1.
Detroit, autokaupunki jossa General Motors valmisti mm. upeat Cadillacit ja Chevroletit -- "Caddyt" ja "Chevyt" -- on näiden päivien uutisten mukaan menossa konkurssiin. Detroitin nykyisestä tilasta on aina silloin tällöin tv:sta tullut uutisfilmejä, joissa nähdään tyhjentyneiden ja jo toivottomaan kuntoon päässeiden teollisuushallien loputtomia jonoja ja joissa vallitsee aavekaupungin oloinen kammottava lohduttomuus.
Miten siinä sitten niin kävi? Tulivatko Toyotat ja valtasivat markkinat? Niitä myivät John Updiken hyvin kuvaamat autokauppiaat, jänikset, joiden luontoon kuuluu juosta, juosta ja juosta. Mahdollisesti he pakenevat jotain, ja jos tuo "jotain" määriteltäisiin yleisempänä kuin vain henkilökohtaisen konkurssin uhkana, se varmaan olisi jotain Detroitin kohtalon kaltaista.
Ehkä tapahtui paljon muutakin. Ehkä monet amerikkalaiseen elämänmenoon kuuluvat periamerikkalaiset arvot jossain vaiheessa heittivät häränpyllyä. Updikehan osaa "Jänis"-romaanisarjassaan kuvata myös tätä muutosta koko sen leveydellä. Kilpailu tukehtuu aina lopulta omaan mahdottomuuteensa, kun voitot kasaantuvat ja markkinoilta katoaa ostovoima. Ehkä maassa tapahtui se mitä kaikkien autotehtailijoiden autotehtailija Henry Ford aikanaan ennusti. Jos kapitalisti pyytää voittoa voiton takia, markkinoilla on lyhyet jäljet.
2.
Rokkarit ovat laulaneet noista autoista, noista ajoista, autoajoista. Autojen hienoista viisikymmenluvun malleista, biisivuosikymmenen ralleista. Silloin luotiin uusi musiikki, rock and roll, ja kuten jokainen rokin historiaan hiemankin tutustunut tietää, mitään kertakaikkista vallankumousta ei koskaan tapahtunut -- kaikki kehitys on jatkumoa, ja muutoksen kestäessä monenlaiset tyylilajit elivät rinnakkain ja toinen toisiaan ruokkien. Triviaa.
Silti on joskus mukavaa antaa assosiaatioiden vaeltaa ja solmia, konstruoida, yhteyksiä käänteentekevien tai merkittävien musiikki-ilmiöiden välille. Eikä tarvitse edes välittää taiteenlajien välisistä raja-aidoista -- kirjallisuudesta on lyhyt matka musiikkiin, autoteollisuuskin voi olla mukana jossain taustalla. Kysymys on kulttuurista.
Esimerkiksi tapahtui jokin taite, murros, siinä missä viisikymmenluvun rokki muuttui kuusikymmenluvun popiksi ja progeksi. Jokin viattomuuden aika menetettiin, kuten Don McLean lievää katkeruutta tuntien runoilee kuuluisassa kappaleessaan "American Pie". Kertosäe toistaa "päivää jolloin musiikki kuoli" -- ja tuolla nimenomaisella päivällä viitataan todelliseen päivämäärään, helmikuun kolmanteen vuonna 1959, silloin tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen jossa kolme rokkaria -- Buddy Holly, Ritchie Valens ja Big Bopper saivat surmansa. "Päivä jolloin voisin kuolla" on Hollyn kappaleesta, sitä McLean mukaillen siteerasi.
 |
| Viimeiset sanat |
Varsin monella tavalla ja tasolla tulkittavissa runokuvissa McLean puhuu likimain raamatullisin sävyin kolmesta hahmosta, "Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä", ja taitaapa kirotakin uudemman rokin sen kaikessa epäpuhtaudessa. Suuri sanoma sanoituksessa on selvä: viattoman nuoren rakkauden ajoista ajauduttiin julistuksen ja jonkinlaisen tunteettoman julmuuden aikaan.
Kertosäe jättää hyvästit entiselle nuorukaisten Amerikalle, josta mitään ei enää jäänyt jäljelle. Chevyllä saattaa ajella romanttiselle rantatörmälle, mutta kuivaksi jäävät nyt kaikki paikat. Vanhat äijät ryyppäävät ruisviskin muistoksi -- sen päivän muistoksi jolloin musiikki kuoli.
3.
Hollyn "Peggy Sue"-kappale kummittelee monessa tuotoksessa, sitä kuunteli kuulemma Paul Simonkin 12-vuotiaana, ja Travoltan huseeraamassa "Pulp Fiction"issakin se taitaa jossain kohtauksessa repliikissä vilahtaa. Muistaakseni Playboyn haastattelussa Simon mainitsee mielikirjailijoikseen mm. Bellowin, Cheeverin -- ja Updiken. Omassa tuotannossaan, kappaleessa "Papa Hobo" Paul Simon runoili myös Detroitista:
"Nokea ja häkää, aamupäivisin valtateillä, se nujertaa keskipäivään mennessä ... korjaa saastasi, minäkin olen korjannut roskat jotka minä tein. Detroit, Detroit, helvetin kuumaa jääkiekkoa, mikä kömpelö yritys tuottaa ihminen joka tuijottaa itsetarkoitukselliseen unelmaan..." -- Ja sana, jota Simon käyttää, itsetarkoituksellinen, on osuvaakin osuvampi, automotive.
Paul Simon on muusikko-intellektuelli, vähän harvinaisempaa lajia. Duona mestarilaulaja Art Garfunkelin kanssa hän tehtaili hittejä hittien perään, ja teiden ajauduttua hieman erilleen jatkoi samaa soolourallaan. Kyllästyttyään hittitehtailuun hän sai inspiraation Etelä-Afrikan mustien musiikista, ja toteutti "Graceland"-levyprojektin siellä vaikka maa oli julistettu rotuerottelupolitiikkansa vuoksi kansainväliseen saartoon.
Muistelen Simonin perustelleen boikottimurtoaan sanoen suunnilleen: "Minulle on turha puhua rotuerottelusta. Olen halunnut vain tuoda esiin sen mitä heillä on meille annettavaa. Tässä on musiikki, olkaa hyvä." -- Levy voitti lukemattomia palkintoja, sai tunnustusta, ja sitä myytiin yli 14 miljoonaa kappaletta.
"Graceland"-albumilla esiintyy monien vierailevien artistien joukossa eräässä kappaleessa myös yhtye Los Lobos, jonka osuus poiki sitten tekijänoikeudellista kiistaa kun levystä oli tullut maailmanhitti. Los Lobos on mm. esittänyt Ritchie Valens -covereita tämän elämästä kertovassa elokuvassa "La Bamba".
4.
Siitä intellektualismista. Rakkausrunot ja -laulut tulkitsevat rakastuneen rakastuneita tuntoja, ja niitä lauletaan tavallisesti rakkauden kohteelle. Paul Simon on kuitenkin tehnyt laulun surrealistitaiteilija Rene Magrittelle ja tämän vaimolle. Se on surrealistisin koskaan kuulemani rakkauslaulu.
Tiedättehän Magritten? Mestarin joka hallitsee näkemisen ja havaitsemisen kognitiot niin hyvin että pystyy maalaamaan kohteita jotka irtoavat itsestään ja ottavat toisen kohteen tai taustan ominaisuuden? Maisemia jotka sujahtavat sisään toiseen maisemaan niin että rajojen hahmottamisesta tulee kokemus sinänsä? Taiteilijan jonka tauluissa mikään ei ole suoraa ja välitöntä vaan kaikki viittaussuhteessa vastakohtaansa? Piippu ei ole piippu, ehkä se on kuva piipusta, ja mikä sitten on kuva? Magrittelle kuva on kuva kuvasta. Tai kun mies astuu peilin eteen, kuva häviää peilistä.
 |
| Magritte. Ovi on ovi on ovi |
Laulussa Simon maalailee "Rene ja Georgette Magritten koiransa kanssa sodan jälkeen". Saamme haikean miellyttävän ja samalla älyllisesti piirretyn vahvan kuvan kunnioitettavasta maalarista yksityisyydessään, avioliitossaan. Muutamissa säkeissä mainitaan "syvä, kielletty musiikki jota he kuuntelevat yhdessä".
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, kuvittelin että "Five Satins", "Moonglows", "The Penguins", "The Orioles" olisivat tähtikuvioita, jotka tuolla avaruuden syvyyksissä soisivat syvää salaista musiikkiaan. No, oikea käännös on ehkä tätäkin merkitystäyteisempi. Nuo nimittäin ovat vanhoja mustien doo wop -kvartetteja, jotka ensimmäisinä esittivät monet niistä biiseistä, joita rokkarit sitten uusin sovituksin ylöslämmittivät. Doo wop -tyyli on yksi yhteys neekerijazzin ja rokin välillä.
5.
Kävi nimittäin niin, ettei viattomuuden ajan rokki suinkaan kuollut, vaan nousi kuolleista kehystettynä nyt uudella nostalgialla. Doo wop -tyyli on kuin Magritten maalaus -- siinä on jokin ylimääräinen tietoisuus, tieto toistamisesta, tieto siitä että tehdään ylimääräinen kerros kaikkeen tulkintaan.
Itse asiassa sen kymmenen vuoden aikana joka kului "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen" kuolemista Woodstockin festareihin, tämä rokin suunta mm. elvytti ihan sen alkuperäisen duuri - rinnakkaismolli - huippusointu - seiska -kaavan, jota 50-luvun "viaton musiikki" oli toistamistaan toistellut. Nyt kuitenkin toistossa oli aivan uusi, kaiken oikeuttava tietoinen piirre.
Doo wop tietää millä asialla se on -- se on kunniakkaan nostalgian asialla. Alkujaan mustilta laulukvarteteilta omittu stemmalaulu, bassojen ja falsettien övereiksi vetäminen, jne -- näiden kopioiminen ikään kuin liimaamalla niihin vielä yksi ylimääräinen overcover-kerros päälle oli nyt kunnianteko musiikin historialle.
Vanhoja hittejä on sitten lämmitetty uudelleen ja uudelleen -- se tyyli ei koskaan kohdannut mitään periaatteellista vastarintaa 60-luvun uudemman folkin, rokin ja popin puolella. Eikä vain niin, että esimerkiksi Lennon ja McCartney olisivat saaneet omaa touhuaan aloitellessaan yleismusiikillista inspiraatiota Buddy Hollysta etc, vaan niin, että soittovalikoimaan kuului vanhoja kappaleita.
6.
60-luvun lopussa maailma muuttui kun väki kokoontui Woodstockiin, josta tuli kaikkien festareitten äiti -- niitähän on sittemmin riittänyt. Woodstockissa esiintyi mm. Sha Na Na -niminen bändi, joka juoksi vimmatusti ympäri lavaa vanhoja doo wop -tyylin juttuja esittäen. Sha Na Na oli Woodstockissa niitä joihin festari huipentui, taisivat esiintyä toiseksi viimeisinä ennen Jimi Hendrixia. En muista varmasti.
Tämä Sha Na Na olikin sitten Doo wop:in varsinainen menopeli. Isohko porukka koostui joukkiosta brooklynilaisia Columbian yliopiston opiskelijoita -- keskimäärin kai kymmenkunta, tai jotain -- mahdottoman hyviä laulajia ja ihan hervottomia esiintyjiä. He vetivät sitten 70-luvun loppupuolella omaa tv-showtakin, jossa vitsailivat ja vetivät klassisia biisejä hartaalla antaumuksella ja valikoimalla laidasta laitaan.
"Grease"ssa on tanssisalikohtauksessa Sha Na Na -kappaleita, ja mm. Travoltan vetämää "Sandy"-biisia teki yksi Sha Na Na:n tyypeistä. Elokuvassa yhtye vilahtaa siellä taustalla lavalla kerran pari. -- Yhdessä myöhemmässä tv-showssa sakki taivastelee sitä että Travoltan elokuva tuotti 200 miljoonaa dollaria, eikä äijä taida edes muistaa, kuka teki kaikki vaativimmat jutut. "John, tiedän että sä siellä ruudun toisella puolella jossain katselet tätä ohjelmaa -- muista nyt että ilman meitä sä et olisi siis mitään, et mitään." --
 |
| Hervoton Sha Na Na tv-shownsa aikoihin |
7.
Sha Na Na -tyyppien huumori on parodista, omia kykyjä väheksyvää -- irrotteleminen onnistuu kun oikeasti osaa asiat eikä irrottelu ole vain keino peittää todellinen osaamattomuus -- ja tv-show sai vieraikseen aivan huippunimiä Chuck Berrysta alkaen.
Paul Anka oli eräässä showssa vieraana. Kurkisteli kulisseissa ylhäällä olleesta ikkunaruudusta alas esiintymislavalle, vieressään ohjelman vakiokalustoon kuuluva, aina papiljotit päässä ja aamutakissa kulahtaneenoloisena ja kärsivännäköisenä haahuileva ikääntyvä kotirouva -- "Ajatelkaa mitä tuo musiikki ihmiselle tekee, tulin tänne kaksi vuotta sitten ja silloin olin 22-vuotias, blondi ja miss Kalifornia" -- hän tarjoaa Ankalle korvatulppia kun bändi esittää Ankan kappaleita.
Anka itkee kuulemastaan järkyttyneenä, ja Sha-Na-Na:n tyypit alhaalla tiirailevat: "Hitto se pitää meistä, sillä on ihan kyyneleet silmissä, lauletaan vielä lisää." Ja ikkunassa papiljottirouva tarjoaa Ankalle hampaiden väliin purulelun, joka kuulemme "helpottaa tuskaa".
No, toki he laulavat Ankaa paremmin kuin Anka itse. Ihan taivaallisen hyvä laulaja on esimerkiksi ylärekisterit hoiteleva Johnny Contardo, joka "Grease"ssa laulaa mm. "Those Magic Changes" -kappaleen, todella hieno ääni. Kannattaa kaivaa YouTuben puolelta kappaleita, niitä löytyy. Myös tv-showsta on siellä paljon leikkeitä, niistä saa käsityksen tuosta irrottelusta. Meno on aika överiä, mutta musiikin doo wop -laadusta ei silti tingitä tippaakaan.
Ja kun katsoo noita rasvalettejä, kullanvärisiä trikoita karvaisten äijien päällä ja yliteatraalisia eleitä, kannattaa muistaa että siinä päästelee puolenkymmentä eri alojen professoria ja pari lääkäriä, muun muassa.
8.
Brittibändi The Darts elvytti aikanaan doo wop -perinnettä, he taisivat käydä Suomessakin esiintymässä. Ruotsissa doo wop -perinnettä on kaiken abbailun rinnalla pitänyt yllä rokkibändi nimeltä The Boppers -- kuinkas muuten -- jonka solistilla Peter Jezewskilla on myös hyvin stemmalaulun ohuisiin sfääreihin sopiva ääni.
Ne on kummia nuo ruotsalaiset, sieltä sitä vaan tehtaillaan maailmanmenestyksiä, kuten Abba, Roxette, Ace of Base, Europe, A-teens, The Cardigans, jne, ja sitten omassa lajissaan tämä The Boppers, joka myös on myynyt levyjään miljoonamääriä. Liekö meillä monikaan bändistä tai bändiä edes kuullut?
----------------------------
Lisäyksiä:
Ajat muuttuvat ja ihminen muuttuu. Muutos on tervettä silloin kun se ei merkitse pakkoa irtisanoutua menneisyydestä, vaan kasvattaa kerroksia menneisyyden pohjalta menneisyyden päälle. -- Muutosta siis muutoksen päälle. Mikään ei säily samana, vanhat melodiat lauletaan ja kuullaan uusilla tavoilla. Ne ovat aina uusia. Se on sitä mielen magiaa. Aina se on vanhaa, aina se on uutta.
Meidän olisi saavutettava sovinto itsemme, oman menneisyytemme kanssa. On totta, että jokaisen sisällä elää pikkuveli -- ja juuri sen elämästä on omassa elämässämmekin kysymys. Emme ole sitä-tai-tätä -- esimerkiksi minä en ole vasemmistolainen enkä oikeistolainen -- vaan olemme tulossa, elossa ja menossa. Niin kauan kuin elämme.
Elämää elämän päälle. Moni ei ehkä ymmärtänyt pointin pointtia, mutta ei se mitään.
-----------------
Jokin hyvin yksinkertainen -- hyvin yksinkertaisiin perustuntoihin ja perusasioihin vetoava -- on vaikeinta. Siinä on doo wopin idea. Kun Zappa "piti" tyylisuunnasta ja "piti" sitä samalla naurettavana, juuri siinä on se ristiriita joka doo wopissa on voitettava. Sanoisin ehkä näin: doo wopin autenttisen laadun ratkaisee se miten aitoa on se rakkaus, joka siinä täytyy panna peliin.
Meillä on aivan valtava taipumus peitellä herkkyyksiämme, niin pakonomainen, että on jopa helpompaa mitätöidä kaikki syventävät hommat etukäteen -- jolloin doo wopissa seuraa juuri tuota blogissa mainittua falskia löysäilyä kun taito ei riitä aidon tunteen kohtaamiseen.
Sääntö kaikessa kerrokselliseen kokemiseen perustuvassa esittävässä taiteessa on se, että ensin on osattava kaikki aivan viimeisen päälle -- vasta sen jälkeen onnistuu tietoisen kaksivalotteisuuden efekti. Esimerkiksi doo wop ei ole aloittelijoiden musiikkia, eikä sitä kannata haalia ohjelmistoon niiden jotka kuvittelevat pääsevänsä kolmen soinnun rokista helpolla.
---------------
Mestariohjaaja Stanley Kubrick joka käytti "Surfin Bird" -hittipaapatusta elokuvassaan "Full Metal Jacket". Siinä älytön lällätys toimi todella syvällä symbolisella tavalla -- ikään kuin jokin ihmiskone lähtisi käyntiin, missään ei ole juuri järkeä, jokin joka normaalisti ilmaistaan sanoilla ilmaistaan ilmaisulla -- eikö se itse asiassa sovi doo wopin määritelmään?
Mutta kun jutut käyvät kipeiksi, taidetaan tarvita tohtoria. Sallinette esitellä: Dr Powell Sha-Na-Na -yhtyeestä. Kirurgisia operaatioita ja urheilulääketiedettä. Siinä yhtyessä oli sen eri aikoina paljonkin varsin oppineita akateemikkoja.
 |
| Sha Na Nan kultalameet Contardo, Greene, Powell |
Noita showesityksiä on mukava seurailla ihan silläkin silmällä, että siinä panevat parastaan monien akateemisten alojen ammattilaiset. Sisältyykö ehkä jokin tragedia siihen, ettei meikäläisillä musiikin ammattilaisilla ole resursseja kymmenesosaan siitä mitä näillä doo wopia "sivuharrastuksenaan" esittävillä tyypeillä oli?
----------------------------------
Voi olla, että juuri tuo doo wop on ominaisempaa amerikkalaiselle kulttuurille.
Tämän jutun pohdinnat lähtivät liikkeelle erään aiemman blogitekstini eräästä kommentista, jossa sattumoisin tulin maininneeksi hevirokkibändien esiintymislavojen ympärillä hilluvat paidattomat nuoret miehet. Blogin aihe oli freudilaisuus, ja nämä homoeroottisen vahvistautumisen vaihettaan kiihkeästi elävät nuorukaiset ovat ilmiö, jollaisia nimenomaan freudilaisen teorian ja ihmiskuvan kehikossa voi käsitellä.
Musiikki on yleisinhimillinen ilmiö, ja musiikkilaaduilla on varmasti paljon syvemmät kaikupohjansa ihmissieluissa kuin esimerkiksi millään nykyisin niin tärkeinä pitämillämme opillisilla totuuksilla tai tunnustuksilla. Kaikki me tiedämme että musikkilajeilla on sosiaaliset juurensa -- että blues on alistettujen mustien musiikkia ja rap taas aggressiivisten mustien musiikkia -- mutta tyylien psykologian pohtiminen on käsittääkseni aika vähäistä. Riittää kun musiikki "tuntuu siltä-ja-siltä".
Siitä sitten lähdin vain liikkeelle yhdistellen historiaa vapaasti assosioiden kulttuurimerkitysten kautta edes jonkinlaiseen analyysiin tämän yhden tietyn tyylilajin psykologiasta. Jos luit blogin tarkkaan, huomasit varmaan että päällekkäishahmottamisen idea -- joka Magrittea niin määrittelee -- nousi jonkinlaiseksi analyysin avaintekijäksi.
En tiedä, ovatko näissä yhteyksissä käyttämämme termit -- sellaiset kuin "parodia", "satiiri", "itseironia", jne -- oikein onnistuneita. Jokin niissä tuppaa liittämään assosiaatiot liian tiedollisiin yhteyksiin. Musiikissa on kyse paljon enemmän "suoraan sielun pohjalta" tulevasta ilmaisusta. Esimerkiksi laulaminen on aivan eri asia kuin puhuminen. Hienot legatot vaivattomasti hallitseva laulaja saattaa puhua änkyttäen -- se on havainnollinen esimerkki siitä miten eri asioita laulaminen ja asioiden sanominen ovat.
Laulun laatu kertoo suoraan jotain sielun laadusta. Blues ja rap ovat yksi esimerkki tästä. -- Jos pitäisi määritellä mitä näiden "akateemisten oppineiden" esittämä doo wop kertoo, voisin ehkä väittää, että tietoisten "parodisten" kerrosten lisääminen ilmaisuun ei esimerkiksi narsistilta tai psykopaatilta onnistu. Siihen tarvitaan aika terve psyykenrakenne.
En silti väitä että amerikkalaisilla olisi terve sielu -- mutta voin väittää ettei suomalainen sielu ole pohjimmiltaan kovinkaan terve. Kun kuuntelen suoraan hartaan virsilaulun pohjalta noussutta suomalaista tangolaulantaa, tai taistolaislaulujen julistavaa sydäntäsärkevää äänenväristystä, tai kansansuosikkien kuten Vesa-Matti Loirin mitä epäleinomaisinta tahmanmakeaa tuskaisuutta -- mitä siinä voi kokea muuta kuin puistatuksia? Sairasta se on.
Yleisinhimilliseltä kannalta sairasta, ja maailmanmittaluokassa aivan harrastelijamaista. Silti niin tavattoman itsevarmaa ja itsetyytyväistä.
No mutta. Tämä nyt oli vain tällainen yksi blogikirjoitus. Sitä tuskin kukaan ymmärtää, ei niistäkään jotka jaksavat lukea ponnistellen sen läpi. En tiedä miksi sen kirjoitin -- halusin vain nähdä mihin kaikki risteilevät assosiaatiot johtavat, mikä on kokonaiskuva. Luultavasti en palaa näihin aiheisiin. Musiikkimieltymyksiä ei juurikaan voi muuttaa, eikä itsekunkin mieltymysten analysoimisesta ole oikeastaan kenellekään mitään hyötyä.
-----------------
Kannattaa muistaa, että puhuessani musiikin yleisinhimillisyydestä en tarkoita sitä että musiikilla olisi rajattomat mahdollisuudet tulla ymmärretyksi kulttuurirajojen yli. Musiikki päin vastoin saattaa olla jotakin joka nimenomaan ei ylitä kulttuurirajoja, vaan määrää niistä. Ymmärryskynnys ei tietenkään merkitse, etteikö samasta musiikista voitaisi pitää eri kulttuureissa -- emme vain näe, miten erilaisia puhuttelevat asiat voivat olla.
Eino Kaila taisi aikoinaan miettiä, miksi samanlainen aivovamma aiheuttaa erilaiset oireet meillä äännekirjoitukseen perustuvassa kulttuurissa kuin mitä ilmenee kuvakirjoituksen omaksuneessa kulttuurissa.
-----------------
YLE:n tv-ykköskanava taitaa nykyään arkipäivisin työntää säännöllisesti vanhoja kotimaisia elokuvia, joista pakostikin sitten muodostuu eräänlainen päivittäinen rautaisannos kansallista lapsenmielisyyttämme, vielä sotienjälkeisenkin ajan sanomattoman naiivia pubertaalista suomalaista yhtenäiskulttuuria, ylikasvaneine rehteine tukkilaispoikineen, tomeraotteisine reippaine poikatyttöineen -- kaikenkaikkiaan tavattoman ahdistavia annoksia oman kansallis-kulttuurisen keskenkasvuisuutemme todistuksia ja dokumentaatiota, maalaisidylleistä iskelmäkaruselleihin.
Emme voi sanoa: "Oi niitä aikoja!" Meidän on pakko sanoa: miksi tämä kaikki on yhä keskuudessamme, miksi emme koskaan ole kasvaneet tästä irti? Yhä edelleenkin suomalaiselokuva kärsii täsmälleen samoista kansallisen kapeakatseisuuden, raskas- ja tylsämielisyyden synkästä käpertyneisyydestä. Nyt elokuvia tehdään "nuorille aikuisille", ja otteet ovat ronskimpia ja raaempia, tunteet supistuvat yhä väkisin väännettyyn putkeen: miehuuskokeita ja parinmuodostuksen loputtomia ongelmia, ryyppäämistä ryyppäämisen perään, mekastusta, riitelyä ja aggressiota, uutena elementtinä seksiä, seksiä ja seksiä. Mitään sisäistä kypsymistä ei ole tapahtunut, ihmisidentiteetit ovat yhä ulkoakopioituja kuin aina ennenkin.
Jokin aivan suhdaton ristiriita vallitsee sen välillä kuinka itsetärkeitä nykyiset suomalaiset "kulttuurivaikuttajat" ovat siihen verraten miten äärettömän köyhää henkistä perintöä he edustavat -- omaksumalla vain sen rajoitukset, ei suinkaan uudistamalla ja tuomalla siihen uusia kasvukerroksia. Meillä yhteiskunnan ongelma ei ole enää pelkästään se miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan, vaan yhä enenevästi se miten härskisti esiintuotuun henkilökulttiin, imagonrakenteluun ja narsismiin yhteiskunnallinen keskustelu perustuu. Esimerkiksi YLE-puheen kovasti mainostamat "keskusteluohjelmat" ovat aivan masentava esimerkki siitä miten narsismi valtaa keskusteluareenat. Maa ei ole vain täynnä ammattiloukkaantujia, vaan täynnä ammatikseen ammattiloukkaantumisesta puhujia.
 |
| Ewan McGregor läpimurtoroolissaan |
Maailmassa ehkä eniten tv-draamailmaisua uudistanut brittinäytelmäkirjailija Dennis Potter kehitti "Pennejä taivaasta" -sarjaansa uuden tekniikan, huulisynkronin, jossa näytelmän juonta kuljetettiin vanhojen musiikkikappaleiden siivin -- kohtauksin, joissa valaistusta ja lavastusta vaihtamalla luotiin tajunnallinen miljöö, jossa tutun musiikin tunnelmaa mukaillen näyttelijä päälleliimasi oman roolinsa tähän kimaraan. Jos oikein muistan, Potter käytti tekniikkaa kuvatessaan suunnilleen sanoja: "Siinä kohdassa musiikki tavoittaa jotain tuttua, ikuista, joka saa uuden merkityksen." Tai jotain.
Itse asiassa tuo blogissa viitattu "Grease"ssa esiintyvä "Those Magic Changes" -kappale toteuttaa juuri tällaisen idean. Ei vain siinä tavassa jossa se 50-lukua ylöslämmittävässä elokuvassa toimii, vaan ihan sävelmänäkin, kerrostuvien melodiasäkeiden jatkuvasti noustessa toinen toisensa päälle, ja sanoituksessa, jossa juuri tätä maagista muutosilmiötä kuvataan. En turhaan pannut tätä kappaletta esimerkkilistani ensimmäiseksi. Siinä oikeastaan on ilmoitettuna koko blogin idea ja sanoma.
Elokuvaan, tai draamaan, viitaten muistutetaan tässä vielä huulisynkronin käytöstä esimerkki Potterilta, sarjasta "Lipstick on Your Collar", jossa nuorukaisten pubertaalisia tuntoja käsitellään psykoanalyyttisen terrorisoivasti, anteeksi freudilainen lipsahdus, terapioivasti. Potterin löytö Ewan McGregor suoritti ensiesiintymisensä kuusi kuukautta näyttelijäkoulusta valmistautumisensa jälkeen.
Huulipunaa kauluksella -sarjan rekapitulaatio tai inkarnaatio oli Baz Luhrmanin ohjaama elokuva "Moulin Rouge". Samat ideat nostettuina ties kuinka monenteen potenssiin -- ja sama tähti pääosassa.
----------------------------------------------
