Pugwash, alkujaan Bertrand Russellin, Albert Einsteinin, Linus Paulingin, J F Joliot-Curien, yms, tiedemiesten vuonna 1955 perustama ydinaseiden vastainen rauhanliike, jonka perillisiä olivat esimerkiksi CND-kampanjajärjestö, joka organisoi monissa maailman suurkaupungeissa järjestettyjä, miljoonia ihmisiä marssimaan koonneita mielenosoituksia, joissa vastustettiin suurvaltojen suorittamia maanpäällisiä ydinkoeräjäytyksiä, ja Suomeenkin myöhemmin rantautunut, aseistakieltäytymistä suositteleva Sadankomitea, sai työnsä tunnustukseksi Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1995. Kesti siis 40 vuotta ennen kuin tuo julkinen tunnustus tuli. -- Nyt, tämän blogitekstin uudelleenjulkaisemisen päivinä, maailmassa valtapolitiikan omaksumat "totuudet" ovat kääntyneet päinvastaiseen suuntaan, ja yleistä hyväksyntää nauttivan muodinmukaisen "vihreän ajattelun" kärsimättömät kannattajat ovat äärimmäisen pettyneitä siitä, ettei rauhanpalkintoa tänä syksynä myönnetty noin neljä kuukautta Tukholman valtiopäivätalon edustalla perjantaisin mieltään "ilmastonmuutosta" vastaan osoittaneelle 16-vuotiaalle tuskaiselle teinitytölle Greta Thunbergille. -- Kuka kertoisi miten nämä historialliset tilanteet suhteutuvat toisiinsa, ja olisiko niitä kuvaavissa lauseissa käytettävä välimerkkeinä huuto- vai kysymysmerkkejä?
----------------------
1.
Sairaalan synnytysosastolla huoneessa, jossa vastasyntyneet tuhisevat maailman pahuudesta vielä onnellisen tietämättöminä vauvavuoteissaan, nähdään tai pikemminkin kuullaan joskus hauskansorttinen itkupotkuraivariparaati yhden vauvan ensin parahtaessa itkuun ja muiden miltei samassa silmänräpäyksessä yhtyessä huutoon -- kohta koko osasto parkuu kuorossa, kuin jokainen herttainen rääpäle olisi hengenhädässä.
Tätä voisi nimittää affektitartunnaksi, ryhmätunnereaktioksi. Siinä ilmenee jotakin ihmiselle lajityypillistä, omaan läpikotaisin sosiaaliseen ominaislaatuumme kuuluvaa. Jo vastasyntyneestä samaistamme itsemme läheisiimme, aivan kuin tuntisimme samat tunteet, eläisimme toistemme elämää. Myöhemminkin, vielä aikuisiässä, koemme vastaavia ryhmätuntoja esimerkiksi jääkiekko-ottelujen katsomoissa tai tv:n äärellä, tai miksei yhtä hyvin konserteissa, elokuvissa, missä tahansa joukkokokouksissa.
Niin irrationaalinen asia kuin joukkotunne onkin, se on pohjimmiltaan jotain tavattoman yleisinhimillistä -- aivan lajityypillistä -- ja siksi sitä ei voi kuitata pelkillä järkipohdiskeluilla siitä onko se kussakin tapauksessa jotenkin "perusteltua" tai "oikeutettua". Se on koko ihmislajia, ei vain suomalaisia, koskeva tosiasia, jolla on tavattoman paljon merkitystä ja ilmenemismuotoja -- ja jos haluamme tähän meille ominaiseen ilmiöön selvyyttä, meidän on tutustuttava ryhmäpsykologiaan, mikä taas ei sitten oikein helpolla onnistukaan.
Emme ole järin eteviä ryhmäpsykologiassa, koska sataan vuoteen ryhmäpsykologia ei ole ollut kovinkaan seksikäs tiedonala. Jaa, no ei sentään. Vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä muutamat mallikkaat ajattelijat tekivät joitakin moitteettomia yrityksiä ryhmäpsykologisen ihmiskuvan muodostamiseksi, mutta nämä yritykset nähdäkseni kariutuivat yleisen individualismin vahvistuessa ja psykologian keskittyessä yksilöpsykologiseen suuntaan. Silti yhä vielä mm. Kropotkinin käsitykset ihmiselle lajityypillisesti ominaisista "mutuaalitunnoista", Le Bonin varoitukset "joukkosielun" vaarallisuudesta ja Freudin joukkopsykologiaa koskevat analyysit ovat antoisaa luettavaa.
2. Muuan ilmiö, joka joukkopsykologian näkökulmasta on ymmärrettävä, mutta jolle yksilöpsykologian saati "huipputieteellisen" aivotutkimuksen lähtökohdista ei ole löytynyt kunnollista kuvausta tai selitystä, on hypnoosi. Hypnoosi-ilmiöstä ei ole kaikenkattavaa teoriaa. Ilmiön olemassaoloa tuskin kukaan kuitenkaan vakavissaan kiistää.
Suggeroinnillaan hypnotisoija ohittaa jonkin kerroksen hypnotisoitavan ajattelusta, huijaa hänen aivojaan, harhauttaa tietoisuuden tai palauttaa sen johonkin enemmän unenomaiseen kehityksen varhaisvaiheeseen -- mutta jos tuolle ohitettavalle mielen komponentille pitäisi antaa nimi, epäilemättä kysymyksessä olisi nimenomaan Tahto. Hypnotisoija “pelaa ulos“ tai käytännössä omii itselleen hypnotisoitavan Tahdon, ja kun tämä on tapahtunut, kaikki mitä hypnotisoija ääneen esittää, toteutuu hypnotisoidussa lainvoimaisella ehdottomuudella.
Hypnoosissa ei ole kyse aggressiosta, siis siitä että yksi pystyy alistamaan toista. Hypnoosissa on kyse pikemminkin inhimillisen kielen kaikkein alkuperäisimmistä ominaisuuksista. Se, että ehdottomasti tehokkaimpia ovat nimenomaan toteamuksen muodossa annetut suggestiot, selittyy mahdollisesti sillä, että hypnoottinen tajunnantila merkitsee kehityksellistä regressiota primitiivisessä alkulaumassa vallinneiden sosiaalisten reaktioiden asteelle.
Alkulauman selviämisen ja hengissäpysymisen ehtona oli, että koko lauma seurasi johtajauroksen antamia hälytys-, hierarkia-, tms. signaaleja välittömästi ja niitä mitenkään kyseenalaistamatta. Koko laumalla saattoi siis olla ainoastaan yksi Tahto. Juuri tämänkaltainen “sosiaalinen“ tahtotoiminto vaikuttaa hypnoositilassa. Siinä ei siis ole kyseessä vain hypnotisoijan ja hypnotisoitavan keskinäinen alistussuhde, vaan nimenomaan tietyillä ehdoilla, tietyllä regressiivisellä kehitystasolla elvytetty lajityypillinen yhteydenpitomekanismi. Toteavassa kielimuodossa annettu suggestio vastaa signaalia.
3.
Kun seuraavan kerran joku aynrandilainen libertaristi ottaa puheeksi "vapaan tahdon" tai taloudellisen "vapaan toimijan", muistakaa että kaikki, siis todellakin aivan kaikki, sanonko kolmannenkin kerran: aivan kaikki liberalistiset teoriat riittää kumoamaan kokonaan yksi ainoa sana: hypnoosi.
4.
Hypnoosiin vaivuttaminen onnistuu mukavimmin ruumiintuntoja suggeroimalla. Jos pyydän sinua kuvittelemaan jotain esinettä, vaikkapa tuolia tai pöytää, tähän mielikuvaan ei liity juurikaan suoranaisia ruumiintuntoja. Mutta jos pyydän sinua ummistamaan silmäsi ja kuvittelemaan että kätesi muuttuvat painavammiksi tai että tuolin selkänoja vetää vahvan magneetin tavoin sinua puoleensa, näitä mielikuvia ei pysty luomaan rekrytoimatta samalla elimistöä jossain määrin mukaan. Niinpä hypnotöörit tyypillisesti käyttävätkin erilaisia rentoutumismenetelmiä vaivuttaessaan hypnotisoitavia transsitilaan.Ruumiintunnot, ja niihin liittyen taktiiliset kosketusmielteet, ovat eräänlaisessa erityisasemassa mielteiden joukossa. Ne ovat jotain hyvin perustavanlaatuista, ilmeisesti kehityksellisestikin syvemmällä sijaitsevaa ja varhakantaisempaa kuin esim. selvästi hahmottuvat näköhavainnot.
Ruumiintuntojen ulkoistaminen on se mekanismi jolla ihminen on muodostanut käsityksensä ulkoisesta todellisuudesta ja siinä vaikuttavista voimista. Näin on tapahtunut sekä lajin varhaisessa esihistoriassa että esim. uudella ajalla, jolloin eurooppalainen ihminen havahtui kokonaan uudenasteiseen itsetietoisuuteen, eriytti oman minuutensa ja objektivoi ulkoisen todellisuuden sieluttaen sen omista ruumiintunnoista projisoidulla syysuhdeajattelulla. Tämän jälkeen hän tiesi, että tuuli tarttuu pihlajan lehvistöön ja taivuttaa puun vartta.
Ruumiintunnot näyttelevät aina olennaista roolia, kun yksilö ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Voidaan ehkä väittää, että esimerkiksi fysiikan avainkäsite -- "voiman" käsite -- on ruumiintunnon ulkoistuma. Samoin oma kehomme mielikuvatasolla ulkoistetaan myös silloin, kun otamme yhteyttä yhteisöön. Mielteiden muodostumisen pohjalta on helppo tajuta miksi yksilö ja yhteisö ovat aina metaforisessa suhteessa toisiinsa.
5.
Millainen yksilö-yhteisöolento esim. Hitlerin Kolmas valtakunta ruumiintuntoineen oli? Motorisilla ja taktiilisilla mielteillä ladattu: vahva, kurinalainen, ruumiillisesti terve, yhteistahtia marssiva, omaa kiinteyttään ja yhdenmuotoisuuttaan varjeleva, vähäisintäkin epäjärjestystä sekä erilaisuutta sietämätön -- ja äärimmäisen projektiivinen, oman jyrkän sublimoidun sielunsa pimeyden ulkoiseen vihakohteeseen, "epäpuhtaisiin" rotuihin ja alempiarvoisiin kansallisuuksiin projisoinut, fyysisten tuntojen varassa toimiva ja fyysistä ratkaisumallia tarjoava olio.
Ei ole sattumaa, että kun otetaan esille mikä tahansa natsipropagandan tuote ja analysoidaan kielenkäytön miellemaailma, ruumiintunnot, motoriset ja taktiiliset mielteet nousevat esiin vahvoina ja määrällisesti runsaina. "Vanhan ajan vallat käyvät nykyään yhteisrynnäkköön tätä maailmankatsomusta vastaan, koska ne tuntevat, että tässä syntyy uusi maailma vanhaa vastaan. Sellainen käsitys ja sellainen elämys tuo tietenkin mukanaan koko ajattelutavan käänteen, historiaa luovien voimien uuden tulkinnan", kirjoittaa eräs natsien pääideologeista, Alfred Rosenberg.
Tällaisen tyylipuhtaan, täysin motoristen ja taktiilisten mielteiden varaan rakentuvan julistuksen tunnot palautuvat hyvin syvälle ihmismielen primitiiviseen fyysissävyiseen alkuhämärään, jossa vain tuntemukset ja fyysisten tarpeiden dynaamiset viriämät ovat määrääviä, ja siksi tällaisella julistuksella kanssaihmisiin saavutettava yhteys ei toteudu tietoisen järkiajattelun älyllisellä tasolla vaan joukkosielun tuntemuksina, alkuvoimaisina suggestioina.
Totalitaristinen yhteiskunta on aina militaarinen yhteiskunta -- ja päinvastoin. Kuvittelemme kyllä mielellämme, että totalitarismi on tietyn, sen-ja-sen ideologian tuotetta -- ja hämmästyttävää kyllä, näissä kuvitelmissa totalitarismin aina aiheuttaa jostain syystä juuri se ideologia jota niin vakaumuksellisesti itse vastustamme -- mutta itse asiassa mikä tahansa opillis-tiedollinen ismi kelpaa totalitarismin kulissiksi. Totalitarismi on vain ryhmäpsykologiaa, ilmiö, jossa yksilöt menettävät yksilöominaisuutensa ja joukko alkaa käyttäytyä joukkona. Jos liian moni taantuu tarpeeksi primitiiviselle tasolle, joukkopsykologiset regressioilmiöt käynnistyvät.
 |
| Otava julkaisi Rosenbergin kirjoituskokoelman suomeksi 1942 |
6.
Ruumiintuntoja rekrytoivan totalitaristisen propagandan vaikutukset ovat kuin iskuja tietoisuuden vyön alle. Traagista on että ihmiset pitävät tällaisista iskuista. Niillä saadaan muodostumaan luja yhteys alkuykseyteen, elämänvoimien lähteelle.
Ne auttavat unohtamaan rajoittuneisuudet, ne kohottavat pinnalle Uuden Alun, joka luo kuvitelmat loistavasta tulevaisuudesta kokonaan uusilla ehdoilla. Vanhat synnit otetaan anteeksi, pöydät pyyhitään puhtaiksi, joukkovahvistautumisen mukana tuleva voimantunto auttaa torjumaan tietoisuudesta kaikki varaukset ja kriittisen epäilyn. Ruumiintuntoja rekrytoivalla propagandalla on aina sama kohottava voimansa, katekteilla elvyttävä katarttinen vaikutuksensa. Meissä sykkivät mystiset rytmit, ja niiden tahtijaot määräävät myös tietoista, mielteisiin ja käsitteisiin perustuvaa ajatteluamme.
Aina kun meissä viriää tarve samaistua samanmielisiin kanssaihmisiimme, olemme ottaneet ensimmäisen marssiaskeleen kohti synnytyssairaalan vauvaosastoa. Sinne mennään rivissä sotilasmarssien soidessa -- yhteistahti on joukon mahti, kuten työväenliike lietsoi joukkojaan -- tai kuten näennäisesti "vapauttakin" lupaavat opit, kuten fysiokratismin perintöä jatkanut liberalismi, voivat toimia kasvottoman kaikkivoivan rahan taloustotalitarismin soittokuntana -- vaara alkaa aina siinä missä yksilöllinen äly menetetään, missä yksityinen suu alkaa mutustella yhteisen opillisen ismin jankutuksia.
Loistava polku -- kunnian polut -- voivat alkaa mistä tahansa, myös netin keskustelupalstoilta, mutta ne eivät ala minkään nimenomaisen opillisen "totuuden" piiristä. Yhtä lailla "suvaitsemisen" kuin "suvaitsemattomuudenkin" rintamajoukot saattavat jäykistyä jankutukseen, oppisanastot muuttuvat tunnustukselliseksi hokemiseksi, ajatus alkaa marssia samaa rataa, hypnoottiset vaikutukset vahvistuvat, kohta ollaan valmiita murskaamaan vastapuoli aidon rautaisilla argumenteilla.
7.
Tapa jolla joukkovahvistautuminen noituu ymmärryksen niin että jonkin opin yleiskäsitteet alkavat vaikuttaa ja vakuuttaa "totuudellisina" on traaginen. Inhimillisesti kaikkein korkeimmat kyvyt -- kyky abstrahoida, muodostaa opillisia kokonaisuuksia ja käyttää niiden ilmaisemiseen yleiskäsitteitä -- ja inhimillisesti primitiivisimmät sielunmekanismit -- tarve muodostaa joukkoja, opillisia perheyhteisöjä, saada omille ajatuksille turvaa samaistumalla samanmielisiin -- siis mielemme kaikkein korkeimmat ja syvimmät kerrokset -- voivat periaatteessa muodostaa millaisia keskinäiskytkentöjä tahansa.
Voidaan kysellä loputtomiin: miten oli mahdollista että kokonainen kansa, tavalliset vakaat saksalaiset, hullaantui natsien vähäjärkisestä propagandasta, osti miljoonapainoksen Rosenbergin täysin käsittämättömästä kirjasta "Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti" ja luki kuusi miljoonaa Hitlerin "Mein Kampfia", jonka modernin englanninnoksen tekijä Ralph Manheim toteaa, että järjettömyydet täytyy vain kääntää järjettömyyksinä pysähtymättä miettimään mitä ne järkevästi ottaen voisivat tarkoittaa. Näihin kysymyksiin on vain yksi vastaus: sellainen on ihminen.
8.
Kokemukset kaikilta maailman sotarintamilta kertovat, että mitä normaaleimmat ja terveimmät nuoret miehet voivat pahoihin paikkoihin jouduttuaan raaistua ja elukoitua varsin nopeasti niin, että esimerkiksi raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. Ei ole mitään mitä ei ennalta tiedettäisi siinä, että raaistuminen ja psyykkinen regressio voivat olla koskaan korjautumattomia, parantumattomia. Puhutaan paljon rintamasotilaiden sodanjälkeisistä sopeutumisvaikeuksista, käpertymisestä ja koteloitumisesta, masennuksesta, kaikista post-traumaattisista oireista. Ei niiden pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, ne ovat osa kaikkien sotien seurauksia, ovat olleet aina, ja suomalaiset jos ketkä ovat sotia historiassaan joutuneet kokemaan.
Suhtautumisemme sodan invalidisoimiin ihmisiin on tekopyhä. Sekin että heidät nahdään sankareina, tekee heille vääryyttä. Sankarin ja uhrin roolit eivät oikein ole yhteensovitettavissa. Sotatapahtumat tapahtuvat aina joukkomittaisen taantuman vallassa, eikä ole mitään tapaa käsitellä sotia järjen tasolla myöhemmin. Sotahistoriat ovat niin sanotun "historiallisen järjen" liimaamista tapahtumien päälle, muta tämä laastari ei auta ollenkaan niitä jotka sodassa rintamilla taistelivat. Sotahistoriat ovat vain päältäkatsojia varten, sotaherroja varten, ylimalkaan niitä herroja varten jotka nuorukaisia rintamille kuolemaan lähettävät.
 |
| Oikeaanosunut psykoanalyysi jo 1942 |
9.
Kaikki mitä edellä on sanottu voi mahdollisesti luoda ainakin hieman valoa kysymykseen miksi meidän on vaikeaa muodostaa käsitteellistä selvyyttä sellaisista asioista kuin "isänmaallisuus" vs. "militarismi", tai "kansalaistunnot" vs. "kansallistunnot". Tällaisten käsitteiden erot eivät jäsenny meille selvästi, koska juuri näitä eroja selventämään tarvitsisimme ryhmäpsykologiaa. Se kuitenkin jäi oppihistoriassamme kehittymättä siitä syystä, että lisääntyvä individualismi vinoutti psykologian yksilöpsykologiaksi.
Silti meidän pitäisi ymmärtää että olemme lajityypillisesti sosiaalisia olentoja, ja joukkopsykologiset reaktiot ja mekanismit elävät meissä osana sitä yleisihmisyyttä, joka on lajillemme ominainen. Ne eivät siis ole mitään epänormaalia, eivät mitään älyllisesti kyseenalaista, eivät myöskään minkään ylimmäisten, yli-inhimillisten järkiperusteiden mukaan asettuvia, valmiina "annettuja" ratkaisuja, joista meidän pitäisi valita jokin "oikea" opillinen vaihtoehto.
Voi olla olemassa isänmaallisuutta, jolla ei ole mitään militaristista ominaisuutta. Samoin on olemassa militarismia, jossa isänmaa toimii lähinnä pelkän asehulluuden ja aggression kulissina. Samanmielisyys ja samankielisyys voivat eri yhteyksissä olla yhtä lailla hyve kuin synti. Voimme kokea samankielisten kesken vahvaa yhteenkuuluvuutta ja historiallista kohtalonyhteyttä, jolla ei ole mitään tekemistä minkään patrioottisen, ruumiintuntoja rekrytoivan nostatuksen kanssa. --
Kaikki tällaiset tunteet nousevat periaatteessa terveeltä pohjalta, ja itse asiassa on jopa ihan se ja sama millä nimellä niitä kutsumme, jos vain ymmärrämme, että ne kaikki ovat mahdollisia ja luvallisia aina siihen pisteeseen saakka jossa ne muuttuvat "miestä väkevimmiksi" ja pelaavat ulos yksilöllisen Tahtomme.
Riippuu oman tietoisen harkintamme vallasta, omasta tahdostamme, omasta yksilöllisen eriytymisemme asteesta, missä määrin annamme näille inhimillisille perustuntemuksille tilaa ja valtaa, tai missä määrin niitä kontrolloimme. Niiden lähtökohtaiseen mitätöintiin ei ole syytä, eikä se liene edes mahdollista -- jos todellisuudentajuisia olemme -- mutta niiden jälkikäteiseen historialliseen kritiikkiin saattaa joskus olla aihettakin.
10.
Jollei meillä olisi ryhmätunteita, meillä ei olisi myöskään esim. moraalia. Moraali on täysin lajityypilliselle sosiaalisuudellemme rakentuva asia. Jokainen meistä syntyy tähän maailmaan jokseenkin tietämättömänä, "tyhjänä tauluna", ja jokaisen silmien vähitellen avautuessa ja tajunnan vähitellen avartuessa mieleemme muodostuu ensin "sinä" ja sitten vasta "minä". Näin elämme ikään kuin kaikki toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme. Moraaliset tuntomme ovat siis olennainen ja rakenteellinen osa perustavanlaatuista ihmisidentiteettiämme, "minäämme".
Jos menetämme tuntuman moraalisiin kehityskerroksiimme, muutumme epäihmisiksi. Sellaisiksi me voimme päätyä paitsi psyykkisen joukkoregression, yhtä hyvin myös tunnekylmän yksilöllisen älyllistämisen tietä. Siellä missä kylmä rationalisaatio ottaa vallan ja kuolettaa eläytymiskykymme, siellä kohta putoaa päitä. Talous "kylmine numeroineen" on yksi ajallemme ominainen sairaan rationaalisuuden laji.
On myös olemassa psyykenvammoja, syviä minävammoja, kuten psykopatia ja narsismi, joille on ominaista etteivät empatian ja ryhmätunteiden mekanismit ole koskaan kehittyneet. Jostain syystä tällaiset minävammaiset voivat joskus -- itse asiassa aika useinkin -- elää keskuudessamme jopa palvottuina Johtajina tai rakastettuina karismaattisina sankareina. Huomautan, ettei esimerkiksi urheilun lokerossa pysyvä urheilusankaruus ole sairasta, mutta sairasta siitä saattaa tulla jos sitä hyväksikäytetään esim. yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.
Sokeutemme syvien minävammojen suhteen saattaa olla yksi seuraus siitä, että joukkopsykologia tiedonalana jäi kehittymättä ja ajattelumme on kaikenkaikkiaan niin individualistista kuin se on. Jos näkisimme ihmisen ryhmäpsykologiset ominaisuudet selvemmin, emme ehkä erehtyisi nostamaan psyykeltään sairaita ihmisiä johtajiksemme.
------------------------------------
Lisäykset:
Aggressio palaa kehiin siellä missä regressio saa vallan. Ajallinen palautuminen ei edes pysähdy parin tuhannen vuoden päähän, se jatkuu kymmenien tuhansien vuosien lajihistoriaan. Siinä suhteessa kulttuurien "erilaisuus" on jossain mielessä ohitettavissa -- kaikkialla pinnan alla paljastuu sama väkivalta. Raain väkivalta on vain raainta väkivaltaa, sillä ei ole erityisiä kulttuuriominaisuuksia.
Kulttuurien keskinäiset vertailut voivat tapahtua joltain yleisinhimilliseltä pohjalta, kuten esimerkiksi yhteisössä vallitsevan sosiaalisen sidonnaisuuden asteen perusteella. Tällaisia vertailuja -- ainakaan täydellisiä vertailuja -- emme kuitenkaan oikein pysty tekemään, koska olemme ryhmäpsykologiassa niin avuttomia.
Avuttomuuden ratkaisemme sitten kulttuurirelativismilla. Tai tuolla vielä paradoksaalisemmalla, älyllisesti surkeammalla rimanalituksella: vieraiden kulttuurien kaikinpuolisella ihannoinnilla.
-------------------
Kaikissa yhteisöissä vallitsee juuri niille ominainen "tietoisuuden vedenpinta" -- eli juuri tuo jokin sosiaalisen sidonnaisuuden aste, joka kielen ja ajattelun kautta luo "yhteisen" todellisuuden.
Se on jokin vedenpinta, jonka päälle yksilön on vaikea nostaa päätään. Jos nostaa ja kokee pinnanylisen maailman, mitä siitä ymmärtävät ne jotka ovat aina eläneet totuuksissaan kuin kalat vedessä?
"Mitä ymmärtää kala vedestä jossa se viettää koko elämänsä?" -- Albert Einstein.
 |
| Intellektuelli ase-, anteeksi virkapuvussaan |
---------------------
Monet sanovat: "Ei tappaminen ole väärin; se kuuluu elämään..." -- Mutta tappaminen ei ole sitä-tai-tätä, sen tiedollinen määritteleminen ei ole validia asian taantuneen regressiivisen luonteen takia -- on ihan sama mitä se on, mutta tappamista on vastustettava juuri sen tähden ettei se kuulu kehitykseen eikä hyvään elämään. Kuten rikkauskaan ei kuulu hyvään elämään, vaan tuhoaa hyvän elämän.
Ei pidä puhua kuolemanrangaistuksen puolesta tai sitä vastaan, vaan esittää oikeita kysymyksiä -- oikeissa puitteistuksissa. Kysymys omantunnoneettisessä järjestelmässä on siitä onko oikein tuomita joku toimeenpanemaan kuolemanrangaistus.
------------------------
Omassa elämässäni vuosia vieneestä 60-luvun "sadankomitealaisesta" -- eli einstein-russellilaisesta -- pasifismista on varmaan paljon aika perusteellisen vääriä mielikuvia ja ehkä vääristyneitä muistikuviakin olemassa. Niitä on erityisesti Suomessa, jossa tuolloin elettiin vielä suhteellisen tiukasti valtiokirkollista yhtenäiskulttuurista "koti-uskonto-isänmaa" -tunnustuksellisuutta.
Liike oli kuitenkin yleismaailmallinen, ja se starttasi jo vuosikymmenen alussa kaikissa maailman suurkaupungeissa järjestetyillä, miljoonia ihmisiä kaduille vetäneillä mielenosoitusmarsseilla, joissa vastustettiin suurvaltojen tuolloista kilpailua ydinkoeräjäytysten tekemisessä. Nämä marssit vaikuttivat siihen että maanpäälliset räjäytykset kieltävä sopimus solmittiin sitten 1963.
Ne olivat niitä aikoja jolloin itse 15-vuotiaana nulkkina tunkeuduin kesäyliopistoon suorittamaan appron osia psykologiassa. Yliopistosivistyksen hirvittävä näennäisyys näkyy esimerkiksi siinä että sain kursseilta parhaita mahdollisia arvosanoja -- vaikka en totisesti tuolloin ymmärtänyt psykologiasta vielä mitään.
Muun muassa Einsteinista innostuneena sitten omaksuin nuo pasifistiset ajatuksetkin. Se ei kuitenkaan ollut mikään tiedollinen prosessi, vaan todellakin omia tuntojani vastaava moraalinen herääminen. Tähän ikään mennessä siitä ei oikeastaan mikään ole muuttunut, ei siis mikään mikä koskee absoluuttista pasifismia kehityksellisenä arvona. Aseistakieltäytyminen taas perustuu käsitykseeni, jonka mukaan yhteiskunnassa tietyt ragressoivat kehityskulut voivat vahvistua rajatta, ellei aina löydy tarvittavaa määrää ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan erilaisten lynkkausmielialojen paineessakin selvästi: "Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!"
Toimiessani yhdistysaktiivina ja mm. Ydin-lehden päätoimittajana tapasin ainakin satoja tuon ajan pasifisteja, ja mainittakoon, että en esimerkiksi koskaan ole kenenkään suusta kuullut mitään senkaltaista, joka noiden aikojen aktiivien nimiin nykyään kirjataan, kuten lausetta "Mitäs te veteraanit lähditte sinne sotaan, ihan oma syynne missä kunnossa nyt olette." -- Einsteinilaisen pasifismin lähtökohta-asetukset ovat todellakin ihan muualla kuin talvi- tai jatkosodan historiallisessa kelaamisessa. Ne liittyvät lähinnä siihen, että joukkotuhoaseiden maailmassa on turhaa ja mieletöntä tavoitella varustautumalla sotilaallista turvallisuutta.
Einsteinin eräänlainen kruununperijä, fyysikko Stephen Hawking, kantaa hänkin Sadankomitean harakanvarvasmerkkiä rintapielessään. Eräässä tv-haastattelussa Hawking rähisi halvaantuneesta suupielestään: "Jos maailmassa on ydinaseita varastoissa niin paljon, että räjäytettiinpä ne missä päin maailmaa tahansa, ne aiheuttavat ilmakehään säteilyn joka riittää tappamaan jokaisen ihmisen 16 000 eri kertaa, kannattaisikohan suurvaltojen ihan uskottavuuden nimissä vaikkapa ensin puolittaa ydinasearsenaalinsa."
 |
| Fyysikko Hawking tunnusti myös Einsteinin aateperintöä |
Sitähän vähän kaikki sotilaallinen varustautuminen ja valmistautuminen tuppaa olemaan -- ensin menee suhteellisuudentaju, sitten todellisuudentaju. Ja kun todellisuudentajua ei ole, kyllä niitä konfliktejakin sitten sikiää. Ei niitä tarvitse erikseen aseteollisuuden tarpeiden tyydyttämiseksi pystyttää -- ihmiset ihan itse hankkiutuvat kaivamaan verta toistensa nenistä. Ihmiselle lipsahtaminen ihmistä ja elämää suurempien arvojen ja uskomusten valtaan tapahtuu kovin helposti.
Niin että tällaiselta se pasifismi-asia näyttää nyt järjelläni katsottuna. Voimme aina käytännössä koska tahansa törmätä järjettömään väkivaltaan, mutta se ei muutu järkeväksi sillä että eskaloimme konfliktit jo ennakolta pyrkimällä varustautumaan aina vain enemmän. Jokaisen on tehtävä oma ratkaisunsa ja tilannearvionsa -- tarvitaanko maailmassa enemmän "Kyllä, kyllä"-miehiä vai niitä, jotka oman henkensä uhalla ovat valmiita sanomaan selvästi: "Ei!"
--------------------
Matti Wuori kertoo yhdessä muistelmateoksistaan -- olisiko ollut "Titanicin kansituolit" -- toimineensa aktiivisesti niin sanottujen yllytysoikeudenkäyntien yhteydessä syytettyjen asianajajana. Hän antaa sen kuvan että homma olisi paljonkin pyörinyt hänen ympärillään.
Noiden tapahtumien keskiössä toimineena minun on myönnettävä, ettei omaan mieleeni jäänyt minkäänlaista muistikuvaa nimenomaan Matti Wuoresta. Tämä voi olla hieman ihmeellistä. -- Mutta ehkä se selittyy sillä, että tuo aika oli todellakin kaikin tavoin hektistä.
Elettiin yhteiskunnallisesti kokonaan uusien ilmiöiden "sisällä", ja aivan uutta arvonmuodostusta tapahtui jatkuvasti -- eikä sellaisesta tunnetustikaan jää juuri mitään muistikuvia. Muisti on aivotoiminto joka tallettaa tyypillisesti vain tiedollisesti täysin "käsiteltyjä" sisältöjä.
------------------------
Niin sanottu Doylen laki tai -teesi määrää, etteivät moniarvoiset demokratiat sodi keskenään. Maailmanhistoria ei tunne tällaisia sotia. Sotatilassa yhteiskunta taantuu, vallan rakenteet autoritarisoituvat, ja vallan "voimaviivat" tulevat "ylhäältä alas". Niin kauan kun yhteiskunnissa saadaan vallitsemaan sellainen systeeminen tila, jossa vallan voimaviivat kulkevat "alhaalta ylöspäin", niin kauan valtiot eivät sodi keskenään.
Me emme tietenkään ole toistaiseksi oppineet läksyjämme moniarvoisesta demokratiasta. Olen näillä palstoilla pauhannut usein siitä miten falskeja näkemyksemme oman demokratiamme todellisesta olemuksesta ja arvosta ovat. Esimerkiksi, ettemme ymmärrä edes tapaa, jolla moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. Meillä on vielä toivottoman pitkä matka näiden ihan perustavanlaatuistenkin yhteiskunnallisten vakioiden ymmärtämiseen.
-------------------------
"Doylen laki" ei ole vain moniarvoisen demokratian määritelmä, jota tukevat mm. Hannah Arendtin pohdiskelut "vallan voimaviivojen" suunnista, vaan se on myös muistutus siitä, ettei tällaista demokratiaa voida asein puolustaa.
Monelle se on kammottava ajatus. Että ihmisellä -- ihmisessä -- on jotain joka on olemassa vain hänen korviensa välissä, ja joka murenee sukupolvien ajaksi, peruuttamattomasti, jos sitä yritetään ylläpitää väkivallan avulla.
Regressioon ja väkivaltaan meillä on aina lajihistorian petaamat valmiudet. Moniarvoinen demokratia on vasta muutaman sadan vuoden kehityksen tulos.
Nämä muutamat sadat vuodet ovat erityisen ajattelulaatunsa vaikutuksesta muuttaneet maailmaa -- ihmisen elämänehtoja ja elämänmuotoa -- tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ihmiselämän puitteet muuttuivat koko ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä.
Meidän ei pitäisi julistaa heppoisesti perusteltuja opillisia "ikuisia totuuksia" ihmisen lajityypillisistä ominaisuuksista. Ihmiskuvamme on puutteellinen, nyt aivan erityisellä tavalla vääristynyt. Historiallisia oikaisuja tarvitaan.
Elleivät elämää säilyttävät voimat meissä olisi olleet vahvempia kuin elämää tuhoavat voimat, olisimme kuolleet sukupuuttoon jo ammoin. Lajinsisäisen väkivallan tuhoisuus on ihmisen ongelma, mutta realistina näen väkivallan regressioilmiönä ja demokratian kehitysilmiönä.
Jonkun on myös jokaisessa tilanteessa muistutettava siitä, että iskettiinpä nyrkillä tai ydinpommilla, senkin jälkeen kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä se miksikään siitä muutu.
-------------------
Pasifismi ei siis ole mikään oppi, vaan eräs vastaus ikuisen ihmisen ikuisiin ongelmiin. Oppeja, hienoja ja suuria, ihmistä ja elämää suurempia oppeja meillä on maailma täynnä, mutta kosketuskohdat oman pienen elämän perimmäisiin kysymyksiin ovat varsin vähälukuisia. Niistä ei pidetä kiinni opillisen oikeassaolemisen tarpeen vuoksi vaan siksi, että niissä elämä on läsnä. Ei siis vain oma elämä, vaan elämä yleensä, ilmiönä, jota ei pidä turhaan tuhota.
Olen aina sanonut, ettei ihmisiä erityisesti kannata tappaa, kun jokainen kuitenkin kuolee aikanaan, joka tapauksessa. Kukaan ei ole toistaan ikuisempi. Elämä ei ole omaa ansiotamme, emmekä kukaan oikeasti omaa valtuuksia toistemme elämän ennenaikaiseen lopettamiseen. Jos kuvittelemme ja koemme sellaisia valtuuksia omaavamme, silloin asioita ei kyllä ole ajateltu pohjaan asti. -- Ja jos alamme puhua eteen tulevista "realiteeteista", silloin elämän todelliset realiteetit ovat meiltä hukkuneet.
--------------------
Yhtäältä meidän on myönnettävä tosiasiaksi se sinänsä ikävä asiainatila, ettei kaikesta ajattelusta ja puheesta voi koskaan kuin vain pieni, ehkä aivan marginaalinenkin osa olla niin sanotusti "uutta luovaa".
Tämä asiaintila ei suinkaan johdu mistään senkaltaisesta seikasta kuin että "varsinaisia ajattelijoita" tai "luovia henkiä" olisivat vain aniharvat ihmiset, vaan se johtuu ainoastaan siitä, että kieli ja ajattelu ovat sosiaalisia muodosteita jotka ovat kehittyneet nimenomaan ylläpitämään yhteyttä ihmisten välillä. Kielen ja ajattelun on perustuttava aivan tietynlaiseen "varmuuteen", kuten Wittgenstein tätä kielen ominaisuutta nimitti.
Intersubjektiivinen kieli on eräänlainen sukupolvien yllä leijuva pilvi, joka määrää sen ajatusilmaston jossa ihmiset elämänsä elävät. Suurimman osan kielen käsitekoneistoista on oltava "kiinteää" -- sen on toistettava jotain joka luo perustan kaikelle vaihtelulle. "Vain varmuuden pohjalta on kriittinen epäily mahdollista", totesi Wittgenstein.
 |
| Ajattelu on sosiaalinen instituutio |
Millaisia ilmiöitä sitten nämä ikävät "joukkopsykoosit" ovat? Mitä se oikein tarkoittaa, jos määrittelemme ne "regressioiksi"? -- Nähdäkseni meidän on otettava käyttöön sellaisia "wittgensteinilaisia" käsitteitä kuin esimerkiksi "ajatusliike" tai "ajatusliikkeiden suunta". Mielestäni sellaiset kuvaavat hyvin jotain kielen ja ajattelun ilmiöitä, jotka vastaavat psykologian määritelmiä yleisen "psyykkisen tason" laskusta.
Jos jokin erottaa eurooppalaisen uuden ajan keskiajan skolastisista mielenmaisemista, niin se on nimenomaan "ajatusliikkeiden suunta". Siinä missä keskiajan ihmiset päättelivät deduktiivisesti yksittäisestä yleiseen päin, siinä uuden ajan ihminen yrittää konstruoida syysuhteita yksittäisestä yleiseen päin. Siinä missä keskiajan ihminen koki ympärillään olevan feodaalisen maailmanjärjestyksen "ylhäältä annettuna", siinä uuden ajan edustuksellisen demokratian ihminen vaatii että "vallan voimaviivojen" pitää kulkea "alhaalta ylöspäin".
Siellä missä nyt yhteiskunnallisesta keskustelusta katoavat -- vaikkapa vain sen marginaaleista -- yritykset kritisoida olemassaolevia "totuuksia", eli siellä missä kontroversaalisuus katoaa kuvasta, siellä demokratia on heikoilla. Siksi kaikkien pitäisi demokratiassa olla huolissaan todellisen opposition katoamisesta.
Ja "todellisella" on tarkoitettava juuri sitä että oppositiossa on "tosi kyseessä" -- ei sitä että oppositio olisi vain joukko ikiaikaisia nuoria poliitikonalkuja aina yhtä "äärimmäisine" mielipiteineen ja keskinäisine nahisteluineen. Opposition on muodostettava "todellinen uhka" vallitsevalle ajattelulle.
Oppositiota ei voi opettaa koulussa. Koulussa opetettu oppositio on kuin ruotsinkielisen herra-asenteet itseoikeutettuina omaksuneen yläluokan "möbleerattuun huoneeseen" tuotu siisti kalterihäkki, johon on mamsellien iltapäiväkahvien oheisohjelmaksi kauhisteltavaksi tuotu muutama ihan oikea "kapinallinen".
Suomessa nyt vallitseva yhteiskunnallinen tilanne, jossa koko virallisen yhteiskunnan legitimiteetti horjuu ja jossain julkisuuden pinnan alla vallitsee laaja patoutunut pahan olon paine, luo tietysti ihan omanlaisensa kontroversaalisuuden yhteiskuntaan.
Se on pääosin käsitteellistämätöntä, kaiken kielen ja ajattelun ulkopuolelle sijoittuvaa painetta. Siksi sen mahdollisille purkauksellisille ilmentymille on vaikea antaa määreitä -- siitä huolimatta että varmasti kaikkien mahdollisten mellakoiden tai yksittäisten provokaatioiden "selittäjiä" riittää pilvin pimein.
Itse asiassa juuri sellaistahan valtaosa kaikesta "yhteiskunnallisesta keskustelustamme" nykyisin on. Jo ihan mitättömienkin provotapahtumien herättämää laajamittaista kuohuntaa, jossa erilaiset "selittäjät" kilpailevat keskenään oman selityksensä näkyvyydestä, eivät niinkään pätevyydestä.
--------------------------
Sanoisin että uskomme "järkeen" -- mutta aivan erityisellä tavalla uskomme opilliseen ajatteluun. Eli meidän pitäisi pystyä esittämään järkiajattelumme erityisessä opillisessa muodossa, ja vasta sitten voisimme itse siihen "uskoa".
On ikään kuin tarvitsisimme opilliset käsitteet, niillä muotoillut teoriat ja oppilauseet, korrespondenttisen totuudellisuuden todistukset -- ja jos meillä nuo kaikki olisivat "pakettina kasassa", silloin voisimme itse olla uskottavia omissa silmissämme, ja kokisimme että "asiamme" on yleispätevä ja tarpeen vaatiessa todistettavissa kaikille.
Juuri tällaisesta "opillisen ajattelun" nauttimasta auktoriteetista blogissa oli puhe. Meillä ei oppisivistyksen historian antamilla eväillä ole mitään edellytyksiä tehdä mitään "päteviä" ajatusoperaatioita ryhmäpsykologisilla käsitteistöillä -- sellaiset yksinkertaisesti jäivät kehittymättä.
Otin blogissa hypnoosin esimerkkinä ilmiöstä, jolle ei edelleenkään ole kunnollista kuvausta eikä selitystä, vaikka ilmiön todellisuudesta tuskin kukaan pystyy esittämään epäilyjä. Mutta tämä esimerkki näköjään otetaan kaikkea muuta kuin esimerkkinä koko ajatteluamme vaivaavista "aukoista" -- näköjään hypnoosi-ilmiö ikään kuin jätetään omaan arvoonsa, jonkinlaiseksi ihmismielen kuriositeetiksi, jolla ei mitään yleistä esimerkkiarvoa ole.
Näin siis vaikka "sosiaalinen tahtotoiminto" kumoaa jokseenkin kaiken mitä esimerkiksi niin sanotun "vapaan toimijan" mielikuvan varassa sanomme taloudesta. En ehkä sittenkään korostanut tarpeeksi tätä asiaa: että hypnoosi on siis ilmiö, joka kumoaa kaiken mitä ajattelemme taloudesta. Eivätkä siis mitkään talouden opillistukset ole päteviä.
Se on mielestäni outo juttu. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan olemassaoleva mutta vailla opillista selitystä oleva ilmiö, jonka olemassaolo riittää kumoamaan olemassaolevan opillisen ajattelun, silti olemassaoleva mutta pätemätön opillinen ajattelu painaa toisessa vaakakupissa miljoonia ja taas miljoonia, miljardeja kertoja -- tai euroja -- enemmän.
Kaiken nimenoman opillisen järkiajattelumme rajoittuneisuus ja tapa, jolla voimme opillisilla yleiskäsitteillämme noitua ymmärryksemme, näkyy mielestäni hyvin tässä. Meidän pitäisi vain pystyä ymmärtämään, että virhe ei rajoitu talouden alueelle, vaan samat yhteisöominaisuuksia vs. yksilöominaisuuksia koskevat opillistuksen harhat ovat läsnä ja vaikuttamassa aivan kaikessa rationaalisuudessamme.
Ajatusvirhe -- tai nämä yleiset harhat -- ovat ajatushistoriallisen kehityksen tulosta -- ne eivät siis tietenkään eivätkä mitenkään ole kenenkään omia virheitä, vaikka suhtaudumme niihinkin niin että "pätevimpien" meistä pitäisi pystyä oman pätevän järkensä, henkilökohtaisen ajattelunsa puitteissa ratkaisemaan tällainen historiallisesti kehittynyt käsitevääristymä.
Tällainen olemassaolevan järkiajattelumme ja todellisen ongelman välinen skisma esiintyy tietysti myös tuossa pasifismia koskevassa keskustelussa. Ei ole ihme että nimenomaan pasifismi-aihe ponnahtaa tuosta blogista esiin ja herättää keskustelua.
Siinä yhteisöominaisuudet ja yksilöominaisuudet eivät mitenkään voi ajatushistoriamme antamilla eväillä kohdata toisiaan -- ja siinäkin ihan epätoivoisesti yritämme esittää nimenomaan "opillisia" todisteluja puolesta ja vastaan. Ja meillä on jokin merkillinen vaatimus siitä että tarvitsisimme nimenomaan opillisen todistuksen ennenkuin voisimme uskoa itse "ilmiön" todellisuuteen tai vakuuttua sen merkityksestä.
Pasifismin suhteen tilanne on nimittäin juuri sellainen, että meidän on tyydyttävä yhtäältä kuvaamaan niitä yhteisöominaisuuksia joiden varaan rauhan ylläpitäminen yhteisöissä perustuu -- ja esimerkiksi tuo Doylen laki on sellainen -- ja toisaalta sitten jokaisen yksilön on kohdaltaan mietittävä omaa käyttäytymistään suhteessa tietoon tällaisista edellytyksistä eikä suinkaan suhteessa siihen, voidaanko opillinen "pasifismi-ismi" jotenkin todistaa ristiriidattomaksi tai jopa ikään kuin korrespondenttisessa mielessä "todellisuudessa paikkansapitäväksi".
-----------------
Sanoisin että "opillisuus" on nimenomaan eurooppalaisella uudella ajalla vallinneiden vahvojen trendien lopputulemaa.
Triviumin ja qvadriviumin korvanneet uuden ajan erityistieteet eivät vain vakiinnuttaneet omia suureitaan ja mittayksiköitään, siis keskinäistä jakoaan, vaan jokaisen tieteen sisälle syntyi tutkimuskohteen mukaista osajakoa, sitten koulukunta- ja oppisuuntajakoa -- ja tällaisen jatkuvan tiedonalojen pirstaloitumisen seurauksena elämme nyt eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.
Pitkässä ajatushistoriallisessa perspektiivissä koherenttinen todellisuudenhallinta on jatkuvasti antanut sijaa korrespondenttiselle totuudellisuudelle. Nyt tiedämme yhä enemmän yhä vähemmästä, ja vaikka "tositiedon" määrä kasvaa, kykymme käyttää tositietoa minkään yleisen hyvän palvelukseen samassa suhteessa katoaa. Tämä on traagista.
"Opillinen ajattelulaatu" luo loistavat kulissit tiedolla briljeeraamiseen, mutta samaan aikaan oikea, todellinen humanismi ja ihmisyyden näkökulma kuihtuu. Muutumme individualistisesti sokeiksi -- emme enää pysty edes näkemään tapaa jolla ihminen on perustavanlaatuisesti, siis lajityypillisesti, sosiaalinen olento.
Hypnoosiesimerkki, joka osoittaa nykyisin niin mielellämme yksilöominaisuutena hahmottamamme "tahdon" alkuperältään yhteisöominaisuudeksi, on kirjoituksessani tarkoitettu korostamaan sitä opillista aukkoa joka ajatushistoriassa jäi sosiologian ja yksilöpsykologian erotessa liian jyrkästi toisistaan. Sokeutemme näitä niin sanotusti "ryhmäpsykologisia" ilmiöitä kohtaan -- jollainen juuri hypnoosikin on -- johtuu juuri siitä ettemme ole minkään tiedonalan puitteissa kehittäneet ihmiskuvaa jossa ihminen näyttäytyisi omiin juuriinsa ja lajihistoriaansa sitoutuneena olentona.
Emme todellakaan tiedä mitä tarkoitamme kun yritämme määritellä ihmistä ja hänen tekemisiään. Viittaamme ilmiöitä kuvatessamme ja selittäessämme kahtaalle -- joko puhtaasti sosiologisiin vakioihin tai yksilöpsykologian ihanteellistamiin yksilöominaisuuksiin -- mutta valitettavasti iso osa kaikesta mitä ihminen tekee ei todellisuudessa tule edes oikein kuvatuksi kummankaan kategorian puitteistuksissa.
Psykologian puolella psykoanalyysi, joka määrittelee yksilöä lajiperimänsä ja henkilöhistoriansa vaikutteiden taustalta, on ehkä ainoa edes hieman onnistunut kuvaamisen ja selittämisen muoto. Mutta emme osaa käyttää psykoanalyysia joukkoilmiöiden kuten militaariregression tms. kuvaamiseen.
 |
| Sosiaalipsykologian eriytyvät lokerot |
--------------------
Traumat, myös historialliset traumat, ja sellaiset kuin sotatraumat, torjutaan kipeytensä vuoksi pois tietoisuudesta ja koteloidaan jonnekin alitajuntaan. Niiden vaikutus jatkuu, mutta se on epäsuoraa. Ne tavallaan muuraavat umpeen sen mitä todellisuudesta trauman jälkeen voidaan ottaa vastaan. Jokainen traumoittunut ihminen elää eri maailmassa kuin traumoittumaton.
Koteloitumisen ehdottomuudesta kertoo jotain esimerkiksi se, että Saksassa valtavan elämäntyön saksalaisten sotatraumojen käsittelijänä tehnyt kirjailija Günter Grass vasta vanhoilla päivillään omia muistelmiaan kirjoittaessaan tajusi itse olleensa lyhyen ajan nuoruudessaan natsien nuorisojärjestön jäsenenä. Asia oli koteloitunut hänen mielessään niin että muistot sen ympäriltä olivat pyyhkiytyneet, ja vasta oman menneisyytensä "sipulia kuoriessa" asiat palasivat hänen mieleensä.
Psykoanalyytikolle muodostaa ongelman miettiä kunkin sotatrauman hoitoa siltä kantilta että olisiko ollenkaan syytä "kuoria koteloituneita sipuleita", vai pitäisikö pikemminkin vahvistaa niitä psyykkisiä panssareita joiden taakse kipeät kohdat on saatu suljettua. Tällaisiin kysymyksiin ei varmaan ole mitään yleispäteviä vastauksia, eikä ainakaan mitään yleispätevää moraalia, jonka pohjalta terapiassa pitäisi pyrkiä nimenomaan jompaankumpaan vaihtoehtoon.
Olen itse viettänyt joitakin aikoja sairaalassa osastoilla joissa on paljon sodankäyneitä miehiä. Kun psyykkinen kunto ikääntyessä alkaa pettää, muistoista nousee esiin paljon kaikenlaista -- ja myös tai ehkä ennen muuta sellaista, joka ei oikein sopisi kenenkään kuultavaksi. Olen yökaudet kuunnellut mitä kuvottavimpia juttuja, joita veteraanien mielen tunkioihin on ollut haudattuina. Käsitykseni kaikkien sotien regressoivista vaikutuksista kyllä saivat näistä kertomuksista varsin pyytämätöntä tukea.
Jokin ihmismielen tyypillisille työnjaoille ominainen tietysti tulee näkyviin tuollaisessa. On ymmärrettävää, että veteraanien kunniaa julkisesti varjellaan aivan sietämättömään loukkaantumisherkkyyteen saakka. Se palvelee ihmisensuojelua -- mutta tietenkään se ei anna oikeaa kuvaa sodasta ja siitä mitä raaistuminen peruuttamattomasti tekee ihmisille. "Isänmaallisuus" on arka käsite. Se että sotien jälkeenkin syntyneet ikäluokat vielä luokittelevat toinen toisiaan tuollaisen käsitteen sisältämällä magialla, ei ehkä ole asian traagisin puoli. Traagisin puoli ovat peruuttamattomasti psyykeltään vammautuneet miehet.
------------------
Jonkinlainen "kulttuurinen" joukkopsykoosi ja -hypnoosi ovat ajattelumme komponentteina läsnä ihan koko ajan -- ja ne vaikuttavat jatkuvasti, jokaista ajatustamme rakentaen. Eivät ne ole mitään eristettävissä olevia ilmiöitä, joilla olisi "alku" ja "loppu" ja jotka tulla tupsahtaisivat kuvaan mukaan "jostain ulkopuolelta" vain ihan erityisten olosuhteiden mukana.
Ne ovat meissä läsnä, laji- ja kulttuurihistorian petaamina, ja ne vaikuttavat jokaisessa psyyken viriämässä jonkinasteisina ja jotakin roolia toteuttaen. Niitä ei saa mitenkään irti mistään mitä päässämme tapahtuu. -- Tämä voi olla aika vaikea seikka tajuttavaksi. Esimerkiksi useasti mainitsemani Wittgenstein kamppaili koko elämänsä etsien tapaa jolla kielen ja ajattelun tällaisia ominaisuuksia voisi kuvata.
Muotoillessamme "opillisia" totuuksia yritämme "ulkoistaa" totuuksia käsitteistöihin, ja uskomme siihen että kielessä on jokin totuutta kiinteyttävä ja säilyttävä ominaisuus. Käsitesisällöillä ei kuitenkaan saata tällaista kykyä olla, tai se voi liueta kokonaiseen vaikutustapojen mereen -- sillä kieli ja ajattelu todellakin koostuvat monenlaisista ja monentasoisista komponenteista. Esimerkiksi opillisen ajattelun tarvitsema "käsitekiinteys" on yksi tällainen rakennetekijä.
Meidän on suunnattoman vaikea jäljittää ajatuksistamme niiden maagisia komponentteja -- voimia joilla käsitteet kytkeytyvät kulttuurisella syvätasolla toisiinsa kokonaisuuksia muodostaen. Kuten musiikissa emme kuule yksittäisiä säveliä vaan melodian ja harmonian, samoin kaikki ajatuksemme ovat aina periaatteessa meristisiin rakenneosiin jakautumattomia. Kuitenkin kaikki niin sanotut "totuusteoriamme" operoivat meristisellä käsitteenmuodostuksella ja kartesiolaisella käsitettävyydellä.
Tuossa blogitekstissä pöyhittiin pintoja oman aikalaisrationaalisuutemme pahimmista "ajatuspaketeista" -- opillisista totuuksista jotka otamme oman ajattelumme premisseinä niitä mitenkään kyseenalaistamatta. Otetaan esimerkiksi tuo lause joka kommentoi talousajatteluamme:
En ehkä sittenkään korostanut tarpeeksi tätä asiaa: että hypnoosi on siis ilmiö, joka kumoaa kaiken mitä ajattelemme taloudesta. Eivätkä siis mitkään talouden opillistukset ole päteviä.
Tämä lause sanoo kyllä asian niin kuin se täytyy sanoa. Se ei suinkaan ole mikään opillisesti muotoiltu väite jota pitäisi mitata toisia opillisesti muotoiltuja taloustotuuksia vasten, vaan se on kokonaisia ajattelukoherensseja ja niiden keskinäistä yhteensopimattomuutta koskeva kuvaus. Emme voi puhua meissä jatkuvasti vaikuttavasta, jokaiseen mielenviriämäämme sisäänrakennetusta "sosiaalisesta tahtotoiminnosta" samaan hengenvetoon kun yritämme varjella käsitteellisesti ulkoistamaamme mielikuvaa talouden "vapaasta toimijasta".
Hypnoottisia elementtejä on sitten blogissa käsitelty pitemmällekin, esimerkiksi viittaamalla tapaan, jolla ulkoistava käsitteenmuodostus erityistieteidemme ja niiden suureiden ja mittayksiköiden kehittymisen aikaan synnytti fysiikan "voiman" käsitteen ruumiintuntojen pohjalta. Tästä edettiin sitten pohdiskeluihin jotka koskivat yksilöprojektiona ulkoistetun yhteiskuntakäsitteen "ruumiintuntoja". Analysoin natsien "opillisen" pääideologin Alfred Rosenbergin tekstiä lähinnä hänen kielensä sanaluokkien ja miellemaailmojen kannalta, ja totesin nimenomaan motoristen ja taktiilisten mielteiden runsauden.
Niin sanottu "rahan valta" pohjautuu sekin ajattelussamme vaikuttavaan maagiseen alkuykseyteen. Rahaan liittyvä kasvottomuus ja kaikkivoipaisuuskuvitelma on sama joka vaikuttaa esimerkiksi uskontojen jumalakäsityksissä. Talous ei ole mikään järkiajattelun riemuvoitto, vaan nykyajan uusi suuri maailmanuskonto. Jokainen ajatushistoriaan vähänkin syvemmälti perehtyvä löytää sen aivan aukottomasti johdonmukaisen tavan, jolla liberalismi on eurooppalaisella uudella ajalla korvannut aiemmin uskonnoissa vaikuttaneen ajatusperinteen.
-----------------
 |
| Normimoraali luovuuden kuihduttajana |
Hiukkasfyysikko David Bohm pohtii yhdessä David F Peatin kanssa kirjoittamassaan kirjassa "Tiede, järjestys ja luovuus" kysymystä siitä miksi amerikkalaiset ovat niin epäluova kansa. -- Fyysikon silmissä nimittäin juuri siltä he näyttävät.
Kirjoittajat päätyvät siihen, että "myönteisen kasvatuksen" -- eli palkitsemisen ja kiittämisen käyttäminen kasvatuksen ja opetuksen keinoina -- perinne tekee ihmistä kilttejä omaksujia ja ahkeria soveltajia, mutta ei synnytä kykyä kritiikkiin, mikä taas olisi kaiken luovuuden edellytys ja perusta.
Paljoltihan "liberalismi" ja myös tämä uusissa munankuorissa tarjottu vanha sisältö, "uusliberalismi", ovat nimenomaan palkitsemiseen keskittyviä järjestelmiä. Kaikki mielikuvat "vapaan toimijan" menestymisestä hellivät ideaa yrittämisen ja ahkeruuden palkitsevuudesta. "Vaikeuksien kautta voittoon, jokainen on oman onnensa seppä", slogan kuuluu.
Kuinka tällaisille kilpailumentaliteetin ja palkkiojärjestelmän sisäistäneelle ihmisille sitten voitaisiin sanoa, että talous on paradoksaalinen järjestelmä, jossa siitä, että kaikki toimivat itselleen parhaalla mahdollisella ja tehokkaimmalla tavalla, ei suinkaan seuraa se, että asiat yleisesti ottaen muuttuisivat paremmiksi. Että seuraa vain rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen, tuloerojen kasvu, omaisuuksien keskittyminen vinoutuneisuudessaan imaginaarisiin suhteisiin, ja kaiken lisäksi vielä absoluuttisen köyhyyden palaaminen ja räjähtäminen.
En tiedä, miten kriittisyyttä sitten voitaisiin järjestelmässä "opettaa". Kielen ja ajattelun kannalta tilanne on sellainen, että jokaisen on ensin opittava "puhumaan totta", vasta sen jälkeen voi opetella "valehtelemaan". Kaikki kriittisyys tarvitsee vakaan ja "varmuudesta" muodostuvan taustajärjestelmän, jossa virheet voidaan osoittaa virheiksi. --
Törmäämme paradokseihin. Samanlaisiin, joita koko elämän mittaisesti merkitsee esimerkiksi se, että vain rautaisen vahvan varhaislapsuuden symbioottisen perusturvallisuuden perustalta mahdollistuu myöhemmässä elämässä pitkälle menevä yksilöllinen eriytyminen.
Meidän on ilmeisesti "elätettävä" mielessämme yhtä aikaa lujia totuudellisuuden muotoja, ja toisaalta kyettävä irtoamaan kaiken "varmuuden" maaperältä ja pystyttävä sietämään sitä syvää sielullista epävarmuutta, jonka tietoisuus ajattelumme koko rajoittuneisuudesta tuo mukanaan. En tiedä onko tämä käytännössä aina mahdollista, mutta en näe mitään tiedonfilosofisia esteitä tuollaisen tilanteen olemassaololle, sen olemassaolon myöntämiselle, enkä edes tilanteen jonkinasteiselle jatkuvalle hallitsemiselle.
Esimerkiksi kysymykset jotka koskevat pasifismia ovat tyypillisesti sellaisia, joissa mitään "oikeaa" totuutta ei voida omilla aikalaisrationaalisuutemme eväillä muotoilla. Joukkomittaiset regressiot sisältävät aggression enemmän kuin pelkkänä potentiaalisena mahdollisuutena -- mutta kaikki mikä koskee joukkoja ja niille ominaista käyttäytymistä jää joukko-ominaisuuksien varaan, kun taas kaikki mikä koskee yksilön tuntoja ja ajattelua, on ilmaistavissa vain yksilön yli-ihanteellisena käsiteprojektiona todellisuudesta. (Durkheim)
Tiedonfilosofisesti ottaen tilanne on siis sama, josta Wittgenstein puhuu empirismiä edeltäneen "vanhan järjestelmän" -- eli nimenomaan koherenssia totuusjärjestelmänä ylläpitäneen systeemin -- ja "uuden järjestelmän" -- joka elää sen harhan vallassa että niin sanotut luonnonlait olisivat maailman selityksiä -- välisenä sovittamattomuutena.
Eli aikalailla vapauksia ottaen muotoiltuna suunnilleen: "Vanha järjestelmä oli sikäli selvempi, että siinä Jumala muodosti selityksen päätepisteen, kun taas uudessa järjestelmässä totuuden täytyisi täyttää sekä totuudellisuuden että kritiikin -- kehittymisen -- ominaisuudet."
Tällainen dualismin kuilu on siis "varmuuden" ja kritiikin, lapsen ja aikuisen, yhteisöominaisuuksien ja yksilöominaisuuksien, koherenssin ja korrespondenssin, vanhan ajan ja uuden ajan -- kaikkien näiden välillä. Se on periaatteessa nykyisillä hengenresursseilla mahdoton kuilu ylitettäväksi, mutta ei mahdoton tunnistettavaksi ja tunnustettavaksi.
-------------------
Ehkä hälytyskellojen tulisi aina soida kun matemaattisilla malleilla yritetään kuvata ja selittää todellisuutta. Matematiikka voi jossain määrin olla "luonnon oma kieli", mutta meidän kannattaisi tunnustaa, että emme toistaiseksi tiedä tuosta "luonnon kielestä" kaikkea. Emme tiedä tiedämmekö tarpeeksi.
Emme esimerkiksi tiedä mikä erottaa niin sanotun "elollisen" aineen "elottomasta" aineesta. Sille on nimi: "Elämä!" Mutta nimi ei ole samaa kuin tieto. Matemaattiset mallimmekin voivat olla enemmänkin ilmiöiden päälle liimaamiamme nimiä kuin tietoa siitä mitä nimet merkitsevät.
--------------------------------------
