 |
| Freudilaista ajatteluperintöä edustavaa kirjallisuutta |
Perusturvallisen äiti-lapsi -suhteen merkitystä lapsen koko myöhemmälle elämälle on kartoitettu erilaisin tutkimuksin, joiden pohjalta voidaan kuitenkin vetää varsin eri tavoin painottuneita johtopäätöksiä. Näinhän tekivät myös TV-2:n Ajankohtaisen kakkosen "Äidit töihin" -teemaillassa esiintyneet asiantuntijat. Mihin meidän maallikkojen pitäisi uskoa?
Perinteinen freudilainen näkemys korostaa äidin korvaamatonta roolia varsinkin lapsen ensimmäisen tai ensimmäisten elinvuosien aikana. Lapsi tarvitsee luotettavan, samana pysyvän "sinän" voidakseen kehittää itselleen ehjän "minän". Pitkään jatkuvan perusturvallisuuden tärkeyttä tähdennetään nimenomaan Freudin nimissä, ja vastaavasti sitä voidaan väheksyä mitätöimällä koko freudilaisuus "epätieteellisenä huuhaana".
Kannattaisi ehkä purkaa aihepiirin kysymyksenasetteluja ensin hieman laatikon pohjan kautta, siis nimenomaan tiedon- ja tieteenfilosofisten premissien kannalta, vasta sitten miettiä millaisia olisivat asiaa koskevat oikeat kysymykset. Nythän keskustelu siirtyy suoraan yläsfäärien kysymyksiin, kuten vaatimuksiin sukupuolten välisestä "tasa-arvosta", tai jopa talouspoliittisiin julistuksiin "pitempien työurien" puolesta.
2.
Tässä tyypillinen tapa mitätöidä psykoanalyysia: "Sigmund Freud ei ollut tiedemies, hän ei koskaan varsinaisesti tutkinut mitään. Hän pelasi intuitiolla..." -- Tällaisten väitteiden yhteydessä törmäämme tiedon- ja tieteenfilosofian peruskysymyksiin. Mitä tutkimme kun tutkimme jotakin.
Kaikki tutkimus, olipa kohde mikä tahansa, tarvitsee ensin lähtökohtaisia käsitteitä, joilla todellisuus ongelmineen tulee mahdollisimman hyvin kuvatuksi. Tutkimuksen tehtävä on sitten koetella käsitteenmuodostuksen pätevyyttä ja tarpeen vaatiessa rukata sitä. Suunnilleen tällainen on niin sanotun loogisen positivismin, tai loogisen empirismin, periaate.
Ihmistieteet ovat toisenlaisten ongelmien edessä kuin luonnontieteet, joissa tutkimuskohteena on ihmisestä riippumaton todellisuus. Ihmistä voi ymmärtää vain toinen ihminen. Ihmisen käyttäytymisen kuvailuun on käytettävä käsitteitä, joihin sisältyy jo tulkintaa ja selitystä.
Ihmisen ajattelu ajatteluna -- ei siis esimerkiksi aivoaktivaatiota esittävänä värikkäänä viipalekuvana -- on aika erityinen tutkimuskohde. Ajattelun tutkiminen tapahtuu aina intuition varassa. Jos joitakin "työkaluja" on ylimalkaan käytettävissä, nekin ovat ajattelua, käsitteellisiä työkaluja.
Ihmisen ajattelua on kautta aikojen kuvailtu -- ja ihmisen ajatteluun kuuluu, kuten myös koko hänen psyykeensä, ominaisuuksia joita on kuvailtava -- joillakin nimenomaan ajattelua kuvaavilla termeillä. Ja tässä freudilainen teoria on tarjonnut yhden käyttökelpoisen ja historiallisesti paljon vaikuttaneen mahdollisuuden. Sen jäljittämiä ihmispsyyken ominaisuuksia ei valitettavasti -- todellakaan! -- voida mittalaittein mitenkään mitata.
Freudia -- ja myös ylimalkaan "psykokulttuuria" -- vastaan esitetty kritiikki lähtee liikkeelle paljolti pohjalta, jota sanoisin "vulgaaripositivismiksi". Siinä ihmistieteiden ja luonnontieteiden eroa ei korosteta, vaan kaikki mittauskelvoton yritetään yksinkertaisesti eliminoida. Positivistisen ihmistieteen tavoite on paradoksaalisesti eliminoida ihminen ja tutkia ihmistä samalla tavalla kuin esim. fysiikka tutkii luonnonilmiöitä.
3.
Lähdetään liikkeelle kaukaa, luonnontieteiden ja Freudin opillisesta keskinäisyhteydestä. On esitetty, että Freud muodosti teorioitaan ottamalla käyttöönsä ja soveltamalla fysiikan termistöä. Hänhän puhuu esim. sielullisesta “energiasta“.
Tällainen kritiikki tapahtuu tyypillisesti opillisella tasolla, jolla eri tiedonalojen aitaukset jo ovat olemassa. Mutta jos tilannetta katsottaisiin astetta syvemmältä, etenemisjärjestystä fysiikasta psykoanalyysiin ei enää saattaisi havaita. Fysiikkakin nimittäin on omaksunut käsitteensä jostakin muualta -- esimerkiksi "voiman" käsite on syntynyt ruumiintuntoja ulkoistamalla. Fysiikan käsitteet ovat heijastumia siitä mikä ikuisessa ihmisessä on ikuisinta. Freud taas puolestaan jäljitti juuri tätä ikuista ihmistä. "Ulkoistaminen" on freudilainen käsite.
4.
Inhimillinen kieli on merkillinen lajihistoriallinen muodoste. Se on miljoonien vuosien mittaan kehittynyt laumaeläimen signaaleista ja symptomeista symbolisen "esittämisen" tai "edustamisen" tasolle, ja ihmisen ajattelu tapahtuu kielen ehdoin. Ajattelu muodostuu kuitenkin monista jatkuvasti toisiaan läpäisevistä kerroksista -- ihminen on rakennelma kehityshistoriallisia kerroksia, todellisia, ei aivokuvantamisen viipalemustetahroja. Edes kaikkein "korkeimpia" käsiteabstraktioita ei voida riisua niille alkuperäisen energian antavasta mielen pohjimmaisesta magiasta. Kaikkein korkeimmissakin älyllisissä oivalluksissa vaikuttaa taustalla aina myös syvä maaginen pohjasointu.
Nykyisin pyrimme "selventämään" käsitteellistä ajatteluamme määrittelemällä käsitteitä toinen toisillaan. Mutta itse asiassa näin saatu selvyys ei tuo varsinaisesti lisäarvoa ajatteluun. Ajattelun varsinaiset "muodostajat" jäävät käsitteiden "väliin". Viime vuosisadan ehkä eniten kommentoidun tiedonfilosofin, Ludwig Wittgensteinin, mukaan olennaisinta kielessä on se mitä kielestä ei voi rakenteellisesti jäljittää -- jokin joka jää käsitteiden ja kaikkien muiden kielen rakenneosien ulkopuolelle, julkilausumattomaksi, joka vain mystisesti "ilmenee".
Näin kielellä tapahtuvaa ajatteluamme tai sen "pätevyyttä" ei oikein voida millään positivistisen tieteen metodeilla mitata. Positivismi edellyttäisi että kieli voitaisiin jakaa rakenteellisiin palasiin joiden summa "ajattelu" sitten olisi. Kieli ei kuitenkaan ole rakentunut minkään osiin palautuvan, periaatteessa mekanistisen, niin sanotusti "meristisen" periaatteen mukaan. Olennainen, palapelin palikoita yhteen liimaava ominaisuus -- mielekkyys-niminen maaginen liima-aine -- jää kaikissa rakennetarkasteluissa tavoittamatta.
Olivatko Freudin teoriat siis päteviä? Olivatko ne tieteellisiä? -- Vastaus on selvä: sitä mikä ylipäänsä on pätevyyttä tai tieteellisyyttä on arvioitava juuri sellaisista lähtökohdista joita Freud pyrki jäljittämään. Freudin teorioita ei pidä mitata olemassaolevien tiedonalojen ehdoilla.
5.
Musiikki on mielenkiintoinen esimerkki ilmiöstä, jonka eritteleminen luonnontieteellisen tutkimuksen suosimiin ja meristisen tarkastelun edellyttämiin "mekaanisiin" rakenneosiin on ongelmallista. On helppoa sanoa esim. että "kaikki musiikki muodostuu seitsemästä sävelestä".
Mutta “yksinkertaista musiikissa on vain sen pinta“ (Wittgenstein). Miten mitataan sitä vaikutusta joka noilla seitsemällä sävelellä ihmismieleen voi olla? Analyysin tarvitsemat rakenneosat eivät ehkä ole irrotettavissa siitä kokonaisuudesta, jossa ne vaikuttavat ominaisimmalla tavallaan. Kuulemme musiikkia, emme yksittäisiä säveliä.
Jos irrotamme yksittäisen sävelen musiikkikappaleesta, kaikki ne ominaisuudet, jotka tekivät siitä juuri sitä musiikkia jonka kuulimme, katoavat. Emme voi millään mittalaitteella tai millään logiikan koneistolla konstruoida niiden jälkiä tästä rakenneosasta.
Musiikkia on myös kuvailtava sellaisin käsittein, jotka sopivat musiikin kuvailuun. Yritys palauttaa musiikki yksittäisiin rakenteellisiin komponentteihin, kuten säveliin, ja yritys mitata näitä komponentteja fysikaalisin suurein, vaikkapa värähdysluvuin, johtaa harhaan. Jokin sitoo yksittäiset sävelet yhteen niin että tajuamme melodian ja harmonian.
Tilanne musiikin suhteen ei ehkä ole olennaisesti erilainen kuin sanojen -- tai ajattelun -- suhteen.
Sanatkin saavat lopullisen merkityksensä siinä yhteydessä jossa niitä käytetään. “Sanan merkitys on sen käyttö“ kuuluu Wittgensteinin myöhäisfilosofian pääteesi. -- Sanojen, ajatuksen ja tunteen jatkumo on holistinen kokonaisuus, jota kuvaamaan tarvitaan erityisiä terminologioita. Mielelläni sanoisin, että tällaiset terminologiat ovat jossain olennaisessa mielessä kaikki "freudilaisia".
6.
Freudia mitätöidään tyypillisesti: "Ajattelua tutkitaan nykytieteessä kokeellisesti, kemian, fysiikan ja biologian keinoin. Freudilaisuus ei enää ole nykyaikaa." -- Mitä tästä on sanottava?
Kysytään vaikka näin: onko jokin Freudin ajatus onnistuttu osoittamaan vääräksi jollakin mainittujen tieteiden keinoilla? Mitä lähtökohtaisia käsitteitä, suureita ja mittayksiköitä, silloin on käytetty? Onko edes yleisesti ottaen millään kokeellisella tieteellä onnistuttu erottamaan ainoatakaan päässämme pyörivää "oikeaa" ajatusta paikkansapitämättömistä "vääristä" ajatuksista?
"No, esimerkiksi Freudin unien tulkinta on humpuukia ja oidipuskompleksi vain hauska vitsi..." -- Tällaisia ylimielisiä väitteitä on helppo heitellä, ja niillä koetaan olevan oikeutuksensa kun ne esitetään "oikean" tieteellisyyden nimissä. Harvempi jää kyselemään, minkä nimenomaisen tiedonalan -- biologian, fysiikan, kemian -- suure "humpuuki" on? Mitä mittayksikköjä käytetään, kun "humpuukista" kerätään täsmällisiä havaintoja ja tilastomateriaalia?
7.
Entä jos sitten sanoisimme näin: "Freudin teoretisoinnin ongelma olivatkin juuri hämärät lähtökohtaiset käsitteet." -- Silloin olisi todettava, että Freud oli pioneeri, jonka ajattelu on kuitenkin vaikuttanut tavattomasti. Freudilaisen ajatteluperinteen jatkumossa nimenomaan käsitteenmuodostus on ollut jatkuvassa käymistilassa. Tutkimuksen metodiset rajoitukset siellä on aina tajuttu.
Käytämme tätä nykyä freudilaista käsitteistöä ihan arkikielenämme -- puhumme luontevasti tiedostamisesta, alitajunnasta, projektiosta, jne -- emmekä myöskään esim. enää kuvittele etteivätkö ihmiset olisi myös olennaisesti seksuaalisia olentoja. Freudilaisen ajatteluperinteen vaikutus myös yleiseen ihmiskuvaamme ja yleiseen ajatteluun on ollut aivan valtava.
Ajatushistoriassa emme tiedä emmekä voi sanoa miten muut tiedonalat olisivat noteeranneet ihmisen seksuaalisuuden ilman Freudin vaikutusta. Tässä mielessä ajatushistoria ei anna mahdollisuutta jossitteluille -- pioneeriajattelijoiden vahva vaikutus on todellinen, ja jäljestätulevat korjaavat koko potin, niin hyödyt kuin rasitteetkin.
Aikanaan kuitenkin jo pelkkä Freudin nimen mainitseminen sai lääkärikongresseissa aikaan halveksivan närkästysreaktion: "Me täällä emme puhu pornografiasta."
8.
Keskiajalla ihmiset kirjasivat kaiken tapahtumisen Jumalan nimiin, eikä oman aikamme tieteisusko tässä suhteessa edusta sen kehittyneempää tulkintatarvetta. Vulgaaripositivistisen tieteenkäsityksen varassa koko todellisuus pitää kirjata "tieteen" nimiin. Tai, no -- onhan vielä tieteisuskonkin ylittävä taloususkonto toinen aikamme magian muoto, jonka nimiin kaikki maailman tapahtuminen pyritään kirjaamaan.
Luonnontieteellisellä tutkimuksella on ansionsa, mutta myös rajansa. "Tieteitä" käytetään eräänlaisena ajatuskulissina, joiden raameihin kaikki tositieto halutaan haalia. Samalla katoaa taju siitä että tositietoa on enemmän kuin yhtä lajia. "Tutkimuksiin" tai "tilastoihin" vetoaminen koetaan pätevänä ja eksaktina, vaikka niissä nimenomaan voi tapahtua väärän lähtökohtaisen käsitteistön legitimoimista tai laadullisesti erilaisten ilmiöiden määrällistä niputtamista samaan tilastosarakkeeseen näennäiseksakteina numeroina.
Lähtökohtainen käsitteistö, jolla todellisuutta kuvataan, on aina se ongelmallisin. Jos me alunalkaen unohdamme "katsoa asioita läheltä ja tarkasti" -- kuten Goethe omassa metodissaan kehotti tekemään -- ja uskomme pätevän käsitteenmuodostuksen syntyvän pelkästään sen kautta että määrittelemme käsitteitä täsmällisemmiksi toisillaan, päädymme itse itsensä oikeuttavaan positivismiin -- vulgaaripositivismiin. Silloin ei ole ihme että ajattelumme muuttuu eräänlaiseksi käsitemekaniikaksi ja kuvittelemme että kaikki maailmassa selittyy mekaanisen kielen ja ajattelun avulla.
Elämme nykyisin käsitetodellisuudessa, jossa käsitteet muodostavat "kiinteän" yhteenpunoutuvan merkitysverkon. Reagoimme käsitteisiin kuin hälytyssignaaleihin. "Tuo sana hänet paljastaa, hänhän on sen-ja-sen opin kannattaja!" -- Emme enää näe näitä älyllisiä oikosulkuja arveluttavina saati harhaisina, päinvastoin, ne ovat "todistelujemme" parhaita aseita.
9.
On ilmiöitä jotka tarvitsevat omanlaisiaan lähtökohtaisia käsitepuitteistuksia ja toisenlaisia tutkimusmetodeja ja tulevat ymmärrettäviksi vain niissä. Voisin antaa muutaman konkreettisen esimerkin: hypnoosi on ilmiö, jossa yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme "vapaa tahto" siirtyy hypnotisoidulta hypnotöörille ja osoittautuukin näin perimmäiseltä laadultaan "kollektiiviseksi tahtotoiminnoksi". Mikään millään nykyaikaisillakaan mittaus- ja kuvantamislaitteilla tehty tutkimus ei ole onnistunut paljastamaan hypnoosi-ilmiön saloja.
Ilmiötä ei edes pystytä kuvailemaan kunnolla ellei käytetä freudilaisen ajatteluperinteen mukaisia perusjäsennyksiä. Esimerkiksi käsitys mielen kerroksellisuudesta saa vahvistusta hypnoosista, samoin varhaisten kehitysvaiheiden suhteellisesti suurempi merkitys psyyken rakenteessa. Nämä kumpikin ovat nimenomaan freudilaisen ajatteluperinteen ihmiskuvaamme tuomia ominaisuuksia.
10.
Toinen mukava mutta opettavainen esimerkki olkoon niin sanottu "sivupersoonailmiö", jonka tulkitsemisessa on helppo erehtyä ylittämään järkiajattelun rajat ja hyppäämään mystiikan puolelle. Sanoisin sen suhteesta auktorisoituun "nykytieteeseen" näin: jos ilmiö pitäisi kuvata ja selittää vain empiirisen tieteen keinoin -- jos se pitäisi selittää biologian, fysiikan tai kemian suureilla ja mittayksiköillä -- emme todellakaan tietäisi missä toden ja valheen raja kulkee. Emme saisi mitään todistusta siitä etteikö kaikkein hurjinkin taikausko -- sanotaan vaikka jälleensyntymisoppi -- voisi olla oikeassa.
Mutta onneksi ko. ilmiö voidaan kuvata ja selittyy kauniisti psykoanalyyttisessa puitteistuksessa. Psykoanalyyttinen näkemys minuuden muodostumisesta ja rakenteesta auttaa ymmärtämään mistä sivupersoonailmiössä on oikeasti kyse. Ei mistään yliluonnollisesta, mutta aivojemme resurssit ja toiminnat varsin hämmästyttäviksi osoittavasta ilmiöstä. --
 |
| Pahat varhaiset psyykenvammat pirstovat "minän" moneksi |
11.
Summataan vielä: kovasti kunnioittamiemme luonnontieteiden keinoilla aivoistamme ei voi nostaa tutkimuspöydälle ainoatakaan "ajatusta" ja mitata sitä jollain mittalaitteella sen toteamiseksi, onko se tosi vaiko vain jokin epämuodostuma. Biologian, fysiikan ja kemian suureita ja mittayksiköitä ei voi käyttää kertomaan, miten "ajatus" niiden avulla otetaan tutkittavaksi ja määritellään.
Freudin pioneerityötä ei mitenkään himmennä se että häntä on nykyisin tarkasteltava historiallisessa perspektiivissä vahvan jälkikasvun aikaansaaneena tukevana oksana yleisen ajatushistorian puussa. Freudiin kannattaa edelleenkin paneutua, ja kannattaa myös ottaa selkoa siitä miten syvyyspsykologian ajatteluperinne on edelleen kehittynyt. Sieltä ei löydy tukea niille trendeille jotka propagoivat kokonaan toisenlaisen ihmiskuvan puolesta. Esimerkiksi käsitykset varhaisen lapsuuden erityisestä merkityksestä yritetään nykyisin mielellään mitätöidä sukupuolten mekaanisen "tasa-arvon" tavoittelun nimissä. Tämähän oli myös "kotiäidit töihin" -keskustelun todellinen sisältö.
Mekaanisten käsitekoneistojen maailmassa me todellakin pyrimme tavoittelemaan "tasa-arvoa" määrittelemällä käsitekomponentteja suhteessa toisiinsa ja vaatimalla, että näin-ja-näin määritellyn komponentin on omattava "samat oikeudet" kuin omaa tämä toinen, myös näin-ja-näin määritelty komponentti. Kun todellisuutta ei katsota "läheltä ja tarkasti", käsitetasolla päädytään keskinäiskytkentöjen kautta komponenttien samannimisyyteen, ja seuraavaksi julistetaan että hullu ja epähumaani on se joka ei samannimisiä pidä samanarvoisina.
12.
Ensimmäistä kertaa Freudiin tarttuvat voivat kokea kirjan avattuaan yllätyksen. Ensimmäinen havainto monille sellaisille joilla on ollut Freudin persoonaan kohdistuneita ennakkoluuloja on kokemukseni mukaan ollut: "Herranjumala, miten varovaista ja perusteellista ajatustyötä! Ei olleenkaan mitään mitä odotin."
Se on merkillinen havainto. Ikään kuin maailman äidit olisivat jo miljoona vuotta vahtineet lastensa leikkimistä hiekkalaatikolla, ja sitten kävelisi viereen vanha herra, joka hetken herpaantumatta lasta tarkkailtuaan alkaisi pohtia perusteellisesti kysymystä miksi lapsi rakentaa hiekkalinnan käsillä, mutta väsyttyään ja turhauduttuaan hajottaa sen sitten potkimalla jaloilla. Miksi kukaan ei ole ajatellut tätä aiemmin?
Juuri jostain tällaisesta on kysymys kaikessa mikä koskee Freudia ja syvyyspsykologiaa. Ajattelulla on laatunsa, ja ne, jotka tutustuvat Freudiin, voivat vain hämmästellä sitä tavatonta totuudenetsinnällistä sitkeyttä, jolla hänen aikalaistasolla täysin uutta käsitteenmuodostusta edustava psyykenkartoituksensa tehtiin.
--------------------------------
Lisäyksiä:
Manaaminen ja riivaaminen, himas-gate ja homoavioliitot -- eli niin sanottu "tasa-arvoinen avioliittolaki" -- ovat viime päivinä olleet hyvin suosittuja puheenaiheita. Esimerkiksi viimeksi mainitusta on US-blogipalstalla käytetty kymmeniä puheenvuoroja. Sen sijaan Ajankohtaisen kakkosen "Kotiäidit töihin" -teemaillasta, tai siinä käsitellyistä teemoista, erityisesti varhaislapsuuden merkityksestä, löytyi täältä nähdäkseni viikon sisältä vain kolme aihepiiriä käsittelevää kirjoitusta.
Siis vain kolme blogia, joissa käsiteltiin varhaislapsuuden merkitystä ihmisen koko myöhemmälle elämälle. Se on mielestäni hälyttävän vähän -- kertoo omaa synkkää kieltään siitä miten kauas olemme loitonneet elämän peruskysymyksistä. Olemme jonkinlaisia Liisoja eksyneenä itse luomiemme mukatärkeiden kysymysten käsitetodellisuuteen, joissa "tunteemme" ja kokemuksemme heräävät, viriävät ja kiihtyvät signaloivien käsitteiden eikä todellisuuden pohjalta.
Ajatus varhaisen lapsuuden perustavanlaatuisesta merkityksestä ihmisen koko myöhemmälle elämälle on psykoanalyyttisen ajatteluperinteen yleiseen psykologiaan tuoma näkemys. Psykoanalyysissa se on osa saumatonta ihmiskuvaa, jossa ihminen nähdään elämänmuotonsa ja edellytystensä sekä saamiensa vaikutteiden "tuotteena" niin, että varhaisilla vaikutteilla on suhteellisesti suurin merkitys.
Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen paljon myydyssä kirjassa "Hyvä itsetunto" on myös teoksen toisessa osassa mainio lyhyt johdatus psykologisen ja sosiaalisen "minän" synty- ja kehitysprosessista, ja jos lukusuosituksia saa antaa, siinä olisi tarjolla hyvin yksinkertainen, yleiskielellä esitetty katsaus, jonka pohjalta varhaislapsuuden valtava merkitys persoonallisuuden koko myöhemmälle kehitykselle hyvin käy ilmi.
Niin hassulta kuin se tuntuukin, nykyisin psykoanalyysin niitäkin löytöjä väheksytään jotka ovat tulleet laajalti muidenkin koulukuntien taholta hyväksytyiksi. Nykyinen "oppinut" keskustelu voitaisiin karikatyyrinomaisesti kuvata psykoanalyyttisen ajatteluperinteen ja vapaudennälkäisen mutta samalla kovin tunnustuksellisen feministisen julistuksen opillisena kaksintaisteluna.
Edellinen muistuttaa ihmisen kaikinpuolisesta sidonnaisuudesta lähtökohtiinsa ja saamiinsa vaikutteisiin, jälkimmäinen yrittää nähdäkseni mitätöidä sidonnaisuudet ja vaatii ihanteellisten "vapauksien" toteutumista. Edellisen painopiste on vastasyntyneessä lapsessa, ja kysymykset asetetaan lapsen kehityksen ehdoilla, jälkimmäinen ottaa asiat yksilönvapauksia vaativan vanhemman näkökulmasta ja vetää mukaan esimerkiksi sukupuoliroolit ja sukupuolten välisen "tasa-arvoisuuden".
Elämän ensimmäinen vuosi -- josta psykoanalyytikko Rene A Spitz on kirjoittanut klassikkoteoksen jonka olennainen sanoma on kaikesta järkyttävyydestään huolimatta ikuinen totuus -- on ihmiselämän ehdottomasti tärkein vuosi. Esimerkiksi sosiaalistuminen on sitten vasta myöhempien vuosien mukana tuleva kasvutekijä.
Hoivaajasuhteen symbioottisuutta ei pysty korvaamaan millään. Se on tosiasia, joka pitäisi pystyä hyväksymään niin ettei toiseen vaakakuppiin edes yritettäisi asettaa mitään "sukupuolirooleja" tai "sukupuolten tasa-arvoa", yms -- siis vain aikuisten korvien välissä olevia ongelmia. Niin tuiki tärkeiltä kuin tällaiset ongelmat vanhempien omassa maailmankatsomuksellisessa perspektiivissä näyttävätkin.
Hoivasuhteen symbioottisuus on asia jota ei mitenkään voi ratkaista käymällä älykkäitä keskusteluja patriarkaatista tai matriarkaatista, tai muista tiedollis-opillisista maailmankatsomuksista. Myöskään äitien syyllistäminen -- joko siitä että he hylkäävät lapsensa vieraaseen hoitoon liian varhain, tai, kuten nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa on feminismin vahvasta vaikutuksesta seurannut, siitä, että he eivät hylkää lastaan jo varhain ja palaa "yhteiskuntaa hyödyttävään" työelämään -- ei itse symbioosin elintärkeyden ymmärtämistä yhtään auta.
Spitzin kirja on jonkin verran vanhahtava, ja joitakin sen havainnoista voidaan ajanmukaistaa, mutta jos lukusuosituksia saa antaa, siihen kannattaa paneutua. Ainakin se antaa hieman erilaisen tarkastelukulman näihin nykyisiin, keskenkasvuisten aikuisten opillisiin "julistuksiin".
Ajankohtaisen kakkosen tietysti kannattaisi keskusteluiltaansa kutsua mukaan varhaislapsuuden merkitykseen paneutuneita psykoanalyytikoita. Muutenhan "keskustelusta" tulee juuri sellaista "ajankohtaista" yhteiskunnallista herjanheittoa kotiäitiyden suuntaan jolla varsinkin oikeistopoliitikot -- lue: yhteiskuntaa vain talouskoneistona pitävät talouspoliitikot -- ovat viime aikoina paljonkin ratsastelleet.
-------------------
Ihminen poikkeaa muista kädellisistä ja nisäkkäistä siinä suhteessa, että ihmisellä lapsuuden suhteellinen osuus koko eliniästä on ihan erityisen pitkä.
Alkulaumoissa ja luonnonkansoilla lapsuus on lyhyempi. Nähdäkseni lapsuuden osuus on pidentynyt kulttuurievoluution myötä. On vaikeasti ratkaistava kysymys, missä määrin kulttuurievoluutio on emergoinut aivan uusia kognitiivisia ominaisuuksia ihmiselle. Luulen että "kulttuurit" ovat paljon kovempia kognitiivisia tosiasioita kuin vielä ymmärrämme, ja että niiden rooli nimenomaan kulttuurille ominaisen "ihmisyyden" välittäjänä on aivan ratkaiseva.
Esimerkiksi perspektiivin ja ajan taju ovat yksilökehityksessä hyvinkin myöhäsyntyisiä ominaisuuksia -- ne kehittyvät eurooppalais-länsimaalaisille lapsille vasta joskus toisella kymmenellä ikävuodella. Onko niitä esiintynyt edes kirjoitetun historian aikana vielä kovinkaan pitkää aikaa?
Lapsuutta varsinaisesti erillisenä elämänvaiheena on eurooppalaisessa ajattelussa opittu hahmottamaan vasta aivan viime aikoina, reilun puolentoista sadan vuoden ajan. Neil Postman, amerikkalainen pedagogi josta tuli myöhemmällä iällään mediakriitikko ja demagogi, on kirjoittanut näistä kysymyksistä. ("Lyhenevä lapsuus")
Kysymyksiä vaille vastauksia: miten arvioimme nyt keskuudessamme vaikuttavia evolutiivisia kehitystekijöitä? Tiedämme esimerkiksi että aivot kehittyvät paljon pitempään kuin on kuviteltu -- että ne kehittyvät yli kaksikymppiselläkin, kenties läpi koko elämän. Onko se merkki lapsuuden suhteellisen osuuden pitenemisestä vielä entisestään?
Toisaalta: kun esimerkiksi fyysinen murrosikä aikaistuu, onko se merkki kehityksestä vai kehityksen kääntymisestä takaisin luonnonkansoille ominaiseen rytmiin? -- Mistä johtuu, että sen enempää ajattelematta voimme kirjata tällaisenkin seikan merkiksi erinomaisesta "varhaiskehittyneisyydestä"? Panemmeko ilmiön aivan vääriin kirjoihin, väärille tileille?
Kuka kertoo vastauksia tällaisiin? Meillä on paljon aukiolevia kysymyksiä, ja vain asenteelliselta pohjalta nousevia vastauksia. Itse mieluiten tällaisessa tilanteessa korostaisin tietämättömyyttämme, enkä oikein innostu valmiista "varmoista" vastauksista.
Sitten siinä jää käteen se, että ainoa mistä voi olla varma on, että perusturvallisuuden olisi oltava rautaista. Perusturvallisuuden järjestämisen pitäisi olla yhteiskunnan ykkösarvo. -- Mutta jos kaikki puhe perusturvallisuuden puolesta pyritään kumoamaan väitteillä "Freudin vanhentuneisuudesta", haluan muistuttaa siitä, ettei Freud ole tiedonfilosofisessa mielessä epäpätevä.
 |
| Korkealle vain vahvalta perustalta |
---------------------
Äitien "syyllistämisestä" sanoisin kaksi asiaa. Ensinnäkin: syyt ja syyllisyys ovat eri asioita. Emme saa jättää selvittämättä syitä siinä pelossa että syyllistämme jotakuta.
Toiseksi: syyllisyyttä ei kannata kantaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Syyllisyys voi koskea vain niitä päätöksiä, jotka tehdään valinnanmahdollisuuksien puitteissa. Emme me kukaan voi olla syyllisiä olosuhteisiin joissa joudumme elämään ja yrittämään pärjäilemistä.
Blogin otsikko muuten juontuu yhtäältä Ajankohtaisen kakkosen teemaillasta, jossa keskustelu liikkui työurien pidentämisessä ja työurilla pysymisen vaikeuksissa, jos hoitovapaa venyy liian pitkäksi. Toisaalta otsikko tavoitteli suosittujen, kustannusyhtiö Jalavan julkaisemien tietosarjakuvien "NN vasta-alkaville ja edistyville" -nimimuottia.
------------------------------
Huomaan muuten, että miltei kaikki tämän vuoden puolella kirjoittamani blogit toistelevat ja uudelleenlämmittävät entisiä kirjoituksia. Myös tämä tämänpäiväinen on itseasiassa poiminta eräästä vanhasta kommenttiketjusta.
Olen aina ollut näissä kirjoitushommissa aika itsekäs -- teen tekstejä siksi että se on oma tapani järjestää ajatuksiani, ajatella. Homma ei ole palkitsevaa, ellei jokin kehittymisen elementti ole läsnä ja aito. Mutta oivaltaminen jää joskus vähemmälle -- esimerkiksi tässä tämänpäiväisessä tekstissä ainoa varsinaisesti itseäni tyydyttävä seikka oli oivallus tavasta jolla "´juuri tuo sana hänet paljastaa" -leima, tai siis merkitseminen mekaanisen kielen ja ajattelun käsitekiinteissä merkitysverkoissa toimii.
Nuorten poliittinen keskustelu on paljolti vain puhdasta papukaija-ajattelua, jossa vastapuolen opillista "akilleen kantapäätä" metsästetään jotta oma oikeassaoleminen saisi vahvistusta. -- Nuorten poliitikonalkujen aika toivottomia teoreettisia todisteluja olen jäänyt seurailemaan Jyväskylän tapahtumien ylipaisutellusta uutisoinnista lähtien.
Mutta mutta. Toki tunnen tätänykyä olevani, ah, jo niin vanha ja väsynyt. Jokin aika sitten mietin ja muistelin kuka mahtoi kirjoittaa näytelmän, jossa vanha kirjailija palkkaa nuoren komean mutta läpensä typerän könsikkään esittämään uuden kirjansa kirjoittajaa -- näytelmä perustui siihen, että kuka tahansa menestyy kirjailija- ja kulttuuripiireissä jos osaa sopivasti toistella viittä ympäripyöreää lausetta. No, en muistanut näytelmän, enkä kirjoittajan nimeä, enkä muistanut noista viidestä lauseesta kuin yhden.
Hirvittävän väännön jälkeen mieleeni tulivat nimet Pirandello ja Pinter, joista jälkimmäistä hain aivojen lokeroista varmaan viisi minuuttia. Sellainen tuntuu hieman nöyryyttävältä -- nuorena saatoin kirjoittaa viisi tiukkaa liuskaa pitkän lehtiartikkelin, jonka pystyin heti kirjoittamisen jälkeen ulkomuistista toistamaan sana sanalta, pilkuntarkasti.
Ehkä jokin tällainen elämänmittainen tekijä voisi olla taustalla jonkinlaisessa -- kuten voi määritellä -- yhteenvetojen tarpeessa? Ikään kuin haluaisin varmistella sitä ettei maailma hajoa lopullisesti? Vaikea sanoa. Ehkä "I'm just weary to my bones". -- Toisaalta olen pitemmän aikaa jo suunnitellut nimenomaan kokoavani hieman yhteen näitä lyhyitä kirjoitelmia ja muokkaavani niistä hieman laajempia aiheenmukaisia esseitä. Saattaa olla että teen aivoissani jotain tällaisia valmisteluja. Kuka oikeastaan tietää. En minä itsestäni ainakaan.
-----------------------
Ymmärtämisen tragedia taitaa olla siinä, etteivät tieto tai teoriat auta kuin itsetuntemuksen rajoissa. Voimme ymmärtää vain omien resurssiemme puitteissa, ja jos nämä resurssit eivät esimerkiksi ikääntymisen myötä lisäänny, lisätiedostakaan ei ole apua.
Sama tilanne kääntäen on läsnä silloin kun etsimme ymmärryksellemme tukea auktoriteeteilta. Omat rajamme eivät siitä kasva vaikka omaksumme jonkun auktoriteetin teoriat ja koemme oikeassaolemista hänen nimissään. Itse me joka tapauksessa olemme viimekädessä vastuussa siitä että olemme ymmärtäneet oikein.
Minän "eheytyminen" on elämänmittainen projekti, ja me elämme yhteistä elämänmuotoa. Tässä blogissa puheenaollut psykoanalyysi perustuu siihen että vastapuoli otetaan oman nahkan alle -- eli puolin ja toisin pannaan oma minä likoon.
----------------------
En ole Reichiin muuten perehtynyt kuin tuon "Fasismin massapsykologia" -kirjan kautta. Kirjan lukemisesta on kauan, yli kolmekymmentä vuotta. Mieleen on jäänyt kaksi asiaa, ensinnäkin se että hän käytti selityksissään paljon freudilaista seksuaaliteoriaa, toinen se, että hän osasi puhua natsismista ja stalinismista toisiinsa verrattavina ja yhtä vääristyneinä järjestelminä. Tässä jälkimmäisessä suhteessa hän muistuttaa sosiologi Hannah Arendtia.
Reichin teoretisointi on jotenkin "perisaksalaista", vähän oppimestarimaista, käsitekoneistoja konstruoivaa ja niitä vyöryttävää -- ei mitenkään hienovaraista, herkkäviritteistä, ei intuitiota hyödyntävää. En pidä häntä mitenkään erityisen "syvällisenä" psykologina. Kun hän puhuu seksuaalisesta ahdistuksesta autoritaarisen kurin selittäjänä, ei siinä mikään syvällinen visio kirkastu, vaan käsitekoneiston rattaita väännetään vähän väkisin oikeisiin asentoihin.
Ei se sinänsä tee vääryyttä millekään tosiasiassa, koska havainnot ovat oikeita -- kehittymättömissä tai taantuneissa "totalitaristisissa" järjestelmissä vallitsee tyypillisesti vahva sukupuoliseparaatio -- mutta ei se järin oivaltavaa eikä opettavaista ole. Jotkut havainnot jäivät mieleeni ehkä juuri siksi että palikat niissä napsahtivat harvinaisen osuvasti yhteen -- tällainen oli esimerkiksi havainto siitä, että perusperhe komento- ja kuriyhteiskunnassa on perheenpään reviiri, ja mallikelpoinen perhe-elämä toteutti jonkinlaisen pienoismallin johtajavaltaisesta yhteiskuntajärjestyksestä.
Marxilaisuutta ja Leninin vallankumoustahan kirjassa myös käsiteltiin aika paljon. Voi olla että esimerkiksi tuossa ylläolevassa blogitekstissä käyttämäni termi "vulgaaripositivismi" palautuu Reichin käyttämään termiin "vulgaarimarxismi".
Noihin samoihin aikoihin luin brittijournalisti Gordon Rattray Taylorin teoksia -- hän oli todella monipuolisesti sivistynyt tyyppi, joka sitten toimi myös BBC:n "Horizon" -tiedetoimituksen esimiehenä. Hän niinikään teoretisoi hyvin freudilaiselta pohjalta, mutta hän nivoi mukaan paljon paremmin eläytyvää kulttuuriantropologista aineistoa. Kirjassa "Rethink", joka on suomennettu hassulla nimellä "Uuteen parempaan maailmaan", esitetään yhteiskunta-analyysi "patrismin" ja "matrismin" käsitteillä, ja se on mielestäni nerokkain koskaan oivallettu sovellus oidipaalisesta lainalaisuudesta.
Se selittää "protestanttisen etiikan" pohjat, nuorukaisten jengiytymisen, paidattomat poikalaumat hillumassa tuhatmääräisinä hevirokkikonserttien esiintymislavojen tuntumassa, myös kilpailuyhteiskunnan yleisen "miehisyyden", sääntöjen jäykistymisen militaristisiin ryhtiliikkeisiin, jne. Oidipaaliselta pohjalta tulkittu sukupuolinen ahdistus on todella vahva yhteiskuntien henkeä säätävä tekijä -- kukaan ei pysty nimeämään ainoatakaan totalitaristista kuriyhteiskuntaa, joka olisi ollut seksuaalisesti salliva.
Eli siis olen ollut aikalailla keskittynyt noiden freudilaisten tulkitsijoiden esittämiin yhteiskunta-analyyseihin. Kaiken muun olen onnistunut lakaisemaan omista muistivarastoistani pois.
---------------------
Adoptiolasten asema ei ehkä ole ihan niin paha kuin kaikkein pahimmat kauhukuvitelmat varhaislapsuuden traumojen tuhoisista vaikutuksista ovat. Esimerkiksi suomalaisen psykoanalyysin "grand old man"iksi joskus nimitetty Veikko Tähkä (jonka kirja tuolla kuvassa) omassa ajattelussaan ja kokemuksensa pohjalta on päätynyt siihen, että lapsi rakentaa enemmän "positiivisen" varaan -- eli kaikki niin sanotusti "pelastava" tarttuu lapseen paremmin kuin mitä pahat kokemukset pystyvät järkyttämään.
Vähän samanlaisen tulkinnan voisi tehdä Rene A Spitzin sinänsä kammottavista lastenkotikuvauksista. Niissäkin näkyy se että omien vanhempien puuttuessa hyvä hoito voi kuitenkin pelastaa ihmisen -- sen sijaan laitoksissa joissa mitään läheistä lämmintä hoitotapaa ei ollut, lapset olivat todella kaameassa kunnossa.
Homoista vanhempina on varmaan vaikea sanoa mitään yleispätevää, kun joka tapauksessa on kysymys aikalailla marginaali-ilmiöistä. Niissä puheissa liikutaan pakostikin puhtaasti tulkintatarpeiden alueella, ja siksikin keskustelut ovat niin kiihkeitä. "Tasa-arvon" vaatimukset eivät oikein ole uskottavia jos niissä ikään kuin lähtökohtaisesti koetaan lapsi jonkinlaisena oikeutettuna projektina.
----------------------------------------
