyttämisen itsepetoksen välineenä silloin kun omaa minää ei millään todellisella ajattelukyvyllä pystytä pönkittämään.
Nimittäin kukaan -- ei minkään alan asiantuntija -- ei fyysikko, ei biologi, ei kukaan eikä minkään tiedonalan edustaja -- pysty kertomaan, mikä erottaa niin sanotun "elollisen" aineen "elottomasta". Se on edelleenkin kaikille täydellinen mysteeri ja salaisuus. Hiukkasfyysikoilta saat aivan saman vastauksen kuin biologiltakin: "Emme toistaiseksi tiedä."
Kysymys kuuluu: miksi sitten puhe esimerkiksi "elämänvoimasta" on jonkun mielestä naurettavaa? Ja naurettavaa jollakin merkillisellä tavalla nimenomaan "tieteen" nimissä? -- Tämä on aika merkillinen asia.
Eikö siis käsitteitä "elollinen" ja "eloton" pidä sallia? Olisiko muka todellisuuden kuvaaminen "tieteellisesti pätevämpää" ilman käsitteitä joille "tieteellä" ei ole antaa sisältöä? Onko kenties tarjolla jokin parempi, pätevämpi käsite tuota eroa kuvaamaan? Mikä se sitten olisi ja millä perusteella se olisi pätevämpi? -- Ja kysymys kuuluu edelleen: mikä se tieteellisesti ottaen naurettava elementti sellaisessa käsitteessä kuin "elämänvoima" oikein on? Vain vulgaaripositivismin tragikomediaa.
-------------------------
La Bruyeren ylöskirjaamat luonnekuvat on suomentanut J A Hollo, joka teki aivan valtavan elämäntyön -- hän teki oikeastaan montakin elämäntyötä -- suomentaessaan klassista suurta maailmankirjallisuutta. Hollohan oli kasvatustieteilijä, ja käännöstyötä hän päiväkirjamerkintöjensä mukaan teki lähinnä öisin: "Yöt ovat pitkiä..." -- Päiväkirjamerkinnöistä valikoiman "Sielun vaellus" on toimittanut Hollon tytär. Kuukausi sitten kuoli Hollon poika Anselm, joka toimi myös kääntäjänä ja kirjoitti runoja. Esimerkiksi John Lennonin hervottomat runokirjat ovat Anselm Hollon kääntämiä.
Psykologisen ihmiskuvan kehittyminen eurooppalaisen uuden ajan sarastuksessa dokumentoituu mukavasti ihan Hollon käännöstöidenkin paaluttamana: renessanssista Castiglionen "Hovimies", barokista tämä La Bruyre, jälkirokokoon ja romantiikan rajoilta vaikkapa Goethen "Vaaliheimolaiset" ja ennen yksilöpsykologian lopullista läpimurtoa 1800-luvun lopulta Henry Jamesin "Naisen muotokuva". Tässä sarjassa kuvautuu hyvin kuinka sosiaalisen viiteryhmän identiteetti aste asteelta eriytyy ja yksilöominaisuudet tulevat esiin.
Kasvatustieteilijänä Hollon suurtyö "Mielikuvitus ja sen kehittäminen" on edelleenkin mitä inspiroivin teos, jossa yleinen tiedonfilosofia on loistavasti keskiössä. Olen kirjoittanut sitä sivuten esseen nimellä "Kuvien palvontaa", ja se on luettavissa "Narkissos-esseiden" nettisivulla.
Viitisen vuotta sitten silloin 94-vuotias hermeneutiikkaan paneutunut Lauri Rauhala kiitteli minua tuosta mainitusta Hollo-esseestä -- hän oli tuntenut Hollon -- ja totesi myös sen miten yksinäisiä nuo suuret ajattelijat saattavat olla.
Silti meidän on legitiimia konstruoida suurten henkien välille yhteyksiä. Eikä pidä kuvitella etteikö yhteyksiä olisi, etteikö ymmärtämistä olisi. "Niin vaikeaa tai mahdotontakin kuin toisen ihmisen täydellinen ymmärtäminen onkin." -- G H von Wright.
----------------
Muuan merkillinen ilmiö "kielityökalulla" tehdyssä "merkitsemisessä" on se semioottinen efekti, että merkintä muuttuu viestistä itsetarkoitukselliseksi sisällöksi. Esimerkiksi syysuhteet saattavat kadota kuvasta -- merkkien päälle voidaan liimata kulloistenkin todistelutarpeiden mukaisia syysuhteita. Hyvät ja pahat merkit sulavat yhdeksi ja samaksi efektiksi, ja vain hyvä tai paha suhtautuminen jää jäljelle.
Esimerkiksi tapa jolla "maahanmuuttajista" puhutaan toimii jo ihan puhtaalla signaalitasolla. Kyse ei enää ole ihmisistä joilla on juuret ja menneisyys, ominaisuudet, kyvyt ja rajoitukset -- ja joiden asettumisesta osaksi yhteiskuntaa saattaa olla myös yhteisötasolla toteutuvia, sosiaalisen eheyden hajottavia seurauksia -- vaan kysymys on signaloitiin reagoivista asenteista -- joko hyväksynnästä tai hylkäämisestä. Ei ole sitten mikään ihme, että keskustelussa ovat vastakkain ikään kuin "keltaisella" tavalla tai "sinisellä" tavalla sokeat kannanottajat.
Eikä ole mikään ihme että nimenomaan itsensä "suvaitseviksi" noteeraavat ovat tosiasiassa kaikkein aggressiivisimpia ja kapeakatseisimpia, kun taas itsensä "rasistisiin tuntoihin" samaistavat ovat oikeasti paljon varauksellisempia -- myös itsensä suhteen -- ja avarakatseisempia ja realistisempia.
Rasistijahti ja vihapuhevaino on niin irrationaalista ja todellisuudesta jo täysin irronnutta ja efektitodellisuuteen eksynyttä touhua että se puistattaa jokaista normaalijärkistä ja normaalin todellisuudentajun omaavaa. Tulemme tässä suhteessa kuitenkin mitä todennäköisimmin näkemään yhä järjettömämmiksi käyviä noitaoikeudenkäyntejä -- koska yhteiskunnan "oikeassaolijat" tulevat hirttäytymään oikeassaolemiseensa eivätkä anna itselleen mahdollisuutta kehittyä ihmisinä.
-------------------------
Olen elämänkokemuksen ratkaisevasta merkityksestä täysin vakuuttunut. Itse asiassa aivan hiljan kävin pitkän keskustelun erään omaelämänkertaansa valmistelevan kirjailijan kanssa. Omien ajatusten alkupisteiden havaitseminen on koko tajuntaa valaiseva juttu -- ikään kuin silloin saisimme seurata sitä näytelmää jossa ajatukselliset alkuhahmot saavat muotonsa ja ryhdistäytyvät käsitteiksi, merkityksiksi ja merkitysyhteyksiksi, lopulta kieli-ilmauksiksi, joihin sitten kaikki erilaatuiset komponentit keskinäisyhteyksien kautta impikoituvat. Pohjimmaisia yhteyksiä synnyttävä magia, sanaluokkiin maailmaa jakavat sanat, jokin intentio ja intensio, jonkin päämäärärationalismin mukainen tavoitteellisuus, jokin sovitus kielelliselle orkesterille, soitinnus -- ja niin muodostuu koko kielen ja ajattelun "musiikki".
Sisäinen havainto kaikesta tuollaisesta tuntuu kokonaan puuttuvan esimerkiksi niiltä joille tiedon- ja tieteenfilosofinen positivismi on vulgaari tunnustuksellinen uskon asia. Ikään kuin kaikki itserefleksionkin peilit puuttuisivat -- kuin vastassa olisi vain "todellisuus", jonne tutkimuksen räikeän häikäisevää valokiilaa suunnataan. Maailmaa järkeistävät opilliset käsitteet tulevat jostain valmiiksi annettuina, sen sijaan oman ajattelun annettuja lähtökohtia ei nähdä eikä tietenkään pystytä silloin mitenkään kyseenalaistamaankaan. Jos kieli heideggerilaisittain on "talo jossa elämme", samoin on "tiedemiehiä" joille "tiede" on käsitehäkki jossa he tietämättään ovat vankina.
Kirjailijalle taas juuri tuo oman kokemuksen pohja on olennainen. Jos kirjoittaa omaelämänkertaa, efekti on ikään kuin toisessa potenssissa. Jokaisen ajatuksen on oltava aito ja tosi, ja jokainen ajatus kuitenkin koskettaa sitä kuvaa joka asianomaisella on itsestään. Narkissos palaa ikuisen lähteensä äärelle, kokee ikuisen ihmeen, mutta oman itsensä servomekanismiksi muuttumisen sijasta nostaa jatkuvasti Münchhausenin tavoin itsensä omien kokemustensa, oman tarinansa yläpuolelle. Tarina on se joka muodostaa historian, ja ehkä kaikilla tarinoilla on jokin historiallinen alkumuoto.
Myyttinen totuus on yksi totuuden muoto. Sanoisin: varsin alkuperäinen totuuden muoto. Sen voi vain kokea. Se on omaa laatuaan oleva kuvaus ja selitys -- yhdessä ja samassa. Siitä positivistit eivät taida paljoakaan ymmärtää. Siihen, sen ilmaisemiseen, tarvitaan runoilija: "Ruusu on ruusu on ruusu." Kaikki mikä sisältyy ja muodostaa myyttisen totuuden voidaan ikään kuin "nähdä" kerralla, kerrokset ja vaikutussuhteet yhdellä silmäyksellä.
Ehkä positivisti omaksuu vain jonkin tiedollisen pinnan -- juuri sen kielen osan, joka toistuu opittuina sanasignaaleina ja tunnistamistason valmiuksina kilttien koululasten kielenpäillä. Missä vaiheessa elämää ajattelu herää? -- Eihän se kaikilla taida herätä milloinkaan? On ihmisiä joille "ihme" aina merkitsee vain jotain "luonnonlain" kumoavaa taikatemppua, ulkoisessa todellisuudessa havaittua, "annettujen" ajatusten vastaista ilmiötä. Kuitenkin jokainen omassa mielessämme viriävä ajatus on aivan todellinen "ihme", jonka syntymistä saamme todistaa, jos vain siedämme sitä epävarmuutta jonka "annetusta ajattelusta" vapautuminen vaatii ja jos vain osaamme oikein kääntää katseemme sisäänpäin.
-----------------------
