1.
YLE:n tv-ykköskanava taitaa nykyään arkipäivisin työntää säännöllisesti vanhoja kotimaisia elokuvia, joista pakostikin sitten muodostuu eräänlainen päivittäinen rautaisannos kansallista lapsenmielisyyttämme, vielä sotienjälkeisenkin ajan sanomattoman naiivia pubertaalista suomalaista yhtenäiskulttuuria, ylikasvaneine rehteine tukkilaispoikineen, tomeraotteisine reippaine poikatyttöineen -- kaikenkaikkiaan tavattoman ahdistavia annoksia oman keskenkasvuisuutemme todistuksia ja dokumentaatiota, maalaisidylleistä iskelmäkaruselleihin.
Emme voi sanoa: "Oi niitä aikoja!" Meidän on pakko sanoa: miksi tämä kaikki on yhä keskuudessamme, miksi emme koskaan ole kasvaneet tästä irti? Yhä edelleenkin suomalaiselokuva kärsii täsmälleen samoista kansallisen kapeakatseisuuden, yhtäältä lapsenmielisyyden, toisaalta raskas- ja tylsämielisyyden synkästä käpertyneisyydestä.
Nyt elokuvia tehdään "nuorille aikuisille", ja otteet ovat ronskimpia ja raaempia, tunteet supistuvat yhä väkisin väännettyyn putkeen: miehuuskokeita ja parinmuodostuksen loputtomia ongelmia, ryyppäämistä ryyppäämisen perään, mekastusta, riitelyä ja aggressiota, uutena elementtinä seksiä, seksiä ja seksiä. Mitään sisäistä kypsymistä ei ole tapahtunut, ihmisidentiteetit ovat yhä yhtä ulkoakopioituja kuin aina. Pubertaalinen keskenkasvuisuus on leimallista -- ehkä pitäisi puhua vaikkapa "nuorista aikuistumattomista".
2.
Jokin aivan suhdaton ristiriita vallitsee myös sen välillä kuinka itsetärkeitä yleisestikin nykyiset suomalaiset "kulttuurivaikuttajat" ovat siihen verraten miten äärettömän köyhää kansallista perintöä he edustavat -- omaksumalla vain sen rajoitukset, ei suinkaan uudistamalla ja tuomalla siihen uusia kasvukerroksia.
Meillä yhteiskunnan ongelma ei ole enää pelkästään se miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan, vaan yhä enenevästi se miten härskisti esiintuotuun henkilökulttiin, imagonrakenteluun ja narsismiin yhteiskunnallinen keskustelu perustuu. Kulttuurimme on todellakin vain jonkun julkkisfilosofin keltaisia kenkiä, alushousuja, tai menestyskirjailijattaren suurikokoisia kuvia naistenlehdissä. Kypsä keskustelu puuttuu kokonaan.
Esimerkiksi YLE-puheen kovasti mainostamat "keskusteluohjelmat" ovat vain masentava esimerkki siitä miten narsismi valtaa keskusteluareenat. Maa ei ole vain täynnä ammattiloukkaantujia, vaan täynnä ammatikseen ammattiloukkaantumisesta puhujia.
3.
Mistä alkaisimme laulun, jos haluaisimme maalata kansallisen keskenkasvuisuutemme kokokuvan?
Hevirokkibändien esiintyessä metallimusiikkifestareilla hilluu lavojen edessä joskus tuhansia paidattomia nuoria miehiä, merkillistä fanikansaa. Vaikka näissä konserteissa on yleisönä myös mustiin pukeutuneita tyttölapsia, lavan luokse hakeutuva poikajoukko erottuu omana ryhmänään. Mikä ilmiö se on? Selvästi erityisryhmä niin ikänsä kuin sukupuolensa puolesta.
Ilmiölle on freudilainen termi: ikäkauteen kuuluva homoeroottisen vahvistautumisen vaihe. Se on normaali kehitysvaihe, jossa maskuliinista identiteettiä vahvistetaan maskuliinien joukossa. Esimerkiksi Jukolan seitsemän veljestä olivat tuollainen toisiltaan vahvistusta saava kolliporukka käydessään joukolla kosimassa Männistön Venlaa.
Poikalasten aikuistumiseen kuuluu tuollainen joukkoutumisen, keskinäisvahvistautumisen, jengiytymisen vaihe. Kertoo tavallaan kulttuurin keskenkasvuisuudesta, jos yhteiskunnassa erilaiset miesjengit ovat kovin korostuneissa rooleissa. Sellaisia kulttuureja on, mutta aika harva tajuaa, ettei raakalaisten patriarkaateissa ole kysymys patriarkaatista vaan poikuudesta. Suvut ja klaanit taistelevat koskaan kehittymättä -- meillä Jukolan ja Toukolan pojat tappelivat keskenään. Tällaisia kyläkuntien vihanpitoja vastaavat maailmamittakaavassa esimerkiksi West Side Storyn etnisten siirtolaisjengien keskinäiset taistelut.
Kaikkien maailman armeijoiden ongelmana on saada asepalvelukseen tarvittavat värvätyiksi tarpeeksi nuorina, sillä sotilaiksi muotoutuvat parhaiten ne joilla ei vielä ole vakiintuneita suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Vielä yhteiskunnan todellisissa yläkammareissa, vapaamuurareiden kaltaisissa naiivien poikamaisten rituaalien salaseuroissa tai rahavaltiaiden kabineteissa nimenomaan miesidentiteetti toimii sisäpiiriin hyväksynnän valintakriteerinä ja keskinäisvahvistautumisen perusteena.
4.
Nuoret miehet -- ja myös nuo henkisesti keskenkasvuiset vanhemmat -- tarvitsevat ryhmäidentiteettiä epävarmuuden eliminoimiseksi ja vahvistautumisen saavuttamiseksi. Epävarmuus on pohjimmiltaan huomattavilta osin sukupuolista arkuutta ja pelkoa, mutta myös yleistä, koko persoonallisuuden alueelle leviävää ahdistusta ja muuta neuroottisuutta. Joukkoutumisen lisäksi lievitystä tuovat erilaiset miehuuskokeet ja rohkeuden osoitukset, ja juuri tuollaisia tarkoituksia myös ihan ruumiintuntojen tasolla jyrisevä hevirokki taitaa palvella.
Huomautan, että suomalaiset ovat saavuttaneet kansainvälistä menestystäkin nimenomaan metallimusiikin alueella -- se on jonkinlainen kansalliselle ominaislaadullemme sopiva kanava kansainvälisille esiintymislavoille. Muutkin asiat joissa olemme maailmanmittakaavassa "hyviä" ovat miehuuskokeen tyyppisiä -- esimerkiksi formula-ajot ja muutamat muut suuren riskin sisältävät urheilulajit, kuten mäkihyppy. Niin, ja aggression hallintaan ja hyödyntämiseen käypä jääkiekkojoukkue.
Kun noteeraamme nämä menetyksemme menestyksiksi, noudatamme tavallaan omaa kansallisen keskenkasvuisuuden kalibroimaa menestyksen mitta-asteikkoamme. Itsekehuun ei oikein olisi aihetta, kokonaisuus huomioonottaen. Keskenkasvuisuuden ja epävarmuuden kompensoiminen ei auta meitä kypsymään kansallisella tasolla, vaan päinvastoin -- sorrumme uskomaan murkkumusiikin tai ralliautoilun arvoon. Tavallaan uhraamme aikuistumisen ikuisen puberteetin alttarille. Se tapahtuu mustakaapujen rokkifestareilla, mutta yhtä lailla vaikka vapaamuurareiden rituaalitemppeleiden alttareilla.
5.
Ranskalainen katolinen, psykoanalyysia ajattelussaan harrastanut Ignace Lepp kirjoitti 60-luvun alkupuolella kirjan "Aikamme ateismin kasvot", jossa hän kartoitti syitä kasvavalle uskonnonvastaisuudelle. Yhdeksi merkittävimmistä syistä hän nimesi sukupuolisen ahdistuneisuuden.
Kirkko, varsinkin katolinen kirkko, koettiin normaalin sukupuolisuuden kieltävänä instituutiona, ja varsinkin nuorten oli houkuttelevampaa hylätä kielteinen uskonnollinen auktoriteetti kuin vapautta vaativat sukupuoliset tarpeensa. Tämä asetelma pitänee paikkansa yleisemminkin uskonnon, ei vain katolisuuden suhteen.
Meillä uskonnonvastaisessa keskustelussa yhdeksi vakio-ongelmaksi on muodostunut kysymys, onko ateismi jokin oppi -- ja voisiko se olla oppina verrattavissa uskontoihin, jopa samalla lähtöviivalla kuin uskontokin oppina on. Huomautan ettei tähän kysymykseen ole vastausta sillä samalla tasolla jolla kysymyksenasettelu on tehty.
Vastaus löytyy kun kysymme hieman toisin. Oikea kysymys on tämä: miksi oppeja -- opillista ajattelulaatua -- ylimalkaan tarvitaan? Tai suoraan psykologisoiden: miksi tarvitsemme varmuutta? Vastaus on: lievittääksemme epävarmuutta.
Ja milloin ihminen on epävarmimmillaan? Vastaus: nuorena. Ei suinkaan ole sattumaa, että nimenomaan nuoret taittavat aatteellista peistä niin ahkerasti, ehdottomasti, varmuutta tavoitellen ja tulisesti. Se on ikuinen ilmiö, toistuu sukupolvesta sukupolveen.
Juuri nuorilla on suurin tarve kompensoida kokemattomuuttaan ja ajatustensa hajanaisuutta. Sopivan keinon tarjoaa opillisuus -- samaistuminen johonkin oppiin ja sen tunnustuksellisiin totuuksiin. Opin myötä saadaan vahvistusta tietyn yleisempää auktorisointia nauttivan totuuden omaksumisesta, tiettyyn idearintamaan kuulumisesta, joukkoon kuulumisesta, ryhmäidentiteetin omaksumisesta. -- Olisiko aatteellinen jengi tällaiselle oikea termi?
Ja kuten ralliautoilijoiden tapauksessa, tässäkin me kirjaamme hyveeksi jotakin joka oikeastaan pitäisi nähdä todellisten hyveiden puutteena. Ihailemme sanavalmiita ja opillisia totuuksiaan paukuttelevia nuoria. Ah, miten nasevasti ja raikkaasti sanovatkin! --
Olisiko ihan mahdotonta tai liian vaikeaa tajuta, että nuorten ihmisten opillislaatuisen aatteellisuuden hinta on liian epäinhimillinen. Siinä nimittäin uhrataan inhimillinen kehitys opillisen oikeassaolemisen alttarille.
6.
Yhteiskunnat joita suorastaan läpäisee varma ideologis-opillinen totuus ovat nimeltään totalitarismeja. Niissä järjestelmää kannattavat ja ylläpitävät ihmiset ovat asioista aivan varmoja, ja epävarmuuden osoittaminen tulkitaan joko henkiseksi heikkoudeksi tai aatepetturin ja luopion merkiksi.
Totalitarismeja läpäisee yksi ainoa totuus, josta jokaisen on oltava vakuuttunut. Arvatkaas mitä. Vakuuttuneeksi muuttuminen ei ole ollenkaan vaikeaa, se ei vaadi ihmisiltä mitään älyllisiä ponnisteluja. Itse asiassa se onnistuu nimenomaan ilman mitään ajattelua.
Taantuminen miltä aikuistumisen asteelta tahansa -- ihan vähäiseltäkin -- on pelkkää alamäkeä. Jos epävarmuus vaivaa, se on helppo voittaa kun ympäröivä yhteiskunta valaa yksilöön aatteellisen varmuuden josta jokainen neurootikko salaa voi vain uneksia. Kaikki haluavat voittaa epävarmuuden ja nauttia varmuudesta.
Albert Speer kertoo muistelmissaan "Diktaattorin työkaluna" mitä hänessä tapahtui kun hän ensimmäisen kerran kuuli Hitlerin puhuvan. Paljon kohuttu Johtaja ei osoittautunutkaan sellaiseksi vahvaksi julistajaksi jota odotettiin. Päinvastoin, rotannäköisen vähäisen äijän ääni tärisi ja sanat takeltelivat, herran hermostuneisuus suorastaan vaivaannutti.
Nimenomaan epävarmuudessa oli kuitenkin jotain inhimillistä. Kun puheen jatkuessa hän sai ikään kuin otteen asiasta ja alkoi saavuttaa sanoilleen jonkinlaista pontta, kaikki halusivat tukea häntä ja sitä mitä hänellä oli sanottavanaan.
Lopulta he kaikki kuulijat olivat eläytyneet Hitlerin puheen myötä kasvavaan varmuuteen aivan täydellisesti. Ääni nousi, se oli kuin jumalan ääni suoraan taivaasta -- kaikki epävarmuus oli tipotiessään. Kaikkien hengitys kohoili samaan tahtiin, kaikkien sydämet löivät kuin sotarummut. Tuli haltioitumisen katarttinen hetki, jolloin kaikki kokivat jotain suurta ja yhteistä. Täydellistä epäröimätöntä varmuutta.
Jokainen tiesi, että tässä oli kaikki se mitä tarvittiin, kaikki mitä Saksa ja koko maailma tarvitsivat.
7.
Saatiinko mitä haluttiin? Saatiinko mitä tilattiin?
Traagisinta ei ehkä ole se, ettei saatu. Traagisinta on se, ettei läksyä varmuuden väärän tavoittelun suhteen olla koskaan opittu. Sen ei pitäisi olla aivan mahdoton opittavaksi, mutta silti se näyttää sitä olevan.
Joka päivä jokseenkin jokainen meistä tavoittelee jokseenkin jokaisessa asiassa varmuutta -- tajuamatta että se on yhtä vaarallista tehtiinpä se Suuren Ihmisystävällisen Humanismin, Parhaan Poliittisen Ideologian, Järjen ja Logiikan, tai vaikkapa Taloudellisten Realiteettien nimissä.
En ymmärrä miksi nuorten ihmisten ei anneta rauhassa olla niin epävarmoja kuin ihminen vain voi olla. Miksi aikuisten pitää sortua samaan ahdistuksesta pakenemiseen mikä johtaa nuoret tavoittelemaan rautaista varmuutta hamuten ulkoista vahvistusta tuekseen? Olemmeko todella kaikki -- kansanakin -- niin keskenkasvuisia että samaistuminen nuorten tavoittelemaan varmuuteen vahvistaa pakoa aikuisten omasta, kehityksessä vielä käymistilassaan olevasta epävarmuudesta?
Seuraukset väärästä varmuuden tavoittelusta ovat yhteiskunnallisen päätöksenteon ja kansalaiskeskustelun tasolla kammottavia. Sokeus nähdä yhteiskunnan ylätasolla lisääntyvää psyykkistä häiriötä kasvaa. Päivä päivältä on pelottavampaa avata silmiänsä kun odottaa uutisten tuovan julki toinen toistaan psykopaattisempia yritysjohtajia ja toinen toistaan narsistisempia ideologisia julistajia.
Uutiset tavallaan toistavat tai jopa nostavat varmuudentavoittelun efektitehot sitä korkeampaan potenssiin mitä mahdottomampia opillisia julistuksia joku mitä nuorempi ihminen esittää. Kohta nuorin saa valtavimmat uutisotsikot.
8.
YLE:n ykkösen aamu-tv:ssa puhuttiin tänään koirankasvatuksen kielteisistä ilmiöistä, pentutehtailusta ja jopa raivotaudin takaisintulon vaarasta. Koiramarkkinoiden kasvaessa myös pentujen psykologiset pelkoaggressiot ovat lisääntyneet. On aika tragikoomista, että tällaisista asioista voidaan estoitta puhua kun ne koskevat koiria -- miksi emme myönnä täsmälleen samoja tosiasioita, kun ne koskevat ihmisiä?
Jos puolueet haalivat aktiiveikseen nuoria kauniita ja sanavalmiita ihmisiä, miksi koemme että se automaattisesti olisi positiivinen asia? Kun poliittisten ääriliikkeiden nuoret rähisevät keskenään, miksi kuvittelemme että siinä olisi kysymys muusta kuin "pentuaggressioista"?
Auttaisiko jos muotoilisimme asian freudilaisella kielellä? Varmuuden tavoittelu on seksuaalisen ahdistuksen väistöliike. Totalitarismi, jossa varmuus on sataprosenttista, on väistänyt seksuaalisuuden sataprosenttisesti. Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut ainoatakaan militaristista totalitarismia, jossa olisi samaan aikaan vallinnut seksuaalinen sallivuus ja suvaitsevuus. Liian yksinkertainen tosiasia?
-------------------------------------
Lisäyksiä:
Blogitekstissä puhutaan psyykkisen keskenkasvuisuuden ilmiöistä yleisinhimillisellä ja erityisesti kansallisella tasolla. Niin paljon kuin lukijan mieleen oitis nouseekin yksittäisiä esimerkkihenkilöitä -- niitähän todella meiltä löytyy, niin poliittisten tallien, lapsinerojen tai ikirokkareiden, juontajien, journalistien tai muiden julkisuutta rakastavien narsistien joukoista -- pyydän, ettei kukaan mielessään tyytyisi vain nimeämään omia ehdokkaitaan esimerkkihenkilöiksi. Näitä kysymyksiä pitää ja voidaan käsitellä puhtaasti asiatasolla, henkilöimättä mitään.
Oman ajatushistoriallisen visioni puitteissa näen opillisen ajattelulaadun jonkinlaisena eurooppalaisen uuden ajan tuottamana ansana, johon kaikki totuudellisuuspyrkimyksemme nykyisin lankeavat. Se on todella paha ja petollinen juttu. Ei vähiten siksi että se tarjoaa niin hyvät kulissit varmuuden tavoittelulle.
Triviumin ja qvadriviumin uudella ajalla korvanneet erityistieteet vakiinnuttivat omat autonomiansa, mutta niiden sisällä alkoi jakautuminen tutkimuskohteiden mukaisiin aihealueisiin, sitten koulukuntiin ja oppisuuntiin. Tiedonalojen pirstoutumisen rinnakkaisilmiönä koherenttinen totuudellisuus kadotettiin ja korrespondenttinen totuudellisuus näyttelee yhä tärkeämpää roolia "pätevässä" ajattelussamme.
Nykyisin elämme eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin opillisen ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa. Tiedollisten ismien ja aatteellisten ismien totuudet ovat muuttumassa samanlaatuisiksi. Kykyä muodostaa ajatuksellisia koherensseja ei enää ole.
Tällaisessa historiallisesti kehittyneessä ajatus- ja käsitetodellisuudessa ryhmävahvistautuminen erityisenä ilmiönä nyt elää. Legitiimiksi muuttuu kaikki jolla on ryhmävahvistautumiseen kuuluva tunnustuksellisen ajattelun ominaisuus. Tällainen tunnustuksellinen ajattelu omaa aina tietynlaisen "ideologisen" käsitekiinteyden -- siihen kehittyy aivan tiettyjä avaintermejä, aivan tiettyjä käsitteiden käyttötapoja, aivan tiettyjä totuudellisuuden kriteereiksi muuttuvia ominaisuuksia.
Juuri tuollainen ryhmävahvistautumisen ilmiö on mielestäni se joka määrittelee väärän varmuuden tavoittelun. Itse varmuudessahan ei sinänsä ole mitään pahaa -- päin vastoin, wittgensteinilaisittain voidaan sanoa että kaikki ajattelumme tarvitsee aina pohjimmaisen varmuutensa -- eikä myöskään korrespondenttisesti tosissa asioissa sinänsä ole mitään pahaa. Mutta paha on se historiallinen ansa, joka tekee meidät sokeiksi havaitsemaan, milloin on kyse ideologisesta vahvistautumisesta, milloin tunnustuksellisuuden ohittavista tosiasioista.
Nykyinen huuto "faktojen" perään on motiiveiltaan ja laadultaan useimmiten ideologista todistelutarvetta, ei suinkaan minkään koherenttisen kokonaisnäkemyksen pohjalta asettuvaa ja yleistä hyvää palvelevaa tositiedon arvottamista. "Yleinen hyvä" voi olla legitiimi käsite, jonka nykyinen sokean individualismin mukainen käsitys "yhteisestä hyvästä" -- joka ymmärretään yksityisten hyvien summana -- on kadottanut tajunnastamme.
-------------------
En ole kaatamassa kansallisia patsaita enkä ryhtymässä sensoriksi. Ne ovat keinoja, joita sanoisin, hmmm, ja taisin sanoakin ulkokohtaisiksi ratkaisuiksi. Ne eivät edistä eivätkä auta sisäistä kypsymistä.
Kuvailemaani kansalliseen psyykkiseen keskenkasvuisuuteen tuo ulkoaohjautuvuus kuuluu esimerkiksi meille -- ja ylimalkaan yksiarvoisille yhtenäiskulttuureille -- ominaisen normimoraalin muodossa. On yhä meille ominaista pyrkiä normittamaan elämäämme, muodostaa arvoista statuksia, määritellä hyvät ja pahat teot ulkokohtaisen juristerian tunnusmerkkien mukaan, omaksua idoleita roolimalleiksemme, kokea ryhmävahvistautumista kuulumisesta johonkin tunnustukselliseen, opilliseen tai kaupalliseen rintamaan.
Viihde-elokuvamme ei toistaiseksi ole päässyt rooleistaan. Suomalaiset -- nykyisin nimenomaan suomalaiset "nuoret aikuiset" -- ovat elokuvattuina pussikaljakansaa oman kansallisen perinteemme pussinpohjalla. Kyllä kansa tietää -- ja kyllä kansa näistä aiheista tykkää. Tutkainta vastaan ei juuri löydy potkijoita.
Mutta luulenpa että esimerkiksi monet elokuva-alan ammattilaiset, jotka ovat kokeneet suomalaiset tuottamisehdot toivottomiksi, eivät kuitenkaan ole valmiita vaipumaan oman ammattikunniansa kanssa defaitismiin -- on tärkeää sekä pitää kritiikkiä yllä että jatkaa puhetta laatuvaatimuksista. Elokuvan suhteen meillä on myös se vaikeus, ettei maassa edes kirjoiteta hyvää elokuvakritiikkiä. Elokuvasta kirjoittelevat vain päivät pitkät pimeissä teattereissa istuskelevat "elokuvafriikit", joilla ei juuri minkäänlaisia vaadittavia elämänkokemuksia yleisinhimillisten arvioiden tekemiseen ole.
Kun elokuvien tekemisen vaikuttimia analysoidaan kulttuurihistorian näkökulmasta, voidaan todeta kuinka kauhistuttavan lapsenomainen kansa olemme olleet. Tai jotain vielä paljon pahempaa: olemme yhä. Mitään muuta nämäkään näytöt omasta ominaislaadustamme eivät pysty meille opettamaan.
En usko siihen, että minkään primitiivisen kulttuurin missään primitiivisessä piirteessä olisi mitään erityisesti säilyttämisen arvoista. Ei naiivia puberteettia tarvitse varjella läpi elämän -- eikä kansakunnan tarvitsisi säilyttää keskenkasvuisuuttaan vain palvoakseen vaikeissa vaiheissa valmistettuja elokuviaan. Kulttuurihistorian näkökulma ei saa olla se mikä se nyt on: nähdä arvoa jossakin mikä on yleisinhimillisesti ottaen pelkkää kehittymättömyyttä.
--------------------------------
G H von Wright aloitti usein lauseen sanoilla: "Luulen, että..."
Ehkä meidän pitäisi aina istuttaa mielemme jokin varauksellisuus, jokin ehtojen ja edellytysten odotusverkko -- jokin jota olen yrittänyt nimittää ajatuskoherenssiksi -- ja vasta sitten ottaa kohde käsittelyyn.
Kokonaisten tulkintaraamien ja muiden puitteistusten ongelmiin ei nykyisissä keskusteluissa oikein koskaan edetä. Ikään kuin jokaiselle puheenaiheelle olisi jo oma lokeronsa -- se kuuluu siihen-ja-siihen asiayhteyteen, ja jos muuta esität, tulee vastaan töksäytys: "No mutta tämähän on ihan eri asia, ei tämä kuulu tähän."
Juuri tämä yhteiskunnallisen keskustelumme yksitasoisuus -- kyvyttömyys kyseenalaistaa lähtökohtaisia premissejä -- on minusta se varsinainen ongelma. Reagoimme kuin "annetut" puitteet olisivat automaattisesti legitiimit. Kun emme osaa asettaa muita, erilaisia lähtökohtia, reagoimme aina vain pinnan tasolla. Ja siitä seuraa, ettemme esimerkiksi ollenkaan näe, miten hirvittävä asia nuorten "mielipidevarmuus" oikeastaan on.
Ongelmana on varmuuden mieltäminen tiedoksi. -- Tämä on mielestäni osuvasti sanottu. Emme enää erota aatteellista ja tiedollista varmuutta toisistaan. Ne kietoutuvat osiksi samaa julistusta.
-------------------------
Wittgensteinin "kielipeli"-idean pahin väärinymmärtäminen liittyy mielestäni siihen että "peli" käsitetään jonkinlaisena autonomisena rakenteena, ikään kuin omilla ehdoillaan toteutuvana loogisena avaruutena, joka sanelee itse omat totuusehtonsa.
Ei niin etteikö "kielipeli" olisi myös jotain tuollaistakin -- mutta noin tulkittuna johdutaan helposti opillisuuteen, enkä kuitenkaan ole toistaiseksi löytänyt Wittgensteinin teksteistä mitään mikä oikeuttaisi liikkumisen tuohon suuntaan.
"Opillinen" tulkinta tuo mukanaan falskin mahdollisuuden tulkita opillisia totuuksia relativistisesti, jolloin "kaikki on vain eräänlaista kielipeliä". Se on tuonut mukanaan yhden kokonaisen tyypin, laatikollisen väitöskirjoja, joissa kielipeli-ideaa käytetään sen-ja-sen ajattelualueen omaehtoisuuden korostamiseen ja totuudellisuuden oikeuttamiseen. Taisi olla W.W. Bartley III, joka kirjassaan luetteli puolen sivun verran tätä kikkaa hyödyntäneiden väitöskirjojen nimiä.
Esimerkiksi Esa Saarinen -- sallin nyt tässä yhteydessä itselleni luvan mainita tämä nimi -- ilman sen syvempää mietintää hyväksikäyttää Sartre-kirjassaan Wittgensteinia opillisen relativismin ja postmodernin pragmatismin kaikki käy -asenteen auktorisoituna oikeuttajana.
Itse haluaisin asettaa kysymykset paljon syvemmälle käsitteenmuodostuksen yleisiin alkuehtoihin ja tuoda esiin epävarmuuden esimerkiksi sen suhteen, minkä "sanaluokan" sana "kielipeli" on? Onko se verbi -- jolloin kielipeli on tajuttava ajattelun toiminnallisena ilmiönä -- vai onko se substantiivi -- jolloin "kielipeli" hahmottuu jonkinlaisena kielen rakenteena?
Tällaisiin pohdiskeluihin kysymykset "kielipeli"-ideasta ovat minut vieneet. Kuten saattaa huomata, edes elinikäinen Wittgenstein-harrastus ei tuo mitään selviä ratkaisuja näihin kysymyksiin. Luulen, että ne Wittgensteinillekin olivat avoimia aina hänen elämänsä loppuun asti.
"Varmuudesta" hän kirjoitti elämänsä viimeisinä kuukausina. Ensimmäiseksi on asetettava tuo termi oikeaan sijaintiinsa -- se ei ole niinkään vastakohta "epävarmuudelle", vaan intersubjektiivisen kielen meihin jo kielen ja ajattelun omaksuessamme istuttama ominaisuus -- jokin perusta, jolle merkitysten verkkoja ja käsitteiden hierarkioita voidaan rakentaa.
"Varmuus" ei siis asetu epävarmuuden vastakohdaksi, vaan "varmuus" on jokin palautuspiste, josta kaikki vastakohtaparit voivat avautua todellisuutta kuvaamaan, mittaamaan ja selittämään. "Vain varmuuden pohjalta voi mielekäs epäily mahdollistua."
"Varmuutta" voidaan ajatella tiedonfilosofisena premissinä, mutta ei ehkä missään loogisen päättelyn mielessä tai muodossa. Myös tätä "varmuuden" käsitettä voitaisiin miettiä siltä kannalta, asettuuko se minkään kategorisoimamme "sanaluokan" lokeroon. Se ei siis ole adjektiivi, eikä se oikeastaan ole substantiivikaan, vaan sitä voisi kuvata esimerkiksi jollain "hyötyniemeläisellä" termillä -- vaikkapa niin, että se olisi "elämänvoiman tukipiste". Tai jotain.
Talousajattelullemme on ominaista julkilausumattomien premissien olemassaolo. Talousajattelun uskonnollista peruslaatua -- että siinä on kyse rahaan liittyvän pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen maagisen kaikkivoipaisuuskuvitelman konkretisoitumista -- ei kukaan taloustoimija pysty eksplikoimaan. Jos pystyisi, usko toiminnan mielekkyyteen häviäisi.
Aika vaikeita asioita, nämä kaikki.
-----------------------
Wittgensteinilainen "varmuus" ei siis ole mikään varmuuden tunne -- ei siinä mielessä esimerkiksi vastakohta epävarmuuden tunteelle, tms. Tämä wittgensteinilainen "varmuus" on enemmänkin jotain sen kaltaista kuin että on ensin opittava puhumaan totta voidakseen tietoisesti valehdella.
Kun tavoittelemme totuutta ajattelukoherenssissa "oikeiden päättelysääntöjen" avulla tai "korrespondenttisen vastaavuuden" avulla empirismin metodissa, niissä ei ole kyse siitä mitä Wittgenstein tarkoitti "varmuudella". Wittgensteinilainen "varmuus" on tavallaan vain se tapa tai järjestys jolla mielemme ja ajattelumme ovat kehittyneet. Jos haluamme tuntea tämän varmuuden, meidän pitäisi vain pystyä palauttamaan kaikki ajatuksemme alkuperäisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen tasolle.
Wittgensteinin muistiinmerkinnöistä on jälkikäteen koottu noita kirjoja, hänen oppituolinsa perijä G H von Wright yhtenä tuon jäämistön haltijoista on tätä työtä ohjannut.
Kun kysyin von Wrightilta, eikö olekin niin, että Wittgenstein kävi läpi kokonaisia ajattelun alueita -- esimerkiksi matematiikan filosofian -- vain siksi että voisi sen jälkeen hylätä ne ja keskittyä yhä selvemmin siihen mikä puhtaasti filosofisessa mielessä jollain lailla "pelkistyy", ja eikö olekin niin, että von Wrightin omat "epäpuhtaat" yhteiskunnallisen kannanottamisen pyrkimykset ovat periaatteessa eri suuntaan käyviä, von Wright vastasi: "Olette luultavasti oikeassa. Asia mietityttää minua usein."
Noilla merkinnöillä -- "huomautuksiksi" Wittgenstein niitä nimitti -- ei ole tarkoitus muodostaa mitään teoriaa tai olla osia jostain todistelukokonaisuudesta. Ne eivät pyri kartoittamaan mitään tiettyä aihepiiriä. Kun esimerkiksi Hintikka harrastaa omaa Wittgenstein-puzzleaan ja sijoittelee huomautuksia otsikoiden ja nimikkeiden alle, luulen, että se menee eri suuntaan kuin mikä oli Wittgensteinin filosofoinnin "henki".
Wittgensteinin filosofilaatu on hyvin omintakeinen -- hän ei käytä perinteisiä oppisanastoja, vaan yrittää jäljittää ajatuksen ikään kuin itse teossa. On koettava asiat niinkuin ne alunalkaen ilmenevät -- ennen kuin kukaan on antanut niille mitään nimiä. Hän haluaa likimain pysäyttää ajatusliikkeet voidakseen tarkastella niiden jokaista hienonhienoa virittymää, jokaista hiushalkeamaa ja muodottomuudesta muotonsa hahmottavaa käsitettä. Tämä metodi on niin sanotusti goethelainen -- siinä yritetään nähdä tarkastelun kohde "läheltä ja tarkkaan" ja uskotaan, että näin näkemällä jokin ymmärryksen kannalta olennainen seikka voi paljastua.
Kun ymmärtäminen sitten kuitenkin on sitä että "näemme yhteyksiä", tämä tarkoittaa, että jokin sitoo näitä yksittäisiä tarkasteluja yhteen ja muodostaa jonkinlaista kokonaisuutta. Tuo jokin ei kuitenkaan ole mitään opillista -- se ei seuraa induktiivisesta päättelystä ja konstruoinnista -- vaan pikemminkin päinvastoin. Se on jonkinlaista palautumista alkuperäisen ykseyden -- juuri tuon "varmuuden" -- yhteyteen.
Hyvin erityislaatuinen filosofi, jota kuvaa hyvin maininta: "Helppo lukea, mutta vaikea ymmärtää."
----------------------
Kun sanotaan että "ympäristö ajattelee minussa", siinä on jokin olennainen pointti.
Kieli on intersubjektiivinen pilvi, joka elää ihmisten päiden yläpuolella sukupolvesta toiseen vain vähittäisiä muutoksia kokien, ja tämä kielipilvi määrää sen ajatusilmaston jossa ihmiset elävät ja elämänsä kokevat.
Kieli muodostaa yhteisyyden ihmisten välille, eikä se siis edes periaatteessa voi muuttua rajattomasti -- päinvastoin, kieleen on jollain lailla sisäänrakennettu nimenomaan jokin yhteyttä ja yhteisyyttä säilyttävä tekijä. Niin sanottu "luova ajattelu" voi aina olla määrällisesti vain hyvin vähäinen osa kaikesta kielestä eli ajattelusta.
Tällainen kieleen ja ajatteluun sisältyvä lähtökohtainen ominaisuus, eli juuri tuo Wittgensteinin "varmuudeksi" nimeämä tekijä, tuo mukanaan jokin "käsitekiinteyden" ja vakiintuneet käsitteiden käyttötavat, jotka jollakin lailla muodostavat pohjan ja rungon kaikkien ajatustemme muotoutumille. On varmaan myös niin, että kielet ovat jonkin verran keskenään erilaisia -- jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa, kuten Spengler sanoi.
Tässä blogitekstissä oli kyseenalaistettavana "väärä varmuuden tavoittelu", jolla tarkoitin sitä että kyky sietää kaikkea ajatteluun mukaan tulevaa epävarmuutta -- siis jo sellaista joka tekisi yleisestä ajattelusta omaa, sisäistettyä ajattelua -- kadotetaan, ja jo nuorena pyritään kaiken epävarmuuden väistämiseksi kiinteyttämään ja kivettämään oma ajattelu joukoksi "opillisia" ideologisia "totuuksia".
Tällainen nuorten ihmisten ajatteluunsa omaksuma "tunnustuksellisuus" on nyt jostain syystä jopa nostettu hyveeksi, ja julkisuusmyllymme suorastaan rakastavat näitä ah niin "napakasti" argumentoivia nuoria.
Se etteivät heidän ajatuksensa ole juuri mistään kotoisin -- että ne todellakin ovat kaikkea muuta kuin ajateltuja ei tunnu enää häiritsevän ketään. Tilanne yhteiskunnallisen keskustelun suhteen muistuttaa todellakin kennelbisneksen tilannetta pentutehtailun mukanaan tuomien ilmiöiden kuten pentujen pelkoaggressioiden lisääntymisen suhteen.
 |
| Vaivaako filosofiaakin jokin lastentauti? |
--------------------------
Lisätään nyt tähän väliin vielä tieto siitä, että Esa Saarisen -- joka siis ei Sartre-kirjassaan ymmärtänyt mitään Wittgensteinin kielipeleistä -- lisäksi myös Pekka Himasen väitöskirjan esitarkastajana toimineen Reijo Työrinojan väitös "Uskon kielioppi" oli sekin nimenomaan juuri niitä "väitöskirjoja, joissa kielipeli-ideaa käytetään sen-ja-sen ajattelualueen omaehtoisuuden korostamiseen ja totuudellisuuden oikeuttamiseen". Työrinoja on teologi.
------------------
Olen ymmärtänyt Wittgensteinini niin, että kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia, ja on harhaanjohtava analogia rinnastaa: "Huuto -- kivun ilmaisu", "Lause -- ajatuksen ilmaisu".
Enpä tiedä -- ehkä tuo totuus kielen ja ajattelun samuudesta olisi helpompi tajuta jos sanottaisiin esimerkiksi: "Kieli ja käsitteellinen ajattelu ovat yksi ja sama asia." -- Mutta tällöin voisimme sanoa jotain joka taas ei pidä paikkaansa.
Vaikeus ymmärtää kielen ja ajattelun samuus johtuu osin siitä, että mielikuvamme kytkeytyvät automaattisesti johonkin joka tapahtuu yksilön korvien välissä, yksilön päässä. On miltei ylivoimaista tajuta että ajattelu voisi olla yhteisöilmiö. Taitaa olla ihan mahdotonta tajuta, että ajattelu olisi jopa yksilötasolle palautumaton ilmiö. Vähintäänkin jäännöksettömästi palautumaton.
Mutta niin se vain on. Kieli ja ajattelu ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja mielikuvat siitä mistä ne ovat "alkaneet" ovat harhaanjohtavia. Ne ovat osa evoluution kudelmaa, kehityskerroksia kerrosten päällä. Eikä mikään tapahdu kerrosten tasolla, vaan toiminta on myös syvyyssuuntaan jatkuvasti yhteyksiä muodostavaa.
Emme ymmärrä ihmisen lajityypillistä sosiaalisuutta, koska oma aikamme -- eurooppalainen uusi aika -- on ajatteluumme rakentanut vahvana paradigmana Subjektin ja Objektin vastakkaisuuden. Individualismi on meille luontainen lähtökohtainen ajatusjäsennys.
Kun kieli ja ajattelu aina ovat sosiaalista muodostetta, ja kun tämän muodosteen evolutiivinen tehtävä on sosiaaliyhteyden synnyttäminen ja ylläpito, on selvää, että kieleen kehittyy kiinteämpiä tukirakenteita, ikään kuin pysyvämpiä "paradigmaattisia" perusjäsennyksiä, joissa ajatusmuodot saattavat saada vakautta -- eli juuri sitä wittgensteinilaista "varmuutta". Niin sanottu "kartesiolainen paradigma", eli juuri tuo Subjektin eriytyminen ja ulkoisen todellisuuden Objektivointi, ovat meille erityisen ominainen perusjäsennys.
Individualismi on kasvanut sokeuden asteelle, niin ettemme todellakaan enää pysty ymmärtämään edes lajityypillistä sosiaalisuuttamme. Tai kielen ja ajattelun luonnetta sosiaalisina ja historiallisina muodosteina.
Kysymys siitä, missä määrin voimme kielellä puhua kielestä on erityinen tiedollinen ongelma. Sanoisin, että Wittgensteinin nuoruudentyö, "Tractatus"-teos yritti etsiä ratkaisua juuri johonkin tällaiseen probleemaan. Mitä kielellä voidaan sanoa ja mitä ehkä ei? --
Tarkastelu johti hieman outoon lopputulemaan. Wittgenstein nimittäin päätyi siihen, että vaikka kielellä sanottaisiin kaikki mitä sillä ylipäänsä voidaan sanoa, tuskin mitään vielä olisi tullut sanotuksi. Esimerkiksi kaikki mitä tulee motiiveihimme, etiikkaan ja estetiikkaan, jää kielen keinoin "todistamatta".
"Tractatus" päätyy kielen ja logiikan tarkastelujen kautta siihen, että on todella jotain jota ei voida kielessä "sanoa" -- jotain joka on mystistä, joka "vain ilmenee". Kielellä voidaan ikään kuin kielen tikapuita nousta näköalapaikalle, josta tämä asia näyttäytyy ja tulee ymmärretyksi -- ja sen jälkeen tikkaat voidaan heittää pois.
Jossain mielessä olemme vankeja kielemme eli ajatustemme häkissä. Ei kannata rynnätä päin häkin seiniä ja yrittää selittää jotain mitä ei kielen keinoin voi vangita. Filosofeille osoitettu on kirjan loppulause: "Mistä ei voida puhua, siitä on oltava vaiti."
Tämä loppulause nähdäkseni viittaa Augustinukseen, joka oli Wittgensteinin mielilukemistoa. "Tunnustustensa" loppupuolella Augustinus myös miettii sitä miten jonkin asian voi tietää ellei siitä puhu, mutta jos joku vaatii selittämään sen, huomaa ettei siihen pysty. Ei ehkä ole mikään sattuma, että toisen julkisuuteen aikomansa teoksen Wittgenstein panee liikkeelle juuri siitä mihin "Tractatus" lopetti, eli Augustinuksesta.
"Philosophische Untersuchungen" alkaa nimittäin Augustinus-sitaatilla, jossa kirkkoisä kuvailee miten hän lapsena oppi kielen. "Kun lapselle osoitetaan lamppua ja sanotaan "lamppu"..."
Tällaista tapaa oppia kieli sanotaan ostensiiviseksi eli osoittamiseen perustuvaksi. "Tutkimukset" jatkuvat sitten tämän tapahtuman yhä tarkemmalla ja tarkemmalla analyysilla, jossa hetikohta päädytään siihen, ettei kuvaus voi mitenkään selittää sitä miten kielen toiminnat omaksutaan.
"Tutkimusten" ensimmäisessä osassa tehdään 693 huomautusta, joiden lopputulemana kieli kyllä näyttäytyy jonakin aivan muuna kuin kohteiden nimeämisen summana. Kieli kudotaan osaksi inhimillistä elämänmuotoa -- kieli on todellakin sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja "ilmaisulla on merkityksensä vain elämän virrassa". Emme periaatteessa voi hajottaa kieltä sen rakenneosiin, koska kaikki osat yhteydestään irrotettuina menettävät juuri sen ominaisuutensa joka niistä käyttöyhteydessään tekee "kieltä".
Traagista on että oman eurooppalaisen kartesiolaisen paradigman puitteissa koemme löytävämme "totuuden" nimenomaan "objektivoimalla" tutkimuksemme kohteen. Tämä on todella traaginen harha, jonka vaikutukset ovat niin valtavat, että kaikesta "tieteellisestä" ajattelustamme huolimatta huomaamattamme elämme myös totaalisen taikauskon vallassa.
Tämä taikausko koskee empiiristä metodia ja korrespondenttista totuudellisuutta. Vaikka näillä ajattelun aseilla saamme käyttökelpoista tositietoa maailmasta, samalla kadotamme kyvyn hahmottaa motiiveja, etiikkaa ja estetiikkaa -- siis ajattelumme sitä ominaisuutta jota voi nimittää "koherenttiseksi totuudellisuudeksi" -- emmekä enää pysty käyttämään tositietoa minkään yleisen hyvän palveluksessa.
----------------------------
Itse asiassa juuri se että kieli ja ajattelu ovat sosiaalista intersubjektiivista muodostetta -- voisi vaikka kuvitella että ne ovat elävä olento -- tekee hyvinkin ymmärrettäväksi miksi aikakausien murrokset ovat hyvin kokonaisvaltaisia tapahtumia.
Varhainen esimerkki lienee kirjoitetun kielen syntyminen, joka tapahtui monessa maapallon paikassa suunnilleen samoihin aikoihin. Ilmeisesti siis silloin kun evoluutio jollain lailla "oli siihen valmis".
Keskiajan ajattelulaatu -- depersonoitunut deduktio -- muuttui muutamassa vuosisadassa jokseenkin päinvastaiseksi -- individualisoituvaksi induktioksi. Tämä ajatusmuutos alkoi Italian renessanssista ja kosketti lopulta koko Eurooppaa. Muutamat muutokset kulkivat läpi Euroopan kuin rajumyrsky, esimerkiksi esiripun käyttö teattereissa omaksuttiin kaikkialla muutaman 1600-luvun alkuvuosikymmenen kuluessa.
Esirippu tilanjakajana "vastasi" psyykensisäistä tajunnantapahtumaa, jossa mielestä muodostui roolien ja repliikkien syntysija ja eteen avautuvasta todellisuudesta maailmannäyttämö. Koska perusjäsennys on kartesiolainen, tätä nimitetään "kartesiolaiseksi teatteriksi".
Tuo ajattelulaatu vahvistui nopeasti, ja sitä toteuttivat niin mantereen suuret systeeminrakentajat kuin saarivaltakunnan empiristitkin. Vaikka filosofien sävyerot ovat selvät, sama kartesiolaisen perusparadigman pohja on vahvana kummassakin keskittymässä.
Joskus ihmetellään sitäkin, miksi esimerkiksi teknisiä keksintöjä tehdään monessa paikassa yhtäaikaa. Mutta sekin on ilmiö joka selittyy hyvin kielen ja ajattelun yhtenäisyyden, kiinteyden ja kehityksen samojen trendien vaikutuksella.
Länsimaisen kulttuuripiirin ajattelu on ollut hyvin ekspansiivista ja voimakasta -- se on todellakin muutaman viime vuosisadan aikana muuttanut maailmaa tuhatkertaisesti enemmän kuin maailma muuttui ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Länsimaisen ajattelun vaikutus näkyy nyt jokseenkin kaikkialla maapallolla.
Oman ajattelumme tavattomasta ekspansiivisuudesta huolimatta kaikki vaikutukset eivät koskaan ylitä kulttuurirajoja. Kulttuuriset ajatteluperinteet muuttuvat satojen vuosien perspektiiveissä, mutta saattaa olla perinteitä jotka eivät ole ollenkaan muuttuakseen. Kulttuurien joutuminen törmäyskursseille saattaa olla tuhoisaa, koska mikään inhimillinen laki ei edellytä että kaikki kulttuurit koskaan sopeutuisivat toisiinsa.
-----------------------
Luulen, että auktoriteettiuskovaiset näkevät auktoriteetteja siellä missä haluavat. Se on samanlainen juttu kuin se, että ulkoaohjautuvat ihmiset kuvittelevat kaikkien toimivan statuksentavoittelun motiiveista. Se on sitä ryhmävahvistautumista.
Olen kirjoittanut tänne runsaan kahden vuoden aikana runsaat kolmesataa blogia, joista jokseenkin jokaisessa olen saarnannut ryhmävahvistautumista vastaan. Tulen edelleenkin jatkamaan juuri tällä linjalla.
Tietynlaisen kontroversaalisuuden olen havainnut suhtautumisessa kirjoituksiini, mutta pidän sitä hyvänä asiana. On mielestäni kokonaisuuden kannalta hyvä, että täällä esitetään myös eriäviä mielipiteitä, jolloin jokainen voi nähdä ne ja vapaasti arvioida mikä on niiden suhde siihen mitä minä olen esittänyt.
------------------------
Historiallinen kuvailu ja selitys tarvitsevat aina lähtökohtaiset tulkintapuitteistukset, ja tällaiset puitteistukset ovat tiedonfilosofisesti eri asia kuin puhe "perusteluista". Emme voi nähdä ihmisen käyttäytymistä mielekkäänä muuten kuin tulkinnan kautta. Tapahtumahistoria on tavallaan harhaa -- vain psykohistoria suunnistaa totuudellisesti.
Esimerkki henkilöhistoriasta: freudilainen kuvailu ja selitys muuttaa kuvaa analysoitavasta sitä mukaa kun lisätietoa paljastuu. Freud ei tehnyt "tieteellistä" vääryyttä muuttaessaan kuvausta sitä mukaan kun selitys kehittyy. "Tutkimuskohde" ei ole olemassa muuten kuin kulloisenkin tulkinnan kautta. -- Samoin psykohistoriallinen tulkinta ei "perustu" annettuihin tosiasioihin, vaan sen pätevyys kasvaa sikäli kun näkökulma osoittautuu oikeutetuksi.
Ihmistä voi ymmärtää vain toinen ihminen. -- Ymmärtäminen voi olla vähän samaa kuin musiikin kokeminen. Miten mitata sitä vaikutusta, joka musiikin seitsemällä sävelellä ihmismieleen voi olla? -- Ihmistieteissä on tämä vaikeus. Luonnontieteissä tutkimustilanne on olennaisesti toisenlainen, kun tutkitaan ihmisestä riippumattoman todellisuuden ilmiöitä.
Suomessa sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä ylläpidetty kahtiajako ei nähdäkseni eheytynyt talvisodan syttyessä, vaan kysymyksessä oli sokkireaktio -- kropotkinilaisittain "mutuaalireaktio". Hajoaminen alkoi jo jatkosodan alkaessa, ja vasta hävitty sota toi eräänlaisena historiallisena onnenkantamoisena tilanteen, jossa kaikkien poliittisten suuntien toiminta sallittiin -- ja ensimmäinen demokratia alkoi orastaa.
Mutta vuosisataisen vieraskielisen hallinnon istuttamat kaikkea kahtiajakavat asenteet elävät kielen ja ajattelun syvärakenteissa pitkään -- ne ovat nimenomaan pysyvyyttä ylläpitämään kehittyneitä inhimillisiä ominaisuuksia -- ja suomalaiset ovat kansansielunsa dualistisuuden mittareilla todella eurooppalaisittain poikkeavanlaatuinen kansa. Kiusaamisennätykset, masennus ja itsemurhat, projektiivinen venäläisviha, ulkoaohjatut maailman kilteimmät koululapset jotka viihtyvät koulussa huonoiten -- esimerkiksi tällaiset seikat tarvitsevat tulkintansa.
---------------
