 |
| Aktivismia ja aikalaistunnelmia aikalaistasolta (Facebook) |
1.
"Suomen Sisu" -niminen järjestö on aiheuttanut näinä päivinä paljon kohua. Myös täällä US-Puheenvuorossa on monissa blogeissa käsitelty järjestöä, ja olen eräitä tällaisia keskusteluketjuja suuren hämmästyksen vallassa lueskellut. Pohdiskelen nyt saamiani vaikutteita ja järjestelen hieman omia ajatuksiani.
En tiedä itse järjestöstä mitään, olen nähnyt siitä aiemmin joissakin yhteydessä mainintoja, mutta en esimerkiksi tiedä mitään järjestön päämääristä enkä tunne tai edes tiedä ensimmäistäkään entistä tai nykyistä yhdistyksen aktiivia tai rivijäsentä. Mutta ketjut luettuani olen satavarma siitä, ettei minun tarvitsekaan tietää. Järjestö on varmasti olemassaolon oikeutensa lunastanut. Ihan jo siitä syystä, kun se on saanut puhkeamaan niin mahtavat mätäpaiseet suomalaisen sivistyneistön ja suvaitsevaiston poskilihoissa.
Tapa jolla järjestön kimppuun on käyty on nimittäin itsessään aika pöyristyttävä. Eikä vain sen sokean lynkkausmielialan vuoksi joka on hyökkääjille ominaista -- on paljon tunnustuksellista oikeassaolemisen kokemusta, ryhmävahvistautumisen tuntoja ilma sakeana -- vaan ehkä ennen muuta sen typerryttävän älyttömän argumentaation vuoksi jota hyökkääjät itse pitävät sekä pätevänä että myös oikeita moraalisia arvoja edustavana.
Mainittakoon, ettei yhdessäkään keskustelussa eikä yhdessäkään järjestöä vastaan suunnatussa hyökkäyksessä ole esitetty yhtä ainoata positiivista tai edes neutraalia asiaa ko. yhdistyksestä. Järjestön täytyy siis hyökkääjien mielestä olla täysin läpensä paha, aivan absoluuttisen pahuuden ilmentymä, kertakaikkiaan kaikkeen kelvoton.
Mistä tällainen, hmmm, miten sen nyt sanoisi, suorastaan yli-ihmismäiset demonisoinnin ja tuomitsevuuden mittasuhteet saanut reaktio kertoo? Jotain tuosta Suomen Sisusta? Vai jotain näistä tuomitsijoista? -- Sisu jääköön omaan arvoonsa, mutta kyllä tämä maa tarvitsisi älykkäämmän älymystön, sivistyneemmän sivistyneistön ja suvaitsevamman suvaitsevaiston. Näyttää siltä etteivät nykyiset voimat vähääkään järkeään jaksa hallita ja hyökkäävää mielenlaatuaan hillitä.
2.
Demonisoinnissa on aina se paha puoli, että se saa kaiken motiivinsa ja voimansa demonisoijan omasta alitajunnasta. Se on puhtaasti projektiviinen sielunmekanismi, puhtaasti annafreudilaisessa mielessä. Itse asiassa todellisuudessa ei tarvita kuin jokin sopiva mustetahra, kun pahuutta ulkoistava mekanismi voi käynnistyä. Joukkohysteria hoitelee sitten loput -- kun kaikki demonisoijat huutavat kuorossa, kohta ollaan matkalla mestauslavalle huomaamatta tapaa, jolla on itse hirttäydytty ihan oman sielun ikiomaan ulostorjuttuun pahuuteen.
En voi olla huomauttamatta siitä miten oma kansallinen taipumuksemme mallioppilaan kilttiin rooliin -- me suomalaiset olemme sisäsiistejä mutta ulkoaohjautuvia ihmisiä -- luo otolliset kulttuuripuitteet alitajunnan patoamiselle ja tuhovoimien ulkoistamiselle.
Suomalaiset ovat niitä kansoja jotka tarvitsevat vahvoja viholliskuvia. Niin sanottu talvisodan ihme on ollut ainoa historiassamme esiintynyt sokkitilanne, jossa olemme tunteneet aitoa kansallista yhtenäisyyttä -- sekin haihtui varsin nopeasti jo jatkosotaan mennessä. Meillä on aina ollut ulkoinen vihollisemme, ja yhä edelleen me esimerkiksi tunnemme eurooppalaisittain ottaen poikkeuksellista ryssävihaa -- edes N-liiton miehittäminä olleissa maissa ei tunneta vastaavaa.
Mitä suomalaisessa sielussa tapahtuu, kun se saa luvan, oikein oikeutetun mahdollisuuden mellastaa -- ja kun se päästää kiltin pintansa alta kaiken sinne padotun pahuuden, ilkeyden, syyttämis- ja tuomitsemisvimman, kaiken myrkyn purkautumaan? No, seuraa juuri sellaisia sivistyneistön ja suvaitsevaiston tragikoomisia ristiretkiä jollaisia olemme nähneet rasistijahtien -- nykyajan noitaoikeudenkäyntien -- ja internetin vihapuhevainon -- nykyajan demonijahdin muodossa. Ja jonka nyt näemme tässä kaiken älyllisyyden ja moraalisuuden otteesta irti kirvonneessa sisujahdissa.
3.
Projektiivinen sielunmekanismi tarvitsee kulisseja joissa ulkoistettu pahuus asettuu oikeaan valoon. Hyvin käyttökelpoinen tällainen kulissi on historia, jossa sekä tiedollinen että todellisuuskosketuksen tarjoava elementti muotoutuvat tulkintatarpeitten mukaan. Ei ole suinkaan mikään ihme että kansallismielistä järjestöä demonisoitaessa nostetaan esiin nimenomaan natsihistorian lavasteet, joihin nykypäivän demonisoitu viholliskuva istutetaan.
Tämä historiakytkentä on ehkä kaikkein yleisimmin käytetty argumenttityyppi. Natsi- ja rasistikorteilla pelataan ja hyökätään myös Sisua vastaan. Huomautan, että historialavasteiden käyttökelpoisuus seuraa suoraan siitä että todellinen käyttötarkoitus nousee projektion pohjalta. Kyseessä on itse asiassa juuri se sama pahuuden projisoinnin mekanismi, joka oli juutalaisten tuhoamisen takana. Kyse ei siis ole siitä, että nyt hyökkääjät jotenkin erityisellä tavalla ymmärtäisivät historiaa ja sen opetuksia.
Historialliset rinnastukset ollakseen oikeasti asianmukaisia edellyttäisivät kaikkien todellisten anakronismien korjaamista. Niitä riittää, koska maailma on muuttunut nopeasti, olennaisesti ja peruuttamattomasti. Emme enää elä poliittisten joukkokokousten maailmassa, vaan nyt pahimpia tekoja -- kuten kouluampumisia -- tehneet ihmiset ovat vammasieluisia yksinäisiä erakoita joiden yksisuuntaiset yhteydet "aateveljiin" muodostuvat internetin kautta.
Yhteiskunnassa toimivat järjestäytyneet ääriryhmät -- äärioikeisto ja äärivasemmisto, äärivihreät, äärikristilliset tai vaikkapa ääriagraarit -- voivat toki syyllistyä yksittäisiin väkivallantekoihin tai tyypillisesti ilkivaltaan. Mutta paljon, paljon, paljon pahemman ongelman muodostaa se tiedostamaton viha, joka muhii laajalti niin sanotun sivistyneistön ja suvaitsevaiston sieluissa ohuen pinnan alla ja joka tulee julki yhteistä ryhmävahvistautumista toteuttaen korostettuna moralismina ja ikään kuin legitimoituna lynkkausmielialana.
4.
Miksi tämä sivistyneiden ihmisten sieluissa vellova viha on niin, hmmm, sanoisiko: kansallisesti tuhoisa asia? Vastaan: koska kyseessä on kansan ellei parhaan niin ainakin olennaisen osan itsetuhoinen käytös. Jokainen joka hallitsee edes psykoanalyyttisen ajattelun alkeet voi todeta että kyseessä on nimenomaan itsetuho.
Projektiivinen hyökkäys demonisoitua viholliskuvaa vastaan ja ulkoistettu pahuus eivät ratkaise sivistyneistön omia ongelmia, sillä vaikka kaikki noitaoikeudenkäynnit ja vihapuhevainot onnistuisivat ja kytevä kansallismielisyyskin onnistuttaisiin kitkemään kouraisten syvältä juurien ja syntymättömienkin kautta -- silti sama alitajunnan myrkky yhä syövyttäisi sivistyneiden mieliä ja vaatisi todellisuudessa aina uusia ja uusia demonisoinnin kohteita. Projisoidun pahuuden kierre on onneton. Se on tosiasiassa itsetuhon kierre.
Kaikkien itsensä sivistyneeksi noteeraavien kannattaisi esittää itselleen seuraava kysymys: mitä minä tästä hyökkäilystä itse hyödyn? Onko minussa todella niin paljon pinnan alle patoutunutta tiedostamatonta vihaa ja pahaa oloa, että se tarvitsee itselleen ulkoisen kohteen tullakseen muka oikeutetussa muodossa julki? Entä onko olemassa kysymyksiä, jotka mahdollisesti jätän itselleni selvittämättä ja kierrän, kun tuntuu paljon houkuttelevammalta ja palkitsevammalta harrastaa vaikkapa rasistijahtia? Mitä tällaisia kysymyksiä voisi olla? Jotain näihin samoihin aihepiireihin liittyvää, kenties?
5.
Historialavasteesta seuraavaksi käytetyin argumenttityyppi hyökkäyksissä oli viittaaminen ideologioiden oletettuihin vaikutuksiin. Jossain jutuissa oli jopa käyty läpi Suomen Sisun nettikirjahyllyjä ja rankkeerattu niistä löytyneiden teosten mahdollista vaarallisuutta esimerkiksi "rasismi"-nimisen taudin tartuttamisessa.
Muistelen miten klassikoita suomeksi kääntäneen ja itsenäistä ajattelua harjoittaneen filosofi Vesa Oittisen aikoinaan 16-vuotiaana julkaiseman remakanhauskan sarjakuvakirjan "Aku Ankka ja Nietzsche" eräässä slavofiilisessa tarinassa muuan miekkonen kiinnostui venäjän kielestä niin että alkoi opetella sitä yhä innokkaammin lukien lopulta kirjoja aamusta iltaan ja väliajatkin höpötellen unissaankin venäjää. Sitten hän viimeisessä ruudussa erään levottoman yön jälkeen heräsi "ja huomasi muuttuneensa munaskuitaan myöten ryssäksi!!!"
Ilmeisesti ideologisten tekstien epidemian omaisiin tartuntatautivaikutuksiin uskovat kuvittelevat jonkin tuontapaisen oikeasti mahdolliseksi. Todellisuudessa kirja on kirja, ja lauseet sen sivuilla vain lauseita -- mitään sellaista kommunikaatiotapahtumaa, jossa kirjasta käsitteiden lisäksi hyökkäisi jokin tauti viattoman lukijan kimppuun ei ole. Jokainen lukija voi lukemastaan ymmärtää vain sen ja nimenomaan sen johon hänen vastaanottokykynsä riittää ja minkä hänen tulkintatarpeensa hänen omille aallonpituuksilleen virittää. Sama kirja voi yhdelle lukijalle toimia aivan päinvastaisia vaikutuksia tehden kuin mitä tapahtuu toisen kohdalla.
Kirjoista voi toki imeä samanlaista vahvistusta kuin mitä joukkomittaisen psyykkisen taantuman tarjoama ryhmävahvistautuminen yksilölle antaa. Ilmeisesti sivistyneistö jollain aivan ylimääräisellä tavalla haluaakin uskoa kirjojen tautiefektiin -- he ovat itse ahkeria lukijoita, jotka omaan ajatteluunsa ja omanarvontuntoonsa ovat saaneet kosolti ulkoaohjaavaa vahvistusta nimenomaan kirjojen kautta.
Usko jonkinlaiseen painetun sanan omaamaan omaan "tahtoon" saattaa toistaa primitiivistä ikiaikaista uskoa siihen että kaikki mikä on kirjaan painettu on totta. Tämä painotekstiä auktorisoiva jumalausko on mahdollisesti demonisoinnin kääntöpuoli -- juuri näin psyykemme rakentaa kaikille mitaleille molemmat puolet -- ja tekstin auktorisointi on niin sokeaa ja vahvaa, ettei todellisuutta nähdä. Ei nähdä miten rajoittunutta tekstin välityksellä tapahtuva viestiminen väistämättömästi on -- ei nähdä että kaikki kommunikatiivisesti ratkaisevat ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät sijoittuvat kokonaan muualle kuin itse viestikapulaan.
 |
| Kaksi nykynatsia tekee heil-tervehdyksen? |
6.
Summataan. Lynkkausmielialan vallassa Sisu-järjestöä vastaan hyökkäävät näennäisen sivistyneet ja itseään suvaitsevina pitävät ihmiset, jotka eivät itse näe oman reaktionsa selvää projektiivista luonnetta. Järjestön demonisoiminen on todella vahvaa, sillä kaikki mitä se edustaa leimataan laidasta laitaan pelkäksi puhtaaksi pahuudeksi -- ainoatakaan positiivista arvoa ei ko. yhteisöön ole keskusteluissa liitetty.
Hyökkääjät eivät koe ongelmana oman käyttäytymisensä dualistista kaksiarvoisuutta: yhtäältä otetaan mallioppilaan gloria, toisaalta sallitaan omat rankat -- kaikkea muuta kuin sivistyneet tai asiapohjalta nousevat -- verbaaliaggressiot ja demonisoitujen ihmisarvon totaalinen mitätöinti. Historiakytkennän projektiivista kulissiluonnetta ei tajuta, ei myöskään ideologioiden varsin rajallisia todellisia vaikutusmahdollisuuksia.
Tämä kaikki pitää nähdäkseni paikkansa. Tämä pitää paikkansa ihan siitä riippumatta millainen järjestö Suomen Sisu oikeasti on ollut, on tai tulee olemaan. Tässä ei siis ole puhuttu Sisusta yhtään mitään -- eikä nähdäkseni puhumista siitä edes voida aloittaa niin kauan kun sitä vastassa on vain tämä omaan projektiivisuuteensa käpertyvä ja oman alitajuntansa myrkyttänyt rintama. Näissä "keskusteluasemissa" ei ole toivoakaan siitä että mitään muuta kuin jatkuvasti kasvavaa konfrontaatiota ja yhä jyrkkeneviä ymmärryskuiluja saataisiin aikaan.
Mutta ehkä sivistyneistö-suvaitsevaistolla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pitää härkäpäisesti demonisoinnista kiinni ja torjua oman ajattelun projektiivisuutta koskevat kysymykset? Voihan olla todellakin niin, että oman älynsä ansoihin langenneilla on todella jotain oikeasti pelättävää ja menetettävää. He eivät nimittäin varmastikaan ole varautuneet mahdollisuuteen, että ns. kansallismieliset -- tai jopa niin sanotut "rasistit" -- voisivat olla joissain asioissa aivan oikeassa. Voi olla että demonisointi on ainoa keino tällaisen mahdollisuuden esiintulon estämiseksi.
----------------------------
Lisäyksiä:
Tämän blogitekstin perusviestit eivät ole niin yksinkertaisia kuin ilmaisusta voisi kuvitella. Itse asiassa maailmassa tuskin on vaikeampia asioita kuin ne mistä puhun. Tuskin mikään on ihmiselle vaikeampaa kuin oman "järjen" lähtökohtien kyseenalaistaminen.
Tavallaan tämän blogin saamat kommentit saattavat hyvinkin dokumentoida sen mitä blogin pohdiskelut tavoittelivat. Noin on käynyt muualla keskustelussa. Luin ainakin kymmenkunta aihetta käsitellyttä blogikirjoitusta sekä niissä kirjoitetut kommentit. Oma kirjoitukseni koskee vain niitä asenteita, jotka tyypillisille hyökkääjille olivat ominaisia.
Käsittelen siis saamiani vaikutelmia. Pohdiskeluni koskevat lähinnä projektiivista sielunmekanismia, ja huomautan, että on ajatusvirhe kuvitella näiden pohdiskelujen totuudellisuuden riippuvan siitä miten laajaan esimerkkiaineistoon olen perehtynyt. Näkökulmani on se mitä korostan, se on legitiimi ja validi, ja kukin voi itse omien lukukokemustensa laadun ja määrän perusteella vetää omat johtopäätöksensä. En ole pyrkinytkään muuhun kuin aitaamaan ja antamaan tuon näkökulman.
Muistin, että olen aikaisemminkin kirjoittanut tästä aiheesta. Tuolloin tosin asetelma oli päinvastainen, kritiikkini oli tuolloin osoitettu "nationalisteille" ja "rasisteille". Sanoma oli tuolloinkin olennaisesti sama.
Joten ajatelkaas tätä: tässä kyseessäoleva kirjoitus on tosiasiassa toisinto -- hieman muunneltu ja päivitetty, hieman pitempi mutta olennaiselta sisällöltään pitkälti lause lauseelta aivan sama -- tekstistä, jolla taannoin Tony Halmeen pyrkiessä eduskuntaan osallistuin erääseen keskusteluun. Silloin varoittelin nationalisteja ja rasisteja lankeamasta projektiivisiin sielunmekanismeihin -- eli kritiikin kohde oli tuolloin jokseenkin päinvastainen kuin mitä se on tänään.
Ja, nyt puhun ihan vakavasti, olen todellakin edelleen kaikesta olennaisesta aivan samaa mieltä kuin tuolloin, jolloin siis sijoituin ikään kuin rintaman toiselle puolelle. -- Tosiasiassa tämä oma lokaationi ei ole aatteiden taistelutantereella, vaan pyrkii tarkastelemaan rintamajakojen muodostumista yleispätevällä tavalla, ikään kuin ylhäältä käsin, lintuperspektiivistä. Sieltä voidaan nähdä nimenomaan näitä kaiken ajattelun taustalla vaikuttavia tekijöitä.
Projektiivisen sielunmekanismin kannalta on tietyssä mielessä se ja sama millä vuosisadalla tai vuosituhannella eletään ja minkänimisiä ovat ne aatteet joiden puolesta tai vastaan peitsiä taitetaan. Mikään sisältö ei itse mekanismia miksikään muuta. Samoin on sama kuka demonisoi ja kuka joutuu kohteeksi. Asiasisällöt tai kulloinkin noteerattu moraalinen hyvä ja paha eivät määrää mitään. Ne voivat toteutua niin tai näin tai toisin päin. Demonisointi on, hmmm, yritänkö nyt sanoa tämän mahdollisimman jyrkästi, yksinomaan demonisoijien oma ongelma. Ja se on paha ongelma. Se on varsinaisen pahuuden ongelma.
Se ei siis mielestäni voi koskaan olla oikeutettua, ei koskaan järkevää, ja sopii kysyä onko se koskaan edes tervettä.
Kuten blogin loppulauseissa vielä korostin: ""Tässä ei siis ole puhuttu Sisusta yhtään mitään -- eikä nähdäkseni puhumista siitä edes voida aloittaa niin kauan kun sitä vastassa on vain tämä omaan projektiivisuuteensa käpertyvä ja oman alitajuntansa myrkyttänyt rintama.""
-----------------------------
Breivik ja kouluammuskelijat tarvitsevat oman psykoanalyysinsa. He elävät tyypillisesti itse luomissaan mielikuvitusmaailmoissa. Breivikhän fantasioi paitsi neitsyeistä -- "huorista" -- ihan yhtä vakuuttuneena taustatukenaan muka olevasta euroopanlaajuisesta rintamasta. -- Millään mitä tällaiset harhaiset yksilöt ovat ideologioista itseensä imeneet ei ole ratkaisevaa roolia.
Ideologiat eivät ole tauteja, jotka tarttuvat. Ideologioita vastaan ei tarvitse taistella sensuroimalla tekstejä tai polttamalla kirjoja. Kun sellaista vaaditaan, ja kun sellaista alkaa tapahtua, joukkopsykoosissa ollaan taannuttu jo aika pitkälle. Uskotaan jo maagisiin vaikutuksiin. Demonit ovat heränneet henkiin.
Toki nimenomaan projektiivinen sielunmekanismi tarvitsee aina kulissinsa, ja blogissa puhuin yhtäältä historiasta toisaalta ideologioista tällaisina sivistyneistö-suvaitsevaiston yleisimmin käyttäminä mielen lavasteina. Oman oikeassaolemisen kokemus saa vahvistuksensa siitä mitä ajatuskulisseissa esiintyvä "todistelu" tulkittavaksi tarjoaa.
Esimerkiksi "faktat" ovat oikeasti -- todellakin -- vain faktoja, mutta kun ne tuodaan mukaan todistelutarpeisiin, ne äkkiä oikeuttavatkin ääriasenteita. Se on todella outo juttu. Faktoilla on kova taipumus muuttua demoneiksi. Juuri näin totesin blogeja lukiessani monelle käyvän. Ihmisen mieli tekee helposti ihmiselle tepposet.
--------------------
Reaktiivisille kannanotoille ominainen käsitteiden käyttö efekteinä -- josta tyypillinen esimerkki on "faktojen" lateleminen -- ei ehkä olisi niin silmitöntä, jos keskustelijalta esimerkiksi edellytettäisiin että hän jokaisesta "faktasta" määrittelisi edustaako se syytä vai onko se itsessään seurausta jostain.
Reaktiivisille argumentoijille riittää että he tuomitsevat jonkin asian, mutta eivät vedä näkyville syy- ja vaikutussuhteiden ketjuja asioiden ympäriltä. Esimerkiksi "nationalismi" tai "rasismi" ovat kuin maagisia taikasanoja, joiden pelkkä ääneen lausuminen nykyisin riittää kun jo kaikki pavlovin kellot alkavat raikua ja kaikua ja opetetut koirat rähistä. Leimasanat eivät tarvitse selitystä, ne otetaan selityksen päätepisteinä.
Varsin vähän pohdiskellaan esimerkiksi historialavasteissa senkaltaisia kysymyksiä kuin olisiko edustuksellista demokratiaa olemassa ilman kansallisvaltiota. Nehän ovat syntyneet yhdessä ja niillä on toisiinsa sisäinen kognitiivinen side. Historiallisista yhteyksistään irrotettuina ja komentosanoiksi muutettuina nämä käsitteet vain hukkuvat haukkuvien koirien kuolaan. Demokratia hyvä, kansallismielisyys paha!
-----------------
Muistakaa olennainen: kyseessä oli lukukokemuksen pohdiskelu, ei mikään todistelu-yritys. Ainoa varsinainen johtopäätös koski keskustelun toivottomuutta. Nähdäkseni keskustelu reaktiivisella tasolla on turhaa.
Voimme itse kukin kuulostella, missä omat lähtökohtamme ovat ja miten ne hyödynnämme -- kumman valitsemme: kirjoitammeko mielenosoituskyltteihin "Faktoja!!!" vai kyselemmekö itseltämme onko tämä-ja-tämä syytä vai seurausta.
Reaktiivisesti laukeava todistelutarvehan se ansa on. Siihen ei pidä langeta, vaikka kaikkeen kelpaavat argumentti-apparaatit olisivat tarjolla.
 |
| Sisun logo kuin liikennemerkki: vaara! |
--------------------
Ajattelin, että kommenttivyöry tulee toistamaan ja tavallaan todistamaan saman paniikkireaktion joka noissa lukemissani blogeissa oli niin päällekäyvä. Näinhän metsä näitä aiheita käsiteltäessä vastaa.
Kysymys on aidasta ja seipäistä, kirjanoppineista ja fariseuksista -- ja myös, tässä ehkä erityisesti, psykoanalyyttisen ajattelun perusjäsennyksistä. Pinnasta ja pinnanalaisesta. Sisällöistä ja muodoista. Muuttuvasta ja pysyvästä.
Freudilaisen mallin tai ulottuvuuden mukaisesti pinnan on oltava "faktinen", ja "perustelujen" on oltava moitteettomia -- kun pinnalla asiat näyttäisivät olevan hyvin, silloin uskotaan, ja halutaan vakuuttaa myös muille, että myös motiivit ja moraali ovat oikeat. Ja päinvastoin: jos motiiveissa ja moraalissa on jotain kipeää, juuri silloin pinnan moitteettomuudesta pidetään ihan kynsin hampain kiinni.
Sivistyneistöllä on tässä itsepetoksessa ikään kuin kotikenttäetu. Hehän varmasti kokevat perustelunsa pätevinä.
Mutta olkaamme kaikki nyt tyytyväisiä siihen että se kieli ja käsitteet, niiden käyttötavat, ja ajattelu joka tähän aiheeseen niin sanomattoman sitkeästi kiinniliimattuna liittyy, tulevat keskustelujen kommenttiketjuissa ihan erinomaisen hyvin esille ja kaikkien halukkaiden tarkasteltaviksi. Kieli ja ajattelu ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta, ne ovat ikään kuin paljon julkisempia, eivät niin paljon yksilöominaisuuksia kuin mitä useimmat kuvittelevat.
------------------------
Lueskelin koko kommenttiketjun läpi miettien lähinnä mitä asiasta vielä voisi oppia, tai voisiko johonkin vielä lisätä jotain mikä antaisi lisäarvoa. Tällainen yhteenvedon aika on osa kirjoitusprosessia, joka taas itselleni on jokseenkin sama asia kuin ajatteleminen. Olen niin sanottu "kirjoittava ihminen" -- ajattelen kirjoittamalla, enkä aina osaa sanoa, kumpi mielessä syntyy ensin, ilmaisu vai suunta mihin ajatus on etenemässä.
Tekstiä syntyy nopeasti, enkä yleensä sitä stilisoi, ja aika harvoin jään julkaisupäätöstä tehdessäni miettimään minkä vaikutuksen teksti tekee. Blogitekstit ovat mielestäni lähinnä jonkinlaisia julkisesti luettavaksi tarjottuja yksityisiä päiväkirjoja, joiden paras anti liittyy nimenomaan siihen että lukija pääsee kurkistamaan johonkin yksityiseen -- johonkin joka on syntynyt ja kirjoitettu ikään kuin enemmän itseä kuin esittämistä varten. -- Siis johonkin, mikä edustaa autenttista moraalia ja on jotenkin "aitoa ajattelua". -- En siis ota blogeja niinkään keskustelunavauksina enkä varsinkaan minään propagandanteon välineinä.
Tässä tapauksessa lähtökohdat olivat vähän erilaiset, ja oikeastaan halusin nimenomaan kokeilla, mikä vastaanotto Tony Halme -tekstiin tulee täällä olemaan. US-Puheenvuorossa Suomen Sisu -aihetta oli käsitelty niin valtavan intohimojen sumennuksen vallassa, että olin aika varma siitä millaisen ryöpytyksen kohteeksi tässä jouduttaisiin.
Tekstiä muotoillessani itselleni uusi oivallus oli mm. se miten käyttökelpoinen kulissi historia on pahuuden projisoimisessa. Historian lavasteet ovat oikeastaan optimaaliset silloin kun omaa pahuutta täytyy heijastaa johonkin ulkoiseen kohteeseen jotta sen voisi tuomita "todellisuudessa". Historiasta löytyvät aina sopivat roistot -- tässä tapauksessa nuo inhottavat natsit -- ja koska natsit ovat historiallinen tosiasia, natseiksi leimaamalla saavutetaan myös jonkinlainen todellisuusefekti. Tuomitsija saattaa tuntea olevansa ei vain Suuren Moraalisen Hyvyyden edustaja vaan myös tiedollisessa ajattelussaan "faktoissa" pysyvä ja pätevä.
Tällainen moraalinen hyvyys joka syntyy pahuuden projisoimisen ehdoilla on kuitenkin aika petollista. Me ihmiset olemme sille yleensä sokeita. Ehkä toistan tämän: me ihmiset olemme sille yleensä sokeita. Ehkä tätä ei oikein ymmärretä? Siis enemmistö, toistan: enemmistö, ehkä noin kaksi kolmasosaa meistä, on sokeita ymmärtämään sitä että hänen kohdallaan moraalinen tuomitseminen toimii pahuuden projektion mekanismilla. Pahuuden projisointi on enemmistön ongelma -- se ei ole suinkaan jonkin sinänsä merkityksettömän ääriryhmän ääridemoninen ominaisuus. Ääriryhmä voi olla se mikä joutuu demonisoinnin kohteeksi.
 |
| Milgramin tulokset: kaksi kolmesta taipui antamaan tappavan sähköiskun |
-------------------
Muistutan tässä mieliin Stanley Milgramin kokeen, jota on toistettu ympäri maailmaa aina samanlaisin tuloksin: kun sopiva auktoriteetti antaa valtuutuksen, kaksi ihmistä kolmesta on valmis antamaan viattomalle sivulliselle tappavan sähköiskun. Ihmistä säätelevät joukkovoimat -- ryhmävahvistautuminen, sosiaalinen paine -- ja ne määräävät hänen käyttäytymistään enemmän kuin omakohtainen moraalinen harkinta. Mistä tämä järkyttävä koetulos kertoo? Kertooko se kenties että jonkin Suomen Sisun jäsenet ovat maailman pahimpia ihmisiä? Vai kertooko se siitä että todellinen ongelma sijoittuu tapaan jolla suuri enemmistö ihmisistä on ryhmäpaineiden ohjattavissa?
Tapahtuu melkoinen tajunnallinen taikatemppu, kun noista natsihistorian lavasteista onnistumme karsimaan enemmistön syyllisyyden tyystin pois, niin että silmiemme eteen jäävät vain harvat ja valitut natsijohtajat, joissa äärimmäinen inhimillinen pahuus tiivistyy. Emmekä edes kysele miksi meillä on historiasta tämä täysin harhainen mielikuva. -- Se on tajunnassamme siksi, että emme pysty kohtaamaan pahuutta itsessämme. Me rakennamme oman minämme hyvyyden varaan -- se on ehto sille että hyväksymme itsemme, se on itsetuhon ainoa vaihtoehto -- mutta pahuuden ulosprojisoinnin hintana on sitten se tyly tosiasia, ettemme näe todellisuutta oikein.
Ei suinkaan ole ihme, että historia muuttuu lavasteeksi joissa projektio saa tiedollisen toteutumansa. Ei suinkaan ole ihme, että aivan vastaavanlaisia vahvistavia tiedollisia elementtejä kiteytämme esimerkiksi niihin ideologioihin, joiden maagisen voiman uskomme taudin tapaan voivan "tartuttaa" pahat aatteet muuten ihan viattomiin ihmisiin. --
Nämä asiat toimivat mekanismeina rinnakkain ja samalla tavalla: historia projektion kulissina, ideologiat pahuuden oppilauseiden kulisseina. Ja hämmästyttävää on ollut havaita, että itseään ihan sivistyneinä pitävät ihmiset todella kokevat sivistyneisyytensä vain lisääntyvän etsiessään projektiivisiin todistelutarpeisiinsa lisää todistavia "faktoja" tai kaivellessaan ideologian syövereistä yhä lisää maagisia taikasanoja, joiden mukana natsitaudit tarttuvat.
Itsensä sivistyneinä ja suvatsevina noteeraavilla ihmisillä on myös takanaan ja tukenaan kokonainen makthavare-virkamieskoneiston muotoilema lain ja järjestyksen yhteiskuntakoneisto, samoin kuin tv:n ohjelmoimien ns. "tavallisten kansalaisten" suuren enemmistön tuki. Niin sanoakseni, vain tällä ryhmällä voi yhteiskunnassa olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä.
Ja kun tilanne menee siihen, että suuren enemmistön arvot ja ajatukset muodostuvat projektiivisten sielunmekanismien vaikutuksesta, silloin yhteiskunta ei enää voi olla terve. Silloin ajetaan kiihtyvällä vauhdilla kohti juuri sitä totalitarismia, jota puheissa niin vannotaan vastustettavan.
Se syntyy kuin huomaamatta. Se on ikuinen projekti ja prosessi, joka voi toteutua ihan minkänimisten ideologioiden aatekulisseissa tahansa. Kun sopivat asiat vaikuttavat pinnan alla, sopivat asiat nousevat vuorollaan pinnalle. Noitaoikeudenkäynnit toisinajattelijoita -- maaginen taikasana: rasisti! -- kohtaan ja vihapuhevainon nimellä kulkeva sensuuri ovat -- tai siis niiden pitäisi olla -- hälytysmerkkejä. Mutta nekin vain sementoivat portaita totalitarismiin.
--------------------------------------
